Kuukausi: marraskuu 2025

Luin tänään aamusella Taloussanomista mielenkiintoisen artikkelin suomalaisesta työelämästä. Vaikka itse en ole enää kenenkään leivissä, asia kiinnostaa silti. Tässä jutussa eteläsuomalainen Markus kertoo tarinaa siitä, miten moni asia on todellakin pahasti pielessä ja työmotivaatio monella hukassa: ”Titteleitä on joka lähtöön ja johtajia liikaa. HR on käytännössä täysin turha ja nämä korkeasti koulutetut tekevät yksinkertaisista asioista monimutkaisia. Näin tapetaan työmotivaatio. Elävänä esimerkki on yritys, jossa olin töissä. Siellä oli kolmesataa myyjää ja saman verran erilaisia johtajia, jotka eivät käytännössä tehneet yhtään mitään”.

Markus oli yksi yli kahdestatuhannesta Ilta-Sanomien työmotivaatiota koskevaan kyselyyn vastanneesta. Hän esiintyy jutussa nimimerkillä, mikä on ymmärrettävää hänen tulevien työmahdollisuuksien kannalta. Markus ei siis ole mielipiteineen yksin: ”Epämotivaatio aiheutetaan usein työpaikalla. Pöllöys ja simputtaminen eivät istu varsinkaan nuoremmalle sukupolvelle, ja mielestäni se on hyvä asia”.

Omalla työurallani työskentelin aiemmin teollisuudessa ja viimeksi ikäihmisille suunnatussa kulttuurisosiaalityössä. Ihan 10 pistettä en antaisi yhdellekään työpaikalleni, enkä tarkoita nyt asiakkaita enkä myöskään työolosuhteita sinällään. Yleensä kitka, jos sellainen on syntyäkseen, muovaantuu työkaverien kesken ja siihen on varsinkin naisvaltaisilla aloilla monia syitä: esimerkiksi kuppikuntia, jotka viettävät myös vapaa-aikaansa keskenään. He ovat yleensä suunnilleen samaa ikäluokkaa, omaavat samanlaisen arvomaailman, pitävät samoista asioista jne. Näin työpaikalle syntyy vähitellen ikään kuin kastijako, ”joka ei kuulu meihin on meitä vastaan”- ajattelu, joka puolestaan lisää juonittelua, syrjintää, takanapuhumista, juoruilua, poissulkemista. Kuulostaako tutulta?

Esihenkilöt (päälliköt) ovat todellakin tärkeässä asemassa, jos ei satu olemaan niin ”munaton”, että menee em. kuppikuntiin mukaan. Tästä nimittäin on ihan omakohtaista kokemusta. Onneksi ihan viime aikoina on kiinnitetty  työnjohtoon ja esihenkilötyöhön huomiota, koska korjattavaa on siellä runsaasti: ”Ennen kuin syytetään työntekijöitä huonosta motivaatiosta kannattaa myös tarkastella omaa työkulttuuria sekä johtamistapoja kriittisesti. Syy saattaa löytyä sieltä. Jos perehdytys on huonoa, ilmapiiri tulehtunut, tauot tai työvuorot eivät pidä ja päälle vielä palkkauskin on tes-minimi, niin kuka viitsii omaa työuraa sellaiseen edes rakentaa”? Lue lisää aiheesta täältä: https://www.is.fi/taloussanomat/art-2000011648897.html

Tärkeää muuten on, kenestä ja millä perusteella päällikkö valitaan ja mistä hänet on tehty. Tästä tulee mieleeni yksi takavuosien (1980-luvulla) sketsi otsikoltaan ”Saarna”, jonka esitti Heikki Kinnunen. Olisin liittänyt sketsin tähän, mutta löysin vain äänettömän version, mutta jos joku sen löytää (ehkä googlettamalla) suosittelen katsomaan ja kuuntelemaan. Varmasti moni tuntee tai on tuntenut  juuri tällaisia päälliköitä. Minä ainakin olen.

Harrastan lintujen talviruokintaa, joka on näin eläkeläisenä varsin mielenkiintoista ja palkitsevaa. Ruokintalaite on aivan ikkunan takana, joten kotisoffalta on mukava seurata talvista lintuelämää ja heidän nokkimisjärjestystä, sananmukaisesti.

Punatulkkuja (kuvassa) ei ole vielä näkynyt, mutta tali- ja sinitiaisia senkin edestä. Tulkut arkoina lintuina kyllä tulevat myös, mutta myöhemmin talvella. En tiedä miksi, mutta näin olen huomannut. Merkillinen havainto minulla oli joitakin aikoja sitten, kun minun piti treenata nokkahuilulla (soitan silloin tällöin eräässä pelimannibändissä) ja ajattelin vähäsen availla ääniä. Linnut ikkunan takana nimittäin reagoivat huilun ääneen välittömästi: talin nokkiminen jäi hetkeksi ja jokainen tintti käänteli päätään ja kuulosteli, että mistä tuollainen ääni kuuluu – kunnes viimein kyllästyivät ja jatkoivat ruokailuaan.

Niinpä, kaikkea se piru hullulla teettää, mutta paitsi linnut, myös lehmät tykkäävät musiikista. Ei, en ole itse soittanut lehmille, mutta muistan nähneeni videon, jossa muuan vetopasunisti istui niityn reunalle ja alkoi soittamaan. Kului 10-15 minuuttia ja lehmälauma seisoi rivissä soittajan edessä ja kaikki kuuntelivat. Joku  lehmistä jopa heilutti päätään musiikin tahdissa.

Hirvieläimet (tällä seudulla niitä liikkuu usein) myös tykkäävät musiikista tai ainakin kerran jäivät reitillään hämmästyneenä tuijottamaan, että mitä meidän pihasta oikein kuuluu. Ihmisen äänet ovat asia erikseen. Esimerkiksi pohjalaisnaisen puhetta ne eivät siedä, eikös sitä ole kokeiltu jollain tieosuudella ja hirvikolarit vähenivät huomattavasti sillä kohtaa. Konstit on monet, kunhan vaan niitä hoksaa käyttää.

Emme voi tietää, mitä ja miten luonnon eläimet reagoivat ihmisen tuottamiin ääniin. Tai musiikkiin yleisesti. Sen tiedän, että jotkut karjatilalliset pitävät radiota auki navetoissaan, ja voisin kuvitella, että klassinen musiikki sopisi hyvin ja olisi rauhoittavaa myös lehmille – kuten ihmisellekin.

Meidän koira (vainaa) ei muuten oikein koskaan tykännyt musisoinnistani. Kerran treenatessani se alkoi ulvomaan suden lailla, en tiedä oliko se laulua vai valitusta – tai kenties joku alkukantainen kutsuhuuto kauas susimenneisyyteen. En tiedä, mitä Tito silloin ajatteli, mutta sen jälkeen treenailin vain saunassa säästääkseni sen herkkiä korvia ja metsästyskoiran sielua.

Asiat, joista tuntee olevansa täysin varma, eivät ikinä pidä täysin paikkaansa – Oskar Wilde

 

 

Kai se on tällaisena veropäivänä kirjoitettava rahasta, kun verotietoja tulee tuutin täydeltä joka mediasta. Ketä kiinnostaa? No kai joitakin tietysti, mutta kun ne verotiedot eivät välttämättä kerro koko totuutta. Luin nimittäin äskettäin, että kaikki verotettavan henkilön tulot (verovapaat etuudet, pääomatulojen verovapaat osuudet ja korkotulot) jäävät tietojen ulkopuolelle? Miksi sitten ylipäätään mitään verotietoja kannattaa julkaista?

Tällä viikolla monissa kunnissa on päätetty veroprosenteista tulevalle vuodelle. Kuten arvelinkin, täällä Hämeenkyrössä veroprosentti nousi koko Pirkanmaan kärkikastiin eli 10.2 ja vakituisen asunnon prosentti 0.53. Kuten aiemmin jo tässä blogissani kirjoitinkin, aiomme muuttaa Sastamalaan ja kysymys on enää vain muuton ajankohdasta. Kaikella on aikansa, kuten tiedämme.

Sastamalassa muuten kaikki veroprosentit säilyivät ennallaan, tuloveroprosentti on jatkossakin 8.9 ja vakituisen asuinrakennuksen osalta 0.45. Valtuusto oli päätöksessään yksimielinen toisin kuin Hämeenkyrön valtuusto keskusteli aiheesta pitkään. Toki ymmärrän vaikean taloustilanteen, mutta kuntalaisten kukkarolle ei kannattaisi tehdä liikaa ”ryöstöretkiä”, kuten eräs valtuutettu osuvasti asian ilmaisi.

Varakkaimman kansanosan verotus puhuttaa aina ja varsinkin näin veropäivänä. Mikä siinä onkin, että suhteellisuusperiaate ei toteudu verotuksessa ja oikeudenmukaisuudesta puhutaan varsin vähän. Harmaa talous kukoistaa edelleen ja tuntuu, että sitä ei edes haluta suitsia.Aiheesta on kirjoittanut mm. verotusneuvos Markku Hirvonen: ”Kaikki olivat innolla mukana harmaan talouden vastaisessa taistelussa. Aina ei kuitenkaan ollut täysin selvää, millä puolella”.

Hirvosen kirjoittamaa teosta Verokarhun muistelmat – 30 vuotinen sota harmaata taloutta vastaan (Dosendo 2024) pääset halutessasi lukemaan vaikka täältä täältä: https://www.suomalainen.com/products/verokarhun-muistelmat 

Tähän loppuun en nyt keksi mitään aiheseen sopivaa ”solmua”, mutta koska verotuksessa on aina kyse myös vallasta ja sen rakenteista, lainaan Samuli Parosen ajatuksia: ”Valta turmelee myös ne, joilla valtaa ei ensinkään ole”.

 

Kuten arvelinkin, blogini ajoittaisen toimimattomuuden syynä on päivitys, joka sulkee blogialustani aina silloin töllöin muutamiksi päiviksi. Mutta ei mitään hätää, ja koska ihan kirjoittamatta ei tarvitse olla, koska blogiani julkaistaan myös toisaalla eli Eläkeläiset Ry.n sivustolla: https://elakelaiset.fi/iltapaivanauringossa/

No niin, mitähän tänään kirjoittaisin muuta kuin syksyn harmaudesta, eikä siitäkään ole liioin mitään kirjoitettavaa. Kausivaloja voi jo viritellä torjumaan tätä kaamosta, joka vaan pimenemistään pimenee. Toki me ollaan tähän totuttu, mutta silti jatkuva harmaus vaan väsyttää enimmäkseen.

Liikunta tietysti pitää vireänä ja joku kiva tekeminen helpottaa pimeinä päivinä. Mutta aina ei viitsisi tehdä esimerkiksi käsityötä. Mööbeliseeraaminen (sisustaminen, huonekalujen siirtäminen) on myös joskus paikallaan, jos jaksaa, jos viitsii tarttua toimeen… Pitää miettiä, mutta ensin on keitettävä teetä.

Noista murresanoista tulikin mieleeni kielen rikkaus ja vivahteet, joita suomenkielessä on runsaasti. Meidän pitäisi puhua enemmän omaa murrettamme, sitä ensimmäistä äidinkieltämme, jota olemme lapsena oppineet puhumaan. Eikö juuri se kieli ole sydäntä ja sielua lähinnä ja juuri sillä kielellä osaamme ilmaista itseämme kaikista parhaiten?

Kirjoitettuna murre ei ainakaan minun mielestäni avaudu oikealla tavalla ja tuskin en itse edes osaisi kirjoittaa omalla kielelläni muuta kuin jonkun sanan mausteeksi. Kirjailija Heli Laaksonen on asia erikseen, häneltä murre soveltuu hyvin sekä puhuttuna että kirjoitettuna: ”Olen sinitulkku ja punatiaine ko lähren sun tykkö kotti. Houkutit munt jäämä viäl hetkeks, siks ajaks vaan ko teevesi kiahu. Laitit hellan ykkösel”. (Heli Laaksonen. Tervessi peippometäst! runo teoksesta Peippo vei (2011).

Vielä tähän loppuun on ihmeteltävä sotealueiden talousahdinkoa. Tai eihän siinä oikeastaan mitään ihmeteltävää ole, siellä lienee palkattu päällikköä päällikön päälle ja kovilla kuukausipalkoilla. Ei todellakaan mikään ihme, että talous sakkaa. Ja sitten suljetaan hoivalaitoksia ennemmin kuin irtisanotaan johtajia ja päälliköitä?

En ymmärrä sitäkään, että millä meriiteillä siellä ylipäätään on monista tullut edes päällikkö tai johtaja, mutta paljon heitä on suhteutettuna hoitaviin käsipareihin esimerkiksi vanhustenhoivassa. Jos olisin diktaattori, pistäisin ainakin johtoportaan uusiksi ja turhat päälliköt – ellei suoraan ns. kilometritehtaalle – niin ainakin hoitotyöhön, koska siellä heitä tarvitaan juuri nyt ja vielä enemmän tulevaisuudessa.

 

 

 

Näinä aikoina ainakin minun tuttavapiirissäni on ilmennyt runsaasti flunssaa. On kuumeisia ja myös kuumeettomia tauteja liikkeellä sekä pitkäaikaista yskää, kuten minulla. Keuhkot ovat kovilla, mutta näköjään ei vaikuta soittoharrastukseeni mitenkään. Ilmeisesti saksofonia puhalletaan tavallaan ”eri keuhkoilla”, koska mitään ongelmia ei ollut sen suhteen. Muuten kyllä, yskä jatkuu…

Paitsi kulkutauteja, lähipiirissäni podetaan myös autokuumetta, joka on luku sinällään. Olen yrittänyt ohjeistaa täkäläisellä konstilla: ”hiaro tyhjäll rahapussill ohimoi, ensin myätä- ja sitt vastakarvaa, toista tarvittaess”. Valitettavasti tuolla ohjeella (vaikka hyvä onkin) ei taida olla mitään vaikutusta. Aika näyttää.

Muuten auton perusteellinen pesu ulko- ja sisäpuolelta kannattaa silloin tällöin. Autoni (10 v.) meni kyllä hienosti katsastuksesta läpi, mutta katsastusmies huomautti, että ”kuusen allako sää sitä säilytät”, joka on kyllä ihan totta. Siitä sainkin idean viedä auto kunnon tehopesuun ja vahaukseen, joka kyllä kannatti. Menopeli on kuin uusi eikä tarvitse kärsiä autokuumetta. En muuten ole kärsinyt siitä koskaan.

Tietokoneeni on taas ”tökkinyt” eli en ole pystynyt kirjautumaan blogisivustolleni. Se tekee sitä ajoittain, on maksuton alusta ja siksi kai ilmenee silloin tällöin ongelmia. Mutta – merkillistä kyllä – aina se (blogialusta) ennen pitkää taas toimii. Onneksi voin nyt kuitenkin kirjoittaa tänne, joten ei mitään hätää toistaiseksi.

Tulevana viikonloppuna pitänee taas käydä hautausmaalla ja ainakin kokeilla eläviä kynttilöitä. Toivottavasti olisi tuuleton sää sen suhteen. Taisin jo viime tekstissäni mainita Hannu-Pekka Björkmanin, mutta lainaan häntä taas, koska juuri hän (taannoin eräässä kolumnissaan) hienosti kiteytti pyhäinpäivän harrasta tunnelmaa: ”hautausmaan hämärässä palavat sielujen liekit, hauraan uskomme virvatulet. Ne valaisevat lepattavalla valollaan sitä tilaa, johon edesmenneitten on hetkeksi lupa saapua, kunnes arki kadottaa jäljet uudelleen”.

Ja on vielä lainattava tähän loppuun rakastettua runoilijaamme Eeva Kilpeä: ”Älä ajattele, että elämä on lyhyt. Ajattele: – Miten erikoinen kokemus. Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan, vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän…”