Kuukausi: kesäkuu 2023

Nyt on ihan pakko kirjoittaa valmistautumisesta keskikesän juhlaan, juhannukseen. En ole mielestäni mikään ”siivoushullu”, vaikka sitä olen nyt viimeaikoina harrastanut oikein olan takaa. Mutta en ole pitänyt siinä hommassa turhaa kiirettä, nimittäin aloitin jo viime kesänä ja nyt alkaa olla valmista. Miksi pitäisikään kiirehtiä, jos edellisestä kunnon siivouksesta on vierähtänyt oletettavasti vuosikymmeniä.

Siis kyseessä on tuo täällä aiemminkin mainitsemani synnyinkotini eli noin 200 neliöinen ”vanha pirtti”, rakennettu 1800-luvun alussa, mutta ollut asumattomana jo niinikään vuosikymmeniä. Ja todellakin siivottavaa on ollut. Onneksi minulla on ollut apua omasta perheestä, sillä yksin työskennellessä siivous/tyhjennys olisi ollut vielä hitaampaa. Viime syksynä poltimme roviolla kaiken turhan palavan materiaalin, pari kuormaa veimme kaatopaikalle, lasia ja sanomalehtiä keräykseen jne, ja nyt vasta viime viikolla pääsimme pesemään lattioita (siis hankaamaan pitkävärtisilla harjoilla käsin joka ainoa nurkan), joka todellakin oli hikinen homma.

Mutta kaikki työ on ollut vaivan arvoista, sillä nyt pirtissä tuoksuu raikas männyn tuoksu (Mäntysuopa), aitan säilytyksestä kannettiin vanhan ajan matot lattiaan, seinille ryijyjä, raanuja ja muita tuon ajan tekstiileitä. Isoisäni siskot olivat ”kankureita” eli kutoivat kangaspuilla erilaisia tuotteita, joita on edelleen ollut tallessa ja onneksi hyvin säilyneinä sanomalehteen käärittynä. Lisäksi vanhat astiat ja muut välineet pääsevät nyt alkuperäiselle paikalleen ja kaikki muukin irtaimisto löytää vähitellen paikkansa, jossa ovat aikoinaan olleetkin.

Joku voi olla sitä mieltä, että turhaa vaivaa moinen, mutta itse kuitenkin ajattelen, että kunnioituksesta menneitä sukupolvia ja heidän työtään kohtaan minun on toimittava juuri näin. Pirtin vanhoissa keinutuoleissa on aina mukava istahtaa ja antaa ajatusten viedä paitsi omaan lapsuuteen, myös minua edeltäviin sukupolviin ja heidän paikoitellen sangen monivaiheisiin kohtaloihinsa tällä nyt niin hiljaisella maaseudulla.

Kun omat lasteni lapset juoksevat ja leikkivät tässä pirtissä, he ovat tietääkseni seitsemäs sukupolvi. Tämä on suuri asia ainakin minulle, sukupolvien pitkä ketju vaan jatkuu näillä ikivanhoilla asuinsijoilla joen rantatörmällä. Vaikka vuodet ja aikakaudet vaihtuvat, jotain pysyvää kuitenkin meissä on ja myös jää elämään, kun aikamme on poistua. On siis erittäin tärkeää siirtää viivyttelemättä muistoja ja tietoisuutta menneisyyden tapahtumista eteenpäin, sillä jos emme tunne alkuperäämme ja historiaamme, emme ymmärrä oikeastaan mitään muutakaan.

Tänä juhannuksena osa perheestäni majoittuu pirttiin suoraan menneen ajan tunnelmaan. Nyt mieleni ja sieluni lepää juhannuksessa ja tämän kesän kaikissa hetkissä, koska olen tehnyt sen, mikä minun täytyi tehdä. Aikaa se vei, mutta mitä siitä. Lopputulos on kuitenkin paras mahdollinen.

Toivotan kaikille lukijoilleni rauhaisaa ja rentouttavaa juhannuksen aikaa!

Tänään – keskikesän aurinkoisena päivänä – muistelen erästä kesää Jaltalla, joka sijaitsee Krimillä, entisessä Neuvostoliitossa, ja on tällä hetkellä Venäjän hallinnon alla. Se kesä taisi olla vuonna 1980 tai 1981, jolloin vietin lomaa Jaltan upeissa maisemissa. Oli rauhallista ja sellaista menneen ajan neuvostotunnelmaa, joka tänä päivänä on tyystin kadonnut erinäisten jännitteiden ristiaallokkoon ja sodan murheellisiin syövereihin.

Jaltan maisemaa hallitsi tietysti vuoristo ja meri, joka oli nimensä mukaan varsin tumma, koska heti rannasta oli erittäin syvää. Siis lapsilla ei ollut asiaa ainakaan sille rannalle, mutta heille olikin olemassa oma rantansa jonkin matkan päässä tästä turistirannasta. Minulla ei vielä silloin ollut omia lapsia, mutta lapsia rantaleikeissään oli jo silloin mukava seurata.

Hotelli oli komea rakennus vuoren rinteessä ja silloisen tyylin mukaan turistit lomailivat täyshoidolla eli aamiainen, lounas ja päivällinen, jotka kaikki olivat runsaita monen ruokalajin kokonaisuuksia. Päivälliseen tietenkin sisältyi vodkasnapseja joka käänteessä, mutta niitä oppi nopeasti varomaan niin, että juomassa vain kastoi huuliaan muodon vuoksi.

Ja iltaisin oli tietysti varietee, jossa esiintyjiä moneen makuun. Kansantanssit ja -musiikki jäi parhaiten mieleen sekä balettiesitys, joka oli viimeisen päälle tietenkin. Tuohon aikaan kaikki länsimaiset tuotteet olivat korkeassa kurssissa ja kauppa kävi kellä kävi. Minä olin enemmän ostopuolella, eli siihen aikaan ostin levyjä (jazzia ja klassista musiikkia vinyylilevyinä). Niitä lojuu kaapeissani edelleen, joku voisi niistä olla kiinnostunut, mutta en ole niitä juuri kaupitellut. Kuunnellut olen kyllä, vinyyleissä on oma soundinsa, jota ei välttämättä ole nykypäivän vempeleissä.

Muissa kaupoissa ei tuohon aikaan ollut paljonkaan myytävää, mutta teetä ja jotain matkamuistoja taisin ostaa em. vinyylilevyjen lisäksi. Muistaakseni en juuri kaupoissa kierrellytkään, kuten ei kukaan muukaan.

Mutta auringossa loikoiltiin päivittäin meren rannalla, joka ranta ei ollut hiekkaa, vaan sileäksi hioutunutta, pyöreää kiveä. En ole sellaista rantaa tavannut missään muualla, mutta oli omalla tavallaan parempikin kuin hiekkainen ranta. Myös patikkaretkellä kävimme Krimin vuoristossa, joka oli raskas reissu, vaikka olin siihen aikaan (suunnistuksen harrastajana) mielestäni hyvässä fyysisessä kunnossa. Ylämäki ei ollut ongelma, mutta alaspäin oli todella vaikea tulla.

Lentokone oli tietenkin Aeroflot ja välilasku Leningradissa mennen tullen. Matka sujui kaikenkaikkiaan ilman suuria ongelmia, vaikka lentokone ja bussit ym. matkustusvälineet olivat nykymittapuun mukaan varsin vaatimattomia. Mutta eipä siihen aikaan juuri edes kiinnittänyt sellaisiin asioihin huomiota, pääasia oli tunnelma, ympäristön vaihdos, seikkailu, meri ja aurinko.

Tänään mielenkiinnon kohteet ovat aivan toisenlaiset. Niin ihminen muuttuu ja niin pitääkin muuttua.