Kuukausi: syyskuu 2025

Mietin, että mitä tänään kirjoittaisin. Facebook (jossa enää en juurikaan ole mukana, enkä varsinkaan kirjoita) kysyi aina ensimmäiseksi, että mitä mietit. Kysymys toki houkuttaa ihmisen kirjoittamaan ainakin  jotain ja se, jos mikään, koukuttaa – ja tähän koko FB.n idea oikeastaan perustuu.

Kannattaa katsoa Areenasta dokumentti otsikolla Tekniikan titaatit – pimeä puoli, niin ymmärtää ainakin sen, mihin fb.n viestintä todellisuudessa nojaa: ”Facebookin perustaja Mark Zuckerberg haluaa esiintyä nörttinä perheenisänä, joka toivoo koko maailman olevan yhteydessä toisiinsa. Todellisuudessa Zuckerberg hallitsee maailmanlaajuisesti viestintää ja hänellä on enemmän valtaa kuin monilla maailman johtajilla. Onko tekniikan ihmelapsesta kasvanut häikäilemätön liikemies? ”

Kun itse taannoin katsoin ko. dokumentin, rajoitin heti ja tuntuvasti fb.n käyttöä, ja nykyään harkitsen todella tarkkaan, mitä sinne kirjoitan (jos ylipäätään on pakko sille alustalle kirjoittaa), enkä varsinkaan kirjoita mitään henkilökohtaista,  yhteystietoja yms. Mutta kuitenkin – en siis tyrmää fb.n käyttöä kokonaan – en itseltäni enkä tietenkään vaadi sitä muiltakaan, koska fb.n kautta jaetaan paljon tietoa, sellaistakin, jota ei näe mistään muualta. Kyllä, fb.llä on paikkansa nykypäivässä ja maailma ja koko tiedonvälitys tuntuisi oudolta ilman tätä alustaa.

Mutta sellaistakin toki mietin, että mitä tietoja meistä on jo kerätty ja tullaan edelleen keräämään ja miten noita tietoja käytetään hyväksi jonain päivänä. Voiko olla niin, että eräänä kauniina päivänä heräämme aivan toisenlaiseen todellisuuteen ja syynä (ehkä) tietoverkkojen kautta ohjelmoitu maailmanlaajuinen sekasorto? Tai mikä se sitten sillä hetkellä onkaan nimeltään?

Tai miten droonit eli Drone-lennokit vaikuttavat perusturvallisuuteemme ja mitä kaikkea ne voivat todellisuudessa tehtä kuvaamisen lisäksi? Me emme todellakaan tiedä kaikkea, ja tuskin niin edes halutaan, koska tieto on valtaa ja siihen perustuu aika moni asia tälläkin hetkellä.

Tänä päivänä turvallisuusympäristömme on todellakin muuttunut epävarmempaan suuntaan ja tietoa tarvitsemme päivä päivältä enemmän. Siksi myös fb (vaikka sitä edelle kritisoin) on tärkeä osa tiedonvälitystä monen muun kanavan ohella. Juuri epävarmuus aiheuttaa ihmiselle olotilan, joka on epävarmuutta, odotusta, jännittyneisyyttä, mutta johon ei voi oikeastaan vaikuttaa itse millään tavalla. Tiedän kyllä ihmisiä, joilla on aina reppu pakattuna valmiiksi ja pakoreitti kartoitettuna, mutta itse en aio näin toimia. Otan vastaan mitä tuleman pitää, enkä aio paeta missään olosuhteissa. Mitä minun pakenemiseni hyödyttäisi ketään, eikä varsinkaan itseäni tässä iässä?

Katso täältä dokkari Mark  Zuckerbergistä: https://areena.yle.fi/1-65462932

Matkailu avartaa, sanotaan ja toki olen samaa mieltä. Jopa pienelläkin matkalla, jossa irtaantuu arkikuplastaan, on merkityksensä ja maisemaa katsoo ikään kuin kauempaa. Myös kotia ajattelee matkan päästä ja kaiken näkee selvemmin. No, ehkäpä kotiutuessa näkee myös pölyhiukkaset ja muut lähdön jäljet, mutta mitä niistä.

Erämaa todellakin puhuttelee ihmistä tavalla, jota ei voi selittää. Pohjoinen pitää kokea itse: ruska, avaruus, tunturit, porot, hiljaisuus, liikahtamaton järven selkä ja kiireettömyys, joka alkaa viimeistään jostain Oulun ja Kuusamon välimaastossa kohdassa, jossa tapaa ensimmäiset porot keskellä tietä. Kenelläkään, eikä varsinkaan poroilla, ole kiire minnekään. Ja mihin ihmiselläkin olisi kiire siinä kohtaa? Ei todellakaan mihinkään.

Vaikka aurinko on vielä korkealla ja lämmittääkin, minulle syksy alkaa aina tästä kohtaa kalenterivuotta. Oikeastaan aina odotan punaisia pihlajanmarjoja ja ruskaa, ja pimeyttä ikkunan takana niin oudolta kuin se tuntuukin. Hämärä ja pimeys ovat osa kirjoitettua pohjoisten kansojen perimäämme ja olemme siihen sopeutuneet. Tai jotkut toki saattavat suorastaan kärsiä kaamoksesta. Onneksi on kirkasvalolamppuja markkinoilla, tosin en tiedä niiden tehokkuudesta mitään.

Oheisessa kuvassa näkyy kello, jota en juuri koskaan pidä ranteessani. Kellojen siirtämisestä en liioin muuten pidä. Siis viisareiden siirtämisestä, toki tykkään joskus ” möbeliseerata” ja siirtää seinäkellojen paikkaa, mutta että kesäaika ja talviaika?  Kuka sellaisenkin on keksinyt, että viisareita siirretään syksyin keväin tunti eteen ja tunti taakse? Jos ei muista suuntaa (sekoiltu on paljon aikanaan) niin kellon viisareita siirretään aina kesää kohti, mutta ei ihan vielä. Muutaman viikon kuluttua, kai?

 

 

 

 

 

 

 

Ei, minä en ole porilainen, mutta satakuntalainen kyllä ja erittäin monessa sukupolvessa sekä isän että äidin puolelta. Tunnistan kuitenkin tietynlaisen porilaisen luonteenlaadun itsessäni, enkä pidä sitä mitenkään outona tai erilaisena verrattuna muiden maakuntien ihmisiin ja luonteen erilaisiin piirteisiin, mutta jotkut saattavat pitää. Tämä tuli mieleeni nyt, kun luin kansanedustaja Anna Kontulan haastattelua. Häntä on viime päivinä haastateltu monissa yhteyksissä uuden kirjansa (Maria Pettersson: Leipää ja ruusuja, Atena 2025) tiimoilta ja veikkaan, että tänä syksynä kirja nousee myyntitilastojen kärkeen.

Kontulan kirjasta en halua (enkä voi) kirjoittaa nyt mitään, koska en ole sitä vielä lukenut. Voin kuitenkin kuvitella, että monen miehen (ja ehkäpä naisenkin) ”puntti saattaa tutista” näinä päivinä. Näihin en siis halua ottaa mitään kantaa, jokainen kirjoittaa mitä kirjoittaa ja miten parhaaksi näkee. En myöskään ota kantaa seksityöhön, jota Kontula on nuoruudessaan omien sanojensa mukaan tehnyt. Antaa kaikkien kukkien kukkia.

Olen lukenut Kontulasta kirjoitettuja erilaisia haastatteluja, kuten olen lukenut vuosia tätä ennenkin. Minua ei oikeastaan yllätä mikään niissäkään Kontulan elämänvaiheissa, joita hän nyt tuo esille. Olen arvostanut hänen työtään eduskunnassa erityisesti paperittomien maahanmuuttajien terveystarkastuksiin liittyen ja mieleeni on jäänyt vuosia sitten eduskunnan kyselytunnilla Kontulan esittämä kysymys suunnilleen näin: ”Herra ministeri. Onko teistä oikein, että raiskattu nainen, joka on tullut raskaaksi raiskauksen seurauksena, joutuu keräämään aborttirahat prostituutiolla?”

Niin, luin äskettäin jostain julkaisusta, että Porissa syntynyt Kontula oli saanut hiljattain jonkinasteisen autismikirjon diagnoosin, mutta sanoi, että hän piti epäsosiaalisia ominaisuuksiaan ”normaalina porilaisuutena”. Aika monet julkisuudenkin ihmiset nykyään diagnisoidaan ja monelta löytyy joko ADHD ja autismikirjon piirteitä. Ehkäpä näillä diagnooseilla halutaan selittää joitain käytöksen erityispiirteitä, mutta miksi kaikki sitten pitäisi selittää? Ja ketä/keitä varten?

 

 

 

Oletteko, hyvät lukijani, koskaan miettineet, miten meitä katsotaan, miten jokainen on ainakin joskus jonkun/joidenkin ihmisten katseiden kohteena joko tietoisesti tai tietämättään? Ja millaisia nuo katseet ovat: hyväksyviä, moittivia, ihailevia, kunnioittavia, vihamielisiä… Lista on varmaan loputon.

Erilaiset katseet tulivat nyt mieleeni, kun mediassa on puhuttu työelämän pahoinvoinnista ja miten monet sairastuvat esimerkiksi mielenterveysongelmiin juurikin tulehtuneiden henkilökemioiden vuoksi. Minulla on tähän ikään kokemuksia erilaisista työpaikoista ja voin kertoa, että jännitteitä on ollut, mutta mielenterveyteeni ne eivät ole vaikuttaneet. Toki arvostelevien, turhautuneiden ja jopa vihamielisten katseiden kohteena varmasti olin useinkin, mutta opin väistämään pahimmat ja keskittymään vain hyväksyviin katseisiin. Niitäkin onneksi oli.

Katseen voima on siis merkillinen. Lapsuudesta (josta ensimmäiset katseet kohtaa) muistan äidin katseen silloin, kun olin tehnyt tai käyttäytynyt väärin. Ja ”ihmisten aikana” piti olla nätisti ja pääasiallisesti hiljaa. Puhuminen ei ollut kiellettyä, mutta parempi oli olla puuttumatta vanhempien ihmisten asioihin. Sitten myöhemmin tuo sama katse saattoi olla häpeilevä, kun olin jostain asiasta ”väärää” mieltä ja kehtasin puhua siitä ääneen vieraiden läsnäollessa.

Niin, miten sitten itse katsomme lähimmäistämme? Katse voi kertoa kohteelleen paljonkin tai sitten ei mitään, riippuu vastaanottajan herkkyydestä ja värähtelystä. Kaikki luomisvoimat eivät kuitenkaan koskaan kohtaa ja moni elämän ohikulkija jättää vain heikon signaalin, jos sitäkään. Joskus voi taas tuntua, että mannerlaatat liikahtavat, vaikkapa vain Prisman kassalla tavallisena tiistaina asiakaskohtaamisessa.

Loppusyksystä muuten ilmestyy mielenkiintoinen kirja eli Kalle Mäenpään teos Katso ihmistä – poliisi pahan ja pyhän äärellä (Deadline Kustannus 2025):

”Poliisi, pappi ja terapeutti Kalle Mäenpää on nähnyt urallaan sekä ihmiselämän synkimmät varjot että kirkkaimmat valot. Tässä kirjassa hän kertoo mielenpainuvimmista kohtaamisistaan sekä niiden herättämistä tunteista ja ajatuksista. Mäenpää paljastaa meille maailman, joka on aivan edessämme mutta jota emme halua nähdä. Vaan onko meillä sittenkin toivoa? Kirjan rohkaiseva sanoma on, että meistä jokainen voi auttaa tekemään maailmasta paremman paikan. Katsomalla pimeyden läpi, katsomalla ihmistä.”

Tähän ei mitään lisättävää tällä erää.

 

 

Olen varmasti julkaisut oheisen kuvan jo aiemminkin, ehkä täällä, ehkäpä jossain muualla, mutta taas tämä kukka ansaitsee tulla mainituksi. Paitsi, että kultapallo on komea ja kaunis, mutta samalla työteliäs varsinkin kukinta-aikaan. Nimittäin sade on sen pahin vihollinen syystä, että silloin kaatuvat helposti eikä siihen auta muu kuin sakset eli leikkaaminen. Siksi minulla ämpärit kovassa käytössä juuri tähän aikaan. Mutta kultapallot valaisevat hienosti keltaisella kukkaloistollaan hämyisän syysillan ja ovat siksi kauneimmillaan juurikin silloin, samoin kuin pilvisenä päivänä. Kuten juuri nyt.

Todellakin, syksy tuli tänä vuonna jokseenkin yllättäen ja ainakaan minä en ole edes huomannut, milloin varjot alkoivat pitenemään toden teolla. Ihmisen elämääkin on usein ainakin kirjallisuudessa verrattu luontoon ja vuodenkiertoon: kun varjot pitenevät, kun kesä kääntyy, elämää iltaruskon aikaan, elämän illassa tai iltapäivän auringossa.

Meitä ihmisiä kun on ns. moneen junaan, moni ei välttämättä tunnusta vanhenemistaan ja haluaa toimia samalla tavalla kuin nuoruuden parhaina päivinä välittämättä kolotuksista, vaivoista ja jäsenten jäykkyydestä. No, kukin taaplaa tyylillään, mutta se onkin juuri se tärkein. Siis tyyli. Tottakai on tärkeää pitää oma tyylinsä ikääntyneenäkin, mutta sitäkin voi hieman loiventaa tai muokata, jos niin haluaa.

Liikunta muuten on tärkeää aina, mutta erityisesti ikääntyneenä. Minä en ole siinä suhteessa todellakaan mikään malliesimerkki, koska minun liikkumiseni on nykyään pääsääntöisesti hyötyliikuntaa. Mutta olen minä joskus liikkunut, olen nimittäin suunnistanut nuoruudessani, osallistuin jopa Jukolan viestiin pariinkin otteeseen. Ja toki noihin kilpailuihin piti myös treenata eli juoksin säännöllisesti 10-20 kilometrin lenkkejä. Eikä tuntunut missään. Mutta todellakin noista ajoista on vuosia vierinyt melkoisesti ja tänään hämmästelen, että miten ihmeessä pystyin ja kykenin. Ah nuoruus!

”Minä seisoin rannalla nuoruutein, missä kerran kaarnaveneitä tein”… (V. A. Koskenniemi)