Kuukausi: syyskuu 2023

Olen viimeaikoina viettänyt paljon aikaa synnyinseudullani Kiikoisissa (nyk. Sastamala) ja siitä syystä myös kirjoittaminen esimerkiksi tähän blogiini on ollut vähäistä. Kyllä, toki voisin kirjoittaa maantieteellisestä näkökulmasta katsoen mistä maailmankolkasta tahansa, mutta kun kirjoittamiseen (ja varsinkin somekirjoittamiseen) ei vaan halua – eikä viitsi – ryhtyä kaiken muun kivan kulttuurihistoriallisen tekemisen lisäksi.

Kirjoittaminen on toki osa minua, mutta somesta (esimerkiksi Facebook) haluaisin ihan todellakin irrottautua. Onneksi en ole juurikaan kirjautunut muille somen alustoille, mutta Twitterissä minulla taitaa vielä olla tili, jossa en juuri koskaan käy. Tämä hullu maailma on muuten ajautunut merkilliseen olotilaan monestakin syytä, mutta tarkoitan tässä juurikin näitä sosiaalisen median muotoja: mikä siinä onkaan, että ihminen ei ole muka olemassa ellei ole sometiliä tuolla ja täällä, ja kun niihin kaikkiin pitää muka joka päivä kirjoittaa jotain, jotta on olemassa? Olemassa kenelle? Ehkäpä lähinnä itselleen?

Pitääkö ihan todella todistaa joka päivä joillekin (itselle), että hei, olen täällä, huomaatko varmasti minut? Joskus leikittelen ajatuksella, että some vaan lakkaisi toimimasta, joku katkaisee maailmasta sähköt tai jostain muusta syystä olisimme äkkiä ilman tietoliikenneyhteyksiä? Siis kauhea ajatus, mutta tällaista voi oikeasti tapahtua. Ihmiskunta olisi jälleen lähestulkoon kivikaudella ja aika harvat nykyajan teknograafeista osaavat edes nuotiota sytyttää.

On parempi etten maalaa tuomiopäivän kuvia enempää, mutta varmasti jokainen ymmärtää, miten haavoittuvassa maailmassa me elämme. Mikään ei ole itsestään selvää ja ketään ei myöskään saisi pitää itseisarvona. Somemaailma luo meistä ihmisistä tiedostamattamme aivan vääränlaisia kuvia, se on valheellinen ja armoton maailma, jossa mikään ei ole enää pyhää saati yksityistä. En osaa tietenkään arvailla, mihin tämä kaikki lopulta johtaa, mutta suunta on arveluttava. Mutta voin toki olla väärässäkin. Ainakin toivon sitä.

Syksy on täällä. Tai ehkei juuri nyt (aurinkoinen sää) näytä kovin syksyiseltä, mutta kun viikon sateisina päivinä katsoi ikkunasta ulos, näki vain syksyn. Syykauden huomaa alkaneen myöskin linnuista, jotka alkavat hankkiutumaan kohti etelää ja vihreämpiä seutuja. Tai onko siellä kaikkialla ainakaan lintuystävällisiä seutuja, tämän huomasin eräästä dokumentista tässä hiljakkoin, kun joku lintubongari (en muista nyt nimeä) seurasi kurkien reittiä kohti etelään. Ja mitä hän saikaa selville:

Keskiseen Eurooppaan asti kaikki meni hyvin, mutta sen jälkeen osa kurkien päämuuton ryhmästä jakautui niin, että osa lensi kohti pohjois-Afrikkaa ja osa lensi Israeliin. Ei olisi kannattanut. Siellä nimittäin kurkien ikiaikaisesta levähdys-ja ruokailupaikasta oli tehty ”turistirysä” ja mikä pahinta, lintuja peloteltiin paukkupanoksilla uudelleen lentoon. Ilmeisesti suuria kurkimääriä ei enää haluttu paikkakunnalle kuin hetkeksi turistien vuoksi, mutta syötävää heillä ei enää ollut. Niinpä jo valmiiksi pitkästä lennosta väsyneet linnut hätisteltiin uudelleen siiville ja lentämään pois.

Eläinkunnan pisin muuttomatka syksyisin ja keväisin on lapintiiralla, joka pesii arktisella ja kylmällä vyöhykkeellä Euroopassa, Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa, talvehtien kuitenkin kaukana Etelämannerta ympäröivillä merialueilla. Lapintiiran vuosittaiset muuttomatkat ovat siis tunsia ja tuhansia kilometrejä, joka tuntuu ihmisestä mahdottomalta suoritukselta. Myös osa perhosista ovat vaeltajia, kuten esimerkiksi amiraaliperhonen lentää Afrikan ja Euroopan väliä ja sen siipiväli on vain 7 senttiä.

Leikittelen ajatuksella, että jospa ihminenkin vaeltaisi jonkinlaisen muuttomatkan vuodenaikojen mukaan. Emme kuitenkaan tarvitse tavallisuudesta poikkeavaa pesintä- tai lisääntymispaikkaa eikä meidän tarvitse sen vuoksi vaeltaa koskissa vastavirtaan kuten lohet tekevät. Tai kuin ankeriaat, joiden sisäinen vaisto ajaa niitä erehtymättämästi takaisin Sarkassomerelle, jossa syntyivät ja ehkä myös kuolevat.

Mutta joku luonnonvoima ihmisessäkin on, koska jossain vaiheessa elämänvirtaa (useimmiten kypsissä kymmenissä), vaisto vetää takaisin synnyinseudulle ja tuttuun ympäristöön. Eläimistä poiketen, ihmisen vaellusvietti ajoittuu elämänvaiheeseen, jossa poikaset ovat aikuistuneet ja on aika katsella maisemaa toisin silmin. Myöskin sisäistä maisemaa katsoo erilaisesti, koska paljon turhuutta on karissut olkapäiltä ja jäljelle jää vain ne kaikista tärkeimmät ihmiset ja asiat.

Niin, mitä se elämän turhuus oli tai on? Oikeastaan sitä (turhuutta) ei huomaa kuin vasta paljon myöhemmin, kun katsoo esimerkiksi ruuhkavuosia matkan päästä, jolloin tuntui olevan aina kiire johonkin. Tarvitaan siis välimatkaa ja -aikaa, jotta huomaa ”metsän puilta”.

Ei muuta lisättävää tässä vaiheessa.