Kuukausi: kesäkuu 2025

Suomalainen keskikesä on toisinaan myös tällainen eli viileähkö, mutta onneksi ei sentään sada, ainakaan tällä hetkellä. Viileästä säästä johtuen monet lomailijat suuntaavatkin nyt etelän lämpöön äkkilähdöillä tai millä tahansa lähdöillä, jotta edes hetken voivat nauttia auringosta lomallaan.

Itse en ainakaan muista, että olisin koskaan lähtenut kesällä etelään, mutta pohjoiseen on joskus tullut lähdettyä. Eräässä albumissa minusta on kuvakin jäämeren rannalta villapusero päällä eli oheisen kuvan tunnelmia siellä ei todellakaan ollut, eikä tarvinnutkaan. Toki etelässäkin olen joskus ihoani kärventänyt minäkin, joka ajatus nykyään jopa hirvittää. Onneksi nykyisin on hyvät suojavoiteet ja tietoisuus auringon vaaroista lisääntynyt.

Ilmasto on selvästi kuumentunut muutamassa vuosikymmenessä. Kannattaa katsoa Areenasta saksalaisdokumentti Tappava helle (2024): ”Eurooppa on maailman nopeimmin lämpenevä maanosa. Ohjelmassa perehdytään vaarallisen korkeiden lämpötilojen haittoihin ja niiden torjuntaan. Miten ihmiskunta voi varautua yhä kuumempiin sääolosuhteisiin?” https://areena.yle.fi/1-71642981

Olkaamme siis vaan tyytyväisiä täällä Suomessa vallitseviin säätiloihin. Helle todellakin on ihmiskunnalle vaarallinen ja jo nyt maapallolla on kuumuuden vuoksi asumiskelvottomia alueita. Jos tämä planeettamme lämpenee edelleen tätä vauhtia, todennäköisesti meille Suomeenkin on  jopa lähivuosikymmenien aikana odotettavissa ilmastopakolaisia. Ainakin Intiassa ilmastopakolaisuus on jo joillakin alueilla todellisuutta, ja kuten tiedämme, siellä väkiluku on aivan toista kuin Suomessa.

Saattaa siis olla, että hetken kuluttua Suomi nähdään ulkomailla erittäin houkuttelevana maana myös ilmaston näkökulmasta. Ja mikä ettei, onhan meillä maaseudulla paljon tyhjiä taloja ja asumattomia tiloja ikään kuin odottamassa uutta aikaa. Toki syksyn ja talven pimeys vastakohtana kesän huikaisevalle valoisuudelle on oma lukunsa. Me olemme siihen sopeutuneet ja jopa odotamme vuodenaikojen vaihtelua, minä ainakin.

Mutta nyt iloitaan valosta ja kesästä, viileämmästäkin, eikö vaan?

 

 

Varmaan moni muistaa takavuosien suositun tv-sarjan Francon jälkeen, joka tuli nyt mieleeni, kun ajattelin kirjoittaa elämästä Titon (äskettäin edesmenneen koiramme) jälkeen. Seurasin muuten tuota Francon aikaa satunnaisesti, koska pidän eurooppalaisista tuotannoista enemmän kuin amerikkalaisista hapatuksista.

Toki kesällä ei tule juuri katseltua muuta kuin yötöntä yötä, joka on meillä vertaansa vailla oleva lyhyt aika vuodenkierrossa. F. E. Sillanpään sanoin: ”Mitään suviyötä pohjolassa tuskin onkaan, on vain viipyvä, viipyessään hiukan himmenevä ehtoo, mutta siinä himmeydessäkin on tuo sanalla sanomaton kirkastuksensa. Se on suviyön aavistus, joka lähenee.” (Ihmiset suviyössä, 1934)

Niin, elämä Titon (2013-2025) jälkeen soljuu toki eteenpäin, mutta joka päivä huomaa, että joku tärkeä on todellakin poissa.  Äänet, joita kuvittelee kuulevansa edelleen, kuten kynnen äänet lattialla, kuorsaus sohvalta, juomisen äänet vesikipolla, ja hännän innostunut rummutus ja usein luulee jopa näkevänsä ruskean vilahduksen pihan pusikossa.

Onneksi tyttären Max-koira käy usein ja on välillä pidempiäkin jaksoja hoidossa. Max suree myös koirakaveriaan, se on selvästi alakuloinen ja vaisu toisin kuin ”päällikön” aikana, kun sai huolettomasti mennä Titon kannoilla ja olla sen lempeä ”alamainen” kaikessa. Maxista (4 v.) tuli tavallaan aikuinen koira yhdessä yössä ja tietynlainen pentumaisuus katosi Titon mukana pois.

Vielä emme ole saaneet krematoriosta Titon tuhkaa, jonka ajattelimme ripotella kotipihan tammen alle. Ehkäpä sen jälkeen suurin suru hälvenee, vaikka toki näitä asioita on myös ajateltava järjellä: maasta sinä olet tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman…

Mutta nyt toivotan kaikille lukijoilleni hyvää keskikesän juhlaa! Ihmetellään valoisuutta 1970- luvun hienon laulun sanoin: ….mikä on se maa, jossa voi katsella yötöntä yötä..

 

Sataa sataa ropisee. Juuri tällainen keveä kesäsade virvoittaa luontoa kaikista parhaiten toisin kuin joku ukkoskuuro, joka lähestulkoon tuhoaa ainakin herkät kesäkukat, jos ovat jo ehtineet puhjeta kukkaan. Eräs ystäväni kerran kertoikin, että aina kun pionit avautuvat täyteen  kukkaan, tulee kaatosade. Mutta sateen jälkeen tulee pouta tai joku muu sää, kesä on kuitenkin täällä, juuri nyt parhaimmillaan.

Radiossa tulee parhaillaan joku keskusteluohjelma. Taidan laittaa sen nyt kiinni, kun siellä nauraa käkätetään vitseille, joita tuskin monikaan kuuntelija ei täysin ymmärrä. Minä en ainakaan, vaikka en toki muutenkaan (syntyperäisenä jurona satakuntalaisena) ymmärrä kaikkia  (huonoja tai liian monimutkaisia) vitsejä ja hyviä vitsejä kuulee harvoin. Toki olen muodon vuoksi oppinut ainakin hymyilemään kaikille vitseille, jos niitä joku haluaa seurassa kertoa.

Niin, jäin pohtimaan, että mitä kaikkea ihminen tekeekään ”muodon vuoksi” tai ”tavan vuoksi” tai minkä tahansa sosiaalisen normiston ja käyttäytymissääntöjen vuoksi? Opituista säännöistä ei oikeastaan voi paljon poiketa, ettei tule määritellyksi jotenkin poikkeavana yksilönä. Nykyään puhutaan maskaamisesta, jolla tarkoitetaan juurikin ns. normaalia opittua käytöstä neuropsykiatristen (nepsy) ihmisisten käytöksessä, joilla on useinkin suuria vaikeuksia keskittymisessä ja vuorovaikutuksessa.

Maskaaminen on varmasti raskasta, jos sitä ”naamiota” joutuu käyttämään pitkään ja kaikkialla. Eihän kaikkien ihmisten tarvitse olla samanlaisia, käyttäytyä, puhua ja kirjoittaa samalla tavalla. Meitä ihmisiä toki halutaan jo varhaiskasvatuksessa työntää samaan putkeen, jotta kehittyisimme kaikki samanlaisiksi yhteiskunnan jäseniksi. Eihän siinä ole mitään väärää, mutta pitäisi ymmärtää myös erilaisiksi lokeroituja ihmisiä, koska heillä saattaa olla toisenlaisia, opittuja normeja järisyttäviä kykyjä muuttaa maailmaa.

Ja muutosta todellakin tämä maailma tarvitsee. Emme ole sodassa, mutta emme elä myöskään rauhan aikaa sellaisena kuin olemme sen oppineet ymmärtämään. On kai elettävä päivä kerrallaan: ”Päivä vain ja hetki kerrallansa…” oli äitini lempivirsi ja usein itsekin sitä laulan mielelläni ja miksipä ei.

”Älä unohda että vain kuolleet kalat uivat virran mukana” (Malcolm Muggeridge)

 

 

 

 

 

 

 

Kirjoitin jo edellisessä blogipäivityksessäni Tito-koiramme tilanteesta. Sairaus oli pahanlaatuinen, eikä lääkkeet enää tehonneet. Tito siirtyi eräänä sateisena kesäkuun aamuna koirien sateenkaarisillalle rauhallisesti ja tyynesti.

Tito syntyi Saksassa 12 vuotta sitten ja oli koirien aatelia sanan varsinaisessa merkityksessä, Tito oli synnynnäinen alfauros ja säilytti asemansa  ihan viimeisiin päiviinsä, jolloin ilves sattui kävelemään kotipihan poikki. Tito havaitsi tunkeutujan ikkunasta ja todennäköisesti olisi puolustanut reviiriään vielä kolmijalkaisenakin, jos vaan olisi ulos päässyt.

Tito oli luonteeltaan ehdoton, ei pelännyt mitään eikä ketään. Ei perääntynyt askeltakaan, oli sitten kyse millaisesta ja minkäkokoisesta eläimestä tahansa. Sama päti ihmisiin, vaikka heitä (täysin vieraita) ei juuri pihaan asti eksynyt. Ja jos eksyi, pysähtyi välittömästi, kun Tito suoritti ”ruumiintarkastuksen”, joka varmasti tuntui vieraasta pelottavalta. Muuten ei Tito ollut paha tai vihamielinen, hän vaan oli koira ja siinä tehtävässä ainutlaatuinen.

Tito oli siis metsästyskoira, mutta minulle hän oli henkivartija ja lemmikki, joka tykkäsi paijaamisesta ja rapsutuksista, kuten varmaan kaikki koirat. En koskaan unohda sen ruskeita silmiä ja katsetta, joka ymmärsi kaiken. Tito osasi lukea ihmisen mielialoja, lohdutti suruissa ja iloitsi aina kotiinpaluusta häntä heiluen ja joku esine (kenkä) suussa (noutajalle ominainen piirre).

Yritin tähän loppuun etsiä sopivaa muistorunoa Titolle. En löytänyt ainuttakaan, joka olisi ollut lähellekään sopiva tai tarpeeksi olemustaan kuvaileva. Siksi vaan omin sanoin jäähyväiset: Kiitos Sinulle Tito huikeista yhteisistä vuosista, kiitos ehdottomasta rakkaudestasi, jonka kuvaamiseen ei ole olemassa sanoja. Nyt ikävä on suuri, mutta iloitsen siitä, että synnyit, elit ja olit juuri meidän perheenjäsenenä kaikki elämäsi vuodet.  Emme unohda sinua koskaan.