Varmaan moni muistaa takavuosien suositun tv-sarjan Francon jälkeen, joka tuli nyt mieleeni, kun ajattelin kirjoittaa elämästä Titon (äskettäin edesmenneen koiramme) jälkeen. Seurasin muuten tuota Francon aikaa satunnaisesti, koska pidän eurooppalaisista tuotannoista enemmän kuin amerikkalaisista hapatuksista.
Toki kesällä ei tule juuri katseltua muuta kuin yötöntä yötä, joka on meillä vertaansa vailla oleva lyhyt aika vuodenkierrossa. F. E. Sillanpään sanoin: ”Mitään suviyötä pohjolassa tuskin onkaan, on vain viipyvä, viipyessään hiukan himmenevä ehtoo, mutta siinä himmeydessäkin on tuo sanalla sanomaton kirkastuksensa. Se on suviyön aavistus, joka lähenee.” (Ihmiset suviyössä, 1934)
Niin, elämä Titon (2013-2025) jälkeen soljuu toki eteenpäin, mutta joka päivä huomaa, että joku tärkeä on todellakin poissa. Äänet, joita kuvittelee kuulevansa edelleen, kuten kynnen äänet lattialla, kuorsaus sohvalta, juomisen äänet vesikipolla, ja hännän innostunut rummutus ja usein luulee jopa näkevänsä ruskean vilahduksen pihan pusikossa.
Onneksi tyttären Max-koira käy usein ja on välillä pidempiäkin jaksoja hoidossa. Max suree myös koirakaveriaan, se on selvästi alakuloinen ja vaisu toisin kuin ”päällikön” aikana, kun sai huolettomasti mennä Titon kannoilla ja olla sen lempeä ”alamainen” kaikessa. Maxista (4 v.) tuli tavallaan aikuinen koira yhdessä yössä ja tietynlainen pentumaisuus katosi Titon mukana pois.
Vielä emme ole saaneet krematoriosta Titon tuhkaa, jonka ajattelimme ripotella kotipihan tammen alle. Ehkäpä sen jälkeen suurin suru hälvenee, vaikka toki näitä asioita on myös ajateltava järjellä: maasta sinä olet tullut ja maaksi pistää sinun jälleen tuleman…
Mutta nyt toivotan kaikille lukijoilleni hyvää keskikesän juhlaa! Ihmetellään valoisuutta takavuosien hienon laulun sanoin: ….mikä on se maa, jossa voi katsella yötöntä yötä..