Maailma linssien läpi

No nyt en tarkoita silmälaseja, vaikka toki niinkin näkee maailman toisin, ainakin selvemmin. Ja muuten pimeässä autoillessani en käytä koskaan silmälaseja, koska vastaantulevien valot heijastusvaikutuksena linssien lävitse suorastaan sattuu päähän. Onneksi näen kauas kohtalaisen hyvin, mutta lukunäkö onkin jo toinen juttu.

Käyn joskus mielenkiinnosta Mielen ihmeet-sivustolla ja juuri sieltä luin, miten luovat ihmiset katsovat maailmaa eri tavoin kuin muut (vähemmän luovat) henkilöt. En tiedä, miten jako luoviin ja vähemmän luoviin persoonallisuuksiin on tehty, minä uskon kyllä, että luovuutta löytyy jokaiselta jos niin haluaa. Ainakin jonkin alan luovuutta siis, ei välttämättä taiteellista, jota tässä tarkoitetaan:
”Pidätkö itseäsi erittäin luovana ihmisenä ja tunnetko itsesi oudoksi sen takia? Älä huoli, se on normaalia. Neurotiede on vahvistanut, että erittäin luovat ihmiset ajattelevat ja toimivat eri tavalla, koska heidän aivonsa on “johdotettu” ainutlaatuisella tavalla.”

Tämän kyllä allekirjoitan myös omakohtaisesti, koska olen usein törmännyt jopa kiusallisiin tilanteisiin tai joku/jotkut ovat reagoineet oudolla tavalla johonkin esittämääni asiaan tai ehdotukseeni:
”Mutta ei pidä huijata itseään – luovuus on mahtava lahja monin eri tavoin, mutta se voi myös koitua ongelmaksi toisten ihmisten ymmärtämisessä. Erittäin luovana ihmisenä saatat kokea kireitä tilanteita, jotka saavat sinut tuntemaan itsesi oudoksi, aivan kuin olisit täysin erilainen olento omassa pienessä maailmassasi.”

No joo, tässä kohtaa elämänpolkua ja elämänkokemusta en ajattele kovin syvällisesti koko asiaa, oikeastaan en pohdi enää ollenkaan, että ymmärtääkö minua kukaan (tuskin) eikä ymmärtämättömyys mielestäni ole minun ongelmani ensinkään. Mitä tästä elämästä tulisi, jos koko ajan miettii, että mitä tämä tai tuo minusta ajattelee? Enkä ole mielestäni edes niin kiinnostava persoona, että kenenkään tarvitsisi vaivautua pohtimaan persoonani omituisuuksia.

Tänään muuten on Aamulehdessä kiinnostava (ja huolestuttava) artikkeli huomenna aloittavan Pirkanmaan hyvinvointialueen rahoituksesta ja sen riittävyydestä. Ja säästökohteita jo mietitään, vaikkei olla vielä edes aloitettu. Koko tämän vuoden olemme saaneet lukea, miten johtajia ja päälliköitä on nimitetty sinne ja tänne organisaatiossa niin, että tavallista ihmistä hirvittää. Ja sitten huomataan, että tekevistä käsistä onkin huutava pula, joka on kyllä ”kentällä” ollut tiedossa pitkään.

Nyt onkin sitten mielenkiintoista seurata mitä tuleman pitää. Valitettavasti taas kerran ikääntyneet ja ikäihmiset sairastuessaan joutuvat ”tulikasteeseen”, että riittääkö hoivapaikat, hoitajat jne. Valitettavasti sähköiset palvelut, verkkoasiointi, verkkoklinikat jne. (joiden toivotaan tuovan helpotusta hoitajapulaan) ei todellakaan ole vaihtoehto ikäihmisen kohdalla, koska vain harvat ikääntyneistä hallitsevat tietotekniikkaa tarpeeksi hyvin selviytyäkseen omin voimin digitaalisessa maailmassa.

Todellakin toivon, että kaikki menisi hyvin, mutta realistina en voi katsoa tätä vaaleanpunaisilla silmälaseilla. Vaikuttaa, että nyt pusketaan päin seinää ja lujaa. Toivottavasti olen väärässä.

Lintulaudan elämää

Joulu joutuu tänäkin vuonna ripeään, kuten se aina taitaa hieman jopa yllättää, kuten lumi autoilijat vuodesta toiseen. Mutta eipä mitään, omalta kohdaltani kuitenkin tulossa tavanomainen joulu, mutta toki yleinen maailmantilanne mietityttää. Epävarmuus onkin sellainen jäytävä tunne varmasti monilla, kun ei oikein tiedä edes huomisesta saati viikon kuluttua – ensi vuodesta puhumattakaan.

En oikeastaan tiedä, mitä uutta joulusta kirjoittaisin. Siis sellaista, mistä en ole aiemmin kirjoittanut, koska itsensä toistaminen ei tunnu järkevältä. Toki voin kirjoittaa ”järjettömiä”, mutta en oikeastaan tässä kohtaa enkä ainakaan tietoisesti. Joskus novelleita kirjoittaessa on hyvä antaa mielikuvituksen laukata, mutta siinäkin täytyy olla joku järki mukana. Scifi olisi yksi kokeilemisen arvoinen laji, mitä siis kirjoittamiseen tulee, mutta sillekin on toki aikansa ja paikkansa.

Koska aivoni ei näköjään nyt vielä virity joulutunnelmaan, kirjoitanpa muutaman rivin linnuista. Olen nimittäin joutessani seurannut lintulaudan elämää, jota on todella ilo seurata. Harrastan lintujen talviruokintaa, mutta valitettavasti tässä noutopöydässä käy muitakin kuin pikkulintuja, joille siis erityisesti yritän pitää pöydän katettuna. Mutta eipä taida isompien lintujen ja oravien hätistely auttaa kuin hetken, joten olen luovuttanut – ja hankin aina vaan lisää auringonkukan siemeniä, talipalloja ja -pötkylöitä puihin ja pensaisiin ripustettaviksi. Onneksi kaupoissa on kattava valikoima ja ikkunani takana edelleen elämää kuhiseva, vaihteleva  talvinen populaatio. Näin on hyvä.

Raija Westergård

 

 

 

Huokuvaa historiaa

7.12.2022

Nyt taas uuden äärellä eli viime päivinä ollut jälleen opettelua tämän blogin kanssa, koska vuosia käyttämäni kotisivun palveluntuottaja vaihtui ja sitä kautta muuttui koko editointinäkymä niin, etten oikein ole kärryillä missä mennään. Mutta ei hätää, päätin luoda itselleni toisen blogin (rinnakkaisblogin), koska tätä ainakin osaan käyttää. Ja sitä paitsi on täysin ilmainen toisin kuin tuo alkuperäinen. Yritän linkittää tämän osoitteen edelliselle sivustolleni (sille vaikealle), jotta osaatte tulla oikeaan paikkaan lukemaan tekstejäni.  Kiitos kärsivällisyydestänne, hyvät lukijani. Tämä on juurikin niin, että kun yhden tavan luulee oppineensa, niin sitten se taas muuttuu. Mutta asiaan:

Näinä myöhäissyksyn pimeinä päivinä ja iltoina – jos ei satu olemaan mitään muuta ”mukatärkeämpää” puuhasteltavaa – olen seurannut Areenasta hienoa ruotsalaista dokumenttisarjaa nimeltään Det sitter i väggarna eli Talot huokuvat historiaa. Kyseessä on ruotsalaiseen kulttuuri ja -henkilöhistoriaan paneutuva sarja, jossa myös tehdään pientä remonttia, mutta pääasia on aina kyseisen talon historia. Jotkut talot ovat jopa 1600-luvulta peräisin, mutta jotka edelleen saattavat olla asuttuja ja joiden historiaa vaalitaan perinteitä kunnioittaen.

Vaikka tämä ruotsalainen dokumentti on hieno, ainakin itse haluaisin katsoa vastaavaa, joka olisi tehty Suomesta ja suomalaisista taloista. Täälläkin on vanhoja taloja, joissa on monisatavuotinen historia. Itsekin tiedän monia vanhalta (ja osittain nykyiseltä) kotiseudultani Sastamalasta, mutta myös monilla Hämeenkyrön vanhoilla taloilla on menneisyys, joka monesti on jopa tarua ihmeellisempi.

Tätä ruotsalaissarjaa seuratessani olen kyllä toisinaan ollut hieman vaivautunutkin. Siis olen kokenut jonkinlaista myötähäpeää, joka toisaalta on ihan turha tunne, mutta kuitenkin. Nimittäin – kuten monissa sukututkimuksissa joskus käy – joku saattaa odottaa vähintäänkin aatelista menneisyyttä omista sukujuuristaan. Tosiasiallisesti niin käy harvoin, mutta vastaan voi kyllä tulla todellisia yllätyksiä kuten tässä kyseisessä sarjassa: omistaja on saattanut pitää taloaan aina vauraana ja arvokkaana, mutta lähemmin historiaa tutkittaessa käy ilmi, että talo onkin vuosisatojen saatossa toiminut esimerkiksi salakapakkana, ilotalona tai hullujenhuoneena. Ei siinä muuten mitään ihmeellistä ole katsojalle, mutta isäntäväen kasvojen ilmeet joskus kertovat omaa tarinaansa.

Toki, kun usein sarjan jaksoissa on kyse vanhoista sukutiloista, esivanhemmat ovat jo tiedossa, mutta silti saattaa tutkijan eteen tulla merkillisiä ihmiskohtaloita. Kuten tiedämme, myös ruotsalaisia muutti 1800-luvulla ja vielä 1900-luvun alussa sankoin joukoin Amerikkaan – ja myös osa heistä palasi takaisin esimerkiksi viljelemään vanhaa kotitilaa. Sanotaan, että muuan amerikkalainen rautatiejohtaja kerran sanoi, että ”antakaa minulle ruotsalaisia, nuuskaa ja massia, niin minä teen rautatien vaikka helvetin yli”. Silloin suunniteltiin rautatietä ylittämään Kalliovuoret.

Ruotsalaisia myös osallistui Pohjan sotaan (1655-1669) sekä Pultavan (Ukrainassa) taisteluun (1709), josta tulee mieleen tämän päivän Ukraina, jossa jälleen soditaan, kuten monilla menneillä vuosisadoilla. Ajattelen aina siviilien kärsimyksiä, koska talvi on jo käsillä ja voi vain kuvitella sen Ukrainassa ilman lämpöä, ruokaa, sähköä ja vettä.

Sota tämän päivän Euroopassa vaikuttaa varmasti meihin kaikkiin ainakin välillisesti. En tiedä, johtuuko se sodasta, vanhenemisesta tai jostain muusta, mutta itseäni ei eilen kiinnostanut edes Linnan juhlat. Enkä ymmärrä, miksi se menneinä vuosina on ollutkin niin kiinnostavaa seurata?

Raija Westergård