Kirjoitin jo edellisessä blogipäivityksessäni Tito-koiramme tilanteesta. Sairaus oli pahanlaatuinen, eikä lääkkeet enää tehonneet. Tito siirtyi koirien sateenkaarisillalle rauhallisesti ja tyynesti, kuten sen luonteeseen hyvin sopikin.
Tito syntyi Saksassa 12 vuotta sitten ja oli koirien aatelia sanan varsinaisessa merkityksessä, Tito oli synnynnäinen alfauros ja säilytti asemansa ihan viimeisiin päiviinsä, jolloin ilves sattui kävelemään kotipihan poikki. Tito havaitsi tunkeutujan ikkunasta ja todennäköisesti olisi puolustanut reviiriään vielä kolmijalkaisenakin, jos vaan olisi ulos päässyt.
Tito oli luonteeltaan ehdoton, ei pelännyt mitään eikä ketään. Ei perääntynyt askeltakaan, oli sitten kyse millaisesta ja minkäkokoisesta eläimestä tahansa. Sama päti ihmisiin, vaikka heitä (täysin vieraita) ei juuri pihaan asti eksynyt. Ja jos eksyi, pysähtyi välittömästi, kun Tito suoritti ”ruumiintarkastuksen”, joka varmasti tuntui vieraasta pelottavalta. Muuten ei Tito ollut paha tai vihamielinen, hän vaan oli koira ja siinä tehtävässä ainutlaatuinen.
Tito oli siis metsästyskoira, mutta minulle hän oli henkivartija ja lemmikki, joka tykkäsi paijaamisesta ja rapsutuksista, kuten varmaan kaikki koirat. En koskaan unohda sen ruskeita silmiä ja katsetta, joka ymmärsi kaiken. Tito osasi lukea ihmisen mielialoja, lohdutti suruissa ja iloitsi aina kotiinpaluusta häntä heiluen ja joku esine (kenkä) suussa (noutajalle ominainen piirre).
Yritin tähän loppuun etsiä sopivaa muistorunoa Titolle. En löytänyt ainuttakaan, joka olisi ollut lähellekään sopiva tai tarpeeksi olemustaan kuvaileva. Siksi vaan omin sanoin jäähyväiset: Kiitos Sinulle Tito huikeista yhteisistä vuosista, kiitos ehdottomasta rakkaudestasi, jonka kuvaamiseen ei ole olemassa sanoja. Nyt ikävä on suuri, mutta iloitsen siitä, että synnyit, elit ja olit juuri meidän perheenjäsenenä kaikki elämäsi vuodet. Emme unohda sinua koskaan.