Kuukausi: tammikuu 2026

Luin juuri äskettäin eräästä mediasta työhäpeästä? Siis sellaistakin on ja joku siitä jopa kärsii, mitä lukemastani noin äkkiseltään ymmärsin. Työhäpeästä tuli myös mieleeni toinen nykytyöelämän termi, joka on kaiketi enemmän nuoremman polven käytössä eli paskaduuni. Todellakin tässä iässä noita molempia ihmettelee, ja varmasti moni muu sukupolveni edustaja.

Koska voin tässä blogissani kirjoittaa vain omasta puolestani, minä en ole koskaan tuntenut tekeväni paskaduunia, vaikka varsinkin vanhustyössä se sitä joskus oli, sananmukaisesti. Enkä ole kokenut myöskään minkäänlaista työhäpeää, pikemminkin päinvastoin. Minusta on ollut etuoikeus tehdä työtä vanhusväestömme parissa ja myös aikaisemmissa työpaikoissa en kokenut, että työni olisi ollut millään tavalla häpeällistä.

Mutta kyse onkin siinä, että kenen silmissä tuntee häpeää työstään? ”Mitä teet työksesi” on kaiketi ensimmäisiä kysymyksiä uuteen ihmiseen tutustuessa. Ja miten siihen vastaa, on olennainen asia monellakin tapaa ainakin nykymaailmassa, jossa arvostetaan enemmän  ammatteja, joita minun nuoruudessani ei ollut olemassakaan. Kuitenkin perinteisten työläisammattien edustajat ovat edelleen täällä, he rakentavat, korjaavat, hitsaavat, hoitavat kuten ennenkin. Tosin en ole varma, onko enää korrektia puhua ylipäätään työläisammateista? Konkretisoituuko juuri siinä se työhäpeän olemus?

Häpeästä vielä, että olen toki kokenut tähän ikään monenlaista häpeää. Se tavallaan kuului nuoruuteen, piti osata hävetä milloin mitäkin tai ainakin varmuuden vuoksi. Säästän teidät, hyvät lukijani, yksityiskohdilta, mutta joskus häpeä teki myös kipeää monella tapaa, koska syrjäinen maalaismiljöö eli omaa aikaansa varovaisesti ja pohdiskellen. Herran pelko asui tiiviisti kylän henkisessä ilmapiirissä, enkä tiedä, oliko se aina se viisauden alku. Monien mielestä varmaan oli ja siksi oli häpeällistä, jos joku tai jotkut olivat erilaisia.

Mutta mitä menneistä, vaikka niitä joskus tulee ajatelleeksi käsityön lomassa. Ajat muuttuvat ja parempaan suuntaan ainakin, mitä tulee häpeän olemukseen ja kokemuksiin. Mokia sattuu kaikille ja toki ne hetken harmittaa, mutta en tiedä onko se enää häpeää?

”Minä vähät välitän siitä, mitä ihmiset sanovat” – Minna Canth

Tänään 19.1. vietetään Heikin päivää. Itse tunnen monta Heikkiä ja yksi on erityisen tärkeä Heikki eli tyttäreni poika 9 v. Onnittelut siis kaikille heikeille niin tutuille kuin tuntemattomille tänä tärkeänä päivänä.

Tämä päivä on erityinen myös siksi, että kansanperinteen mukaan ”karhu kääntää kylkeään” eli talvi on puolessa välissä. Muistan myös, että ainakin Satakunnassa sanottiin ”kahtia karjan ruoka, kolmia ihmisen ruoka”. Ilmeisesti Heikin päivää on Suomessa myös juhlittu enemmän ennen muinoin, koska perinne on säilynyt suomalaisten siirtolaisten jälkipolvissa esimerkiksi Minnesotassa USA.ssa.

Minnesota on ollut ns. tapetilla viime päivinä, kuten myös Grönlanti. En ala näitä tässä ruotimaan tämän enempää, koska en tunne suurvaltapolitiikan sisältöjä tarpeeksi. Sen kuitenkin tiedän, että Minnesotaan muutti 1800-1900-lukujen vaihteessa myös omaa sukuani ja paljon ihmisiä juurikin synnyinseudultani. Jotkut palasivat, mutta useimmat muuttajista eivät. Vaikka aika ja historia on tehnyt tehtävänsä enkä tunne sieltä enää ketään, seuraan silti toisinaan Minnesotan asioita silkasta mielenkiinnosta ja sukulaisuuspohjalta.

Isoäitini muuten oli innokas kirjoittamaan kirjeitä Minnesotaan ja Kanadaan ja hän myös sai sieltä paljon kirjeitä. Minulle merkityksellistä on se, että nuo kirjeet ovat säilyneet näihin päiviin asti ja todennäköisesti säilyy edelleen, koska olen ne arkistoinut huolellisesti. Vaikka suomalaisilla maahanmuuttajilla siellä toisilla saattoi mennä  ihan mukavasti, kaikilla ei todellakaan mennyt. Ja työ oli raskasta kaivoksilla ja metsätyömailla, koska juuri näihin töihin siirtolaiset nimenomaan haluttiinkin, raivaamaan ja asuttamaan korpiseutua, joka oli myös ilmastollisesti haastava.

Muuten, kun tänä päivänä puhutaan maahanmuuttajista, harvalla kaiketi tulee mieleen, että myös suomalaisia on ollut sankoin joukoin nimenomaan maahanmuuttajina ja maastamuuttajina. Tosin heistä ei käytetty maahanmuuttajatermiä vaan yleisesti puhuttiin amerikansiirtolaisista ja ruotsinsiirtolaisista. Puhekieli ja termistö muuttuu koko ajan enkä tiedä, meneekö se aina parempaan suuntaan. Kun kuuntelee esimerkiksi telkkarin tai radion poliittisia keskusteluja, puheissa suorastaan vilisee hienosti keksittyjä uusia termejä entisten tilalle, joita ei varsinkaan vanhempi kuuntelija heti ymmärrä. Itse kirjoitan joskus ylös jonkun hienon sanan, jotta tiedän varmasti mistä milloinkin puhutaan. Enkä silti aina pysy kärryillä.

”Jokaisen talven sydämessä väreilee kevät.
Ja jokaisen yön hunnun takana hymyilee päivänkoitto”. – Kahlil Gibran

 

 

 

 

Uusi vuosi 2026 on käännähtänyt hyvään alkuun pirteässä pakkasessa, joka on oikeastaan ihan piristävää pimeän ja pitkän syksyn jälkeen. Tänä vuonna äitini – jos olisi elossa – täyttäisi 100 vuotta, mutta hän kuoli vuonna 2019 vaikean sairauden uuvuttamana. Kuitenkin hän sai elää varsin pitkän elämän, josta voin olla tässä kohtaa kiitollinen. Elämälle kiitos.

Muuten, huomasitteko, että Arja Saijonmaa konsertoi telkkarissa joku päivä sitten otsikolla Laulu vapaudelle? Hienoa Mikis Theodorakiksen musiikkia, joka toi mieleen monia muistoja omasta nuoruudestani. Jos konsertti meni joltain ohi, sen kyllä löytää Areenasta. Ehdottomasti katsomisen ja kuulemisen arvoinen.

Arki on siis alkanut joulunpyhien jälkeen ja vanha länsisuomalainen sanonta kuuluukin, että ”härkäviikot ja reikäleivät”, joka tarkoittaa  lyhyesti kerrottuna sitä, että joulumässäily on loppunut ja seuraavat pyhät on vasta pääsiäisenä. Tosin tuo sanonta ei pidä enää paikkaansa, koska kauppaan pääsee lähes milloin vaan ruokaostoksille. Siis jos on rahaa. Valitettavasti meidän nykyinen hyvinvointivaltio ei kohtele kaikkia samanarvoisesti ja köyhyys on lisääntynyt monella tapaa.

”Historiallisesti katsottuna pohjoismaista mallia edelsivät laajoissa kansankerroksissa tapahtuneet muutokset, kuten uskonpuhdistus, kansanliikkeet ja työväenliike. Itse malli ja pohjoismainen hyvinvointivaltio luotiin kuitenkin vasta maailmansotia seuranneella jälleenrakennuskaudella. Malli voidaan kiteyttää siten, että se luo terveen julkisen talouden avulla edellytykset korkealle ja tasaiselle elintasolle ja edistää hyvinvoinnin tasapuolista jakautumista väestössä.” Pohjoismainen yhteistyö

Yllämainittu teksti näyttää tänä päivänä pelkältä sanahelinältä, vaikka oli aikanaan jopa kansainvälisesti harvinainen pohjoismainen malli ja tasavertaisen elämän perusta. Tai niin me ainakin uskoimme. Juuri me, jälleenrakentamisen sukupolvi, suuret ikäluokat, jotka aikoinaan kansoitimme koulut ja työpaikat niin, että kaikille ei riittänytkään työtä ja asuntoja.  Olimme ongelma, meitä oli liikaa. Ruotsiin muutti paljon ikätovereita ja minäkin sitä harkitsin, ainakin hetken.

Todellakin meitä oli paljon silloin ja meitä on edelleen paljon. Ja äkkiä me olemme taas ongelma: kuka meitä hoitaa, kun ikääntyessämme tarvitsemme entistä enemmän hoivapalveluja? Ja samaan aikaan suljetaan hoivakoteja eli juuri silloin, kun niitä eniten tarvitsemme. Yhtälö on minusta merkillinen, enkä todellakaan ymmärrä, miten tämä on ajateltu toimivan ihan oikeassa elämässä?

Mutta nyt huumoria lopuksi. Tai ainakin omasta mielestäni tämä on huumoria: ”Täytin tänään kuusikymmentäyksi, siis jo vuosi yli tuonkin rajan. Ja se mikä vielä eilen oli taikahuilu, on tänään vain vesijohto.” – Tuntematon