Tänään tärkein työni lienee ollut hiirien, oravien ja varislintujen hätistäminen lintulaudalta. Toki hiiret pelkäävät myös valkoista lainakoiraamme Maxia, joka oikeasti itse pelkää vähän kaikkea mikä liikkuu ja pitää ääntä. Mutta onneksi hiiret eivät sitä tiedä.
Täällä lounaisessa Suomessa (lapsuusmaisemissa mökkeillen) on maa vielä lumesta vapaana ja saa kyllä minun puolestani näin ollakin. Toki ikävää, jos kura lentää kylätiellä, mutta onneksi se on nyt erittäin hyvässä kunnossa. Toki pieni huurre voisi olla maata valaisemassa, mutta ei juuri sen enempää.
Tänään muuten pisti silmiini joku somekurssi, jossa opastetaan esimerkiksi yhdistysten ja ymmärtääkseni työpaikkojen henkilökuntaa kirjoittamaan ja päivittämään somejulkaisuja. Tästä tuli mieleeni, että näin ei ole todellakaan ollut aina. Kun suunnilleen vuosikymmen sitten aloin kirjoittamaan silloisen työpaikkani kulttuurisiin tapahtumiin liittyvää blogia – joka oli tavallaan työelämäkurssin sivutuote/opinnäyte – sain kovastikin vastatuulta lähinnä työtoverien suunnalta. Ristiriitaista olikin se, että ylin johto kuitenkin aina kannusti minua kirjoittamaan.
Olin tuolloin ns. väliportaan hampaissa kirjoittamiseni ja siitä johtuvien lieveilmiöiden vuoksi, mutta minäpä kirjoitin silti. Joka viikko jotain, enkä varmasti rikkonut kenenkään yksityisyydensuojaa tai mitään muutakaan, koska olin/ olen edelleen siitä erittäin tarkkana. Sitten joku päällikkö keksi, että lopetetaan kaikkien vanhusyksiköiden kotisivut, niin päästään minunkin kirjoittamisesta eroon. Näin myös tehtiin. Päätös muistuttaa nykyisen Pirhan johtamiskulttuuria, mutta on tätä ollut myös kunnallisen hallinnon alla: onhan nykyisen Pirhan palkkalistoilla samoja ihmisiä kuin kuntien entisissä perusturvan viroissa. Että näin.
Tästä tuleekin mieleeni kuuluisa lause: ”poikani, jospa tietäisit miten vähällä järjellä tätä maata johdetaan”. Näin sanoi entinen Ruotsin valtakunnankansleri Axel Oxenstierna (1583-1654), kun poikansa oli epävarma johtamistaidoistaan.
No niin. Huolimatta em. aiemmista pienistä vaikeuksista, kirjoitan edelleen. Ja mikä parasta, minä voin kirjoittaa asioista niiden oikeilla nimillä ja todellakin niin aion tehdä vastakin. Ehkäpä toimin kuin paikallinen Matti Pitko, joka kirjoittaa ihmisistä heidän omilla nimillään, mutta suluissa mainitsee, että nimi muutettu.