Tai oikeastaan kirkkojen mäellä, koska viime viikonloppuna kävin kahden kirkon hautausmailla. Taas elämme nimittäin sitä aikaa vuodesta, että viemme kanervia, havuja ja kynttilöitä vainajien haudoille. Kynttilän sytyttäminen hämärtyvässä hautausmaan illassa on kuin joku ikiaikainen rituaali vuosituhansien takaa, lepattavan liekin hento valo antaa lohdutusta sekä vainajille että eläville. Näin ainakin itse ajattelen.
Tiesittekö muuten, että Sastamalassa on virallisesti 11 kirkkoa? Lisäksi rauniokirkkoja ja muutamia rukoushuoneita sekä tietenkin seurakuntataloja vähintään saman verran. Kyllä, seutu on ollut perin harrasta ”maailmansivun”, mutta kirkkojen määrän selittää varsin arkipäiväinen syy eli kuntaliitokset. On selvää, että em. rakennusten ylläpitokustannukset ovat melkoiset ja siksi mm. seurakuntataloja on alettu myymään aktiivisesti. Ja liian halvalla, ainakin minun mielestäni.
Niin, hautausmailla muuten usein kohtaa ihmisiä, eläviä ja kuolleita. Taas nimittäin huomasin tuttuja vainajien nimiä hautakivissä, minua nuorempia, koulutovereita, tuttuja vuosien takaa. Toki tapasin hautausmaalla myös eläviä ihmisiä, naapureita ja tuttuja kylän ihmisiä: ”Täällä sitä vielä kuopsutetaan, mutta tiedä sitten miten pitkään”.
Kävin myös vanhan naapuriseurakunnan kirkossa ja hautausmaalla saattamassa vanhaa naapuria ja ystäväni H.n aviomiestä haudan lepoon. Kaunis tilaisuus kauniissa kirkossa ja muistotilaisuus läheisten kesken intiimi ja lämminhenkinen. Muisto vain jää.
Vielä hautakynttilöistä sen verran, että nykyisin on yleistynyt paristokäyttöiset hautakynttilät eikä ihme, koska tuulet ovat selvästi voimistuneet syksyisin ja ainakin täällä läntisessä Suomessa on vaikeuksia saada elävää kynttilää edes syttymään. Eikä kaikki halua viedä minkäänlaisia kynttilöitä haudoille, itse tiedän muutamia ja myös oma äitini oli sellainen: ”myöhäistä on polttaa kynttilää kun hautakumpu umpeen luotu on”.
Tämäkin on ihan totta. Muistetaan siis lähimmäisiämme niin kauan kuin ovat täällä. Toki silti voi polttaa kynttilää, hautausmailla ja muutenkin. ”kuin hauraan sielumme viimeiset virvatulet” – kirjoitti joskus artikkelissaan upea näyttelijä, kirjailija ja professori Hannu-Pekka Björkman.