Kuukausi: huhtikuu 2025

Varmasti monet lukijoistani tietävätkin, että olen harrastanut musiikkia lähes koko ikäni ja pääasiassa olen soittanut saksofonia soittokunnissa, pidemmän ajan Kyröskosken vpk.n soittokunnassa. Aloitin Kiikoisten soittokunnassa 1975 eli jo 50 vuotta on mennyt kuin hujauksessa ”suu messingillä” ja matka vaan jatkuu – tosin en tiedä miten pitkään, mutta sen näkee sitten. Päivä kerrallaan…

Oheisessa kuvassa parin vuoden takaa soitan eräässä  lasten kulttuuritapahtumassa  nokkahuilua, joka on kiva ja leikkisä soitin ja ”sukua” saksofonille eli jokainen fonisti varmasti hallitsee myös nokkahuilun ainakin jollain tavalla. Aiemmin (vuosikymmeniä sitten) soitin hetken aikaa myös klarinettia, joka on sittemmin jäänyt kaappiin pölyttymään, mutta ehkäpä sille joskus käyttöä löytyy. Katsotaan.

Musiikki on ollut eräs tärkeä osa-alue koko tähänastisessa elämässäni. Toki se on paljon vaatinutkin, jos asiaa niin ajattelee, mutta kannattaa olla ajattelematta. Todellakin 50 vuoteen mahtuu paljon erilaisia keikkoja, keikkamatkoja ja vaikka mitä sattumuksia, jotka ovat jääneet muistiin eräänlaiseksi ääni- ja kuvakavalkaadiksi, jota on mukava muistella yksin ja porukalla. En kirjoita tähän mitään yksittäistä juttua tai sattumusta, koska ne eivät välttämättä avaudu lukijalle toivotulla tavalla eli pysyköön ne vain sisäpiirijuttuina.  Elämä on.

Niin, paitsi tuuttausta, olen myös tuunannut eli tykkään tehdä esimerkiksi vaatteiden tuunausta. Koska nykyisin en viitsi enää käydä juurikaan vaateostoksilla, hyödynnän oman vaatekaappini sisältöä luovasti eli saksin ja ompelen kolttuja uuteen kuosiin. Miksi en tekisi niin, koska hyvää materiaalia on jäänyt aiemmin pienelle käytölle ja kangas on kuitenkin laadukasta. Ompelukonekin minulla on jonkinlainen, vaikka tykkään ommella paljon käsin riippuen kankaan laadusta.

Tänä päivänä muuten suuri määrä vaatejätettä menee suoraan kaatopaikoille, joka on harmillista. Vaatteen elinkaari on todella lyhyt ja jätteen määrä vaan lisääntyy. Mattojen raaka-aineeksi (matonkuteiksi) ei taida enää juuri kukaan käytöstä poistuneita vaatteitaan leikata, kuten ennen oli tapana. Muunmuassa äitini teki niin ja myös kutoi mattoja 1800-luvun alun kangaspuilla, jotka vieläkin ovat tallella. Ja niitä mattojakin on tallella ja käytössä edelleen. Näissä vaatteen elinkaari on ollut pitkä ja niin pitää ollakin.

Tähän loppuun ikuisia, mutta ajankohtaisia ajatuksia: ”Poliitikot ovat pinnistäneet kekseliäisyytensä äärimmilleen pystyäkseen löytämään uusia verotuskohteita”. (Sokrates)

 

 

 

 

Ankeriaat ovat muuten varsin mielenkiintoisia ja mystisiä kaloja. Ne syntyvät Sargassomerellä, käyvät vaeltamassa kaukana pohjoisen makeissa vesissä ja lopulta palaavat takaisin  Sargassolle lisääntymään ja kuolemaan.

Moni varmaan kysyy nyt, että missä sellainen Sargassomeri sijaitsee? Voin kertoa (tarkistin asian Wikipediasta), että Sargassomeri on Pohjois-Atlantin osa Länsi-Intian, Bermudan ja Azorien saaristojen välissä ja käsittää suunnilleen 8.5 miljoonaa neliökilometriä. Sargassomeri on saanut nimensä sitä kiertävien merivirtojen rannikolta tuomista Sargassum-suvun levistä.

Ankeriaan massiivinen vaellusvietti on vertaansa vailla. Se muuttaa matkalla muotoaan monta kertaa ja muutos suolaisesta vedestä makeaan vesiin ja pieniin pohjoisen jokiin on monille kohtalokas, mutta useimmat selviytyvät.  Ankerias elää vaellusmatkallaan yksinäisyydessä jopa useita vuosikymmeniä. Meressä se saattaa uida jopa 1000.n metrin syvyydessä ja kasvaa noin toista metriä pitkäksi käärmemäiseksi kalaksi. Ankeriaan mystistä suunnistustaitoa ei ole pystytty tähän mennessä selittämään. Ei kaikkea edes tarvitse selittää.

Miksi kirjoitan tänään ankeriaista? En tiedä, ehkäpä vertaan ankeriaan elämää ihmisen vaellukseen maan päällä, koska ei siinä loppujenlopuksi kovin paljon ole eroavaisuutta. Eikä siitä ole edes kovin pitkä aika maailmanhistorian aikajanalla, kun joku alkueläin ( josta vähitellen muodostui ihminen) rantautui muinaisesta alkumerestä kuivalle maalle. Toiset meistä elävät ehkä tiedostamattaan ns. syvissä vesissä ja toiset pintaliitävät suvereenisti seuroista toiseen. Mutta matkalla olemme kaiken aikaa – kuten ankeriaat – ja kotia kohti.

No niin, vaalit tuli ja meni, mutta en halua niitä tämän enempää kommentoida. Kansa on puhunut ja pulinat pois. Aina joku voittaa ja aina joku häviää, mutta äänestysprosentti vaan pysyy liian matalana. Vain vähän yli puolet käyttää äänioikeuttaan, ja sen perusteella tehdään poliittisia johtopäätöksiä puoleen ja toiseen?

Jos saataisiin nettiäänestys toimimaan, tilanne voisi muuttua. Tai sitten ei. Täytyy muistaa, että äänestämättömyys on kuitenkin valinta siinä kuin äänestäminenkin ja se täytyy vaan hyväksyä. Minä ainakin hyväksyn.

 

 

 

 

Oletteko muuten koskaan ajatelleet, että mitä kohtaamamme eläimet ajattelevat meistä ihmisistä? Mitä esimerkiksi koira miettii, kun se katsoo sinua silmiään räpäyttämättä? Koiran omistajana voin kertoa, että todennäköisesti koiralla on silloin (tuijottaessaan tiiviisti silmiin) jotain tärkeää asiaa. Tai mitä ajattelee hirvi, kun se sattumalta eksyy ihmisen näköetäisyydelle ja pysähtyy hetkeksi tuijottamaan hievahtamatta suurilla silmillään?

Hirven katse on kuin katsoisi hetken ikuisuutta silmästä silmään, ohikiitävä historia ihmisen ja eläimen yhteiselosta aikojen alusta: ”me olemme täällä edelleen”. Kerran lapsena näin valkoisen hirven (tai oikeastaan se oli vaalean harmaa), joka oli pysähtynyt polulle, jota kuljin. Ja siinä se vaan seisoi tuijottaen minua, silloin pientä lasta. Ei, en pelännyt, ja hirvi lähti hetken kuluttua hiljakseen kävelemään syvemmälle metsään. Jo silloin ajattelin, että olikohan tällä erikoisella hirvellä jotain asiaa minulle?

Hirven tumma katse saattaa olla myös pelottavaa ainakin silloin, jos niitä on kokonainen lauma. Siitäkin on kokemusta ja silloin on peräännyttävä hitaasti, ihan vaan varmuuden vuoksi. Kauan sitten isoisäni nuorena miehenä joutui jopa kiipeämään puuhun, kun hirvet tulivat liian lähelle ja olivat vihaisia, mutta harvoin näin käy. Aina kannattaa kuitenkin olla varovainen.

Peurat ja kauriit myös pysähtyvät tuijottamaan ihmistä ja tuntuu, että niitä on nyt enemmän liikkeellä kuin tavallisesti. Peurat liikkuvat melkein samoin teillä kuin porot pohjoisessa eli autolla liikkuessa on oltava erityisen tarkkana.

Jos haluaa enemmän vaikka kuunnella ihmisen ja eläimen kohtaamisista, niin suosittelen Areenaa ja podcastia otsikolla Havaintoja ihmisestä. Todella mielenkiintoista kuunneltavaa päivien ratoksi: https://areena.yle.fi/podcastit/1-4362169

Entä havaintoja ihmisyydestä? Näin vaalien kynnyksellä tekee todellakin merkillisiä havaintoja ihmisistä ja ihmisyydestä. En ole kiertänyt vaalitoreilla havaintoja tekemässä (tunnen sen maailman ennestään), mutta media kyllä kertoo oleellisimman ja vaalitentit samoin. Todellakin, joskus tuntuu, että ihmisyys on kaukana silloin, kun valtaa tavoitellaan. Ja juuri vallasta on kysymys kaikissa vaaleissa, vaikka mitä väitettäisiin.

Vielä en ole käynyt äänestämässä, mutta aion kyllä käydä. Nukkuvien puolueessa en ole ollut koskaan.

Nyt päätin kirjoittaa valosta ja samalla kokeilla, osaanko liittää tähän tekstiini kuvan. Näköjään onnistuin! Aiemmin toki kirjoitin blogitekstini aina kuvan kanssa, mutta pitemmän päälle se kävi ongelmaksi. Ai miksikö? No monestakin syystä, mutta pääasiallisesti oli työlästä löytää juuri kyseiseen tekstiin sopiva kuva – ja siksi itse kirjoittaminenkin hidastui.

Kirjoittaminen (tai oikeastaan julkaiseminen) on hidastunut välillä monista eri syistä kuten esimerkiksi silloin, kun olin vielä työelämässä ja blogini aiheet liittyivät enemmän sosiokulttuuriseen työhöni ikäihmisten parissa. Ei, ei ikäihmiset olleet ongelma vaan kanssani työskentelevät pari lähihoitajaa, jotka eivät useinkaan pitäneet teksteistäni. En tiedä miksi, enkä tiedä myöskään, että mikä heillä oli suurin ongelma silloin, koska kuitenkin ylin johto oli varsin tyytyväinen kirjoituksiini ja kannustivat kirjoittamaan lisää. Ja niinhän minä tein.

Olen muuten kirjoittanut blogia jo vuosia, muistaakseni aloitin jonkinlaisen yritelmän jo vuonna 2008, mutta tosissani aloitin vuonna 2015. Kaikki tekstini ovat hyvässä tallessa ja osa kirjan muodossa muutamana painoksena perheen käyttöön. En siis täysin luota tähän digimaailmaan, jossa teksti voi hävitä äkkiä tai sitten se säilyy ikuisuuksia. Siksi kirjoittamisessa pitää olla erittäin tarkkana monellakin tapaa.

Blogin kirjoittaminen sopii toisille ja toisille taas ei. Minusta lyhyt teksti löytää aina paikkansa ja kun niistä lyhyistäkin kirjoituksista syntyy ajan oloon pitkä teksti, kokonainen kirja tai kirjoja. Samaan tapaan syntyy pöytäliina pienistä virkatuista neliöistä tai kudotuista neliöistä lämmin torkkupeitto. Tässä kohtaa tulee mieleeni eräs rakennustyömaa, jossa vierailija kävi ja kysyi ensimmäiseltä kohtaamaltaan työntekijältä, että ”mitä sinä teet?” Tämä vastasi, että ”siirrän tiiliä kärryillä kohdasta A kohtaan B”. Sitten samainen vierailija kysyi toiselta samoin tiiliä siirtävältä henkilöltä saman kysymyksen ja tämä vastasikin: ”minä rakennan katedraalia”.

Mutta nyt pitää lopettaa tämä pohdinta ja lähteä ulos nauttimaan aurinkoisesta päivästä ja kukkamaan pienistä vihreistä aluista. Kevät!