Koukussa

Kyllä, todellakin olen koukussa, siis käsitöihin. Nautin villalankojen kosketuksesta, puikkojen kilinästä, virkkuukoukun näppäryydestä ja värien kirjosta, joita pelkästään katselemalla saa mielikuvituksen liikkeelle. Kudon (neulon) ja virkkaan radiota kuunnellessa ja telkan (tai oikeastaan suoratoiston) ääressä, ja hyvin sujuu kumpikin.

Toteutan käsitöilläni myös kierrätyksen ideaa, koska hyvin harvoin olen ostanut uusia lankoja. Olen saanut lankoja lahjoituksena ja osan olen ostanut Nextiilistä, joka on todellinen käsityöharrastajan aarreaitta. Tuskin minun käsitöilläni voitettaisiin mitään taitajakilpailua, koska teen vaan ihan tavallisia ja helppoja juttuja: huiveja, torkkupeittoja, pöytäliinoja, joskus sukkia.

Minusta käsityön idea ei välttämättä olekaan ne valmiit tuotteet. Minulla ei ole edes kiire saada mitään valmiiksi, koska käsillä tekeminen on se juttu ja kaiken ydin. Tässä kohtaa tuleekin mieleen Sagrada Familia-kirkon rakentajat Barcelonassa. Kirkon rakennustyöt aloitettiin vuonna 1882 ja tuskin valmistuu koskaan, koska juurikin sen rakentaminen on itse tarkoitus. Ehkäpä kirkon suunnittelija Antoni Gaudi (1852-1926) ajattelikin juuri näin ja vertasi rakennusprojektia ihmisen elinkaareen: matka tärkeämpi kuin päämäärä.

Käsityöhön vielä, että kesän tullen ajattelin pistää pystyyn kangaspuut, jotka ovat olleet pinottuna vuosikymmenet museopirtissäni Kiikoisissa. Kangaspuut ovat siis 1800-luvun mallia, ellei jopa vanhemmat ja vievät sangen ison tilan pinottunakin saati kudontavalmiina. Ei, en minä aio kutoa niillä mitään, mutta koska ovat kauniit ja koristeelliset, voisivat yhtä hyvin olla kokonaisena muiden museotavaroiden joukossa. Kaksi isotätiäni kuulemma ovat paljonkin näillä kangaspuilla kutoneet ja muistan, että myös äitini kutoi mattoja joskus 1970-luvulla. Minäkin toki kokeilin, mutta en juuri enempää.

No niin, kevät keikkuen tulevi ja tuo erilaisia harrastuksia käsityön tilalle kuten esimerkiksi puutarhatyön. Onko mikään sen tärkeämpää? Toivotan siis voimaa ja valoa kaikille lukijoilleni!

”Jäi multa matkalaukku Berliiniin…”

Kuulin radiossa joku päivä hienon takavuosien laulun Ritva Oksasen tulkitsemana eli Jäi multa matkalaukku Berliiniin. Alkuperäinen sävellys on Ralph Maria Siegelin (1911-1972) käsialaa ja laulu tuli tunnetuksi Marlene Dietrichin laulamana Ich habe noch einen Koffer in Berlin?

Niin, tietystikin ajatukseni vei muutaman vuoden takaiseen (tai onhan siitä jo ainakin 15 vuotta) Berliinin matkaan, jonka tein tyttäreni, kälyni ja hänen tyttärensä kanssa. Hotellimme sijaitsi Alexsanderplatzilla lähellä televisiotornia, jossa olisimme käyneet maisemia ihailemassa, mutta se taisi olla juuri silloin suljettuna. En tiedä miksi. Toki hotellimme kattoterassilta oli näköala Berliinin yli, joka hotelli oli sinällään erilainen kokemus, rakennettu ehkä 1960-1970-luvulla. Hotellissa ja sen ympäristössä on filmattu monia elokuvia ja viereinen aukio on ollut esimerkiksi 1970-luvun Euroopan poliittisen nuorisoliikkeen päänäyttämö.

Kuten tiedämme, nykyinen Berliini on rakentunut sodan jälkeen eli vanhoja rakennuksia on sieltä vaikea löytää. Valtiopäivätalo säilyi ainakin osittain pommituksilta ja siellä toki käytiin, joka olikin vaikuttava rakennus monella tapaa. Muista turistikohteista voi mainita myös koskettava uusi Juutalaisvainojen muistomerkki, jonka on suunnitellut Amerikan-juutalainen Peter Eisenman ja joka on neljän jalkapallostadionin kokoinen ja 2711 betonipaadesta koottu alue aivan Berliinin keskustassa. Paasien alla on informaatiokeskus, jossa kerrotaan kuuden miljoonan juutalaisen kohtalo. Tämä muistomerkki pysäyttää ja pakottaa ihmisen tuntemaan. Jokainen pylväs on erikokoinen eikä yksikään ole suorassa.

Junaverkosto toimi hienosti ja esimerkiksi S-junalla pääsi Potsdamiin, joka on Unescon maailmanperintökohde ja jossa on useita hienoja palatseja ja huviloita. Kävimme yhden päivän aikana mm. Wanncee-järvellä, jossa tehtiin pieni kierros turistiveneellä. Järven rannalla kauniilla paikalla nähtiin mm. talo, jossa silloisen kolmannen valtakunnan johtajat tekivät päätöksen siitä, miten menetellään juutalaisen väestön suhteen. Se päätös maksoi em. kuuden miljoonan juutalaisen elämän päätymisen keskitysleireihin ja kaasukammioihin. Näitä asioita ei haluaisi muistella, mutta ei myöskään unohtaa, koska silloin unohdamme myös jotain itsestämme, ihmisyyden, inhimillisyyden ja armollisuuden.

Ei, minulta ei jäänyt matkalaukkua Berliiniin. Eikä mitään muutakaan, jota olisin jäänyt kaipaamaan. Olen toki matkoillani unohdellut joitain tavaroitani: sandaalit (taisi jäädä johonkin Egyptin kohteeseen), oloasu (en muista mihin), aurinkolasit (taksiin Jordaniassa), uikkarit (Marokkoon). Lisäksi kirjoja, lehtiä, muuta pikkusälää. Mutta mitäpä näistä, onneksi ei mitään pahempaa ole sattunut enkä ole juuri koskaan ollut matkoillani sairaana. Ihme kyllä.

Kuuntele täältä Ritva Oksasen hieno tulkinta: Jäi multa matkalaukku Berliiniin

Vuoden viimeisenä päivänä

Mitä tänään kirjoittaisin? En halua muistella mennyttä vuotta, vaikka suuria asioita tapahtuikin. Siis maailmanlaajuisesti, ei minulle henkilökohtaisesti, ellei ota lukuun tosiasiaa, että jokainen uusi päivä on oikeasti aina ”suuri”. Tälläkin hetkellä aurinko on juuri nousemassa ja päivästä varmasti tulee valoisa ja kirkas – ja kylmä, mittarissa melkein -20.

Huomenna tulee telkasta taas minun mieleiseni musiikkiohjelma eli Wienin filharmonikkojen uuden vuoden konsertti. Yleensä en seuraa juuri mitään musiikkiohjelmaa, mutta tämä on aivan eri juttu. En tiedä, miksi juuri tämä vetää puoleensa, mutta Straussin musiikki tietysti on omaa luokkaansa. Tai Straussien musiikki monikossa, koska sukuun kuului säveltäjiä monessa polvessa. Konsertissa yleensä esiintyy myös balettitanssijoita, joita on myös ilo seurata.

Huominen konsertti kiinnostaa myös siksi, koska olen kerran ollut paikan päällä Wienissä kuuntelemassa filharmonikkoja. Silloin tosin ei ollut uusi vuosi eikä ohjelmistossa ollut Straussia vaan taisi olla Mozartin musiikkia. Paikka oli sama sama eli Wienin konserttitalo ja olin siellä kälyni kanssa. Konsertti oli huikea kokemus tietenkin, kuten Wien kokonaisuudessaan, johon tutustuimme neljän päivän verran. Vuotta en tarkkaan muista, mutta se täytyi olla joskus 2000-luvun alkuvuosina, jolloin reissasimme muissakin Euroopan kaupungeissa.

Wien on aina Wien, sanotaan ja sitä se todellakin oli. Paljon kauniita historiallisia rakennuksia ja keisarin ja keisarinnan palatseja melkein vieri vieressä. Paitsi em.konsertissa, kävimme myös taidenäyttelyissä, joissakin museoissa ja tietysti jotain shoppailimmekin. Ruoka oli hyvää ja samoin viini, tottakai.

Samaisella Wienin matkalla kävimme myös Bratislavassa, joka on Slovakian pääkaupunki ja lyhyehkön bussimatkan päässä Wienistä. Bratislava ei ollut yhtä loistelias kuin Wien, mutta kauniita paikkoja oli sielläkin ja mielenkiintoinen oli myös Bratislavan vanha linna. Täältä (jostain turistikaupasta) ostin muuten pari puulle maalattua ikonia, jotka minulla ovat edelleen seinällä.

Hyvää vuotta 2024 kaikille lukijoilleni!

Monta yötä jouluun

Jouluun on onneksi vielä monta yötä ja myös työtä, jos jouluvalmisteluja nimenomaisesti työksi haluaa luonnehtia. Toki siivoaminen, leipominen ja touhuaminen työtä onkin siinä missä kotityöt yleensä, mutta joulu on kuitenkin eri juttu ja vain kerran vuodessa. Kannattaa suhtautua joulutouhuamiseen rennosti ja lapsen mielellä, eikä ihan jokaisen villakoiran perässä kannata juosta. Ainakin minulle tärkeintä on tunnelma ja hyvä joulumieli.

Jotkut matkustavat jouluksi ulkomaille, mutta itse en ole koskaan tehnyt niin. Juuri ennen ja jälkeen joulun on tullut jossain reissattua, koska muistan joulukoristeet hotelleissa. Ainakin kerran olimme Sharm El Sheikhissä ja Kairossa sekä kerran Abu Dhabissa (Arabiemiraatit) aikoihin, että joulu oli lähellä. Tosin joulu ei ollut noissa maissa kovinkaan paljon esillä, mutta jollain tavalla kuitenkin.

Abu Dhabissa on kaiketi maailman suurin moskeija eli Sheikki Zayedin moskeija, johon mahtuu ulkotilat mukaan lukien yli 40 000 ihmistä. Sielläkin kävimme tavallisella turistikierroksella ja tietyillä alueilla, koska ihan vapaasti siellä ei saanut länsimainen turisti seikkailla. Moskeijassa on 82 marmorikupolia, tuhansia marmoripylväitä, neljä yli 100 metriä korkeaa minareettia, seitsemän valtavaa kristallikruunua ja maailman suurin persialainen matto: käsinkudottu ja peittää kokonaan lattian, jossa 5000 ihmistä (miestä) kerrallaan voi kokoontua rukoilemaan. Naiset toki myös rukoilevat, mutta heille on eri paikka. Heille on lähes kaikkialla oma erillinen paikkansa. Heistä (musliminaisista) voisin kirjoittaa enemmänkin, mutta en tee sitä nyt.

Tänään on kirjoitettava ja lähetettävä joulukortit. Monet eivät enää niitä lähetä, mutta minä tykkään pitää yllä vanhoja perinteitä myös tässä kohtaa. Ja minä myös säilytän saatuja joulukortteja sekä muitakin kortteja, koska ovat kauniita ja ajatuksella lähetetty. Tuo säilyttäminen on vanha perinne sekin, kaappien kätköistä (lapsuudenkodissani) löytyy edelleen jopa 1800-luvun lopulla päivättyjä kortteja ja niitä on mukava joskus katsella. Paljon on maailma muuttunut noista ajoista, mutta joulun toivotukset ovat edelleen samanlaiset.

Entisinä aikoina kortteja ja kirjeitä lähetettiin tietenkin enemmän, ja vasta nämä sähköiset ”hilavitkuttimet” ovat syrjäyttäneet käsinkirjoitetut tervehdykset, mutta onneksi ei kokonaan. Vielä meitä on, jotka haluavat kirjoittaa joulutervehdyksensä perinteiseen malliin ja muutenkin vaalia vanhoja perinteitä. Ajat muuttuvat, mutta paljon on pysyvääkin ja se on hienoa.

Toivotan kaikille lukijoilleni jo tässä vaiheessa rauhaisaa joulun aikaa. Rauhaa toivoisin koko maailmaan, mutta se lienee turha toivo ainakin Ukrainassa, jossa valmistaudutaan taas yhteen sotajouluun, jollaista ei voi täällä meidän lintukodossa edes kuvitella. Rauhaan voi johtaa monta tietä, eikä toivoa saa koskaan heittää, vaikka juuri nyt se näyttää olevan kaukana.

Jälkiä hiekassa

Olen näinä syksyn harmaina päivinä seurannut Areenasta tanskalaista realitysarjaa Kadonneet perijät. Sarjaa voi kaiketi seurata myös Yle Fem/Teema-kanavalta, mutta itse katson tätä – ja monia muita juttuja – mieluimmin suoratoistolta, koska voin näin valita ajankohdan, milloin istahdan sarjan (ja käsityön) äärelle kaikessa rauhassa.

Kadonneet perijät siis perustuu ihmisiin, joilla ei kuollessaan ole tiedossa perillisiä ja heidän omaisuutensa näin ollen siirtyisi suoraan valtiolle. Tässä sarjassa kuitenkin toimittaja/tutkija ja Tanskan valtionarkistonhoitaja useimmiten löytävät perillisiä ja juuri se (etsintä) on perin mielenkiintoista seurattavaa.

Paitsi että sarjassa voi tutustua tanskalaisen perintökaaren koukeroihin ja yhteiskuntaan monella tasolla, myös monet inhimilliset tragediat ja ihmiskohtalot koskettavat. Usein käy nimittäin niin, että vuosia ja vuosikymmeniä yksin elänyt ja yksinäisyydessään kuollut ihminen ei olekaan perheetön tai ilman sukulaisia. Arkiston löydöt ovat joskus varsin yllättäviä ja usein löytyy myös syy, miksi kaikki siteet omiin sukulaisiin ovat katkenneet.

Vielä muutamia vuosikymmeniä sitten esimerkiksi avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi oli suuri häpeä, niin Tanskassa kuin meillä Suomessakin. Ja erityisesti jos lapsen isä sattui olemaan esimerkiksi saksalainen sotilas, miehittäjä tai että miehen henkilöllisyys ei ollut edes tiedossa. Usein nämä sattuman oikusta syntyneet ja usein salatut lapset annettiin adoptioon tai he kasvoivat lastenkodeissa aikuisuuteen asti.

Juuri näitä kadonneiden ihmisten etsintöjä on mielenkiintoista seurata, vaikka aina ”löydetyt” sukulaiset eivät ole kovin ilahtuneita eikä useinkaan edes tule kameran eteen. Mutta yleisesti ottaen ihmiset ovat iloisen yllättyneitä sukulaisista, joita ei tiennyt olevan olemassakaan. Perintösummat toki eivät ole kovin suuria jaettavaksi, eikä monikaan löydetty sukulainen pidä niitä oleellisina. Sukuyhteyden löytyminen on pääasia, mutta toki poikkeuksiakin on.

Niin, miten vähän meistä loppujen lopuksi jääkään jäljelle historian lehdille? Vaikka em. ohjelmassa etsitäänkin perillisiä, kaikista tärkeintä ovat muistot ja ”jäljet hiekassa” eli missä ja miten ihminen on elämäänsä elänyt. Mutta kaikista ei jää mitään jälkiä eikä ainuttakaan sukulaista löydy. Usein tämänkaltainen yksinäisyys on ollut ihmisen oma toive ja elämäntapa.

Syksy jatkuu harmaana ja lumettomana hetkellisen pikkutalven jälkeen. Moni kärsii näihin aikoihin kaamosmasennuksesta, joka on ymmärrettävää. Koronakin taas nostaa päätään ja rokotusruuhkat melkoiset. On säälittävää katsoa pitkiä rokotusjonoja ja ikäihmisiä siellä? Mistä rokotusten hitaus oikeastaan johtuu? Eikö vieläkään olla opittu mitään?

Kadonneet perijät-sarjaa voit katsoa täältä: Kadonneet perijät

Ihmisiä ja muurahaisia

Ainakin te vanhemmat lukijani muistatte varmasti Veikko Lavin säveltämän ja sanoittaman hienon laulun ”Jokainen ihminen on laulun arvoinen” vuodelta 1976. Usein samaistun laulun sanoihin ja mielessäni soi useinkin tuo Ihmisiä on kuin muurahaisia, ne loputonta polkuansa taivaltaa, On kaukaa katsottuna kaikki samanlaisia, niin ettei heitä toisistaan voi eroittaa…

Minulla nimittäin on välillä vaikeaa olla (saati viihtyä) ihmisten keskellä ja joskus tuntuu, että katson heitä kuin jotain vieraita olentoja ulkoavaruudesta. Tai että minä itse olen sieltä (ulkoavaruudesta) ja muut ihmiset vaan hyörivät ja pyörivät ympärilläni ”loputonta polkuaan” ja minä katson heitä jostain etäältä saamatta heihin juuri minkäänlaista kontaktia tai ymmärrystä? Mutta onneksi kuitenkin ympärilläni on myös ihmisiä, joiden seurassa todella viihdyn ja tunnen oloni kotoisaksi ja hyväksytyksi omana itsenäni.

Introvertin vastakohta on ekstrovertti, joita seurallisuutensa ja sosiaalisten taitojensa vuoksi useimmiten suositaan esimerkiksi työhaastatteluissa ja muissa sosiaalisissa tilanteissa. Ei niin ettenkö itse pärjää ihmisten keskuudessa, olinhan pääosan työurastani nimenomaan sosiaalialalla, mutta muistan kyllä, että aina kotiuduttuani olin kuin tyhjä säkki, kaikki sanat sanottuna ja puheet puhuttuna.

Väestöliiton asiantuntija Minna Ounasmaan mukaan työelämä pakottaa usein introvertin syvempään itsetuntemukseen kuin ekstrovertin: ”Introvertit joutuvat selittämään useammin käytöstään. Esimerkiksi palveluammatissa toimiva introvertti voi haluta olla kahvitaukonsa yksin hiljaisuudessa, koska hän työajallaan kuormittuu keskusteluissa ja ihmiskontakteissa. Ekstrovertimpi taas lataa akkunsa kahvitauolla muiden kanssa rupatellessaan.”

Nykyään puhutaan paljon supervoimasta. Eli esimerkiksi autismin kirjolla olevalla henkilöllä saattaa olla jotain erityistä supervoimaa vaikka matemaattisissa aineissa. Tai ADHD-ominaisuus voi ollakin supervoima, ja ihminen on todella aikaansaapa ja nopea käsittelemään asioita esimerkiksi liike-elämässä. Samoin Nepsy-nuori saattaa selviytyä erittäin vaativista tehtävistä tuossa tuokiossa. Onneksi nykypäivänä huomioidaan ihmisen erityispiirteet toisin kuin vielä muutamia vuosia sitten, jolloin erilainen oli vaan erilainen ja erilaisena pysyi koko ikänsä.

Varmasti introvertilla on oma supervoimansa, mutta itse en ole sellaista ainakaan vielä havainnut. Tai ehkäpä olen jäävi arvioimaan sitä itse. No, olenhan tietysti saavuttanut elämässä paljonkin asioita, joita en todellakaan olisi nuoruudessani kuvitellut. Mutta täytyy muistaa, että mikään ei ole tullut kuitenkaan ilmaiseksi eikä helposti, kuten joku saattaa olettaa. Tyypillisenä introverttina olen tietysti ollut sinnikäs, sitkeä, pitkämielinen ja tunnollinen ”pilkun viilaaja”, tämän ymmärrän nyt paremmin tässä nykyisessä ajassa ja elämäntilanteessa.

No niin, nyt kun katsoin ikkunasta ulos näen lumisateen, tämän syksyn ensimmäisen ja se näyttää kauniilta, jopa satumaiselta. Voisi melkein sanoa, että lumi on meidän pohjoisen kansan supervoima, eikö vaan? Toki siitä on riesansa, jos/kun sitä liikaa tulee, mutta ikkunan takaa katsellessa lumi on ainoastaan kaunista.

Vielä lopuksi palaan Lavin sanoitukseen, joka koskettaa edelleen: Kurkistaa jos voisi sielun syvyyteen, niin kahta samanlaista eipä ois, ken katsoo kauneuteen eikä hyvyteen, häneltä monta ystävyyttä jääkin pois…

Poissaolon olemuksesta

Olen viimeaikoina viettänyt paljon aikaa synnyinseudullani Kiikoisissa (nyk. Sastamala) ja siitä syystä myös kirjoittaminen esimerkiksi tähän blogiini on ollut vähäistä. Kyllä, toki voisin kirjoittaa maantieteellisestä näkökulmasta katsoen mistä maailmankolkasta tahansa, mutta kun kirjoittamiseen (ja varsinkin somekirjoittamiseen) ei vaan halua – eikä viitsi – ryhtyä kaiken muun kivan kulttuurihistoriallisen tekemisen lisäksi.

Kirjoittaminen on toki osa minua, mutta somesta (esimerkiksi Facebook) haluaisin ihan todellakin irrottautua. Onneksi en ole juurikaan kirjautunut muille somen alustoille, mutta Twitterissä minulla taitaa vielä olla tili, jossa en juuri koskaan käy. Tämä hullu maailma on muuten ajautunut merkilliseen olotilaan monestakin syytä, mutta tarkoitan tässä juurikin näitä sosiaalisen median muotoja: mikä siinä onkaan, että ihminen ei ole muka olemassa ellei ole sometiliä tuolla ja täällä, ja kun niihin kaikkiin pitää muka joka päivä kirjoittaa jotain, jotta on olemassa? Olemassa kenelle? Ehkäpä lähinnä itselleen?

Pitääkö ihan todella todistaa joka päivä joillekin (itselle), että hei, olen täällä, huomaatko varmasti minut? Joskus leikittelen ajatuksella, että some vaan lakkaisi toimimasta, joku katkaisee maailmasta sähköt tai jostain muusta syystä olisimme äkkiä ilman tietoliikenneyhteyksiä? Siis kauhea ajatus, mutta tällaista voi oikeasti tapahtua. Ihmiskunta olisi jälleen lähestulkoon kivikaudella ja aika harvat nykyajan teknograafeista osaavat edes nuotiota sytyttää.

On parempi etten maalaa tuomiopäivän kuvia enempää, mutta varmasti jokainen ymmärtää, miten haavoittuvassa maailmassa me elämme. Mikään ei ole itsestään selvää ja ketään ei myöskään saisi pitää itseisarvona. Somemaailma luo meistä ihmisistä tiedostamattamme aivan vääränlaisia kuvia, se on valheellinen ja armoton maailma, jossa mikään ei ole enää pyhää saati yksityistä. En osaa tietenkään arvailla, mihin tämä kaikki lopulta johtaa, mutta suunta on arveluttava. Mutta voin toki olla väärässäkin. Ainakin toivon sitä.

Monenlaisia vaeltajia

Syksy on täällä. Tai ehkei juuri nyt (aurinkoinen sää) näytä kovin syksyiseltä, mutta kun viikon sateisina päivinä katsoi ikkunasta ulos, näki vain syksyn. Syykauden huomaa alkaneen myöskin linnuista, jotka alkavat hankkiutumaan kohti etelää ja vihreämpiä seutuja. Tai onko siellä kaikkialla ainakaan lintuystävällisiä seutuja, tämän huomasin eräästä dokumentista tässä hiljakkoin, kun joku lintubongari (en muista nyt nimeä) seurasi kurkien reittiä kohti etelään. Ja mitä hän saikaa selville:

Keskiseen Eurooppaan asti kaikki meni hyvin, mutta sen jälkeen osa kurkien päämuuton ryhmästä jakautui niin, että osa lensi kohti pohjois-Afrikkaa ja osa lensi Israeliin. Ei olisi kannattanut. Siellä nimittäin kurkien ikiaikaisesta levähdys-ja ruokailupaikasta oli tehty ”turistirysä” ja mikä pahinta, lintuja peloteltiin paukkupanoksilla uudelleen lentoon. Ilmeisesti suuria kurkimääriä ei enää haluttu paikkakunnalle kuin hetkeksi turistien vuoksi, mutta syötävää heillä ei enää ollut. Niinpä jo valmiiksi pitkästä lennosta väsyneet linnut hätisteltiin uudelleen siiville ja lentämään pois.

Eläinkunnan pisin muuttomatka syksyisin ja keväisin on lapintiiralla, joka pesii arktisella ja kylmällä vyöhykkeellä Euroopassa, Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa, talvehtien kuitenkin kaukana Etelämannerta ympäröivillä merialueilla. Lapintiiran vuosittaiset muuttomatkat ovat siis tunsia ja tuhansia kilometrejä, joka tuntuu ihmisestä mahdottomalta suoritukselta. Myös osa perhosista ovat vaeltajia, kuten esimerkiksi amiraaliperhonen lentää Afrikan ja Euroopan väliä ja sen siipiväli on vain 7 senttiä.

Leikittelen ajatuksella, että jospa ihminenkin vaeltaisi jonkinlaisen muuttomatkan vuodenaikojen mukaan. Emme kuitenkaan tarvitse tavallisuudesta poikkeavaa pesintä- tai lisääntymispaikkaa eikä meidän tarvitse sen vuoksi vaeltaa koskissa vastavirtaan kuten lohet tekevät. Tai kuin ankeriaat, joiden sisäinen vaisto ajaa niitä erehtymättämästi takaisin Sarkassomerelle, jossa syntyivät ja ehkä myös kuolevat.

Mutta joku luonnonvoima ihmisessäkin on, koska jossain vaiheessa elämänvirtaa (useimmiten kypsissä kymmenissä), vaisto vetää takaisin synnyinseudulle ja tuttuun ympäristöön. Eläimistä poiketen, ihmisen vaellusvietti ajoittuu elämänvaiheeseen, jossa poikaset ovat aikuistuneet ja on aika katsella maisemaa toisin silmin. Myöskin sisäistä maisemaa katsoo erilaisesti, koska paljon turhuutta on karissut olkapäiltä ja jäljelle jää vain ne kaikista tärkeimmät ihmiset ja asiat.

Niin, mitä se elämän turhuus oli tai on? Oikeastaan sitä (turhuutta) ei huomaa kuin vasta paljon myöhemmin, kun katsoo esimerkiksi ruuhkavuosia matkan päästä, jolloin tuntui olevan aina kiire johonkin. Tarvitaan siis välimatkaa ja -aikaa, jotta huomaa ”metsän puilta”.

Ei muuta lisättävää tässä vaiheessa.

Azorien lehmät

Pienen kotimaan matkan jälkeen on nyt kirjoitettava maaseudun näkymistä eli sen, mitä moottoritieltä, pienemmältä tieltä ja soratieltä oli näkyvissä. Siis lehmiä ei juurikaan näkynyt laitumella kuten vielä muutamia vuosia sitten näkyi? Onko niin, että karjan kasvatus ja maidontuotanto ei enää kannata ja lehmistä on siksi luovuttu useimmilla maatiloilla? Minusta se on huolestuttava kehityssuunta, mutta ymmärrän toki ettei kukaan tappiokseen voi karjaa kasvattaa.

Vilja alkaa valmistua ainakin eteläisessä Suomessa, jossa jo paikoin näkyi puimureita työssään. Porvoon seudulla vilja ei ollut lakoontunut toisin kuin tällä seudulla, jonne kaiketi suurimmat vesisateet ovat osuneet. Siellä myös kylvettiin jo syysviljoja ja muutenkin syksy oli ehtinyt pidemmälle. Mutta aurinko paistoi edelleen lämpimästi ja mereltä kävi lämpimät tuulet.

Lehmistä tulikin mieleeni eräs lomareissu muutaman vuoden takaa, jossa nähtiin lehmiä enemmän kuin ihmisiä. Eli kyseessä on Portugalille kuuluva saariryhmä Azorit, joka sijaitsee 1500 kilometriä Lissabonista ja 3900 km Pohjois-Amerikan rannikosta eli 36°–39° pohjoista leveyttä ja 24°–31° läntistä pituutta. Azorit ovat Atlantin keskiselänteen huippu joka kohoaa merenpinnan yläpuolelle. Vesialueella kohtaa kolme mannerlaattaa. Tämän takia saarilla on aktiivista vulkaanista toimintaa: kuumia lähteitä ja toistuvia maanjäristyksiä.

Tulivuoren rinteet olivat todellakin kauniita ja vihreitä ja muistan niistä erityisesti siis em. lehmät. Siis ne laidunsivat rinteillä ympäri vuoden, olivat tottuneet varsin jyrkkään maastoon ja käyskentelivät siellä tottuneesti. Omistajat kävivät lypsämässä tietenkin aamuin ja illoin siellä rinteeseen vartavasten rakennetuissa lypsypaikoissa ja hoitivat eläinten juottamisesta yms. Azoreilla olikin juustoa ja maitotuotteita tarjolla kaikkialla, joten lehmät olivat todella arvossaan ja niitä hoidettiin hyvin.

Mainitsemisen arvoista on myös teiden varsilla villinä kukkivat hortensiat. Niitä oli kaikkialla, kuten meillä keväisin lupiinit ja joka oli siis yksi Azorien vieraslaji: ”Azoreilla kasvaa yli 850 kasvilajia, joista noin 300 on alkuperäisiä ja 60 endeemisiä. Saarelle on istutettu myös tulokaslajeja, jotka ovat syrjäyttäneet monet kotoperäiset puut ja kukkakasvit. Alkuperäiset laakeripuumetsät on korvannut Japanista tuotu sugi-havupuu. Muita alaa valtaavia tulokaslajeja ovat keltatuoksuinkivääri ja sininen jalohortensia”.

Azoreilla elää myös 25 eri merinisäkäslajia ja osallistuimmekin yhdelle laivamatkalle, jossa olisi ollut mahdollisuus nähdä vaikka mitä lajeja, mutta vain delfiineitä näkyi sillä kertaa, jotka olivat kauniita ja sulavaliikkeisiä. Ilmasto oli siihen aikaan vuodesta (taisi olla lokakuu) mitä parhain. Sopivasti lämmintä ja aurinkoa ja tuulisella rannalla käytiin ihastelemassa suuria aaltoja.

Ruoka oli hyvää ja silloin sattui olemaan Azoreilla myös viinimessut, jossa käytiin maistajaisissa (kahtena iltana peräkkäin varmuuden vuoksi), koska oli vaikea päättää, millainen viini olisi parasta kotiintuotavaksi. Näkyi siellä muitakin suomalaisia turisteja molempina päivinä ja väkeä ylipäätään paljon liikkeellä. Asukkaita muuten näillä Azorien yhdeksällä saarella on noin 250 000.

Onneksi säästyimme maanjäristykseltä ja tulivuoren purkaukselta, mutta sammunut kraateri oli kyllä varsin mielenkiintoinen retkikohde. Harjanteella kulki autolla mentävä tie ja tietä pääsi myös laskeutumaan kraaterin pohjalle, jossa asui ihmisiä ja siellä oli myös kauppoja, kahviloita ja ravintoloita. En tiedä milloin juuri se tulivuori oli viimeksi ollut aktiivinen, mutta maankuoren kolosista tuli jatkuvasti savua ja rikiltä tuoksuvaa höyryä. Ja siellä vaan oltiin ja elettiin normaalisti, joka tuntuu minusta merkilliseltä.

Mutta tässä maailmassa ja ajassa tapahtuu monia muita merkillisiä asioita, joita ei välttämättä heti ymmärrä. Onneksi ihan kaikkea ei edes tarvitse ymmärtää.

Kesä jatkuu. Kesä.

Ihmiset suviyössä

Ooppera täyttyy itse kokea, kuunnella, aistia kaikilla aisteilla. Sitä ei voi kuvailla toiselle juuri mitenkään, vaikka kuinka haluaisi. Vielä enemmän ooppera vangitsee kuulijansa juuri luonnon muovaamalla näyttämöllä, kuten Hämeenkyrön Myllykolun miljöö parhaimmillaan on juuri nyt keskikesän illassa vaiheessa, kun kesä on kääntymässä kohti syyskesän kypsyyttä ja runsautta.

Koska F.E.Sillanpään kirjallinen tuotanto on minulle lähellä sydäntä ja monet teoksensa ennestään tuttuja, tämä oopperaversio Ihmiset suviyössä-teoksestaan oli toisaalta yllättävä, mutta samalla inhimillinen ja koskettava kuvaus yhteiskunnallisesta jakautumisesta 1930-luvulla.

Toisaalta libretto – jonka on kirjoittanut Elina Snicker – oli (vaikka kuvasikin 1930-luvun ahdasmielistä maaseutumiljöötä) erittäin ajankohtainen ajatellen tämän ajan ahdasmielisyyttä ja suvaitsemattomuutta vierasta ja erilaista kohtaan. Homomiehet olivat kauhistus silloisessa yhteiskunnassa ja heillä ei juuri ollut puolustajia varsinkaan, jos sattuivat syyllistymään muihin rikoksiin, kuten tukkilainen Nokia tässä teoksessa puukotukseen: ”Kuka enää auttaa minua! Kuka enää tuntee minua! Puolamäki – petturi! Äiti – Kuollut! Isä- Kadonnut! Ilmari – Toisen oma!”

Kuulijana Myllykolussa itseäni kosketti eniten (loistavien roolisuoritusten, libreton ja musiikin ohella) yhteiskunnan eriarvoisuuden kuvaus, jossa Sillanpää oli ainutlaatuinen ja paljon aikaansa edellä. Toki edistystä on tapahtunut esimerkiksi suhtautumisessa homoseksuaalisuuteen, mutta edelleen ”mukasivistyneen” pinnan alla rakennamme karsinoita itsemme ja toiseuden välille.

Vieraan pelko määrittelee yhä edelleen suhtautumistamme ja varsinkin yksilön erilaisuus (oli se sitten ihon väri, seksuaalinen suuntautuneisuus, vammaisuus, kieli, murre, puheen tuottamisen ongelmat, poliittinen väri jne.) suhteessa itseen määrittelee todella paljon sosiaalista kanssakäymistä. Eikä tuohon ”erilaisuuteen” todellakaan tarvita kovinkaan paljoa, kun huomaa ympärillään viipyviä katseita, keskustelun äkkinäistä katkeamista, outoa hiljaisuutta, väkinäisyyttä. Voi vain kuvitella, miten samankaltainen vieraan pelko näyttäytyi hämeenkyröläisellä maaseudulla 1930-luvulla, johon siis Ihmiset suviyössä-kertomus sijoittuu.

Nokian eli Yrjö Salosen (Tuomas Miettula) kohtalo siis kosketti minua kuulijana erityisesti unohtamatta tietenkään kokonaisuutta, josta voit käydä lukemassa täältä: Ihmiset suviyössä

”Olikohan Herran siunaama se Nokian virran vesi, jolla sun mammas hulivilipoikansa ensi kerran pesi? Oliko Herran siunaama se Nokian virran vesi?