Kuukausi: syyskuu 2025

Ei, minä en ole porilainen, mutta satakuntalainen kyllä ja erittäin monessa sukupolvessa sekä isän että äidin puolelta. Tunnistan kuitenkin tietynlaisen porilaisen luonteenlaadun itsessäni, enkä pidä sitä mitenkään outona tai erilaisena verrattuna muiden maakuntien ihmisiin ja luonteen erilaisiin piirteisiin, mutta jotkut saattavat pitää. Tämä tuli mieleeni nyt, kun luin kansanedustaja Anna Kontulan haastattelua. Häntä on viime päivinä haastateltu monissa yhteyksissä uuden kirjansa (Maria Pettersson: Leipää ja ruusuja, Atena 2025) tiimoilta ja veikkaan, että tänä syksynä kirja nousee myyntitilastojen kärkeen.

Kontulan kirjasta en halua (enkä voi) kirjoittaa nyt mitään, koska en ole sitä vielä lukenut. Voin kuitenkin kuvitella, että monen miehen (ja ehkäpä naisenkin) ”puntti saattaa tutista” näinä päivinä. Näihin en siis halua ottaa mitään kantaa, jokainen kirjoittaa mitä kirjoittaa ja miten parhaaksi näkee. En myöskään ota kantaa seksityöhön, jota Kontula on nuoruudessaan omien sanojensa mukaan tehnyt. Antaa kaikkien kukkien kukkia.

Olen lukenut Kontulasta kirjoitettuja erilaisia haastatteluja, kuten olen lukenut vuosia tätä ennenkin. Minua ei oikeastaan yllätä mikään niissäkään Kontulan elämänvaiheissa, joita hän nyt tuo esille. Olen arvostanut hänen työtään eduskunnassa erityisesti paperittomien maahanmuuttajien terveystarkastuksiin liittyen ja mieleeni on jäänyt vuosia sitten eduskunnan kyselytunnilla Kontulan esittämä kysymys suunnilleen näin: ”Herra ministeri. Onko teistä oikein, että raiskattu nainen, joka on tullut raskaaksi raiskauksen seurauksena, joutuu keräämään aborttirahat prostituutiolla?”

Niin, luin äskettäin jostain julkaisusta, että Porissa syntynyt Kontula oli saanut hiljattain jonkinasteisen autismikirjon diagnoosin, mutta sanoi, että hän piti epäsosiaalisia ominaisuuksiaan ”normaalina porilaisuutena”. Aika monet julkisuudenkin ihmiset nykyään diagnisoidaan ja monelta löytyy joko ADHD ja autismikirjon piirteitä. Ehkäpä näillä diagnooseilla halutaan selittää joitain käytöksen erityispiirteitä, mutta miksi kaikki sitten pitäisi selittää? Ja ketä/keitä varten?

 

 

 

Oletteko, hyvät lukijani, koskaan miettineet, miten meitä katsotaan, miten jokainen on ainakin joskus jonkun/joidenkin ihmisten katseiden kohteena joko tietoisesti tai tietämättään? Ja millaisia nuo katseet ovat: hyväksyviä, moittivia, ihailevia, kunnioittavia, vihamielisiä… Lista on varmaan loputon.

Erilaiset katseet tulivat nyt mieleeni, kun mediassa on puhuttu työelämän pahoinvoinnista ja miten monet sairastuvat esimerkiksi mielenterveysongelmiin juurikin tulehtuneiden henkilökemioiden vuoksi. Minulla on tähän ikään kokemuksia erilaisista työpaikoista ja voin kertoa, että jännitteitä on ollut, mutta mielenterveyteeni ne eivät ole vaikuttaneet. Toki arvostelevien, turhautuneiden ja jopa vihamielisten katseiden kohteena varmasti olin useinkin, mutta opin väistämään pahimmat ja keskittymään vain hyväksyviin katseisiin. Niitäkin onneksi oli.

Katseen voima on siis merkillinen. Lapsuudesta (josta ensimmäiset katseet kohtaa) muistan äidin katseen silloin, kun olin tehnyt tai käyttäytynyt väärin. Ja ”ihmisten aikana” piti olla nätisti ja pääasiallisesti hiljaa. Puhuminen ei ollut kiellettyä, mutta parempi oli olla puuttumatta vanhempien ihmisten asioihin. Sitten myöhemmin tuo sama katse saattoi olla häpeilevä, kun olin jostain asiasta ”väärää” mieltä ja kehtasin puhua siitä ääneen vieraiden läsnäollessa.

Niin, miten sitten itse katsomme lähimmäistämme? Katse voi kertoa kohteelleen paljonkin tai sitten ei mitään, riippuu vastaanottajan herkkyydestä ja värähtelystä. Kaikki luomisvoimat eivät kuitenkaan koskaan kohtaa ja moni elämän ohikulkija jättää vain heikon signaalin, jos sitäkään. Joskus voi taas tuntua, että mannerlaatat liikahtavat, vaikkapa vain Prisman kassalla tavallisena tiistaina asiakaskohtaamisessa.

Loppusyksystä muuten ilmestyy mielenkiintoinen kirja eli Kalle Mäenpään teos Katso ihmistä – poliisi pahan ja pyhän äärellä (Deadline Kustannus 2025):

”Poliisi, pappi ja terapeutti Kalle Mäenpää on nähnyt urallaan sekä ihmiselämän synkimmät varjot että kirkkaimmat valot. Tässä kirjassa hän kertoo mielenpainuvimmista kohtaamisistaan sekä niiden herättämistä tunteista ja ajatuksista. Mäenpää paljastaa meille maailman, joka on aivan edessämme mutta jota emme halua nähdä. Vaan onko meillä sittenkin toivoa? Kirjan rohkaiseva sanoma on, että meistä jokainen voi auttaa tekemään maailmasta paremman paikan. Katsomalla pimeyden läpi, katsomalla ihmistä.”

Tähän ei mitään lisättävää tällä erää.

 

 

Olen varmasti julkaisut oheisen kukkakuvan jo aiemminkin, ehkä täällä, ehkäpä jossain muualla, mutta taas tämä kukka ansaitsee tulla mainituksi. Paitsi, että kultapallo on komea ja kaunis, mutta samalla työteliäs varsinkin kukinta-aikaan. Nimittäin sade on sen pahin vihollinen syystä, että silloin kaatuvat helposti eikä siihen auta muu kuin sakset eli leikkaaminen. Siksi minulla ämpärit kovassa käytössä juuri tähän aikaan. Mutta kultapallot valaisevat hienosti keltaisella kukkaloistollaan hämyisän syysillan ja ovat siksi kauneimmillaan juurikin silloin, samoin kuin pilvisenä päivänä. Kuten juuri nyt.

Todellakin, syksy tuli tänä vuonna jokseenkin yllättäen ja ainakaan minä en ole edes huomannut, milloin varjot alkoivat pitenemään toden teolla. Ihmisen elämääkin on usein ainakin kirjallisuudessa verrattu luontoon ja vuodenkiertoon: kun varjot pitenevät, kun kesä kääntyy, elämää iltaruskon aikaan, elämän illassa tai iltapäivän auringossa.

Meitä ihmisiä kun on ns. moneen junaan, moni ei välttämättä tunnusta vanhenemistaan ja haluaa toimia samalla tavalla kuin nuoruuden parhaina päivinä välittämättä kolotuksista, vaivoista ja jäsenten jäykkyydestä. No, kukin taaplaa tyylillään, mutta se onkin juuri se tärkein. Siis tyyli. Tottakai on tärkeää pitää oma tyylinsä ikääntyneenäkin, mutta sitäkin voi hieman loiventaa tai muokata, jos niin haluaa.

Liikunta muuten on tärkeää aina, mutta erityisesti ikääntyneenä. Minä en ole siinä suhteessa todellakaan mikään malliesimerkki, koska minun liikkumiseni on nykyään pääsääntöisesti hyötyliikuntaa. Mutta olen minä joskus liikkunut, olen nimittäin suunnistanut nuoruudessani, osallistuin jopa Jukolan viestiin pariinkin otteeseen. Ja toki noihin kilpailuihin piti myös treenata eli juoksin säännöllisesti 10-20 kilometrin lenkkejä. Eikä tuntunut missään. Mutta todellakin noista ajoista on vuosia vierinyt melkoisesti ja tänään hämmästelen, että miten ihmeessä pystyin ja kykenin. Ah nuoruus!

”Minä seisoin rannalla nuoruutein, missä kerran kaarnaveneitä tein”… (V. A. Koskenniemi)