Kuukausi: heinäkuu 2025

Näinä kuumina heinäkuun lopun päivinä tulee pohtineeksi kaikenlaista. Esimerkiksi sitä, että kutistaako jatkuva yli +30 helle ihmisen aivoja? Googlasin tietoa tästä ja todellakin monien lähteiden mukaan ihmisen aivot eivät toimi normaalisti jatkuvassa kuumuudessa. Tosin monet muut seikat ns. kutistavat aivoja mm. tupakointi, liiallinen alkoholin käyttö, stressi, univaje, diabetes, kohonnut verenpaine jne. Ilmeisesti nämä kaikki tekijät yhdessä vaikuttaa aivoihin epäsuotuisasti niin, että mm. väkivaltarikollisuus lisääntyy erityisesti pitkinä hellejaksoina.

Todennäköisesti myös terve harkintakyky pettää liian korkeissa lämpötiloissa ja  ihminen saattaa toimia oudosti. En tiedä, johtuuko viimepäivien liian monet hukkumistapaukset juuri aivojen kutistumisesta ja harkintakyvyn lamaantumisesta, mutta itse kyllä näen siinä yhteyttä. Lasten hukkumistapaukset jopa särkee sydäntäni, ja koska minulla on siitä jopa omakohtainen kokemus 5-vuotiaana. No en ihan hukkunut, mutta lähellä oli, ellei veljeni (silloin 9-vuotias) olisi ymmärtänyt vetää minut hiuksista joesta ylös.

Hukkumiskokemus ei kuitenkaan jättänyt suuria traumoja, mutta johonkin kehomuistiin se on jäänyt, koska kaikki lihakseni jännittyy aina veden äärellä ja erityisesti tumma vesi tuntuu pelottavalta. Pystyn kyllä menemään avoveteen uimaan (ainakin kastautumaan), mutta se ei ole mukavaa, ei edes näillä helteillä ja siksi virkistäydyin mieluimmin turvallisesti kylmän suihkun alla.

Oheinen kuva tuli eteeni jostain netin syövereistä ja muistin, miten eräs entinen esimies (nainen) usein toivotteli jo puolen viikon aikoihin hyvät viikoloput. Ilmeisesti hän ”eli” vain viikonlopuille tai hänellä oli jotain muuta elämänhallinnan ongelmia. Tämä tästä. Eläkkeelle jäätyäni en ole juuri uhrannut ajatustakaan entiselle työelämälle. Miksi niin tekisinkään?

No niin, onneksi nyt on vaihteeksi pilvinen päivä, vaikka lämmintä silti. Tämä kesä saattaa jäädä aikakirjoihin ennätyskuumana ajanjaksona, vaikka todennäköisesti kuumuus vaan lisääntyy kesä toisensa jälkeen. Me ihmiskuntana varmasti keksimme vähitellen keinoja sietää lämpenevää ilmastoamme, mutta jo tällä hetkellä monet ihmiset (varsinkin vanhukset) ovat kuumissa asunnoissaan ilman viilennyslaitteita todella hätää kärsimässä. Toivotaan, etteivät ole ihan oman onnensa nojassa, kuten muutaman vuoden takaisessa Pariisissa, jossa helle tappoi satoja yksinäisiä vanhuksia päivässä ylikuumentuneisiin  asuntoihinsa aikana, jolloin omaiset lomailivat rannikolla.

Tähän ei mitään lisättävää tai pois otettavaa paitsi, että pidetään huolta lähimmäisistämme myös epätavallisina aikoina ja varsinkin silloin, kun oletetaan, että kaikki on hyvin. Aina ei todellakaan ole.

 

 

 

 

 

Millaisessa maailmassa me oikein elämme tänä päivänä? Onko meillä pian oikeutta kutsua itseämme edes ihmisiksi tilanteessa, kun Israel moukaroi Gazaa maan tasalle välittämättä rahtuakaan inhimillisestä kärsimyksestä? Kaikki humanitaarisen sivistyksen viimeisetkin tunnusmerkit katoavat vaiheessa, kun nälänhätää käytetään aseena. Mikä tässä kaikessa nyt mättää, kun mikään valtio muka ei voi tehdä mitään Gazan kansanmurhan uhrien auttamiseksi?

On todella hirveää katsella kuvia nälkään riutuvista lapsista ja äideistä, joiden silmistä näkee hädän totaalisen olemuksen kaikessa traagisuudessaan. Minulla itselläni ei riitä sanoja (eikä tietoa) kertomaan  Gazan katastrofaalisesta tilanteesta, mutta Maailmanpolitiikan arkipäivää– ohjelman toimittaja Paula Vilen tekee sen ammattitaidolla, tunteella ja selkokielellä niin, ettei kenellekään pitäisi jäädä epäselvyyttä Gazan järkyttävästä tilanteesta tänään, juuri tänään:

https://areena.yle.fi/1-75655767

Joku ehkä pitää helteistä, mutta minä olen toista maata. Pidän kyllä auringosta, mutta kaikella on rajansa, kun ei vaan pysty olemaan auringossa määräänsä enempää. Ja miksi pitäisikään, kun yhtäkaikki on vapaa olemaan esimerkiksi viileissä sisätiloissa ja vaikka lukea, tehdä käsitöitä tai katsella elokuvia tai…

Tai katsella ja kuunnella itse kuvaamiani videoita vuosien varrella. Kyllä, minulla on taltioituna mittava määrä  videoita, jotka kuvasin ollessani vielä työelämässä ikäihmisten päivätoiminnan ohjaajana päiväkeskus Aurinkorinteellä. Itse taidan olla mukana vain kahdessa taltioinnisssa, pääasiassa siis olin kuvaajana kulttuurituokioissa, jossa esiintyivät paikalliset (osa naapurikunnista) kulttuurivapaaehtoiset, joita silloin taisi olla kaikkiaan noin 80-90 henkilöä. Korostan, että nämä kaikki esiintyjät tekivät todella hienoa työtä ikäihmisten kulttuurikokemusten mahdollistajina, joka oli joka kerta todella kaikille – sekä kuulijalle että esiintyjälle – antoisa ja merkityksellinen tapahtuma.

Perustin taannoin oman Youtube-kanavan, jotta nämä hienot taltioinnit ovat kaikkien saatavilla ja kuunneltavissa. Kuvan ja äänen laatu vaihtelee, koska en ole ammattikuvaaja, mutta ajan henki ja tunnelma kuitenkin välittyy hienosti näistä taltioinneista. Vaikka kuvaustilanteista ei ole kovin pitkä aika, vain muutamia vuosia, ajan juoksemisen kyllä huomaa ainakin itse. Kuitenkin, kuten valokuvienkin kohdalla, aika myös jalostaa tunnelmat ja kietoo ihmiset, hetket ja kohtaamiset ikään kuin hopeareunuksiin.

Olkoon siis kuvaamani tallenteet kuin omanlaisensa ”Muistojen bulevardi”, jonka ainutlaatuisia tunnelmia en unohda koskaan. Tuskin moni muukaan, joka oli silloin mukana.

Pääset Youtube-kanavalleni tästä linkistä: Youtube-videot

Usein saa lukea eri julkaisuista, miten joku on saanut sielunrauhan esimerkiksi metsässä, meren rannalla, yksinäisyydessä,  korpimökissä tai missä milloinkin tavoittaa juuri tietynlaisen olotilan kiireettömyydessä ja rauhassa vastakohtana kaikelle tämän ajan melskeelle.

Sielunrauha ei tarvitse mitään merkillisiä krumeluureja sinällään, koska rauha tulee sisältäpäin. Ehkäpä parhaiten todellisen rauhan tavoittaa vasta eläkeläisenä, kun ei tarvitse suorittaa mitään yhteiskunnan vaatimia konkeloita, ei tarvitse pakosta lukea mitään asiapitoista (ellei halua), eikä tarvitse omaksua mitään sellaisia valmiuksia, mitä esimerkiksi omalla kohdallani oli – kaikella kunnioituksella – kuntapoliitikon rooli.

Todellakin kokousten, seminaarien ja yms. määrää on mahdoton laskea noina vuosina, mitä mukana olin politiikan saralla, mutta on sanottava myös, että se työ oli antoisaakin. Minulla oli paljon kavereita yli puoluerajojen vaikka olin/olenkin luonteeltani ns. yksinäinen susi, mutta en kuitenkaan lammasten vaatteissa. Omasta mielestäni sain valtuustovuosinani paljon hyviä asioita aikaiseksi, en tietenkään yksin, mutta olin mukana niitä päättämässä.

Toki, kun yhdestä roolista luopuu, usein tulee tilalle uusia, jos ei ole tarkkana. Nykyisin mottoni on, että ”aika aikaansa kutakin” eli ihmisen on luovuttava ajoissa tehtävistä, joiden suorittaminen tuntuu raskaalta, toisarvoiselta, jopa mahdottomalta. Luopuminen ei ole luovuttamista vaan minun mielestäni suurta viisautta itseään kohtaan hetkessä, kun maailmankaikkeus on puhunut.

Kyllä, jollain tavalla uskon, että universumilla on meille monasti asiaa, jos vain malttaisimme kuunnella enemmän. En kuitenkaan tiedä, onko meidän kohtalomme oikeasti ”kirjoitettu tähtiin”, mutta haluaisin uskoa niin. Elämässä tapahtuu kaikille vastoinkäymisiä, mutta aina on notkosta noustu, kuten sanotaan eräässä laulussa. Kun pitää katseensa pallossa, pääsee jo pitkälle, sanoisi jalkapallovalmentaja ja siinä piilee jopa kaiken tarkoitus.

Lopuksi paperisesta kalenteristani aforismi, jota voi jäädä itse kukin hetkeksi pohtimaan oli sitten mies tai nainen; ”Aikaisin ylös ja varhain vuoteeseen tekee miehestä terveen, rikkaan ja kuolleen”. – James Thurber

 

 

Kuulin joku päivä radiosta mietelauseena erään runon Charles Baudelairen (1821-1867) teoksesta Pariisin ikävä (1869). Kyseinen runo ei ollut minun mielestäni ”kaksinen”, mutta sain sytykkeen etsiä  omasta kirjahyllystäni Pariisin ikävä-teosta, jonka olen joskus ostanut antikvariaatista. En löytänyt, ehkäpä se tulee eteeni sitten joskus hyllyä siivotessani, ehkä ei, mutta eipä väliä: Baudelairen runous kun ei ole muutenkaan mieleeni, viinan ja oopiuminhuuruisia runojaan on jopa ikävä lukea.

Runous sinällään kiehtoo minua ja olen ajatellut myös itse kirjoittaa esimerkiksi proosarunoja. Mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Novellit ja esseet sujuvat ehkä paremmin, mutta ne ovat ainakin tässä vaiheessa aloittamista vaille valmiina.

Opiskeluaikoina kirjoitin paljon erilaisia esseitä ja tutkielmia, mutta niiden aihepiirit tietenkin liikkuivat kulloinkin opiskeltavassa aiheessa. Olen niitä kirjoituksia jossain kulttuurihistorian jutuissa julkaissutkin, mutta siitä on jo aikaa. Toki voisin joitakin artikkeleitani julkaista tälläkin sivustolla, mutta katson tilanteen eli osaanko niitä ladata sivustolle jne.

Tätä kirjoittaessani radiosta tulee eräs mieliohjelmani eli Riston Valinta, jota todellakin suosittelen lämpimästi jokaisen kuunneltavaksi. ”Yle Radio 1:ltä viikoittain kuuluva klassiseen musiikkiin erikoistunut ohjelma Riston Valinta on saavuttanut suuren suosion. Niinpä musiikki- ja kulttuuritoimittaja Risto Nordellin rauhallinen radioääni on monelle tuttu. Ortodoksisen kirkon jäsen Nordell on ollut kaksitoista vuotta, mutta on jo saavuttanut hyvin harvinaisen tunnustuksen: Suomessa vuonna 2023 vieraillut ekumeeninen patriarkka Bartolomeos myönsi Nordellille arkontin arvonimen (arkon).”

Tähän loppuun liitän hienon runon, joka tuli silmiini suomi100runoa.fi-sivustolta. Vaikka minulla itselläni ei ole koskaan ollut mummua (ovat kuolleet ennen kuin minä olen syntynyt), mummoista ja mammoista kertovat runot osuvat silti aina syvälle sieluuni.  Kuitenkin, vaikka omat mummut ovat ajat sitten kuolleet, tällä hetkellä jopa monien sukupolvien mummut, mammat ja pappat sekä heidän askareensa ovat jollain tavalla ”läsnä” omassa kotimuseossani Kiikoisissa: se on hiljaisuutta viileässä pirtissä keinutuolissa istuessani, se on oven saranan äänessä, porstuan lattialankkujen liikkeessä askelten alla ja sielunrauhassa, jota ei voi sanoin selittää.

Mummu

Ripustit ryijysi synnyinsijoille, yhdistit elämän monitavuiset langat. Kulunut mankeli, sävyisä atsalea.
Tuhannesti kierretyt pihapuut.
Turkoosi huivi, maukkaat lämpimäiset.
Täyttävä ja lohduttava syli. Käsi kädessä taitoit pitkän matkan. Kiitollisen mielen mutkien takana, siellä hento morsiushuntu kukkii jälleen.

(runo teoksesta Suomi100 www.suomi100.fi)

Tämä sivustoni on hieman oireillut viime aikoina. Ainakaan en ole päässyt kirjautumaan tänne moneen päivään, mutta oikeastaan en ole vaivannut päätäni sillä, koska aina tämä on avautunut ennemmin tai myöhemmin. Kuten nytkin.

Toki, jos joku/jotkut konnat ovat kaapanneet tilini, on tietenkin ikävä juttu. Oletan kuitenkin, että kyseessä on joku päivitysongelma, josta olen reklamoinut ylläpitoa saamatta kuitenkaan kyselyyni vielä mitään vastausta. Tosin lähetin postia tukeen vasta eilen, joten ehkäpä eivät vielä ole tarttuneet ongelmaan. Kuitenkin tämä sivusto avautui nyt ihan ongelmitta, joten katsotaan.

Olen myös harkinnut (jos tämä takkuileminen jatkuu) tehdä uudet kotisivut/blogin aivan uudelle alustalle, mutta kun ei viitsisi. Tämä alusta kun on helppo ja huoleton, vaikka todellakaan se ei sitä ollut aluksi. Kaikki vimpaimet tuntuivat käsittämättömiltä hallita ja osa on edelleenkin minulle täysin ”hebreaa”. Mutta olen kuitenkin selviytynyt.  Tosin en tiedä miten kauan, jos sivun takkuileminen jatkuu.

Ennen muuten oli sellainen oletus, että Suomi on heinäkuussa kiinni eli että ”kaikki” ovat lomalla, eivät vastaa puheluihin, sähköposteihin jne. Nykypäivänä tuskin on näin, paitsi Hämeenkyrössä kuulemma. Itse en ole ollut edes yrittämässä ketään kunnan viranhaltijoita kiinni, mutta eräs tuttavani kyllä: olen lomalla, en tiedä, koska olen sijainen, en tiedä asiasta mitään, ota yhteyttä henkilöön x, joka sitten vastaa samalla tavalla…

Tästä tulikin mieleeni eräs sosiologian alaan sisältyvä kirja, joka oli joskus tenttiaineistona eli Klaus Weckrothin teos X voi olla kuka tahansa. En muista enää tuosta kirjasta juuri mitään, mutta tentistä kyllä pääsin läpi. Nykyään muuten käytetään paljonkin ilmaisua kuka tahansa. Minusta siinä on jonkinlainen negatiivinen häivähdys, kuka oikeasti haluaa olla kuka tahansa?

No niin, ettei tämä pohdinta mene liian pitkälle ja liian syviin vesiin, on parempi lopettaa tämänkertainen kirjoittaminen tällä erää tähän. Seuraavalla kerralla lisää.

”Tuollainen sinäkin olit tuhat vuotta sitten.”  – Tove Jansson, Tuu-tikki

 

 

 

 

Tällä hetkellä maassamme vietetään monenlaisia suvipäiviä. Ensimmäisenä tulee mieleeni vanhoillislestadiolaisten suvipäivät, joka tapahtuma on jo väkimäärältään melkoinen samoin kuin äskettäin Karkussa vietetty evankelisluterilaisten vastaava tapahtuma. Ilmeisesti uskon ikivanha sanoma vetää ihmisiä puoleensa enemmän kuin ennen, joka on toisaalta ymmärrettävää näinä epävarmoina ja levottomina aikoina.

Lapsuuteni ja nuoruuteni kesinä ei juuri käyty em. seuroissa, eikä oikeastaan käyty juuri missään, paitsi joissakin naapureissa ja sukulaisissa pikaisesti ”ehtookylässä”. Siis ei ehditty, karja piti hoitaa, lehmät lypsää, pellot piti niittää ja pistellä heiniä seipäille, kuttuja ja lampaita piti vahtia, vasikoita juottaa, kitkeä kasvimaata, kastella ja harventaa…

En muista lapsuudestani ainuttakaan matkaa, ainakaan yön yli ei oltu koskaan missään. Jos jossain kauempana (esimerkiksi Tampereella) käytiin, asiana oli sukulaisen hautajaiset. Turhaan ei siis pidemmälle menty ja olihan se tietysti myös rahakysymys vaatimattomassa agraarikulttuurissa kun elettiin.

Loma sellaisena kuin se nykyään ymmärretään ei kuulunut edes sanavarastoon, ja jos joku entinen kyläläinen poikkesi ja kertoi olevansa lomalla, ihmettelin, että mitä se sellainen on. Vasta ollessani työelämässä kesäloma tuli ajankohtaiseksi, mutta silloinkaan ei ollut tapana lähteä mihinkään pidempään reissuun.

Vaikka olen myöhempinä aikoina (aikuisena) reissannutkin jonkin verran, ei se ole ollut minulle mitenkään suuri asia sinällään. Toki monilla matkoilla olen nähnyt ja kokenut monia merkityksellisiä asioita, joita on aina joskus kiva muistella. Valokuvista minua katselee hymyilevä nuori nainen esimerkiksi Gizan vuosituhantisilla pyramideilla, Intian auringon alla tai Berliinin monikulttuurisessa yössä. Minäkö se todella olen?

Kuitenkin kaikista parhaiten olen viihtynyt nykytermillä sanoitettuna ”omassa kuplassani” ja nykyään vaan enemmän ja enemmän viihdyn paitsi yksinäisyydessä myös ydinperheen parissa. Onko se viisautta vai vanhenemista, ehkä molempia yhdessä? Aika aikaansa kutakin.

”Olet nuori vain kerran. Sen jälkeen sinun on keksittävä toinen selitys.” – Billy Arthur