Kuukausi: lokakuu 2025

Tai oikeastaan kirkkojen mäellä, koska viime viikonloppuna kävin kahden kirkon hautausmailla. Taas elämme nimittäin sitä aikaa vuodesta, että viemme kanervia, havuja ja kynttilöitä vainajien haudoille. Kynttilän sytyttäminen hämärtyvässä hautausmaan illassa on kuin joku  ikiaikainen rituaali vuosituhansien takaa, lepattavan liekin hento valo antaa lohdutusta sekä vainajille että eläville. Näin ainakin itse ajattelen.

Tiesittekö muuten, että Sastamalassa on virallisesti 11 kirkkoa? Lisäksi rauniokirkkoja ja muutamia rukoushuoneita sekä tietenkin seurakuntataloja vähintään saman verran. Kyllä, seutu on ollut perin harrasta ”maailmansivun”, mutta kirkkojen määrän selittää varsin arkipäiväinen syy eli kuntaliitokset. On selvää, että em. rakennusten ylläpitokustannukset ovat melkoiset ja siksi mm. seurakuntataloja on alettu myymään aktiivisesti. Ja liian halvalla, ainakin minun mielestäni.

Niin, hautausmailla muuten usein kohtaa ihmisiä, eläviä ja kuolleita. Taas nimittäin huomasin tuttuja vainajien nimiä hautakivissä, minua nuorempia, koulutovereita, tuttuja vuosien takaa. Toki tapasin hautausmaalla myös eläviä ihmisiä, naapureita ja tuttuja kylän ihmisiä: ”Täällä sitä vielä kuopsutetaan, mutta tiedä sitten miten pitkään”.

Kävin myös vanhan naapuriseurakunnan kirkossa ja hautausmaalla saattamassa vanhaa naapuria ja ystäväni H.n aviomiestä haudan lepoon. Kaunis tilaisuus kauniissa kirkossa ja muistotilaisuus läheisten kesken intiimi ja lämminhenkinen. Muisto vain jää.

Vielä hautakynttilöistä sen verran, että nykyisin on yleistynyt paristokäyttöiset hautakynttilät eikä ihme, koska tuulet ovat selvästi voimistuneet syksyisin ja ainakin täällä läntisessä Suomessa on vaikeuksia saada elävää kynttilää edes syttymään. Eikä kaikki halua viedä minkäänlaisia kynttilöitä haudoille, itse tiedän muutamia ja myös oma äitini oli sellainen: ”myöhäistä on polttaa kynttilää kun hautakumpu umpeen luotu on”.

Tämäkin on ihan totta. Muistetaan siis lähimmäisiämme niin kauan kuin ovat täällä. Toki silti voi polttaa kynttilää, hautausmailla ja muutenkin. ”kuin hauraan sielumme viimeiset virvatulet” – kirjoitti joskus artikkelissaan upea näyttelijä, kirjailija ja professori  Hannu-Pekka Björkman.

 

 

 

 

 

Tänään paistaa aurinko pitkästä aikaa. Valo säteilee kuulaana syksyn keltaisissa lehdissä, ja punahehkuisissa pihan vanhoissa pihlajissa. Marjoja niissä ei enää ole rastaiden jäljiltä, mutta niitä (marjoja) kuitenkin oli jonkun verran alkusyksystä. Eli talvesta taitaa tulla vähäluminen, ennustan minä, vaikken mikään ennustajaeukko olekaan (paitsi joskus).

Minulla on juuri tänään ilo ilmoittaa kaikille lukijoilleni, että tätä minun blogiani Iltapäivän auringossa julkaistaan jatkossa myös Eläkeläiset Ry.n verkkosivulla. Kiitos siis Eläkeläiset-lehden toimitukselle tästä hienosta mahdollisuudesta.

En halua tässä esitellä itseäni kovin laajasti, minut ja blogini kyllä löytää googlettamalla, jos niin haluaa. Mutta esittelen kuitenkin uusille lukijoille sen verran, että olen tavallinen ikääntyvä (eläkeläinen) naisihminen Hämeenkyröstä ja kirjoittanut jo vuosia kaikenlaista, mutta viimeksi pääasiassa vain blogia.  Kirjoitan tavallisia asioita inhimillisellä otteella, en yritä olla enempää enkä vähempää kuin oma itseni, ja se on ainakin tähän asti riittänyt.

Niin, olen asunut Hämeenkyrössä tätä kirjoittaessani vähän yli 37 vuotta, mutta en tiedä asunko/asummeko enää kovin pitkään, jos veroprosenttia aiotaan nostaa yli 10. Vielä siitä ei saatu päätöstä aikaan, mutta vahva epäilyni on, että tuo 10.4 hyväksytään marraskuun valtuustossa. Ainakin siis kaksi eläkeläistä ”nostaa kytkintä” välittömästi, jos näin käy. Onneksi meillä on paikka (vanha lapsuudenkotini Sastamalassa) mihin mennä, ja jossa muutenkin vietämme runsaasti aikaa.

No niin. Lopuksi toivotan vielä kerran tervetulleeksi kaikki uudet lukijani, toivottavasti viihdytte kirjoitusteni parissa, missä päin Suomea sitten asuttekaan.

”Minun elämäni yhtenä johtotähtenä on ollut: kun unohtaa sen, mitä ei voi muuttaa, on onnellinen”. (Arvo Ylppö)

 

 

Taas eletään sitä aikaa syksystä, kun flunssa ja ”kaikenmaailman” virukset ovat liikkeellä. Minä kuulun jo siihen ikäluokkaan, että otan mielelläni vastaan influessarokotteen kun sitä tarjotaan. Ja viime syksynä otin myös koronarokotteen (en enää tiedä kuinka mones oli) ja myös pneumokokkirokotteen, koska olen riskiryhmää.

Kyllä, olen tietoinen rokotteiden mahdollisista riskeistä, mutta tiedän myös riskin sairaustumisen mahdollisuudesta. Tässä ajassa liikkuu paljon erilaisia salaliittoteorioita puolesta ja vastaan, että ellei ole hereillä, menee helposti oma ajatus hakoteille. Onneksi olen hereillä ja varsin tietoinen, ainakin vielä.

Tänä päivänä eri medioissa muuten kirjoitetaan paljon erilaisista sairauksista, usein saa lukea julkkisten sairaustumisista ja menehtymisistä ja helposti alkaa miettimään omia oireita ja tuntemuksiaan. Kyllä, minä helposti ”tunnistan” itsessäni monia oireita ja  sairauksia, mutta jos ne olisivat kaikki totta, olisin jo ollut jonkin aikaa kuolleena.

Myös perimässä kannamme  sairauksia, jotka saattavat puhjeta juuri silloin, kun sitä vähiten odotamme. Merkillistä sinällään, minä olen tähän asti välttynyt aika monilta perinnöllisiltä sairauksilta (diabetes, sydän- ja verisuonitaudit, keliakia), enkä todellakaan ole mikään terveysintoilija enkä varmasti liiku niin paljon kuin pitäisi. Ja tuskin noilta em. sukurasitteilta välttämättä säästyisi, vaikka miten olisikin urheiluhullu.

Julkisuudessa puhutaan myös erilaisista traumaperäisistä sairauksista, joita ihminen saattaa kantaa vuosikaudet osin tietämättään, kunnes joku tapahtuma ns. katkaisee kamelin selän. Kun ihmiselle tulee ikää tarpeeksi, ja ehtii miettimään enemmän mm. lapsuuden ja nuoruuden kokemuksia, myös monet ikävyydet tulee mieleen. Tällä erää en palaa kuitenkaan näihin kokemuksiin, vaikka kerrottavaa olisi vaikka kuinka paljon. Enkä myöskään tiedä, onko tämä blogi oikea foorumi siihen.