Kuukausi: elokuu 2025

Maaseudun vanhat tiet ja polut, joita ennen kuljettiin useimmiten jalan, veivät usein talojen pihoista ja jopa ihan ”kuistin edestä”. Eikä kukaan ollut moksistaan, ei talojen asukkaat eivätkä kulkijat. Mutta kokeileppa samaa tässä ajassa. Pahimmassa tapauksessa voisi saada jopa tuomion kotirauhan rikkomisesta tms.

Tämä tuli mieleeni, kun näin Kiikoisten Faceryhmässä erään vanhan talon kuvan, jonka pihan halki kuljimme kauan sitten äitini kanssa ompelijalle vaatteita ”pruvvaamaan”, kuten silloin sanottiin. Silloin kuljettiin usein metsäpolkuja ”oikoseen”, kun oikea maantie saattoi kiertää useita kilometrejä enemmän. Ja tietenkin nuo oikotiet kiersivät talojen pihoista, koska olivat alunperin karjan muovaamia reittejä navetoista niityille ja pelloille.

Tuo ompelijalle vievä polku on jäänyt syvälle muistoihini, koska kohtasin kerran polulla vihaisen ukkometson. Oli siis kevät ja metsot soitimella. Minä olin noin 5-vuotias ja hyppelin polkua eteenpäin jonkinmatkaa äitiäni edellä. Kunnes jähmetyin kauhusta paikalleni ja näin suuren linnun siivet levällään juoksevan kohti. Muistan linnun punaisen kidan ja terävän nokan, jolla yritti nokkia minua kaulaan. Äiti ei ollut onneksi kovin kaukana ja ajoi linnun tiehensä, mutta pelkäsin lintuja pitkään, pelkään vähäsen jopa vieläkin.

Vielä polkuihin ja teihin palatakseni, maaseudulla on puhekielessä sanonta ”siinä on vanha karttatie”, kun joku valittaa, että miksi tuosta tai tästä joku kulkee omien maiden läpi. Siis ilmeisesti monet polut ovat merkitty aikoinaan karttaan ja sitä ei pysty maanomistaja torppaamaan noin vaan, vaikka tie/polku kulkisikin liian läheltä pihaa. Toki karttateitä voidaan muuttaa ja etsiä sovittelemalla vaihtoehtoisia reittejä, mutta itse omistamillani mailla Kiikoisissa en halua niin tehdä. Tykkään, että kaikki on kuin vuosisatoja sitten ja pelloille kuljetaan samasta kohtaa kuin 1800-luvun alussa. Ei ihan pihasta, mutta melkein.

Toki ymmärrän nykypäivää tässäkin asiassa ja ettei uusia taloja edes sijoiteta suinpäin esimerkiksi vanhoille karttateille tai muinaisjäännösten sijaintipaikoille. Meillä on onneksi hyvä lupajärjestelmä, joka kartoittaa nämä asiat tarkoin. Mutta kaikkea ei välttämättä tiedetä etukäteen ja yllätyksiä voi tulla kaivauksien yhteydessä. Mutta ihan kaikkea ei tarvitsekaan tietää, elämä on yllättävää monella tapaa.

 

 

 

Tässä joku päivä jäin pohtimaan painetun paperisen kirjan merkitystä ja arvoa tässä ajassamme. Ai mistä syystä? No esimerkiksi siksi, kun tässä oman lähialueeni erään liikkeen ulko-oven edustalla on käytetyistä ikkunoista rakennettu ”kierrätyskirjakaappi”, jonne jokainen voi tuoda ja viedä kirjoja niin halutessaan. Todella hieno ja kätevä idea sinällään, mutta itse ajattelen kirjan arvoa aivan toisesta näkökulmasta.

Kirjojen kierrätys on toki parempi ratkaisu kuin niiden tuhoaminen. Olen sellaistakin nähnyt joskus, kun roskalavalle lensi muuton yhteydessä kirja jos toinenkin. Netissä saattaa nähdä erilaisia askarteluvinkkejä, kun kirjan sivuja taitellaan ja käännellään taiteellisen vaikutelman saavuttamiseksi erilaisiin tarkoituksiin joulukoristeeksi, ikkunaan, seinälle, veitsitelineeksi jne.

Itsekin kirjoja kirjoittaneena ja julkaisseena tuo edellä mainitsemani kirjojen tuhoaminen tekee minut suorastaan pahoinvoivaksi. Tähänkö todellakin ollaan tultu? Vielä muutamia vuosikymmeniä sitten kirja oli arvossaan ja niiden kirjoittajia pidettiin niinikään arvostettuina ihmisinä. Kirjailijan ammatti oli rankattu varsin korkealle ammattien joukossa ja kirjailijoiden mielipiteillä oli iso merkitys koko yhteiskunnassa.

Mutta miten onkaan tänään? On totta, että äänikirjoja on kätevä kuunnella, kun samalla voi tehdä esimerkiksi käsitöitä. On totta, että e-kirja mahtuu vaikka puhelimeen ja se on helppo ottaa esille missä vaan: junassa, bussissa, lääkäriin jonottaessa, mihin tahansa jonottaessa. On varmasti totta, että minua nuorempi sukupolvi ajattelee kirjoista erilaisesti, kun asunnoissa ei ole enää edes hyllyjä kirjoja varten.

Mutta onneksi joku vielä kirjoittaa ja julkaisee oikeita vanhan ajan kirjoja, varmasti niillä on lukijansa ja itsekin niitä toki luen. Mutta tuskin itse julkaisen enää mitään ainakaan paperisena kirjana (paitsi ehkä pieniä painoksia lähipiirin käyttöön), vaikka kirjoitankin suhteellisen paljon edelleen. Kuten viimekertaisessa blogitekstissäni taisin mainita, minun kannattanee pysytellä vain näissä blogeissa. Ja sitä paitsi, näistä sähköisistä sivuista on huono tehdä veitsitelineitä tai väännellä joulukoristeita, eikä tätä voi heittää myöskään roskalavalle, ellei heitä koko konetta saman tien.

Mutta kirjoittaapa ja julkaisee sitten miten itse kukin tykkää, on aina parasta ajatella  kuten Johnny:  ”Tärkeintä on, ettei ote kirpoa liaanista” – Johnny Weissmuller (Tarzanin näyttelijä)

 

 

 

Olen tiedostoja siivotessani lukenut sieltä täältä aiemmin kirjoittamiani tekstejä viimeiseltä kymmeneltä vuodelta ja pohdin nyt, että kannattaako minun oikeastaan enää kirjoittaa yhtään mitään?  Olenko jo tähän mennessä kirjoittanut kaiken oleellisimman ja että tuottaako aivoni enää mitään merkityksellistä kirjoitettavaa?

No, kuten varmaan olen jo aiemmin kirjoittanut, ajattelen kirjoittamalla ja jos joku näitä tuotoksiani vielä lukee, niin vielä parempi. Kyllä, tiedän toki, että teitä lukijoita on suhteellisen runsaasti ja monet pitävät tyylistäni kirjoittaa vaikeistakin asioista asiallisesti. Tämä on kyllä totta, monet kirjoittajat nimittäin syyllistyvät ylilyönteihin ja se on ongelmallista aina. Täytyy muistaa, että näitä blogitekstejä (ylipäätään nettiin kirjoitettuja tekstejä) ei saa koskaan pois, jos vaikka niin haluaisikin.

Tiedämme. että joidenkin poliitikkojen vuosikymmeniä vanhoja tekstejä kaivellaan ja julkaistaan erilaisissa medioissa ikään kuin henkilön uusina ajatuksina jostain tämän päivän asiasta. Selitteleminen on tuossa tilanteessa jokseenkin turhaa, koska kukaan – ei varsinkaan poliittinen vastapuoli – halua ymmärtää kirjoittajan ajan, henkisen kasvun ja merkityksen muutosta suhteessa nykypäivään. Minä tuskin tavallisena tallaajana joudun koskaan tuollaisiin tilanteisiin muutenkaan, vielä vähemmän kirjoittamiseni vuoksi. Mutta tarkkana aion olla joka tapauksessa.

 ”Meille jää aina Pariisi”. Näihin kuuluisiin sanoihin päättyy hieno takavuosien klassikkoelokuva Casablanca (1942), joka on yksi lempielokuvistani. Onneksi on Areena, josta voi katsella näitä menneiden aikojen helmiä, koska tällaisia suurien tunteiden ja tunnelmien elokuvia ei enää osata tehdä, ei ainakaan minun mielestäni.

Ei, minä en vielä aio kirjoittaa viimeisiä sanoja, vaikka tuossa alussa pohdinkin kirjoittamisen motiiveja. Minä varmasti kirjoitan niin kauan kuin elän, tai ainakin niin kauan kuin pystyn.

 

Olen viime päivinä hieman siivoillut nurkkia. Ei, en huoneita vaan tietokoneeni uumenia, jonne on todellakin kertynyt kaikenlaista tärkeää ja vähemmän tärkeää. Jos nämä kaikki olisivat paperisina pinoina, en osaa edes kuvitella niiden määrää. No, toki osa olisi jo poltettu ajat sitten tai viskattu paperinkeräykseen. Joutavaa ja turhaa tekstiä on todellakin runsaasti, mutta myös säilyttämisen arvoista, ainakin omasta mielestäni.

Siis olen kirjoittanut vuosikausia blogia ja koska julkaisualustat ovat aika ajoin muuttuneet mikä mistäkin syystä, niillä kulloinkin julkaistut kirjoituksetkin ovat tietysti hävinneet. Tai olisivat hävinneet, ellen olisi niitä ymmärtänyt aikoinaan kopioida omiin tiedostoihini koneelle ja tikulle. Näin ollen päätin kiinnittää nuo vanhemmatkin tekstini tälle sivustolle luettavaksi, ken vaan niitä haluaa lukea. Ja miksei haluaisi, onhan kyseessä hämeenkyröläistä vanhustyön kulttuuri/sosiaalihistoriaa ruohonjuuritasolta kuvattuna sellaisena, kun minä sen olen nähnyt ja kokenut.

Niin, ja olen kuvaillut teksteissäni myös päiväkeskus Aurinkorinteen synnyn ja siihen liittyvät monet koukerot. On sanottava, että aikaa siihenkin meni ja tupakkia, mutta kai se oli sen arvoista? Siis sitä kysyn nyt, kun viime keväänä koko Aurinkorinteen kohtalo näytti olevan vaakalaudalla, tai niin ainakin olen täältä etäämmältä ymmärtänyt?

Vaikka nuo vanhat blogit ovatkin jo tässä luettavissa (katso sivun vasen reunapalkki), sivuston asettelussa on vielä hieman ongelmia eli linkit ja kuvat eivät enää avaudu ja kappaleet ovat hieman oudosti. Yritän järjestellä ja poistaa turhia linkkejä, parannella kappaleita paremmin luettavaan kuntoon, mutta tiedoston koon vuoksi siihen menee jonkin verran aikaa.

Mutta mitä siitä, mitä se aika loppujen lopuksi on? Ainakin viimeiset kymmenen vuotta ovat menneet yhdessä hujauksessa, tämän huomaan juurikin noista vanhemmista blogiteksteistäni, joita juutuin myös itse lukemaan ja ihmettelemään: ai, miksiköhän olen kirjoittanut tästä tai tuosta asiasta juuri noin? Miksi olen käyttänyt juuri näitä sanoja kuvaamaan jotain tiettyä tapahtumaa?

Kuitenkin pääasiassa nuo tekstit ovat varsin mielenkiintoista ajankuvaa toimintaympäristöstä, josta ei äkkiseltään luulisi löytyvän paljonkaan mitään kerrottavaa. Ketä nyt vanhustyö kiinnostaisi? Minua kiinnosti ja kiinnostaa edelleen, mutta nyt hieman erilaisessa kontekstissa. Elämä on.

Satuin katsomaan Areenasta joku päivä (tai oikeastaan taisi olla eräs helteinen iltayö) todella mielenkiintoisen dokumentin ihmisistä, joiden aivojen erilaisuus teki heistä työmarkkinoiden näkökulmasta ainutlaatuisia. Siis kyseessä on autismin kirjolla olevista ihmisistä, joiden erilainen lahjakkuus verrattuna ns. normaaleihin ihmisiin vaikutti jopa epätodelliselta. Miten muuten ihmisen normaalius määritellään, kuka meistä oikeastaan on normaali?

Joka tapauksessa tämä tanskalainen dokkari käsitteli aihetta monipuolisesti ja humaanilla tavalla. Miten moni ihminen on jäänyt esimerkiksi työelämän ulkopuolelle sosiaalisen erilaisuutensa vuoksi, kun ei ole ymmärretty henkilön toisenlaisia kykyjä, kuten esimerkiksi erityislahjakkuutta  matemaattisissa tehtävissä?

Huomioitavaa dokumentissa on oivallus siitä, että sen sijaan, että yhteiskunta yrittää muokata ns. erilaiset oppijat tiettyyn kategoriaan, yrittäisimme muokata työelämää niin, että siellä olisi tilaa ja mahdollisuuksia erilaisille ihmisille. Tämä on todellakin kehittämisen arvoinen idea esimerkiksi meillä Suomessa, jossa väestö vanhenee ja työelämään siirtyy aina vaan vähemmän ihmisiä suhteessa vanhuksiin (huoltosuhde).

Ja kuinka paljon nuoria jää tänä päivänä kokonaan työelämän ja koulutuksen ulkopuolelle? Käsittääkseni puhutaan kymmenistä tuhansista nuorista ja työikäisistä, jotka kärsivät esimerkiksi mielenterveysongelmista. Pitäisiköhän tutkia, kuinka moni oikeastaan lukeutuu mielenterveyspotilaisiin? Ja kuinka moni elää autismin kirjolla, joka ominaisuus  luokitellaan usein helposti mielenterveysongelmiksi syystä, että ihmisellä saattaa olla erilainen sosiaalinen normisto?

Todellakin, tämä yhteiskunta suosii ulospäinsuuntautuneita ihmisiä ja luonteita, jotka tulevat kaikkien kanssa toimeen ja jotka ovat kuin kalat vedessä missä tahansa liikkuvatkin. Kyllä, heitä tarvitaan, mutta myös ihmisiä, joiden erityislaatuiset kyvyt saattavat ratkaista suuria, jopa maailmanlaajuisia ongelmia kädenkäänteessä, kun vain annamme heille mahdollisuuden. Miksi emme niin tekisi?

Dokumentti katsottavissa täältä: Piilotetut kyvyt