Syksy on täällä. Tai ehkei juuri nyt (aurinkoinen sää) näytä kovin syksyiseltä, mutta kun viikon sateisina päivinä katsoi ikkunasta ulos, näki vain syksyn. Syykauden huomaa alkaneen myöskin linnuista, jotka alkavat hankkiutumaan kohti etelää ja vihreämpiä seutuja. Tai onko siellä kaikkialla ainakaan lintuystävällisiä seutuja, tämän huomasin eräästä dokumentista tässä hiljakkoin, kun joku lintubongari (en muista nyt nimeä) seurasi kurkien reittiä kohti etelään. Ja mitä hän saikaa selville:
Keskiseen Eurooppaan asti kaikki meni hyvin, mutta sen jälkeen osa kurkien päämuuton ryhmästä jakautui niin, että osa lensi kohti pohjois-Afrikkaa ja osa lensi Israeliin. Ei olisi kannattanut. Siellä nimittäin kurkien ikiaikaisesta levähdys-ja ruokailupaikasta oli tehty ”turistirysä” ja mikä pahinta, lintuja peloteltiin paukkupanoksilla uudelleen lentoon. Ilmeisesti suuria kurkimääriä ei enää haluttu paikkakunnalle kuin hetkeksi turistien vuoksi, mutta syötävää heillä ei enää ollut. Niinpä jo valmiiksi pitkästä lennosta väsyneet linnut hätisteltiin uudelleen siiville ja lentämään pois.
Eläinkunnan pisin muuttomatka syksyisin ja keväisin on lapintiiralla, joka pesii arktisella ja kylmällä vyöhykkeellä Euroopassa, Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa, talvehtien kuitenkin kaukana Etelämannerta ympäröivillä merialueilla. Lapintiiran vuosittaiset muuttomatkat ovat siis tunsia ja tuhansia kilometrejä, joka tuntuu ihmisestä mahdottomalta suoritukselta. Myös osa perhosista ovat vaeltajia, kuten esimerkiksi amiraaliperhonen lentää Afrikan ja Euroopan väliä ja sen siipiväli on vain 7 senttiä.
Leikittelen ajatuksella, että jospa ihminenkin vaeltaisi jonkinlaisen muuttomatkan vuodenaikojen mukaan. Emme kuitenkaan tarvitse tavallisuudesta poikkeavaa pesintä- tai lisääntymispaikkaa eikä meidän tarvitse sen vuoksi vaeltaa koskissa vastavirtaan kuten lohet tekevät. Tai kuin ankeriaat, joiden sisäinen vaisto ajaa niitä erehtymättämästi takaisin Sarkassomerelle, jossa syntyivät ja ehkä myös kuolevat.
Mutta joku luonnonvoima ihmisessäkin on, koska jossain vaiheessa elämänvirtaa (useimmiten kypsissä kymmenissä), vaisto vetää takaisin synnyinseudulle ja tuttuun ympäristöön. Eläimistä poiketen, ihmisen vaellusvietti ajoittuu elämänvaiheeseen, jossa poikaset ovat aikuistuneet ja on aika katsella maisemaa toisin silmin. Myöskin sisäistä maisemaa katsoo erilaisesti, koska paljon turhuutta on karissut olkapäiltä ja jäljelle jää vain ne kaikista tärkeimmät ihmiset ja asiat.
Niin, mitä se elämän turhuus oli tai on? Oikeastaan sitä (turhuutta) ei huomaa kuin vasta paljon myöhemmin, kun katsoo esimerkiksi ruuhkavuosia matkan päästä, jolloin tuntui olevan aina kiire johonkin. Tarvitaan siis välimatkaa ja -aikaa, jotta huomaa ”metsän puilta”.
Ei muuta lisättävää tässä vaiheessa.