Kuten kaikki varmasti tiedämme, Suomussalmi on ollut usein otsikoissa viime viikkoina, eikä mitenkään positiivisessa mielessä. Jokihelmisimpukoiden (en pidä raakku-nimityksestä, enkä edes tiedä mistä moinen on tullut puhekieleen) joukkotuho on tosiasia ja oletettavasti vahinko, koska tuskin kukaan tieten tahtoen niitä olisi tuossa määrin tuhonnut. Uutisissa olikin joku päivä kyselyä ihmisille, että tietävätkö he raakuista mitään, ja useimmat eivät tienneet. Jokihelmisimpukoista ehkä olisivatkin tienneet ja siksi tuo raakku pitäisi nimenä hävittää kokonaan.
En kirjoita enempää jokihelmisimpukoista, koska en niistä juuri mitään tiedä muuta, kuin että lapsuuteni joella oli ”näkinkenkiä” eli simpukankuoria, jotka kuulemma ovat olleet joku ko. simpukan alalaji, ja joka on ajat sitten hävinnyt näiltä rannoilta. Ai että mikä se näkki sitten oli? Koska jokirannat ja kaivo oli vaarallisia paikkoja lapsille, aikuiset varoittivat, että ”ei kannata liian pitkälle kurkotella, koska näkki voi viedä”. Jokainen sitten kuvitteli mielessään tuon ”näkin” millaiseksi halusi, mutta koskaan siitä ei näkynyt muita todisteita, kuin nuo em. näkinkengät rannassa. Ja kyllä tuosta mielikuvitusolennosta jotain hyötyä oli, kun kukaan ei hukkunut, vaikka vähältä piti monta kertaa.
Suomussalmi on muuten omassa sukuhistoriassani yksi tärkeistä paikoista Sallan, Savukosken ja Pelkosenniemen ohella. Nimittäin isäni (1912-1991) oli siellä 1939-1940 talvisodassa. Itsekin olen kulkenut Raatteentien päästä päähän jokunen vuosi sitten ja monenlaisin ajatuksin. Myös talvisodan muistomerkki kyseisen Raatteentien alkupäässä on vaikuttava: 105 tuulikelloa (symboloi 105 sodan päivää) soi monilla sävelillä suurien kivenlohkareiden keskiössä ja siinä kohtaa ikäänkuin aika pysähtyy.
Törmäsin muuten jokunen vuosi sitten erääseen ihmiseen, joka oli kotoisin Sallasta ja oli asiantuntijatehtävissä samassa organisaatiossa kuin minäkin jäsenenä siihen aikaan. En oikein tiedä syytä, mutta hän suhtautui minuun jotenkin niin, että olin ”näkymätön”, koska itse täytti tilan usein mielestäni tyhjällä asialla, vaikka olikin toki asiantuntija. No, toki edustin hänen näköalastaan katsoen väärää ideologiaa, johon ”muuriin” olen törmännyt usein matkani varrella, mutta onneksi ei enää nykyisin niin paljon.
Sitten satuin kerran istumaan lounaalla tämän sallalaisen ihmisen vieressä ja tulin kysyneeksi, että mistä hän onkaan kotoisin? Tietysti kerroin sitten vastauksen kuullessani, että Salla on minulle tavallaan tuttua seutua isäni sotakokemusten kautta. Hiljaisuus oli siinä hetkessä käsinkosketeltavaa ja myös pöydän toisella puolella. En muista miten keskustelu jatkui, mutta tämä kyseinen henkilö jotenkin muuttui käytökseltään minua kohtaan. Sodasta ei keskusteltu enää koskaan.
Näin historia elää meissä ja arjessamme joka päivä. Toisille joku asia voi olla edelleen arka aihe, kun taas joku voi puhua menneisyydestä avoimemmin, historian kautta. Emme voi unohtaa juuriamme ja esi-isiemme töitä, olkoot ne teot millaisia tahansa, kuinka suuria tai kuinka pieniä tahansa. Jokainen sukupolvi varmasti yrittää parhaansa elämän ristiaallokossa, jossa tulee eteen hyviä ja huonoja päiviä. Mutta uusi päivä nousee aina ja uusi valo ja voima, joka kantaa meitä kuten nytkin kauniina syksyn päivänä. Ei mitää lisättävää eikä pois otettavaa.
Muuten tätä kirjoittaessani Maarit Tastula ja Anni Kytömäki keskustelevat radiossa ihmeistä ja toki myös luonnosta sekä kirjoista. Kytömäki puhuu myös nimenomaan jokihelmisimpukoista eikä raakuista.