Kuukausi: helmikuu 2023

Maanjäristykset ovat maailmassa tuiki tavallisia ja varsinkin mannerlaattojen saumakohdissa, jotka tiedetään epävakaaksi, mutta joissa yleensä elää suuria määriä ihmisiä. Ilmeisesti on niin, että ko. alue on halpaa ja sinne on myös edullista rakentaa ja siksi usein yhteiskunnan vähäosaisimmat asettuvat juurikin näille maanjäristysherkille alueille. Ilmeisesti näin, mutta toki voin olla väärässäkin.

Joka tapauksessa maanjäristyksen uhriluku liikkuu usein kymmenissä tuhansissa, kuten Turkin viimeisimmässä järistyksessä, jossa kaiketi menehtyi noin 50 000 ihmistä, joka luku siis saattaa vielä nousta. Toki mannerlaattojen liikkeitä pystytään nykyään mittaamaan, mutta ei niin tehokkaasti kuin pitäisi. Jostain luin, että yleensä – jos hälytys tulee – aikaa pelastautumiseen on noin 3 minuuttia.

Täällä pohjoisessa on varsin vakaa maaperä, vaikka meillä onkin pitkä ja pimeä talvi sekä muutenkin sangen vaihtelevat sääolosuhteet. Mutta ei kannata valittaa, koska meillä talot eivät luhistu päälle ainakaan mannerlaattojen liikkeistä johtuen. Meidän maailmamme ei välttämättä romahda 3.ssa minuutissa, emmekä joudu kaivamaan omaisiamme raunioista vimmaisesti odottaen parasta, peläten pahinta.

Ei ole muuten sattumaa, että Eurajoen peruskallioon rakennetaan ydinjätteen loppusijoituspaikkaa eli Onkaloa. Koska tiedetään, että meillä ei maaperä juurikaan liiku, ydinjäte saattaa säilyä siiloissaan liikahtamattomana 100 000 vuotta. Mutta entä jos ilmasto muuttuu ratkaisevasti? Lue lisää täältä: Onkalo

Muistan, miten vuosia sitten katsoin Onkalon suunnitteluvaiheesta dokumentin, eli Michael Madsenin ohjaama dokumenttielokuva Onkalo – säteilevä hauta (Into Eternity, Tanska 2010), jossa alan asiantuntijat keskustelivat siitä, että miten ja millä kaikilla kielillä kirjoitetaan Onkalon varoitustekstit. Kuka niitä lukee tuhansien tai 100 000 vuoden kuluttua? Onko se ihminen vai joku ihmisen kaltainen olento?

Siis vaikka nyt maaperämme on rauhallinen, se ei välttämättä tule olemaan sitä tulevaisuudessa. Ei tietenkään kannata miettiä elämää ja ympäristöä eteenpäin kovin pitkälle, ei ainakaan 100 000.n vuoden päähän, mutta sen haluan sanoa ja muistuttaa, että Eurajoen Onkalo ei ole maantieteellisesti kovin kaukana ja jonain päivänä kaikki voi olla toisin. Toivottavasti olen väärässä.

Tänään, ystävänpäivänä, on kirjoitettava tietenkin ystävyydestä. Muistan vielä ajan, jolloin ystävänpäivää ei vietetty ja jos jossain vietettiin, se oli ”taas varmasti jotain länsimaista hapatusta”, jota tulisi ehdottomasti välttää. Samaan ”hapatukseen” muuten luettiin silloin ainakin isänpäivä ja erityisesti halloween, jonka katsottiin jopa pilkkaavan kristillistä suomalaista Pyhäinpäivää.

Ystävyydellä on tänä päivänä monia eri merkityksiä ja siihen on varmasti vaikuttanut somemaailma ja sen monet kasvot. Todellakin monet kasvot, myös kasvottomuus sekä verkon suoma ja luoma tietynlainen ihmisen identiteetti, jota voi ihminen itse muokata mieleisekseen. Tarkoitan nyt erityisesti Facebookia, josta itselläni on enemmän kokemusta. Yleensä olen sangen kriittinen FB.tä kohtaan, mutta sillä on kyllä hyvätkin puolensa, kuten esimerkiksi tavoitettavuus ja ajatusten vaihto käy nopeasti, ainakin nopeammin kuin vanhaan aikaan ennen FB.tä.

Tässä iässä huomaa, että ystäviä on tullut ja ystäviä on mennyt, osa mennyt jo tuonpuoleiseen olotilaan, joka on tietysti luonnollista. En kuulu ihmistyyppiin, joka haalii ympärilleen suuren määrän ystäviä, olen viihtynyt paremmin pienissä ympyröissä ja yksinkin, koska tarvitsen tilaa ajattelemiseen. Facebookissa toki minulla on paljon ystäviä tai ainakin tuttavia, osa sellaisia, joita en ole koskaan tavannut kasvokkain ja tuskin koskaan tulen tapaamaan. Mutta sellainen juuri onkin FB.n olemus, joka ajatus vielä 20 vuotta sitten olisi ollut todella merkillinen. Mutta niin muuttuu maailma.

Maailman pitääkin muuttua, mutta miten minusta on alkanut tuntumaan, että tässä ajassa ei todellakaan kaikki ole ihan kohdallaan? Ei ole ollut enää pitkään aikaan. Tiedämme kaikki lähiympäristömme kriisit, mutta en tarkoita nyt yksin niitä. Ajassamme on jotain perustavanlaatuista arvottomuutta ja armottomuutta, inhimillisyys näyttää olevan katoava voimavara ja empatian puute näkyy selvästi mm. yhteiskunnallisissa keskusteluissa.

Joku tuttavani kerran mainitsi, ettei seuraa enää ollenkaan telkkarin ajankohtaislähetyksiä ja uutisia, koska ahdistuu niistä. Toisaalta ymmärrän tämän, mutta emme voi ummistaa silmiämme siltä tosiasialta, että Eurooppa näyttää valmistautuvan sotaan – ja se aiheuttaa epävarmuutta, ainakin minussa.

Tähän lopuksi hetkeen osuva sitaatti Swami Brahmanandalta: ”Maailma on niin rakennettu, että jos tahtoo nauttia sen iloista, joutuu myös sietämään sen tuskia”.

Kaikesta huolimatta Hyvää ystävänpäivää kaikille ystäville ja tuttaville!

Kirjoitan vaihteeksi muistoja matkoistani, joita muistoja ei todennäköisesti synny enää uusia. Mutta vannomatta paras. Tällä kerralla muistelen maagista Marrakechia, joka todellakin lumosi pohjoisen ihmisen – ainakin hetkeksi. Kaupungissa ovat viettäneet aikaa monet kuuluisuudet näyttelijöistä kirjailijoihin ja ymmärrän sen hyvin. Paitsi keskikesällä, jolloin mittari näyttää +50 ja ylikin.

Sir Winston Churchill, joka viihtyi aikoinaan kaupungissa pitkiä aikoja hehkutti Marrakechin olevan ”maailman kaunein kaupunki auringonlaskun aikaan”. Atlasvuorten kupeeseen Marokossa noin tuhat vuotta sitten perustettu kaupunki on tänään todellinen miljoonakaupunki, jossa osittain (165 hehtaarin kokoisessa vanhakaupunki Medinassa) eletään samaan tahtiin kuin tuolloin tuhat vuotta sitten ja juuri se tekee Marrakechista taianomaisen ja kiehtovan.

Djemaa el Fna.lla eli tarinankertojien torilla näyttää ja tuntuu siltä kuin kävelisi suoraan 1000-luvulle ja tuhannen ja yhden yön satuihin: käärmeenlumoojia, katusoittajia, vatsatanssijoita, kauppiaita, hälinää ja vilskettä…ja kaiken yllä leijuu voimakas myskin ja suitsukkeiden tuoksu. Tarinankertojien tori on nimensä mukaisesti yksi maailman vanhinpia suullisen perinteen säilyttäjiä.

Mieleeni on jäänyt myös nahkatehdas, jonka nimeä en nyt muista, mutta jossa käytettiin tuhansia vuosia vanhaa menetelmää – ja tuoksu oli sanoin kuvaamaton. Sen muistan, että nahat liotettiin suurissa sammioissa jossain liemessä ja niitä myös sotkettiin eli poljettiin jaloin (ihmisvoimin) aika ajoin. Nahan työstämiseen oli monta eri työvaihetta ja lopputulos oli minusta ihan hyvä. En muista, että ostinko jotain tehtaan nahkatuotteita, jotka olivat kauniita ja edullisia. Todennäköisesti ostin.

Medinan alueella sijaitsee myös moskeijoita ja palatseja, jonne länsimaalaisilla ihmisillä ei valitettavasti ole asiaa. Ei ainakaan ollut keväällä vuonna 1986, jolloin Marokossa matkailimme. Mutta hienon Jardin Majorelle-puutarhan muistan, jonka oli rakennuttanut aikoinaan ranskalainen taidemaalari Jacques Majorelle, joka oli avoinna kaikille ja siellä ravintolassa tarjottiin maailman parhainta appelsiinimehua, vastapuristettua uuden sadon hedelmistä, joita poimittiin suoraan puusta asiakkaalle. Aina kun itse puristan appelsiinimehua, tuoksu tuo heti mieleeni Marrakechin ja tuon sadunomaisen puutarhan.

Aino Kallas (1878-1956) kirjoitti matkakirjan Marokon lumoissa, joka on julkaistu vuonna 1931. Kallas kirjoittaa niinikään Marrakechin torista (Djemaa el Fna) ja sen tunnelmasta: ”Jos aikonet lääkäriksi, niin pane kaksi seivästä ristiin, pystytä ne Marrakechin torille, pingota kaislamatto suojaksi aurinkoa vastaan, aseta lampaan lapaluu vierellesi ammattisi merkiksi ja matolle epämääräinen pullo- ja purnukkakokoelma salaperäisiä, värillisiä jauheita, ja ala harjoittaa ammattiasi”.

Marrakechia on sanottu myös huijareiden kaupungiksi ja tämä varmasti on totta paitsi oheisessa Kallaksen tekstissä ja myös nykypäivänä. Marokon lumoissa on edelleen ajankohtainen matkakuvaus, jossa Kallas kuvailee kutkuttavaa elämänmenoa tulikuuman afrikkalaisen auringon alla.

Kohta meilläkin taas paistaa aurinko. Sitä odotellessa…