Kuukausi: maaliskuu 2023

Olen joissakin teksteissäni täällä muistellut taannoisia matkojani maailmalla ja tällä kerralla muistelen mm. matkaani entisessä Jugoslaviassa (nykyinen Kroatia) joskus 1980-luvun alussa. Siitä on siis yli 40 vuotta enkä välttämättä muista ihan kaikkia yksityiskohtia, mutta kirjoitan matkakohteesta pääpiirteissään jotain.

Lentokone laskeutui Splitin kentälle ja siitä matka jatkui Dubrovnikiin, jossa sijaitsi hotellimme. En muista taaskaan hotellin nimeä, eikä sillä ole merkitystä, tuskin on enää edes pystyssä. Vanhassa kaupungissa oli muuten maailman vanhin apteekki, olisiko ollut peräti 1400-luvulta. Apteekki oli siis edelleen toiminnassa ja taisin ostaakin sieltä jotain.

Bussiretki ”mustille vuorille” eli Montenegroon oli hieno kokemus. ”Kartassa Montenegro näyttää vain pieneltä kaistaleelta vuoristoseutua Adrianmeren rannalla. Kaikki kauniista rannoista vuoriin ja antiikin ajoista vaiheikkaaseen lähihistoriaan on käden ulottuvilla. Montenegron halki kulkee useita vuorijonoja, ja niiden keski­korkeus on noin kaksi kilometriä. Maan pinta-ala on alle 14 000 neliökilometriä, eli Pirkanmaan kokoluokkaa”, kirjoittaa Ville-Juhani Sutinen Mondo-lehdessä vuonna 2017.

Itse muistan tuolta bussiretkeltä parhaiten Mostarin kuuluisan ja kauniin kivisillan, joka sittemmin tuhoutui sisällissodassa 1990-luvun alussa. Silta oli todella kapea kaarisilta ja tehty jykevistä kivistä. Bussi mahtui siitä yli juuri ja juuri, koska silta oli rakennettu ottomaanejen aikakaudella ajatellen vain hevosvetoisia kulkupelejä. Historia-lehti kirjoittaa sillasta näin:

”Vanhat talot tärähtelivät Mostarin kaupungissa. Sisällissota oli raivonnut Jugoslaviassa puolitoista vuotta, ja pienessä keskiaikaisessa bosnialaiskaupungissa oli koettu jo lukuisia pommituksia. Kaupungin asukkaat olivat yrittäneet pysäyttää tuhoamisen, mutta monista kirkoista ja moskeijoista oli jäljellä enää vain rauniot ja Neretvajoen halkomaa kaupunkia yhdistävät sillat olivat lähes kaikki romahtaneet. Marraskuussa 1993 silloista jäljellä oli enää yksi, kaupungin maamerkkinä tunnettu ja rakastettu Stari Most, jonka ottomaanit olivat rakentaneet yli neljäsataa vuotta aiemmin”.

Kroaatit olivat ottaneet kohteekseen Stari Mostin ja tulittivat sitä panssarivaunuistaan. Silta sai yli 60 osumaa, kunnes se romahti. ”Se oli vain vanha silta.” sanoi Kenraali Slobodan Praljak Mostarin sillasta.

Tänään, aurinkoisena päivänä muistelen, miten silloisessa Jugoslaviassa paistoi aurinko, palmut huojuivat ja Adrianmeri oli turkoosinsininen. Kaikki oli rauhallista eikä hirvittävästä sisällissodasta 10 vuotta myöhemmin tiedetty vielä mitään. Tiedämme tänään, mitä Jugoslaviassa tapahtui eikä kaikkia kadonneita sodan uhreja ole vielä edes löytynyt. On hirveää ajatella, että tuo kaunis maa täyttyi joukkohaudoista silmittömän vihan seurauksena. Ja viha ei ole kadonnut maailmasta minnekään, koska jossain aina käydään sotaa ja siviilit kärsivät eniten. Aina.

Tällaisia muistoja tänään.

Synnyinseudullani Sastamalan Kiikoisissa kylätie on nykyisin kovin hiljainen. Toisin oli ennen, kun tiellä liikkui enemmän ihmisiä (varsinkin ennen autoistumista) joko jalan, polkupyörillä, hevosilla, ja useimmat poikkesivat tietenkin meille. Ai miksi ”tietenkin”? En osaa sanoa, mutta näin vaan oli ja ehkäpä jo siitä syystä, että meidän talo oli sopivasti tien vieressä, se oli entisaikoina ikään kuin kestikievari, kylän väki haki päivittäin postinsa ja pirtin seinällä oli myös kunnan ilmoitustaulu.

Ovia ei koskaan lukittu, ei edes yöllä ja kaikki olivat tervetulleita. Myös he, jotka kansan suussa mainittiin ”kulkevaisiksi” eli silloisen yhteiskunnan reunalla elävät ihmiset: maattomat, karjattomat, perheettömät ja jotka useimmiten olivat vailla vakinaista asuntoa. Mainittakoon, että kulkevaiset-nimitystä ei käytetty mitenkään halventavassa mielessä. Heitä suorastaan odotettiin taloihin auttamaan varsinkin heinäntekoaikaan tai ojankaivuuseen.

Tämä aikakausi tuli nyt mieleeni kun luin Maaseudun Tulevaisuudesta (14.3.2023) Pasi Jaakkosen kolumnin otsikolla ”Liiteristä löyty kirves, jonka omistajan elämä oli nykyajan ihmisen silmin karua – vai oliko sittenkään?”. Tässä artikkelissa siis kirjoittaja löysin liiteristään puupinon alta vanhan ruostuneen kirveen, jonka omistaja oli asunut viimeiset vuotensa kirjoittajan lapsuudenkodissa, ja oli siis näitä jo aiemmin mainitsemiani ”kulkevaisia”.

Useimmiten nämä minun kotiseudulla liikkuneet kulkuihmiset eivät viipyneet taloissa kovin montaa päivää kerrallaan, he auttoivat talon töissä ruokaansa ja yösijaansa vastaan, ja olivat siihen tyytyväisiä. Rahapalkasta ei missään vaiheessa ollut kysymys, eikä sitä olisi liikoja ollut edes antaa. Yöpuu (vaatimaton penkki) oli yleensä pirtin ison uunin kyljessä, se oli siinä aina valmiina, kuka vaan saattui tulemaan ovesta, oli sitten yö tai päivä. Lapsena totuin siihen, että tuolla penkillä saattoi olla aamuisin kuka tahansa, eikä siihen juuri edes kiinnittänyt huomiota. Muistan myös joitakin nimiä: Urho, Alpi, Saima, muuan Iita ja muutama muu.

Vaikka ovia ei lukittu, mitään pahaa ei koskaan tapahtunut: mitään ei varastettu, mitään ei hajotettu, mitään ei hävitetty. Ihmisiä tuli ja meni, se oli luonnollista, siihen oltiin totuttu jo 1800-luvun alkupuolelta asti. ”Tinuri” eli kuparipannujen tinaaja oli eri asia, hän toki teki tärkeää työtä, mutta lieveilmiöt olivat ikäviä: hän asusti meidän vanhassa saunassa viikon, eikä ainuttakaan pannua tullut valmiiksi. Hän ei tullut enää toista kertaa (tai häntä ei päästetty saunaan juopottelemaan).

1970-luvulle tultaessa maaseudun kulkuihmiset vähenivat. Tästä kirjoittaa myös Jaakkonen artikkelissaan: ”Kehitys on tuonut hyvää ja tasalaatuisuutta sosiaalipolitiikkaan tavalla, josta 1970-luvulla saatettiin vain haaveilla. Nyky-Suomessa Niilo pääsi nauttimaan kuntouttavasta työtoiminnasta, yhteiskunta osoittaisi hänelle tukiasunnon ja eittämättä turvaverkko ulottuisi myös laajemmalle”.

Näin juuri ja Jaakkonen jatkaa: ”Ehkä asuminen työtä vasten taloissa saattoi hetkittäin tarjota yksin elävälle miehelle (ai naiselle) kodinomaisuutta ja huolenpitoa, johon paraskaan yhteiskunnan tarjoama asumisjärjestely ei pysty, ei vaikka hoivan taso olisi kirjattu useampaankin lakipykälään”. Itse muistan, että ainakin Kiikoisissa liikkuvat ihmiset eivät olisi halunneet mennä asumaan ”kunnan vaivaisiksi”, eli silloisiin kunnalliskoteihin, mutta se kehitys oli kuitenkin vääjäämätöntä seurausta sosiaalipolitiikasta ja oli tärkeä osa suomalaisen hyvinvointivaltion kehitystä.

Tänä päivänä siis kylätie on hiljainen. Kulkevaisten penkki on kuitenkin yhä paikallaan vanhassa pirtissä, mutta ovet ovat visusti lukossa ja lisänä valvontakamerat rekisteröivät jokaisen liikkeen hiljaisessa pihapiirissä. Aika, aikakaudet ja ihmiset katoavat muistista johonkin kauas, kunnes joku – kuten mainittu Jaakkosen artikkeli – äkkiä palauttaa ne taas mieleen. On siis tärkeää muistaa niin kauan kun muistaa.

Lue täältä Pasi Jaakkosen kolumni aiheesta: Kirves

Elämässä on hetkiä, jotka saattavat mennä ohi kuin huomaamatta ja myös hetkiä, joita ei voi unohtaa koskaan. Eikä kaikki hetket ole mitenkään erityisiä, mutta silti ne vaan muistaa vuodesta ja vuosikymmenistä toiseen. Olen ajatellut niin, että ilmeisesti ihmisen aivot ovat toisinaan sellaisessa vireystasossa, että mielen taajuudet rekisteröivät tietyt tilanteet ja tapahtumat äärimmäisen tarkasti. Kun taas joku itselle tärkeä tai muuten merkityksellinen asia haalistuu, kuten pitkään auringon valossa ollut valokuva.

Toki on niin, että ihan kaikkea ei tarvitse muistaa, muistella tai kantaa painavia muistoja hartioillaan kuin taakkaa, josta haluaisi vaan eroon, mutta ei voi päästää irti. Tällöin ihminen saattaa olla huomaamattaan oman mielensä vanki, ja taakka painaa päivä päivältä enemmän. Tällainen taakankantaja saattaa tahtomattaan kuormittaa myös läheisiään, ystäviä ja tuttavia niin, että lopulta seinä tulee vastaan – tai umpikuja, josta selviää vain vahvimmat meistä.

Huonojen hetkien kierteestä on päästettävä irti. Huonoista ihmissuhteista on vaan päästettävä irti, vaikka se tekisi miten kipeää. Vapautumista seuraa eheytyminen, valo ja uusi energia, jonka voi käyttää ihan miten itse haluaa.

Nyt varmasti moni lukija ajattelee, että kerronko edellä itsestäni? Vastaus on kyllä ja ei, mutta ajattelen enemmän kuitenkin hyviä hetkiä, tottakai. Musiikkiharrastus antaa minulle suunnattomasti energiaa ja iloa, ja juurikin musiikin parissa olen oppinut sietämään keskeneräisyyttäni niin, että vaikka toisinaan mokia sattuu, niitä ei murehdi koskaan kuin pienen hetken.

En myöskään murehdi lukihäiriöni tuottamia ongelmia, vaikka kirjoitusvirheet toki harmittaa, mutta nekin vain hetken. Mutta siis aina ei ole ollut näin. Varhaiset kouluajat olivat osaltani vaikeita, koska kaikkien osaaminen olisi pitänyt mennä samasta putkesta eli erilaista oppijaa ei tuolloin tunnistettu.

Ei, en ole tässä kirjoittanut vain itsestäni, vaikka yleensä asioita tulee peilanneeksi omaan itseen, omaan ajatusmaailmaan ja omiin elettyihin hetkiin. En varmasti ole tässä maassa ainoa ihminen, joka pohtii henkiseen hyvinvointiin liittyviä asioita. Onneksi tänä päivänä kiinnitetään enemmän huomiota esimerkiksi työhyvinvointiin ja työilmapiiriin, joka ei todellakaan ole kaikilla työpaikoilla aina ihan kohdillaan.

Ja sitä olen ihmetellyt pitkään, että miksei koulukiusaamisesta (kouluväkivallasta) vieläkään ole päästy eroon, vaikka paljon on tehty toimia sen ehkäisyyn. ”Nollatoleranssi” sanana ei auta mitään, on tehtävä enemmän. Ihminen on käynyt kuussa ja kai kohta Marsissakin ja koulukiusaamisesta ei vaan päästä eroon!

No niin, valoa kohti. Vaikka tänään ei aurinko helli, silti kevään valo on jo täällä. Siihen ei ole mitään lisättävää.

Nyt jatkan matkamuistojeni sarjaa ja kirjoitan tällä erää matkasta Jordanian Aqabaan, joka on (tai oli ainakin muutamia vuosia sitten) sangen suosittu Punaisenmeren rantalomakohde. Yleensä massaturistikohteista ei ole paljoakaan muistettavaa saati kirjoitettavaa, mutta nyt teen poikkeuksen, koska Aqaba oli minusta varsin mielenkiintoinen monessa mielessä.

Ensinnäkin turistin turvallisuudesta pidettiin huolta eikä aseistetut vartijat olleet katukuvassa mitenkään epätavallinen näky. Toki Israelin raja oli lähellä ja kaiketi siksi turvatoimet olivat varsin näkyviä. Siis hotellimme ikkunasta näkyi pimeän tultua Israelin vastarannan valoja.

Värikkäät koralliriutat reunustivat koko Aqaban rannikkoa, mutta nykypäivänä voi olla niin, ettei riutat ole enää niin värikkäitä. Vaikka koralleja suojellaan kaikkialla maailmassa, merien saastumisen seurauksena monet korallisriutat kuolevat, joka on valitettavaa.

Jordaniassa ehkä suosituin retkikohde on rauniokaupunki Petra eli napatealaisten pääkaupunki noin 2000 vuotta sitten. Petra lukeutuu Unescon maailmanperintökohteisiin sekä uuden ajan seitsemään ihmeeseen. Toinen suosittu kohde on Wadi Rumin erämaa, jossa voi jopa yöpyä telttamajoituksessa ja osallistua beduiini-illalliselle. Emme yöpyneet, emmekä osallistuneet.

Kameleita näkee kaikkialla ja mieleeni on jäänyt erityisesti ihan Aqaban keskustassa kamelia taluttava mies. Katsoin jo kaukaa, että miehen paidassa näyttää olevan joku suomalainen teksti, mutta vasta selkäpuolelta sen näki selvästi: Mulkvist! Ilmeisesti joku suomalainen oli myynyt tai vaihtanut paidan eikä tämä jordanialainen tietenkään tiennyt, mitä paidassa luki. Hän käveli vaan kamelinsa kanssa tyynesti eteenpäin välittämättä satunnaisten turistien hymyilevistä kasvoista.

Hotellissamme oli vieraana myös paikallista väkeä, ja se oli mukavaa. Meitä länsimaisia turisteja ei ollutkaan kuin kourallinen sillä kertaa. Ruoka oli hyvää, alkoholijuomia ei ollut eikä niitä kaivattukaan. Arabimaissa matkustajien säännön mukaan täälläkin oli pukeuduttava tarpeeksi peittävästi ja se sopi minulle hyvin. Altailla ja hotellin rannalla tietenkin sai olla uima-asuissa.

En muista tarkkaan, että kuinka monta vuotta tästä Aqaban matkasta on – ehkä 10 tai 15 vuotta – mutta sen muistan, että netti ei toiminut, eikä puhelintakaan juuri edes tarvittu. Tämän päivän mittapuulla ilman tietoverkkoa lomaileminen olisi kaiketi mahdoton ajatus, mutta tuolloin sillä ei ollut mitään merkitystä.

Mitä vielä kertoisin Aqabasta? Niin, illan hämärtyessä alkoi moskeijoista kuulua rukouskutsut. Moskeijoita muuten oli runsaasti ja sinne ei ole naisilla pääsyä. Mutta olen kyllä siitä huolimatta kerran käynyt moskeijassa, ehkäpä kerron siitä joku toinen kerta.