Kuukausi: helmikuu 2025

Kevät taitaa tulla tänä vuonna aikaisin. Tai useasti on ollut niin, ettei kevättä ole ollenkaan, vaan kesä helteineen kiilaa roimasti etuajassa. Ilmasto siis oikuttelee ja varmasti ilmaston lämpeneminen yleisellä tasolla vaikuttaa tältä, kuten nopeasti vaihtuvat säätilat muutenkin.

Myrskyt ainakin ovat lisääntyneet jopa minunkin muistihistoriassa ja tähän liittyen nyt tulevana keväänä on tehtävä eräs kipeä ratkaisu lapsuudenkotini maisemassa. Eli on kaadettava minulle rakas kotikuusi, joka on todennäköisesti ainakin 150 vuotta vanha, noin 30 metriä korkea, kaunis ja tuuheakasvuinen. Kovalla tuulella heijausliike on monta metriä ja puuvanhus uhkaa kaatuessaan (tai katketessaan) kaatua rakennuksien päälle. Jos näin käy, on melkoinen työ korjata vahingot, parempi siis ”katsoa kuin katua”, vaikka minulle päätös on vaikea.

Onneksi sillä tontilla on monia muita isoja puita, jotka edelleen varjostavat mukavasti vanhaa tonttia ja kaunista jokitörmää. Haluan, että nyt kaadettavasta puusta jätetään kanto ikään kuin istuimeksi, josta voin katsella joen virtausta ja fundeerata kaiken katoavaisuutta.

Fundeeraus (ajatteleminen) onkin tärkeää ainakin minulle ja viime aikoina olen myös kirjoittanut. Sain nimittäin tehtäväksi kirjoittaa muutama sivu julkaisuun, joka ilmestyy nyt kevään korvalla. Teos (julkaisu) liittyy musiikkiin ja siksi minun on tavallaan helppo kirjoittaa, koska aihe on perin tuttu. Silti en voi välttyä fundeeraamiselta, koska en halua päästää käsistäni huonoa tekstiä, en itseni, en lukijan enkä varsinkaan kirjoittamisen kohteen vuoksi.

Mutta onneksi kirjoitustyö on jo loppusuoralla ja ”maata näkyvissä” siitäkin syystä. Vaikka kirjoittaminen sinällään on mukavaa, nykyisin se vaatii enemmän teetä ja jaloittelua – siinä järjestyksessä. Olen myös iän mukana tullut vaativammaksi ja metsästän kirjoitusvirheitäni entistä kiihkeämmin. Lievä lukihäiriöni tekee kuitenkin tehtävänsä ja tarkastukseen menee aina vaan enemmän aikaa. Onneksi minulla on aikaa.

Vertaan kirjoittamista musiikkiin: molemmat tarvitsevat onnistuakseen rytmin ja oikean soundin, ja kuten musiikissa, myös tekstin pitää ”swengata”, jotta jälki on luontevaa, sujuvaa ja helppolukuista. Karisma syntyy itsekseen jos on syntyäkseen. Sitä ei voi luoda väkisin, ei musiikkiin eikä kirjoittamiseen.

Näillä eteenpäin.

Hetken mietin, että mitä kirjoittaisin näin kauniina ja kirkkaana kevään päivänä. Ehkäpä minulla on geeneissä hieman melankolinen pohjavire jo valmiiksi sisäänkirjoitettuna, mutta en anna sen häiritä, varsinkaan tänään. Mutta tosiasia kuitenkin on, etten ole mikään kansakunnan naurattaja luonteeltani, vaikka jonkinlaisen huumorin (huonon) toki itsessäni tunnistan.

Näinä aikoina huomaa kaikesta, että vaalit ovat tulossa. Eikä siinä mitään, mutta kunhan säästytään ylilyönneltä, joita mediassa joskus ilmenee. Äskettäin luin erään lehden yleisökirjoitusta, jossa kirjoittaja oli sitä mieltä, että eläkeläiset ja seniorikansalaiset voisivat jo jättäytyä asettumasta ehdolle ainakin kunnanvaltuustojen vaaleissa. Toisaalta olen samaa mieltä tai ainakin niin, että annettaisiin nuorille ja työikäisille enemmän mahdollisuuksia vaikuttamiseen. Tosin en tiedä miten voidaan lain mukaan evätä kenenkään oikeus asettua ehdolle, vaikka olisi ikää jo mittarissa miten paljon tahansa.

Turvallisuus on myös puhuttanut viime päivinä ja näin pienen ihmisen näkökulmasta katsoen maailma (Eurooppa) näyttää jopa turvattomalta ainakin mitä tulee suurvaltapolitiikkaan. Sota Ukrainassa tulisi saada loppumaan, mutta millä ehdoilla rauha rakennetaan, on jo toinen juttu. Toivottavasti kuitenkin järjetön viha saataisiin loppumaan mahdollisimman pian. En pysty edes ajattelemaan sodan uhreja, heidän perheitään ja kaikkea ikävää, jota siihen liittyy. Selvää kuitenkin on, että taas yksi sukupolvi (varsinkin lapset ja nuoret) on menetetty ja sodan traumat siirtyvät monen sukupolven yli kauas tulevaisuuteen. Näin on ollut aina ennenkin.

No niin, en sitten pysytellyt tässä(kään) tekstissäni kovin valoisissa tunnelmissa. Parempi kuitenkin kirjoittaa siitä, mikä normaalisti mieleen tulee, koska ns. väkisin teemassa pysyminen ja siitä kirjoittaminen on perin työlästä. Juurikin kirjoittamisen vapaus on syynä siihen, miksi ylipäätään kirjoitan tätä blogia. Toki on ollut aikoja (työelämässä), jolloin minun kirjoittamistani yritettiin rajoittaa, mutta en pystynyt muuttumaan, enkä myöskään halunnut.

Tämä tästä. Valoa kohti.