Oletteko, hyvät lukijani, koskaan miettineet, miten meitä katsotaan, miten jokainen on ainakin joskus jonkun/joidenkin ihmisten katseiden kohteena joko tietoisesti tai tietämättään? Ja millaisia nuo katseet ovat: hyväksyviä, moittivia, ihailevia, kunnioittavia, vihamielisiä… Lista on varmaan loputon.
Erilaiset katseet tulivat nyt mieleeni, kun mediassa on puhuttu työelämän pahoinvoinnista ja miten monet sairastuvat esimerkiksi mielenterveysongelmiin juurikin tulehtuneiden henkilökemioiden vuoksi. Minulla on tähän ikään kokemuksia erilaisista työpaikoista ja voin kertoa, että jännitteitä on ollut, mutta mielenterveyteeni ne eivät ole vaikuttaneet. Toki arvostelevien, turhautuneiden ja jopa vihamielisten katseiden kohteena varmasti olin useinkin, mutta opin väistämään pahimmat ja keskittymään vain hyväksyviin katseisiin. Niitäkin onneksi oli.
Katseen voima on siis merkillinen. Lapsuudesta (josta ensimmäiset katseet kohtaa) muistan äidin katseen silloin, kun olin tehnyt tai käyttäytynyt väärin. Ja ”ihmisten aikana” piti olla nätisti ja pääasiallisesti hiljaa. Puhuminen ei ollut kiellettyä, mutta parempi oli olla puuttumatta vanhempien ihmisten asioihin. Sitten myöhemmin tuo sama katse saattoi olla häpeilevä, kun olin jostain asiasta ”väärää” mieltä ja kehtasin puhua siitä ääneen vieraiden läsnäollessa.
Niin, miten sitten itse katsomme lähimmäistämme? Katse voi kertoa kohteelleen paljonkin tai sitten ei mitään, riippuu vastaanottajan herkkyydestä ja värähtelystä. Kaikki luomisvoimat eivät kuitenkaan koskaan kohtaa ja moni elämän ohikulkija jättää vain heikon signaalin, jos sitäkään. Joskus voi taas tuntua, että mannerlaatat liikahtavat, vaikkapa vain Prisman kassalla tavallisena tiistaina asiakaskohtaamisessa.
Loppusyksystä muuten ilmestyy mielenkiintoinen kirja eli Kalle Mäenpään teos Katso ihmistä – poliisi pahan ja pyhän äärellä (Deadline Kustannus 2025):
”Poliisi, pappi ja terapeutti Kalle Mäenpää on nähnyt urallaan sekä ihmiselämän synkimmät varjot että kirkkaimmat valot. Tässä kirjassa hän kertoo mielenpainuvimmista kohtaamisistaan sekä niiden herättämistä tunteista ja ajatuksista. Mäenpää paljastaa meille maailman, joka on aivan edessämme mutta jota emme halua nähdä. Vaan onko meillä sittenkin toivoa? Kirjan rohkaiseva sanoma on, että meistä jokainen voi auttaa tekemään maailmasta paremman paikan. Katsomalla pimeyden läpi, katsomalla ihmistä.”
Tähän ei mitään lisättävää tällä erää.