Blogitekstit 2016 – 2021

11. tammi, 2016

Tervetuloa seuraan!

Jatkan Raijan blogia täällä, uudessa paikassa ja uusissa ajatuksissa. Toivon että viihdytte seurassa edelleen!

Organisaation muutoksessa v. 2016 alusta Kurjenmäkikodin päivätoiminta, siis ELÄMÄ JA AURINKO -päiväklubi siirtyi Kurjenmäkikodin alaisuudesta kotihoidon alle, joka muutos ei ole asiakkaille näkyvää, vain hallinnossa tapahtui muutoksia. Kuitenkin katson, että blogini voisi olla ihan uudessa paikassa, ei siis enää Kurjenmäkikodin elämää-blogin alablogina, vaan ihan omassaan ja uudessa osoitteessa.
Myös fyysisesti päiväklubimme muuttaa Kurjenmäkikodilta, mutta vasta elokuussa 2016 Siljankodin alakerran remontin valmistuttua, joten vielä viivymme hetken Kurjenmäkikodin alakerrassa.
Hieman opettelua tämän uuden blogin päivityksen kanssa, lisää kuvia yms. sitten, kun pääsen tähän enemmän sisälle ja haltsaan uusia juttuja tässä systeemissä.

13. tammi, 2016

Uuden opettelua…

Pari iltapuhdetta on tässä jo vierähtänyt uuden blogin opettelun parissa, ja on sanottava, että suhteellisen hyvin tämä sujuu (vaikken todellakaan ole mikään tekniikan ihmelapsi).
Tänään klubillamme jälleen svengaava meininki kun Jouni ja Masa kävivät musisoimassa. Bändistä kirjoitinkin enemmän tuohon ”Klubibändi”-osioon, jossa on mm. Youtube-video kuunneltavissa ja katsottavissa. Viikko sujunut klubillamme normaalisti eli hyvin. En tiedä johtuuko talvesta, tuiskusta ja pakkasesta, asiakkaita on ollut selkeästi normaalia vähemmän.
Kuvien lisääminen tähän uuteen blogiin on vielä vaiheessa, koska minulla on nyt uusi kone ja uusi blogi eli vaikeusastetta kyllä riittää toistaiseksi. Mutta kyllä tämä tästä. Nyt toistaiseksi käytettävissä tähän vain muutama kuva tikulta, mutta Pinterestistä löytyy suhteellisen tuoreita kuvia (klikkaa Linkit-osiota).
Kuvassa meidän Tito-koira, joka haluaa minut aina työpäivän päätteeksi sohvalle viereensä hetkeksi lepäämään…

16. tammi, 2016

Vähitellen sitä oppii uutta – kuten tämän kotisivun tekeminen – ja kaikista parhaiten oppii kokeilun, yrityksen ja erehdyksen kautta. No, aikaa tietysti tähän menee, ja on sanottava myös, että minulla on ollut ”hetkeni” tämän(kin) kanssa, mutta siitä ei enempää tällä erää. Ja mitä se aika oikeastaan on? Vain värikäs kokoelma ohikiitäviä hetkiä ajan virrassa…

Tulevaisuudesta ja tämän sivun päivittämisestä sen verran, että tulevaisuudessa kirjoittelemme blogiin koko henkilökunnan voimin. Nimittäin, koska elämä ja sen käänteet ovat arvaamattomia, on pohdittava jatkuvuutta, tulevaisuutta, uusia ulottuvuuksia myös henkilöstönäkökulmasta. Ja lisäksi on hyvä olla useampia kirjoittajia ettei pelkästään vain minun näkökulmani ole ainoa näkyvä osa ulospäin.

Hyvät lukijat, hienosti olette löytäneet näiden sivujen äärelle. Kiitos teille siitä! Kävijätilasto puhuu aina omaa kieltään ja sitä on seurattava tarkalla silmällä, koska kirjoittaja tarvitsee aina lukijansa ja juuri kävijätilasto on tässä tärkeä indikaattori. Tammikuu on jo ehtinyt puoleen väliin. Vanhan kansan mukaan karhu kääntää kylkeään näihin aikoihin, joka tarkoittaa että talvi on puolivälissä. Valoa kohti!

19. tammi, 2016
Älä jätä ihmistä yksin

HelsinkiMission mukaan Suomessa on tällä hetkellä noin 400 000 yksinasuvaa ihmistä, joista suurin osa vanhuksia, naisia ja leskiä. Luku on iso, lähes puoli miljoonaa…

Tiedän ihmisiä, vanhuksia, joílle yksinäisyys ei ole ongelma ollenkaan, mutta tiedän myös heitä, joille yksinoleminen päivästä seuraavaan on kuin ”kivireki”, suuri ja raskas taakka. Me päivätoiminnassa kannamme erityisesti huolta vanhusten yksinäisyydestä ja yritämme ainakin kerran viikossa antaa heille mahdollisimman paljon monenlaista toimintaa ja ajattelemisen aihetta, jotta jaksaisivat kotonaan taas seuraavaan käyntiinsä asti.

Myös yksittäiset ihmiset voivat tehdä paljon yksinäisen vanhuksen auttamiseksi. Tyttäreni poikkeaa kerran viikossa työmatkallaan tapaamassa ”Siuron mummoa”, johon tutustui SPR.n ystäväpalvelun kautta ja viipyy noin tunnin verran ja mummeli on tyytyväinen. Hänen lapsensa ovat kaukana ja mies kuollut jo ajat sitten.

Molemmat ovat tyytyväisiä, siis tyttäreni ja mummo, tytär (vanha sielu) sanoikin – kun kysyin kerran, että eikö hän jo kiirehdi kotiin työpäivän jälkeen kun kaikilla tuntuu nykyään olevan niin kova kiire milloin mihinkin – että ”mitä maailmankaikkeudessa merkitsee yksi tai kaksikin tuntia viikossa, viettää sen sitten missä tahansa”. Niin, ei mitään…

 

21. tammi, 2016
Hilkka (1953 – 2016)

Tällä viikolla olemme muistaneet päivätoimintamme perustajaa, pitkäaikaista työtoveria ja ystävää Hilkka Tomperia, joka nukkui pois 13. 1 -16 pitkän ja vaikean sairauden uuvuttamana.
Jokaisen asiakasryhmän kanssa olemme muistelleet Hilkkaa, hänen iloisuuttaan, helisevää nauruaan, toimeliaisuuttaan sekä ainutlaatuista läsnäolon kykyään ja asiakkaiden kuuntelemista sydämellä ja tunteella. Kiitos Hilkka, että saimme kulkea kanssasi yhdessä kappaleen tätä elämän monimuotoista polkua… Hyvää kotimatkaa!

Et ole ikiunessa,
et ole poissa,
olet tuhat tuulta puistikoissa,
olet valon välke aallokossa,
olet timantti hankien loistossa.
Et jättänyt meitä, et ole vaiti,
olet lintujen laulu taivaalla, olet kuiskaus viljapellolla,
olet henkäys rakkaasi poskella.
(Tuntematon)

 

25. tammi, 2016
Kehittäjän mieli

Tänään kehittäjän mieli iloisena, Tuotekehittäjän erkoisammattitutkinto plakkarissa ja kohti uusia innovaatioita ja ideoita. Kiitos koulutuksen järjestäjille ja että sain olla mukana tässä projektissa. Tänään siis koulutuksen päätöstilaisuus ja päivä varmasti siltäosin mielenkiintoinen.

Olen joutessani digitoinut klubin (silloisen päiväosaston) vanhoja lehtileikkeitä, joita voi käydä kurkkaamassa Pinterestistä, ja silmiini pisti erityisesti yksi, Tellervo Saarisen v. 1991 kirjoittama artikkeli otsikolla Hämeenkyrökö kehittäjäkunta? Ilmeisesti silloinen säästökuuri on sipaissut jollain tavalla myös Kurjenmäkeä ja päiväosastoa, koska Saarinen kirjoittaa: ”Hoitakaa te palkkajohtajat sekä luottamushenkilöt asiat tärkeysjärjestykseen, antakaa luudan lakaista jossain muulla. Kunnan kehittäminen huolestuttaa — Kurjenmäki on maksanut ”tiukuja”, se pitää saada hyötykäyttöön…”

Tänään aika on toinen, toki nytkin pitää ajatella säästöjä, mutta työtavat ja ajattelu on muuttunut. Toisin tekemällä ja uudella ajattelulla saadaan aikaiseksi paljon enemmän. Laiva kääntyy hitaasti, mutta se kääntyy kuitenkin…

 

29. tammi, 2016
Musiikki virkistää muistisairaan aivoja

Sosiaalityöntekijä Dan Cohen (kuvassa oik.) on saanut hyviä tuloksia käyttäessään musiikkia muistisairaiden hoidossa.

Tässä eräänä päivänä selasin hajamielisenä nettiä, kun silmiini pisti pari lausetta: — lähtökohtana on tarkastella musiikkia fyysisenä, psyykkisenä, sosiaalisena ja henkisenä ilmiönä. Keskeistä on kohdata musiikki turvaa luovana ”äiti”-elementtinä, joka sallii kokea turvallisesti erilaisia tunteita ja mielikuvia — Kyllä, aion vielä käydä tämän yhden kurssin, joka on täydennyskoulutusta juurikin ihmissuhdetyössä oleville ja ekspressiivisen taideilmaisun ohjaajille. Sitäpaitsi, tällaista työtä voi tehdä huonommallakin selällä…

Viikko klubilla sujui hyvin, itse valmistuin tuotekehittäjäksi ja Johanna ja Mia saman koulutuksen nyt aloittivat. Karita sijaisti ja tulee jatkossa sijaistamaan klubillamme enemmänkin. Myös Raija P. sijaisti sekä minua että toista koulutukseen osallistunutta, asiakkaiden mielestä on mukavaa saada uusia kasvoja klubille, vaikka meitä ”vanhoja” aina kysyvät jos joskus poissa olemme.
Liitin tähän alle Helsingin Sanomien jutun musiikin huikaisevista vaikutuksista ihmisen mieleen. Kannattaa lukea:

”Yhdysvaltalaisessa dokumentissa musiikki saa Alzheimeria sairastavan laulamaan ja lausumaan runoja!
Alzheimerin taudin käsittelemistä elokuvan keinoin Rossato-Bennett pitää vaikeimpana aiheena, mihin hän on koskaan tarttunut. Tautiin sairastuneiden näkeminen hoitokodissa oli aluksi järisyttävä kokemus, ohjaaja kertoo uutistoimisto Reutersin haastattelussa.
”Kävelin pitkin käytäviä, jossa näin satoja ihmisiä pyörätuoleissaan. Tunnelma oli kuin Danten helvetissä.”

Kun Rossato-Bennett aloitti elokuvan tekemisen kolme vuotta sitten, hän tutustui Henryyn. 94-vuotias Henry istui pyörätuoliin käpertyneenä silmät ummessa ja kädet ristissä. Hän oli ollut hoitokodissa kymmenen vuotta, eikä tunnistanut tytärtään.
Kun hoitaja laittoi kuulokkeet Henryn korville ja soitti hänen lempimusiikkiaan, Henry alkoi liikuttaa jäseniään ja laulaa.
”Se oli kuin olisi herättänyt ihmisen henkiin”, 53-vuotias Rossato-Bennett kuvailee.

Kuulokkeiden poistamisen jälkeen Henry alkoi ilmaista itseään. Rossaton-Bennettin mukaan hänellä oli uskomaton ääni ja hän lausui runoa kuin suuri runoilija.
Newyorkilaisen sosiaalityöntekijä Dan Cohenin mukaan elokuva tukee pyrkimyksiä korvata musiikkiterapialla lääkkeitä dementiapotilaiden hoidossa. Cohen on luonut Musiikki & Muisti -menetelmän, joka käyttää hoidossa musiikkiterapiaa. Hän on soveltanut metodiaan vuodesta 2006 saakka. Menetelmä on levinnyt eri puolille maailmaa.” (Sirpa Pääkkönen HS)

 

5. helmi, 2016
Käsityö tekee hyvää aivoille

Käsitöiden tekeminen kehittää luovuutta ja ongelmanratkaisukykyä. Kahdella kädellä tekeminen aktivoi molempia aivopuoliskoja, mikä parantaa aivopuoliskojen yhteistyötä, vakuuttaa aivotutkija ja Helsingin yliopiston kognitiotieteen professori Minna Huotilainen.

Meillä klubilla harrastetaan ahkerasti käsitöitä. Kuvassa isoäidin neliöistä tehdyt nojatuolinpäälliset, joita on vielä kaksi lisää valmiina ja yksi keskeneräinen. Aiemmin asiakkaamme kutoivat niinikään neliönmuotoisista lapuista sohvanpäällisen, joka myös on huikea saavutus ikäihmisiltä. Kaiken lisäksi osa asiakkaistamme kutoo/virkkaa kotonaan ahkerasti, jopa myyntiin asti ovat käsitöitä valmistaneet. Ja on kyllä yhdyttävä em. professorin tutkimustuloksiin siinä, että erittäin virkeitä ja aktiivisia nämä meidänkin käsityöihmiset ovat kaikin tavoin muutenkin.

Käsitöissä käytettävät materiaalit ja töiden kolmiulotteisuus stimuloivat aivoja ja kehittävät näin kolmiulotteista hahmottamiskykyä. Käsitöiden yhteys aivojen hyvinvoinnille on huomattu mediassakin (mm. Helsingin Sanomat 25.5., Talouselämä 24.6.).

Minulla itselläni usein jää joku virkkaus/neulomus kesken, tulee vaan jotain mielenkiintoisempaa tekemistä ja käsityö helposti unohtuu siinä vaiheessa. Mutta ei hätää, professori Huotilainen kirjoittaa armosta ja armahtamisesta myös keskeneräisyyttä kohtaan:
Käsityö voi myös opettaa meille armollisuutta. Huotilaisen mukaan keskeneräiseksi jääneet käsityöt pitäisi piilottamisen sijaan nostaa esille, sillä ne ovat osoitus ponnistelusta omien taitojen ylärajoilla, mikä on tulevan onnistumisen ehto. Oman keskeneräisyyden sietäminen on keskeistä älyllisen kehityksen kannalta. Ja ilman keskeneräisiä töitä olisit totaalisesti epäonnistunut haasteiden asettamisessa!
Eikö olekin hienosti sanottu? Siispä keskeneräisyys kunniaan!

 

8. helmi, 2016
Peleistä ja leikeistä hyvää mieltä

”Siunattuja ovat he, jotka kykenevät palauttamaan muistoja menneiltä ajoilta”
(Tuntematon ajattelija)

Tänään Armilla oli mukanaan Fortuna-lautapeli, jonka oli saanut lainaksi Kotorinnekodilta ja joka oli erittäin tervetullut ja mielenkiintoinen juttu klubillamme pitkästä aikaa. Omalta osaltani on sanottava, että siitä on vuosikymmeniä aikaa, kun olen viimeksi nähnyt saati pelannut Fortunaa. Huikea menneen maailman peli!

Nykypäivän pelimaailma pyörii verkossa, on kaiken maailman vihaiset linnut ja mitä niitä kaikkea onkaan, mutta ikäihmiset, ikääntyvät ja vanhukset ovat lähes kautta linjan ulkona näistä. No, en tiedä kuinka moni vanhus haluaisikaan pelata nettipelejä, en halua minäkään eikä moni minua nuorempi.
Mutta netin käyttöä ylipäätään varmasti myös moni ikäihminen haluaisi oppia, ja minusta sitä tulisikin heille nuoremman polven opettaa. Sillä on selvää, että jos olet ulkona digimaailmasta, olet ulkona ihan kaikesta, koska kaikki toimii jo verkossa. En tiedä onko se hyvä juttu, mitä sitten tapahtuu, jos joku katkaisee sähköt koko maailmasta?
(Kuva ja teksti: Raija Westergård)
Ps. Löysin (netistä) mielenkiintoisen artikkelin, jossa pelejä ja kuntoilua yhdistetään nykyteknologian keinoin. Klikkaa ja lue:

 

14. helmi, 2016
Taiteen mahdolliset maailmat

Luovuus ei ole meidän ulkopuolellamme, se on meidän sisäpuolellamme. Luominen ei rajoitu kuvaan, maalaukseen; itsensä ja oman ilmaisun löytäminen laajentuu ja vaikuttaa tasapainottavasti koko elämään. Me olemme luojia, sillä meillä on mielikuvitus, joka luo uutta, aamusta iltaan ja unissamme yli yön.

Törmäsin tässä eräänä päivänä Veda-taiteeseen. Ai mitä se on? Intiassa Vedaa on harjoitettu jo ainakin 6000 vuotta eli kyseessä on ikivanha taidemuoto, jonka kantavana voimana on tekijänsä sisäinen valo, itse luovuus. Esimerkiksi musiikin voi maalata mielikuvituksen väreillä, eikä ole olemassa oikeaa tai väärää, vain oma sisäinen maailma, ei muuta.
www.vedicart.fi -sivuston mukaan Veda-taide sopii kaikenikäisille, myös ikäihmisille, ja maalaaminen voikin olla toisille koko elämänikäinen prosessi, jota voi harrastaa yksin tai ryhmissä koko elämänsä ajan. Kuvassa ”meidän” Karoliinan taidetta, jota voi mitä ilmeisemmin sanoa juurikin Veda-taiteeksi eli klubillamme on jo yksi Vedan asiantuntija!

Tässä kohtaa jäänkin pohtimaan, miten Veda-taidetta voisi tuoda laajemmin ikäihmisten ulottuville, ja niin, että kaikilla halukkailla olisi mahdollisuus luovuuteen sillä: ”Ei ole olemassa ihmistä, joka ei osaisi luoda; on vain ihmisiä, jotka eivät ole vielä löytäneet, miten tuoda luovuutensa tuloksia toisten näkyviin, aistein havaittaviksi. Veda-taide on tähän tarkoitukseen kehitetty reitti; kuin pieni puronen, jota voi laajentaa vetämällä kepillä viivaa puolisulaan maahan, sulavan jääveden valua eteenpäin. Ganges-virta alkaa myös pieninä noroina ylhäältä Himalajan jäätiköiltä, sieltä, missä jumalat syntyivät. Luoja syntyy pienestä purosta, tikulla hiekkaan vedetystä viivasta. Viiva on ensimmäinen seitsemästätoista luovuuden ohjeesta Veda-taiteessa”.

21. helmi, 2016
Nostalgiaa

Oheinen kuva löytyi päiväklubin valokuva-arkistosta. On sanottava, että noin 30-vuoden aikana dokumenttia on kertynyt melkoisesti ja suurin osa kuitenkin siististi albumeissa ja kansioissa, joista on helppo katsella menneisyyden tapahtumia myös asiakkaiden kanssa. Valokuvan ottaja on todennäköisesti Hilkka Tomperi, joka on myös pitänyt arkistosta hyvää huolta aikanaan.

Kukaan ei enää tiedä/muista keitä kuvan ihmiset ovat, mutta päivätoiminnan (silloisen päiväosaston) asiakkaista on kuitenkin kyse. Kuva on otettu todennäköisesti 1990-luvun alussa, koska kyseisellä paikalla on nyt Veteraanitalo, joka valmistui muistaakseni 1992. Huomatkaa kaunis maisema Raipalan suuntaan, todellinen kulttuurimaisema kaikessa kauneudessaan.
Kuvan ihmiset ovat tyytyväisiä ja reippaita, leikkisiäkin. Huomatkaa miesten ilmeet, kun rouva ottaa heitä kaulasta ja ilme sanoo, että ”hymyilkää, olemme kuvassa”. Tätä kuvaa katsoessa tulee mieleen, miten monta hämeenkyröläistä ikäihmistä tällä tontilla onkaan kulkenut, käynyt päiväseltään päivätoiminnassa kuten kuvan ihmiset, asunut Kurjenmäkikodissa, Veteraanitalolla ja Siljankodilla ja ollut hoidossa terveyskeskuksen puolella.

Joka tapauksessa historia ja menneisyys puhuu ja puhuttelee meitä nuorempia joka päivä monin tavoin tällä tontilla. On etuoikeus työskennellä vanhusten parissa, sillä juuri he ovat elävä ikkuna omaan historiaamme. Ellemme tunne omaa historiaamme, emme tunne itseämme.

27. helmi, 2016
Muistisairaat saivat oman kylän

Hollantilaiskylässä on puisto, kampaamo, teatteri, kahvila ja ruokakauppa. Hogeweyk on maailman toistaiseksi ainoa muistisairaiden kylä. Se sijaitsee Weespin pikkukaupungissa Amsterdamin naapurissa. Ravintolassa aterioivat niin kylän asukkaat perheineen, paikan työntekijät kuin muutkin weespläiset. Erityisesti viereisten kerrostalojen asukkaat vierailevat usein.
Hogeweykin 15 000 neliömetrin tontille mahtuu myös puisto, kampaamo-kauneushoitola, teatteri, kodikas pubimainen kahvila, jollaiset Hollannissa tunnetaan nimellä bruin cafe, pikkuruinen supermarket sekä koju, joka nyt myy kukkia, toisinaan karamellejä tai jäätelöä.

Tänään kahvilassa on joukko lapsia paikallisesta koulusta laulamassa lauluja – ei vanhuksille vaan heidän kanssaan. Supermarketin valikoima muistuttaa mitä tahansa pientä korttelikauppaa. Jotain eroavaisuuksia on: virtsankarkailutuotteita on monta hyllyä, heti viinien vieressä. Viinihyllyssä erityisen suosittua on Advocaat-munalikööri. Myös toinen hollantilainen perinneherkku boerenjongen, brandyyn säilötyt rusinat, tekee täällä kauppansa. Hintoja ei lue missään.
Asukkaiden ei tarvitse huolehtia raha-asioista kaupassa tai kampaajalla, vaikka muut toki maksavat palveluista. Ruokaostoksia voi tehdä myös Weespin viikoittaisella torilla, jonne ajetaan Hogeweykin pyörätuoliystävällisellä bussilla joka tiistai. Kaikki Hogeweykissä sisustusratkaisuja myöten on valittu huolella tukemaan tiettyjä tavoitteita: turvallisuuden tunnetta sekä muistin virkistämistä.

Muistisairaskin tunnistaa olevansa vaikkapa ravintolassa tai teatterissa.
Kodinomaisen asumisen lisäksi aktiivinen elämä ja ympäröivään yhteisöön osallistuminen on tärkeää. Hogeweykissä on monia erilaisia kerhoja leivonnasta kukkien asetteluun. Musiikkikerhoja on peräti 16 erilaista. Osa asukkaista ei puhu enää, mutta innostuu laulamaan musiikkikerhossa.

Ylivoimaisesti suosituin on kuitenkin bingo, jossa jaetaan tietysti myös palkintoja. ”Palkintoja on paljon, mutta ei kaikille, koska muutenhan se ei olisi mikään kilpailu”, kertoo Hogeweykin vapaaehtoiskoordinaattori Jorgos Arvanitis. ”Esimerkiksi shampoo tai partavesi ei ole hyvä palkinto, sillä vanhus saattaa erehdyksessä juoda sen. Mieluisia voittoja ovat esimerkiksi kukat ja leivonnaiset.”

Kylän sisällä voi liikkua vapaasti, jalan tai vaikkapa suurella kolmipyöräisellä. Useimmat vanhukset löytävät kyllä kotiinsa ja jos eivät löydä, kuka tahansa kylän työntekijä on valmis auttamaan. Ainoa ovi ulkomaailmaan ja siten myös ainoa lukittu ovi on vastaanotossa, jossa on ympärivuorokautinen valvonta.
Kylän rakentaminen maksoi 19 miljoonaa, mikä rahoitettiin lähes kokonaan julkisista varoista. Teatteria varten tarvittiin myös sponsoreita ja lahjoituksia. Hoitokustannukset eivät kuitenkaan ole sen korkeammat kuin muuallakaan. Paikka saa valtiolta saman 5 000 euroa kuussa asiakasta kohden kuin muutkin hoitokodit. Suomessa muistisairaan vanhuksen laitoshoitopäivä maksaa yhteiskunnalle 100-200 euroa, eli jopa enemmän.

Hoidon kustantaa lähes kokonaan Hollannin sairausvakuutus. Lisäksi maksetaan pieni, tuloista riippuvainen omavastuu. Joskus asukkaat pääsevät jopa lomalle Espanjan Costa Blancaan, jossa on erityisesti huonokuntoisille vanhuksille tarkoitettuja majoituspaikkoja, mutta se maksetaan tietysti itse. Kerhoja sisältyy perushintaan yksi, lopuista veloitetaan.Miten on mahdollista, että kaikkea tätä voi pyörittää tavanomaisen hoitopaikan hinnalla?

Vapaaehtoisia on runsaasti, mutta heitä riittää van Amerongenin mukaan tavallisessakin hollantilaisessa hoitokodissa. Lääkekustannuksissa toki säästetään jonkin verran. Van Amerongen uskoo, että suurimman eron muodostaa se, ettei Hogeweykissä ole turhaa henkilökuntaa.
Tarpeettomia kuluja ei päästetä syntymään. Juuri kukaan Hogeweykin asukkaista ei ymmärrä asuvansa hoitokodissa. Muutamilta ulkomaisilta vierailijoilta on tullut kritiikkiä, että Hogeweyk on kuin Truman Show, höperöiden vanhusten höynäyttämistä varten rakennettu kulissi. Yvonne van Amerongen ei pidä ajatuksesta. ”Ravintolasta saa oikeaa ruokaa, kaupassa myydään oikeita tavaroita. Mikä tässä ei muka ole aitoa?”
(Suomen Kuvalehden arkisto 2014, Maija Haavisto)

Tässä tulevaisuuden visioita Suomeen ja Hämeenkyröön. Aivan samaan mittakaavaan tuskin meillä päästään lähivuosina, mutta periaatteessa terveyskeskuksen mäkeä voisi alkaa kehittämään juurikin tähän suuntaan?

 

11. maalis, 2016
Lämpöä ja iloa käsi kädessä

Päiväklubin arki koostuu monista osatekijöistä, isommista ja pienemmistä asiakkaiden tarpeista, joita pyrimme tietysti toteuttamaan parhaalla mahdollisella tavalla. Pääasiassa olemme siinä onnistuneet, koska negatiivista palautetta tulee todella harvoin. Korostan, että kaikki palaute – negatiivinenkin – on tarpeellista ja hyödyllistä, koska pyrimme jatkuvasti parantamaan ja kehittämään palveluitamme yhä enemmän asiakaslähtöisemmäksi ja vastaamaan tämän ajan ja myös tulevaisuuden ikäihmisten palvelutarpeeseen.
Uusi päivätoimintakeskus Siljankodin alakerrassa valmistunee loppukesällä ja teemmekin jo suunnitelmia toiminnastamme siellä.

Mitään kovin suuria muutoksia ei kerrallaan tule tapahtumaan heti elokuussa, vaan suuntaviivat tarkentuvat asiakkaiden ja ajan kanssa vähitellen syksyn aikana. Vain fyysinen toimintaympäristö muuttuu ja palvelu jatkuu nykyisellä hyväksi havaitulla mallilla ainakin siirtymävaiheen yli. Muutoksista toki tiedotetaan ajoissa.

Päiväklubin musiikkituokiot ovat suosittuja, uusia soittajiakin on tullut mukaan, joka on todella mukavaa. Eräästä pyörätuolissa istuvasta asiakkaastamme oli eilen pidättelemistä, kun halusi väen vängällä tanssimaan ”metsäkukkien” tahdissa, vaikka ei kunnolla pysy pystyssä muutenkaan. Sanoi, että tanssiminen on eri asia, joka on tietysti totta. Mistä saisi tanssitaitoisia miehiä tanssittamaan asiakkaitamme? Ehkäpä uusissa tiloissa syksyllä tämäkin onnistuu…

18. maalis, 2016
Luovuusvoima pitää elämää yllä

Esimiehemme Sirpa H. jakoi oheisen kuvan Facebookissa. Jaan kuvan ja sanoman sataprosenttisesti myös itse. Kyllä, todellakin, arki (ja pyhäkin) on paljon hauskempaa kun antaa luovuuden kukkia. Ja kuka meistä kuolevaisista on sanomaan toinen toisistamme kuka on normaali, kuka jotain muuta? Minä ainakin olen ja haluan olla juurikin jotain muuta – eikä liioin haittaa, vaikka joku kirjoittaisi minulle ”hullun papereita” kaiken aikaa, omapa on asiansa.

Löysin netistä mielenkiintoisen artikkelin leikistä, leikkimielisyydestä, luovuudesta, luovuusterapiasta ja siis lapsenomaisesta kyvystä leikkiä ikävuosiin katsomatta: ”Aikuinen on unohtanut arvokkaan kyvyn ja yksinkertaisen menetelmän leikkiä. Leikkimisen muistijäljet ja taipumukset tuntuvat kokemusten perusteella olevan kyllä aika pinnassa: paljoa ei tarvitse pintaa raaputtaa ja yllyttää leikkiin, kun maailman järkevimpänä ihmisenä pidettykin riehaantuu leikkimään ja luomaan mitä upeampia juttuja. Aina se on ryhmän vetäjälle yhtä suuri elämys ja yllätys, kuinka mielellään ihmiset hulluttelevat. Ja luovuus purskahtaa esiin.

Luovuusterapioissa on tavoitteena tarjota osallistujille mahdollisuus avata ja eheyttää omaa sisintä, hätyytellä uutta luovat voimat ulos ahtaista koloistaan elämän rakennustarpeiksi ilman teknisen osaamisen vaatimuksia. Lopputuotoksen laatu tai määrä ei ole tärkeä, tärkeää on itse tekeminen, prosessi.

Erilaiset luovuusterapiat käyttävät usein hyväkseen eri ei-sanallisten taidelajien (kuvataide, musiikki, tanssi) menetelmiä, koska niiden on todettu pelkkään puhumiseen perustuvia terapioita helpommin saavuttavan ja eheyttävän ihmisen tunne-elämää. Luova ilmaisu kirvoittaa lisäksi esiin itse kussakin piileviä voimavaroja, jotka ovat syystä tai toisesta jähmettyneet hyödyttömiksi. Luomisvoima pitää elämää yllä”. (Tuula Heiskanen ja Seija Hiisijärvi: Toiminnalliset menetelmät)

 

2. huhti, 2016
Kotikuusen tarina

Tänään aamulla kuvasin oman kotipihani kuusia, koska olivat mielestäni kauniita ja ylväitä keväisen aamu-auringon loisteessa.

Ja sitten palasi mieleeni eräs kotikuusiprojekti vuodelta 1967. Olin kaiketi 6.lla luokalla ja Suomi täytti 50 vuotta. Sinä keväänä istutettiin eri puolille Suomea kotikuusia, jotka oli kasvatettu erään tietyn kuusen siemenistä.
Itse olen myös istuttanut paljon puita: kuusia, mäntyjä, pihlajia, muutaman vaahteran ja useita tammia, jotka olen kasvattanut siemenstä eli terhosta asti. On kiehtovaa seurata niiden kasvua, joka vuosi puu kasvaa ja tammet, vaikka niiden sanotaan olevan hitaita, kasvavat aika nopeasti suotuisalla kasvupaikalla.

Sanotaan, että tammi voi elää jopa tuhat vuotta, mene tiedä minun tammistani…
Jossain mielessä puun istutus on ”pyhä toimitus”, ei riitä että kaivaa kuopan, istuttaa taimen ja täyttää kuopan mullalla ja kastelee. On osattava istuttaa oikeaan aikaan keväästä ja seurattava koko kesä taimen vointia ja jos taimi selviää ensimmäisestä talvesta, se selviää kaikista tulevista talvista.
Kevät ja aurinko näköjään saa pohtimaan taas uutta kasvukautta. Valoa kohti…

8. huhti, 2016
Uutisia ja ihmettelyä: eläkeläiset eivät mene enää lääkäriin – maksujen korotus on liikaa

– Ikäihmisille esimerkiksi saattaa kertyä runsaasti lyhytaikaisia sairaalahoitopäiviä, joiden maksu kohoaa nyt lähes 50 euroon päivältä. Vaarana on, että asiakasmaksun korotuksella on vaikutusta hoitoon hakeutumisen osalta. (erityisasiantuntija Anu Nemlander Kuntaliitosta).

– Oikea-aikainen hoitoon hakeutuminen perusterveydenhuollon puolella saattaa vähentää myös erikoissairaanhoidon tarvetta ikäihmisillä. Kunnille on luonnollisesti edullisempaa hoitaa asiakas perusterveydenhuollon puolella, sen sijaan että hän joutuisi sairautensa pahentuessa hakeutumaan suoraan erikoissairaanhoitoon, toteaa Nemlander.

15. huhti, 2016
Kulttuuria kaikille – tähtiä ja hetkiä ajassa

Tämän päivän Aamulehdessä oli ”uutinen” laulaja Juha Tapion esiintymisestä Wäinämöisen hoivakodissa Valkeakoskella. En ymmärrä mikä uutisarvo ko. asialla oikeastaan on, koska me olemme tehneet jo kauan ”tähtihetkiä” täällä Hämeenkyrössä. Sekä täällä omalla päiväklubilla kuin myös Siljankodilla, Kurjenmäkikodilla, Veteraanikerhossa sekä Kotorinnekodilla, josta oheinen kuva viime keskiviikolta. Myös päiväkodeissa on tarkoituksemme keikkailla sekä kesällä tehdä puistokonsertteja ”Musiikkia nurmikolla”, joka hanke on vielä kehittämisen alla.

Aamulehti kirjoittaa:
”Wäinämöisen ohikiitävä tähtihetki. Juha Tapion vierailu tuli hoivakodin ihmisille täytenä yllätyksenä. Yleisö innostui laulamaan mukana.
Esiintyjälle esiintyminen päiväsaikaan on vaihtelua. Hoivakodin jälkeen illalla odotti ravintolayleisö.
Kun supersuosittu laulaja Juha Tapio kitaroineen ilmestyi valkeakoskelaisen hoivakoti Wäinämöisen ovesta sisään torstaina iltapäivällä, Terttu Haapaniemi ja Helli Mäkinen eivät olleet ainoita, jotka olivat ällikällä lyötyjä
Kaikki kynnelle kykenevät kokoontuivat aulaan odottamaan jotain tapahtuvaksi.
Mutta mitä? Siitä ei edes kuiskittu.

– Emme tienneet tästä etukäteen, kukaan ei puhunut mitään. Konsertti oli ihana ja laulut kauniita. Juha Tapio on meidän mielilaulajamme ollut jo kauan. Tällaisia tilaisuuksia kaipaamme enemmänkin, Haapaniemi ja Helli ihastelivat.
Tunnelma oli harvinaislaatuinen myös Juha Tapiolle, joka tuli ihmisenä laajalti tunnetuksi viimeistään television Vain elämää -sarjassa.
– Tämä oli erilainen tapahtuma, kuin mitä yleensä vastaan tulee. Kun pitkin Suomen maata kiertää, joku tuttu tulee silloin tällöin tulee vastaan ja lupaudun tämäntyyppisiin tilaisuuksiin. Viime kuussa pyörähdin Kurikassa eräässä dementiakodissa. Joskus olen ollut joulukiertueella bändin kanssa laulamassa vanhainkodissa”. (Aamulehti 15.4.2016)

Vaikka kerronkin tämän itse, meidänkin yleisö täällä Hämeenkyrössä on usein ”ällikällä lyöty” eli musiikki todella tempaa monet ikäihmiset mukaansa täysillä. Olemme saaneet paljon positiivista palautetta rennosta ja elämänmakuisesta esiintymisestämme, emme koskaan kangistu kaavoihin ja musiikkimme on todella elävää, joka siis muovautuu aina omanlaisekseen itsemme ja yleisön vuorovaikutuksessa.

Voin sanoa samat sanat kuin Titanicin orkesterin johtaja sanoi orkesterilleen sillä hetkellä kun huomasivat viimeisen pelastusveneen laskeutuvan, eivätkä soittajat mahtuneet mukaan: ”on ollut ilo soittaa kanssanne”. Titanicin orkesterin tie päättyi traagiseen onnettomuuteen, mutta meidän matka jatkuu…on edelleen ilo soittaa kanssanne.
Musiikki on kasvattajista paras. Rytmi ja harmonia löytävät tiensä sielun salaisimpiin sopukoihin. (Platon 427 – 347 eaa.)

24. huhti, 2016
Käsityön ystävät

Tiistaina meitä päiväklubilaisia ilahdutti vierailullaan Esko Sirola Parkanon Kehräämöstä (kuvassa vasemmalla). Hän toi mukanaan paljon kauniita kanavatöitä tauluiksi ja sohvatyynyiksi sekä virkatun hellehatun ohjeen lankoineen, jota hattua kuvassa oikealla sovittelee tiistain osapäiväasiakas Valle, konkarinäyttelijä ja laulaja sekä hauskuuttaja moneen menoon. Hattu pukee myös miestä!

Esko puolestaan on paitsi käsityötarvikkeiden erikoisasiantuntija kymmenien vuosien kokemuksella myös muusikko nuoresta pojasta lähtien. Tällä hetkelläkin Esko soittaa alttoa Kyröskosken VPK.n soittokunnassa, meillä kummallakin siis pitkä yhteinen kokemus tässä orkesterissa. Monta keikkaa olemme yhdessä soittaneet, viimeksi lauantaina Keskuskoululla, joka kohta on vain pelkkä muisto kyläkuvassa (koulu, kansalaisopisto ja kirjasto puretaan heti kouluvuoden päätyttyä)

Kanavatyöt tekivät kauppansa, itsekin ostin kolme pientä kukkatauluaihetta, niitä on kiva tehdä kesällä puutarhakeinussa syreenien alla ja kuunnella vaikka Faustin iltapäivää Yle 1.ltä. Toivotaan että tulee aurinkoinen ja lämmin kesä.

29. huhti, 2016
Kevään 17 hetkeä

Tänään päivä ei omalta osaltani lähtenyt käyntiin parhaalla mahdollisella tavalla. Olin edellisenä päivänä sulkenut auton oven huolimattomasti ja kattovalo oli jäänyt päälle vuorokaudeksi, josta syystä akku tyhjeni. No, Laura-tyttäreni kyyditsi minut aamulla työpaikalle ja asiakasbussilla pääsin kotiinpäin. Bussissa oli tunnelmaa, kuinkas muuten, meillä on huippuasiakkaat ja huippukuski! Kiitos Tompalle kyydistä!

Uusi päivätoimintakeskus Siljankodin alakerrassa valmistuu hyvää vauhtia. Innokkaina jo odottelemme muuttoa uusiin tiloihin. Viime valtuuston kokouksessa lisämääräraha myönnettiin, tosin erään ryhmän pienen kakistelun säestämänä, mutta kuitenkin. Kuva ohessa kuvattuna eteisaulasta kohti keittiötä ja päivätoimintatilaa peremmällä.

Viikko päiväklubilla sujui hienosti. Torstaikahvilassa brassailtiin bändin kanssa vierailevan rumpalin (Jarmo K.) avustuksella. Katso yllä video otsikolla Klubibändi keikalla. Hyvä meininki jälleen kerran sekä myös tänään perjantaina Jounin ja Masan kanssa. Lauloimme kansanlauluja sekä muita ikivihreitä.
Käykää katsomassa uusia kuvia klubimme arjesta, lisäsin myös Johannan ja Mian Pinterestin ”kuvia, linkkejä”-osioon. Käykää kurkkaamassa.

Kevään 17 hetkeä. Kyllä, kevät on juuri monia hienoja heräämisen hetkiä: etelästä saapuvat kurkiaurat, joutsenet torailemassa Kanadan hanhille tuossa lahdella, kevään tuoksut, hiljalleen avautuvat silmut, valo… Kevään 17 hetkeä on myös TV-sarja jostain 1970-luvulta, jota tuskin moni enää muistaa. Sarjan musiikki löytyy vielä Youtubesta, ihme kyllä.

4. touko, 2016
Musiikkia nurmikolla

Musiikkia nurmikolla -klubibändin keikka keräsi hienosti yleisöä Käpyklubilla, Kotorinteellä. Sää oli todella kaunis, aurinko paistoi täydeltä terältä ja lentokoneet piirsivät taivaalle ikään kuin nuottiviivastoa ilmeisesti meitä huomioiden! Siis ihan totta, en tiedä oikeasti mitä nuo taivaan merkit lopulta tarkoittivat, mutta juurikin nuottimerkistöä ne mielestäni piirsivät, lentokoneet, kierrellen ja kaarrellen…

Oheinen kuva ei ole Kotorinteeltä – vaikka sielläkin oli paljon yleisöä koolla – vaan kuva on Tampereen Sorsapuistosta viime kesältä, jolloin Tampere Filharmonia konsertoi siellä Santtu-Matias Rouvalin johdolla. Nyt tulevana kesänä konsertti uusitaan yleisön pyynnöstä eli kannattaa suunnata kulkunsa Tampereen Sorsapuistoon la. 13.8.2016.

Tämä Suomen kesä on ainutlaatuinen ja siksi ulkoilmatapahtumia on kiva järjestää ja viettää asiakkaiden kanssa. Esimerkiksi tulevana tiistaina 10.5 liikutaan ulkona kaikissa hämeenkyröläisissä vanhusyksiköissä. Liikuttajana ovat nuoret, jotka esittävät myös musiikkiohjelmaa. Kannattaa tulla mukaan…

9. touko, 2016
Unelmien liikuntapäivää…

…vietetään huomenna tiistaina 10.5 -16 paitsi valtakunnallisesti myös Kurjenmäkikodin piha-alueella, johon me päiväklubin väki osallistumme asiakkaidemme kera klo. 12.30 alkaen. Tervetuloa mukaan!
Liikkuminen ei tietenkään ole pakollista, mukaan voi tulla muuten vaan: kuuntelemaan kesäistä musiikkia, nauttimaan virvokkeita ja jutustelemaan hyvässä seurassa.

Katso linkki: www.unelmienliikuntapaiva.fi
Musiikki liikuntapäivässä on tällä kertaa levyiltä, itse ajattelin kokoelmaa dixielandia 1930 – 1950 luvuilta (omasta levyhyllystäni), mutta jos joku on ajatellut muuta, sekin sopii… Pääasia kuitenkin, että reippaan musiikin rytmissä on kiva liikkua ja vaikka tanssia charlestonia (jos joku osaa).

17. touko, 2016
Vihreys ja valon kosketus

Juuri nyt kevään/kesän vihreys on puhtaimmillaan ja tuoksut huumaavia sateen jälkeen. Meillä päiväklubilla jutellaan usein luonnosta ja sen monimuotoisuudesta, eläimistä ja säätilojen ilmiöistä. Muistellaan, miten ilmasto on muuttunut muutamassa kymmenessä vuodessa toisenlaiseksi. Millaiseksi?
Monissa keskusteluissa on tullut esiin, että kesät ovat nykyään pääsääntöisesti kuumia ja kuivia verrattuna entisiin aikoihin. Talvet puolestaan ovat leudompia ja jos pakkasta on, se on jotenkin kovin kirpeää ja pistävää.

Kuuntelen aina suurella mielenkiinnolla näitä luontoon liittyviä tarinoita, kuten kaikenlaisia tarinoita menneisyydestä, ihmisistä, elämästä. Punon tarinoista omaa tarinaa sisältäen omia kokemuksiani ja muistikuviani, näin syntyy tarinoiden helminauha, jota on hyvä jakaa taas eteenpäin, nuoremmille sukupolville, uuden ajan ihmisille. Näin on ollut aina ja on kaiketi tulevaisuudessakin, ja hyvä niin. Elämä jatkuu…
”Näin on ollut ja näin on aina oleva” (Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen)

20. touko, 2016
Työelämän pimeä puoli

Vaikka luonto on kohta valoisimmillaan, tartun silti pimeään ja arkaan aiheeseen: työpaikkakiusaamiseen. Kovin tarkkoja lukuja työpaikkakiusaamisen uhreista ei ole olemassa, mutta Suomessa heitä arvellaan olevan kaikista eniten koko Euroopan alueella. Suomalaisista palkansaajista noin kuusi prosenttia eli 140 000 henkilöä kokee olevansa työpaikkakiusaamisen kohteena.

Työpaikkakiusatuksi joutuu useimmiten nainen (Työterveyslaitos 2010).
Miksi juuri minä? Olenko tehnyt jotain ansaitakseni tällaisen kohtelun? Näin varmastikin moni kiusattu kysyy itseltään monta kertaa. Kiusattujen tarinoita on netti pullollaan, itse havahduin aiheesta jälleen kerran, kun avasin ammattiliiton jäsenlehden (Motiivi 5/2016), jossa on eräs kiusaamistarina, jota on puitu jopa raastuvassa asti. Koko prosessi on tässä tapauksessa sangen monimutkainen lieveilmiöineen, moni on tarvinnut ammattiapua ja pitkiä sairauslomajaksoja lähinnä psyykkisiin ongelmiinsa. Episodi on kestänyt jo 12 vuotta ja päätyi kiusattujen (heitä oli kyseisellä työpaikalla useita) irtisanoutumiseen, mutta kiusaajat saivat jäädä!

Kun näitä tarinoita lukee, tulee väkisinkin pohtineeksi ”syviä vesiä”, meitä ihmisiä arjessamme, työntekijöitä, esimiehiä, työyhteisöjä, organisaatioita, koko yhteiskuntaa. Mikä ajaa toiset kiusaajiksi, joilla on aina uhrinsa työpaikoilla? Lisäksi täytyy muistaa myös yhteiskunnalliset vaikutukset, joita työpaikkakiusaaminen kaikenkaikkiaan tuottaa kiusattujen sairauspoissaoloilla jne.. Ongelma on siis suuri ja kysymyksiä paljon.Tiedän etten pysty vastaamaan kysymyksiin, pystyykö kukaan? Välittääkö kukaan? Pohtikaamme tätä kaikki yhdessä, ja kysyn vielä – kuten Motiivi-lehden artikkelissa – mistä todellista apua kiusatuille työntekijöille?

 

26. touko, 2016
Kukkien aikaa, tuoksujen taikaa…

”Siell on kauan jo kukkineet omenapuut, siell on siintävät seljat ja salmien suut, siell on vihreät metsät ja mäet, siell on vilpoiset illat ja varjokas koi, siell on lintujen laulu, mi lehdossa soi, siell on kaihoja kukkuvat käet….” (V. A. Koskenniemi)

Voiko enää kauniimmin kirjoittaa kesästä? Runoilija Koskeniemi oli todellakin alansa mestari, mutta luonnosta ja sen monista ilmiöistä sekä ihmisistä maisemassa osasi hienosti kirjoittaa myös Hämeenkyrön oma kasvatti, Nobelilla palkittu F. E. Sillanpää: …”Mitään suviyötä pohjolassa tuskin onkaan; on vain viipyvä, viipyessään hiukan himmenevä ehtoo, mutta siinä himmeydessäänkin on tuo sanalla sanomaton kirkastuksensa” (Sillanpää: Ihmiset suviyössä v. 1934)

Kuvasin oman omenapuuni tuolla takapihalla, juuri nyt se on täydessä kukassa, mutta vain hetken: tarvitaan pieni tai kohtalainen tuulenvire järven suunnasta ja kukat putoavat valkoisena pilvenä maahan. Mutta kaunista on, siis putoilevat terälehdetkin, joilla on oma merkityksensä luonnon mahtavassa kiertokulussa.

Eilen käväisimme jälleen päivätoiminatakeskuksen työmaalla Siljankodin alakerrassa. Kohta on valmista, hienot tilat ja hyvää työtä. Katso kuvia Raijan Pinterest taulu Matkalla tulevaisuuteen.Tsekkasimme päivätoimintakeskuksessa mm. tukikahvojen paikkoja, joka on erittäin tärkeä asia asiakkaidemme kannalta. Sirpa, Johanna ja Mia tinkimättömiä tässä kohtaa ja hyvä niin. Minä puolestani tarkastin vielä kertaalleen vitriinien ja pianon paikkaa (saamme näitä kohta purettavasta Keskuskoulusta ja Kaipion koulusta, joka kohta sulkeutuu lopullisesti).

Muutoksen tuulia kesätuulen ohella… Syksyllä siis kaikki on toisin, tai ainakin fyysinen ympäristö, itse toimintakin muuttumassa vähitellen toiseen suuntaan, joka on mielenkiintoista meidän kaikkien kannalta.

2. kesä, 2016
Parempi Työelämä – messuilla kuultua ja nähtyä…

Parempi Työelämä – messut tiistaina keräsi runsaasti yleisöä kunnantalolle, mikä ei ollut ihme: paikalla monta mielenkiintoista puhujaa, mielenkiintoiset aiheet, loistava sää ja mikä parasta – todella hienot messuosastot kaikilla ja värimaailma kohdillaan vaatetuksesta, pöytäliinoista ja ilmapalloista alkaen! Onnistunut kokonaisuus kaikin puolin!

Päiväklubin osasto edusti tyylillä, kuten kuvasta voitte päätellä. Johanna ja Mia hoitivat homman hienosti. Tavallaan päiväklubi oli paikan päällä 100 prosenttisesti, sillä kaikki klubibändiläiset musisoivat vuorollaan ja myös Tomppa- palvelubussin kuljettaja – oli paikalla. Meillä hyvä tiimi ja meininki muutenkin kohdillaan!

Itse olin mukana messuilla lähinnä ”muumimamman” roolissa. Kyllä, minusta tuntuu usein, että juurikin Muumimamman rooli ja filosofia osuu minuun nimenomaan arjen työssä: ”Ehkä myrskyjä onkin vain siksi, että niiden jälkeen saataisiin jälleen auringonpaiste” tai ”Näyttää paljon siistimmältä, kun tiskit ovat piilossa sängyn alla seuraavaan sateeseen asti” (Muumimamma).

Messuilla olin – paitsi huilunsoittajana brassipoikien kanssa – myös mukana monissa mielenkiintoisissa keskusteluissa. Elämästä tekee merkityksellisen juurikin hienot kohtaamiset ja keskustelut sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka on ennen tuntenut vain ulkonäöltä. Messuilla näitä kohtaamisia tapahtuu, ja jälkeenpäin pohtii miten juuri tämä tai tuo ihminen on keskustelussa aivan erilainen kuin on aiemmin olettanut. Mitä siis opimme tästä, kuten eräässä laulussa sanotaan (Agit Prop: Oppimisen ylistys): ”älä usko kuulopuheisiin, ota selvää…”

Messujen hengessä jatkamme tästä eteenpäin. Meillä paljon uusia ideoita toteutettavaksi uusissa puitteissa Siljankodin alakerrassa. Itse olen näissä kirjoituksissa tituleerannut uusia tulevia tilojamme päivätoimintakeskukseksi. Nyt näyttää ja tuntuu kuitenkin siltä, että Seniorikeskus olisi luontevin ja osuvin nimi. Todennäköisesti järjestämme nimikilpailun asiakkaidemme keskuudessa, joten tästä myöhemmin lisää. Mutta siis Seniorikeskus jollain etuliitteellä täydennettynä. Otamme ehdotuksia vastaan eli nyt kaikki mietintämyssyä sovittelemaan!

9. kesä, 2016
Muutoksen tuulet

Näinä päivinä kuntamme katukuvassa tapahtuu suuria muutoksia. Kirkonkylän koulun vanha rakennuskompleksi katoaa kohta puskutraktorien alle ja uusi Monitoimikeskus Silta avaa pikku hiljaa oviaan yleisölle, ensimmäisenä kirjasto maanantaina 13.6.
Oheisessa kuvassa kameran katse suunnattu vanhasta koulurakennuksesta kohti uutta Siltaa. Kuvassa (tilanne kolmisen viikkoa sitten) piha on vielä keskeneräinen, mutta tässä kohtaa tulee mieleeni ajatuksia brasilialaissyntyiseltä Paolo Coelholta liittyen rakentamiseen ja puutarhan hoitoon, jotka molemmat ovat tärkeitä ja monille ihmisille elämänmittaisia asioita. Ainakin itselleni puutarha on tärkeä, vaikka tiedän etten saa sitä koskaan valmiiksi:

”Ihminen voi keskittyä elämänsä aikana
joko rakentamiseen tai puutarhanhoitoon.
Rakentajien työ saattaa viedä vuosia,
mutta jonain päivänä se on valmis.
—
Mutta toisin kuin rakentajan rakennus,
puutarha jatkaa ikuista kasvamistaan,
ja vaikka se vaatii jatkuvaa huolenpitoa,
elämä on sen ansiosta puutarhurille yhtä suurta seikkailua…” (Paolo Coelho)

Purettavasta koulusta on saatu paljon tavaraa jaettua hyötykäyttöön, vaikka toki paljon on täytynyt hävittää sisäilmaongelmista johtuen, kuten esimerkiksi kaikki pehmusteutut huonekalut. Meille Seniorikeskukseen tulee koululta kolme hienoa lasivitriiniä näyttelyitä varten sekä Kaipion tänä keväänä toimintansa lopettaneelta koululta saamme pianon. Todella järkevää kierrätystä ja tulee meillä todellakin tarpeeseen.

Syksyllä moni asia on siis toisin: uusi Silta ottaa vastaa koululaiset ja meidän uusi Seniorikeskus ikäihmisiä. Pohdimmekin, miten voisimme tehdä yhteistyötä keskenämme, koska vastavuoroisuus, keskinäinen vuoropuhelu lasten ja vanhusten kesken antaisi paljon ”elämän eväitä” molemmille osapuolille. Vierailuita toki, mutta mitä muuta yhteistyötä voisimme kehittää?

Eilen keskiviikkona keikkailin Klubibändin kera Kotorinteellä. Taas huikea ja lämmin tunnelma kuten aina Käpyklubin vieraana. Minnan kanssa suunnittelimme kesäjuhlia musiikin osalta, ja koska Kotorinteellä todella hienot puitteet ulkoilmajuhliin. Pihassa hieno esiintymislavakin jo valmiina. Toivokaamme aurinkoisia ilmoja heinäkuun alkuun.

17. kesä, 2016
Keskikesän ajatuksia

Oheisen kuvan näkymä on varmasti tuttu monille hämeenkyröläisille: Raipalan aukea. Maisema avautuu kaikessa kauneudessaan tulevan Seniorikeskuksen pääovelta, johon rakentuu myös terassi asiakkaidemme iloksi istuskella ja katsella kansallismaisemaa kauniina kesäpäivänä.

Viikko sujui päiväklubilla sutjakasti ja asiakkaiden ajatuksissa siinsi jo keskikesän juhla. Miten nopeasti taas kevät ja alkukesä vilahti ohi ja kohta kesä kääntyy vääjäämättä kohti syksyä. Pientä haikeuttakin on ilmassa, kohta Kurjenmäkikoti on historiaa minun, Johannan ja Mian osalta siirtyessämme elokuussa uusiin toimitiloihin pois Kurjenmäkikodin katon alta. Toisaalta, voin kertoa ainakin omasta puolestani, että siirryn hyvillä mielin, työ on tehty ja nyt on aika siirtyä toiseen ympäristöön. Kaikella on aikansa…

Ps. runoilija Aaro Hellaakoski kirjoittaa kauniisti kesästä, kesäyöstä:

Kentillä kasteisilla
hämärä käy yli maan.
Valkea niittyvilla
vielä on valveillaan
katsoen kummissansa
kuinka rukoukseen
kaikkien kukkien kansa
kumartui hiljaiseen.
Kuusen latvasta ääni
pienoisen huilun soi.
Minäkin kumarran pääni.
Minunkin sisällä soi.

 

24. kesä, 2016
Juhannus – keskikesän valon juhla

Päiväklubi toivottaa asiakkaillemme, heidän läheisilleen, yhteistyökumppaneille ja kaikille teille, hyvät lukijamme, lämmintä ja valoisaa keskikesän juhlaa!

”Aurinko etenee; se ikäänkuin etsii kohtaa, josta sen sopisi suoraan paistaa pitsiverhojen läpi vieraskamarin tukevapäätyiseen sänkyyn, nukkuvan nuoren neidon kasvoihin. Jo äsken se tavoitti vuodetta vastapäätä olevan piirongin ja sen päällä kääntyvän peilin ( – – ). Nyt näkee aurinko vanhan kuvastimen juurella eräitä pieniä tavaroita, joita siinä ei ennen ollut. Ne asetti siihen saapuessaan tuo, joka vuoteessa nukkuu ja on tottuneesti siroin sormin käsitellytkin niitä sen jälkeen. Ikuisesti sama suviaamuinen päivänsäde ikään kuin sipristäytyy niiden ympärillä, mutta pian se leppyy saatuaan kosketuksen niiden omistajaan. Aamu on juuri silloin sivuuttanut ensimmäisen, kosteanpunertavan vaiheensa. Jossain narahtaa luhdin ovi, määkähtää vasikka. Päivän mahtava työnäytelmä alkaa, kymmenissa, sadoissa kylissä, tuhansissa taloissa, kymmenientuhansien järvenselkien ja salolampien lähettyvillä” (F. E. Sillanpää)

 

30. kesä, 2016
Sielun vapaus

Isot purjelaivat ovat kiehtovia. Niistä tulee mieleen kadotettu menneisyys, suurien purjelaivojen kulta-aika, joka sijoittuu 1700- ja 1800-luvuille. Oheinen kuva on peräisin netin pohjattomasta arkusta enkä tiedä edes missä oheinen kuva on otettu. Mutta komeita laivoja ja kaunista ja puhuttelevaa merimaisemaa joka tapauksessa. Raumalainen sanaparsi sanookin osuvasti: ”jokk ei tunne herraansa, menköön merille”.

Sijoitan aina mielessäni erään ystäväni tuollaiseen purjelaivaan, vaikka tosiasiassa on ”maakrapu” monessa polvessa. En tiedä mistä merellinen mielikuva hänestä tulee, mutta niin vaan asia on. Tosiasia on ettei ihminen voi selittää kaikkea järjellä eikä mielestäni edes tarvitse. Jotkut asiat ajassamme ovat suuria mysteereitä ja juuri se onkin erittäin mielenkiintoista.

Ohessa John Muirin runo, joka mielestäni kertoo muutamalla sanalla kaiken olennaisen elämästä ja ihmisen vaelluksesta. Sanat sopivat myös oheiseen kuvaan, mereen, laivoihin ja ajattomaan aikaan:
”Haluan antaa sieluni lentää vapaasti, niin että se voi nauttia kaikista henkien lahjoista. Kun sieluni on vapaa, en yritä tutkia kuun kraattereita enkä seurata auringonsäteitä niiden alkulähteille. En yritä ymmärtää tähtien kauneutta tai ihmismielen teennäistä lohduttomuutta. Kun olen saanut sieluni vapaaksi, lähden seuraamaan aamunkoittoa ja yritän palata sen mukana ajan halki. Kun olen saanut sieluni vapaaksi, sukellan magneettisiin virtoihin jotka laskevat siihen valtamereen missä kaikki vedet yhdistyvät muodostaen maailmansielun. Kun olen saanut sieluni vapaaksi, yritän lukea mahtavan luomiskertomuksen alusta saakka”. (Paulo Coelho: ”Maktub” 2015)

 

7. heinä, 2016
Retkiä tulevaisuuteen

Tällä viikolla olemme tehneet asiakkaidemme kera retkiä uuteen Seniorikeskukseen Siljankodin alakertaan, joka alkaa muuten olla käyttökunnossa, mutta kalusteet toistaiseksi vielä puuttuvat. Onneksi meillä on käytössä Jaakonkodista perityt terassikalusteet, jotka olemme siirtäneet sisätiloihin sään koleuden vuoksi. Terassilla – vaikka siinä kaunista onkin – ei voi tällä säällä oleskella. Lähiaitauksen hevoset (kuvassa) tosin viihtyvät laitumellaan ja niitä on mukava katsella.

Asiakkaamme ovat ihastelleet uusia tilojamme, valoisaa ja kaunista jo nyt, saati sitten kun pääsemme sisustamaan; asettelemaan verhoja, tuoleja, pöytiä jne. Seinäpinnoille saamme hämeenkyrön maisemia lahjoituksena saaduista taidekokoelmista ja käsityöintoiset asiakkaamme ovat jo suunnitelleet yhdelle seinälle virkattua tilataideteosta.
Mielenkiinnolla odotamme syksyä ja varsinaista muuttoa, vaikka emme juurikaan mitään konkreettista siirrä vanhasta uuteen, paitsi itsemme. No, tietenkin jotain astioita, koriste-esineitä, joitakin päiväosaston historiaan liittyviä muistoja (lehtileikkeitä, kuva-albumeita yms.).

Hevoset tuossa kuvassa ovat todella kauniita, ruskea ja valkoinen, jotka viihtyvät hyvin keskenään. Nämä eivät ole villihevosia, joiden historia on varsin mielenkiintoinen. Viimeiset havainnot täysin villeistä hevosista on 1700-luvun Itä-Euroopasta, mutta tammikuussa 2015 julkaistun tsekkiläisen artikkelin mukaan villihevosia oltaisiin palauttamassa takaisin luontoon, sillä hevosten laidunnuksen toivotaan ylläpitävän harvinaisiksi käyneitä eurooppalaisia aroja ja niittyjä.

Ihminen oppii virheistään lopulta, vaikka oppiminen on hidasta ja kivuliasta. Monta hienoa eläinlajia on ehtinyt kuolla sukupuuttoon, mutta onneksi tähän on havahduttu ja pyritty korjaamaan tilanne jatkossa.

15. heinä, 2016
Elämästä ja kaiken katoavaisuudesta

Kuten ”ohjelmaa ja uutisia” – osioon kirjoitin, olemme suljettuna 18.7 alkaen kaksi viikkoa vuosilomien vuoksi. Kotihoitoon voi ottaa yhteyttä, jos tulee odottamattomia ongelmia. Avaamme ”putiikin” jälleen maanantaina 1.8 vielä näissä entisissä tiloissamme, jossa palvelemme kaksi viikkoa. Viikko 33 eli 15.8 alkavalla viikolla olemme jälleen suljettuna (yhden viikon) muuton vuoksi.
Uusissa tiloissa osoitteessa Tunnelikuja 1 (Siljankodin alakerta) aloitamme maanantaina 22.8.

Viralliset avajaiset ovat Vanhusten viikolla lokakuussa, mutta kaikki halukkaat voivat käydä tutustumassa uuteen Seniorikeskukseen milloin vaan 22.8 alkaen. Kahviomme avoinna siellä päivittäin 10 -14, myymme kahvia ja pullaa sopuhintaan. Esittelemme mielellämme samalla uusia tiloja ja kerromme lisää tulevaisuuden ikäihmisten (ja muidenkin) avopalveluista. Tervetuloa!

Kaiken katoavaisuudesta: vanhustyössä on pysähdyttävä toisinaan, aika useinkin perimmäisten totuuksien äärelle, on uskallettava puhua elämästä, kuolemasta, kaiken katoavaisuudesta. Kun keskustelukumppanina on elämänsä iltaruskoa viettävä ihminen puhuminen ns. suurista asioista on useimmiten luontevaa, mutta kun kyseessä on ikätoveri, ystävä ja naapuri erittäin aggressiivisen sairautensa uuvuttamana sairasvuoteellaan…silloin tuntuu, että kaikki, aivan kaikki sanat ovat turhanpäiväisiä ja tyhjiä, täysin merkityksettömiä.

Jokaista meistä kuolema koskettaa joskus, kaikki ollaan itsekin kuolevaisia, siksi on iloittava jokaisesta uudesta päivästä ja hetkistä kerrallaan, ehkä juuri niissä pienissä ohikiitävissä hetkissä onkin se elämän suuri salaisuus.

Ystäväni ja lapsuustoverini muistolle, hyvää kotimatkaa:
”Puut, kaikki heidän vihreytensä.
Halusin ojentaa sinulle nurmikon, kämmenellä,
koska oli kevät.
En ehtinyt”.
(Paavo Haavikko 1966)

 

22. heinä, 2016
Loisto

Lomalla sää ei aina ole suosiollinen ja silloin on aikaa esimerkiksi tehdä käsitöitä ja katsella elokuvia. Tässä hiljattain katsoin Teemalta australialaisen Oscareilla palkitun elokuvan Loisto vuodelta 1996. Ohjaus Scott Hicksin ja kertoo koskettavan tositarinan aikamme huippupianistista David Helfgottista (s.1947).

David on pianistina ihmelapsi, jota hänen puolanjuutalainen holokaustista pelastunut isänsä valmentaa kunnianhimoisesti, kunnes Rahmaninovin 3. pianokonsertto osoittautuu isän valmentajankyvyille liian vaativaksi. David olisi päässyt jo 14-vuotiaana Yhdysvaltoihin opiskelemaan, mutta isä ei päästänyt häntä pois kotoa. 19-vuotiaana David kuitenkin matkusti Lontooseen saatuan stipendin Royal College of Musiciin, jossa hän opiskeli kolme vuotta menestykkäästi ja hän myös konsertoi ahkerasti. Mielenterveys alkoi tässä vaiheessa rakoilla ja lopulta skitsoaffektiivinen häiriö suisti Davidin raiteiltaan.

David Helfgott vietti mielisairaalassa kymmenen vuotta ja tänä aikana häneltä kiellettiin pianon soittaminen, koska kuviteltiin sen pahentavan sairautta. Lopulta erinäisten vaiheiden jälkeen ja tavattuaan häntä ymmärtäviä ihmisiä David palasi konserttilavoille ja soittaa myös tänä päivänä. Helfgott on kuitenkin edelleen sairas, skitsofreenikko, mutta musiikilla on parantava voima ja elämä siksi hallinnassa. Elokuvassa hän uittaa nuotteja uima-altaassa ja juoksee sateessa takki hulmuten. Tässä kohtaa tulee mieleen, että mitä sitten, vaikka joku huippulahjakas ihminen keskuudessamme ns. normaalissa kanssakäymisessä on hieman erilainen, jos hän omassa elementissään (kuten Helfgott pianon äärellä) viihtyy ja viihdyttää sekä on pianistina aikamme huippua?

Tämä elokuva on mestariteos luovasta hulluudesta ja humaanista lahjakkuudesta. Ja kuka meistä ihmisistä pystyy arvioimaan lähimmäisiämme kuka on normaali ja kuka jotain muuta?

 

28. heinä, 2016
Elämä on matka

Lomat alkavat olla lopuillaan ja maanantaina 1.8 tapaamme jälleen (vielä parisen viikkoa nykyisissä tiloissamme Kurjenmäkikodin alakerrassa). Muutosta kuitenkin jo nyt sen verran, että kuljetusyrittäjä vaihtuu maanantaista alkaen. Uusi liikennöitsijä on Tilausliikenne Atro Vuolle Oy, mutta kuski on edelleen sama eli ”meidän” Tomppa jatkaa oheisen kuvan autolla samaan malliin kuin ennenkin.

Luin tänään Hesarista mielenkiintoisen artikkelin entisestä steineropettajasta Tiina Kuismasta, joka ryhtyi soveltamaan juurikin steinerkasvatuksen oppeja vanhustyössä. Steinerbedagogiikka perustuu Rudolf Steinerin (1861-1925) antroposofian ja egologian ideoihin lapsen kokonaisvaltaisesta kehityksestä, jossa kunnioitetaan lapsen yksilöllisyyttä ja tuetaan henkistä kasvua vapaaksi ja aloitteelliseksi ihmiseksi. Kuisma vietti isänsä seurassa tämän viimeiset kuukaudet ja sovelsi yksilöllisen hoivan ideaa käytännössä.

Kuisman mukaan Suomessa on herätty hieman myöhään miettimään uudenlaisia vanhuspalveluratkaisuja: ”Työ olisi pitänyt aloittaa jo ajat sitten, ja sotessa on hirveä huiske menossa. Jää nähtäväksi, nousevatko pienemmät paikalliset yritykset enää, jos palvelut on kilpailutettu isoille yrityksille”.
Lue koko artikkeli täältä: https://www.hs.fi/torstai/a1469588342746

Kohta avattavassa uudessa Seniorikeskuksessamme on ”tuhannen taalan paikka” soveltaa uusia hoivametodeja, joita jo nyt olemmekin vaivihkaa kokeilleet käytännön tasolla. Nimittäin ykkösasia ja tavoite meidän palvelussamme on aina ollut ja tulee olemaan humaani ja yksilöä arvostava asiakaslähtöisyys, kutsutaan sitä sitten millä nimikkeellä tahansa. Ja samalla metodilla aiomme myös jatkaa…elämä on matka.

4. elo, 2016
Elämän tarkoitusta etsimässä

Ihminen on kaiketi koko olemassaolonsa ajan etsinyt elämän tarkoitusta. Minäkin pohdin sitä usein arjen työssä sekä monissa elämän käänteissä sekä erityisesti niinä hetkinä, kun jälleen kerran kohtaa elämän rajallisuuden.
Tuskin kukaan ihminen kuitenkaan on pystynyt selvittämään elämän suurta tarkoitusta tai salaisuutta, mutta on erittäin mielenkiintoista lukea kirjallisuutta kyseisestä aiheesta.

Bestseller-kirjailija T. A. Barron on pohtinut paljon elämän tarkoitusta: Mikä on elämän tarkoitus? Jos elämällä on tarkoitus, miten löydän sen? Barron on todennut. Tästä ajatuksesta syntyi suitsutettu puhe, jonka Barron piti Oxfordin yliopistossa vuonna 2013, sekä juuri ilmeistynyt kirja The Wisdom of Merlin: 7 Magical Words for a Meaningful Life. Avaimina elämän tarkoitukseen kirja antaa seuraavat seitsemän sanaa sekä bonuksena yhden, joka antaa niille kaikille voimaa:

Kiitollisuus
Täysillä elämiseen kuuluu kiitollisuus – joka ikisestä hengenvedosta, laulusta, rakkaasta, päivästä. Kiitollisuus auttaa huomaamaan ja arvostamaan ympärillämme olevia ilonaiheita ja mahdollisuuksia.

Rohkeus
Elämän tarkoitus on löydettävä aivan itse. Sitä ei voi ostaa. Sitä ei voi ottaa joltakulta muulta vastaan annettuna. Tarkoitusta on etsittävä, ansaittava ja tehtävä aivan omaksi. Kaikki tämä vaatii rohkeutta.

Tieto
Tieto alkaa tietämättömyydestä – sen hyväksymisestä, kuinka vähän tietääkään. Lisäksi muutama tippa nöyryyttä, ja voi säästyä valtamerelliseltä röyhkeyttä. Tämän jälkeen ripauksella uteliaisuutta voi oppia ja kehittyä loputtomasti. Tutkimusretkiä odottaa kaksi universumia. Niistä toinen löytyy kunkin sisältä ja toinen ulkopuolelta.

Usko
Seuraa uskoasi ja antaudu sen vietäväksi. Se johtaa suurempaan voimaan, syvempään tietoisuuteen ja korkeampiin totuuksiin. Muista silti, että vaikka oma uskosi on se oikea, se ei tarkoita, että muiden uskonaiheet ovat vääriä.

Ihmettely
Lapset näkevät maailman uutena ja ovat avoinna hämmästykselle. Ihmettely avaa tien mielikuvitukselle, ja se puolestaan tiet arvostamiseen, luovuuteen ja täyttymykseen. Ihmettelyn ydinasia on avoimuus ja läsnäolo kaikki aistit avoinna.

Anteliaisuus
Anteliaisuus ei ole sitä, että antaa muille mitä he tahtovat. Se on sitä, että antaa muille mitä itse tahtoisi. Jakaminen vaatii empatiaa. Niinpä varsinainen antaminen on vain näkyvä osa tapahtumaa. Sitä edeltää näkymätön lahja, joka lähtee sydämestä.

Toivo
Toivo vaatii rohkeutta. Maailmassa on niin paljon ongelmia ja epätoivoa, että toivo voi vaikuttaa saavuttamattomalta tai jopa mahdottomalta. Kyynisyys on toivon vihollinen numero yksi. Se, että epäilee aina, ettei suuntaa parempaan ole. Toivon liittolainen on uusien ajattelutapojen keksiminen, sillä niiden avulla on mahdollista löytää tapoja toimia paremmin.

Rakkaus
Rakkaus on kutsu, ei käsky. Kun sen voimalle antautuu, ei voi ennustaa, minne se johtaa.

Näihin Barronin ajatuksiin ei ole mitään lisättävää tai pois otettavaa.

 

11. elo, 2016
Syyspihlajan alla

Pihapihlajan oksat ovat täynnä marjoja jopa niin, että oksat taipuvat maahan asti raskaasta painosta johtuen. Sanotaan ettei pihlaja kanna kahta taakkaa vuodessa eli tuleva talvi lienee vähäluminen. Sen näkee sitten, mutta kovin leutoja nuo talvet ovat olleet viime vuosina muutenkin…

Olen saanut asiakkailta ja heidän omaisiltaan runsaasti positiivista palautetta näistä blogikirjoituksistani. Kiitos kaikille palautteesta, tätä on kiva kirjoittaa ja aiheet eivät lopu koskaan, sillä aina jotain merkittävää tapahtuu, jos ei meillä päiväklubilla, niin ainakin meitä ympäröivässä maailmassa. Eräs palautteen antaja kertoi, että kirjoitan intohimolla ja tunteella. On myönnettävä, että näin se varmaan onkin, kirjoittamisella on minulle suuri merkitys, siis kaikella kirjoittamisella tämän blogin ohella.

Siteeraan usein brasilialaissyntyistä kirjailijaa Paulo Coelhoa. Luen paljon hänen teoksiaan, koska ovat lyhyitä ja ytimekkäitä tarinoita, saavat itkemään ja nauramaan, pohtimaan elämää ja sen tarkoitusta sekä yksinkertaisesti iloitsemaan elämästä. Coelho kirjoittaa myös kirjoittamisen tärkeydestä ja olen hänen kanssaan ehdottomasti samoilla linjoilla:

”Kirjoita. Oli se sitten kirje tai päiväkirjamerkintä tai pari muistiinpanoa puhelimessa puhuessasi, mutta kirjoita. Kirjoittaminen vie meitä lähemmäksi Jumalaa ja toista ihmistä. Jos haluat ymmärtää paremmin omaa tehtävääsi tässä maailmassa, kirjoita. Yritä panna kirjoituksiisi koko sielusi siitäkin huolimatta, että kukaan ei lue niitä tai, mikä pahempaa, että joku lukee ne vastoin tahtoasi. Pelkkä kirjoittaminen auttaa meitä panemaan ajatuksia järjestykseen ja näkemään selvästi ympäröivän maailman. Kynä ja paperi saavat aikaan ihmeitä: ne lievittävät tuskaa, lujittavat unelmiamme, vievät meiltä toivon ja tuovat sen takaisin. Sanassa on voimaa”. (Paulo Coelho: Maktub, 2015)

 

19. elo, 2016
Alussa oli – ajatus…

Tämän viikon olemme viettäneet tulevaisuuden suunnittelun parissa. Mia ja Johanna olivat pari päivää koulutuksessa (palvelukehittäjä) ja muut päivät olemme yhdessä pohtineet päivätoiminnan uutta tulevaisuutta: mitä tarjoamme asiakkaille, millä tavalla, miten, missä muodossa, millaisilla resurseilla ja mitä tekisimme toisin – teemoilla? Suuria kysymyksiä kaikki, mutta ratkaistavissa.
Alun perin tämä viikko piti olla muuttoviikko Siljankodin alakerran uusiin tiloihin, mutta monitasoisista syistä johtuen muutto viivästyy jonkin aikaa. Kuukauden kuluttua olemme tässä asiassa ”viisaampia”. Tällä hetkellä uusissa tiloissamme on kuitenkin kuvassa näkyvä hieno oleskeluryhmä, jonka saimme Jaakonkodista ja jota entisöitiin toimintakeskuksessa. Minusta todella onnistunut kokonaisuus ja sopii erittäin hyvin tiloihimme.

Lisäksi siellä (Siljankodin alakerrassa) on hienot urut (Hammondit – vastaa lähes kirkkourkuja jalkapolkimineen ja kaiuttimineen) säilytyksessä, mutta minä olen saanut omistajalta (Jouni J.) luvan soittaa urkuja tarvittaessa (tosin osaan soittaa vain muutamia virsiä, mutta kuitenkin) sekä myös kanttori voi niitä soittaa esim. hartaustilaisuuksissa kun niitä järjestetään.

Piano, jonka saimme Kaipion koululta on nyt Siljankodin käytössä ja ”meidän” pianisti/urkuri Jouni J. käy soittamassa myös siellä silloin tällöin asiakkaiden iloksi.

Syksyn aikana (lähiviikkoina) järjestämme asiakkailleme nimikilpailun eli mikä nimeksi uudelle päivätoimintakeskukselle? Keskusteluissa vilahtaa seniorikeskus, senioripalvelukeskus, päivätoimintakeskus, päiväkeskus aurinko jne… Ehdotuksia siis otetaan vastaan ja luetteloidaan. Perusturvalautakunta tekee sitten lopullisen valinnan ehdotetuista nimivaihtoehdoista.

Siljankodin alakerran hanke/remontti- sekä hankinnat ovat olleet koko ajan vastatuulessa, milloin tuuli on käynyt navakammin ja milloin hieman lempeämmin, mutta tyyntä tämän hankkeen tiimoilta ei ole ollut koskaan. Kuitenkin nyt ”laivamme” on kohta satamassa, maata ja valoa näkyvissä… Useinkin tämän projektin aikana on käynyt mielessä Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla – trilogian alkusanat: Alussa oli suo, kuokka ja….

 

26. elo, 2016
Maailman pieniä ja isoja asioita…

Siljankodin alakerrasta kuuluu hyvää: kuntosalilaitteet saapuivat ja Seija (kuvassa) iloitsee siitä. Edelleen odottelemme huonekaluja ja hankinta etenee omaa vauhtiaan. Pärjäämme toistaiseksi joten kuten vanhassa paikassa, vaikka ahdasta onkin, mutta – kuten sanonta kuuluu – sopu tekee tilaa.

Vanhuudesta
Tämän päivän Hesarissa on mielenkiintoinen artikkeli. Tampereen yliopiston sosaalipsykologian emeritusprofessori Antti Eskola (82) kirjoittaa vanhuudesta hienosti, kuvia kumartelematta ja käyttää vanhuudesta sen oikeaa nimeä, siis nimenomaan vanhuus:
Valtavirrasta poikkeavaa teiniä sanotaan erilaiseksi nuoreksi. Eskola kertoo olevansa erilainen vanhus. Hän ei voi sietää tapaa, jolla vanhuksista puhutaan yhtenä samanlaisten massana. Yli 80-vuotiaskin on yksilö, Eskola painottaa.
Eskola käyttää ruuanlaitossa voita ja juo punaviiniä, vaikka se ei olekaan suositusten mukaista. Hän myös kirjoittaa ahkerasti kirjoja vielä yli 80-vuotiaana.
”Haluan osaltani haastaa näitä kaikkia pakkoja, joilla meitä vanhuksia yritetään ajaa ahtaalle.”

Kuva vanhuksista on muuttunut Suomessa Eskolan elinaikana. Lapsena hän kuvitteli tyypillisen vanhuksen huivipäiseksi mummoksi, joka jaksoi kantaa vanhuuden vaivansa ja köyhyytensä vain odottamalla taivaaseen pääsyä. Tuon ajan iskelmässäkin kuvailtiin rantamökin harmaapäistä vanhusta, jonka lapset ovat lähteneet maailmalle.

”Jos poliitikot sanovat, että vanhukset haluavat asua kotona, sillä halutaan vähentää laitospaikkoja. Vanhuksia yritetään pitää kotona silloinkin, kun he eivät elä ihmisarvoista elämää. Kyllä minäkin haluan asua kotona niin pitkään kuin mahdollista, mutta varmasti tulee raja, jolloin en enää nimenomaan halua.”
Lähestyvä kuolema muokkaa vanhan ihmisen ajatusmaailmaa. Kun aikaa on vähän jäljellä, ei tee enää mieli oppia uusia asioita ja kehittyä. Eskola on lohduttanut useita ikätovereitaan sillä, ettei vanhana tarvitse enää painaa mieleensä kaikkia asioita, eikä kaikista maailman kriiseistä voi olla huolissaan.
Vetäytyminen ei ole vain oma valinta.

Eskolalle tehtiin syksyllä pallolaajennusleikkaus, josta toipuminen pakotti luopumaan hölkkäämisestä ja portaiden nousemisesta. Tänä kesänä hän on käynyt mökillään vain kaksi kertaa ja joutunut miettimään, joko olisi aika luopua kesäpaikasta.
”Katselen päivittäin maailman pieniä ja isoja asioita sosiologin silmin. Sosiaaliset ilmiöt voivat olla hyvin pieniä ja yhteiskunnalliset aiheet suuria, aina perhesuhteista yhteiskunnallisiin rakenteisiin.”
Haastattelun lopuksi Eskola siteeraa John Donnea:
”Jokaisen ihmisen kuolema vähentää minua, sillä minä sisällyn ihmiskuntaan. Älä siis koskaan lähetä kysymään, kenelle kellot soivat; ne soivat sinulle.” (John Donne, 1572-1631)

 

1. syys, 2016
Silta tulevaisuuteen

Eilen sain tutustua (sivistyslautakunnan jäsenenä) uuteen Monitoimikeskus Siltaan. Huikea rakennus, hienoja yksityiskohtia, uuden ajan ratkaisuja opetuksessa ja sisustusväreinä raikkaita värejä kuten esimerkiksi lilaa, oranssia ja raikasta vihreää. Suuret ikkunat korostivat valoa ja tulevaisuutta, huomaa kuvassa eteisaulan ikkunan takana kaivuri, joka työstää vanhaa pois uuden tieltä. Ikkuna tulevaisuuteen…

Tutustumiskierroksella rehtori Timon (sekä Marjon ja Liisan) opastuksella pohdin, miten Sillassa voisi yhdistää ”sillaksi” myös ikäihmiset, ainakin tutustumisretki uuteen kouluun pitää järjestää meidän asiakkaille jossain vaiheessa syksyä. Elinkaarimalli, jolla siis Silta on toteutettu voisi toteutua myös käyttäjien (kuntalaisten) näkökulmasta esimerkiksi ”elämänkaarimatkailuna”, joka voisi parhaimmillaan olla vuorovaikutteista tutustumista ja toiminnallista yhteistyötä oppilaiden ja ikäihmisten kesken.

Koululaisten ja ikäihmisten yhteistyötä on jo tehty ainakin Sastamalassa parisen vuotta sitten eli ihan uusi ajatus ko. yhteistyöstä ei ole. Näissä ajatuksissa siis kohti syksyä ja uusia tuulia myös meidän päiväklubin osalta. Kun saamme kalustehankinnat järjestykseen ja pääsemme sisustamaan yms. voimme avata uudet, hienot ja avarat tilamme ikäihmisten (ja muidenkin käyttäjäryhmien) iloksi.
Siltoja on monenlaisia. Sanotaan, että tärkein silta on silta toisen ihmisen luokse. Vanhustyössä juurikin tämä konkretisoituu, miksei myös oppilaiden ja ikäihmisten kesken. Katsotaan siis yhdessä Sillasta ja sillalta kohti tulevaisuutta…

 

8. syys, 2016
Kesän muistoja ja tulevaisuuden mielikuvia

Tässä kohtaa voidaan puhua jo menneestä kesästä, vaikka juuri nyt aurinko paistaa kauniisti. Ehkä kesäsää päätti viivytellä jossain matkalla ja vasta nyt ehti tänne asti, parempi myöhään kuin ollenkaan, siis tervetuloa aurinko!
Oheinen kesän kuva on Karoliinan ottama ja muokaama. Ihastelen aina Karoliinan abstraktia taidetta ja viimeaikaista innostustaan juurikin valokuvien muokkaukseen. Huikeita otoksia, jotka muutkin ovat jo huomanneet. Saammekin uuteen päivätoimintakeskukseemme Siljankodin alakerran kahviotilaan Karoliinan kuvista tehtyjä canvastauluja, jotka työstää ja viimeistelee lahjoituksena ikäihmistemme silmäniloksi paikallinen yritys Foto Melba. Kaunis kiitos lahjoituksesta ja yhteistyöstä jo etukäteen!

Päivätoiminnan kehittämissuunnitelmissa haluamme enemmänkin yhteistyötä paikallisten yrittäjien ja erilaisten yhdistysten kanssa. Meillä kaikilla kuntalaisilla on yhteinen velvollisuus huolehtia kuntalaistemme hyvinvoinnista ja yksi ryhmä apuatarvitsevista kuntalaisista on juurikin yhä kasvava vanhusväestömme. Kun puhun yhteistyöstä, se ei välttämättä tarkoita yrittäjälle taloudellista ”menoerää”, yhteistyötä voidaan tehdä monella muulla tavalla.
Esimerkkinä yhteistyöstä mainitsen ”mainetyön” eli Mikkelin kaupunginjohtaja Timo Halosen tuoreen väitöstutkimuksen mainetyöstä kuntien kehittämisessä. Halosen mukaan mainetyöllä (jollaiseksi itse näkisin mm. vanhustyön ja yrittäjien yhteistyön) saadaan kunnat pysymään houkuttelevina muutoksen keskellä:
”Viimeistään Sote-uudistus pakottaa miettimään asiaa tässä ajassa. Systeemi muuttuu, ja muutoksessa on pysyttävä mukana. Kaupunki (kunta) ei ole organisaatio, vaan kuntalaisten yhteisö. Meidän täytyy olla mukana luomassa mielikuvia ollaksemme houkuttelevia erilaisille yhteisöille” (Timo Halonen).

 

15. syys, 2016
Tekemisen filosofiaa

Millainen elämäntapa liittyy kasityön tekemiseen? Mitä käsin tekeminen merkitsee tekijän hyvän elämän kannalta? Mikä on ihmisen käsityöllisen tuottamistoiminnan merkitys luonnolle ja koko maapallolle? Kirjassa Käsin tekemisen filosofiaa Seija Kojonkoski – Rännäli kysyy ja vastaa juurikin näihin filosofisiin kysymyksiin käsityöstä, koska tänä päivänä tarvitsemme käsityön filosofiaa.

Tänään Torstaikahvilan syyskauden avajaisissa Kurjenmäkikodissa esiteltiin Eco Art-patalapputaideteos, jonka nimeksi tuli (yleisöäänestyksessä) LÄMPÖISIN TERVEISIN (kuvassa). Taideteos koostuu noin 300 patalapusta, jonka ovat valmistaneet mm. asiakkaat, myös meidän päiväklubin asiakkaat. Huikea työ, vaikuttava taideteos!
”Käsityö on konkreettista, käytännöllistä työtä ja arkista tekemistä, silti siinä on myös kysymys ihmisen alkuperäisestä suhteesta maailmankaikkeuteen. Ruumiillisena, maailmallisena, ihminen kohtaa muun olevaisen maailmassa käsilläolevuutena. Sen hän ottaa huomioon ja siitä hän huolehtii, ´katsoen sen perään´. Kysymys on käytännöllisestä toiminnasta, käsilläolevan maailman käyttämisestä välineenä ja materiaalina. Se on huolehtien valmistamista, maailman rakentamista ja korjaamista. Seuraavan suuren kertomuksemme on väitetty olevan ekologinen sivistysprojekti. Se on pedagogis-poliittinen sivistysprojekti, jossa luodaan kohtuuden etiikkaan perustuvaa globaalin ajan sivistystä. Silloin on ymmärrettävä myös käsin tekemisen merkitys uudella tavalla, sillä aistimellis-kehollinen maailmassa oleminen on ihmisen materiaalia ja luontoa kohtaan kokeman empatian lähde.

Miten ymmärsi Aristoteles ihmisen tuottamistoiminnan? Millaisesta työstä haaveili Marx? Mitä tarkoitti Arendt prole-työllä tai valmistamisella? Miten on käsityöelämässä nyt? Mitä yhteistä on tietokyvyllä ja käsityötaidolla tietokykykapitalismissa? Tässä kirjassa pyritään seuraamaan käsin tekemisen historiaa työnä antiikista nyky-yhteiskuntaan ja löydetään se kulttuurina ja poliittisena toimintana tästä ajasta”. (Kojonkoski – Rännäli 2014)

Käsityö liittyy läheisesti itseeni myös henkilökohtaisella tasolla. Pidän erityisesti virkkaamisesta ja kesällä tein kanavatöitä. Samalla kun kädet tekevät työtä, ajatuksilla on vapaa kanava lentää korkeuksiin. Tässä kohtaa tulee mieleeni mietelause (luen usein mietelauseita päivän päätteeksi ennen unta):
”Rauha löytyy sieltä, missä sielulla on tilaa levittää siipensä” (Tähtien loisteessa – Antoine De Saint-Exuperyn kauneimpia ajatuksia, Kirjapaja 2016).

 

23. syys, 2016
Valehtelijoiden klubi

Muistatteko vielä Valehtelijoiden klubin, hervottoman viihdeohjelman 1980-luvun alusta, jossa pääosassa steppaili Helge Herala? Formaatti oli hyvin yksinkertainen: osallistujan piti arvailla esineitä ja vaikka olisi tunnistanutkin ko. esineen, sille piti keksiä aivan uusia merkityksiä, siis valehdella – ja kuka parhaiten/hauskemmin osasi valehdella, oli voittaja.

Järjestimme yhtenä päivänä oman ”valehtelijoiden klubin”. Oheisessa kuvassa nykypäivän esineitä, jotka ovat useimmille ikäihmisille aivan tuntemattomia kapistuksia ja voitte varmasti arvailla millaisia puheenvuoroja ja arvauksia näistä käytettiin. Valitettavasti osa selityksistä on painokelvotonta, mutta hauskaa oli kaikilla.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa oli juttua työhyvinvointirahoituksesta otsikolla Suomalaisten työeläkemiljardien valvonnassa paljastui iso puute – Fiva salasi kiistellyt työhyvinvointirahat. Miten tämä juttu osuukin hyvin yhteen tämänpäiväisen kirjoitukseni Valehtelijoiden klubi-teeman kanssa? En oikeastaan tiedä mitä pitäisi ajatella.

Lopuksi intiaanien viisautta, joka puhuttelee minua aina. Juurikin alkuperäiskansojen elämästä kumpuaa paljon viisaita sanoja nykypäivään, jossa kaikki pyörii ”neliskulmaisen” säännöillä: ”Valkoisen miehen merkki on neliö. Hänen talonsa on neliskulmainen, samoin hänen toimistonsa. Ovi joka sulkee ystävän ulkopuolelle, on neliskulmainen. Neliskulmainen on seteli ja määräajat, pirstottu aika ja ruuhka-ajat – minä näen kaikkialla kulmia ja reunoja.” (Musta hirvi)

 

30. syys, 2016
Vanhusten viikko, joka viikko…

Ensi viikolla 2 – 9.10 -16 vietetään Vanhusten viikkoa. Meillä päiväklubilla tosin vietetään vanhusten viikkoa aina eli joka päivä ja -viikko on meille yhtä tärkeä sekä asiakkaidemme fyysinen ja psyykkinen hyvinvointi ja humaani asiakaslähtöisyys kunniatehtävämme päivittäisessä toiminnassa ikäihmistemme parhaaksi.
Mutta kun nyt on valtakunnallisesti yksi viikko nimetty tälle tärkeälle asialle, niin toki me sen huomioimme. Viikko-ohjelmasta (yläpalkissa) voitte katsoa tulevan viikon ohjelmaamme, jossa pääpaino on digiloikalla eli esittelemme uuden tietotekniikan suomia mahdollisuuksia vanhustyössä ja annamme myös asiakkaillemme opastusta nykyteknologian saloihin. Vanhusten viikon teema on juurikin oppiminen: Tekee mieli oppia – Lust att lära sig! Oheisen linkin takaa lisää tietoa Vanhusten viikosta.
http://www.vtkl.fi/fin/kampanjat/vanhustenpaiva_ja_viikko/
Vanhusten keskusliiton toiminnanjohtajan videotervehdys täällä:

Yksinäisyydestä
”Yksinäisyys tuntuu siltä, että jos katoaisi maailmasta, kukaan ei huomaisi.” Vanhusten viikolla ja muutenkin olen henkilökohtaisesti huolissani tämän maan kaikista yksinäisistä vanhuksista ja yksinäisistä ylipäätään kaikissa ikäluokissa. Yksinäisyydestä on tullut omalla tavallaan ”kansantauti” ja mielestäni tähän ongelmaan on tartuttava mitä pikemmin.
”Yksin jääminen lannistaa, sairastuttaa, eristää ja lisää itsetuhoisuutta. Yksinäisyys heikentää pysyvästi hyvinvointia ja terveyttä. Sosiaalisten kontaktien puute kerää ympärilleen muita ongelmia: muutenkin huono-osaiset ovat usein myös yksinäisiä, ja toisaalta yksinäisyys lisää huono-osaisuutta. Siksi se on inhimillisen kärsimyksen lisäksi myös merkittävä yhteiskunnallinen kysymys”. Lue lisää:
http://www.helsinkimissio.fi/uutiset/tutkijat-yksin-isyys-terveydelle-vaarallista

Ystävyydestä
Päiväklubilla meidän asiakkaat luovat toisiinsa vahvoja ystävyyssuhteita. Heille on tärkeää, että ryhmä pysyy samana ja että istumapaikka pysyy samana. Joskus on ollut pakko yrittää vaihtaa jonkun asikkaan kohdalla ryhmää, mutta useimmiten siirto on epäonnistunut. Tästä syystä olemme luopuneet vaihdoista, asiakkaan tyytyväisyys on meille tärkeämpää kuin kuljetusmatkan mutkattomuus. Lyhin tie ei ole aina paras.
”Siellä me kuin veljet toinentoisemme kättä likistelemme, koska talven myrskyt käy ja taivaan tähdet välkkyy.” – Aleksis Kivi

Kuva ja teksti: Raija Westergård

7. loka, 2016
Maisema ei tarvitse selityksiä, välttämättä…

Kuvassa hämeenkyröläinen kansallismaisema syksyn kauneudessaan. Sanat tuskin riittävät kuvailemaan hetken mykistävää kauneutta, luonnon hiljaisuutta ja kuulautta, siksi en sitä edes yritä, mutta Oscar Wilde osaa, hän kirjoittaa kauneudesta osuvasti, lukekaa itse:
”Kauneus on symbolien symboli. Kauneus paljastaa kaiken, koska se ei ilmaise mitään. Kun se näyttää meille itsensä, se näyttää meille koko hehkuvanvärisen maailman. Kauneus on ainoa asia, jota aika ei voi vahingoittaa. Filosofiat sortuvat kuin hiekka, uskonnot väistyvät yksi toisensa jälkeen kuin syksyn lakastuvat lehdet, mutta kauneus säilyy kaikkina vuodenaikoina ja ikuisesti. Kauneus on nerouden muoto – on itse asiassa neroutta korkeampi, koska se ei tarvitse selityksiä. Se on yksi maailman suurista tosiasioista kuten auringonvalo tai kevätaika tai kuuksi kutsumamme hopeinen heijastus tummaan veteen.” – Oscar Wilde

Taidetta ikäihmisten koteihin
Tamperelaiset ikäihmiset saavat kotiinsa jo tänä syksynä vieraita, jotka toteuttavat unelmia, keräävät tarinoita ja ilahduttavat taiteen keinoin heidän arkeaan.
Tampereen kaupungin kulttuuri- ja vapaa-aikapalvelujen ja Taiteen edistämiskeskuksen yhteiseen projektiin on valittu neljä erilaista hanketta, joiden tarkoitus on edistää ikääntyneiden hyvinvointia ja vähentää yksinäisyyttä.
Tampereen kaupungin kulttuuri- ja vapaa-aikapalvelut ja Taiteen edistämiskeskus saivat kaikkiaan yli 60 ehdotusta toteuttavaksi. Niistä valittiin nämä neljä tällä kertaa mukana päässyttä. Ehdotuksia tuli niin taiteilijoilta, taideyhteisöiltä, yhdistyksiltä osuuskunnilta kuin yrityksiltäkin. Lue lisää:
http://www.aamulehti.fi/kotimaa/ikaihmisten-kotiin-tulee-tana-syksyna-yllattava-vieras-taideprojekti-karkottaa-yksinaisyytta/
Tätä voisi kokeilla myös meillä Hämeenkyrössä. Tiedän paljon yksinasuvia ja yksinäisiä ikäihmisiä, jotka varmasti ilahtuisivat taiteesta kotiin asti tuotuna. Tämäkin olisi asiakaslähtöisyyttä mitä suurimmassa määrin. Ja vanha sanontakin kuuluu suunnilleen, että ”jos Muhamed ei mene vuoren luo, vuori tulee Muhamedin luo”.

Kuva ja teksti: Raija Westergård

14. loka, 2016
Kesän viimeiset lehdet…
Tänään haikealla mielellä, syksy kääntymässä myöhäisyksyyn ja talveen, ja luonto siirtymässä lepoon talven alle. Näinä päivinä joskus tulee pohtineeksi, että jospa voisikin mennä karhun tavoin itsekin talviunille nallen kainaloon – ja heräisi keväällä virkistyneenä uusiin seikkailuihin. No, mielikuvitus sijansa saakoon, onhan tässä syksyn pimeydessä puolensa, voi esimerkiksi sytytellä paljon kynttilöitä ja viipyä hetkiä tuijottamassa tuleen…

Päiväklubilla viikko vierähti monimuotoisissa kuvioissa, uusia palveluita suunniteltiin ja käytäntöjä pohdittiin palaverissa. Haluamme asiakkaillemme parasta mahdollista palvelua ja tässä kohtaa pitää osata katsoa riittävän kauas, ei vain tähän päivään tai vuoden päähän. Kymmenen vuoden kuluttua asiakaskuntamme on jokseenkin erilainen kuin nykyinen ja juurikin tätä haastetta pohdimme tosissamme: millaisia palveluja halutaan, millä hinnalla ja kuka palveluja tuottaa?

Sote sanelee omat käsityksensä ja on sanottava, että mielenkiinnolla odottelen vuoden 2019 alkua, jolloin uusi Sote (Sosiaali- ja terveydenhuollon palvelurakenneuudistus ja maakuntauudistus) pitäisi astua voimaan. Elämme mielenkiintoisia aikoja…

Viimeisimmät uutiset Soten etenemisestä koskee valinnanvapautta, joka astuisi siis voimaan juurikin 1.1. 2019. Ihminen saisi itse valita palveluntuottajan, jolta hän voisi saada rajattuja perusterveydenhuollon palveluja ja sosiaalihuollon yleistä neuvontaa ja ohjausta. Tällöin (virkamiesten ehdotuksen mukaan) käyttöön otettaisiin asiakasseteli. Maakuntien pitäisi ottaa kyseinen asiakasseteli käyttöön ainakin kotiin anettavissa palveluissa, esimerkiksi vanhusten kotihoidossa.

Soten kakkosvaihe astuisi voimaan 2021, jolloin asiakkaan suoraan valitsemien palvelujen valikoima laajentuisi muihinkin peruspalveluihin. Todennäköisesti joitakin mutkia saattaa tulla eteen matkan varrella, parikin muuttujaa, koska aikajanalle mahtuu parit-kolmet vaalitkin, jolloin poliittiset voimasuhteet vaihtuvat jne. Eli mikään ei ole varmaa, paitsi epävarmuus. Näillä mennään.

Teksti: Raija Westergård

21. loka, 2016
Hetkiä ja historiaa

”Meidän” pojilla swengaa aina, Masa, Jouni ja Tomppa vauhdissa ja asiakkaat innoissaan mukaansatempaavasta musiikista. Nyt oli vuorossa 1960-luvun iskelmät ja tunnelma oli taattu. Kuva torstain kulttuurituokiosta ja tänään perjantaina, kun klubibändiläisiä ei ollut paikalla, yksi asiakkaistamme meni hieman pettyneenä lepohuoneeseen huilaamaan ”kun ei ole musiikkipoikia tänään”.
Kulttuurituokiot pyrin järjestämään niin, että jokainen viikon ryhmä saa tasapuolisesti musiikkitarjontaa, erilaisia pelejä, keskustelutuokioita. Tänään oli vuorossa vuodenkierron kansanperinettä eli muinaiset suomalaiset ovat lukemattomien muiden kansojen tapaan uskoneet kuun vaiheiden vaikuttavan ihmisen tekojen lopputulokseen. Ajoittamalla työt oikeaan ajankohtaan niille saatiin paras lopputulos. Juurikin kuunkiertoon liittyvästä uskomusperinteestä syntyikin tänään varsin vilkas keskustelu.
Tänään Helsingin Sanomissa mielenkiintoinen artikkeli vanhushoidosta 1800-luvun lopulla ja eri vuosikymmeninä sen jälkeen. Tästä päivästä taaksepäin katsoen voi todeta, että kehitystä on tapahtunut melkoisesti: ”Vain vihkisormuksen ja Raamatun sai pitää itsellään, muu omaisuus vietiin”, sanoo vanhuustutkija Anja Karvonen-Kälkäjä, joka oikeustieteen väitöskirjassaan tutki vanhusten oikeuksia ja vaikuttamismahdollisuuksia.
VANHUUTTA ei vielä 1800–1900-lukujen vaihteessa nähty erillisenä elämänvaiheena vaan vanhukset osallistuivat talon töihin voimiensa mukaan. Myöhemmin vanhuus alettiin nähdä lääketieteen ja sairauksien kautta, ja laitoshoito yleistyi. Tämä näkyi vanhusten arjessa niin, että heitä makuutettiin sairaaloissa ja vuodeosastoilla.
”Akuutteja sairauksia oli totuttu hoitamaan niin, että potilas makaa muutaman päivän tai viikon, samaa sovellettiin pitkäaikaishoidossa. Kun ihminen tuli sairaalaan, hänet pistettiin automaattisesti makaamaan”, geriatrian emeritaprofessori Sirkka-Liisa Kivelä sanoo.
Lue koko artikkeli täältä:
http://www.hs.fi/kotimaa/a1476940124304?jako=f84d8d8b8460142e2d5502c35bcc1ec5&ref=fb-share
Meidän asiakkaamme eivät juurikaan lepää, paitsi hetkittäin saunan- tai lounaan jälkeen. Toki lepäämään voi ja saa mennä halutessaan, emme tietenkään sitä kiellä. Monille päivä saattaa olla raskas aikaisen herätyksen ja erilaisten rajoitteiden vuoksi, tämä on ymmärrettävää, koska on ikäihmisistä kyse. Pyrimme kuitenkin ohjelmoimaan päivän kaikille sopivaksi, monipuoliseksi ja kiinnostavaksi, jolloin kaikki haluavat olla mukana harrastamassa.
Kuva ja teksti: Raija Westergård

28. loka, 2016
Onnelliset hetket pitävät ihmiset hengissä

Tytär kirjoitti kirjan isoäidistään, jonka Stalin karkotti alkeellisiin oloihin Siperiaan, mutta onnelliset hetket pitivät hänet hengissä, sanoo Guzel Jahina Helsingin kirjamessuilla, joita vietetään paraikaa.
Suleika avaa silmänsä -teos kertoo Stalinin Neuvostoliitossa 1930 alkaneista väestönsiirroista, kun ainakin 2–3 miljoonaa ihmistä karkotettiin kotiseuduiltaan Siperiaan ja Keski-Aasiaan. Iso osa heistä oli kulakkeja eli omillaan toimeen tulevia talonpoikia, loput erilaisia etnisiä ryhmiä. Mukana oli myös kirjailijoita, tutkijoita ja muita älymystön edustajia.
Olot työsiirtoloissa olivat alkeelliset ja tappoivat jopa liki puolet karkotetuista. ”Totta kai Siperiassa koettiin kaikenlaisia tunteita, ja isoäitinikin kertoi iloisista ja onnellisista hetkistä. Ne pitivät ihmiset siellä hengissä — Halusin ennen muuta kirjoittaa naisen muutoksen tarinan, ja romaanini on siis feministinen”, hän sanoo. ”Vallankumous vapautti monia naisia, kuten ikivanhojen sääntöjen kahlitsemia tataareja.”
Lue koko artikkeli täältä: http://www.hs.fi/paivanlehti/28102016/a1477541417755

Onnelliset hetket vanhuudessa…
Jäin pohtimaan onnellisuuden käsitettä Jahinan teoksen pohjalta. Onnelliset hetket todellakin pitävät ihmisen (varmasti hengissä), mutta myös virkeänä vanhuudessa, yksinäisyydessä, tai muissa elämän vastoinkäymisissä ja monimuotoisissa käännekohdissa. Tamperelainen sosiaalipsykologian emeritusprofessori Antti Eskola (82 v.) sanoo, että lapsenlapset tuottavat hänelle paljon iloa, sekä tietysti punaviini ja olut silloin tällöin varsinkin ruokajuomina. Hän siteeraa mielellään Dylan Thomasta: ”Älä sovinnolla lähde siihen hyvään yöhön. Vanhuuden pitää roihuta ja riehua kun päivä päättyy. Raivoa, valon sammumista vastaan raivoa”. (Apu 42/2016)
Olen ehdottomasti Eskolan kanssa samaa mieltä siitä, että elämän täytyy roihuta täysillä myös ikääntyneenä ja vanhuudessa. On uskallettava elää omaa elämäänsä, sanoi ne lapset ja lapsenlapset sitten mitä tahansa.

Kuva ja teksti: Raija Westergård

”Emme koskaan voi paeta todellisuutta liihottelemalla unelmissa ja utopioissa. Mutta voimme antaa utopioiden johtaa toimintaamme tässä hetkessä. Ja voimme pala palalta muuttaa todellisuutta niin että se lähenee utopioita.” – Olof Palme

11. marras, 2016
Päiväkeskus Aurinkorinne

Muutaman viikon sisään pääsemme muuttamaan uusiin toimitiloihimme Siljankodin alakertaan, jolla on jo uusi nimikin: päiväkeskus Aurinkorinne. Perusturvalautakunta valitsi tämän yksimielisesti asiakkaidemme antamien 16 nimivaihtoehdon joukosta. Mutta vielä toimimme siis muutaman viikon entisissä tiloissamme ja toisinaan kohtalaisen tiiviistetyissä tunnelmissa. Mutta sopu tilaa antakoon ja niinhän se tekeekin…

Feniks-malli
Helsingin Sanomissa oli muutama päivä sitten mielenkiintoinen artikkeli Peijaksen sairaalassa toteutetusta taidenäyttelystä Valoa kohti. Taiteilijaryhmään ko. sairaalassa osallistuivat skitsofreniaa sairastavat potilaat, jotka vielä vähän aikaa sitten (ennen taideprojektia) palasivat aina uudelleen ja uudelleen sairaalaan takaisin, psykoosissa. Nyt, taideprojektin jälkeen noin puolet potilaista on kiinni työelämässä, se on poikkeuksellisen suuri onnistuminen.
Euroissa tämä tarkoittaa noin miljoonan euron säästöä yhteiskunnalle, vuosittain. Peijaksessa on siis keksitty toimintatapa, jolla estetään skitsofreniaa sairastavia luisumaan takaisin psykoosiin. Sen nimi on Feniks-malli ja taide on siitä vain yksi osa.
”Tämä on ihmisten kohtaamista. Ei tarvitse miettiä, onko tällaiseen toimintaan resursseja. Tämä lähtee siitä, mikä on jokaisen ihmisen sisällä”, sanoo sairaanhoitaja Jenna Ilvonen. Siis aivot ja sydän, siinä kuulemma ammattilaisten tähän tarvitsemat työvälineet. Taidetta ryhmä päätti kokeilla tämän vuoden ajan. Toiminta- ja ryhmätaideterapeutti Ira Hynninen-Sundelin kertoo, että prosessi on itse asiassa tärkeämpi kuin lopputulos, vaikka näyttely komea onkin. Kaikki ryhmässä saavat kokeilla ja opetella uutta siinä mitassa kuin jaksavat. Ensi kertaa huovuttava lääkäri tarvitsee potilaalta neuvoja eikä toisin päin.
Lue lisää täältä: http://www.hs.fi/kaupunki/a1478585004693

Musiikki kuvaksi…
Toteutamme taideterapiaa myös päiväklubilla, nimittäin opiskelijani Hilla suorittaa näyttönsä nimenomaan taiteen keinoin, pastelliliiduilla. Asiakkaamme voivat toteuttaa sisäistä maailmaansa piirtämällä/värittämällä ja esimerkiksi maalaamalla musiikin kuvaksi paperille. Myös jatkossa tulemme käyttämään taideterapiaa osana toimintaamme, nyt vielä on vaiheessa toiminnan suunnittelu, mutta ainakin soveltuvin osin taideterapia istuu hyvin myös ikäihmisten arkeen.
”Taideterapia on terapiamuoto, jossa käytetään hyväksi erilaisia taiteellisia ilmaisumuotoja, mutta johon ei kuitenkaan liity taiteellisia tavoitteita. Terapian välineenä voi toimia musiikkiterapia, luova tanssi tai kirjallisuusterapia”. (Taideterapia)

Teksti: Raija Westergård
20. marras, 2016
Uuden ajan alku…

Nyt se tapahtuu! Nimittäin muutamme uusiin tiloihimme nyt alkavalla viikolla, osoite Tunnelikuja 1, Siljankodin alakerta, sisäänkäynti Raipalan peltomaiseman puoleiselta puolen rakennusta, siis auringon puolelta, jos aurinkoa näkyisi tähän aikaan vuodesta!
Asiakkaillemme ei koidu muutosta mitään erityisempää toimenpidettä, Tomppa-kuskille ilmoitamme päivän, jolloin hän tuo asiakkaat uuteen osoitteeseen. Kaikki palvelumme toimivat samalla periaatteella kuin ennenkin – ainakin nyt aluksi. Muutoksista ilmoitamme erikseen sitä mukaa kun niitä on tulossa.
Ja onhan niitä tulossa. Tarkoituksemme on tehdä Aurinkorinteestä ns. uuden sukupolven päiväkeskus, jossa tuotamme erilaisia hyvinvointipalveluja kattavasti niin, että niistä pääsee osallisiksi paitsi kotonaan asuvat ikäihmiset, omaisiaan hoitavat omaishoitajat, ja myös ns. terveyskeskuksenmäen kampuksella asuvat asukkaat ja asiakkaat. Kampuksella siis tarkoitan Terveyskeskusta, Kurjenmäkikotia, Siljankotia, Veteraanitaloa ja nyt uutena meidän Aurinkorinne, olemme kaikki talot yhteydessä toisiimme sisäkäytävillä ja näin ollen yhteistyö vaivatonta mm. kulttuuri-, harrastus-ja virkistystoiminnan osalta.
Tältä osin meillä Hämeenkyrössä on hienosti toteutumassa Hollannin ja Tanskan mallien mukainen seniorikampus-idea, jossa ikäihminen voi elää täyttä elämää turvallisessa ympäristössä ja humaanissa vuorovaikutuksessa oman tahtonsa mukaisesti. Olemme siis juuri kehityksen ytimessa täällä Hämeenkyrössä, mikä on todella huikea juttu!
Lisäämme kuvia Aurinkorinteen tunnelmasta Pinterestiin ja Albumiin sitä mukaa, kun saamme tunnelman kohdalleen. Kannattaa käydä sivustollamme mahdollisimman usein. Virallisia avajaisia vietämme myöhemmin tammikuussa, epävirallisia vietämme kaikenaikaa eli meille voi poiketa aina kun ovi on auki ja valot päällä eli silloin ainakin olemme itse paikalla! Esittelemme mielellämme tiloja, tervetuloa!

Teksti: Raija Westergård
25. marras, 2016
Kohti tulevaisuutta

Nyt kurssi kohti tulevaa…
Maanantaina 28.11 aloitamme uusissa tiloissa osoitteessa Tunnelikuja 1. Siljankodin alakerta, opastetaulut ohjaavat kulkijaa oikeaan osoitteeseen.
Kiitos teille kaikille asiakkaille, omaisille ja muille yhteistyökumppaneille, jotka olette viihtyneet seurassamme Kurjenmäkikodin päivätoiminnassa!
Kiitos Kurjenmäen koko väelle, olette kaikki huippua! Päivätoiminta oli Kurjenmäkikodin alakerrassa 27 vuotta, kiitos joka vuodesta!
25. marras, 2016
Kyllä tässä kelpaa…

Hilkka ja Irma koekäyttämässä nojatuoleja kesken kiivaimman muuttokiireen… Erinomaiset!
Lisää kuvia päiväkeskus Aurinkorinteen tunnelmasta osiossa ” kuvat”, käy kurkkaamassa.

2. joulu, 2016
Aurinkoisia terveisiä Aurinkorinteeltä…

Tämä viikko mennyt uuden opettelussa, sekä asiakkaiden osalta että myös meidän henkilökunnan osalta. Minä jopa kadotin autoni terveyskeskuksen parkkipaikalle. Ei aina voi muistaa mihin sen aamulla on jättänyt… No, löytyihän se ja samalla (autoa etsiessä) sain raitista ilmaa.
Hienoa, että meidän päiväkeskus Aurinkorinne kiinnostaa, meillä käynyt runsaasti vierailijoita ja on aina kiva esitellä paikkoja ja kertoa menneisyydestä, nykyisyydestä ja vähän tulevaisuudestakin. Meille voi poiketa koska vaan, tervetuloa. Virallisia avajaisia vietämme tammikuussa, perjantaina 20.1 ja sitä seuraava viikko on kokonaan avointen ovien päiviä, silloinkin tervetuloa!
Ensi viikon Oivassa on juttua Aurinkorinteestä, mutta vain pieni maininta, koska jutun pääasia oli Kyröttärien tyynylahjoitus Hämeenkyrön kotihoidolle. Kyröttäret tekee todella hienoa ja arvokasta työtä ikäihmistemme parhaaksi monella tavalla toimintaa tarkemmin tässä erittelemättä. Lämmin kiitos heille!
Joulu tulla jolkottaa, mutta ensin vietämme itsenäisyytemme juhlaa, jota aina huomioimme asianmukaisin tavoin. Asiakkaanamme on vielä yksi veteraani, v. 1918 syntynyt eli kohta 97-vuotias ja edelleen virkeä ja muistinsa kirkas kuin timantti. Hänen kanssaan on aina huikea keskustella elämästä, ja mitä kaikkea siihen on hänen kohdallaan sisältynyt.
”Ja Suomen korpien yllä hohti, nyt tähti suurempi muita, ja me kaikki käännyimme sitä kohti, ja meidät kaikki se kotiin johti, se tähti suurempi muita” (Yrjö Jylhä: Kiirastuli, 1951)

Teksti: Raija Westergård
9. joulu, 2016
Joulua odotellessa…

Joulupukki kävi Aurinkorinteellä meitä tapaamassa, kertoi tulleensa Turusta Kihniön kautta Hämeenkyröön ”oikoseen” ja porotokalla, jota johti tunnetusti Petteri Punakuono. Pukilla oli haitaristi mukanaan, joka oli tiettävästi soittajana vain peitetehtävissä, oikeasti hän on tonttumaailman James Bond, salainen agentti 007, jonka oikea tehtävä on pitää pukkia silmällä, koska hänellä on taipumus eksyä usein hakoteille.
Tämä Joulupukkimme oli lisäksi täysin ”lahjaton”, vaikka hänellä olikin suuri säkki olkapäällään tullessaan, mutta siellä oli lahjojen sijasta cajon-rumpu, jota hän osasi soittaa merkillisen hyvin – pukiksi. Pukki kertoi, että hän on, ikävä kyllä, tavannut matkoillaan myös valepukkeja, jotka onneksi useimmiten jää kiinni hyvissä ajoin ennen joulua vilungihommistaan ja pahimmassa tapauksessa menettää partansa valtiolle. Tämä pukkimme kertoi myös, että on saanut yhden valepukin kiinni itseteossa, mutta pääsi karkuun, vain toinen huopikas jäi jälkeensä, josta pukki teetti tonttuompelimossa lakin. Kierrätystä tämäkin parhaimmillaan…
Joulupukki siis liikkuu näinä päivinä Hämeenkyrön maisemissa, joten kannattaa olla tarkkana ja tietysti kilttinä. Aurinkorinteellekin pukki lupasi poiketa taas alkuviikosta, sitä odotellessa.

Teksti: Raija Westergård, kuva: Johanna Matikka
13. joulu, 2016
Aurinkorinteen aamut

Meiltä Aurinkorinteeltä avautuu huikeat näkymät ikkunoiden takana, todellinen luonnon taideteos, jonka värit vaihtuvat sääolojen ja vuodenaikojen mukaan. Tämä maisema, Raipalan aukea, on merkityksellinen myös meidän asiakkaille, koska usein kysyvät, että missä me oikein nyt ollaan (siis tarkoittavat meidän tilojen sijoittumista terveyskeskuksenmäellä). Tämän maiseman tunnistaa lähes jokainen asiakkaamme ja pystyy hahmottamaan paikan varsin hyvin, kun näytän ikkunasta, että tuolla on Raipalan talo ja navetta ja pellot…
Ihmisellä on luontainen tarve sijoittaa itsensä maisemaan ja juurikin kotiseutuunsa ikäihminen haluaa sijoittua, tuttuun ympäristöön, perheeseen ja maahan. Siksi on tärkeää, että tämän kaiken voi tavallaan nähdä ikkunasta, tuttu maisema rauhoittaa varsinkin muistisairauksissa, kun on vaikea ymmärtää omaa tilaansa saati vieraita paikkoja. Meille tämä maisema tuli kuin ”kaupan päälle” ja vasta nyt – kun kuuntelee ja katselee asiakkaiden reaktiota – ymmärtää vielä enemmän tutun kansallismaiseman merkityksen ihmisen arjessa.
Joulua odotellessa päivät vilahtavat nopeasti. Paitsi elävä musiikki, myös Aurinkorinteen uusi tekniikka ja iso valkokangas mahdollistaa asiakkaille elämyksiä esimerkiksi internetin ihmeellisestä maailmasta. Elämä on todellakin ihmeellistä, sanovat monet asiakkaat ja niin sanon minäkin.
Kuva ja teksti: Raija Westergård

23. joulu, 2016
Rauhallista Joulua ja onnellista Uutta Vuotta 2017…

…toivottelen teille kaikille täältä Aurinkorinteen kotisivuilta. Vuosi on kulunut nopeasti ja sisältänyt suuria muutoksia päivätoiminnan kokonaiskuvassa. Uusi päiväkeskus valmistui Siljankodin alakertaan (muistanette että toimintamme oli 27 vuotta keskittynyt Kurjenmäkikodin pohjakerrokseen) ja olemme käynnistäneet toimintaamme täällä uudessa paikassa nyt muutaman viikon. Aurinkorinne on kiinnostanut kovasti hämeenkyröläisiä ja ulkopaikkakuntalaisia myös ja se on hieno juttu. Suunnitelmissamme on uudistaa palveluitamme uuden sukupolven päiväkeskukseksi ja siihen suuntaan ”laiva” onkin jo kääntymässä.
Joulun välipäivät olemme suljettuna ja avaamme ovet jälleen maanantaina 2.1. 2017. Virallisia avajaisia vietämme perjantaina 20.1 ja sitä seuraava viikko (viikko 4) vietämme avointen ovien päivää. Tervetuloa!

Valoa kohti…
Kuvassa talvipäivän seisaus maailman vanhimmassa tähtitornissa Irlannin muinaisessa idässä Newgrangessa, jonka käytävähauta rakennettiin neoliittisellä kaudella (nuorempi kivikausi) yli 5 000 vuotta sitten. Se on siis vanhempi kuin Stonehenge Englannissa tai Gizan pyramidit Egyptissä. Rakentamisesta vastasi maanviljelijäyhteisö, joka asutti hedelmällistä Boynen laakson aluetta.
Auringon noustessa joulukuun 21. päivänä kapea valonsäde saavuttaa kammion lattian ja etenee kohti kammion perää. Kun aurinko nousee korkeammalle, valonsäde levenee niin, että koko huone valaistuu. Tapahtumasarja alkaa noin kello yhdeksän aamulla ja kestää 17 minuuttia. Newgrange on ihmeen tarkka ajanmäärittäjä, kun ottaa huomioon, että se rakennettiin 500 vuotta ennen pyramideja ja yli tuhat vuotta ennen Stonehengeä. Sen rakentajien tarkoitus oli epäilemättä korostaa uuden vuoden alkamista. Lisäksi se on todennäköisesti ollut vahva elämän voittoa kuolemasta edustava symboli.
Newgrange on merkittävä nähtävyys, jonka maisemia hallitsevat sivilisaatioiden jäännökset kivikaudelta, kristinuskon alkutaipaleelta, viikinkien aikakaudelta, keskiajalta ja angloirlantilaisten ajanjaksolta.

Kuvan ja osan tekstistä sujuvasti netistä kopioinut: Raija Westergård
31. joulu, 2016
Ajatuksia uuteen vuoteen

Tänään, vuoden 2016 viimeisenä päivänä luin Helsingin Sanomien pääkirjoitusta suurella mielenkiinnolla. Silmiini osui erityisesti lause ”Hyvä- ja huono-osaisen maailman väliin jää monta miljardia ihmistä. Heillä elämä on viime vuosina muuttunut monin tavoin paremmaksi”. Tämä on tietysti hyvä uutinen, mutta samalla tulee pohtineeksi huono-osaisten maailmaa, miten monta miljardia ihmiselämää sijoittuu juurikin sinne?
Suomalaiset kuuluvat ihmiskunnan vauraimpaan osaan, joten rikkaimman miljardin elämä on meille kaikkein tutuinta. Samaan joukkoon kuuluvat länsimaat, joissa vuoden 2016 uutistapahtumiin kuuluivat yllättävät äänestystulokset, tärkeimpinä Yhdysvaltojen presidentinvaalit sekä Britannian kansanäänestys EU-erosta. Näissä maissa vaalipäivänä äänestämisellä on merkitystä.
Maailman huono-osaisimmilla alueilla moni sen sijaan haluaa äänestää jaloillaan. Syinä ovat sodat, kriisit tai yleinen näköalattomuus. Usein kotiseutunsa jättäneet ihmiset päätyvät asumaan naapurimaihin, mutta osa väestön liikkeistä koskettaa myös ¬Eurooppaa. Se heijastuu lähes jokaisen EU-maan poliittiseen ilmapiiriin.
Köyhyys ja ali¬ravitsemus eivät enää uhkaa väestön enemmistöä, vaan moni on päässyt paranevan elintason makuun. Lapset – ja siis myös tytöt – pääsevät kouluun, ja kouluissa hankituilla taidoilla on käyttöä työmarkkinoilla. Keskiarvoilla mitaten ihmiset elävät pitempään ja terveempinä kuin aiemmin. Hyvin suuri osa ihmis¬kunnasta voi ajatella, että vuosi 2016 oli parempi kuin edellinen mutta seuraava vuosi on ehkä vielä parempi.
Lue HS.n artikkeli kokonaisuudessaan täältä: http://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000005026927.html
Tällaisia pohdin tänään, uuden vuoden kynnyksellä ajatukset jo siirtymässä huomiseen ja ylihuomiseen, jolloin päiväkeskus Aurinkorinne avaa ovensa joulun ajan sululta. Tervetuloa jälleen entiset ja uudet asiakkaat!
Onnekasta uutta vuotta 2017 kaikille!

Kuva: Internetin kuvamaailma, teksti: Raija Westergård / referaatti Helsingin Sanomien pääkirjoituksesta 31.12.2016

5. tammi, 2017
Taidetta ja tarinoita

Saamme päiväkeskus Aurinkorinteelle tauluja kunnan taidekokoelmista. Tarkoitus olisi näinä päivinä päästä ripustushommiin, vain taulukiskot puuttuvat joka asia on tilauksessa. Suurin osa tauluista sijoitamme käytäviin, ja muutamia oleskelutiloihin jne. Taidetunneliin (maanalainen yhdyskäytävä Aurinkorinteen ja terveyskeskuksen välillä) sijoitamme aikanaan myös tauluja, todennäköisesti kansalaisopiston taidekoululaisten töitä.
Nyt kyseessä olevat 21 teosta kunnan taidekokoelmista ovat todella hienoja ja osa varsin tunnetuilta taiteilijoilta (Usko Nyström, Pentti Kokko, Leo Pahlama jne.) ja monet taulujen aiheet kuvaavat Hämeenkyrön huikeita maisemia, vanhoja taloja, entisiä kouluja… Joukossa on yksi pysäyttävä muotokuva, äiti ja tytär (kuva ohessa). Kysymys kuuluukin, keitä taulussa on? Aika monet meidän asiakkaista ovat tunnistaneet…
Kyllä, äiti ja lapsi-teos on hämeenkyröläissyntyisen Eino Heljon öljyvärimaalaus kankaalle v. 1928, malleina Sigrid Sillanpää ja tytär Saara. Tämä teos on varsin kookas ja ajattelimme sijoittaa sen arvoiseensa paikkaan käytävän päähän, jossa valaistus on sopiva ja ympärillä avointa hengittävää tilaa. Taiteen ja katsojan kohtaamisella on aina suuri merkitys. Kuten ortodoksisessa ikonitaiteessa, kuva katsoo aina ihmistä takaisin samalla tavalla kuin ihminen kuvaa, kyse on siis vuorovaikutuksesta, menneisyyden kohtaamisesta nykyhetkessä, tunnistamisesta, suurista hetkistä ja muistoista menneen maailman ja siitä kertovan taiteen äärellä.

Teksti: Raija Westergård

14. tammi, 2017
Ihmisoikeus. Aina.

Luin tässä joku päivä Pirkanmaan Liiton uustiskirjettä ja maakuntablogia, jossa tällä kertaa vieraili kirjoittajana Mari Patronen. Patronen toimii I&O-kärkihankkeessa muutosagenttina Pirkanmaalla. I&O tarkoittaa siis hanketta, joka kehittää ikäihmisten kotihoitoa ja vahvistaa kaikenikäisten omaishoitoa, joka – kuten tiedämme – on yksi tämän hallituksen kärkihankkeista.
Patronen kirjoittaa, että keskeisellä sijalla ovat iäkkäiden asiakkaiden hoito- ja palveluketjut. Tähän ketjuun siis kuuluu oleellisesti avoin yhteistyö sekä kotona (kotiin tuotetut palvelut) että omais- ja perhehoidon mahdollisuudet. Patronen painottaa myös kulttuuri- ja liikuntapalveluita, joita ei voi ohittaa pohdittaessa tulevaisuuden 2020 rakenteita. Patronen painottaa kokonaisuutta, ja onkin mietittävä mitä kaikkea ikäihmisen ja ikääntyvän elämään lähivuosina kuuluukaan.
Viikolla katselin (tai oikeastaan kuuntelin) A-studion keskustelua. Siellä puhuivat poliitikot nimiä tässä mainitsematta, mutta kyse oli tässäkin keskustelussa sote ja että mitä kuntiin jää kun sosiaali- ja terveyspalvelut siirtyvät maakunille 2019 alusta. Yksi keskustelija puhui järkeviä: kunnissa pitää kehittää hyvinvointipalveluja ja sitähän me täällä Hämeenkyrössä olemme tehneet.
Muutaman vuoden takainen visio terveyskeskuksenmäen hyvinvointikampuksesta on jo toteutunut tai ainakin hyvällä alulla. Me Aurinkorinteellä kehitämme palveluitamme juurikin ihmisen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin ehdoilla, monet palvelut ovat jo nyt ns. saman katon alla käytävällä toisiinsa yhteydessä. Toivonkin jatkossa enemmän yhteistyötä terveyskeskuksenmäen eri toimijoiden kanssa sekä myös erilaisten järjestöjen ja kolmannen sektorin kanssa. Yhteistyön verkkoja on jo heitetty… Tulevaisuus tehdään yhdessä.

Kuva: Vanhustyön keskusliitto, teksti: Raija Westergård

21. tammi, 2017
Avajaiset Aurinkorinteellä 20.1 -17

Päiväkeskus Aurinkorinteellä oli eilen hieno päivä. Vietettiin virallisia avajaisia kuohujuoman, puheiden, musiikin ja kakkukahvien kera. Tk.n keittiö oli pistänyt parastaan ja leiponut meille aiheeseen hienosti sopivan aurinkoisen kakun (kuvassa). Lämmin kiitos keittiölle!
Pidin itse tervehdyspuheen ja liitän siitä tärkeimpiä osia tähän. Yleensä puheeni menee käytännössä toisin mitä olen kirjoittanut, olen ”käsikirjoittamaton sielu”, mutta toivottavasti suunnilleen kuitenkin puhuin näin:
”Tervetuloa kaikille! Kohotetaan malja uudelle päiväkeskukselle ja toivotetaan onnea meille ja teille, nykyisille ja tuleville asiakkaille ja kaikille uusille hyvinvointipalveluille, joita me tänne kehitellään. Onnea!
Tämä on hieno päivä meille kaikille. Pitkä matka on tultu vuodesta 2012, jolloin tähän keskeneräiseen tilaan alettiin suunnittelemaan vanhusten päiväkeskusta. Täytyy sanoa, että matkalla oli kaikenlaista vääntöä ja vastatuulta, mutta nyt olemme tässä tilanteessa tänään ja se on pääasia. Joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään, eikös niin.
Kiitos teille luottamushenkilöt, edistyksellisestä ja rakentavasta päätöksestä, silloin kun tämä pykälä oli valtuustossa esillä. Kiitos perusturvalautakunnalle, virkamiehille, arkkitehdille ja suunnittelijoille, Kynnöksen rakentajille, ja teille kaikille teknisen puolen toimijoille. Kiitos muille yhteistyökumppaneille, kansalaisopistolle, Pilvisen Pirkon kanssa meillä on ollut monenlaisia yhteistyökuvioita soittimista vitriineihin, joita pelastettiin keskuskoulusta puskutraktorien kidasta ja viimeisinpänä tämä hieno tauluprojekti, eli saimme kunnan taidekokoelmista hienoja ja harvinaisia teoksia, joita monet hämeenkyröläiset eivät ole nähneet koskaan. Vanhimmat teokset 20-luvulta.
Vähäsen päivätoiminnan historiasta, eli edeltäjä päiväosasto aloitti toimintansa Kurjenmäkikodin alakerrassa suunnilleen 28 vuotta sitten. Tomperin Hilkka, noin vuosi sitten edesmennyt työtoveri ja ystävämme, edeltäjämme, oli silloin aktiivi päiväosaston perustaja sekä teki pitkän uran ikäihmisten parhaaksi. Voin tässä kertoa, että minulle oli haasteellista asettua päiväosastolle Hilkan jalanjälkiin, mutta niin vaan tein… Uskon, että Hilkka olisi tänään iloinen uudesta päiväkeskuksesta, tiedän, että hänellä oli aikanaan monia ideoita tähän samaan suuntaan.
Haluan muistaa tänään myös Hannele Hietasta, silloista vanhainkodin johtajaa, jolla oli silloin sormensa monessa mukana myös, Vaunuveräjän Kaarinaa, Keskisen Railia, sekä kuskeja ym. Ja monia monia sijaisia vuosien varrella. Muistelemme teitä kaikkia lämmöllä.
Mutta nyt tähän päivään..haluan esitellä teille nykyisen päiväkeskuksen henkilökunnan. Meitä on täällä hyvinvointipalveluissa itseni lisäksi Johanna Matikka, Mia Palojoki ja Jemina Lappalainen. Seija Kallio klaaraa kuntosalin käyttäjiä, Palvelubussin kuski on Tomppa, Tom Lehtinen, hän on myös mainio kitaristi. Sitten meillä käy tilauksesta parturikampaaja Aija Hannula, jalkahoitaja Eini Komulainen ja hyvänolon hoitaja Sirkku Rantamäki, joka tekee erilaisia hierontoja Frantsilan tuotteilla. Ja heillä nyt täällä asianmukaiset tilat, joihin voitte tutustua kohta.
Ja muutama sana palveluiden kehittämisestä… Nyt kun tilat ovat valmiina keskitymme sisältöön, kehitämme tästä vähitellen uuden sukupolven hyvinvointikeskusta, johon malli tulee mm. Tanskasta ja Hollannista. Jo nyt on näkyvissä päämäärä, mihin ollaan matkalla. Ikäihmisen monet palvelut saatavissa helposti saman katon alta, siis oikea seniorikampus jo nyt hyvinvointipalveluiden saatavuuden osalta ja meillä on tässä hieno perihämeenkyröläisellä kansallismaisemalla varustettu olohuone (katsokaa ikkunasta ulos), jossa olohuoneessa ikäihmiset koko tämän kampuksen alueelta voivat kokoontua harrastamaan ja viettämään aikaa ystävien seurassa. Kerron harrastuksista myöhemmin lisää…
Ja sitten hyvät kutsuvieraat! Kaikista oleellisin asia, miksi tämä hieno päiväkeskus on rakennettu ja keitä varten me ollaan täällä? No tietenkin meidän asiakkaat, teitä on täällä nytkin muutamia, ilman asiakkaita emme olisi mitään! Juuri teidän läsnäolonne tekee päivästä merkityksellisen, te tulette ja teidän mukana tulee kokonainen elämäntarina, 100 vuotiaan Suomen tarina moninkertaisena joka päivä. Eikö olekin huikea asia? Meille koko henkilökunnalle on suuri ilo ja kunniatehtävä elää kanssanne arkipäivää täällä, ja saamme kuunnella ja oppia teidän tarinoista elämää ja sen monimuotoisia sävyjä.
Jalkaväen kenraali Adolf Ehrnrooth sanoi aikoinaan, että ”Kansa joka ei tunne menneisyyttään, ei hallitse nykyisyyttään, eikä ole valmis rakentamaan tulevaisuutta varten.”
Hyvät kutsuvieraat! Me todellakin rakennamme täällä tulevaisuutta ikäihmistemme parhaaksi ja juuri tänään olemme tässä kohtaa tätä tärkeää tehtävää, ja matka jatkuu… Kiitos teille että jaatte tämän hienon päivän meidän kanssamme…. Kiitos!”

Kuva ja teksti: Raija Westergård

28. tammi, 2017
Juhlan aikaa…

Viikko vierähtänyt Aurinkorinteellä avointen ovien merkeissä. Kiinnostuneita kävi runsaasti ja oli mukavaa tavata vanhoja tuttuja ja kohdata uusia tuttavuuksia. Todella huikea asia, että niin monet kuntalaiset ovat olleet kiinnostuneita ennaltaehkäisevästä hyvinvointipalvelusta, jota tämä päiväkeskus nimenomaan on ja mikä parasta, juuri nämä palvelut nousevat kunnissa arvoon arvaamattomaan, menee Sote sitten mihin tahansa (maakunnallisen hallintorakenteen osaksi).
Kuvassa sosiaalijohtaja Taina Niiranen juhlapuhujana Aurinkorinteen avajaisissa 20.1. Referoihin tähän muutamia kohtia hänen ajatuksia herättävästä puheestaan:
”Ihmisen elämänkaari voidaan jakaa neljään osaan. Vanhenemisen määrittelyssä käytetään kolmatta ja neljättä ikää. Kolmannessa iässä me irtaudumme työelämästä ja jäämme eläkkeelle. Useimmat ovat toimintakykyisiä ja aktiivisia omassa elämänhallinnassaan. Eläkeikäiset tulevat toimeen omillaan ja haluavat, että heistä puhutaan mieluimmin ikääntyvinä kansalaisina, eläkeläisinä tai senioreina. Neljännessä iässä olevat ihmiset ovat yli 80-vuotiaita, jotka voivat tarvita toisten ihmisten apua ja tukea pystyäkseen toimimaan yhteiskunnan jäseninä ja omassa arjessa. Hoidon tarve ja riippuvuus muista ihmisistä kasvaa iän ja sen tuomien rajoitteiden, kuten liikuntakyvyn heikentymisen ja sairauksien myötä.
Päiväkeskus Aurinkorinteen tavoitteena on tarjota sosiaalista kuntoutusta fyysisen ja psyykkisen kuntoutuksen ohella. Sosiaalinen kuntoutus edistää asiakkaan ja hänen elinympäristönsä vuorovaikutusta ja tukee osaltaan osallistumisessa yhteiskunnan toimintaan. Päivätoiminnan tavoitteena on myös ilon tuominen arkeen, onnistumisen tunteen kokeminen ja elämysten tuottaminen sekä syrjäytymisen ehkäiseminen ja sosiaalisen kanssakäymisen turvaaminen. Päivätoiminta on ennaltaehkäisevää toimintaa, jonka tehtävänä on estää yksinäisyyttä ja saada ikäihminen tuntemaan itsensä tärkeäksi osaksi jotain yhteisöä, jossa hänestä pidetään huolta. Päivätoiminta on kaikkea sitä toimintaa, joka edesauttaa ikääntyneen hyvinvointia ja ylläpitää kokonaisvaltaista toimintakykyä sekä arjessa jaksamista.
Hämeenkyröläiset ikäihmiset haluavat asua kodissaan niin pitkään kuin se on mahdollista, ja tästä syystä olemme panostaneet Hämeenkyrössä päivätoimintaan, sillä vanhustyön johtavana periaatteena on, että iäkäs ihminen voi elää kotonaan, mieluiten elämänsä loppuun saakka.
Suomi täyttää tänä vuonna 100 vuotta. Tilastokeskuksen mukaan Suomessa oli vuonna 1960 yli 100 vuotiaita 71 henkilöä. Viime vuoden alussa lähes 800 suomalaista oli täyttänyt 100 vuotta. 105-vuotiaita oli 18 ja kaksi vanhinta 109-vuotiaita. Sata vuotta täyttäneiden määrä kasvaa joka vuosi noin viidellä prosentilla. Vuonna 2065 heitä arvioidaan olevan jo 8000. Hämeenkyrössä on tällä hetkellä yksi 100 vuotta täyttänyt ja toinen täyttää tänä vuonna.
Edesmennyt Lempi Pessi vastasi 100-vuotispäivillään Lavajärven Päivölässä kysymykseen pitkän iän salaisuudesta onnellisuuden. Lempin mietelause 102-vuotispäivänään oli: Kuljen selkeästi omaa polkuani ja ymmärrän elämän opetukset. Onnellisuus, oman polun kulkeminen ja elämän opetusten ymmärtäminen, siinä meille nuoremmille hyvät elämän eväät.”

Tässä siis osa Tainan puheesta, johon ei ole mitään lisättävää eikä pois otettavaa. Kiitos!

Kuva: Johanna Matikka, teksti: Raija Westergård

3. helmi, 2017
Suomi 100 – Kaikki laulavat!

Suomen juhlavuotena on paljon erilaisia projekteja, esimerkiksi Kaikki laulavat! Katso linkki täältä: http://suomifinland100.fi/project/suomi-100-kaikki-laulavat/
Me laulamme Aurinkorinteellä useinkin yhdessä kaikenlaista: kansanlauluja, iskelmiä ja vanhaa tanssimusiikkia, jota käy esittämässä mm. Pauli ja Jouko (kuvassa). Ja meidän asiakkaat ovat innokkaita säestäjiä rytmisoittimilla, valitettavasti en saanut liitettyä tähän videota, mutta kuva puhukoon tällä erää puolestaan.
Toisinaan laulamme myös hengellisiä lauluja ja virsiä ja nimenomaan niitä vanhoja, jo lapsuudesta tuttuja virsiä, jotka kaikki ikäihmiset osaavat. On todella suuri ilo laulaa ikäihmisten kanssa ja samalla jutella virsien kauniista runoudesta, joka on todella hienoa ja ikivanhaa. Tässä hetkessä todellakin tuntui, että aika pysähtyi, lauloimme varmasti samaan tapaan kuin 1600-luvulla tai 1800-luvulla on laulettu. Hieno ja harras tunnelma.
Olemme viritelleet yhteistyötä Veteraanitalon asukkaiden kanssa. He tulevat mielellään meidän Kulttuuriklubille ja kuljetukseen (sisäkäytävää) saamme apua ”Mosselta” (en osaa ääntää hänen oikeaa nimeään) uushämeenkyröläinen nuori mies, joka opiskelee lähihoitajaksi ja on oppinut suomen kielen vuodessa!
Meidän asiakkaat ottivat Mossen hienosti vastaan ja keskustelua syntyi heti. Itse näkisin ikäihmisten ja uushämeenkyröläisten nuorten yhteistyössä ja vuorovaikutuksessa suuren mahdollisuuden jatkossa enemmänkin: ikäihmiset haluavat jutella hitaasti, kiireettömästi ja juuri siten nuoret oppivat paitsi kieltä myös suomalaista kulttuuria. Ja vanhusten kunnioittaminen näyttää olevan näissä nuorissa sisäänkirjoitettuna jo valmiiksi, sitä ei heille tarvitse erikseen opettaa.

Kuva ja teksti: Raija Westergård
10. helmi, 2017
Muuan matkakertomus

Meillä Aurinkorinteellä on harjoittelussa uushämeenkyröläinen Mojtaba (Mustafa, aiemmin kutsuin häntä Mosseksi). Hän on 16-vuotias nuori mies, nopeasti asiat omaksuva ja osaa myös suomen kielen varsin hyvin, vaikka onkin ollut Suomessa vasta noin vuoden. Asiakkaat ovat olleet kovasti kiinnostuneita hänestä ja pyysinkin häntä kertomaan kotimaastaan – hän on syntynyt Afganistanissa ja asunut perheensä kanssa viimeksi Iranissa – ja matkastaan Suomeen.
Kuulimmekin todellisen ”matkakertomuksen” ja lisäksi hän näytti videoita. Ensinnäkin matka Suomeen kesti 2 kuukautta ja vaarallisin oli meritie jossain kohtaa Turkin ja Kreikan välillä. Kumiveneeseen, joka oli mitoitettu 8.lle henkilölle lastattiin 50 ihmistä. Merimatka kesti tuntikausia ja meri oli kokoajan myrskyinen. Matka jatkui Kreikasta erilaisilla matkustustavoilla halki Euroopan ja viimein Tukholmasta junalla Haaparannan kautta Ouluun, josta Hämeenkyröön viime vuonna alaikäisenä turvapaikanhakijana. Hänelle on nyt myönnetty oleskelulupa ja kaikki hyvin siltäosin.
Mustafa on kiinnostunut lähihoitajan/sairaanhoitajan ammatista ja siihen me kaikki (myös asiakkaat) häntä kannustamme. Hänellä ei ole ollut helppo tie tulla Suomeen, opetella kieli, omaksua vieras kulttuuri ja vielä opetella elämään siinä ns. normaalia elämää. Varsin mielenkiintoista on ollut seurata meidän asiakkaiden suhtautumista Mustafaan, outoon aksenttiin ja aasialaiseen ulkonäköön. Kaikki asiakkaamme ovat toivottaneet hänet tervetulleeksi, joka on hienoa. Eräskin karjalaista syntyperää oleva asiakkaamme sanoi: ”kyll mie tiiän miltä tuntuu jättää kaik ja lähteä evakkoreissuun”.
Olen kannustanut asiakkaitamme ja Mustafaa keskenään luontevaan keskusteluun ja se on onnistunut hyvin keskustelukorttien avulla. Ja kun keskustelu viriää jostain asiasta, juttu lähtee siitä luistamaan kuin itsestään.
Niin, tämän ”matkakertomuksen” äärellä pysähtyy ja tulee pohtineeksi jälleen kerran ihmisyyttä ja sen perimmäistä olemusta. Olemme nähneet uutiskuvia, joissa pakolaisveneitä on kaatunut ja hukkuneiden ruumiita huuhtoutuu rantaan, joukossa myös lapsia. Ja tämä kaikki tapahtuu tämän ajan Euroopassa. Ei todellakaan jossain harmaassa menneisyydessä, vaan tänään, juuri tänään. Tässä pohdittavaa meille kaikille.

Teksi: Raija Westergård, kuva: internetin kuvamaailma
19. helmi, 2017
Piano

Saimme Aurinkorinteelle pianon, kiitos jälleen Pilvisen Pirkolle, joka vihjaisi tästä mahdollisuudesta eli varhaiskasvatuksen käytössä olleesta soittimesta, joka oli kunnan varastossa ikään kuin odottamassa juuri meitä. Kiitos myös siirtoavusta Pihapelimanneille ja harjoittelija Mustafalle, joka oli mukana siirtotalkoissa.
Piano on tarpeellinen monissa tilaisuuksissa, joita Aurinkorinteellä järjestämme. Itsekin pystyn soittamaan pianoa välttävästi ja lähinnä vain virsiä, koska ovat hitaita ja jääneet muistihistoriaan jo lapsuudesta. Ajattelin, että nyt kun meillä on piano, voin pyytää vaikka Nikkilän Tuulikkia joskus säestämään ja joinakin päivinä toki voin itsekin säestää virsilauluhetkessä. Kun olin lapsi, meillä kotona järjestettiin usein seuroja, varhaisin muisto virren veisuusta onkin, kun väki tuli mustissa vaatteissa ja veisattiin voimakkaasti, säestystä ei tietenkään ollut eikä ollut soittimiakaan, pianosta puhumattakaan, mutta siihen aikaan soittimia ei maaseudun hiljaisissa ja syrjäisissä olosuhteissa tarvittukaan eikä ollut edes varaa hankkia. Tämä tästä.
Tulevan viikon ohjelmassa Aurinkorinteen kulttuuriklubilla mm. Kyröskosken VPK.n vierailu tiistaina klo. 12.30 alkaen. Jatkamme tämän viikonlopun konserttitunnelmissa 100-vuotiaan Suomen kunniaksi. Eli jos lauantain konsertti Koskilinnassa meni ohi, meillä Aurinkorinteellä pääsee tiistaina samaan tunnelmaan. Tervetuloa.
Keskiviikkona kulttuuriklubilla (klo.12.30 – 13.45) Anna-Kaisa Immonen tulee kertomaan isästään Nils Arthur Osarasta (1903-1996). Tämä tilaisuus liittyy myöskin Suomi 100-teeman alle. Tilaisuuteen – kuten kaikkiin kulttuuriklubin tilaisuuksiin päivittäin – on vapaa pääsy. Seuraa ilmoittelua täällä kotisivuilla (linkki yläpalkissa) ja Aurinkorinteen Fb-sivulla. Tervetuloa!
25. helmi, 2017
Suomi 100 – Hämeenkyrön vaiheita

Suomi 100 – teeman alle mahtuu paljon asiaa ja tapahtumia paitsi valtakunnallisesti myös Hämeenkyrön näköalasta. Menneellä viikolla saimme kuulla lämminhenkistä ja mielenkiintoista tarinaa Osaran kartanon vaiheista 1800-1900-luvuilta. Anna-Kaisa Immonen kertoi isästään Nils Arthur Osarasta (1903 -1990) ja hänen elämänvaiheitaan Hämeenkyrössä ja myös Suomen rajojen ulkopuolella esim. Roomassa. Anna-Kaisa tulee uudelleen huhtikuun alussa ja silloin tiistairyhmä ja kaikki halukkaat voivat tulla kuulolle.
Olen itse Suomi 100-työryhmässä (Hämeenkyrössä) ja näillä näkymin juhlavuodesta tulee huikea. Kannattaa seurata ilmoittelua mm. UutisOivassa. Me Aurinkorinteellä toteutamme Suomi 100 – ohjelmia myös eli kannattaa seurata tätä kotisivua ja meidän FB-sivuja, siinä tieto kulkee ketterästi ja pyrimme julkaisemaan paljon kuvia tapahtumistamme heti tuoreeltaan.
On suuri ilo huomata, miten Aurinkorinne on otettu innostuneesti vastaan uutena ikäihmisten olohuoneena sekä kokoontumispaikkana muille ryhmille. Ja runsaasti vapaaehtoisia on ilmoittautunut mukaan toimintaamme. Ehkäpä takavuosien ajatukseni hämeenkyröläisestä ”helsinkimissiosta” on toteutumassa hiljalleen? HelsinkiMissio tosin toimii erilaisella periaatteella eli lahjoitusten turvin, mutta mikä estää kokeilemasta samaa ideaa pienimuotoisesti julkisessa palvelussa? Kaikkea ei kuitenkaan voi koskaan mitata rahassa, talouden tunnusluvuilla. Lainaan tähän loppuun ikuista lausetta, jossa piilee suuri viisaus:
— Norman Vincent Peale

Teksti: Raija Westergård, kuva: Anna-Kaisa Immosen valokuva-arkisto

4. maalis, 2017
Vapaus valita

Kopion tähän tämän päivän Helsingin Sanomien pääkirjoituksen, joka koskettaa meitä kaikkia viimeistään vuoden 2019 alusta:

Valinnanvapaus ei saa kaataa sote-uudistusta. Uudistus on jo myöhässä eikä kestä poliittista kompurointia.

SOTE-UUDISTUSTA koskevat lait ovat etenemässä eduskunnan käsittelyyn. Kyseessä on suurin muutos sosiaali- ja terveyspalveluihin sen jälkeen, kun terveyskeskukset perustettiin 1970-luvulla.

Palvelujen järjestämisvastuun siirtoa kuntia suuremmille toimijoille on valmisteltu yli kymmenen vuotta. Erilaisten vaiheiden jälkeen on päädytty vaihto¬ehtoon, että järjestämisvastuu siirretään kunnilta 18 maakunnalle. Tämä takaisi nykyistä paremmin tasavertaiset palvelut koko maassa.

Juha Sipilän (kesk) hallituksessa uudistus on kuitenkin saanut nopeassa aikataulussa uuden ulottuvuuden eli merkittävän laajennuksen asiakkaan valinnanvapauteen. Julkisesti rahoitettujen palvelujen tuottajiksi tulisivat nykyistä laajemmassa mittakaavassa myös yksityiset toimijat. Tavoitteena on parantaa ja lisätä erityisesti perustason palveluja tuottajien välisellä kilpailulla.

Tavoite voi olla sinänsä hyvä, mutta valinnanvapautta koskevat lakiesitykset kielivät hätäisestä valmistelusta. Lausuntokierrokselle lähetetyssä esityksessä kaikkia asioita ei ole mietitty loppuun asti.

Valinnanvapausmalli uhkaa pirstaloida palvelujen tuotantoa entisestään. Tämä on vastoin sote-uudistuksen keskeisimpiä tavoitteita. Uudistuksen seurauksena potilaiden hoitopolut pitäisi saada nykyistä sujuvammiksi. Yhteistyö sosiaalipalvelujen sekä toisaalta perustason ja erikois¬tason terveydenhuollon välillä pitäisi ¬silloin saada saumattomaksi.

Ongelmallisin kohta esityksissä on sote-keskuksille kaavailtu ¬rahoitusmalli, jonka yksityiskohdat ovat vielä auki. Pahimmassa tapauksessa rahoitusmalli voi ¬johtaa siihen, että ihmisten eriarvoisuus ¬palvelujen saatavuudessa kasvaa. Yksityiset tuottajat voisivat päästä rahastamaan valikoimalla asiakkaikseen vain vähän hoitoa tarvitsevia potilaita. Tällaiseen ¬uudistukseen yhteiskunnalla ei ole varaa.

Hallitus on luvannut, että lausunto¬kierroksen kritiikki otetaan huomioon ja tarvittavat korjaukset tehdään. Se onkin välttämätöntä, sillä sote-uudistus ei saa kaatua valinnanvapausmallin ongelmiin. Uudistus on jo myöhässä eikä kestä enää poliittista kompurointia.

Helsingin Sanomat 4.3.2017
Teksti ja kuva: Raija Westergård

11. maalis, 2017
Säästöjä?

”Valtio aikoo säästää vanhuspalveluista ensi vuosikymmenellä joka vuosi lähes miljardi euroa. Kymmenessä vuodessa vanhusten palveluista aiotaan mahdollisesti säästää siis lähes 10 miljardia euroa.” Löysin netin uumenista artikkelin, joka on viime vuoden syyskuulta ja julkaistu Kalevassa otsikolla Hallitus ei puhu 3 miljardin sote-säästölistastaan – ”kotihoivaa” ja psykiatriaan avopalveluita.
Jos todellakin on aikomus säästää vanhuspalveluista joka vuosi noin miljardi euroa, jokainen ymmärtää mistä on kysymys. Kotihoiva on laitettu säästötaulukossa lainausmerkkeihin. Mitä se voi tarkoittaa?
– Kotihoiva tarkoittaa asumista omissa kerrostaloyksiöissä taajamien keskustoissa, sana määritellään hallituksen tilaaman vaikutusarvion liitteessä. Vanhuspalveluiden säästöpotentiaaliksi tutkijat laskevat vuodessa 936 miljoonaa euroa eli lähes miljardin. Raportissa kirjoitetaan, että ympärivuorokautisen hoivan vähentäminen lisäämällä ”kotihoivaa” tuottaisi puolen miljardin euron vuotuisen säästön.
Säästölista on äkkiseltään karua luettavaa, eikä yksikään ministeri ole esitellyt sitä julkisuudessa.

Julkisesti rahoitettavien sosiaali- ja terveyspalveluiden määrä ja taso ovat laskemassa ensi vuosikymmenellä.

Sote-uudistuksen valmistelua johtava perhe- ja peruspalveluministeri Juha Rehula (kesk.) ei antanut 3 miljardin säästöjen toteuttamistavasta Lännen Medialle haastattelua, kun LM ensimmäisen kerran heinäkuussa kirjoitti listan olemassaolosta.

Tutkijoiden laatiman laskelman mukaan 3 miljardin vuotuinen sote-säästö on mahdollinen, jos vanhuksia siirretään ”kotihoivaan” ja esimerkiksi vammaisten palveluissa ja nuortenpsykiatriassa siirrytään vielä nykyistä enemmän kohti avopalveluita.
Vaikutusarvion perusteella hallitus lähtee sote-uudistuksessa siitä, että vanhukset asuvat ensi vuosikymmenellä nykyistä useammin omissa pienissä asunnoissaan, joissa hoitajat käyvät huolehtimassa esimerkiksi lääkkeiden antamisesta.

Vanhusten kotihoidon tuottavuuden kasvattamisella arvioidaan olevan 394 miljoonan euron säästövaikutus.

Tuottavuuden kasvattaminen tarkoittaa ihmisten hoitamisessa usein sitä, että työntekijät tekevät välttämättömät työtehtävät nopeammin kuin nyt, jolloin työsuoritteita sisältyy työpäivään enemmän.
Lue koko artikkeli täältä:
http://www.kaleva.fi/uutiset/kotimaa/hallitus-ei-puhu-3-miljardin-sote-saastolistastaan-vanhuksille-kotihoivaa-ja-psykiatriaan-avopalveluita/738315/#.WMOJqz-CUbb.facebook

Niin, koska kysymys todellakin on ihmisten hoivasta heidän viimeisinä elinvuosinaan, tulee pohtineeksi, että miten hoivatyössä selviydytään seuraavien vuosien ja vuosikymmenien aikana. Jos työtehtävät joudutaan (säästösyistä) tekemään vielä nopeammin kuin tällä hetkellä, joka tarkoittaa suomeksi sitä, että asiakkaan (vanhuksen) luona viivytään vielä vähemmän aikaa.. Suurilla paikkakunnilla puhutaan siis vain muutamista minuuteista / asiakas. Kysymys kuuluukin: onko tässä enää mitään tolkkua?

Kuva ja pääosa tekstistä: Kaleva 15.9.2016
Tekstikommentit: Raija Westergård

16. maalis, 2017
Hoivan arvoiset

Joukko tamperelaisia kirjoittajia julkaisi viime vuonna kirjan Hoivan arvoiset (Gaudeamus 2016).
Kirjan ansioihin kuuluu se, että se selittää ja avaa ns. virallisen hoivakielen
ja retoriikan ja haastaa arvioimaan nyt tekeillä olevien ratkaisujen
(Sote, valinnanvapaus jne.) oikeellisuutta. Kirjasta voi lukea tarinaa Kielosta,
Pentistä ja Mikasta. Kielo vanhenee, Kirsti saa aivoinfarktin,
Pentti ryhtyy omaishoitajaksi… Hoivatyöntekijöiden todellisuutta
valottavat Kieloa hoitavien Marien Ja Allin tarinat.
Ja oma lukunsa on, kun kirja esittelee dystopian suomalaisesta hoivasta parinkymmenen vuoden kuluttua.
Kaksikymmentä vuotta kuluu nopeasti, sen tiedämme kaikki. Missä tilassa vanhushoiva lienee silloin? Kuka meitä hoivaa? Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa 15.3.2017 käsiteltiin mielenkiintoisesti juuri tätä asiaa: Suomen väestökehitys näyttää juuri nyt siltä, että tulevina vuosikymmeninä koko hyvinvointivaltion perusteet joutuvat kovalle koetukselle. Hoidettavien määrä kasvaa samaan aikaan kun työssä käyvien eli palveluja rahoittavien määrä vähenee.
Suomessa syntyi viime vuonna vähemmän ihmisiä kuin kuoli. Käänne oli histo¬riallinen, sillä edellisen kerran näin oli tapahtunut sotavuosina. Suomen väki¬luku kasvoi viime vuonna noin 15 000:lla vain maahanmuuton ansiosta. Luonnollinen väestönkasvu on pienentynyt useana vuonna peräkkäin. Turvapaikanhakijoiden määrä ei horjuta Suomea, mutta kotouttamisen epäonnis¬tumiseen ei ole varaa. Turvapaikan saaneiden ihmisten työllistyminen on osoit-tautunut hitaaksi ja hankalaksi. Heidän työllistymisensä olisi kuitenkin koko yhteis¬kunnan etu.
Olen huolestunut huoltosuhteesta, vanhusväestön määrästä, hoivaa tarvitsevien määrästä ja hoivan tekijöistä. Näyttää siltä, että tulevinakin vuosina Suomen väkiluku kasvaa vain maahanmuuton seurauksena. Pidän erittäin tärkeänä maahanmuuttajien koulutusta ja työhön ohjausta, vanhusväestömme tarvitsee lähivuosina runsaasti hoitavia käsiä ja mistä niitä saadaan, jos kantasuomalaisten syntyvyys laskee vuosi vuodelta?

Teksti: Hesaria (15.3.2015) ja Hoivan arvoiset -teosta referoiden Raija Westergård

Hoivan arvoiset-teoksen kirjoittajat: Hanna-Kaisa Hoppania, Olli Karsio, Leena Näre, Antero Olakivi, Liina Sointu, Tiina Vaittinen ja Minna Zechner.
23. maalis, 2017
Oudot ja rohkeat muuttavat maailmaa

Elokuvaohjaaja Dome Karukoski on vapaa olemaan sellainen kuin haluaa. Hän kirjoittaa Inhimillisten uutisten maaliskuun päätoimittajana, että Suomi on lähellä ihanneyhteiskuntaa, mutta ei täysin: täällä rajataan pelkojen ja uskomusten takia toisten ihmisten vapautta.
Karukoski kirjoittaa myös, että ”juuri oudot muuttavat maailman ja rohkeat järisyttävät sitä. Me kaikki voimme olla sellaisia”. Karukosken haaveena on ihanneyhteiskunta, samaan tapaan kuin se on ollut monia kertoja historiassa: 1800 – 1900-lukujen suomalaisten siirtolaisuudessa Amerikkaan oli vahva halu luoda ihanneyhteiskunta ”rapakon taakse” ja samoin Thomas Morella 1500-luvun Englannissa (kuuluisin teoksensa Utopia 1515). Dome Karukoski on siis tänään vuosisataisilla utopian jäljillä ja ajattelussa ei juuri ole eroa varhaisiin esikuviinsa:
”Siksi unelmoin Utopiasta. Humanistisesta ja optimistisesta yhteiskunnasta. Teen elokuvia, jotka ajavat tätä unelmaa. Minun ihanneyhteiskunnassani ihmiset elävät iloiten ja riemuitsevat. Utopiassani kaikilla on oikeus olla ja elää kuten haluavat. Suomi on itse asiassa todella lähellä Utopiaani. Me yritämme pitää heikoimpien puolta. Emme välttämättä aina onnistu siinä, mutta ainakin yritämme. Mutta matkaa vielä on. Me rajaamme edelleen omien pelkojemme ja uskomusten takia toisten ihmisten vapautta. Se ei vain käy. Nimittäin rajaaminen tuntuu kauhealta. Se, kun enemmistöllä on oikeus rajata pienemmän ja heikomman elämää ja rakkautta. Sen sijaan, että rajaisimme, meidän täytyy antaa mahdollisuuksia. Meidän täytyy ryhmässä antaa vapauksia ja iloa. Tämän kuukauden Inhimillisissä Uutisissa me tutkimme kerromme ihmisistä, jotka joko etsivät vapautta tai ovat sen löytäneet. Ihmisiä, joille on tullut mahdollisuuksia. Jotka ovat tehneet hypyn tuntemattomaan. Ihmisiä, jotka ovat olleet rohkeita”.
Olkaamme vapaita ja rohkeita.
Teksti: Inhimillisä uutisia/ Dome Karukoski 3/2017
2. huhti, 2017
Aurinkoa ja valoa…

”VANHUSTENHUOLTO on kansalaisten mielestä kuntavaalien tärkein teema, kertoo Kunnallisalan kehittämissäätiön tutkimus. Sitä piti melko tärkeänä tai erittäin tärkeänä 94 prosenttia kyselyyn vastanneista viime vuoden lopulla.” (Helsingin Sanomat 15.1.2017)
Niin, mikä kumma siinä onkaan, että vanhukset muistetaan mainita aina vaalien alla varsinkin. Nyt näyttää toki tilanne vanhusasioiden ohella vielä paljon laajempaa kuvaa ja ongelmaa, koska sote- ja maakuntauudistus on vaiheessa ja näyttää siltä, että tuo ”vaihe” jatkuu ties miten pitkään.
Mainittu uudistus on historiallinen ja todella suuri muutos ja koskettaa kaikkia suomalaisia jollain tavalla. Olen pohdiskellut, että horjutetaanko tulevalla uudistuksella peruuttamattomasti suomalaisen hyvinvointivaltion tukirakenteita? Tuleeko kiireessä heitetteyä ”lapsi pesuveden mukana”, kuten sanonta kuuluu? Tällä hetkellä mikään ei ole varmempaa kuin epävarmuus ja se on kaikista pahinta.
Mutta, oli niin tai näin, meillä Aurinkorinteellä aurinko paistaa aina, vaikka olisi pilvinenkin päivä. Aurinkorinteen nimi ei tarkoita ainoastaan meidän maantieteellistä sijaintia, maisemaa, Raipalan avonaisia peltoja, vaihtuvia vuodenaikoja, taivaan erilaisia värejä, pilviä. Aurinko (valo) tarkoittaa paljon enemmän, se tulee jokaisen sisältä ja tuon valon näkee jokainen, joka sen haluaa nähdä: asiakkaissa, henkilökunnassa, vierailijoissa, kaikissa… Ja miksipä emme haluaisi nähdä valoa ja olla itse valona kanssaihmisille silloin, kun on sen tarve.

Teksti: Raija Westergård, kuva: netin kuvamaailma

7. huhti, 2017
Vapaaehtoistyö – kaikille hyvä mieli

Tällä viikolla asiakkaamme saivat tietoa silmien terveydestä ja saivat myös tietoa silmälasimuodin uusimmista trendeistä sekä aurinkolaseista. Merja Koskinen Kyrösnäöstä vieraili ja hän oli ensisijaisesti vapaaehtoistyön merkeissä liikkeellä. LC Hämeenkyrö / Kyröttäret ovat kehittäneet hienon systeemin juurikin vapaaehtoistyön alueella ja heidän toimeliaisuutensa on kyllä huomattu. Jatkossakin saamme Aurinkorinteelle Kyröttärien moniosaajia, näistä lisää myöhemmin. Voitte tutustua Kyröttärien toimintaa tästä linkistä: http://www.e-clubhouse.org/sites/hkyrottaret/
Vapaaehtoistyön foorumeita on paljon, esimerkiksi linkistä https://www.vapaaehtoistyo.fi pääsee tutkailemaan erilaisia järjestöjä koko Suomen alueella. Ja jos ihminen haluaa toimia omana itsenään ja käydä esimerkiksi ilahduttamassa vanhuksia hoivakodeissa, se on täysin mahdollista. Itsekin olen ajatellut tekeväni vapaaehtoistyötä runsaan vuoden kuluttua kun eläkepäivät koittavat. Ainakin käyn musisoimassa ja laulamassa tai muuten vaan puhumassa niitä ja näitä.
Monet vierailevat luulevat ensin etteivät osaa puhua mitään vanhusten kanssa. Se on aivan väärä olettamus. Säästä on hyvä aloittaa ja jatkaa siitä päivän uutisiin jne. Myös vanhojen aikojen muistelu on aina yhtä jännittävää. Eikä ne tarvitse olla kuin että ”muistako muuten sen yhden radiohjelman sieltä 60-luvulta”…. Josta tulikin nyt mieleeni, että Koskirannan Veijo lupasi tulla joku päivä vanhan ”krammarin” kanssa, ja soittavansa sillä 50-60-lukujen levyjä otsikolla Kesämökin gramofoni, sellainen ohjelma oli radiossa taannoin ja sitä veti Aune Haarla, ken muistaa tämän?

Teksti: Raija Westergård, kuva: internetin kuvamaailma

14. huhti, 2017
Pitkäperjantaina

On aika hiljentyä pääsiäiseen ja oheinen kuva kertoo siitä kaikista oleellisimman. Aurinkorinteen tiistain asiakkaat kutsuttiin viettämään pääsiäisen hartautta ja ehtoollista Siljankotiin, jossa Anu-pappi oli järjestänyt tilaisuuden ja mm. oheisen kuvan minialttarin. Tilaisuuden kruunasi Anu-papin koskettavan puheen ohella kauniit ja tutut laulut, joita meidän asiakkaat lauloivat hartaasti. Käy yrttitarhasta polku…
On kuitenkin mainittava tässä yhteydessä arjen asioistakin muutama sana. Mennyt viikko hujahti ainakin minun osaltani kuntavaalien jälkeisissä tunnelmissa. Olen ollut positiivisesti hämmentynyt ja yllättynyt ”äänikuningattaren” tittelistä, ja olen tietysti siitä todellakin iloinen, mutta samalla nöyrä ja kiitollinen kaikille äänestäjille, ikäihmisille, heidän omaisilleen, työkavereille, lähipiirille eli kaikille minua äänestäneille, jotka annoitte minulle huikean jatkomandaatin valtuustoon tehdä kunnastamme vieläkin parempi paikka asua ja elää. Yritän jatkossakin tehdä parhaani ja edistää sosiaalista oikeudenmukaisuutta, tasa-arvoa ja inhimillistä politiikkaa kaikkien kuntalaisten parhaaksi. Kuten vaaliohjelmassakin lupasin, aion tehdä työtä mm. yksinäisyyden torjumiseksi, koska yksinäisyys on salakavala tauti – varsinkin vanhusväestön keskuudessa.
Nyt kohti valoa, kevättä ja uusia tuulia. Elämme mielenkiintoisia aikoja Sote-kuvion suhteen, joka näyttää menevän aina vaan syvemmälle, kukaan ei oikeastaan tiedä mihin. Mutta vielä jatkamme nykyisellä systeemillä ja hoidamme tehvävämme parhaan näkemyksen mukaan. Syksyllä on tiedossa uusia asetelmia Aurinkorinteen päiväohjelmaan, mutta kerromme niistä sitten aikanaan enemmän.
Toivotan kaikille lukijoille rauhallisia pyhiä, lepoa ja rentoutumista!
Kuva ja teksti: Raija Westergård
22. huhti, 2017
Musiikin voima

”Minä uskon, että musiikki on suurta, jos kuulija jossakin vaiheessa onnistuu tavoittamaan häivähdyksen iäisyyttä ajan ikkunan läpi.” – Einojuhani Rautavaara (1928 – 2016) suomalainen säveltäjä
Olen ehdottomasti samaa mieltä kuin edellämainittu säveltäjä Rautavaara. Musiikilla on mahtava voima, joka on vuorovaikutteista ja universaalia viestintää esittäjän ja yleisön kesken. Tälle salaiselle viestiyhteydelle ei ole selitystä, mutta sen aistii selvästi joka kerran, kun musiikki alkaa.
Meillä Aurinkorinteellä soitetaan ja lauletaan päivittäin muun ohjelman ohella, ja vapaaehtoisia muusikoita (ja myös muiden alojen osaajia) ilmoittautuu mukaan tasaiseen tahtiin, joka on mukavaa. Kaikille on löytynyt paikka ja aika ja löytyy vastaisuudessakin.
Myös meidän asiakaskunnasta löytyy huikeita muusikoita, esimerkiksi Rakel Vesa (kuvassa). Hän kun tuli ovesta haitarin kanssa joku päivä, ympärille kertyi heti innokkaita kuulijoita: ”Tulkaa ny äkkiä, Raakkeli soittaa…”

Musiikki vaikuttaa aivoihin kuin lääke
”Jos ihmiset ymmärtäisivät, miten musiikki vaikuttaa aivoihin, he laulaisivat, soittaisivat ja kuuntelisivat musiikkia paljon enemmän ja tietoisemmin”, sanoo dosentti ja Akatemiatutkija Teppo Särkämö. Vaikka musiikkia kuulee nykyään lähes aina ja kaikkialla, passiivinen taustamusiikki ei hänen mukaansa vaikuta yhtä tehokkaasti kuin se, että laulaa tai soittaa itse tai kuuntelee musiikkia keskittyneesti. Jutun lopussa Särkämö antaa viisi vinkkiä, miten musiikkiharrastuksen voi aloittaa varhaisvaiheen muistisairautta potevan omaisen kanssa.

”MUSIIKKI vaikuttaa aivoihin kuin lääke”, Särkämö sanoo. Sen säännöllinen harrastaminen voi lievittää muistisairauden varhaisia oireita ja saattaa myös hidastaa Alzheimerin taudin tai dementian etenemistä. Musiikin avulla voidaan myös kuntouttaa aivoja esimerkiksi aivoverenkiertohäiriön, kuten aivoinfarktin jälkeen. ”Ennen kaikkea musiikin käyttäminen kuntoutuksen välineenä on potilaalle nautinnollisempaa ja motivoivampaa kuin perinteiset kuntoutusmuodot, joten sen avulla voidaan saavuttaa hyötyjä tehokkaammin. Sivutuotteena musiikki parantaa mielialaa ja lievittää stressiä – jopa yhdessä musisoivan omaisen stressi lievenee”, Särkämö toteaa.

SÄRKÄMÖ SELVITTI väitöstutkimuksessaan 60 akuuttiin aivoinfarktiin sairastuneen potilaan toipumista kuuden kuukauden ajan. Tutkimus toteutettiin yhdessä Helsingin yliopiston kognitiivisen aivotutkimuksen yksikön, Jyväskylän yliopiston monitieteisen musiikintutkimuksen huippuyksikön sekä HYKS:n neurologian ja radiologian klinikoiden kanssa vuosina 2004–2007. Hänen väitoskirjansa tarkastettiin 2011. Potilaat jaettiin Särkämön mukaan kolmeen ryhmään. Ensimmäisen ryhmän potilaat kuuntelivat päivittäin itse valitsemaansa musiikkia kannettavalla laitteella. Toinen ryhmä kuunteli itse valitsemiaan äänikirjoja. Kolmannelle ei annettu mitään erityistä kuuntelumateriaalia.

Seurannan alussa kaikille potilaille tehtiin neuropsykologinen tutkimus, he vastasivat mielialaansa koskeviin kyselyihin ja heidän aivonsa kuvannettiin magneettikuvauksin ja magnetoenkefalografiamittauksin. Tutkimukset toistettiin kolmen ja kuuden kuukauden kuluttua. Särkämön tutkimusryhmä havaitsi, että musiikkia kuunnelleen ryhmän jäsenten aivoissa oli tapahtunut eniten toipumista tukevia neuroplastisia muutoksia. Ryhmän jäsenten muistitoiminnot ja keskittymiskyky olivat parantuneet enemmän kuin kahden muun ryhmän jäsenten. Heillä oli myös vähemmän masentuneisuutta ja sekavuutta kuin kahden muun ryhmän jäsenillä. ”Muutokset olivat pitkäaikaisia, sillä ne saattoi havaita vielä puolen vuoden kuluttua”, Särkämö muistuttaa. MUISTAAKSENI laulan –hankkeessa Särkämö puolestaan tutki säännöllisen musiikinharrastuksen vaikutuksia lievää ja keskivaikeaa dementiaa poteviin ihmisiin vuosina 2009–2011 Helsingissä ja Espoossa.

Myös tässä tutkimuksessa osallistujat oli jaettu kolmeen ryhmään. Ensimmäisessä ryhmässä muistisairaat lauloivat tuttuja lauluja säännöllisesti yhdessä hoitajansa tai omaisensa kanssa. Toisessa ryhmässä näitä lauluja kuunneltiin säännöllisesti ja keskusteltiin niihin liittyvistä tunteista ja muistoista. Kolmas ryhmä sai tavallista hoitoa. Osallistujia seurattiin yhdeksän kuukauden ajan. Muistisairaille tehtiin seuranta-ajan alussa ja lopussa neuropsykologiset testit ja he täyttivät mielialaansa ja elämänlaatuaan koskevat kyselylomakkeet. Myös omaisten psyykkistä hyvinvointia kartoitettiin kyselyillä.

Seuranta osoitti, että lauluryhmän ja kuunteluryhmän muistisairaiden kognitiivinen toimintakyky säilyi parempana kuin verrokkiryhmän ja he kokivat vähemmän masennusoireita. Lisäksi laulaminen vaikutti positiivisesti työmuistiin eli siihen muistin osa-alueeseen joka käsittelee tietoa ja pitää sitä aktiivisesti mielessä. SÄRKÄMÖ huomauttaa, että lauluryhmässä myös omaiset kokivat vähemmän stressiä ja psyykkistä kuormittuneisuutta kuin kahdessa muussa ryhmässä.

Ennen kaikkea musiikki herätti muistisairaissa tunteita ja muistoja. ”Erityisesti lapsena ja nuorena opitut laulut sekä tärkeisiin elämäntapahtumiin liittyvät kappaleet nostivat tunteita pintaan, liikuttivat ja ilahduttivat”, Särkämö toteaa. Laulaminen ja musiikin kuuntelu näyttäisivätkin hänen mukaansa vähentävän muistisairauden oireita varsinkin silloin, kun ne ovat lieviä. ”Musiikin harrastus kannattaisikin elvyttää jo muistisairauden alkuvaiheessa”, hän sanoo.

Kuva ja alkuosan teksti: Raija Westergård
Tekstin loppuosa artikkelista ”Musiikki vaikuttaa aivoihin kuin lääke” Helsingin Sanomissa 19.4.2017 (Katri Kallionpää)

30. huhti, 2017
Unelmia leipäjonossa

Kirjoitan köyhyydestä nyt, vaalien jälkeen. Sanotaan, että vaalien alla köyhällä on ystäviä ja että nämä ”köyhien ystävät” häipyvät heti kun kansa on uurnilla käynyt. Minä haluan kirjoittaa köyhyydestä juuri nyt, koska silmiini on osunut montakin mielenkiintoista artikkelia monenlaisesta köyhyydestä, myös eläkeläisköyhistä, joiden rahat eivät riitä edes tärkeimpiin lääkkeisiin. Minusta tämä, jos mikään on todellakin huolestuttavaa.
Tämän päivän Aamulehdessä Esa Fagerlund Suomen Senioriliikkeestä kirjoittaa, miten korkeat vuokrat lisäävät eläkeläisköyhyyttä. Hänen mukaansa suurella osalla vuokralla asuvista eläkkeensaajista vuokra on jo lähes nettoeläkkeen suuruinen. Ja kun vielä pitäisi maksaa välttämättömät ravinto- ja lääkekulunsa, käteen ei jää juuri mitään, paitsi juokseminen ”tukiluukuilla” kuukausittain.
Asuntojen vuokrat ovat nousseet vuosittain paljon yli kustannustason nousun, varsinkin pääkaupunkiseudulla. Vääjäämättä on selvää, että kehitys vaikuttaa ostovoimaan ja nimenomaan pienituloisilla eläkeläisillä, joiden eläkkeitä pikemminkin leikataan kuin nostetaan.
Kansan Uutisissa (28.4.2017) on artikkeli leipäjonoista, miten eräänä huhtikuisena aamuna Helsingin Myllypurossa seurakunnan elintarvikejakelussa on satoja ja satoja ihmisiä. Täältä Hämeenkyrön perpektiivistä katsottuna satojen metrien leipäjonoa on vaikea sisäistää ja että todellakin tämä tapahtuu vuonna 2017 samaan aikaan, kun kauppojen ruokahävikki (siis roskiin heitettävä ruoka) on vuosittain 120-160 miljoonaa kiloa eli 20-30 kiloa henkeä kohden. Syömäkelpoista ruokaa Suomessa tuhlataan vuosittain 400 miljoonaa kiloa. Minusta tässä ei ole tolkun häivääkään…
Ei täällä (leipäjonossa) kukaan huvikseen seiso, kertoo muuan nainen ja jatkaa, miten ruokaa jakavista ihmisistä on tullut hänelle ystäviä. Hän ei haaveile ulkomaanmatkoista vaan siitä, että saa jakaa aikaansa lapsenlapsensa kanssa. Samoilla ajatuksilla on toinen leipäjonon nainen, jonka haaveet liittyvät niinikään lapsiin ja lapsenlapsiin. Heidän vuokseen hän toivoo, että Suomi pysyy rauhallisena.
Eräs 58-vuotias nainen saa eläkettä 900 euroa kuukaudessa ja maksaa vuokraa 750 euroa. 150 euroa jää ruokaan, lääkkeisiin ja laskuihin, joita on pino odottamassa. Unelmoin, että ei olisi pulaa mistään ja olisi oma rauha, nainen sanoo kun leipäjono taas liikahtaa vähän…

Teksti: Raija Westergård, kuva: Kansan Uutiset

Lue lisää ruokahävikistä täältä:
http://www.saasyoda.fi/ruokah%C3%A4vikki-suomessa

6. touko, 2017
Ikä, ihminen ja ulkopuolisuus

Hieno mahdollisuus kirjoittaa Aurinkorinteen blogia tietoisena siitä, että näitä kirjoituksia julkaistaan jatkossa silloin tällöin myös UutisOivassa ja nimenomaan paperiversiona. Aurinkorinteen asiakkaat ja tämän blogin kohdeyleisö ovat ikäihmisiä tai ainakin ikääntyviä, joista arvatenkin suuri osa sähköisten viestimien ulkopuolella. Siksi nyt on todellakin suuri ilo kirjoittaa paljon suuremmalle lukijajoukolle. Tervetuloa seuraan siis kaikki hämeenkyröläiset, ikäihmiset, ikääntyvät ja muutkin lukijat!
Muutama sana Aurinkorinteestä jos ei ole vielä kaikille tuttu: kyseessä siis entinen Kurjenmäkikodin päiväosasto, joka perustettiin jo vuonna 1989 ja joka toimi Kurjenmäkikodin alakerrassa viime vuoden marraskuun loppuun. Marras/joulukuun vaihteessa pääsimme muuttamaan uusiin tiloihin Siljankodin pohjakerrokseen, joka sijaitsee terveyskeskuksen mäellä Raipalan peltoaukean laidalla Tunnelikujalla. Päiväkeskus Aurinkorinne on perusturvalautakunnan valitsema nimi, joka sopii erinomaisesti meille aurinkoisen sijaintimme vuoksi ja muutenkin.
Päiväkeskuksen arki muotoutuu monista osatekijöistä. Kaikista tärkein on asiakas, hän joka tulee aamulla/aamupäivällä palvelubussilla tai jollain muulla kyydillä ja tuo mukanaan kokonaisen ihmisyytensä: ajatuksensa, muistonsa, arkipäivän asiansa. Meidän henkilökunnan tehtävä on – paitsi auttaa, opastaa ja ohjata tarvittavissa palveluissa – myös kuunnella ne kaikki tuhannet tarinat, joita elämä on kirjoittanut ”monivärikynillä” ihmisen muistiin, eräänlaiseen elämänkirjaan, jota on erittäin tärkeää avata ja lukea. Aurinkorinteellä juurikin avaamme näitä tarinoita sekä tarjoamme vuorovaikutteista toimintaa ja kulttuuria monella eri tavalla.
Jokaisen on hyvä pyrkiä kuplansa ulkopuolelle, kirjoittaa Metro-lehdessä 4.5 -17 Henri Salomaa. Kuplautumisesta puhutaankin, kun elämme nykyistä kiivasta internet-aikaa, siis juuri sitä, josta monet ikäihmiset jäävät ulkopuolelle. Salomaa onkin sitä mieltä, että internet kuplauttaa meitä tahallaan, koska ihminen havainnoi vain murto-osan ympärillä tapahtuvista asioista, paljon tärkeää vilahtaa ohi roskan ja epäolennaisen ”tiedon” varjossa. Tässä kohtaa tuleekin pohdittua, että kummassa on sitten parempi, kuplassa vai sen ulkopuolella?
Lopuksi hienoja uutisia Ylöjärveltä. Voionmaan opiston entiset tilat ovat nousseet naftaliinista vaikeuksien jälkeen. Uusi asumista ja hoivaa ikäihmisille tarjoava Hopeakylä avasi ovensa vappuna ja hoivamalli on herättänyt kiinnostusta myös valtakunnallisesti. Moninaiset harrastusmahdollisuudet, virkistävä sosiaalinen elämä ja turvallinen asuminen ovat Hopeakylän ylpeyden aiheita, joita se tarjoaa toistaiseksi ainoana Suomessa, näin kirjoittaa Ylöjärven Uutiset 4.5 -17.
– Tarjoamamme osallistava hoiva tarkoittaa sitä, että Hopeakylän asukkaat saavat elää täysin normaalia elämää, joka on kuitenkin tuettua. Hopeakylän hoivamalli on jotain laitoshoidon ja kotihoidon väliltä. Kylässä asuminen on turvallista, ja kaikki palvelut löytyvät omasta pihapiiristä. Hoitaja on paikalla 24 tuntia vuorokaudessa, mikä takaa nopean avun saannin, sanoo toimitusjohtaja Riikka Salakari. Hopeakylään on suunnitteilla myös kasvimaa, jota voi hoitaa pyörätuolista käsin sekä muutamia eläimiä mm. lampaita. Myös pieni kauppa/elintarvikekioski on suunnitelmissa.
Hopeakylän kaltaisia senioriyhteisöjä on muotoutumassa monia muitakin eri puolille maata. Oman käsitykseni mukaan se on tulevaisuutta, jota voisi harkita myös meillä Hämeenkyrössä. Terveyskeskuksen mäellä kehitys ja kehittäminen onkin vähitellen kääntymässä siihen suuhtaan, mutta laiva kääntyy aina hitaasti. Kääntyy kuitenkin.

20. touko, 2017
Elämä ja vaihtoehtoiset totuudet

Ensin elämästä ja Aurinkorinteen arjen askareista ja harrastuksista. Olen varmaan ennenkin kirjoittanut siitä, miten ihmisen elämä ja harrastukset eivät todellakaan pääty siihen hetkeen kun eläkepaperit kolahtavat postilaatikkoon. Meillä Aurinkorinteellä olen todistamassa tätä totuutta joka päivä, koska asiakkaamme haluavat harrastaa edelleen samoja asioita mihin ovat tottuneet aiemmassa elämässä: käsitöitä, runoja, musiikkia jne.
Kuvassa musiikkiharrastuksesta loistava esimerkki: Rakel haitarissa taas kuten on ollut vuosikymmeniä ja Valle laulamassa, vaikka ikää molemmilla jo ”hieman” yli eläkeiän. Samoin kitarassa Terttu, musiikkituokioiden vapaaehtoinen brassaavat yhdessä Lapin äidin kehtolaulua: Äiti lasta tuudittaa… Myös runotuokioissa vapaaehtoiset Inkeri ja Marjatta osaavat tempaista kuulijan mukaansa maailmaan, jossa yksi runo voi kertoa suurista tunteista enemmän kuin arvaammekaan. Joskus elämä on kuin Vuorelle nousu (Elvi Sinervo 1948), mutta joskus kuin Sillanpään suviyö (Ihmiset suviyössä 1934): ”Mitään suviyötä pohjolassa tuskin onkaan…”
Vaihtoehtoiset totuudet
Olen vannoutunut Hesarin lukija ja usein löydän sieltä todella mielenkiintoisia juttuja, joita tapaan silloin tällöin jakaa eteenpäin mm. Facebookissa. Jussi Ahlrothin kirjoittama Lauantaiessee pisti ajattelemaan totuuden anatomiaa. Siis totuuden vastakohta ei olekaan valheellisuus vaan jotain aivan muuta? Puhutaan ”totuuden jälkeisestä ajasta” ja ”vaihtoehtoisista totuuksista”, eikö kuulostakin todella oudolta ja merkilliseltä?
Outoja ovat ajatkin, kirjoittaa Jussi Ahlroth ja jatkaa, että olennaista ei olekaan miten asiat ovat vaan miten ne koetaan. Jonkun kuitenkin täytyy puhua totuuden puolesta. Miksi totuudesta on tullut monivalintakysymys, miksi ihmiset valitsevat vaihtoehtoisia totuuksia? Relativismi (suhteellisuusajattelu) väittää ettei tosiasioita ole olemassakaan, on vain tulkintoja ja siksi mitään mielipidettä ei voi sanoa vääräksi. Tämäkö siis synnytti totuuden jälkeisen ajan, jota juuri nyt vietämme?
Postmodernisteja (1900-luvun lopulla vaikuttanut filosofian, taiteen ja kulttuurintutkimuksen suuntaus) syytetään milloin mistäkin. Kuitenkin postmodernismi sanoo, että totuus on aina suhteellista, kiinni historiassa ja ihmisten käsissä, totuus ei ole koskaan valmis ja sitä pitää jatkuvasti tarkastella kriittisesti.
Lopuksi: mitä tämä kaikki tarkoittaa? Alhroth kirjoittaa, että ”me hyväosaiset länsimaalaiset valitsemme itsellemme sopivan maailmanselityksen kuin supermarketista. On poliittisia liikkeitä, uskontoja, aatteita, elämäntapoja, ruokavalioita ja itsensä kehittämistä. Valinnan jälkeen meidän on vaikea uskoa tosiasioita, jotka ovat oman maailmankuvamme kanssa ristiriidassa”. Postmodernistien epämiellyttävä, ehkä hämärältä kuulostava viesti onkin se ettei tätä totuuden ”ongelmaa” ratkaista faktoilla. Siksi tämän asian äärelle kannattaa pysähtyä hetkeksi. Se ei ole ristiriidassa sen kanssa, että tosiasiassa marssimme aina totuuden (faktan) puolesta. Niin minä ainakin teen, vaikka jossain määrin katsonkin kuuluvani postmodernismin koulukuntaan.
Tällaisia ajatuksia tänään, kesäpäivänä, jolloin vihreys lisääntyy vauhdilla ja luonto herää kukoistukseensa.

Teksti ja kuva: Raija Westergård

27. touko, 2017
”On meidän rannoillamme rauhallista…

..ja turvaisa on rinne tunturin” (Eino Leino: Lapin kesä, teoksesta Kangastuksia 1902)
Kuvassa Torstaikerhon runoryhmäläisiä, ja tässä omia proosarunojaan lukemassa Sirpa, jonka oivallusten äärellä nauru on aina herkässä. Aurinkorinteen Torstaikerho on uusin ryhmämme ja korvaa jossain määrin seurakunnan Myötätuulipäivää, joka on kesätauolla lokakuuhun asti. Tervetuloa mukaan, ryhmään mahtuu ja otamme mielellämme uusia tulokkaita vastaan.
Aurinkorinteen taidetunneli eli tekstiilitaiteen näyttely sai menneellä viikolla mukavaa täydennystä ryijy/raanulahjoituksina sekä muutamia muita kudontatöitä asetettavaksi näyttelyyn. Taidetunneli on siis maanalainen yhdyskäytävä Aurinkorinteeltä terveyskeskukseen, joka on pääasiallisesti huoltokäytössä, mutta toimii loistavasti myöskin näyttelytilana.
Helatorstaina (ja Aurinkorinteellä perjantaina Areenasta) saimme seurata presidentti Mauno Koiviston koskettavaa hautajaistilaisuutta. Koivisto oli jo pääministerikaudellaan luomassa suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa ja nyt pohdinkin sitä, että onko se (hyvinvointivaltio) poistumassa lopullisesti Koiviston mukana? Helsingin kaupungin tuleva pormestari Jan Vapaavuori sanoo tämän päivän Hesarissa maakuntauudistuksesta (jota pykätään uuteen uskoon samaan aikaan Soten kanssa): ”Haitallisin uudistus miesmuistiin”. Vapaavuoren mukaan kelloja ollaan kääntämässä taaksepäin ja ollaan tekemässä kohtalokas askel menneisyyteen.
Lopuksi ennakkotietoa Aurinkorinteen tulevasta kesätapahtumasta: vietämme kesäfestivaalia eli Aurinkofestaria keskiviikkona 21.6, jolloin on kesäpäivän seisaus ja siis aihetta keskikesän ja valon juhlaan. Tapahtuma järjestetään Aurinkorinteen etupihalla, suljemme Tunnelikujan autoliikenteeltä festivaalin ajaksi. Ohjelmassa musiikkia (kolme bändiä) sekä muita musiikkiesityksiä, runoja sekä tanssiesityksiä. Myös monikulttuurinen tanssiryhmä esiintyy. Muu oheistoiminta: mm. makkaran paistoa, mehua, kahvia ja jäätelöä mansikoiden kera (jos ehtivät kypsyä), sekä vapaata seurustelua vapaan auringon alla (sateen sattuessa sisätiloissa).
Aurinkorinteen Aurinkofestarit 21.6 -17 järjestelyissä mukana (Aurinkorinteen henkilökunnan lisäksi) mm. LC Hämeenkyrö/Kyröttäret vapaaehtoistyö, Aurinkorinteen kulttuurityön vapaaehtoiset sekä Aurinkorinteen monikulttuurinen vapaaehtoisryhmä. Tarkka ohjelma tarkentuu myöhemmin. Kannattaa seurata ilmoittelua, Aurinkofestarit tarkoitettu kaikenikäisille ja on ilmainen tapahtuma.

Teksti ja kuva: Raija Westergård

4. kesä, 2017
Moskovan valot

Mennyt viikko oli minulle varsin kiireinen, mutta Aurinkorinteellä se ei vaikuttanut tunnelmaan mitenkään: asiakkaiden suhteen kaikki asiat ja tehtävät hoidettiin kuten ennenkin, asiakaslähtöisesti ja asiakkaita kuunnellen.
Kuntapolitiikan osalta toukokuu-kesäkuu ovat aina kiireisiä, mutta tänä vuonna vielä enemmän kiireinen, koska valtuustokausi vaihtuu. Alkuviikko meni siis kokouksissa: vanha valtuusto kokousti maanantaina viimeisen kerran ja uusi valtuusto kokoontuu ensimmäisen kerran 12.6. Tiistaina kokoontui Sivistyslautakunta viimeisen kerran vanhalla kokoonpanolla ja keskiviikkona oli Suomi 100-työryhmän kokous, toistaiseksi viimeinen sekin. Torstaina lähdin työmatkalle (Fimlab Laboratoriot Oy.n hallitus -jonka jäsen olen – ja mukana operatiivinen johto) Moskovaan ja palasin tänään sunnuntaina. Oheinen kuva juurikin tältä matkalta, jossa kuvassa kirkko Kremlin alueelta ja maailman suurin kirkonkello Tsaarin kello, Tsar-Kolokol, joka on 6.14 metriä korkea ja painaa 200 tonnia. Kello on valmistettu vuosina 1733 – 1735 ja on yhä paikoillaan, mutta ei enää käytössä.
Itse matkan tarkoitus ja kohde oli Skolkovo, Venäjän ”Piilaakso” eli teknologiakeskus, joka oli maantieteellisestä näkökulmasta varsin laaja alue ja siellä kehitteillä erilaisia tulevaisuuden juttuja: https://fi.wikipedia.org/wiki/Skolkovo
Historialliseen Kremliin voit tutustua täällä: https://fi.wikipedia.org/wiki/Moskovan_Kreml
Niin, Georg Otsin laulama Moskovan valot oli edesmenneen isäni (kahden sodan veteraani) mielilaulu… Nykyinen Moskova ei ole enää sitä mitä silloin ennen. Noin 11 miljoonan asukkaan metropoli ei nuku koskaan, ja sen kyllä huomasi. Mutta tämä tästä.
Muuten, joku kerran kritisoi että miksi kirjoitan omia asioitani tähän blogiin. Hän oli väärässä ja sanoinkin sen hänelle: en todellakaan kirjoita tässä (enkä missään muuallakaan) omia henkilökohtaisia asioitani. Kirjoitan yhteisistä, omaa työyhteisöäni ja kuntaa koskevista asioista, ja niitä myös kerron Aurinkorinteen asiakkaille. Minun mielestäni avoimuus päätöksenteossa on tärkeää, toki on olemassa salassa pidettävää materiaalia, mutta sitä on aika vähän. Siis kuntapolitiikka pitäisi olla vielä enemmän avointa ja läpinäkyvää, onhan kyseessä yhteinen kunta ja sen yhteinen tulevaisuus.

Kuva ja teksti: Raija Westergård
18. kesä, 2017
Aurinkofestarit

Kirjoitan tätä pilvisenä sunnuntaina ja samalla silmäilen ensi keskiviikon, siis Aurinkofestaripäivän säätiedotteita esimerkiksi Forecasta ja myös norjalaiselta sääsivulta, joka kuulemma pitää parhaiten paikkansa.
No, jos ei nyt ihan sadetta lupaa koko päiväksi, niin ainakin on pilvisen oloista ja lämpötila 13 asteen paikkeilla. Emme tietenkään halua asiakkaidemme eikä vieraiden värjöttelevän ulkona eli nyt näyttää vahvasti siltä, että vietämme festaria sisätiloissa, mutta sekin sopii mainiosti: meillä on sisällä tilaa suuremmallekin joukolle, ja pöytiä ja lisätuoleja saamme helposti ja nopeasti varastosta. Myös äänentoisto toimii loistavasti (saimme vastikään uudet laitteet) ja esiintyjien estradi on helposti asennettavissa vain muutamia nojatuoleja siirtämällä.
Onneksi festareille on lupautunut apujoukoiksi (harjoittelijoiden lisäksi) mm. monikulttuurinen yhteistyöryhmä siirtämään kalusteita olosuhteiden mukaan mihin vaan haluamme. Siis kaikki kunnossa keskiviikkona vieraiden tulla sääolosuhteista riippumatta.
TERVETULOA festareille keskiviikkona!
Tässä päivitetty festariohjelma:

AURINKOFESTARIT 21.6 -17

• klo 10.00: Avaussanat / Anu Mätäsniemi
• klo 10.10: Haitarimusiikkia / Rakel Vesa
• klo 10.20: Runoja / Inkeri Sutinen ja Marjatta Talvitie
• klo 10.30: Mummu ja papat -trio / laulelmia
• klo 11.00: Pihapelimannit / suomalaista, venäläistä ja irlantilaista kansanmusiikkia
• klo 11.30: Kulttuurit kohtaavat / monikulttuurinen yhteistyöryhmä esiintyy
• klo 11.45: Runoja / Arja Viitasaari
• klo 12.00: Peräkamarin pojat / pelimannimusiikkia ja kupletteja, mukana lisäksi laulaja/kitaristi ja laulajia kylältä
• klo 12.30: Tanssiesitys / mustalaistanssi / Saija Petro
• klo 12.40: Haitarimusiikkia / Rakel Vesa
• klo 12.50: Yksinlaulua / Valle Yritys, säestäjänä Rakel Vesa
• klo 13.00: Aurinkoduo / vanhaa ja uutta tanssimusiikkia
• klo 13.30: Kulttuurit kohtaavat / monikulttuurinen yhteistyöryhmä esiintyy
• klo 13.45: Aurinkoduo
• klo 14.15: Pihapelimannit

Ohjeisohjelmaa:
• Vaate-esittelyä / myyntiä: Seniorshop paikalla koko päivän
• Aurinkorinteen hyvinvointipalvelut paikalla koko päivän, tuote-esittelyä ym. Festariyleisöllä mahdollisuus pieniin hoitoihin päivän aikana:
– sh/luontaishoitaja
– jalkahoitaja
– kampaaja

Näyttelyt:
Esillä öljyväritöitä kunnan taidekokoelmista alkaen 1900-luvun alusta nykypäivään mm. Leo Pahlama, Usko Nyström, Yrjö Kokko, Vieno Metsola, Eino Heljo, Kirsti Melartin…
Taidetunnelissa käsityötaidetta eri vuosikymmeniltä.
Vitriineissä harmonikkataiteilija Veli-Matti Järvenpään soitinkokoelmaa ja muuta musiikkiin liittyvää esineistöä.

Muuta:
• Grilli kuumana klo. 11 alkaen, pääkokkina Matti Koskinen, tarjolla grillimakkaraa, salaattia, mehua, kahvia, jäätelöä ja
mansikoita…

Järjestäjät, yhteistyökumppanit, lahjoittajat, sponsorit:
Aurinkorinteen henkilökunta
Aurinkorinteen kulttuurityön vapaaehtoisryhmät
LC Hämeenkyrö / Kyröttäret vapaaehtoistyö
Monikulttuurinen yhteistyöryhmä
Yrjölän marjatila
Aurinkorinteen ystävät
Muut vapaaehtoiset toimijat

VAPAA PÄÄSY, KAIKENIKÄISET OVAT TERVETULLEITA VIIHTYMÄÄN!

Osoite: Päiväkeskus Aurinkorinne, Tunnelikuja 1, 39100 Hämeenkyrö
23. kesä, 2017
Festarien jälkeen…

Aurinkofestarit vietetty ja kaikki onnistui hienosti. Säätila oli viileä ja sateinen ja festaria vietimme siksi sisätiloissa, mutta sisällä oli lämmintä, ”aurinkoista” sekä lämmin ja rento tunnelma. Näin kuulin itse monen kävijän suusta ja samaa mieltä olen itsekin. Kuvassa Aurinkorinteen vapaaehtoiset runonlausujat Inkeri ja Marjatta, joiden yhteistulkinta Läskiä ja voeta on aina todella huikea ja hauskaa kuultavaa. Kuvassa myös kyrötär Arja (oikealla), joka on monen toimen touhukas nainen ja lisäksi myös runonlausuja, kuten festareilla saimme kuulla.
Inkerin ja Marjatan tapaamme Aurinkorinteellä seuraavan kerran Eino Leinon päivänä eli torstaina 6.7, joka on siis samalla runon ja suven päivä. Silloinkin kannattaa tulla Aurinkorinteelle kuulemaan hienoja suven runoja.
Festareilla oli runsaasti ohjelmaa, joku käsikirjoituskin minulla oli alunperin, mutta hukkasin sen jossain kohtaa ja hyvä niin. Luulisin että ohjelma klaaraantui paremmin ilman tiukkaa kässäriä. Kyrötär Anu avasi festarit ja siitä oli hyvä jatkaa eteenpäin. Kuultiin yksin – ja yhteislaulua sekä Rakelin taitavaa hanurinsoittoa 70.n vuoden kokemuksella. Kaikki meidän bändit soitti hienosti erikseen ja yhteen, ja ilahduttavaa oli, että musisoitiin yhdessä myös prima vistana. Kolmen kaksrivisen Kohmelovalssi oli hieno ja samoin Pihapelimannien ja Aurinkoduon yhteinen Wabash Cannonball. Aurinkorifestarien tunnelmasta tuli mieleen Kiikoisten purpurit ja ”satakuntalaiset pirot” joskus 1970-luvulla. Näillä oli jotain yhteistä: sama henki, samanlainen hetkessä ja hetkeen improvisointi ja sama rento tunnelma.
Aurinkofestareilla myös tanssittiin. Liitän tähän alle linkkejä, joita klikkaamalla pääsee mukaan tunnelmaan:
Mustalaistanssi, kyrötär Saija:

https://www.facebook.com/veijo.koskiranta/videos/10211609779594204/

Kurditanssi, monikulttuurinen yhteistyöryhmä:

https://www.facebook.com/veijo.koskiranta/posts/10211611258471175

Ja on sanottava, että tämä Pihapelimannien Kihniön polkka on myös kiva (Satakuntalaisii soitoi ja veisui-nuottivihosta):

https://www.facebook.com/permalink.php?story_fbid=1397988433610441&id=1199361550139798

Ilman vapaaehtoisia festarit eivät olisi onnistuneet. Kiitän kaikkia Aurinkorinteen vapaaehtoisryhmiä ja muita toimijoita, ystäviä ja tuttavia. Olette kaikki huippua, teillä kaikilla näyttää olevan sisäänrakennettu humaani asenne ja elämän arvot oikeassa asennossa kohdata toinen ihminen tässä ajassa. Teille kaikille lämpimät kiitokset:
Aurinkorinteen kulttuurityön vapaaehtoisryhmät
LC Hämeenkyrö /Kyröttäret vapaaehtoistyö
Monikulttuurinen yhteistyöryhmä
Yrjölän Marjatila
Aurinkorinteen ystävät
Muut vapaaehtoiset toimijat
Seniorshop
Aurinkorinteen hyvinvointipalvelut
Aila ja Matti Koskinen (grillimestari)

Aurinkofestaria vietämme myös ensi vuonna juhannusviikolla, mutta tästä tiedotan lisää ehkä vähän myöhemmin.
Nyt toivotan kaikille festarivieraille ja tämän blogin lukijoille ja muillekin oikein hyvää juhannusta! Kesä jatkuu ja Aurinkorinne avoinna koko kesän. Tervetuloa käymään ja tutustumaan uuden sukupolven päivätoimintakeskukseen!

Teksti: Raija Westergård
Kuva: Maria Härkki-Santala
Videot: Veijo Koskiranta
2. heinä, 2017
Suvipäivän hetkiä runojen äärellä…

Luen paljon runoja ja aforismeja vaikken mikään ”runotyttö” olekaan. No, olenhan minä kirjoittanut itsekin joitakin runoja, joskus laulun sanoituksia, ja proosarunon tapaisia juttuja, siis sarjassa eikoskaanjulkaistavia-runoja. Myös mietelauseista pidän, niistä joita luetaan esimerkiksi Yle 1.ssä. Viimeksi kuuntelin Edith Södergranin (1892 – 1923) runon Lapsuuteni puut kokoelmasta Maa jota ei ole v. 1925. Voit kuunnella sen täältä: http://areena.yle.fi/1-4131431
Monet Aurinkorinteen asiakkaat pitävät myös runoista. Erityisesti torstairyhmässä on runouden ystäviä, mutta myös muissa ryhmissä. Nyt tulevana torstaina, joka on Eino Leinon päivä ja myös runon ja suven päivä, meillä Aurinkorinteellä on ilo saada vieraaksemme tutut vapaaehtoiset runotaiturit Inkeri ja Marjatta. Saamme kuulla hienoja runoja paitsi Eino Leinolta sekä muiltakin runoilijoilta. Ja toivottu yhteisesitys Läskiä ja voeta kirvoittaa aina makeat naurut yleisössä.
Vielä palaan Edith Södergraniin (kuvassa), mielirunoilijaani, joka oli huomattavasti edellä aikaansa ja jonka runot hämmensivät monia aikalaisia. Edithin runoissa oli leikillisiä käänteitä, fantasiaa ja toistoa ja käsittelivät sellaisia teemoja kuin onni, kuolema, tuska ja kauneus. Hän kirjoitti usein vahvoista naishahmoista, jotka kulkivat omaa tietään ja hylkäsivät miehiset käsitykset maailmasta ja rakkaudesta:
”En minä ole nainen. Olen neutri. Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös, olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa… Olen kaikkien ahnaitten kalojen verkko, olen malja kaikkien naisten kunniaksi, olen askel kohti sattumaa ja perikatoa, olen hyppy vapauteen ja omaan itseeni… Olen veren kuiske miehen korvassa, olen sielun vilu, lihan kaipuu ja kielto, olen uusien paratiisien portinkilpi. Olen liekki, etsivä, röyhkeä. Olen vesi, syvä mutta uskalias, polviin saakka, olen tuli ja vesi rehellisessä yhteydessä, ilman ehtoja”.
Edith Södergran: Vierge Monerne, Dikter 1916

Tällaisia ajatuksia tänään, heinäkuun 2. päivänä ja lomalaisena. Mutta vaikka olenkin lomalla, teen kulttuurista vapaaehtoistyötä kuten aion tehdä tulevaisuudessa myöskin varsinaisina eläkepäivinä. Eli tapaamme varmasti Aurinkorinteellä myöskin heinäkuussa.
9. heinä, 2017
Maailma lähellä

Me Aurinkorinteellä seuraamme varsin tiivisti yhteiskunnallisia asioita ja myös ns. suuren maailman tapahtumia. Maailma on tullut äkkiä lähelle ja erityisesti Syyrian sota, jota on käyty jo seitsemättä vuotta ja on tappanut yli 300 000 ihmistä sekä ajanut pakolaisiksi 65 % maan väestöstä.
Vuonna 2015 arviolta 75 000 lasta pakeni Eurooppaan ilman vanhempiaan. Suomeen heitä tuli noin 9000, josta ryhmästä 3000 ilman huoltajaa. Meidän kesäharjoittelijat Mojtaba ja Mahdi (nyt 17-18 vuotiaita) olivat juurikin tässä ryhmässä ja tulivat Suomeen ja Hämeenkyröön alaikäisinä turvapaikanhakijoina syksyllä 2015. Heidän matkansa Suomeen oli pitkä ja vaarallinen ja on muistettava, että suurin osa 75 000 pakolaisen ryhmästä oli alle 15 vuotiaita lapsia. Me kaikki äidit osaamme varmasti kuvitella tilanteen, jos meidät omat lapsemme joutuisivat äkkiä lähtemään kohti tuntematonta määränpäätä, ja ilman paluulippua.
Ohessa Areenasta katsottava dokumentti, joka kertoo juurikin näistä pakolaislapsista ja matkastaan sodan jaloista Eurooppaan v. 2015:
http://areena.yle.fi/1-3273932?autoplay=true
Yksin ja alaikäisinä Suomeen saapuneet turvapaikanhakijat v. 2015 sijoitettiin ryhmäkoteihin ja tukiasuntoihin. Turvapaikkapäätöksen odotus on venynyt monen lapsen kohdalla ja odotusta ovat varjostaneet äkilliset muutokset, siirrot eri keskuksiin ja pelko tulevista päätöksistä.
Alle kouluikäisten tilanne on ollut ongelmallinen. Koska kunnat eivät ole velvoitettuja tarjoamaan päivähoitoa alle kouluikäisille turvapaikanhakijoille, heidän päivänsä kuluvat lähinnä omissa ryhmäkodeissa ja omissa huoneissaan. Kokemukset lähtömaassa ja pakomatkalla, vanhempien ahdistuneisuus sekä huoli taakse jääneistä ystävistä ja sukulaisista näkyy monien lasten käytöksessä (KU 22.5.2017)
Aurinkorinteen harjoittelijat Mojtaba ja Mahdi ovat jo nuoria ja vähitellen sijoittumassa suomalaiseen yhteiskuntajärjestelmään, etsimässä omaa uraa, koulutusmahdollisuuksia jne. Kielikoe (kuullun ymmärtäminen) on ehkä suurin este ammattiin valmistavaan kouluun sijoittumisessa, mutta se ongelma kyllä korjaantuu vähitellen. Itse olen erityisesti kannustanut näitä nuoria keskustelemaan meidän asiakkaiden kanssa aina vaan enemmän ja aina kun se on mahdollista. Muun muassa rutiinien muodostumisella, itseluottamuksen lisääntymisellä ja sosiaalisten taitojen kehittymisellä on suuri vaikutus, tämän me kaikki tiedämme.
Toivotaan että oikea kesä ja lämmin tulee vihdoin ja Aurinkorinteen asiakkaat pääsevät halutessaan ”aurinkomatkoille” lähialueille Mojtaban ja Mahdin avustamina. Aurinkorinteen asiakkaat ja avustajat tunnistaa katukuvassa keltaisista huomioliiveistä, jossa lukee Aurinkorinne. Vilkuttakaa, jos huomaatte meidän iloisen seurueen liikkeessä esimerkiksi S-Marketin kulmilla.

Teksti: Raija Westergård
Kuva: pakolaisvirtaa v. 2015

14. heinä, 2017
Veisuusta voimaa…

Meillä Aurinkorinteellä musiikki on suuressa osassa päivittäistä toimintaa ja varsinkin Kulttuuriklubin ohjelmistossa musiikkia on 2 – 3 kertaa viikossa ja genre edustettuna vähän laidasta laitaan riippuen kulloisistakin esiintyjistä ja esiintyjäryhmistä. Mutta laulamme usein myös hengellisiä lauluja ja virsiä muulloinkin kuin hartaustilaisuuksissa, joita Aurinkorinteellä on noin kerran kuukaudessa.
Eilen torstaina hartaudessa Anu-pappi puhui Suomi 100 – teemaan liittyen koskettavasti karjalaisista sukujuuristaan ja Karjalan heimosta, evakkomatkoista ja pommituksista. Anu-pappi on myös varustettu hurtilla huumorilla, hän aloitti tilaisuuden kertomalla että on vähän jo ”kesäterässä”, koska oli edellisenä iltana ensin hukannut vihkisormuksen, sitten kihlasormuksen ja lopuksi vielä silmälasit (joilla etsiä niitä sormuksia). Onneksi kaikki kuitenkin lopulta löytyi. Huumorilla ja evankeliumilla on muuten paljon yhteistä: yhdessä ne ajavat pois sielun tyhjyyttä, keventävät sydäntä ja syventävät ihmisten keskinäistä ymmärrystä.
Mutta niistä virsistä vielä. Anu-pappi löysi virsikirjasta juuri Aurinkorinteelle sopivan virren numero 543 Valkeus iankaikkinen ja laulammekin sitä aina hartauden alussa. Myös muina aikoina laulamme virsiä, joita itse olen säestänyt pianolla. Olen keskinkertainen pianisti enkä pysty/osaa soittaa oikeastaan mitään muuta paitsi virsiä, mutta se riittää ainakin minulle. Itseäni koskettaa erityisesti Jaakko Löytyn ”körttigospelit” mm. Kahden maan kansalainen. Ja meidän asiakkaiden lempivirsiä ovat tietysti Päivä vain ja hetki kerrallansa, Oi Katsohan lintua, Herra kädelläsi, Olen kuullut on kaupunki tuolla jne.
Körttiläisyydestä tulikin mieleeni yksi mielivirteni Oi Herra, jos mä matkamies maan. Vaikka se on hautajaisista tuttu, siinä puhutaan toivosta, joka säilyy sittenkin kun toivoa ei enää olekaan. Tässä kohtaa muistan lapsuuteni kodin seurat, joita oli usein ja joista muistan miten kansa tuli mustissa vaatteissa ja veisattiin voimallisesti. Tuohon aikaan seuroja järjestivät monet uskonlahkot ja kokoontumisia oli eri taloissa. Ja väkeä kertyi aina runsaasti paikalle veisaamaan, kuuntelemaan puheita ja samalla tapaamaan tuttuja.
Veisuu on körttiläisyyden ehdotonta ydintä ja seurojen yhteisveisuu ei ole vain laulua. Se on samalla rukousta, elämän tilitystä ja iloitsemistakin. (Aamulehti 9.7 2017)

Teksti:Raija Westergård
Kuva:Yle 1

23. heinä, 2017
Kesäloman kohokohtia

Heinäkuu on tyypillisin lomakuukausi suomalaisille ja itsekin olen nyt viettänyt kolme viikkoa lomaa ja yksi viikko jäljellä. Niin, mitä lomalla tehdään? Minä en ole poistunut maailmasta, vaikka olenkin lomalla. Liikun paikkakunnalla siellä ja täällä, tapaan ystäviä, tuttavia ja sukulaisia, ja käyn silloin tällöin myöskin Aurinkorinteellä, vaikka olen lomalla. En sulje puhelintani tai sähköpostia, vaikka olen lomalla, päivitän tätä blogiakin ja Aurinkorinteen FB-sivuja, vaikka olen lomalla.
Lomakuukausi on mennyt kohdallani siis hienosti, ja ilmat ovat suosineet riittävästi. Olen hoitanut kukkia ja samalla fundeerannut elämän tarkoitusta. Toki olen levännytkin eli lukenut Tsehovia puutarhakeinussa ja kuunnellut Tommy Tabermanin runoja äänikirjana. Olen lukenut myös – tosin paikoitellen ”harppoomalla” – Pirjo Tuomisen uutuuskirjan Tulen väri punainen. Tähän palaan myöhemmin toisaalla…
Kesälomani kohokohta oli ehdottomasti Sillanpää-ooppera Myllykolussa, jonka kenraaliharjoituksessa kävin Sillanpään Seuran kutsumana. Todellakin, kaikki osui nappiin, kuten Aamulehden päätoimittaja Jouko Jokinen kirjoittaa FB-sivullaan: Myllykolu on tuttu kuin vanttuu. F.E.Sillanpää ja Panu Rajala vuosikymmenien aikana Hämeenkyrön kesäteatterin lukemattomia kertoja kolunneet, mutta nyt taisi syntyä täysosuma. Seppo Pohjola, Rajala, Waltteri Torikka, Sauli Tiilikainen, Helena Juntunen, Maco Bjurström, Osmo Rauhala ja kumppanit loivat Sillanpää-oopperan, jossa kaikki tuntui olevan kohdallaan.
Olen Jokisen kanssa ehdottomasti samaa mieltä. Ja itse huomioin myös ympäristön, lavastuksen, tekniikan, kahvion palvelut, ihmiset näiden palvelujen parissa, parkkipaikan liikenteen ohjaajat, kaikki ansaitsevat kiitoksen kaiken sujumisesta. Todella paljon on tehty töitä ja harjoiteltu, harjoiteltu ja vielä harjoiteltu. Varmasti lukemattomia tunteja. Ja kaikki natsasi hienosti yhteen.
Itse oopperasta vielä: Torikka, Tiilikainen ja kuoro tekivät hienoa työtä, mutta minua kosketti naisena Siikrin osa, jonka esitti sopraano Helena Juntunen (kuvassa). Todella koskettava tulkinta, joka nosti esiin naisen ja hänen näkymättömän työnsä useasti taiteilijaelämää viettävän kansalliskirjailijan ja Nobelin takana. Huikea teksti Panu Rajalalta ja huikea tulkinta Juntuselta Myllykolun kuulaassa kesäillassa.

Teksti: Raija Westergård
Kuva: Aamulehti, lehtikuva

28. heinä, 2017
Huijareita ja veijareita

Viime aikoina on tuntunut siltä, että erilaiset puhelinmyyjät ovat aktivoituneet. Ainakin itse olen vastannut moninaisiin puheluihin, joissa kaupataan milloin mitäkin lehdistä vitamiineihin. Olen kieltäytynyt kohteliaasti, vaikka toisinaan kohteliaana pysyminen on ollut vaikeaa kun tuntuu, että myyjä ei kertakaikkiaan halua luovuttaa. Ei auta vaikka yrittää kertoa, että juuri nyt tämä tai tuo lehti ei kiinnosta, enkä halua veitsisarjaa, mitään muutakaan sarjaa tai Aarikan korua tilaajalahjaksi jne…
Kaikista ikävintä on, että myös vanhukset ovat näiden kaikenmaailman myyjien ”uhreina”, he jotka eivät välttämättä pysty, osaa tai muuten saa suunvuoroa kieltäytyä. Ja liian usein ”kauppa” syntyy, vaikka asiakas ei välttämättä edes muista, että kukaan on koskaan heille soittanutkaan saati että mitään kauppoja olisi tehty. Omainen huomaa tilanteen vasta sitten, kun tuote tai lasku tulee postilaatikkoon.
Lue täältä ajankohtaista asiaa huijaamisesta ja sen torjumisesta:
http://www.ikateknologia.fi/fi/uutiset/esta-iakkaan-laheisesi-huijaus.html
Oma lukunsa on huijaussoitot (kuva), josta ei todellakaan tiedä, mistä on kyse. Tämä puhelu kuulemma tulee jostain ulkomailta ja siihen ei saa koskaan vastata mitään myöntävää, koska silloin ”sopimus” tai ”kauppa” on syntynyt ja sitä on erittäin vaikea perua. Parempi on ettei vastaa näihin puheluihin ollenkaan.
Näyttää siltä ettei kohta uskalla vastata mihinkään outoon numeroon. Jos johonkin huijaussotkuun puhelimessa ajautuu, ”sopimus” muka on syntynyt, vaikka myyjä vain ”tarkistaa” yhteystietoja, viisainta on aina tehdä reklamaatio ja rikosilmoitus poliisille, joka onnistuu nykyään helposti sähköisesti. Tuskin huijaaminen loppuu maailmasta koskaan, mutta ainakin niistä tulee ilmoittaa viranomaisille. Nykyaikana tosin vaikuttaa siltä, että kansainväliselle nettirikollisuudelle ei oikein kukaan voi enää mitään. Pitää olla vaan itse tarkkana, mutta miten tämän selittää vanhukselle, joka asuu yksinään ja puhelin on ehkäpä ainut yhteys ulkomaailmaan?
Näissä mietteissä tänään, monia puhelinmyynnin sotkuja selvittäneenä ja todennäköisesti jatkossakin niitä vielä tulen selvittelemään. Maailmassa kun riittää huijareita ja veijareita…

4. elo, 2017
Miljardin euron savotta

Kohta alkaa Suomen kaikkien aikojen suurin ja kallein julkinen it-projekti, nimittäin Sotekoodi maksaa miljardin. Näin kirjoittaa Juha-Matti Mäntylä viimeisimmässä Talouselämä-lehdessä. Todellakin, Suomi käyttää miljardi euroa sosiaali- ja terveysalan it-hankkeisiin vuosina 2018 – 2021.
Miljardi on veronmaksajan näkökulmasta käsittämätön hinta. Vaikka sote on valtava projekti, summa kuulostaa todellakin isolta, jopa hieman ylimitoitetulta. Vuosikymmenien saatossa kuntiin ja sairaanhoitopiireihin on hankittu kymmeniä erilaisia (ja keskenään keskustelemattomia) järjestelmiä ja jos pääkaupunkiseudulle jo ostettua amerikkalaista Apotti-järjestelmää ollaan laajentamassa koko Suomeen, hintalappu olisi tuo miljardi euroa.
Mitä miljardilla eurolla saa? Hankkeiden suunnittelu ja ohjaus maksaisi heti 5 – 10 miljoonaa. Kansalliset kehitysinvestoinnit noin 100 miljoonaa, 18 maakuntaa eli vanhojen potilastietojärjestelmien, taloushallinnon ja henkilöstöhallinnon siirrot, alasajot, yhdistämiset, laajentamiset, uudistamiset, hinta 400 miljoonaa sekä soten digitalisaatio 500 miljoonaa euroa. (Lähde: STM ja Talouselämä)
Tällä hetkellä julkinen sektori käyttää sosiaali- ja terveysalan tieto- ja viestintätekniikkaan 550 miljoonaa euroa vuodessa. Suurin osa kuluu laitteiden ja järjestelmien ylläpitoon. Uusien järjestelmien kehittämiseen ja muihin investointeihin menee sosiaali- ja terveysministeriön laskelmien mukaan noin 80 miljoonaa euroa vuodessa. Jatkossa summa siis moninkertaistuu.
Entä paljonko on paljon? Jos miljardi kappaletta yhden euron kolikoita pinottaisiin päällekkäin, kuinka korkea pino siitä syntyisi? Vastaus on 2328 kilometriä!

Teksti: Raija Westergård / Talouselämä-lehti nro.26
12. elo, 2017
Vapaaehtoiset sateentekijät

Sinun tulee antaa aikaasi
kanssaihmisillesi.
Vaikka se olisi miten pientä,
tee jotain muiden puolesta
– jotain, mistä et saa palkkaa,
vaan etuoikeuden tehdä se.

-Albert Schweitzer

Tänään kirjoitan Aurinkorinteen vapaaehtoisista, joita haluan kutsua tässä ”sateentekijöiksi”. Ilman vapaaehtoisia ohjelmanesittäjiä Kulttuuriklubimme ei toimisi niin kuin se toimii nyt. Sateentekijä tarkoittaa intiaanikulttuurissa henkilöä, joka osaa tanssillaan tehdä sateen, joka ravitsee kuivan maan ja saa ruohon viheriöimään, sateentekijällä on tieto, lahja ja kyky ja hän osaa kesyttää myös luonnonvoimat.

Kulttuuriklubin ohjelmisto – josta olemme saaneet paljon hyvää palautetta – muodostuu siis täysin vapaaehtoisten toimesta ja – ehdoilla. He eivät saa palkkaa, ei matkakustannuksia, ei mitään muutakaan korvausta, vain pullakahvit tarjoamme hyvässä seurassa ja se on riittänyt ainakin tähän asti. Ja meidän ”sateentekijöitä” on paljon, he tulevat eri ammateista, eri harrastuspiireistä, yksi haluaa tehdä tätä ja toinen tuota jne. Ja mikä parasta, uusia ohjelmanvetäjiä ilmoittautuu mukaan tasaiseen tahtiin.

Oheisessa kuvassa ovat meidän kaksi sateentekijää eli Peräkamarin pojat – duo, jossa Weijo Koskiranta laulaa ja Teuvo Suoniemi säestää. Heidän nimensä saa mainita tässä ja mainoksissa. Weijo käy lisäksi vetämässä Kesämökin gramofonia ja Kadonneen leyvyn metsästäjiä sekä suunnitelmissa vetäjäksi myös karaoketuokioon silloin tällöin.
Muutamat meidän vapaaehtoiset eivät halua nimeään esille ja sitä toivetta tietysti noudatan. Tosin tänä päivänä kukaan ei täysin säästy esimerkiksi kuvaamiselta, mutta itse yritän aina olla mahdollisimman korrekti ja sama sääntö pätee myös meidän asiakkaita kuvattaessa: ketään ei kuvata epäasiallisessa tilanteessa esimerkiksi papiljotit päässä yms.

Niin, tässä kohtaa haluan sanoa kuten Violeta Parra v. 1966: Gracias a la vida Elämälle kiitos tai laulun toinen suomennos Miten voin kyllin kiittää… Siis miten voin todellakin kyllin kiittää meidän kaikkia vapaaehtoisia sateentekijöitä? Teillä kaikilla on joku erityinen kyky ja taito kohdata toinen ihminen, vanhus, ikääntyvä, seniori, meidän asiakas. Teidän lähellänne on aina helppo hengittää ja tuotte aina mukananne paitsi päivän ohjelman, myös ihmisen ohjelman takana – ja se on yhtä tärkeää kuin kaikki muukin. Näin oikea vuorovaikutus toimii ja toteutuu.
Lämmin kiitos teille kaikille tässä vaiheessa matkaa, joka jatkuu…

25. elo, 2017
Syksy maalaa maisemaa

Jos kuulet sisäisen äänen,
joka sanoo: ”sinä et osaa maalata”,
jatka kaikin mokomin maalaamista
– ja pian se ääni vaikenee.

-Vincent Van Gogh

Näin se taitaa olla, ja syksy itse osaa maalata parhaiten vuodenaikansa värit, vaikka toki Van Gogh oli taiteilija vailla vertaa. Itse pidän hänen Auringonkukkia-teossarjastaan, jotka taiteilija maalasi vuosina 1887 – 1889. Sarjaan kuuluu kaikkiaan 11 teosta, joista yksi tuhoutui toisessa maailmansodassa. Eräästä Auringonkukkia-taulusta muuten maksettiin v. 1987 Cristien huutokaupassa 39.9 miljoonaa dollaria.
Vaikka syksyssä on aina jotain selittämätöntä melankoliaa, lähdön tunnelmaa, kaipausta ja ikävää, syksyssä on paljon muutakin: paitsi että koulut ovat jo alkaneet, myös harrastuspiirit ja muut toiminnot käynnistyvät (kylmän) kesän jälkeen entistäkin pirteämmin. Samoin meillä Aurinkorinteellä virittäydytään syksyyn ja ollaan mietitty mm. ohjelmia ja aikatauluja.
Aurinkorinteen kulttuuriklubin osuus siirtyy puoli tuntia myöhemmäksi eli syyskuun alusta klubi avoinna klo 13 – 13.45. Tämä muutos tehdään ns. yleisön pyynnöstä eli syystä, että koko Sote-kampuksen (Kurjenmäkikoti, veteraanitalo, Siljankoti, terveyskeskus) asiakkaat/asukkaat ehtisivät paremmin osallistumaan kulttuuritoimintaan niin halutessaan.
Aurinkorinteen syksyyn kuuluu muutakin: Muistikahvila pyörähtää käyntiin viikolla 38 eli tiistaina 19.9 klo 14 alkaen ja jatkuu viikoittain koko syksyn marraskuun loppuun asti. Tämä viikko (vk 38) on siis valtakunnallinen Muistiviikko, jonka teemana on Muistisairauden monet kasvot.
Viikolla 40 ( 2 – 8.10) vietetään Vanhustenviikkoa, jonka teemana on tänä vuonna Ikäpolvet yhdessä – Generationerna tillsammans, joka liittyy Suomen itsenäisyyden juhlavuoden ohjelmaan. Aurinkorinteellä vietämme ko. viikolla tiistaina 3.10 Hyvänolon iltapäivää, jossa on luennoitsijoita eri teemoin sekä hyvän olon hoitoja moneen makuun. Järjestämme juuri tällä viikolla (päivittäin paitsi tiistaina) retkiä Monitoimikeskus Siltaan ja kirjastoon, jossa saamme infoa uudesta koulusta ja muista tiloista ja juomme siellä yhdessä päiväkahvit. Nuoria on lupautunut mukaan paikalle auttamaan ja seurustelemaan muuten vaan. Tästä informoimme lisää myöhemmin kuten myös seuraavalla viikolla tiistaina 10.10 järjestettävästä Ikäneuvopäivästä.
Lokakuun lopussa (alustava päivä torstai 19.10) olisi tarkoitus järjestää Aurinkorinteen Syyssoitto eli pienimuotoinen satakuntalaishämäläisen ja vähän pohjalaisenkin pelimannimusiikin katselmus, mutta tämä on vielä suunnitteluvaiheessa. Palaan tähän(kin) asiaan seuraavissa kirjoituksissani.
Mitä vielä tähän loppuun kirjoittaisin? Luin kerran tällaisen pikkutarinan jostain ja se jäi mieleeni. Pohdinkin, että meidän pitäisi nähdä joskus maailma lapsen silmin:
Rakastan kertomusta pienestä tytöstä, joka näytti opettajalle maalaamaansa kuvaa. Se esitti puuta, ja puu oli maalattu purppuran väriseksi. Opettaja sanoi: ”Kultaseni, minä en koskaan ole nähnyt purppuranväristä puuta.” ”Ai”, sanoi tyttö. ”Sepä todella ikävää.”
3. syys, 2017
Suuntaviittoja tulevaisuuteen

Tänään kirjoitan tulevaisuudesta, lempiaiheestani. Kirjoitan siis strategiasta, josta sanasta en pidä ollenkaan, koska se tuo mieleen sodankäynnin, ja josta termi on siis alunperin lähtöisinkin. Strategian käsitettä käyteään myös shakissa (kuva) ja tuo yksinäinen musta nappula on erityisen kiinnostava, josta kerron myöhemmin lisää.
Niin, en pidä strategia-sanasta, jos voisin, käyttäisin sen sijaan esimerkiksi suuntaviittoja tai tiekarttaa. Itse strategian sisältöön on voinut vaikuttaa halutessaan meistä jokainen kuntalainen, joka onkin tuottanut paljon erilaisia näkemyksiä. Kyseessä siis Hämeenkyrön kunnan strategia vuoteen 2025, joka on vielä luonnosvaiheessa, mutta joka tulee valtuuston päätettäväksi vielä tänä syksynä.
Luonnos: http://www.hameenkyro.fi/site/assets/files/7740/h_meenkyr_2025_strategia_tiivis_versio.pdf
Strategialuonnoksessa itseäni kiinnostaa erityisesti osio Kukaan ei jää yksin. Ketään ei todellakaan saa jättää yksin, kuin tuo kuvan yksinäinen musta nappula. Luonnoksessa tässä kohtaa mainitaan strategiset tavoitteet: 1. Panostamme syrjäytymisen ehkäisyyn koko elinkaaren ajan, mutta erityisesti lapsuudessa. 2. Työttömyysasteen ehkäisy. 3. Osallistamme kuntalaisia päätöksenteossa, palveluiden kehittämisessä ja toteuttamisessa. 4. Kannustamme kuntalaisia omatoimisten liikuntaharrastusten pariin. Kärkihankkeina vielä mainitaan nuorten työllistäminen ja pitkäaikastyöttömien vähentäminen. Itse olen sitä mieltä ettei myöskään vanhuudessa ihmistä ei saa jättää yksin ja lisäisin vielä yhden tärkeän kohdan tavoitteisiin kohtaan 5. Työhyvinvoinnista huolehtiminen.
Opetushallituksen uusi pääjohtaja Olli-Pekka Heinonen on sitä mieltä, että srategioita ei pitäisi kirjoittaa lainkaan: ”Minä vain en usko strategioihin enää. Niiden tekemiseen kuluu kauheasti aikaa, mutta tuloksen käytettävyys on hyvin pieni, Heinonen huomauttaa. Organisaatioiden tuominen yhteen ei ole strategioita tai tyky-päiviä, vaan arjen työtä: kaikki tietävät, miksi työtä tehdään, kaikilla työntekijöillä on yhteiset toimintatavat sekä yhteistä tekemistä tukevia työkaluja. – Jos jokin tietojärjestelmä kyttää ihmisten tekemisiä, on aivan turha väittää, että arvostamme toistemme työtä ja asiantuntijuutta”. Lue lisää täältä: https://www.keva.fi/globalassets/2-tiedostot/tama-on-keva–tiedostot/keva-lehti/keva-lehti-1-2017.pdf
Heinosen ajatukset ovat uusia ja raikkaita, ja juuri samansuuntaisesti ajattelen itsekin: pois turha byrokratia ja hienoilla termeillä leikittely, asiakkaan kohtaaminen kasvoista kasvoihin on ainakin Aurinkorinteellä se kaikista paras kohtaaminen ja ”tietojärjestelmä”. Ja samalla linjalla aiomme jatkaa myös tulevaisuudessa strategioista huolimatta ja juuri siksi.
Teksti: Raija Westergård

Lisää tulevaisuuden visioita täältä: Sote ja Suomi 2040. Kohti taloudellisesti, sosiaalisesti ja moraalisesti kestävää Suomea: http://www.maaseutupolitiikka.fi/files/3977/SOTE_ja_Suomi_2040.pdf
8. syys, 2017
Katso pohjoista taivasta

Kun rakastan kiviä, kun rakastan graniittia,
olkoon se sallittu minulle.
Se on minun lapsuuteni kalliopohja,
joka kantaa ihmiset, toistensa lomaan
puristuneet kiteet, eriväriset ja särmikkäät.
Särmistä, kalliosta, hongasta
syntyy ja elää kieli
talven pitkin sanoin,
lumen lyhyin, se on meitä,
se elää taivaan alla…

Tänään kirjoitan runoudesta ja kirjallisuudesta, nimenomaan runokokoelmasta Katso pohjoista taivasta, toim. Jenni Haukio. Tämä runokokelma on saanut nimensä Helvi Juvosen runosta Kalliopohja v. 1955, josta ote yllä. Katso pohjoista taivasta-teoksen runoja tulkitsi hienosti Inkeri Sutinen Aurinkorinteellä mennä viikolla. Huikaiseva hetki hienon teoksen äärellä.
Lisäksi Inkeri tulkitsi otteita Sinikka Nopolan Eila, Rampe ja elämän tarkoitus-teoksesta (v. 2011), ja meidän asiakkaita nauratti kovasti hauskat jutut. Edelleen tässä kohtaa ihmettelen Inkerin muistia: pitkiä runoja ja muita juttuja vikaisematta kertaakaan kirjaan tai muistiinpanoihin! Kiitokset Inkerille vielä tätäkin kautta! Yhteinen matkamme jatkuu…
Aurinkorinteellä – muun ohjelmiston ohella – runot ja runonlausujat ovat aina odotettuja vieraita. Ja mikä parasta, lisää lausujia ja lukijoita on lupautunut mukaan toimintaamme. Uutena ideana pohdinkin Aurinkorinteen lukupiiriä, mutta tämä on vielä kehittelyvaiheessa. Uusi ja hyvin toimiva äänentoistolaitteistomme takaa hyvän kuuluvuuden ja juuri siitä syystä kaikki kirjallisuuteen (ja runouteen) liittyvää toimintaa on kehitteillä.
”Katso pohjoista taivasta on vahvalla näkökulmalla koottu, tulevaan suuntaava kokoelma Suomen itsenäisyyden ajan runoja. Esipuheessaan Jenni Haukio korostaa, ettei runouden ymmärtäminen vaadi kirjasivistystä tai erityistä mielenlaatua. Runoutta tarvitaan sekä älyn että tunteen tarpeisiin ihmiselämän tärkeimmissä hetkissä: ilossa ja surussa, uutta elämää vastaanotettaessa ja jäähyväisissä.
Katso pohjoista taivasta-teoksessa mukana on 367 runoa 160 eri runoilijalta Aleksis Kivestä nykyrunoilija OIli Heikkoseen. Teos on jaettu 12 osaan niin, että kokonaisuus heijastaa kronologisesti edeten Suomen kehittymistä itsenäistymisestä ja sota-aikojen koettelemuksista rakennemuutoksen ja kansainvälistymisen kautta nykypäivän moniarvoiseen todellisuuteen. Haukion ajatuksena oli, että osat voi lukea myös omina kokoelminaan. Eniten runoja on osuudessa ”Yhteinen totuus yhteinen vale”. Nämä runot ovat pääosin 1980-luvulta.” (Aamulehti 6.4 -17)
Tällaisia ajatuksia tänään, eräänä syyskuun sateisena päivänä…
17. syys, 2017
Alussa oli sana

Noin 60.n maailman eri uskontokuntien dokumentoiduissa luomiskertomuksissa maailman synnyllä on jollain tavalla sama darwinilainen järjestys, Charles Darwinin (1809-1882) evoluutioteoria. Tiedämme, että meidän oman kalevalaisen mytologian mukaan maailma syntyi sotkan munasta, jossain muualla kookospähkinästä jne. Osmo Rauhalan teoksessa ”Alussa oli sana” (kuvassa) on yksi luomiskertomus, joka paljastettiin Monitoimikeskus Sillan vihkiäistilaisuudessa viime perjantaina.
Hämeenkyröläissyntyinen taiteilija Osmo Rauhala kertoi tilaisuudessa Alussa oli sana-teoksestaan sekä mielenkiintoisesti että hauskasti: pyöreästä osasta voi tarkastaa näkönsä samalla kun käy kirjastossa ja se toimii myös lunttilappuna koululaisille (ensimmäisen solun, aminohapon neljä kirjainta). Teoksen vasemmanpuoleisessa osassa alhaalla elämä alkaa suuresta mysteeristä, autiomaasta, jossa ensin oli vesi ja vähitellen vesieläimet, sitten maa ja kasvit, matelijat, linnut ja ylimmäisenä nisäkkäät, peura, joka usein toistuu muissakin Rauhalan teoksissa.
Osmo Rauhala täytti hiljattain 60 vuotta. Hänellä on tällä hetkellä 60-vuotisnäyttely Didricshsenin taidemuseossa Helsingissä. Näyttelyn nimi on Peilitesti , joka pohtii taiteen ja tieteen roolia ympäröivän todellisuuden ymmärtämisessä. Näyttely koostuu noin 40 maalauksesta ja yhdestä videoteoksesta.
Aiemmin Rauhalan teoksissa ovat vaeltaneet peurat, sudet ja joutsenet, tällä kertaa rauskut eli jokihelmisimpukka. Rauhala sanoo, että ”Pythagorasta lukiessani tai heti sen jälkeen lepuuttaessani silmiäni, näin poikkeuksellisen usein mielessäni uivia rauskuja. Ilmiö on toistunut monta kertaa, ja se on johdattanut tutustumaan tähän muuten meille pohjolan asukkaille outoon eläimeen”.
Varsin mielenkiintoista on se, että tämä jo miljoonia vuosia maapallollamme elänyt laji, rausku on osoittautunut ainoaksi kalaksi, joka reagoi kuvaansa peilissä, tutkijoiden mukaan se on merkki tietoisuuden esiasteesta. Tähän ei ole mitään lisättävää… Paitsi, että kaikkien hämeenkyröläisten kannattaa käydä Monitoimikeskus Sillan etupihalla ja pysähtyä hetkeksi Rauhalan teoksen äärellä, katsoa huikeaa ihmisen luomiskertomusta silmiin ja ajatella peilejä… Alussa oli sana.
23. syys, 2017
Mitä sää ny kurot?

Tänään Helsingin Sanomissa on artikkeli käsitöistä, lähinnä neulomisesta, joka täällä Pirkanmaalla ja Satakunnassa on kutomista, esimerkiksi sukan kutomista puikoilla. ”Mitä sää ny kurot”- painotus ny-sanalla, onkin usein kuultu kysymys kaikille käsityötä tekeville. HS.n artikkelin mukaan neulominen rauhoittaa ja rentouttaa ja tutkija kysyy, että mistä löytyisi vastaava rentoutumiskeino iäkkäille miehille, miksei nuorillekin.
Miksi neulominen rauhoittaa? Kognitiotieteen dosentti Minna Huotilainen Helsingin yliopistosta vastaa: ”Neulominen rauhoittaa ennen muuta siksi, että se on tuttu puuha, josta on mukavia aiempia kokemuksia. Vain tutuilla käsitöillä on rauhoittava vaikutus, sillä uuden taidon opettelu päinvastoin innostaa tai turhauttaa. Kun ihmiselle kertyy ajan myötä myönteisiä neulomiskokemuksia, rentoon mielentilaan siirtymisestä tulee aina vain helpompaa”.
Aurinkorinteellä harrastetaan käsitöitä. Varsinkin tiistain aamupäivät ovat perinteisesti käsityön ystävien piiriä ja monenlaista on syntynyt Isoäidin neliöistä: nojatuolin ja tyynyn päällisiä, peittoja, hartiahuiveja jne. Lisäksi on kudottu sukkia ja tumppuja. Nojatuolin päälliset ovat käytössä ja Taidetunnelissa on lisää töitä esillä. Keskeneräisillä töilläkin on paikkansa, esimerkiksi tunnelin takaseinällä on minun keskeneräinen työni, jonka ajattelin nimetä juuri siksi, siis Keskeneräisyys. Ja eikö me olla sellaisia kaikki, kuka meistä voi sanoa olevansa koskaan valmis? Ja valmis mihin?
Dosentti Minna Huotilainen kirjoittaa: ”Kaikilla pitäisi olla mahdollisuus konkreettiseen käsillä tekemiseen. Neulominen sopii rauhoittumiskeinoksi myös laitoksessa tai kotona asuvalle ikäihmiselle. Lankatyöt ovat kuitenkin perinteisesti naisten harrastus, ja ikävä kyllä vanhoilta miehiltä puuttuu usein vastaava rauhoittumiskeino. Sopivia vaihtoehtoja pitäisi keksiä lisää.”
Aurinkorinteen käsityöpiirissä on myös miehiä ja he viihtyvät siinä hyvin. Vaikka he eivät ota käteensä varsinaista käsityötä, he ”hypistelevät” käsissään lankoja, lankakeriä, vyyhtejä, he katselevat värejä ja kerivät ja purkavat. Ja tietysti samalla jutellaan niitä näitä, parannetaan maailmaa… Samoin kuin eräs yli 90-vuotias asiakas, joka haluaa ehdottomasti osallistua ”työhön”, vaikka ei pysty kutomaan saati virkkaamaan. Hänen kanssaan olen kerinyt paljon lankaa vyyhdiltä keräksi, hän haluaa pitää lankavyyhtiä käsissään ja minä kerin. Ja molemmat olemme tyytyväisiä.
Itse harrastan virkkaamista, isoäidin neliöt ovat tuttuja jo vuosikymmenien takaa. Virkkauksen historiasta sen verran, että tekniikka periytyy jo 1500-luvulta ja oli aiemmin luostareissa nunnien hallitsema laji. Kuitenkin tiedetään, että myös koptit (Egyptin kristityt) hallitsivat jonkinlaisen virkkaustekniikan jo 600-ja 700-luvuilla. Suomeen virkkaus tuli Ruotsin kautta (virkninki, virkning) ensin rannikkoseudulle ja sieltä vähitellen koko maahan.
Kuvassa virkkaustyö, hartiahuivi asiakkaidemme käyttöön, joka prototyyppi valmistuu eräänä päivänä. Langat saatu lahjoituksena Aurinkorinteen käsityöpiirin iloksi ja hyödyksi – ja näitä lankoja on runsaasti. Kiitos Marja-Leenalle!
Ja sitten vaan virkkaamaan…
30. syys, 2017
Erilaisia matkoja tulevaisuuteen…

Päiväkeskus Aurinkorinteen Hyvinvointi-iltapäivä on osa Vanhustenviikon (1 – 8.10) ohjelmaamme. Tämän vuoden teema on Ikäpolvet yhdessä – Generationerna tillsammans! ja myös Aurinkorinteellä ikäpolvet kohtaavat tiistaina 3.10 klo 13 – 15 hyvinvoinnin merkeissä, koska mm. nuoria kauneusalan tulevia ammattilaisia on paikalla tekemässä pieniä näytöshoitoja sekä kertomassa uusista tuulista kauneudenhoitoon ja hyvään oloon liittyen.
Viikon muina päivinä (paitsi hyvinvointipäivänä tiistaina) teemme Kulttuuriklubin elämänkaarimatkat-teemalla retkiä Monitoimikeskus Siltaan ja kirjastoon, jossa saamme tietoa uuden koulun ja kirjaston toiminnoista ja uuden ajan opetusmetodeista ja juomme lopuksi yhteiset päiväkahvit. Tässäkin tilaisuudessa ikäpolvet kohtaavat eli saamme nuoria seuraksi ja avustajiksi. Saamme tutustua myöskin taiteilijoiden Osmo Rauhalan ja Liisa Hietasen tilataideteoksiin paikan päällä.

Päiväkeskus AURINKORINTEEN HYVINVOINTI-ILTAPÄIVÄ tiistaina 3.10 klo 13 – 15
Ohjelmassa:
• Tietoiskuja hyvinvoinnista, kauneudenhoidosta ja kokonaisvaltaisesta hyvästä olosta
• kosmetologiopiskelijat tekevät näytöshoitoja
• Vaate-esittelyä ja myyntiä
• Huovutustöitä, kudonnaisia, koruja ym.
• Kampaaja
• Jalkahoitaja
• Hieroja

Muuta:
”Weijo” noin klo 13 alkaen sekä taiteilija Liisa Hietanen: http://liisahietanen.com/
Lähitori/Aurinkorinne esittäytyy…
Kulttuuriklubi/Aurinkorinne esittäytyy…
Karoliinan kahvila/Aurinkorinne esittäytyy…

Yhteistyössä:
Kauneustiimi LUME NY https://spark.adobe.com/page/YwYqUwXlSZMfk/
Sasky koulutuskuntayhtymä / Vammalan ammattikoulu
Hiussalonki Sarella https://www.facebook.com/Hiussalonki-Sarella-399725930109403/
T:mi Eini Komulainen
Vaatetusliike Säippä https://www.facebook.com/S%C3%A4ipp%C3%A4-1511264239192321/
T:mi Luontomummu / Raija Mäensivu https://www.facebook.com/Luontomummo/
Liisa Hietanen

TERVETULOA hyvän olon iltapäivään Aurinkorinteelle!
Osoite: Tunnelikuja 1, Hämeenkyrö
6. loka, 2017
Elämänkaarimatkailu

Vain kesyt linnut kaipaavat, villit lentävät.
~Elmer Diktonius~

Päiväkeskus Aurinkorinteellä kehitämme jatkuvasti uusia palveluita ikäihmisille ja miksei vähän nuoremmille myös. Tiedämme, että ihmisen elämänkaari jakautuu monimuotoisiin osiin: lapsuus, nuoruus, aikuisuus (ruuhkavuodet), keski-ikäisyys, ikääntyvä, vanhuus… Näiden määreiden rajapinta on kuin veteen piirretty viiva. On hyvin vaikeaa karsinoida ihmistä tiettyyn osioon, ja ikääntyminen on erittäin yksilöllistä ja henkilökohtaista: 100-vuotias voi olla ”nuori” ja 30-kymppinen ”vanha”…
Esimerkkinä ikääntymisestä (tai iättömyydestä) kustantaja Heikki A. Reenpää, jolle myönnettiin vastikään ajokortti 100-vuotiaaksi asti: ”Vaikka kaikki sanovat minulle, että eihän se riitä ollenkaan, ja siitä vaan eteenpäin, niin minulla on sellainen epäilys, että he veikkaavat väärin.” Lue Reenpään mielenkiintoinen haastattelu Helsingin Sanomissa kokonaisuudessaan täältä: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005389714.html
Tällä viikolla, Vanhusten viikolla teimme asiakkaittemme kera tutustumismatkoja kirjastoon, jossa vierailimme siis neljänä päivänä maanantai, keskiviikko, torstai ja perjantai-ryhmien kanssa. Tiistain asiakkaamme eivät valitettavasti päässeet kirjastovierailulle, koska silloin vietimme Hyvinvointi-iltapäivää Aurinkorinteellä. Joka tapauksessa retkeemme kirjastoon osallistui noin 30-40 asiakasta eli aika suurella joukolla retkeilimme ja ikäpolvet kohtasivat Vanhustenviikolla.
Matkat ovat olleet hienoja kokemuksia ja monet asiakkaat ovat kertoneet etteivät ole käyneet vuosikymmeniin missään kirjastossa saati tässä hienossa, uutuuttaan hehkuvassa, avarassa ja värikkäässä Hämeenkyrön kirjastossa (kuva). Pilvisen Pirkko hoiti päävastuun vierailujen emännöimisessä ja paikalla oli koko kirjaston henkilökunta. Saimme paljon tietoa kirjaston nykypäivästä esim. kotikirjastopalvelusta, kirjavinkkarista, mitä muuta (kirjojen ohella) kirjastosta voi lainata, kirjastokoira esittäytyi jne. Uutta meidän asiakkaille oli myös se, että enää kirjastossa ei tarvitse olla hiiren hiljaa, siellä voi kahvitella, rupatella ja kokoontua rennosti juttelemaan, kirjastossa on kahvi/tee/kaakaoautomaatti, kirjastossa voi vapaasti esim. syödä eväitään ym.
Aurinkorinteen ”Kulttuuriklubin elämänkaarimatkat” lähtee jatkossakin reissuun. Ehkäpä seuraava kohde on uusi Mahnalan koulu tai/ja Sasin päiväkoti. Myös uusi jätevedenpuhdistamo voisi kiinnostaa ainakin meidän miesasiakkaita. Matkailemme siis kunnan sisällä nykypäivän palveluiden teemassa. Juuri sitä ”elämänkaarimatkat” Aurinkorinteen asiakkaiden näkökulmasta tarkoittaa: ikäihmisen/vanhuksen matkoja nuoruuteen, koulumaailmaan, nykypäivään, joka todentotta näyttää hämmentävän. Maailma on muuttunut ja sen pitääkin muuttua – tämän me haluamme näyttää meidän asiakkaille juurikin elämänkaarimatkojen muodossa.

15. loka, 2017
Hankkeesta seuraavaan…

Suomi on hankkeiden luvattu maa. Ja kokeilujen maa: http://kokeilevasuomi.fi/etusivu. Kannattaa käydä lukemassa em. sivuilta esimerkiksi julkishallinnon kokeilukulttuurista, joka ainakin minusta vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta.
Toisaalta en viitsisi enää kirjoittaa Sotesta riviäkään, mutta kirjoitan silti. Kuka muuten muistaa Sotea edeltävän hankkeen, Paras-hankkeen? Niin, mihin se hautautui? Ja kuinka paljon siihen hankautui taloudellisia ja muitakin resursseja? Ihan vaan mielenkiinnosta kaivoin esiin (googlettamalla) jotain tietoa tästä vuosia sitten kumoutuneesta hankkeesta:
”Kunta- ja palvelurakenneuudistus (PARAS-hanke) oli Vanhasen I hallituksen keväällä 2006 käynnistämä kehittämishanke. Sen tarkoituksena oli eheän kuntarakenteen muodostaminen, kuntapalvelujen tuottaminen taloudellisesti ja kuntien vastuulla olevien palvelujen tuottaminen riittävän vahvoina yksiköinä sekä rakenteellisesti että taloudellisesti.[1] Valtioneuvostossa hanketta johti peruspalveluohjelmaa valmisteleva ministerityöryhmä. Käytännön toteutusta valmisteli ja ohjasi kunta- ja palvelurakenneryhmä, jonka puheenjohtajana oli alue- ja kuntaministeriHannes Manninen. Mannista avusti määräaikainen poliittinen sihteeri Antti Mykkänen. Uudistukseen liittyvä laki tuli voimaan helmikuussa 2007 ja se oli voimassa vuoden 2012 loppuun. Paras-hanke kuitenkin pysäytettiin Kataisen hallituksen aikana vuonna 2011”.
Tänään Helsingin Sanomissa on pääkirjoitus otsikolla ”Sotevalmistelu tarvitsi jälleen yhden aikalisän”. Pohdin artikkelia lukiessa, että kaatuuko tämäkin hanke lopulta poliittiseen vääntöön tai omaan mahdottomuuteensa muilta osin. Valinnan vapaus tuottaa ongelmia ja on siinä muutakin, lukekaa itse:
https://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000005409388.html
Taidan olla turhan epäluuloinen, jospa Sote sittenkin saadaan maaliinsa ja kaikki ovat tyytyväisiä? Ihmisen on kuitenkin uskottava huomiseen ja että kaikki lopulta järjestyy parhain päin. Tätä maailmaa ei voi rakentaa taaksepäin katsoen ja virheitä laskien, on uskallettava ottaa suunta kohti horisonttia ja purjehdittava eteenpäin. Lainaan tähän loppuun aforismin eräältä kuuluisalta ajattelijalta. Juuri näin ajattelen minäkin, vaikka realismi minussa joskus tahtoo nostaa liikaakin epäluuloisuuden ajatuksia:
Elämä, joka kuluu virheitä tehtäessä,
on paitsi kunniakkaampi, myös käyttökelpoisempi
kuin elämä, joka kuluu ei mitään tehtäessä.

-George Bernard Shaw
20. loka, 2017
Musiikki ja museo pidentävät ikää

Löysin netistä artikkelin musiikin ja museokäyntien merkityksestä ihmisen elämänkaareen ja jäin pohtimaan – en niinkään musiikin vaikutuksesta ihmiselle (sen jo tiedän itsekin) – vaan museon merkityksestä ihmisen elämässä. Itse olen jossain määrin museofriikki, mutta ymmärrän kyllä etteivät kaikki välttämättä ole. Kävin keväällä työmatkalla Moskovassa ja eräs henkilö matkaseurueessa kertoi etteivät museot ole ollenkaan hänen juttunsa. Ei kuulemma ole niissä käynyt, ei ymmärrä, että kukaan niissä ylipäätään viitsii käydä ja että käynnit ovat pelkkää ajanhukkaa.
No, matkaohjelmaamme kuului Kremlin kierros ja tämä kyseinen henkilö tuli myös mukaan, tosin ”pitkin hampain”. Puoli päivää kiersimme Kremlin alueella ja kierroksen jälkeen tämä henkilö olikin kovin positiivisesti yllättynyt kaikesta kokemastaan ja näkemästään. Kyse on siis monesti ennakkoasenteista. Kun vaan lähtee mukaan, voi kokea ihmeellisiä asioita.
Kremlissä muuten oli runsaasti ikonitaidetta esillä. Ikonitaiteesta sanotaan, että samalla kun ihminen katsoo Pyhän kuvaa, kuva katsoo ihmistä samalla tavalla takaisin. Kyse on siis vastavuoroisuudesta, tässä merkityksessä ei ole siis samantekevää, miten katsomme taidetta tai miten katsomme lähimmäistä, ihmistä lähellämme päivittäin. Tai miten puhuttelemme häntä? Vai puhummeko oikeasti hänelle ja mikä tärkeintä, kuuntelemmeko häntä?
”Pari vuotta sitten suuri, yli 50 000 osallistujaa käsittänyt norjalaistutkimus osoitti, että kulttuuririennoissa käyvät ihmiset voivat paremmin ja ovat tyytyväisempiä elämäänsä kuin kulttuuria kaihtavat. Ei ollut merkitystä sillä, kävikö vain nauttimassa muiden tekemää taidetta tai teatteria vai tekikö sitä ihan itse vaikkapa laulamalla kuorossa. Yhteys vielä syveni annoskoon mukaan: mitä enemmän ravitsi itseään kulttuurilla, sitä paremmin meni”. (Mikko Puttonen Tiedelehdessä 7/2013)
– Kulttuuriharrastuksiin osallistuvat elävät huomattavasti pidempään kuin ne, jotka eivät niihin osallistu. Eroa eivät selitä tavanomaiset terveyttä edistävät tai haittaavat tekijät, kuten liikunta, sosiaalinen tausta, kolesteroli, sairaus tai mieliala, kertoo terveyden ja kulttuurin suhteita pitkään tutkinut neurologian dosentti ja kirjailija Markku T. Hyyppä.
”Taide kasvattaa myös sosiaalisia kansalaisia. Tämä selvisi, kun brittisosiologit tutkivat äskettäin, millaiset nuoret tekevät vapaaehtoistyötä. Jopa 65 prosenttia muita todennäköisemmin kansalaistoimintaan osallistuvat nuoret, jotka käyvät usein teatterissa, taidenäyttelyssä, baletissa, museossa, klassisen musiikin konsertissa tai urheilutapahtumassa. Southamptonin yliopiston sosiologi Matthew Bennett arvelee, että nuoret kokevat erottuvansa taideharrastuksellaan ja pitävät myös vapaaehtoistyötä tällaisena hienona juttuna.” (Tiede-lehti 7/2013) Lue koko artikkeli täältä: https://www.tiede.fi/artikkeli/jutut/artikkelit/musiikki_ja_museo_pidentavat_ikaa
Tämän artikkelin mukaan todellakin taide kasvattaa ihmistä. Olen lisäksi sitä mieltä ettei myöskään ihmisen ikä ole este taiteen kokemuksille. Siksi Aurinkorinteellä taide ja kulttuuri on vahvasti esillä arjessa, ei ainoastaan Kulttuuriklubin ohjelmissa vaan kaikissa arjen askareissa aamusta iltaan.
”Mutta kuka määrittelee museoon säilötyn taiteen viimeisen käyttöpäivän?”
Torsten Mellengard
28. loka, 2017
Ikäihmiset kulttuuria tuottamassa

”Yhdessäolo ja yhdessä tekeminen, uudet kokemukset sekä oppiminen, innostus ja iloinen mieli, siinä tärkeimmät syyt ikäihmisten harrastetoiminnalle. Säännölliset tapaamiset läheisten, ystävien ja tuttavien kanssa tuovat virkeyttä ja toimintaa ikäihmisten arjen keskelle. Yhteisöllisyyttä ja kulttuuriharrastuksia tukemalla voidaan rikastaa ikäihmisten arkea. Esimerkiksi sosiaali- ja terveysministeriön kansliapäällikkö Päivi Sillanaukee (2013) on todennut, että pelkästään hyvä sairauksien hoito ei takaa riittävää hyvinvointia ikäihmisille. Hyvinvointia voidaan parantaa tarjoamalla tarkoituksenmukaista tekemistä” (Minna Kallinen, 2014)
Aurinkorinteellä vietetään ensi viikon perjantaina 3.11 runokirjan julkistamistilaisuutta (klikkaa yläpalkin kohtaa ”Tulossa lähiaikoina”). Vuosikymmenien saatossa kirjoittajan runoja oli kertynyt ”pöytälaatikkoon” vuosi vuodelta enemmän, ja joka kokoelma nyt julkaistaan kirjana. Siis tämä – muun kulttuurityön ohella – on hieno osoitus siitä, miten kulttuurin tuottamisella ei ole ikärajaa ja miten hyvinvointia voidaan parantaa myös itse esimerkiksi kirjoittamalla ja muilla harrastuksilla.
Lainaan tähän kirjoitukseeni Minna Kallisen opinnäytetyötä v. 2014: ”Ikäihmiset kulttuuria tuottamassa – lisää yhteisöllisyyttä arkeen”. Koko työ on luettavissa täältä: http://www.theseus.fi/handle/10024/77683
”Ikäihmiset toimivat paitsi kulttuurin kuluttajina myös sen tuottajina. Molemmilla on suuri merkitys elämänlaadulle. Leonie Hohentahl- Antin (2009) toteaa ihmisen olevan aina kokonaisuus. Hänen mielestä pelkästään hyvä fyysinen toimintakyky ei takaa riittävän rikasta elämää. Henkistä toimintakykyä voidaan ajatella ikään kuin pohjana elämän mielekkyydelle ja tarkoituksellisuudelle. Esimerkiksi luovien taitojen tunnistaminen itsessään on voimaannuttava kokemus, se antaa elämälle arvokkuutta ja merkitystä. Ikäihmiset nauttivat saadessaan olla mukana tuottamassa monimuotoista kulttuuria. Se parantaa itsetuntoa ja antaa onnistumisen kokemuksia. Voidessaan esittää omia kulttuurisia tuotoksia ikäihmiset kokevat yhteiskunnallista arvostusta ja jakavat kulttuuriperintöään eteenpäin seuraaville sukupolville.
Vanhustyössä puhutaan paljon esteettömyyden merkityksestä, joka usein tarkoittaa kodin ja ympäristösuunnittelun esteettömyyttä. Fyysinen esteettömyys on ikäihmisille tärkeää, mutta merkittävää on myös henkinen esteettömyys. Henkistä esitteettömyyttä voi kuvata tunnetilana, jolloin on lupa ilmaista itseä omalla tavallaan, omien kykyjen ja taipumusten mukaan. Se on tunne vapaudesta ja oikeudesta ottaa omat luovat voimavarat käyttöön. Henkinen esteettömyys lisää ikäihmisten henkistä toimintakykyä, joka sisältää luovuuden elementin”. (Hohental-Antin 2009)
Näillä ajatuksilla tänään. Ikä ei siis todellakaan ole este harrastaa ja tuottaa kulttuuria, ja juuri nämä periaatteet ovatkin kantava teema Aurinkorinteen arjessa. Laulaminen, soittaminen, näytteleminen, kirjoittaminen ja käsityön harrastaminen ovat kaikki elementtejä, joilla tehdään hetkistä erityisiä, ohikiitäviä kohtaamisia. Käsikirjoituksia ei tarvita, koska jokainen ihminen on jo itsessään sellainen – elämän luoma elävä käsikirjoitusmuistio, johon on kertynyt paljon pieniä ja suuria kertomuksia elämän poluilta. Ja juuri näitä kertomuksia on aina ilo ja etuoikeus kuunnella täällä Aurinkorinteellä…

5. marras, 2017
Sielujen päivä

”Me olemme niin kuin uni ja niin kuin ruoho maan, joka aamulla puhkee kukkaan ja ehtoolla leikataan” (Mika Waltari)

Pyhäinpäivää vietetään täällä Suomessa hiljaisesti, edesmenneitä läheisiä muistaen ja kynttilöitä sytyttäen sekä haudoille että kotiin. Näin tein itsekin, kynttilän hento elävä liekki on kuin elämä itsessään, helposti katoava ohikiitävä hetki toisten hetkien jonossa.
Marraskuusta sanotaan, että se on ”kuoleman kuukausi”, jolla ei välttämättä tarkoiteta ihmisen kuolemaa vaan luonnon vaipumista lepoon odottamaan uutta kevättä. Kuun nimelle ”marras-” on annettu useita selityksiä. Sana on viitannut kuolleisiin ja henkiin, mutta myös siihen, että juuri marraskuussa kasvit ja maa tulevat ”martaiksi” eli kuolevat kylmyyden vuoksi. Kuolema on ollut läsnä myös marraskuun juhlapäivissä, joita ovat esimerkiksi pyhäinmiesten päivä, sielujen päivä, kirkollisen vuodenkierron päättävä tuomiosunnuntai sekä useiden marttyyreina kuolleiden pyhimysten muistopäivät.
Vainajien muistelupäiviä vietetään ortodoksisessa kirkossa yleensä aina lauantaina, siis juutalaisten sapattina, vanhan liiton lepopäivänä (poikkeuksena Tuomaan viikon tiistai). Tuhlaajapojan sunnuntaita seuraavana lauantaina vietetään yhtä näistä yleisistä vainajien muistelupäivistä. Tätä lauantaita nimitetään sielujen lauantaiksi. Nimi johtuu muun muassa siitä, että silloin muistellaan erityisesti niitä vainajia, joiden nimet eivät ole yleisessä tiedossa, vaan he ovat esimerkiksi kuolleet kaukaisilla mailla, sodissa, merillä, sairauksissa jne. yksinäisyydessä ja mahdollisesti kenenkään asiasta tietämättä.
Monien erilaisten uskontojen ja perinteiden ohella jokainen ihminen tietysti voi itse tykönään viettää ”sielujen aikaa” milloin sen itse kokee tarpeelliseksi ja tärkeäksi. Tosiasia kuitenkin on, että uskonnoille ominainen yhdessäkokeminen on ihmiselle erittäin tärkeää, oli sitten kyseessä ilo, suru tai joku muu elämän käännekohta, ja jossa ihminen todella tarvitsee toista ihmistä. Juuri äskettäin luin jostain, miten halaaminen on kuin ”iholle kirjoitettu rakkaus”. Eikö ole hienosti oivallettu?
Näissä ajatuksissa tänään kohti uutta viikkoa Aurinkorinteellä. Jälleen on paljon ohjelmaa ja arjen hyörinää, katso lisää tämän sivun yläpalkista kohdasta ”Ajankohtaista tietoa”.
10. marras, 2017
Hetkien hiljainen muisti

Oheinen kuva on rentoutusohjaaja Risto Rannan cd-levyn kansikuva ja minusta todella hieno ja puhutteleva kuten musiikkikin: Hetkien hiljainen muisti, Maailman tuulia ja Sateen takana. Paitsi musiikista, myös kuvasta (levyn kannesta) tulee ainakin minun mieleeni monia asioita: näen kuvassa oman lapsuuteni ikään kuin iltapäivän auringossa ja aika on värittänyt muistot keltaiseksi ja oranssiksi. Jossain tuolla takana virtaa joki ja monet lapsuudet leikit rannalla, joka oli vaaroja täynnä, mutta hengissä selvittiin…
Tänään Helsingin Sanomissa mielipideosastolla jälleen mielenkiintoinen ja ajankohtainen kirjoitus otsikolla Elämän rajallisuuden kanssa kipuileva vanhus tarvitsee kiireetöntä läsnäoloa. Yleislääketieteen erikoislääkäri Niki Lindblom kirjoittaa vastineessaan lehdessä aiemmin ilmestyneeseen artikkeliin vanhusten lisääntyneestä alkoholinkäytöstä, että ”Olen seurannut lääkärinä läheltä tilanteita, joissa vanhus käyttää alkoholia tai rauhoittavia lääkkeitä pääosin juuri eksistentiaalisen kipunsa sammuttamiseksi. Vuosien hautaamat ystävät, omien arkisten aherrustensa kanssa painivat omaiset ja ylikiireiseksi mitoitettu koti¬hoito eivät useinkaan mahdollista vanhuksen elämänkipujen käsittelyä toivotulla tavalla.” Lisäksi Lindblom kysyy: Mitä tälle inhimillistä kärsimystä ja lisääntyneitä terveydenhuoltomenoja aiheuttavalle tilanteelle sitten pitäisi tehdä?”
Lindblom jatkaa: ”Aktiivisen ja merkityksellisen työelämän jälkeinen aika eläkeläisenä ei monenkaan kohdalla muodostu unelmien Shangri-Laksi. Tästä pitävät huolen iän karttuessa lisääntyvät sairaudet, hiljalleen rapistuva toiminta¬kyky sekä tietoisuus lähesty¬västä kuolemasta. Tällaisissa mietteissä kipuilevalle vanhukselle tie pullon¬korkille voi olla yllättävän lyhyt.
Valistuksen lisäksi olennainen osa iäkkäiden ihmisten päihdeongelmien ennaltaehkäisyssä on omaisten ja tuttujen kiireetön läsnäolo vanhuksen elämässä. Myös kotihoidon työnteki-jöiden mahdollisimman kiireetön ja vanhusta kuunteleva työtapa olisi tässä hyödyksi. Hiipuvan iäkkään ihmisen ajatukset kuolemasta, yksinäisyydestä ja menneen elämän karikoista voivat olla vaikeasti käsiteltäviä niin ihmiselle itselleen kuin omaisillekin.

Tästä huolimatta käsittely kannattaa. Jos vanhuksen mieltä askarruttavia asioita käydään hänen kanssaan läpi toistuvasti ja lämminhenkisesti, elämän ¬rajallisuuden herättämät risti-riitaiset tunteet on mahdollista kohdata ilman päihteiden turruttavaa apua. Jos näitä eksistentiaalisia näkökohtia ei huomioida, vanhusten päihdeongelmien hoidolla ei ole sitä inhimillistä ja eettistä pohjaa, jonka se onnistuakseen tarvitsee. Pelkkä ikäryhmittäisiin grammamääriin perustuva suositusten anto ampuu vanhusten ¬alkoholiongelman ytimestä pahasti ohi.”
Niin, kirjoittaja yllä todellakin tietää ja tuntee asiansa, ja on tarttunut sangen ajankohtaiseen ja kipeäänkin aiheeseen. Vanhusväestön alkoholinkäyttö on lisääntynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana ja ongelmia on ilmennyt lähinnä terveydenhoidossa sekä sosiaalipalveluissa. Veikkaan kuitenkin, että isoin ongelma tällä(kin) rintamalla on pääkaupunkiseudulla, vaikka toki ongelmia esiintyy muuallakin.
On totta, että kiireetön läsnäolo ja vanhusta kuunteleva työtapa ovat keskiössä hyvän ja inhimillisen vanhustyön toteuttamisessa. Hämeenkyröläinen kiire on aivan toista luokkaa kuin helsinkiläinen kiire, tämän me kaikki ymmärrämme ja olemme siinä suhteessa vielä melkein ”lintukodossa”, mutta tulevat vuodet ja vuosikymmenet varmasti muuttavat rakenteita meilläkin, jos vanhusmäärän lisääntymiseen ei kiinnitetä ajoissa huomiota.
Tällaisilla ajatuksilla tänään, pilvisenä ja harmaana marraskuun päivänä.
17. marras, 2017
Sadan vuoden kirjat

”Eikö ole miehellä valta elää rauhassa ja tahtonsa mukaan omalla kannallansa, koska ei hän seiso kenenkään tiellä, ei loukkaa kenenkään oikeutta?” Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä (1870)
Tällä viikolla Aurinkorinteellä jälleen monenlaista hyörinää ja pyörinää. Ei, nyt ei tanssittu, se jääköön tulevalle viikolle, jolloin tiistaina kuullaan haitarimusiikkia kahdellakin 5-rivisellä, keskiviikkona pelimannimusiikkia sekä torstaina Ikärajaton rock: JPH-bändi saapuu keikalle ja rautalanka soikoon… Bändin viime keikalla suosio oli taattu ja väkeä paljon tanssilattialla. Ikä ei ole este kun rokki soi…
Mutta kirjallisuudesta piti minun kirjoittaa. Inkeri Sutinen on ilmiömäinen runonlausuja, tämän me kaikki hämeenkyröläiset varmaan tiedämmekin, mutta joka kerran hämmästelen hänen muistiaan ja kykyään tulkita erilaisia tekstejä. Myös Pekka Vallinheimo (kuvassa vasemmalla) hallitsee aiheensa ja Aleksis Kivi sai aivan toisenlaisen merkityksen Pekan kertomana ja lausumana sekä myös Valle Yritys (kuvassa oikealla), joka luki mm. otteita Seitsemästä veljeksestä, sekä lausui ja lauloi Kiven runoja mm. Kaukametsä:
Alas kalliolta lapsi riensi,
äitins luoksi riensi hän,
lausui loistavalla katsannolla:
nähnyt olen taivaan maan.
”Mitä haastelet, mun pienoiseni,
mitä taivaan kaukamaast’?
Missä näit sä autuitten mailman?
Sano, kulta-omenain.”
Vuoren harjanteella kauan seisoin,
katsahdellen koilliseen,
siellä näin mä nummen sinertävän,
honkametsän kaukasen.
Puitten kärjill’ näin mä kunnaan kauniin,
armas päivä paistoi siell’,
ylös kunnaan kiirehelle juoksi
kultasannotettu tie.
Tämän näin ja sydämmeni riutui,
kyynel juoksi poskellein,
enkä ymmärtänyt miksi itkin,
mutta näinhän taivaan maan.
”Ei, mun lapsein; sineydes ylhääl
taivaan korkee sali on,
siellä lamput, kultakruunut loistaa,
siell’ on istuin Jumalan.”
Ei, vaan siellä, missä ilmanrannall’
kaukametsä haamottaa,
siellä ompi onnellisten mailma,
siellä autuitten maa.
Aleksis Kivi (1899)

Kiven huikean tekstin jälkeen ei voi oikeastaan kirjoittaa enää yhtään mitään. Ja tästä runosta tulee mieleen tämän viikon Porvoon tapaus, lapseen kohdistunut silmitön väkivalta, joka on järkyttänyt varmasti kaikkia. Toivon äidille ja läheisille voimaa ja valoa.
Valoa myös meille kaikille, vuoden pimein kuukausi on meneillään ja on aika sytyttää kynttilät.
25. marras, 2017
Sote-uudistus on käymässä turhaksi

”Sosiaali- ja terveyspalvelut mullistuvat jo lähitulevaisuudessa, mutta syynä ei ole uusi sote-malli vaan digitalisaatio, Eksoten toimitusjohtaja Pentti Itkonen sanoo. Sote-uudistuksen suunnittelu täyttää lehtien palstat ja vie virkamiesten ajan. Se on jättänyt varjoonsa todellisen tulevaisuuden megatrendin, joka on jo käynnistynyt. Digitalisaation ja tekoälyn tuleminen nimittäin muuttaa olennaisesti työn sisältöä ja organisointia.
Kunta-alalla digitalisaation vaikutus näkyy jo esimerkiksi vanhustenhoidossa, toimitusjohtaja Pentti Itkonen Etelä-Karjalan sosiaali- ja terveyspiiri Eksotesta sanoo. – Jo viiden vuoden päästä koti on turvallisin asuinpaikka vanhukselle. Uuden teknologian avulla voidaan kontrolloida elintoimintoja sekä valvoa rakennuksia ja elinympäristöä. Myös palvelut pystytään järjestämään uudella tavalla. Olennaista on keskittyä kuntoutukseen ja siihenkin digiteknologia tuo aivan uusia mahdollisuuksia, Itkonen sanoo.
Itkosen toinen viesti on vielä yllättävämpi: myöskään hoiva-alalla tarvittavan henkilökunnan määrä ei kasva. Tähän astihan on ajateltu, että hoiva-alan työntekijöiden kysyntä kasvaa huomattavasti tulevina vuosikymmeninä.– Vanhusten määrä lisääntyy, mutta se ennustus, että siinä samassa lisääntyisi myös henkilökunnan määrä, ei pidä paikkansa. Digitalisaation mahdollistamat etäkäynnit ja kuntouksen kehittyminen tulevat vähentämään hoitajien tarvetta.
Pentti Itkonen ei näe sote-uudistusta alan kehityksen mahdollistajana vaan pikemminkin lähitulevaisuuden mutkistajana. – Ihmisten aika ja energia menee sen pohtimiseen, että mikä on paikkani uudistuneessa organisaatiossa, johon on tullut uusia ihmisiä, toimintakulttuureja ja tapoja. Tästä seuraa väistämättä vanhan reviirin puolustamista, ja kehittäminen hidastuu. Edessä on todennäköisesti parin kolmen vuoden jakso, jolloin ei uudistuksia juurikaan tapahdu.
Itkosen mielestä työntekijöitä pitäisikin ruveta nyt kouluttamaan, jotta muutokset käynnistyisivät heti käymisvaiheen jälkeen. – Toisaalta paljon uudistuksia on jo meneillään. Siksi minua ihmetyttävät ministerien puheet siitä, että sote-uudistus on saatava, koska mitään ei ole tehty. Jos lainsäädäntö vielä viipyy, emme tarvitse koko uudistusta kohta enää ollenkaan!” (Kuntatyönantaja -lehti 5/2017)

On sanottava, että ministeriöiden puheet ja kannanotot joskus pistävät miettimään elämän monimutkaisuutta ja arvoituksellisuutta. Ja todellakin, monet ”uudistukset ja kehittämishankkeet” kulkeutuvat maakuntiin ja kuntiin määrärahoineen hieman myöhäisellä sytytyksellä, koska moniakin – ministeriön mielestä aivan uusia innovaatioita – on saatettu kokeilla jo jossain ja jopa otettu käytäntöön!
Sotesta vielä ruohonjuuritason kommenttina ja peilaten em. artikkelin Pentti Itkosen ajatuksia, että koko ”sotesoppa” lienee olla vaarassa palaa pohjaan poliittisen väännön ja valtataistelun tiimellyksessä. Itse olen aina epäillyt lopputulemaa: päästäänkö todella eroon monen portaan hallintomekanismeista juurikin terveys ja -sosiaalipalveluissa, pääseekö kansalainen nopeasti ja sujuvasti terveyspalveluiden äärelle silloin kun niitä tarvitsee ja jos pääsee, niin millaisella hinnalla? Eikö tämä ole se olennainen asia tavallisen ihmisen/asiakkaan kannalta?
”Tahtoisin toteuttaa suuria ja jaloja asioita, mutta ensisijainen velvollisuuteni on toteuttaa pieniä asioita ikään kuin ne olisivat suuria ja jaloja.” (Helen Keller)

Teksti (Kuntatyönantaja-lehteä 5/2017 siteeraten): Raija Westergård
2. joulu, 2017
Osallisuudesta ja osattomuudesta

Itsenäisyyspäivä lähestyy ja siitä syystä olen tarkastellut erilaisia kirjoituksia ja keskusteluja lähinnä verkkojulkaisuissa sekä radiossa. Yle Radio 1 haastattelussa peresidentti Sauli Niinistö mainitsi, että Suomessa kaikkien tulisi kokea osallisuuden tunnetta: – Olen pukenut isänmaallisuuden sellaiseen sanapariin kuin ”osallisuuden tunne”. Silloin ihmisestä tuntuu, että yhteiskuntaa ollaan rakentamassa muiden kanssa samaan suuntaan. Tähän kuuluu muiden ymmärtäminen ja sen tunnustaminen, että hekin ovat osallisia jossain. Tältä pohjalta voidaan tehdä yhteistyötä.
Osallisuudesta olen ehdottomasti samaa mieltä. Tulevaisuudessa osallisuus on entistä tärkeämpää, ketään ei saa jättää yksin, ei varsinkaan ikääntyvää tai vanhusta. Osallisuus ei ole myöskään mikään uusi idea, meillä Aurinkorinteellä ollaan ymmärretty tämä jo kauan sitten, jo vuosia sitten aikana, kun Tomperin Hilkka luotsasi silloista päiväosastoa Kurjenmäkikodin alakerrassa.
Mutta entä osattomuus? Mitä se tarkoittaa nyt, itsenäisyytemme 100-vuotispäivänä? Arjen tukiverkostojen puuttuminen koskettaa erityisesti muualta muuttaneita nuoria ja aikuisia, lapsiperheitä ja maahanmuuttajia. Osattomuus ja sivussa oleminen johtaa mielekkyyden puuttumiseen ja näköalattomuuteen. Verkostojen ja sosiaalisten kontaktien puute on riskitekijä, joka aiheuttaa kuormittumista ja palvelujen tarvetta. Osattomuus ja sivussa oleminen ei ole vapaaehtoista marginaalissa olemista, vaan sellaista, joka aiheuttaa kärsimystä.
Myös asunnoton on osaton ja sivullinen. Eikä asunnottomuus ole todellakaan aina henkilön oma syy. Suomessa oli vuoden 2014 lopussa 7 107 yksinelävää asunnotonta, ja heistä lähes puolet majaili Helsingissä. Asunnottomiksi lasketaan myös ystävien ja sukulaisten luona punkkaavat, omaa asuntoa vailla olevat ihmiset. Ulkona, porrashuoneissa tai ensisuojissa asui viime vuoden lopussa koko maassa 362 ihmistä. – Osa heistä kävelee ympäri kaupunkia yöt ja nukkuu päivät, jolloin useampia lämpimiä tiloja on avoinna. Osa kulkee päivät paikasta toiseen ja hakeutuu nukkumaan yökahvilaan tai Hietaniemenkadun palvelukeskukseen. Osa asuu metsissä tai jopa vilkasliikenteisten katujen lähellä, eikä kaikilla ole suojana edes majaa. (Anna-lehti 2/2016)
Pitäisikö vielä kirjoittaa leipäjonoista? Helsingin Sanomissa mielipidesivulla oli noin viikko sitten kirjoitus otsikolla ”Leipäjono on hyvinvointivaltion häpeäpilkku” ja ihmetellään miksei yksi maailman parhaista maista pysty sosiaaliturvan avulla pitämään huolta heikoimmistaan. Suuria ruoka-avun asiakasryhmiä ovat muun muassa takuueläkkeen varassa elävät eläkeläiset, osa-aikatyötä tekevät, yksinhuoltajat ja opiskelijat. Monilla paikkakunnilla ruoka-apua on kehitetty vahvemmin ihmisarvoa kunnioittavaksi. Vantaalla luodussa Yhteinen pöytä -toimintamallissa nälkäistä asiakasta ei nöyryytetä seisottamalla häntä tuntitolkulla ulkona jonossa. (HS 23.11.2017)
”Jos haluat tehdä ihmisen onnelliseksi,
niin täytä hänen kätensä työllä,
sydämensä rakkaudella,
mielensä tarkoituksella,
muistinsa hyödyllisellä tiedolla,
tulevaisuutensa toivolla
ja vatsansa ruoalla” Frederick E. Crane

Teksti: Raija Westergård

9. joulu, 2017
Sadan vuoden sotakokemukset

Tänään vielä 100-vuotisen Suomen itsenäisyysjuhlan tunnelmassa ja haluan siksi kirjoittaa itsenäisyytemme ajassa erään sukupolvikokemuksen, tarinan, joka voisi olla monen muun suomalaisen tarina. Minä olen sotaveteraanin lapsi kuten aika monet meistä 40 – 50-luvuilla syntyneistä ovat. Olemme kasvaneet jossain määrin ”sodan varjossa” ja jokaisen lapsuus- ja nuoruusaika on ollut varmasti omannäköisensä.
Isäni (1912 – 1991) koki kolme sotaa: hän näki lapsen silmin sisällissodan v. 1918, jolloin joen yli vievä silta poltettiin (kukaan ei tiedä kumpi sodan osapuoli oli sytyttäjänä) ja 6-vuotias isäni ei enää päässytkään naapuriin leikkimään samanikäisten poikien kanssa. Hän oli kuulemma itkenyt katkerasti sillan tuhoa.
Talvisota syttyi ja kutsui nuoren miehen rintamalle pohjoiseen. Salla, Savukoski, Pelkosenniemi ja Raatteen tie, sekä 45 asteen pakkasessa kaukopartiossa vihollisen selustassa… Kuvassa talvisodan sotilaita, tässä voisi olla myös isäni, mene tiedä, kuva internetin kuvapalvelusta.
Hetken aikaa vietettiin rauhan aikaa, mutta jälleen sota kutsui isääni Karjalan kannakselle konekivääripatteriin. Monet paikkakuntien nimet ovat jääneet muistihistoriaani: Lempaala, Rautu, Äänislinna, Kiviniemen kenttäsairaala, Vuosalmi, Äyräpää, perääntymisreitti uiden yli Vuoksen, koska siltoja ei enää ollut… Kaikkea muutakin voisin isäni kokemuksista sodassa tässä kohtaa kirjoittaa, mutta en halua. Koska hänkään ei sodasta juurikaan itse puhunut, vaikka sirpaleet selässä särkivät ja painajaiset toistuivat unissa yö toisensa jälkeen…
Traumaattiset kokemukset jättävät jälkensä monin tavoin. Ne ”puhuvat”, vaikka ihminen ei itse puhuisikaan. Minäkään en halua niistä juuri puhua saati kirjoittaa julkisesti, koska ovat jollain tavalla kipeitä ja ne haavat ovat minun yksityisiä ”sotakokemuksia” ja haluan kantaa ne arvokkaasti loppuun asti. Yhtä arvokkaasti kuin viimeiset sotaveteraanimme elävät keskuudessamme.
Aurinkorinteen asiakkaina on kaksi sotaveteraania. On kunniatehtävä hoivata ja hoitaa, tosin he kumpikin ovat vielä vetreitä eivätkä tarvitse kovin paljon apua juuri missään. Heidän kanssaan on ilo keskustella kaikista asioista – joskus sodastakin, ainakin näin itsenäisyyspäivän aikaan.
”Kohta poissa on veljet…”

16. joulu, 2017
Kiireetöntä joulun odotusta

Niin, onko sellaista? Kun katselee ympärilleen esimerkiksi kaupoissa ja kuuntelee erinäisiä keskusteluja, ei voi välttyä kiireen tunnusta ilmapiirissä. Kiireitä on erilaisia kuin myös tapoja hallita sitä. Joku saattaa ehtiä todella paljon, vaikka hänellä ei näytä koskaan olevan kiire, hänellä on aina aikaa vaihtaa muutama sana ja on aina tyyni, ystävällinen kaikille ja ja hänestä huokuu levollinen mieli ja sielunrauha. Joku taas saattaa säntäillä sinne ja tänne eikä saa aikaiseksi juuri mitään, ei ehdi mihinkään ja aina on kalenteri täynnä. Ja näiden kahden ääripään sisälle mahtuu vielä monta monituista tyyliä ja ”lyyliä”. Eläköön erilaisuus!
Me ihmiset ollaan (onneksi) erilaisia ja juuri se on rikkautta, vaikka se joskus saattaakin tuottaa omista ajatuksista poikkeavia käsityksiä ja näkemyksiä. Olen myös huomannut sen, että aika ei ole kaikille samanlainen. Toisilla se kuluu nopeammin ja toisilla hitaammin, joku elää elämänsä 20 vuodessa ja on siihen mennessä nähnyt jo ”kaiken”, kun taas joku elää 90- 100 vuotta ja etsii yhä jotain uutta ja haluaa opetella esimerkiksi ibadin ja Mesengerin käytön! Todella hienoa!
Joulun perimmäinen sanoma ja merkitys lienee kuitenkin suunnilleen sama kaikille. On ollut ainakin sen mitä itse muistan, mutta varmasti tulevaisuudessa (esimerkiksi 50 vuoden kuluttua) joulua vietetään Suomessakin varsin eri tavoin. Monikulttuurisuus tuo erilaisia tapoja juhlia joulua ja muitakin meille tyypillisiä juhlapäiviä. Emme voi välttyä muutokselta, joka on väistämätöntä kaikissa kulttuureissa. Ihmisten liikkuvuus maasta ja maanosista toisiin on tosiasia, juuri luin jostain, että maailmassa on joka päivä noin miljoona ihmistä matkalla jostain johonkin, koko omaisuutensa repussa olkapäällä.
Kohta alkaa päivä taas pidentyä. Torstaina 21.12 on talvipäivän seisaus ja se on todella suuri päivä. Talvipäivänseisauksen päivänä on juhlittu monissa kulttuureissa aikojen saatossa. Roomalaiset juhlivat keskitalvea Saturnalia-juhlassa, jota vietettiin Saturnus-jumalan kunniaksi. 350-luvulla kristillinen joulu sijoitettiin muinaisen roomalaisen kalenterin talvipäivänseisauksen päivälle, jolloin Roomassa oli juhlittu Sol Invictuksen päivää.
Muinaisten germaanisten kansojen talvijuhlaa yulea vietettiin kuukalenterin mukaan vaihtelevasti joulukuun alun ja tammikuun alun välillä. Suomen joulu-sana juontaa juurensa tästä keskitalven juhlan muinaisesta nimestä. Kristinuskon levittyä pohjolaan yule yhdistettiin kristilliseen jouluun, jolloin juhlitaan Jeesuksen syntymää.

Jouluna voit nähdä sen,
kauniin hetken, sinisen.
Silloin voit kuulla laulun tuulen,
jossa on sävel rakkauden suuren!

22. joulu, 2017
Kuka täällä uskaltaa vanheta?

Otsikon mukaisesti näin kysyy HelsinkiMission kampanja marras-joulukuun vaihteessa. Ja kysymys on toki aiheellinen ja ajankohtainen, koska yli puolet suomalaisista pelkää, että vanhuus tuo mukanaan yksinäisyyden.
Yksinäisyyttä on syytä pohtia erityisesti jouluna kun ihmiset kokoontuvat yhteen perhekunnittain – joilla on perhe. HelsinkiMission kampanja provosoi tahallisesti, koska aihe on tärkeä: ”älä heitä vanhusta roskikseen”. HelsinkiMissio haluaa haastaa yhteiskuntaa ja kansalaisia kohtaamaan vanhenemiseen ja yksinäisyyteen liittyviä pelkoja.
Suomessa noin 400 000 ihmistä kokee yksinäisyyden elämänsä taakaksi. Joka päivä. Hämeenkyrössäkin on väkimäärään suhteutettuna aivan liian monta yksinäistä vanhusta. Me Aurinkorinteellä haluamme jakaa taakkaa ja lievittää vanhusten, ikäihmisten ja ikääntyvien yksinäisyyttä, johon ehdottomasti paras ”lääke” on toisten ihmisten seura esimerkiksi päiväkeskus Aurinkorinteellä. Tartumme siis HelsinkiMission haasteeseen, ja meillä myös uskaltaa vanheta kaikessa rauhassa.
Parhaat yksinäisyyden asiantuntijat ovat juuri yksinäiset ihmiset itse. He eivät sano, että ongelmamme on yksinäisyys ja että haluamme apua. He eivät käytä koko sanaa. Emme mekään Aurinkorinteellä tee niin, vaan keskitymme rakentamaan koko ajan erilaisia tapoja, malleja ja toimintakulttuureita, joiden avulla monet yksinäiset ihmiset pääsevät kuin huomaamatta yhteyteen toisten ihmisten kanssa. Juuri tämä on ollut yksi Aurinkorinteen ydintehtävä tänä vuonna, uutena vuotena 2018 ja myös tulevina vuosina.
Näillä sanoilla toivotan kaikille lukijoilleni rauhaisaa joulun aikaa ja onnellista uutta vuotta! Kiitos kuluneesta vuodesta ja tästä jälleen yhdessä eteenpäin…

Teksti: Raija Westergård (siteeraten HelsinkiMissio/Helsingforsmission jäsenlehteä 2/2017)
31. joulu, 2017
Nost ämpär silmiltäs…

Ot käpy pois kenkäst. Kaar vesi pois saappaast. Nost ämpär silmiltäs. Jua kuppis tyhjäks. Ol ilone, ol valone, ol pulune. Älä lait kät sirkkeli. Älä purot kirvest kintuil. Älä unohr kotti avaimi. Älä karot annetui syrämei.
Heli Laaksonen: Uure vuore ohjei

Näin vanhan vuoden lopussa on kaiketi tapana muistella kulunutta vuotta ja kerrata tärkeimpinä pitämiään tapahtumia. Aurinkorinteellä tapahtui niin paljon vuoden aikana etten aio (enkä pysty) nostamaan niistä erikseen jotain erityistä. Kaikki oli ja on erityistä. Kaikki toiminnassamme mukana olevat ihmiset ovat erityisiä niin asiakkaat kuin vapaaehtoisetkin sekä kaikki yhteistyökumppanit.
Minä en halua muutenkaan tehdä tähän kohtaan matkaa mitään katkosta tai kuilua (kuten kuvassa, ja jonka kuilun yli pitäisi hypätä). Ei, kaikki jatkuu suunnilleen ennallaan vaikka vuosiluku vaihtuu, tosin kehitämme Aurinkorinteen palveluita kaiken aikaa entistäkin paremmiksi ja toimivammiksi ja vastaamme uuden ajan haasteisiin aina uudistavalla otteella. Siispä tiemme olkoon tasainen ilman kuvan suuria vuoria ja rotkoja. Kiinalainen sanalasku tosin sanoo, että ”ei ihminen vuoriin kompastu vaan kiviin”. Vältellään siis kiviä. Onnea ja menestystä meille kaikille uuteen vuoteen 2018!
Yhteiskunnallisesti tietysti kaikki voi muuttua ja suhteellisen nopeastikin. Vuosi 2017 oli Suomi 100-juhlavuosi ja tapahtumia oli tässä merkityksessä paljon. Soten kanssa painittiin ja painitaan vielä ties miten kauan ja sana ”valinnanvapaus” tuli varmasti kaikille tutuksi uutisista ja eri medioista. Kuuntelin radiosta (autossa) joku päivä keskustelua juurikin valinnanvapaudesta. En edes tiedä keitä keskustelijat olivat, autossa en kiinnittänyt siihen edes huomiota, mutta mielenkiintoista oli, että yksi heistä (keskustelijoista) puhui ”muropakettiyhteiskunnasta” eli hän vertasi valinnanvapautta normaaliin kaupassakäymisen ja ihmisen valinnan mahdollisuuteen tuotehyllyjen äärellä. Hän siis käytti muropaketteja mallina Soten ”valikoimiin”: on halpoja ja kalliita muropaketteja hyllymetreittäin, on suklaalla kuorrutettuja ja ilman, on ylähyllyn tai silmien tasolla kalliimmat ja alahyllyllä halvemmat ”kyykkymurot”. – ”Ja mitä välii sillä loppujenlopuksi on millasen muropaketin valitsee, kunhan se sopii juuri sulle, on helposti saatavilla, sen löytää helposti kiireessäkin hyllystä juuri siitä kohdasta jossa se oli viimeksi, on kohtuuhintainen ja maistuu hyvälle”.
No niin, en usko että vuonna 2018 enää puhutaan ainakaan valinnanvapaudesta samalla tavalla kuin mennä vuonna. Kunnat ovat lausuntonsa tähän kohtaan antaneet ja nyt katsotaan tilanne uudelleen. Siis palataanko takaisin lähtöruutuun?

Teksti: Raija Westergård (hajamietteissä vuoden viimeisenä päivänä)

3. tammi, 2018
Tanssi aivot onnelliseksi

Musiikki paikkaa (tanssin ohella) myös jo syntyneitä vaurioita, kuten esimerkiksi aivohalvauspotilaiden toipumisessa musiikin kuuntelulla on merkittävä osa koko toipumisprosessissa. Musiikki myös jarruttaa dementiaa eli huoltaa hoksottimia tavalla, jota ei äkkiseltään välttämättä ymmärrä. Muistisairas nimittäin saattaa muistaa laulun sanat, vaikka omien lasten ja muiden läheisten nimet ovat haipuneet muistista jo ajat sitten. Musiikkimuistin alueet rappeutuvat hitaammin kuin aivojen muut rakenteet.
Musiikki palvelee myös älyä ja mm. suomalainen tutkimus vahvistaa asian geeneistä. Musisointi aktivoi geenejä, jotka kytkeytyvät aivojen muovautumiseen, oppimiseen, muistiin, ajatteluun ja liikkeiden säätelyyn, kertoo musikaalisuuden biologiaa tutkinut lääketieteellisen genetiikan tohtori Liisa Ukkola-Vuoti syyskuun lopussa 2017 ilmestyneessä kirjassaan Musikaaliset geenit – hyvinvointia musiikista.
Kaikkien tuntema Aira Samulin (kuvassa) kehottaa Aivoterveys-lehdessä, että ”Tanssi aivot onnelliseksi”. Sekin toki pitää paikkansa, tämän varmasti tiedämme kaikki. Neurotiede nimittäin on todennut, että tanssissa yhdistyvät lähes kaikki aivoille hyvää tekevät elementit: musiikki, liike ja mielihyvä. Samulin mainitsee vielä, että ”on hyvä ajatella paljon, siis käyttää aivoja, mutta minusta on myös tärkeää, minkälaisia ajatuksemme ovat, ovatko ne positiivisia vai negatiivisia. Pitää myös ajatella mitä sanoo ja miten puhuu itsestään ja muista. Ja on hyvä tiedostaa, että se mitä ajattelee, näkyy kehonkielessä”. Tästä olen ainakin itse henkilökohtaisesti aivan samaa mieltä: mustat ajatukset todellakin näkyy jollain tavalla ihmisen olemuksessa. Siispä ajatellaan valoisasti ja hymyillään tavatessa, eikö niin?
Näissä mietteissä tänään. Hyvää alkanutta vuotta 2018 kaikille lukijoille!
Teksti: Raija Westergård

Lue täältä HS.n artikkeli musiikin merkityksestä aivoille:

https://www.hs.fi/tiede/art-2000005510542.html?share=17100b8f9df9c68257d2ddcca891b000

12. tammi, 2018
Monenlaiset minämme

Kolmen viikon loma alkaa olla takana ja on sanottava, että loma tuli todellakin tarpeeseen. Oli aika hiljentyä syksyn touhun ja tohinan jälkeen ja nyt voi katsella valoa ja kulkea kevättä kohti uusin kujein tai ainakin uusin ajatuksin.
Lomalla luin sekä kotona että palmun alla varsin mielenkiintoista kirjaa. Katriina Järvinen on sosiaalipsykologi, antropologi, psykoterapeutti ja kouluttaja ja kirjoittanut monta teosta ja myös tämän jo mainitsemani Saanko esitellä. Monenlaiset minämme (Kirjapaja 2017). ”Onko taivalluksemme täällä johdonmukainen kertomus vai jotain muuta? Eikö elämä tuo eteen törmäyksiä ja täyskäännöksiä, pussinperiä ja uusia alkuja? Huomaamme olevamme eri ihmisten kanssa erilaisia (kontekstisidonnaisuus), välillä omat teot kummastuttavat ja jotkut menneisyyden tapahtumat haluaisi pyyhkiä pois. Joskus ympäristö ei hyväksy sitä mitä olemme” (Katriina Järvinen)
Luku Sosiaalisella näyttämöllä (s. 88) on mielenkiintoinen sinänsä. Järvinen kirjoittaa, että me kaikki olemme amatöörinäyttelijöitä omassa elämässämme, toiset suorituvat siitä huonommin, toiset paremmin. Eli me näyttelemme itse itseämme tällä elämän trapetsilangalla, josta samalla tarkkailemme, miten muut selviytyvät omasta suorituksestaan. Järvinen siteeraa sosiologi ja kirjailija Erving Goffmania (1922 – 1982), jonka mukaan elämän teatterissa asiat sujuvat, kun jokainen vie oman osuutensa läpi onnistuneesti. Mutta aina näytökset eivät onnistu. Syntyy hämmennystä ja sekaannusta. Ihmislaumassa hämmennys nimittäin on yhteinen uhka, siksi sitä yritetään välttää kaikin tavoin. Ei saa vetäytyä, sooloilla, näytellä yli tai varastaa showta, pitää säilyttää omat ja toisten kasvot.
Entä kun näyttämöä ei ole? Elämässä voi tulla vaiheita, jolloin on vaikeaa liittyä sosiaaliseen maailmaan sellaisena kuin on. Järvinen kirjoittaa sosiaalisesta paikattomuudesta, rooli ja käsikirjoitus puuttuvat esimerkiksi tilanteessa, jossa on kohdannut lähipiirin menetyksiä, läheisen itsemurhan, huumeriippuvuutta, alkoholismia, asunnottomuutta, taloudellisia menetyksiä jne. Järvisen mukaan lauman löytäminenkään ei tee rumasta ankanpoikasesta joutsenta, vertaisryhmissä on aina läsnä ihmisen normaali raadollisuus. Kokemuksia ja vaikeuksia vertaillaan ja niillä kilpaillaan. Syntyy nokkimisjärjestyksiä, erilainen voi kokea itsensä erilaiseksi myös muiden erilaisten seurassa.
Tästä kirjasta ja aiheesta voisin kirjoittaa vaikka kuinka paljon. Ehkäpä kuitenkin kirja kannattaa lainata kirjastosta ja lukea itse, jos kiinnostaa ja miksei kiinnostaisi? Järvinen osaa kirjoittaa innostavasti ja mukana on paljon itse koettua elämää. Luin aiemmin hänen yhdessä Laura Kolben kanssa kirjoittamansa kirjan Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa (2007) ja samaistuin aika hyvin ”retkeilijään” tässä kohtaa. Ja löysin ”itseni ja muita tuttuja” myös tästä viimeisimmästä Järvisen kirjasta, siis monenlaiset minämme elämän monimuotoisilla näyttämöillä.

19. tammi, 2018
Sovinto 100

Aurinkorinteellä on taas vietetty aurinkoista viikkoa vaikkei taivaankannen aurinkoa olekaan juuri näkynyt pilviverhojen takaa. Diakoniapappimme Anu Mätäsniemi kävi Aurinkorinteellä hartauksen merkeissä ja mukana oli myös Hannelen laulajia. Aurinkorinteen hartaustilaisuus on aina kotoinen ja lämminhenkinen ja meillä on jopa ihan oma virsi (543, Valkeus iankaikkinen), jonka laulamme joka kerta yhdessä asiakkaitten ja vierailijoiden kesken.
Anu-pappi mainitsi puheessaan tulevan viikonlopun tapahtuman Sovinto 100, jossa tapahtumassa Kallion kirkossa 19. – 21.12018 etsitään ratkaisuehdotuksia yhteiskunnallisiin epäkohtiin sekä rakennetaan sovintoa eri lailla ajattelevien ihmisten välille. Mitkä asiat jakavat suomalaista yhteiskuntaa ja synnyttävät eripuraa ihmisten välille? Mitä ja kenen pitäisi tehdä, jotta eriarvoistumiskehitys saataisiin pysäytettyä? Miten eri kulttuureista tulevat tai eri lailla ajattelevat ihmiset voisivat elää sovinnossa ja kunnioittaa toistensa mielipiteitä?
Sovinto 100-tapahtumassa ratkaisuehdotuksia pohditaan muun muassa köyhyyden ja eriarvoistumisen, vihapuheen ja vaikeista kokemuksista selviytymisen näkökulmista. Näitä teemoja voisi pohtia jokainen arjessaan eikä pelkästään tässä yhdessä nimenomaisessa tapahtumassa. Ja syytä olisi myös todellakin kysyä, miten esimerkiksi myötätunto voisi määrittää suomalaista yhteiskuntaa ja miten tehdä siitä pysyvä arvopohja tulevaisuuden yhteiskunnan rakennuspalikaksi.
”Yritys ymmärtää toista ihmistä ei koskaan mene hukkaan” (Elina)
26. tammi, 2018
Digiyhteiskunnan ulkopuoliset

Moni ikäihminen on edelleen digiyhteiskunnan ulkopuolella, kertoo Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto Valli Ry.n Ikäteknologiakeskuksen selvitys. Kysely ikäihmisten sähköisestä asioinnista toteutettiin kevään 2017 aikana. Kyselyyn vastasi liki 900 ikäihmistä, joista yli puolet paperilomakkeella.
Neljännes kaikista kyselyyn vastanneista ei ollut koskaan tunnistautunut sähköisesti. Paperilomakkeella vastanneista (479 henkilöä) lähes puolet ei ollut asioinut verkossa millään tavalla, selviää kyselystä. ”Kun julkiset palvelut siirtyvät entistä enemmän sähköisiksi, on huolehdittava niiden helppokäyttöisyydestä ja saavutettavuudesta. Erilaisten käyttäjäryhmien tasavertaisuus ja palvelujen saanti on taattava”, sanoo toiminnanjohtaja Virpi Dufva Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto Valli ry:sta. ”Iäkkäille ihmisille on myös varmistettava riittävä tuki ja neuvonta sähköiseen asiointiin.”
”Ikäihmiset haluavat olla aktiivisia ja hoitaa omia asioitaan. Kaikki eivät kuitenkaan voi käyttää tietokonetta, vaikka haluaisivat. Vastaajat kertoivat, että heillä ei ole sopivia laitteita tai tunnistautumisvälineitä. Monella ei ole varaa tietokoneeseen tai älypuhelimeen”, kertoo Vallin Ikäteknologiakeskuksen kehittämispäällikkö Sanna Kaijanen.
Meillä Aurinkorinteellä yksi digiongelma (edellämainittujen ohella) liittyy arkiseen tiedottamiseen. Meidän asiakkaat kun ovat tottuneet lukemaan kaikki tärkeät asiat ja uutiset paperisesta ”pitäjän lehdestä” eli UutisOivasta. Oman kyselyni perusteella varsin harva meidän asiakaskunnasta käyttää tietokonetta, ja ovat siksi ulkopuolella vähän kaikista tapahtumista. Ainostaan silloin kun joku omainen tulee käymään, he pääsevät heidän kauttaan osalliseksi digimaailmaan.
Moni asiakas kysyy myös, miksemme ilmoita ohjelmastamme UutisOivassa. Joudun vastaamaan ettemme taloudellisista syistä voi niin tehdä ja että ainoa ilmoituskanavamme on sähköinen Aurinkorinteen postituslista sekä FB-sivut ja muutamat paperiset esitteet, joita saa mm. Aurinkorinteen infopisteestä. Onneksi meillä on vapaaehtoisia, jotka tulostavat ja jakavat paperisia viikko-ohjelmia (kuvassa) esim. kauppojen ilmoitustauluille, kerrostalojen infotauluille jne. Aamulehden Menoinfossa (ilmaispalvelu) on myös meidän ohjelma päivittäin, mutta valitettavasti se on vaikea löytää muiden samankaltaisten ilmoitusten joukosta.
Toivottavasti Aurinkorinteen ”puskaradio” eli postituslista ja FB-sivu toimii välittäjinä ja ”etsivänä vanhustyönä” niin, että tavoittaisi mahdollisimman monia yksinäisiä ja meidän palveluista yhä tietämättömiä ikäihmisiä Aurinkorinteen palvelujen äärelle.

3. helmi, 2018
Olipa kerran…

”Ääneen lukeminen toiselle ihmiselle jakaa tiedon, tarinat ja ystävyyden”, toteaa Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto Valli ry:n kunniapuheenjohtaja, presidentti Tarja Halonen. Presidentti Halonen on Minä luen sinulle -kampanjan suojelija. Kampanja huipentuu lukuviikkoon 5.2. – 11.2.2018, jolloin maahanmuuttajat toteuttavat lukuhetkiä iäkkäille ja kehitysvammaisille ihmisille ympäri Suomea. Lukuviikon startti on 1.2. kansainvälisenä maailman ääneen lukemisen päivänä. Maahanmuuttajien lukuhetkeen Helsingissä osallistuu kirjailija ja psykiatri Claes Anderson.
”Meissä on aina enemmän yhteistä kuin erilaista. Selkokielinen lukuhetki on oiva tapa tutustua”, toteaa projektisuunnittelija Minna Salonen Kehitysvammaliiton Selkokeskuksesta. ”Toivomme, että vanhus- ja vammaistyön yksiköt, maahanmuuttajakoulutuksen järjestäjät sekä muut monikulttuurisuuskentän toimijat ympäri Suomea lähtevät kampanjaan mukaan. Erityisen lämpimästi toivotamme tervetulleiksi myös maahanmuuttajien omat yhdistykset”, kannustaa Valli ry:n projektisuunnittelija Aili Korteniemi.
”Lukuhetki tuo iloa ja hyötyä kaikille. Maahanmuuttajat oppivat suomen kieltä ja saavat kokeilla vapaa-ehtoistoimintaa. Iäkkäät ja kehitysvammaiset ihmiset saavat jakaa elämänkokemustaan ja tutustuvat uusiin suomalaisiin. Selkokieliset aineistot tuovat lukuelämykset kaikkien saataville”, Salonen kertoo.
Meillä Aurinkorinteellä on toteutettu ”lukuviikkoa” oikeastaan jo viime vuoden keväästä, jolloin ensimmäiset maahanmuuttajataustaiset nuoret tulivat meille työharjoitteluun. Lähinnä kyseessä on työelämään valmentautuminen ja kielen oppiminen, jonka opettamisen meidän asiakkaat ovat ottaneet omakseen. Erilaiset kysymyskortit ovat oivallinen keino vuorovaikutteiseen oppimiseen ja samalla syntyy keskustelua milloin mistäkin aiheesta.
”Lukeminen kannattaa aina” (Jörn Donner) ja olen aivan samaa mieltä. Myös ääneen lukeminen kannattaa aina paitsi lapsille, myös muille ikäryhmille. Minä luen sinulle…

Raija Westergård

”Kävin nopean lukemisen kurssin ja luin Tolstoin Sodan ja rauhan kahdessakymmenessä minuutissa. Siinä puhuttiin Venäjästä.” – Woody Allen

9. helmi, 2018
Kuka meistä onkaan suomalainen?

Aurinkorinteen Tarinatuvassa usein keskustellaan mm. siitä, kuka mistäkin on kotoisin: joku on karjalainen, hämäläinen, pohjalainen, lappilainen jne. Myös maahanmuuttajataustaisten harjoittelijoidemme alkuperäinen kansallisuus kiinnostaa aina meidän asiakkaita. Muhtar vastasi joku päivä hienosti: ”minä olen suomalainen”. Tästä vastauksesta jäinkin pohtimaan, että kuka meistä oikeastaan on 100 % suomalainen? Sen tiedän etten minä ainakaan ole.
Ihmisen perimää voidaan nykytekniikalla tutkia ja analysoida tarkasti ja viimeaikaisten tulosten valossa on selvää, että perimältään selvärajaista suomalaista kansaa ei ole olemassakaan. Itse asiassa yksi Euroopan jyrkimmistä geneettisistä rajoista kulkee etelästä pohjoiseen halki Suomen: länsi- ja itäsuomalaiset ovat varsin erilaisia geeniperimältään.
Mikä siis olisi se puhdas¬rotuinen suomalainen, jonka geeniperimää pitäisi erityisesti vaalia? Kun salskea vaalea nuorukainen nai kotikylänsä pellavatukkaisen neitokaisen sukupolvesta toiseen, tuloksena on vain perinnöllisten tautien lisääntyminen – ja tautiperinnöstämmehän me olemme kuuluisia. Terve kansa syntyy jatkuvan ristisiitoksen tuloksena: mitä kauempaa lisääntymiskumppani on, sitä vähäisempi on todennäköisyys perinnöllisiin tauteihin.
Suomalaiset eivät tulleet tänne mitenkään ”rodullisesti puhtaana” kansana vaan ovat kehittyneet sekä matkallaan tänne että täällä lukuisten eri kansanryhmien sekoittumisena. – Suomalainen on ihminen, joka asuu Suomessa ja työskentelee maansa hyväksi, alku-perästään riippumatta. (Seppo Vuokko, Maaseudun Tulevaisuus 3.7.2017)
Lue koko artikkeli täältä:
http://www.maaseuduntulevaisuus.fi/mielipiteet/vieraskolumnit/kuka-meist%C3%A4-on-puhdasverinen-suomalainen-1.196721
Omaa geeniperimänsä on nykyään helppo tarkistuttaa. Markkinoilla on monia erilaisia testipaketteja eri valmistajilta ja joita on helppo käyttää. Sylkinäyte kahteen putkiloon ja paketti postiin. Noin kuukauden kuluttua tulee vastaus sähköpostiin. Minäkin teetätin sellaisen testin itselleni ja hämmästyin todella etnisen alkuperäni tuloksia. Toisaalta – em. artikkelin valossa – en ole enää hämmästynyt: tottakai meissä kaikissa on monia erilaisia etnisyyksiä, joita on sekoittunut ja jäänyt geeniperimään ”matkan” varrella kenelle enemmän, kenelle vähemmän.
Aivan kaikkea ihmisen ei tarvitse kuitenkaan tietää. Itse en lähtisi kartoittamaan esimerkiksi tautiperimääni ja mitä hyötyä siitä minulle olisi? Ehkäpä enemmän vain haittaa ja harmia erilaisia tauteja ja kremppoja odotellessa. Niitä tulee joka tapauksessa.
Kaikki aikanaan.
18. helmi, 2018
Suuri sekaannus ja muita mietteitä…

Kuvassa Hämeenkyrön Sosiaali- ja terveyskeskuksen kampus kuvattuna Raipalan pellon suunnasta. Nuoli osoittaa meidän Aurinkorinnettä ja sisäänkäyntiä, jota moni uusi kävijä on etsinyt jopa epätoivoisesti. Nyt tämä kuva havainnollistaa sijaintimme hienosti. (kuvakaappaus, kuvaaja tuntematon)
Tiedätte muuten varmaan, hyvät lukijani, vanhan sanonnan ”kilometritehdas”? Termi saattaa olla jotain länsisuomalaista slangia, joita toisinaan tulee mieleeni vanhan kotiseutuni murreperintönä. Joka tapauksessa kilometritehdas tarkoittaa työttömyyttä, joutua työttömäksi, tulla potkaistuksi kilometritehtaalle eli maantielle jalkapatikkaan etsimään uutta työtä.
Niin, Iltalehden artikkelin mukaan ”kilometritehdas” voi odottaa varsin monia työntekijöitä sosiaali-ja terveysaloilta aivan lähiaikoina jos ko. lehteen on luottaminen: ”Jos julkisista palvelulupauksista pidetään kiinni, tulossa on kaikkien aikojen verilöyly, kun kymmeniä tuhansia kuntien palkollisten virka- ja työsuhteita lopetetaan. Vähemmän tuottavia tuki- ja aputoimintoja poistetaan. Asiantuntijoita, keskijohtoa ja päälliköitä irtisanotaan. Työt korvataan tehokkaammilla toimintatavoilla, eikä kaikkia töitä välttämättä korvata mitenkään, koska ne muuttuvat turhiksi töiksi.
Suuri työpaikkojen leikkaus toteutuu sote- ja maakuntauudistuksen kautta. Sitä voi hyvin kutsua vaikka yhteiskuntasopimukseksi, jossa yksityinen sektori auttaa valtiota säästämään yt-tsunamin avulla. Maakuntiin aluksi siirtyviä julkisia palveluita tuottaa nyt noin 210 000 nykyistä kuntien palkollista. Sosiaali- ja terveysministeriö olettaa, että yksityiset yritykset haukkaavat terveysmarkkinasta neljänneksen. Todennäköisesti osuus tulee olemaan suurempi, puolet tai sitäkin enemmän”. Lue koko artikkeli täältä:
http://www.iltalehti.fi/kotimaa/201802162200751175_u0.shtml

Joten eipä tässä kohtaa tämän enempää tällä erää. Täytyy vaan toivoa, että kaikki (Sote-uudistuksessa kaikenkaikkineen) menisi toivotulla tavalla, valitettavasti aika monella alkaa usko horjua vuosien epävarmuuden jälkeen. Ja loppua ”sopankeitolle” ei näy…
24. helmi, 2018
Aurinkorinteen uusi Ehtookerho omaishoitajan tukena

Tällä viikolla tiistaina Aurinkorinteellä aloitti uusi ryhmä eli Ehtookerho, joka on tarkoitettu omaishoitajien tueksi, vapaailtapäivän- ja esimerkiksi harrastuksten ja muiden menojen mahdollistamiseksi.
Ehtookerhoon tullaan siis aina tiistaisin klo 13, jolloin on tulokahvit ja mahdollisuus osallistua Kulttuuriklubin vaihtuviin ohjelmiin sekä myöskin tiistaisin klo 14 alkavan Muistikahvilan tilaisuuksiin, jossa niinikään viikottain on eri teema ja eri luennoitsijoita ajankohtaisista aiheista. Lue enemmän Aurinkorinteen ryhmistä, toiminnasta ja hinnoista täältä:
http://aurinkorinne.simplesite.com/424218233

Suomen omaishoidon verkosto määrittelee omaishoitajaksi henkilön, joka pitää huolta perheenjäsenestään tai muusta läheisestään, joka sairaudesta, vammaisuudesta tai muusta erityisestä hoivan tarpeesta johtuen ei selviydy arjestaan omatoimisesti.
Selvitysten mukaan yli miljoona suomalaista auttaa säännöllisesti läheistään. Tällä hetkellä Suomessa arvioidaan olevan noin 350 000 omaishoitotilannetta, joista 60 000 on sitovia ja vaativia (Kansallinen omaishoidon kehittämisohjelma).
Omaishoitotilanteissa on eroja hoivan sisällön, keston ja rasittavuuden suhteen. Vain hieman yli 10 % kaikista omaishoitotilanteista on lakisääteisen omaishoidon tuen piirissä. Omaishoitosopimuksia oli Suomessa vuonna 2016 n. 44 152. Katso tilastotietoa omaishoidon tuesta (Sotkanet).
Kotiin saatavat palvelut, lyhytaikaishoidon ja vapaan järjestäminen, päivätoiminta, hoitotarvikkeet, apuvälineet tai kodin muutostyöt helpottavat arjen sujumista ja suovat omaa aikaa, lepoa ja vapaata. Taloudellinen tuki turvaa toimeentuloa ja korvaa sairaudesta tai vammasta johtuvia kustannuksia. Omaishoitajat tarvitsevat myös henkistä tukea jaksamiseen ja hyvinvointiin sekä neuvontaa ja tietoa omaishoitotilanteeseen liittyvissä asioissa.
Juurikin tähän viimeksimainittuun kohtaan eli henkiseen tukeen ja jaksamiseen Aurinkorinteen Ehtookerho sopii kuten myös hoitajan lyhyeen fyysiseen lepohetkeen. Ehtookerhossa on vielä sopivasti tilaa ja toivomme, että paikat täyttyvät nopeasti. Aurinkorinteen yhteystiedot löytyvät tältä kotisivulta nopeasti palkin kohdasta ”Neuvonta”.

Teksti: Raija Westergård (omaishoitaja)

4. maalis, 2018
Sote vaikka sutena maaliin

Otsikon mukaisesti kirjoitti Aamulehti lauantaina 3.3 -18. Viime päivinä on ahkerasti puitu kansanedustaja Elina Lepomäen ilmoittautumista sote-uudistuksen vastustajaksi. Lepomäen mukaan suunnitellun kehityksen seurauksena Suomen terveydenhoitojärjestelmä on eriarvoisempi kuin yhdessäkään toisessa länsimaassa. Jos sote-uudistusta ei kyetä tekemään, kansan jakautuminen eri sote-palvelujen käyttäjiksi jatkuu. Maksukykyiset ottavat yksityisiä vakuutuksia itselleen ja lapsilleen. Työsuhteessa olevat saavat sairaanhoitoa työterveyshuollosta, jonka laatu ja laajuus vaihtelevat. Muut saavat selvitä julkisilla palveluilla (Aamulehti 3.3).
Minä otan Lepomäen kannanoton vakavasti. Hän on antanut kasvot kaikille sote-uudistuksen epäilijöille, Lepomäki ei todellakaan ole yksin mielipiteineen. Itse pohdin asiaa nimenomaan vanhusväestön näkökulmasta. Nimittäin samassa lehdessä (Aamulehti 3.3) on artikkeli, miten kriisi uhkaa vanhustenhoitoa. Tuoreen tutkimuksen mukaan Suomen hoivalaitoksissa työskentelevistä ei haluaisi itse vanhana ottaa vastaan oman yksikkönsä vanhuksille tarjoamaa hoitoa. Tämä on vakava viesti. Mihin vanhustenhoito on oikeasti menossa?
Artikkelissa kirjoitetaan myös hoitajien joukkopaosta eli hakeutumisesta muihin tehtäviin, opiskelemaan jne. Tutkija Teppo Kröger kirjoittaa, että ellei tätä syöksykierrettä pystytä oikaisemaan, suomalainen vanhuspalvelujärjestelmä on vaarassa jo nyt, kun sitä tarvittaisiin vastaamaan nopeasti ikääntyvän väestön kasvaviin hoivatarpeisiin.
Talouselämä-lehti kirjoittaa puolestaan seuraavaa: ”Meillä ei ole mitään mahdollisuutta tarjota tulevien vuosien vanhuksille ihmisarvoista hoivaa ilman yksityisiä yrityksiä. Kuntien rahkeet eivät investointeihin riitä. Soteratkaisu on jo nyt myöhässä. Se on pakko tehdä. Mitä pidemmälle soteratkaisu siirtyy, sitä vaikeammaksi harvaan asutun maan vanhenevan väestön hoiva tulee”.
Mitä tästä kaikesta voi päätellä? Vanhukset tarvitsevat joka tapauksessa hoitoa, tulee sote maaliinsa sitten koska tahansa, sutena tai sammakkona. Jos on niin, että vanhusalaa koettelee hoitajapula, miten paljon enemmän lähihoitajiksi koulutettavia maahanmuuttajia Suomi tarvitsee, jotta selviydymme nopeasti vanhenevan väestömme hoivasta? Tässä pohdittavaa tuleviin päiviin…
11. maalis, 2018
Köyhät ovat aina keskuudessamme…

Suunnilleen noin kirjoitetaan jo Raamatussa, Markuksen evankeliumissa luku 14. Lausetta on paljon siteerattu ja varsinkin, kun halutaan kirjoittaa köyhyydestä, suomalaisesta köyhyydestä, eläkeläisköyhyydestä, kuten tänään Aamulehdessä Timo Kietäväinen, joka on työeläkevakuuttaja Kevan toimitusjohtaja.
Pätkätyöt, nollasopimukset ja osa-aikaisuus ovat tämän ajan työelämää, jonka seuraukset näkyvät noin 15 vuoden kuluttua. Eläkeläisköyhyydestä on monia määritelmiä. Minimieläketaso eli takuueläke on Suomessa tällä hetkellä 775 euroa kuukaudessa. Usein eläkeläisköyhiksi lasketaan ne, joiden eläke on alle tuhat euroa kuukaudessa.
Ja samaan aikaan toisaalla: eduskunnasta tai europarlamentista eläköityneet (tai vaaleissa tipahtaneet) entiset edustajat nauttivat sopeutumiseläkettä, joka on (riippuen edustajan palkasta ja työvuosista) 4000 – 6000 euroa kuukaudessa! Ja tämän lisäksi voivat vielä ansaita lisää kuka milläkin keinolla: yritystoiminnalla, osakeyhtiöiden hallituspaikoilla, asiantuntijoina kuka missäkin projektissa tai hankkeessa jne. Näin tämä kansanedustajien eläkeläisjärjestelmä on toiminut jo kauan, mutta todennäköisesti tähän tulee muutos, jos on uskominen eduskunnan puhemies Paula Risikkoa, joka Verkkouutisten mukaan kertoi: ”Meillä on tosi tiukka tilanne taloudessa edelleen. Siksi on jouduttu leikkaamaan monista sellaisista asioista, joista ei olisi pitänyt leikata, jos vain tilanne olisi ollut parempi. Samaan aikaan sopeutumiseläkkeeseen ei ole koskettu. Se ei vain ole oikeudenmukaista, Risikko sanoo”.
Historioitsija Teemu Keskisarja kirjoittaa ET-lehdessä 2/17 elävästi ja hänelle tyypilliseen värikkääseen tapaansa köyhyydestä: ”Pälpätys köyhyyden lisääntymisestä ei puhuttele minua pätkääkään. Historioitsijana tiedän kosolti suomalaisia köyhiä: laskiämpärin litkusta tapelleita kerjäläisiä, luurangonlaihoja vauvoja ja joukkohautojen nimettömiä röykkiöitä. En näppäile köyhyysmietteitäni hetken kuplassa. Omakohtaistakin kokemusta piisaa, joskaan ei kunniallista: jonotin leipää ehkä viimeisen kerran 13 vuotta sitten säästääkseni lantit viinaan —sanassa sanotaan, että köyhät teillä on aina keskuudessanne. Niinpä niin. Köyhyys ei vähene saati poistu. Sieluissa se elää iankaikkisesti”.
Mitä tähän enää voisi muuta lisätä?
17. maalis, 2018
Me pääsemme tähtiin

Maailmankuulu teoreettinen fyysikko ja kosmologi englantilaissyntyinen Stephen Hawking menehtyi muutamia päiviä sitten. Hän sairastui ALS-tautiin (liikehermoja rappeuttava ja tuhoava sairaus, https://www.lihastautiliitto.fi/fi/ALS_MND_) jo 21-vuotiaana ja lääkärit lupasivat hänelle elinaikaa vain muutamia vuosia. Hawking eli vakavasta sairaudestaan huolimatta 76-vuotiaaksi ja tuli maailmanlaajuisesti tunnetuksi monista kansantajuisista tiedeartikkeleista, haastatteluista ja luennoista.
Hawking ansioitui uransa aikana erityisesti avaruuden mustien aukkojen tutkijana. Fyysikon keskeisimpiä tutkimusaloja olivat kosmologia, kvanttigravitaatio ja säieteoria. Hän oli innostunut maailmankaikkeudesta, ja sen vaiheita kuvaava Ajan lyhyt historia (2012) on maailman menestynein tietokirja. Lue aiheesta myös Kari Enqvistin kolumni: https://yle.fi/uutiset/3-10118499
Hawking kirjoitti useita artikkeleita mm. ilmastonmuutoksesta: – Olemme lähellä pistettä, jossa maapallon lämpeneminen muuttuu peruuttamattomaksi. Planeettamme muuttuu Venuksen kaltaiseksi paikaksi, jossa lämpötila on 250 astetta ja taivaalta sataa rikkihappoa, Hawking kertoi taannoin BBC:lle.
Joku lukijoistani varmasti nyt kysyy, että miksi kirjoitan tänään Hawkingista, ilmastonmuutoksesta, planeettamme tilasta ja mustista aukoista? Miksi en vaan pysyttelisi Aurinkorinteen asioissa? Niinpä niin. Vastaan, että miksipä en kirjoittaisi tästä tiedemaailman erityisestä ihmisestä ja hänen uskomattomasta elämästään? Meillä kaikilla toki on erityinen elämä, mutta eräät joutuvat kaiken muun häslingin lisäksi taistelemaan parantumatonta sairautta vastaan vielä silloinkin, kun kaikki, siis aivan kaikki liikuntakyky katoaa. Mutta aivot toimivat.
Pyörätuolistaan ja puhesyntetisaattorin avulla Hawking pystyi avaamaan silmämme ja tietoisuutemme ilmastonmuutoksen peruuttamattomuudelle erityislaatuisella tavalla: – Pelkäänpä, että evoluutio on saanut ahneuden ja aggressiivisuuden rakentumaan ihmisten geeneihin. Ei ole olemassa merkkejä konfliktien vähenemisestä ja sotilasteknologian sekä joukkotuhoaseiden kehitys voi koitua tuhoksi. Ihmisrodun selviytymiseksi paras toivo olisi löytää siirtokunta avaruudesta.
Tänään siirtokunta jossain tuolla universumissa tuntuu todella, todella kaukaiselta ajatukselta. Mutta ilmastomuutos tulee varmasti koskettamaan meitä jokaista tavalla tai toisella. Voiko ihminen enää pysäyttää vääjäämätöntä muutosta maapallolla? Jotain toki voimme tehdä. Ihan ensiksi pitäisi varmastikin päästä maailman meriä ja juomavesiä saastuttavasta muovista eroon, joka sekin tuntuu olevan ylivoimainen työ – avaruuden siirtokunnista puhumattakaan. Toivoa kuitenkin on, merestä kerätystä jätemuovista nimittäin valmistetaan tänä päivänä jo joitakin kulutustavaroita kuten lenkkitossuja, itsellänikin on jätemuovistä tehdyt silmälasikehykset, todella hyvät ja kevyet.
Kotiplaneetalle ja Aurinkorinteelle vielä palatakseni, voin kertoa uutisia: suuren kävijämäärän ja lisääntyvän kysynnän vuoksi lisäämme eläkeläisten kuntosalivuoroja Aurinkorinteen kuntasalilla. Jatkossa myös tiistaisin klo. 12 – 16 voi tulla kuntoilemaan. Ilmoitan viikko-ohjelmassa ja muissakin tiedotteissa kuntosalivuorot näin: kuntosali eläkeläisille avoinna ma – ke ja la klo. 12 – 16.

”En usko, että ihminen selviytyy seuraavasta vuosituhannesta, ellemme muuta avaruuteen. Liian monet onnettomuudet uhkaavat yhdelle planeetalle rajoittuvaa elämää. Olen silti optimisti. Me pääsemme tähtiin” – Stephen Hawking – (1942-2018)
24. maalis, 2018
Ahneus ja muita paheita

Pääsiäinen on ilon ja valon juhla, keltaisella pensselöity, suklaalla kuorrutettu ja pajunkissoilla koristeltua pyhyyttä. Kyllä, käytän sanaa pyhä, koska sitä ei enää juuri käytetä puhekielessä. Pyhällä on kuitenkin suuri merkitys ihmisen ajassa, joka perustuu nimenomaan arjen ja pyhän vuoropuheluun. Vanhemmat ihmiset muuten käyttävät edelleen tavallisesta sunnuntaista nimitystä pyhä ja itsekin käytän sitä toisinaan: ”mennään sinne tai tuonne sitten pyhänä”.
Oikeastaan minun piti kirjoittaa seitsemästä kuolemansynnistä ja erityisesti yhdestä, joka on ehkäpä kaikista pahin ja paheksuttava. Nimittäin ahneudesta. En tiedä kiinnostaako teitä, mutta kirjoitan silti. Hesarikin kirjoittaa ahneudesta näin:
”Veropakoilun, liike-elämän johtajien jättipalkkioiden ja pörssipelin takana ihmiset näkevät usein ahneuden rumat kasvot. Se näyttäytyy silloinkin, kun tavalliset ihmiset kahmivat kilpaa alennustavaroita: minulle ensin! Ahneutta on paheksuttu maailman sivu, mutta vasta viime vuosina psykologit ovat toden teolla ruvenneet etsimään selityksiä, mistä siinä oikein on kyse.
Kenties ahneus on reaktio ympäristön epävarmuuteen, kuten evoluutio¬psykologiasta innoittuneet tutkijat uumoilevat. Niin sanotun elämän historian teorian¬ mukaan ihmisten erilaiset käyttäytymistaipumukset ovat kehittyneet vastauksena ympäristön asettamiin haasteisiin.Taipumusta ahneuteen ruokkisi epäluotettava ympäristö. Tällaisissa oloissa tuntuu tarpeelliselta rohmuta omiin käsiin mahdollisimman paljon resursseja. Se pitää epävarmuutta loitolla.

Vaikka ahneutta on paheksuttu, sitä on pidetty myös kapitalismin talouskoneen polttoaineena.
”Ahneus on hyvästä”, kuten juppiaikojen elokuvaklassikon Wall Streetingeelitukkainen sijoitushirmu Gordon Gekko sanoo. Myös psykologisissa tutkimuksissa ahneus yhdistyy kilpailuhenkisyyteen ja pyrkimykseen toimia elämässään tuottavasti ja tehokkaasti.

Taloudellisen kunnianhimon polttoaine voi kuitenkin saastuttaa ympäristöä. Näin käy etenkin silloin, kun ahneus kannustaa haalimaan itselle etuja muiden kustannuksella. Riski on todellinen. Saksalaiset tutkijat yllättyivät pari vuotta sitten tutkimuksissaan siitä, miten vahva yhteys ahneudella on psykopatiaa luonnehtivaan häijyyteen. Häijyltä puuttuu empatiaa ja läheisiä kiintymyssuhteita. Lisäksi hänellä on taipumus käyttää hyväksi toisia ihmisiä ja vahvistaa itseään muihin kohdistamillaan ilkeyksillä”. (Mikko Puttonen 23.3-18 Helsingin sanomat)

Tällaista tänään ahneudesta. Muut kristillisen opetuksen paheet ovat ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ylensyönti ja himo. Uusia kuolemansyntejä arkkipiispa Gianfranco Girottin mukaan (BBC News) ovat: ympäristön saastuttaminen, geenimanipulaatio, ylenpalttisen vaurauden kerääminen, köyhyyden aiheuttaminen, huumekauppa ja huumeiden kauppa sekä ihmiskauppa, moraalisesti kyseenalaistetut kokeilut sekä ihmisen perusoikeuksien rikkominen. Oikeastaan tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin ja tulee mieleen sekin, että entäs ne ihmisen hyveet? Ehkäpä kirjoitan niistä seuraavalla kerralla ellen muuta aihetta keksi. Tai aiheet keksivät minut?

Raija Westergård
päivätoiminnan ohjaaja
raija.westergard@hameenkyro.fi

Kuva: Hieronymus Boscin maalaus seitsemästä kuolemansynnistä vuodelta 1450
29. maalis, 2018
Haavoittunut enkeli

Saimme Aurinkorinteelle jälleen tauluja, tosin lähinnä julisteita, mutta kuitenkin. Tämä oheinen kuva osui ja upposi ja katsoin, että se sopii ehdottomasti meidän pianon yläpuolelle seinälle. Kuten tiedätte, kuvan alkuperäinen öljyvärityö on Hugo Simbergin Haavoittunut enkeli vuodelta 1903, joka tällä hetkellä on Ateneumin kokoelmissa.
Kun Haavoittunut enkeli valmistui, Simberg ei antanut sille mitään nimeä, vain pelkkä viiva. Hän oli sitä mieltä, että jokainen katsoja voi nimetä taulun oman käsityksensä mukaan. Jokainen voi olla joskus kuvan enkelin kaltainen, haavoittunut ja apua tarvitseva… 1900-luvun alussa Simberg sairasteli itsekin ja kerrotaan, että hän ehkäpä maalaisi itsensä tauluun juurikin enkeliksi.
Jokainen meistä tarvitsee joskus toisen ihmisen apua, jokainen on varmasti joskus elämässään kuvan enkelin kaltainen, side otsalla ja siivet voimattomina. Silloin on hyvä, että löytyy kantajia tai kannattelijoita. Kaikki haavat eivät näy ulospäin, ja monia haavoittuneita on lähellämme joka päivä arjen keskellä. Joskus pohdinkin, että osaammeko olla valppaita ja kantaa juuri silloin, kun apua kaikista kipeimmin tarvitaan?
Vielä kuvan symbolismiin: ketä ovat nuo tummapukuiset pojat? Mihin he ovat matkalla ja mihin he kantavat enkeliä? 1900-luvun alussa (kun Simberg taulunsa maalasi) Suomi oli osa Venäjää ja uusi vuosisata vasta alussa. Kuvassa näkyvä järvimaisema on Helsingin Töölönlahti, jonka rannalla sijaitsi mm. lastensairaala. Ehkäpä sairastavista lapsista Simberg sai aiheensa tauluun, tai jostain muualta, joka tapauksessa teos on vaikuttava, myös kopiona Aurinkorinteen seinällä!
Hyvää pääsiäisen aikaa kaikille lukijoilleni! Toivataan aurinkoa ja leppoisia päiviä!
8. huhti, 2018
Tähänkö ollaan tultu?

Tämän päivän (su.8.4) Aamulehdessä on koko aukeaman juttu kotihoidon ongelmista. Kyllä, nimenomaan ongelmista, koska esimerkiksi Tampereella ja muissakin isoissa kaupungeissa tilanne alkaa olla lähes kaoottinen: hoitajia ei ole tarpeeksi suhteessa hoidettavien asiakkaiden määrään, josta henkilöstövajeesta kasautuu ketjureaktion tavoin monia muita ongelmia mm. asiakkaan luona käytettävä aika (muutama minuutti/asiakas), välimatkat asiakkaalta toiselle, sairauspoissaolot, joiden paikkaajiksi ei löydy sijaista, joka taas johtaa siihen, että jo ennestäänkin kiireisten ja väsyneiden hoitajien kontolle annetaan vielä toinen työvuoro perään…
Miten tähän tilanteeseen on tultu ja miten ylipäätään ongelma on päästetty näin huonoksi? Varmasti työntekijöiden suunnasta on lähtenyt viestiä jo paljon aiemmin ja ongelmat ovat varmasti kuultu ja tiedostettu, mutta miksi asialle ei ole tehty mitään konkreettista? Itsellä tulee mieleen (soteateistina), että onko kenties hallintokoneistossa liikaa paneuduttu sotesopan hämmentämiseen ettei ole huomattu ns. metsää puilta? Näin asiaa selittää asiantuntija:
”Ikäihmisten kotihoidon ja omaishoidon kärkihanketta vetävä Satu Karppanen sosiaali- ja terveysministeriöstä toteaa, että ministeriö tiedostaa ongelmat toiminnanohjausjärjestelmässä. –Siinä on nyt jotain erikoista, että se herättää työntekijöissä niin kovasti kritiikkiä. Järjestelmillä oli tarkoitus varmistaa, että asiakkaiden luona voidaan olla se aika, joka hoitosuunnitelmassa on sovittu ja josta asiakas myös maksaa. Niissä on hänen mukaansa jotain vikaa, jos se estää järkevän työnteon.
Ministeriöllä ei ole kuitenkaan mitään tekemistä asian kanssa. Vastuu on Karppasen mukaan kunnilla. –Järjestelmät ovat kuntien ja kuntayhtymien omia hankintoja, joita ostetaan yksityisiltä järjestelmän toimittajilta. Karppasen mukaan suurin ongelma kotihoidossa on heikkenevä huoltosuhde. Hoitajien määrä ei tulevaisuudessa kasva, vaikka iäkkäiden määrä lisääntyy. –Jatkossa on hyödynnettävä myös muita resursseja sosiaalisen vuorovaikutuksen toteuttamiseen, esimerkiksi järjestötoimijoita ja vapaaehtoistyöntekijöitä. Meidän on pakko kohdentaa sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisia niihin tehtäviin, joissa ammattitaitoa tarvitaan. Kotihoidon kehittäminen on yksi hallituksen kärkihankkeista”. (Al. 8.4 -18)
Niin, näitä selityksiä on kuultu ennenkin: kun jotain ikävää pääsee tapahtumaan kukaan ei yleensä ole ollut paikalla, ei muista mitään eikä varsinkaan ota mitään vastuuta mistään jne. Mistä näitä muistamattomia ja vastuuttomia päälliköitä oikein tulee? Tässä kohtaa tulee väkisinkin mieleen eräs sketsi takavuosilta, jossa näyttelija Heikki Kinnunen pistää parastaan. Kts. linkki sunnuntain ratoksi:
https://www.youtube.com/watch?v=T0vM4TfVn2M
15. huhti, 2018
Mummojen vähättelyn pitää loppua!

Näin sanoo professori, lastenpsykiatri, kansanedustaja, ministeri Vappu Taipale ja jatkaa, että kun vanhemmat roikkuvat älylaitteissa, juuri mummot antavat lapsille aikaa. Taipaleen mukaan mummot eivät ole kestävyysvaje vaan kestävyystae. Itse en ole vanha vaan kevytvanha, Taipale sanoo.
”Tietokoneiden orjat eivät huomaa olevansa proletariaattia, jonka pitäisi vapautua, rajoittaa koneiden käyttöä. Se on olevinaan niin hir¬veän hienoa”, Taipale sanoo kotonaan Helsingin Veräjämäessä. Niin, voiko oikeastaan tätä tämän ajan ilmiötä, somettamista paremmin sanoa ja vielä selkosuomella?
Löysin kirjastossa hajamielisesti hyllyjen väleissä ajalehdittuani Vappu Taipaleen kirjoittaman Isoäiti-kirjan (2017). Kirja sattui silmiini syystä, koska olen itsekin isoäiti ja elämäntilanne siltä osin aika uusi ja erilainen. Lapsenlapsi on todellakin jotain ihmeellistä, jos sitä oli (ja on edelleen) omatkin jo aikuiset lapset. Mutta siis tämä kirja: on hämmästyttävä, ällistyttävä ja suorasukainen teos elämänvaiheesta, joka tulee eteen meille jokaiselle ja Vappu Taipale – jos kukaan – on mestari kuvaamaan asiat juuri oikeissa mittasuhteissa ja monin eri tavoin.
Taipale kirjoittaa myös mummouden tummemmista sävyistä. On mummoja, jotka osallistuvat lastenlasten hoitovastuuseen aina uupumukseen asti. On kaikkeen tyytymättömiä tai kaikkeen puuttuvia isoäitejä, pulloja kallistelevia mummoja sekä vanhoja naisia, joita oma suku käyttää härskisti hyväkseen. Isoäitejä on joka lähtöön. Vuonna 2001 Taipale aiheutti kohun, kun hän paljasti Ylioppilaslehden haastattelussa kokeilleensa 1960-luvulla lsd:tä. Lääkäripiireissä tämä ei ollut mitenkään tavatonta. Miten huumekokeilu sopii mummokuvaan?

”Kyllä mummon pitää olla hurja nuoruudessaan. Hän voi olla hurja vanhuudessakin”, Taipale sanoo ja nauraa. ”Sanotaan, että jos ei ole radikaali nuorena ja konservatiivi vanhana, ei ymmärrä mistään mitään. Mutta minä en aio ruveta konservatiiviksi vanhana.”
Aurinkorinteellä jutellaan myös usein isovanhemmuudesta, lapsista useassa alenevassa polvessa. On hienoa huomata, miten me jatkamme elämäämme lapsissa ja lapsenlapsissa, näissä kertomuksissa usein vilahtaa suuri ilo, mutta toisinaan myös suuri murhe. Lapsen ei koskaa pitäisi lähteä ennen vanhempiaan, mutta ihmisen elinpäivät kai ”määrätään” kenen milläkin tavoin, kuten joku iskelmätahti aikoinaan lauloi. Kuitenkin ryhmässä juttelemalla ne suuretkin surut lientyvät edes vähäsen.
Vielä muutama sana ikäsyrjinnästä Vappu Taipaleen sanoin: ikäsyrjintä on Taipaleen mielestä Suomessakin täyttä totta. Jo itse sana mummo kertoo paljon suhtautumisesta vanhoihin naisiin. Mummohan kuvaa paitsi sukulaisuussuhdetta, myös yleisemmin vanhaa naista – eikä välttämättä mairittelevassa mielessä. ”Ikävimmillään ’mummo’ merkitsee toivottaman vanhanaikaista paksua rupsahtanutta tyhmää naista, jonka pukeutuminen noudattelee huivi–esiliina–tossut-koodia”, Taipale kuvaa.

Ikäsyrjintä voi olla rakenteellista, kuten mielipidekyselyissä, joissa yli 75-vuotiaiden mielipiteitä ei usein selvitetä lainkaan. Tai se voi olla henkistä, tunnepitoista ja sosiaalista syrjintää. Vanhat naiset jäävät näkymättömiksi, heitä ei huomata tai katsota. Markkinatkaan eivät panosta heidän tarpeisiinsa, vaikka mummot ovat suurempi kuluttajaryhmä kuin alle kaksikymppiset, Taipale sanoo. Hän itse kaipaisi esimerkiksi käytännöllisempiä, mutta silti tyylikkäitä vaatteita tai paremmin ikäisilleen sopivaa teknologiaa.
Ikäsyrjintää on myös työelämässä. Taipaleen mielestä Suomessa ei osata ikäjohtamista, joka ottaisi eri-ikäisten vahvuudet ja tarpeet paremmin huomioon. Siksi monet hinkuvat eläkkeelle – Taipaleen mukaan tajuamatta, miten suuri muutos on, kun arjesta katoaa tuttu rytmi ja iso osa sosiaalisista suhteista. Hän toivoisikin, että raja työelämän ja eläkkeelle siirtymisen välillä voisi olla vähemmän jyrkkä. (HS 13.5.2017)
21. huhti, 2018
Eriarvoinen vanhuus

– Köyhät vanhukset jäävät varakkaita useammin ilman riittävää apua. Vanhoilla ihmisillä on kaikilla samat oikeudet hyvään hoivaan, mutta avun saantiin vaikuttavat niin tulotaso kuin omaisten voimavaratkin. Näin uutisoi Yle vuonna 2014 ja ongelma ei ole kadonnut mihinkään, päinvastoin vanhuus erityisesti on jakautunut ja eriarvoisuuden kokemukset todellakin suuri ja oleellinen osa tätä päivää.
Helsingin Sanomat kirjoitti pari päivää sitten niinikään vanhusten eriarvoisuudesta. Toimittaja Päivi Repo kirjoittaa, että vanhus on kotihoidossa, koska se tulee yhteiskunnalle halvemmaksi ja sitten häntä rangaistaan lähettämällä iso lasku. Tuntuu absurdilta, että pelkästään kotihoito palveluineen voi haukata ison osan ikäihmisen kuukausituloista, Repo jatkaa.
Sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuja uudistetaan, ministeriö kertoi tiistaina tällä viikolla. Todella mielenkiintoista on, miten ja mihin suuntaan niitä tarkastetaan. Villi veikkaukseni on ettei ainakaan alaspäin eli asiakasmaksut tuskin halpenevat.
On selvää, että ikäihmiset ovat keskenään varsin eriarvoisessa asemassa riippuen siitä missä asuvat ja millaista hoitoa tarvitsevat. Heidän toivotaan asuvan omissa kodeissaan mahdollisimman pitkään ja se ikäihmisiä miellyttää muuten, mutta määräänsä enempää ei kuitenkaan kukaan pärjää sairauksien ja pelkotilojen vuoksi. Tarvitaan siis rinnalle ympärivuorokautista palveluasumista ja sitten saattaakin äkkiä tulla lasku toisensa jälkeen.
On paljon vanhuksia, jotka eivät hae lääkkeitään apteekista (vaikka lääkäri on niitä heille määrännyt), koska rahaa täytyy säästää ruokaan, vesilaskuun, sähkölaskuun, vakuutuksiin jne. – On aika ryhtyä puhumaan vanhusten eriarvoisuudesta, sanoo Tampereen yliopiston professori Marja Jylhä ja olen ehdottomasti samoilla linjoilla.
Noin 1 prosentti suomalaisista eli 55 000 henkilöä kohtaa tämän päivän Suomessa sosiaali- ja terveydenhuollon kuluja, joita valtioneuvoston raportti kuvailee katastrofaaliseksi. Asiakasmaksut, lääkkeet ja matkat haukkaavat käytettävissä olevista varoista noin 40 prosenttia.
Niin, mihin katosi meidän pohjoismainen hyvinvointivaltiomme? Hautautuiko se vähitellen ja kenenkään huomaamatta uudistuksiin, hankkeisiin, komiteoihin, kokeiluihin, työryhmiin, asiantuntijaryhmiin…. Miettikäämme hetki tätä ja vuosikausia – jopa enemmän – pyörinyttä ”sotesirkusta”, josta valmista ei näytä tulevan koskaan.
29. huhti, 2018
Veteraanipäivän mietteissä…

Perjantaina 27. 4 vietettiin Aurinkorinteellä Veteraanipäivää. Hieno ja onnistunut juhla, paikalla oli runsaat 40 vierasta + esiintyjät, reserviläiset ja muut vapaaehtoiset eli yhteensä noin 80 ihmistä. Tarjolla oli hernekeittoa ja pannaria sekä kakkukahvit. Itse pidin tervehdyspuheen (valtuuston 1.varapuheenjohtajan roolissa) ja liitän siitä puheesta kohtia tähän päivitykseeni tänään.
Aina kun vietetään Itsenäisyyspäivää tai Veteraanipäivää, tai puhutaan sodasta muuten vaan, en voi olla muistelematta omaa isääni, joka oli sekä talvi- että jatkosodan veteraani. Puheeni kulminoitui omiin muistoihini lähinnä veteraanin lähiomaisen näkökulmasta:
”Arvoisat sotiemme veteraanit, lotat ja veteraanien lesket, arvoisa veteraanijuhlan yleisö!
Olette lämpimästi tervetulleita Veteraanipäivän juhlaan, jota tänään vietämme täällä Päiväkeskus Aurinkorinteellä. Vietämme juhlaa rennolla, iloisella ja aurinkoisella mielellä, kuten täällä Aurinkorinteellä aina. Valtakunnallisesti veteraanipäivää juhlitaan nyt kolmattakymmenettä ensimmäistä kertaa eli ensimmäisen kerran veteraanipäivää vietettiin Lahdessa vuonna 1987. Hienoa, että juhlaa vietetään edelleen, vaikka aiemmin keväällä saimme tiedon ettei tätä päivää enää juhlittaisi. Onneksi se oli vain huhu ja saamme tänään kokoontua jälleen hienoon, keväiseen veteraaniväen juhlaan.
Hyvät kuulijat!
Kuten veteraaneilla, myös meillä monilla muilla täällä tänään on sotaan ja sodan kokeneisiin sukupolviin vahva side. Päivän valtakunnallinen teema onkin juuri veteraaniperinnön siirtäminen jälkipolville, ja itse pidän sitä erittäin tärkeänä tehtävänä. Minä itse nimittäin olen myös sotaveteraanin lapsi. Sanotaan, että sota jättää aina jälkensä sotilaan sieluun, mutta se jättää jonkinlaisen muistijäljen myös jälkipolviin, moniin sukupolviin. Isäni syntyi vuonna 1912 ja oli sekä talvi- että jatkosodan veteraani. Hän ei paljoa sodasta puhunut eikä paljon mistään muustakaan, ei liikkunut juurikaan kotiseudun ulkopuolella, sotareissu oli hänen ainoa reissunsa, kuten äitini aina sanoo.
Joskus harvoin toki isäni puhui sodasta, mutta salaa vanhojen sotakavereiden kanssa luullen ettemme me lapset kuuntele tai ettemme ymmärrä. Mutta kyllä me ymmärsimme, tosin talvisodan taistelut Sallassa ja Suomussalmella talvella 39 – 40 kuulosti lapsen korvissa joltain seikkailukertomukselta, jonka vasta paljon myöhemmin ymmärsin olevan aivan jotain muuta.
Minä en osaa arvioida oliko Vuosalmi – Äyräpää kesällä – 44 hänelle vielä kovempi paikka kuin talvisota Suomussalmella 45 asteen pakkasessa, koska jatkosodasta ei meillä kotona puhuttu senkään vertaa – paitsi niinä öinä kun toistuvat painajaiset valvotti ja kehoon jääneet sirpaleet särkivät.
Muistan senkin, miten lapsena ihmettelin, että miksei isä mene koskaan uimaan, vaikka asuimme joen rannalla ja kesät oli toisinaan kuumia. Äitini sitten myöhemmin kertoi ettei isäni ole suostunut uimaan kesän – 44 jälkeen, jolloin jatkosodan perääntymisvaiheessa joutui ylittämään Vuoksen uimalla, koska tuossa vaiheessa kaikki sillat olivat jo ehditty hävittämään.
Ja ennen Vuoksen ylitystä hän oli juossut noin 40 kilometriä puna-armeijan tankit kannoillaan. Lisäksi kantoi juostessaan olkapäällä konekiväärin jalustaa, josta luopui vasta Vuoksen rannalla, ja ainoastaan syystä, koska jalustan kanssa uiminen ei onnistunut, kertoi eräa hänen sotakavereistaan myöhemmin. Vuoksi oli tuohon aikaan leveä ja virta voimakas, mutta isäni oli vahva – sekä juoksemaan että uimaan. Isä selviytyi sodasta hengissä kotiin, mutta ei koskaan ollut enää sama mies kuin ennen sotaa.
Hyvät kuulijat! Jos meillä tässä Aurinkorinteen pihassa olisi lipputanko, siinä liehuisi tänään Suomen siniristilippu. Suomen värit näette kuitenkin elävänä tässä maisemassa ikkunan takana: sininen taivas ja valkoiset pilvet. Ja nyt kun linnut kevään tullen ovat palanneet vainiolle, joskus voi kuulla kiurun aivan kuin Sibeliuksen Finlandiassa: ”ja aamun kiuru kirkkaudessa soittaa… Toivotan teille kaikille hyvää Veteraanipäivää ja tervetuloa veteraanijuhlaan tänne Aurinkorinteelle”

Aioin tähän loppuun tässä blogissa siteerata historiantutkija Ville Kivimäen vuonna 2013 julkaistua teosta Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939 – 1945, mutta jätän sen toiseen kertaan, koska aihe on laaja ja ainakin itselleni edelleen henkilökohtainen ja varsin kipeä. Luulen, että se on sitä monille muille sotaveteraanien lapsille. Joskus olenkin pohtinut, että kuinka monta vuotta, sukua ja sukupolvea tarvitaan kaikista kivuliaanpien sotatraumojen parantamiseen saati unohtamiseen?
6. touko, 2018
Ihmisyydestä tässä ajassa

Tänään haluan kirjoittaa hyveistä ja sivistyksestä. Silmiini on viime päivinä osunut useitakin artikkeleita, miten esimerkiksi sosiaalisessa mediassa (some) huudellaan hämmästyttävän paljon törkeyksiä päin naamaa, ja juuri siksi olisi joskus hyvä kaivaa antiikin hyveet esiin. Koulukiusaaminen näyttää levinneen aikuistenkin maailmaan, ja kohteina ovat tässäkin tapauksessa hieman erilaiset ihmiset, kuten vammaiset.
Niin, ne antiikin hyveet, mitä ne ovat: hyveet ovat myös keskeinen osa eri uskontoja ja niiden luomaa käsitystä eettisestä ja moraalisesta toiminnasta. Antiikin Kreikan klassiset hyveet – viisaus, rohkeus, oikeamielisyys ja kohtuullisuus – ovat päteviä nykyisinkin. Kristinusko on vaalinut muun muassa kärsivällisyyttä, lempeyttä, nöyryyttä ja itsehillintää. Vieläkö hyveet ovat osa kasvatusta, ja opetetaanko niitä enää koulussa?
Hyvän elämän mittarina pidetään usein onnellisuutta, joka on kuitenkin melko epämääräinen käsite. Psykologian emeritusprofessori Markku Ojanen totesi ¬vapunpäivänä Ylen radiohaastattelussa, että onnellisuutta etsitään usein väärästä suunnasta.
Varsinkin erilaisissa elämäntaito-oppaissa keskitytään yleensä siihen, mitä ihminen tekee itselleen. Ajatukset voivat silloin pyöriä vähän liikaa oman navan ympärillä.

Katse kannattaisi kääntää siihen, mitä ihminen tekee toisille ihmisille. Viesti on tuttu muun muassa Tiibetin uskonnollisen johtajan Dalai-laman puheista: Jos haluat tulla onnelliseksi, kasvata myötätuntoa. Jos menet kiusatun tueksi, autat häntä ja ehkä saat kiusaajankin oivaltamaan jotain. Samalla teet paljon hyvää itsellesi. (Lähde: Jaana Savolainen, Helsingin Sanomat 4.5.2018)
Ja sivistyksestä pari sanaa: niinikään Hesarissa oli 5.5.2018 pääkirjoitus, miten ”Teknologia ei voi korvata sivistystä”. No ei tietenkään eikä ainakaan some, josta kirjoitin aiemmin. Talous ja teknologia tarvitsevat tuekseen laajaan sivistykseen perustuvaa ymmärrystä historiasta, kulttuurista ja ihmisyydestä. Vain siten teknologia palvelee hyvinvointia eikä päinvastoin.
Vanhustenhoidossa uusi teknologia voi vapauttaa hoivahenkilöstöä keskittymään kaikista olennaisimpaan eli ihmisen kohtaamiseen: lääkerobotti voi hoitaa lääkkeiden jakelun väsymättä. Robotista ei kuitenkaan ole ihmisen korvaajaksi vuorovaikutuksessa, vaikka siihen tehtävään robotteja kehitellään.
Sivistys ei ole vain akateemisen eliitin yksinoikeus, sitä voi harjoittaa jokainen itse tykönään niin työpaikoilla kuin vapaa-ajallakin. Sivistys on keskeinen perusta koko yhteiskunnan terveelle kehitykselle. Itsensä sivistäminen ja kehittäminen on jokaisen yksilön oikeus ja samalla myös velvollisuus yhteisön jäsenenä. Tehokkuus, digiusko ja sosiaalinen media ei voi korvata humanismia ja sivistystä. Kulttuurimme pohjautuu laajaan eurooppalaiseen sivistykseen, jo antiikista tuttuun käsitykseen, jota on syytä vaalia edelleen ihmisyyden ja humanismin nimissä. Tästä varmaan voimme olla kaikki samaa mieltä.
Siteeraan alla yhtä Platonin kuolematonta ajatusta, jonka voisi ajatella yhtä hyvin koskevan kaupunkiympäristön sijasta omaa kuntaamme ja erityisesti meidän Aurinkorinnettä. Eli ihmisinä kehittymisen takaa hyvä ympäristö: palvelut, elinvoima, liikenne, taide, kulttuuri, erityisryhmien kohtaaminen, esteettömyys, tasa-arvo, kaikkein huonommassa asemassa olevien tukeminen jne…
”Ainoa tapa kehittää ihmistä on tehdä hyvää kaupunkiympäristöä” (Platon 427 – 347 eaa)

13. touko, 2018
Äitienpäivänä

Äidilleni

Niin osat vaihtuvat, äiti
tuntuu kuin juuri äsken
pesit minut hellin käsin,
nyt minä talutan sinua
tuttua saunapolkua.
Ne tuhannet askeleet,
jotka vuokseni otit
nyt vasta ne
oikein ymmärrän,
kun samoja teitä tallaan.
Lukemattomat kiitokset
sanomatta jäivät
epäitsekkäät teot
palkitsematta,
sillä äidit hiipivät hiljaa pois,
kuin olisivat peitelleet nukkumaan
kylläiset lapsensa.

– Laila Venetpalo –

Tämä runo on tarkoitettu kaikille äideille ja isoäideille, Aurinkorinteen asiakkaille, joista osa lienee jo isoisoäitejä. Runo on tarkoitettu myös heille, joilla ei ole omia lapsia – he kuulevat kaikkien maiden lasten äänet, kuten eräässä toisessa runossa sanotaan. Ja tietenkin runo on tarkoitettu minun omalle 91-vuotiaalle äidilleni, joka on edelleen pirteä ja energinen, kutoo sukkia taukoamatta ja seuraa samalla telkasta päivän politiikkaa ja muita tapahtumia. Olen saanut pitää hänet näin kauan elämässäni ja siitä olen kiitollinen. Hän on minulle äideistä parhain.
Tässä laulaa Jari Huhtasalo. Tähän ei ole mitään lisättävää:
https://www.youtube.com/watch?v=IigxQawA7no
20. touko, 2018
Aktiivinen ikääntyminen ja uusi vanhustyö

Olen innokas lukija ja seuraan yhteiskunnan tapahtumia tiiviisti paitsi tämän oman työni kautta, myös kunnallisen luottamustehtäväni vuoksi. On tärkeää pysyä ns. kartalla näinä epävarmuuden aikoina (Sote ja maakuntauudistus), ja pitää osata katsoa hieman pidemmälle kuin tämän päivän asetelmat äkkiseltään näyttävät. Mielelläni jaan tämän päivän ja tulevaisuudenkin ajatuksiani myös teille, hyvät lukijat, jos jaksatte lukea. Ja kyllä te näköjään jaksatte, koska jo nyt on yli 15 000 kävijää näillä sivuilla!
Tänä päivänä puhutaan paljon aktiivisesta ikääntymisestä ja myös siitä, miten uusi ja uudentyyppinen vanhustyö avaa vähitellen toisenlaisia väyliä ja toimintatapoja perinteiseen vanhustyöhön nähden. Nyt en tarkoita digitalisaatiota tai keinoälyä vaan aivan uudenlaista suhtautumista vanhuuteen, ikääntymiseen, ikääntyvän kulttuuriseen vuorovaikutukseen, kulttuurikokemuksiin ja niiden luomiseen, jossa ikääntyvän ja iäkkään henkilökohtaiset tarpeet ja mieltymykset pyritään ottamaan entistä paremmin huomioon.
Helsingin Tavastiaklubilla pyörii silloin tällöin Mummodisko, joka on ollut menestys. Mummodisko ry:n järjestämä tapahtuma lähti liikkeelle kahden opiskelijan kouluprojektina. Vanhustyön asiantuntijoiksi opiskelevat Mikko Haapalainen ja Joni Tammisalo halusivat huomioida ikäihmisten yksilöllisyyden myös musiikkimaun suhteen.Idea ikäihmisille suunnatusta diskosta lähti alun perin Haapalaiselta, joka oli huomannut, että palvelukeskuksissa soitettiin aina pelkästään humppaa, valssia ja ”karheimpia ikivihreitä”.
Mummodiskon perimmäinen tarkoitus on Haapalaisen ja Tammisalon mukaan maksimoida ikäihmisten hyvinvointi juuri tässä hetkessä ja luoda heille voimavaroja ja muistoja tulevaan.
”Täällä kuulemma säryt ja lonkkakivut unohtuvat. Paras palaute on ollut nähdä diskoilijoiden ilmeet ja hien määrä tanssilattialla”, Tammisalo kertoo. Molempien mielestä tärkeintä on nähdä ihminen sairauksien ja kolotusten takana.
Helsinkiläisessä Kannelmäen palvelukeskuksessa vastaavana ohjaajana työskentelevä Katja Lauronen kertoo, että perinteisesti vanhustyö on keskittynyt enemmän fyysisen terveyden hoitamiseen, mutta nykyään ihminen pyritään näkemään kokonaisuutena. Sosiaalisten kontaktien mahdollistaminen ja mielekkään tekemisen järjestäminen ovat nykyään vanhustyön keskiössä. ”Tärkeintä iäkkäille on saada tuntea olevansa edelleen tarpeellinen ja hyväksytty”, kiteyttää myös Mummodiskon järjestämisessä mukana ollut Lauronen. Lauronen on huomannut työssään, että vanhukset ovat usein avarakatseisia ja innostuvat helposti kokeilemaan kaikkea uutta. Rajoittuneisuus on hänen mukaansa usein enemmän työntekijöiden päässä.

Vanhustyön keskusliiton tutkijan Minna Pietilän mukaan kulttuuri ja ihmiset muuttuvat koko ajan, ja vanhustyön pitäisi muuttua samalla. Hän uskoo, ettei perinteinen vanhustyö tyydytä enää aktiivista elämää eläneiden toiminnan tarvetta samalla tavalla kuin ennen. Tämän päivän vanhustyössä pyritään saamaan myös eri sukupolvet ja kulttuurit kohtaamaan keskenään. Mummodiskossakin on tärkeää, että kaikkia suvaitaan. Ikääntyneistä ei myöskään tehdä stereotyyppisiä ja rajoittavia oletuksia. ”Täällä ei ole automaattisesti tarjolla kahvia ja pullaa, vaan meillä on baari auki normaalisti”, kertoo Haapalainen. Kahvi olisikin saattanut jäädä seisottumaan termariin, sillä ensimmäisen Mummodiskon myydyin juoma oli lonkero. Viimeksi diskoilijoille maistui eniten skumppa.
Vanhustyössä puhaltavat uudet tuulet, ja tulevaksi kesäksi on suunnitteilla esimerkiksi monikulttuurisuusteemaiset kesäjuhlat ja ikäihmisille suunnatut festarit. Lauronen kertoo, että nykyään vanhustyössä tapahtumia järjestetään ennakkoluulottomasti ja mahdollisimman monipuolisesti. ”Kukaan ei ole koskaan sanonut, ettei jotain saisi kokeilla. Villejäkin ideoita saa toteuttaa, kunhan se tehdään arvokkaasti ja toista kunnioittaen.” (Lähde: HS 20.5-18)
Tähän loppuun on todettava, että meillä Hämeenkyrössä ollaan todella ihan kehityksen ytimessä tässä kohtaa, koska noin kuukauden kuluttua 21.6 klo 12 starttaa jo toiset Aurinkorinteen Aurinkofestarit, tällä kertaa Siljankodin (1 kerros ylempänä) tarassialueella. Lue lisää täältä: http://aurinkorinne.simplesite.com/431352076
Ja miksei jatkossa voitaisi järjestää Mummodiskoja kerran kuussa esimerkiksi Aurinkorinteellä? Jo nyt meillä musisoi säännöllisesti rokkibändi, joten siitä ei ole enää pitkä kehitysvaihe Mummodiskoon. Pohdin tätä asiaa uudelleen kun syksy saa. Mutta ensin nautitaan kesästä kaikilla aisteilla ja annetaan auringon paistaa täydellä terällä.

27. touko, 2018
GDPR – oikeudesta tulla unohdetuksi

Ihmisellä on oikeus tulla unohdetuksi ainakin mitä tulee uuteen tietosuoja-asetukseen, joka astui voimaan aivan näinä päivinä. Jatkossa rekisteröityneellä henkilöllä on oikeus henkilötietojen tarkastusten ja korjausten tekemisen lisäksi edellyttää myös omien tietojensa käyttökielto tai täysi unohtaminen.

Yleinen tietosuojadirektiivi ( GDPR ) (EU) 2016/679 on EU: n lainsäädännöllä tietosuojasta ja yksityisyyden suojasta kaikille Euroopan unionin ja Euroopan talousalueen kansalaisille . Siinä käsitellään myös henkilötietojen vientiä EU: n ja ETA: n ulkopuolelle. GDPR pyrkii ensisijaisesti hallitsemaan kansalaisia ja asukkaita henkilötietojensa yli ja yksinkertaistamaan kansainvälisen liiketoiminnan sääntely-ympäristöä yhdistämällä sääntely EU: ssa. (Lähde: Wikipedia)

Asetukseen sisältyy monia monia muitakin juttuja, jotka näyttävät tähän liimattuna kovin tylsiltä. Mutta jos haluatte enemmän tietoa GDPR.stä voitte käydä lukemassa vaikka näitä sivuja:

https://www.eduskunta.fi/FI/tietoaeduskunnasta/kirjasto/aineistot/kotimainen_oikeus/LATI/Sivut/EUn-tietosuojauudistus.aspx

3. kesä, 2018
Tietoverkko – entä jos se kaatuu?

Tänään kirjoitan eräästä uhasta, joka voi kohdata meitä kaikkia äkkiä ja varoittamatta. Tiedämme miten vaikeaa on asiointi esimerkiksi terveyskeskuksessa tai apteekissa, jos tietoverkko (vaikka ihan paikallisesti vaan) on jostain syystä kaatunut. Ainakin itselläni on tästä kokemusta, onneksi sillä kertaa saamatta jäänyt lääkkeeni ei ollut niin tärkeä jotta henkeni olisi sen vuoksi vaarantunut.
Tämän ajan maailma on yhä enemmän riippuvainen erilaisista tietoverkoista. Mutta entä jos nämä verkot kaatuvat maailmanlaajuisesti ja kaikki samanaikaisesti? Entä jos kyseessä ei olekaan ”tekninen vika” vaan asialla ovat huippuluokan kyberterroristit? On päivänselvää, että kyberterrorismin uhka kasvaa jatkuvasti. Kun lukee poliitikkojen puheita vaikkapa Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa, on helppo huomata valtioiden olevan huolissaan.Monet asiantuntijat uskovat, ettei terroristijärjestöillä olisi vielä kykyä tehdä laajamittaisia kyberhyökkäyksiä, mutta ennemmin tai myöhemmin ne sen hankkivat. Lisäksi monimutkaisia hyökkäyksiä on mahdollista ostaa, jos omat taidot eivät riitä.
Asiantuntijoiden mukaan laajamittainen ja tuhoisa kyberhyökkäys on vain ajan kysymys. – Mitä enemmän keskustelen ihmisten kanssa, sitä useampi ajattelee seuraavan Pearl Harborin olevan kyberhyökkäys, ammattihakkeri Tarah Wheeler kertoi taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD:n paneelikeskustelussa Pariisissa.
– Kauhistuttavin kyberhyökkäys saa oman nimen, ja hyökkäys on jotain paljon pahempaa kuin olemme tähän asti ajatelleet, hän sanoi. Tietoverkkoihin kohdistetulla iskulla voidaan esimerkiksi lamauttaa sähkö- ja energiaverkon toimivuus ja vedenjakelu sekä vaarantaa muut yhteiskunnan kriittiset toiminnot. Myös Naton Euroopa joukkojen entinen komentaja James Stavridis varoittaa tuhovoimaltaan laajasta kyberiskusta.
– Olemme matkalla kohti kyber-Pearl Harboria, ja isku kohdistuu joko sähköverkkoon tai rahoitussektorille. Meidän on ajateltava kyberhyökkäystä pandemiana, Stavridis kertoo CNBC:n haastattelussa. Lähde: CNBC
On äkkiseltään vaikea kuvitella maailmaa tai edes omaa pientä kuplaansa ilman tietoverkkoa, ilman sähköä, vettä, toimivaa infrastruktuuria… Kaikki nykyihmiset eivät osaa edes sytyttää nuotiota, jolla valmistaisi ruokansa, jos sitä vielä on. Lopulta olisi opeteltava uudestaan kasvattamaan karjaa, metsästämään, kalastamaan ja viljelemään…

10. kesä, 2018
Näkymättömät ihmiset

Kirjoitin taannoin uudesta tietosuojasta ja siitä, miten ihmisellä on oikeus tulla unohdetuksi. Nyt sattui silmiini Hesarin artikkeli heistä, joita ei ole olemassa virallisesti, mutta ovat kuitenkin keskuudessamme. He ovat varmastikin joskus olleet rekistereissä, mutta ovat yksinkertaisesti vain kadonneet yhteiskunnan tutkasta, rekistereistä ja tilastoista.. Keitä he siis ovat?
Suomessa on tuhansia ihmisiä, jotka elävät käytännössä yhteiskunnan ulkopuolella, sillä he ovat jääneet syystä tai toisesta yksin. Esimerkiksi ihmisiä, joilla ei ole lainkaan tuloja, on 40 000. Keitä nämä näkymättömät ihmiset ovat ja miten heitä autetaan?
”Toukokuussa Helsingin Mustavuoresta löytyi ruumis. Poliisin mukaan vainaja oli kuollut jo edellisenä syksynä. Vainaja pysyi tuntemattomana kuukauden verran, sillä tuntomerkit eivät sopineet yhteenkään katoamisilmoitukseen. Ainoita vihjeitä hänen henkilöllisyydestään olivat keinonahkainen saapas, ruskea villakangastakki ja kallosta löytynyt vanha leukamurtuma. Lopulta poliisi tiedotti saaneensa naisen henkilöllisyyden selville. Vanha murtuma ja hammastutkimus ratkaisivat asian, HS uutisoi. Naisen kuolemaan ei epäillä liittyvän rikosta. Poliisin tutkimusten mukaan läheisen kuusen alta on löytynyt paikka, jossa nainen on mahdollisesti leiriytynyt. Nainen eli yksin eikä hän pitänyt yhteyttä sukulaisiin. Katoamisilmoitusta ei ollut tehnyt kukaan.” HS 8.6.2018
Helsingin kaupungin etsivän lähityön raporteissa kerrotaan esimerkki Karista, joka oli asunut metsässä itserakentamassaan majassa vuosia. ”Kari ei osannut kertoa missä kunnassa hän oli kirjoilla, hänellä ei ollut henkkareita, ei pankkitiliä, ei tuloja eikä yhteyttä omaisiin. Hän oli elättänyt itsensä dyykaamalla ruuat ja vaatteet sekä keräämällä pulloja radioparistojen ja sätkäpurujen ostoa varten, raportissa kirjoitetaan. HS 8.6.2018.

”Nykyinen malli palvelee heitä, jotka asuvat kasvukeskuksissa ja tarvitsevat toimeentulotukea kattamaan esimerkiksi asumiskuluja. He osaavat käyttää järjestelmiä ja valittaa päätöksistä. Heikoimmassa asemassa oleville pelkkä ohjaus ei riitä. Tarvitaan sitä, että joku ottaa ihmisen asiat hoitaakseen.” HS 8.6 2018.
Yksinäisyyttä tutkiva apulaisprofessori Niina Junttila kiinnittäisi huomiota jo siihen, miten ihminen otetaan palveluissa vastaan. Katsotaanko silmiin, puhutaanko muustakin kuin diagnooseista ja lomakkeen rukseista.
”Sosiaalihuollolla ja palveluita tarjoavilla tahoilla on syrjäytymisen kannalta iso rooli. Jos palvelut ovat vaikeasti saavutettavissa, tai ihminen kokee olevansa yhteiskunnan silmissä näkymätön, hänestä tulee helposti varautunut ja kuoreensa vetäytyvä”, Junttila sanoo.

Niin, kuten ylläolevasta Helsingin Sanomien referoinnistani voi päätellä, tämä yhteiskunta ei todellakaan ole vielä valmis. Eikä Sotekaan ole valmis ja jos se jonkinlaiseen päätelmään tulisikin joku päivä, eriarvoisuutta se tuskin koskaan poistaisi sekään järjestelmä. Valinnanvapaus on vapautta vain hyväosaisille, toinen ääripää ovat ihmiset, joita löytyy joka päivä – ellei kuolleena kuusen alta – niin ainakin yhteiskunnan reunoilta, kuka jo pudonneena ja kuka putoamaisillaan.
Miten siis hoidamme ihmiset, joilla ei ole ”valinnanvapautta”, jotka eivät todellakaan ITSE hakeudu palvelujen ääreen, eivät tule palvelujen Lähitorille pohtimaan erilaisia hoivan tarpeitaan, eivät lähde mihinkään siltojen tai puun alta, jonne ovat leirinsä pystyttäneet…
Näihin ajatuksiin Sotea odotellessa.

17. kesä, 2018
Ihmisiä suvessa ja kesän hiljainen taika

Tähän aikaan kesästä ja nimenomaan Hämeenkyrössä ei oikeastaan voi kirjoittaa muusta kuin Sillanpään suvesta ja suviyöstä. Mielestäni kukaan ei ole näistä kirjoittanut paremmin kuin nobelistimme, vaikka toisenlaisiakin mielipiteitä toki kuulee turuilla ja toreilla kulkiessa. No, jokaisella on tietysti mielimakunsa, mielimusiikkinsa ja mielikirjalijansa ja -runoilijansa, eikä siis makuasioista voi koskaan kiistellä.
Sillanpään Ihmiset suviyössä -teos vuodelta 1934 kertoo yhdestä heinäkuisesta viikonlopusta, jonka tapahtumat huipentuvat sunnuntai-iltaan ja -yöhön. Yhtä päähenkilöä ei ole – pääosassa on Suomen kesä ja luonto:
”Nämä matkaajat olivat sen tunteneet kautta kohoovan ikänsä, tämän rakkaan suomalaisen suviyön, eivätkä he sen vuoksi jääneet sitä ihailemaan. He elivät siinä, heidän silmäinsä katse ja loiste virisi heidän sitä itse harkitsematta samoihin sävyihin. He elivät tätä yötä – niinkuin he olivat monesti eläneet myös tammikuun kuutamoista pakkasyötä.”
”Kiuru ponnahtelee korkealle ja yhä korkeammalle ja laulaa sieltä lehvistöjen pienemmille sirommille visertäjille, miltä aamu laajemmalti näyttää. Valon ja nousun hurmaamana se kohoo, kunnes kiihkotila saavuttaa korkeimman kohtansa ja äkisti laukeaa ja raukeaa ja äänetön lintu melkein putoaa maahan ja muuttuu laimeaväriseksi pellon kävelijäksi. Aurinko paistaa”.
”Mitään suviyötä pohjolassa tuskin onkaan; on vain viipyvä, viipyessään hiukan himmenevä ehtoo, mutta siinä himmeydessäkin on tuo sanalla sanomaton kirkastuksensa. Se on suviaamun aavistus, joka lähenee.”
Miten siis tuon voisi hienommin ja hienovireisemmin sanoa? Siis kesäyön tunnelman ja tuon ajan maaseudun ihmisten elonpiirin ja mitä siihen silloin kuuluikaan. Sillanpään tekstissä on jotain kätkettyä ja salaista, joka oikeastaan avautuu vasta usemman lukukokemuksen jälkeen. Itse luen Sillanpäätä juurikin kesäisin, kun on hiljaista ja seesteistä eikä näköpiirissä mitään, joka rikkoisi hiljaisuuden.

22. kesä, 2018
Aurinkofestarien tunnelmissa kohti kesää

Kirjoitin festaritunnelmia ja kiitokset jo toisaalle tällä kotisivulla, kts.yläpalkki ”Kiitos festareista”, en siis toista niitä enää tähän kohtaan – mutta jatkan vähän yleisesti ja liitän tähän myös osia puheestani festareilla. Kuten aina, puhuin todennäköisesti enemmän ja eri asioita mitä paperille olin itselleni muistiksi pistänyt, mutta suunnilleen varmasti puhe meni kuten sen oli ajatellutkin. Kuvassa Viitalan Kirsi ja minä festaritunnelmissa ”veretääs muute se myänteen pappan valssi…”

Aikataulutkin festareilla oli ”joustavat”, mutta se ei tunnelmaa tuntunut haittaavan, päin vastoin, hetkeen heittäytyminen, aito läsnäolo ja tilanteiden nopeat vaihtelut ovat juurikin se ”liima”, jolla tavoittaa hetken tunnelman kaikista parhaiten. Käsikirjoituksen mukaan ei välttämättä kannata aina mennä muutenkaan, elämä kyllä kannattelee joka tilanteessa kun osaa siihen uskoa, luottaa ja heittäytyä.
”Hyvät ystävät, asiakkaat, festarivieraat, Aurinkorinteen vapaaehtoisväki ja muut paikallaolijat!
En aio puhua pitkään, mutta haluan käyttää puheenvuoron juurikin tähän keskikesän kohtaan, aikaan, jolloin päivä on korkeimmillaan, aurinko lähellä ja kesä vihreänä ympärillä. Toivotan teidät kaikki lämpimästi tervetulleiksi Aurinkorinteen toisille festareille. Hienoa, että olette tulleet runsaslukuisena, iloisena ja kesämielellä paikalle! Niin pitää ollakin, me kaikki, jotka soitamme jotain instrumenntia sen varsin hyvin tiedämme, rentous ja levollinen mieli on kaiken ydin.
Ja haluan tietysti muistaa tänään teitä kaikkia Aurinkorinteen vapaaehtoisia, ryhmiä erilaisia toimijoita, hyväntekijöitä. Ilman teitä Aurinkorinteen Kulttuurielämä ei olisi sitä mitä se on tänään. Tai oikeastaan koko kulttuuriklubi on saanut muotonsa ja mielensä juuri teistä, sisällöstä, jonka te olette tuoneet ja tuotte edelleen, josta olen todellakin vaikuttunut ja kiitollinen. Siis haluan kiittää teitä kaikkia, soittajia, laulajia, tanssijoita, runon-ja tarinoiden kertojia, kädentaitajia, luennoitsijoita, kirjailijoita, jotain varmaan jää mainitsemattakin.
Hyväntekeväisyydestä, vapaaehtoistoiminnasta, tai kuten runoilija Heli Laaksonen sanos firaabeli vaihtoehtone tekemine.. Siis en mielelläni käytä termiä vapaaehtoistyö, koska sana työ viittaa aina palkkatyöhön, jota siis vapaaehtoisuus ei todellakaan tarkoita.
Hyväntekeväisyyttä on meidän kulttuurissamme ja monissa muissa kulttuureissa harjoitettu tuhansia vuosia. Siis vapaaehtoinen hyvän tekeminen lähimmäistä kohtaan ei todellakaan ole uusi asia: Kristillisessä maailmankatsomuksessa Armon ja anteliaisuuden toteuttaminen nähdään jumalan sanan seuraamisena ja tämän takia niitä tulisi jakaa kaikille. Buddhalaisuudessa elämäntapaan kuuluu myötätunnon osoittaminen kaikkia tuntevia olentoja kohtaan. Dalai Laman ajattelussa tämä näkyy buddhalaisessa traditiossa vahvimmin. Buddhalaisuudessa uskotaan karmaan, jossa hyvät teot tuovat ihmiselle siunauksia. Juutalaisuudessa lahjoittaminen on yhtä tärkeää, kuin kaikki muut Tooran käskyt yhdistettynä. Tämä ajattelutapa katsotaan alkaneen virallisesti Rooman valtakunnan ajoilta, mutta sen alkuperä on luonteenomaisesti tuttu juutalaisten keskuudessa jo paljon pidempään. Islamin uskonnossa antamalla jotain hyväntekeväisyyteen voi puhdistaa itsensä materialistisista teoista. Näin ei myöskään koskaan hukata sitä kaikkein tärkeintä päämäärää, mikä on tietenkin jumalan palveleminen ja tämän toteuttaminen onnistuu myös palvelemalla muita ihmisiä ja tekemällä hyvää. Ja sitten on vielä kymmeniä ja taas kymmeniä lisää eri uskontoja, joiden ideologiaan sisältyy hyvän tekeminen eri muodoissaan.
Tietysti haluan tänään kiittää Aurinkorinteen kulttuuritoimijoiden ohella myös Aurinkorinteen asiakkaita, joilla on mittava rooli koko Aurinkorinteen ideassa. Ilman asiakkaita mikään täällä ei toimisi ja tuskin tulisi vapaaehtoisiakaan, jos ei olisi asiakkaita, ei kukaan viitsi kovin kauan soittaa tyhjille seinille. Oikea vuorovaikutus on aina kaksissuntaista, ja useinkin juuri ne kuulijoiden kommentit ovat esityksen suola, se on täällä koettu monta kertaa. Joskus on käynyt niinkin, että on soitettava nopeasti uusi biisi ennenkuin jutut vahvenee liikaa. Ja varmaan vuorovaikutus toimii tänäänkin, tottakai. Katsotaan mitä tapahtuu…
Haluan ehdottomasti tässä kohtaa kiittää näiden festarien tukijoita, sponsoreita ja muita toimijoita. Kuten huomaatte, makkaraa on siellä jo tarjolla, mansikoita voi maistella ja myös kahvia ja pullaa. Meillä on täällä avustajia, jotka auttavat tarjoilussa ja itsekin voi sieltä mennä hakemaan mitä haluaa. Olkaa hyvät!
Haluan tähän loppuun lukea – siis en lausu – yhden runon, Ylistyslaulu elämälle, jonka on kirjoittanut Raili Malmberg. (Festareilla tässä kohtaa puhuin koko Hämeenkyröä järkyttäneestä kuolemaan johtaneesta onnettomuudesta Järvenkylän uimarannalla sekä muistin muutamia meidän asiakkaita, jotka ovat poisnukkuneet viimeisimmän kuukauden aikana).

”Tänään, kun auringon kuumat ja häikäisevät hyväilyt jälleen kerran ovat herättäneet eloon koko luomakunnan ja maailma räjähtänyt täyteen luomisen riemua, juuri tänään tahtoisin laulaa ylistyslaulun Sinulle, Elämä.
Tahtoisin laulaa lasinkirkkaan laulun, jonka sävel soisi kuulaana ja kauniina, niin kuin mustarastaan huilu himmeässä kesäyössä.
Tahtoisin laulaa yksinkertaisen laulun, jonka jokainen sana olisi tosi ja aito, niin kuin koivuntuoksu ensimmäisen kevätsateen jälkeen.
Tahtoisin laulaa näin: rakastan sinua, Elämä, rakastan sinua silloin, kun sinä annat, kun ruhtinaslahjojesi runsaus ryöppyää ylitseni, kun ilo, hellyys, ystävyys, ihmisen läheisyyden lämpö lankeavat osakseni, ja sydämeni on kevyt ja onnellinen.
Mutta tahdon oppia rakastamaan sinua silloinkin, kun sinä otat, kun vaadit takaisin jonkun lahjoistasi, kun kiellät jotain keskeistä, jotain, jota ilman on autiota elää, tai pakotat minut hyväksymään kipeää tekevien jäähyväisten välttämättömyyden.
Sillä saaminen ja luopuminen, tuleminen ja lähteminen, alku ja loppu, kaikki ne kuuluvat sinun kuvaasi, Elämä, ja siksi tahdon tänään kiittää sinua kaikesta, itkusta ja naurusta, ilosta ja tuskasta, rakkaudesta ja rakkaudettomuudesta, kukkimisesta ja kuihtumisen kivusta, sillä katoamisen ja kuolemankin varjon alla täyttää sydämeni kiitollisuus:
olen saanut olla ihminen.” (Raili Malmberg)

Tähän ei mitään lisättävää kuin että Hyvää Juhannusta kaikille teille hyvät lukijani! Ja hyvää kesälomaa, kellä sellainen on alkamassa!

29. kesä, 2018
Kiinteistöjalostajien markkinat

Ai että mikä kiinteistöjalostaja? Taas yksi uudissana putkahti silmiini Hesarin tämän päivän lehdestä, ja artikkelista, jossa kerrotaan kuntien sote-kiinteistöistä otsikolla ”Kuntien sote-kiinteistöissä muhii suuri ongelma – maakunnat voivat hylätä jopa puolet kunnan tiloista vuonna 2024”.
Artikkelissa kirjoitetaan mm. näin: ”Vuonna 2024 Suomessa voidaan nähdä historiallinen kiinteistöalan myllerrys, jossa miljardien arvosta kuntien tiloja jää tyhjilleen. Osa kiinteistöistä päätyy kiinteistöjalostajien käsiin, osa puretaan. Erityisesti etäiset ja huonossa kunnossa olevat terveyskeskukset voivat tällöin joutua vasaran alle. Taustalla on Suomen historian suurin kiinteistöjärjestely, jossa sosiaali- ja terveystoimintoja ollaan hallituksen kaavailujen mukaan siirtämässä maakuntien vastuulle. Järjestelyssä sairaalat annetaan lakkautettavilta kuntayhtymiltä maakuntien omistukseen ja edelleen Maakuntien tilakeskus Oy:lle.”
Ja vielä: ”Samalla Maakuntien tilakeskus vuokraa kunnilta kaikki niiden sosiaali- ja terveystoimintojen kiinteistöt ja antaa ne edelleen vuokralle näitä toimintoja pyörittämään ryhtyville maakunnille. Muutosten jälkeen Maakuntien tilakeskuksen hallinnoimien kiinteistöjen arvo on HS:n tietojen mukaan yli 15 miljardia euroa. Maakuntien on pakko vuokrata kuntien sote-kiinteistöt niiltä vähintään kolmeksi vuodeksi tai kunnan niin vielä halutessa vielä yhdeksi lisävuodeksi. Tilakeskus toimii tilojen edelleenvuokraajana.
Vuonna 2024 Maakuntien tilakeskuksen vuokratulot laskevat edelleenvuokrakohteiden osalta merkittävästi. Silloin maakuntien ei enää tarvitse lain mukaan vuokrata kunnilta sen terveyskeskuksia tai muita sote-kiinteistöjä, vaan se voi vapaasti vuokrata haluamansa tehokkaat tilat vapailta markkinoilta. Tällöin maakunnat vuokraavat vain toiminnan kannalta tarpeelliset kiinteistöt kunnilta tai muilta kiinteistönomistajilta. Kunnat pelkäävät maakuntien valikoivan vain tehokkuussyistä vain rusinat pullasta niin että vain parhaat kohteet vuokrataan maakuntien käyttöön. Korvaavat tilat vuokrataan vapailta markkinoilta markkinahintaan. Tällöin erityisesti etäiset ja huonossa kunnossa olevat terveyskeskukset joudutaan purkamaan.”
No niin, toivottavasti Hämeenkyrössä ei jouduta ”jatkojalostamaan” sote-kiinteistöjä enempää kuin on tarve kunnan omasta näkökulmasta katsoen. Mutta on selvää, että paljon kiinteistöjä jää tyhjilleen, varsinkin muuttotappiolalueilta ja koska vuokratulot tipahtavat dramaattisesti, näin on Maakuntien Tilakeskus arvioinut. Jatkojalostus siis tarkoittaa lähinnä rakennuksen purkamista, jolla silläkin on tietty hintansa. Ja ns. trokarit astuvat tällöin näyttömölle varsinkin, jos kunnat eivät tiedä, mitä hylätylle kiinteistöomaisuudelle tulisi tehdä. Järkevintä tässä tapauksessa olisi myydä kiinteistöalan toimijoille eikä terveydenhuollon yrityksille, sanoo Maakuntien tilakeskuksen toimitusjohtaja Olavi Hiekka ja jatkaa: ”Omistus ja käyttö kannattaisi pitää eri käsissä”.

Hesaria 29.6 – 18 lainaten ja kommentoiden…

8. heinä, 2018
Naisten 9 työtä ja monta erilaista elämää

Sattuipa silmiini tässä joku päivä mielenkiintoinen artikkeli naisten työstä. Valitettavasti en ehtinyt sitä tallentamaan mihinkään netin tietovirrassa (netti on aina vaan nopeampi, tai sitten minä olen hidastunut). Joka tapauksessa siinä artikkelissa oli kyse teoksesta, jonka ovat kirjoittaneet Pia Lindroos ja Päivi Lipponen eli Naisen 9 työelämää : tämä kirja perustuu tositarinoihin. Helsinki, Kirjapaja, 2016.
Todellakin, meillä naisilla tuntuu olevan vähintään 9 työtä ja lukemattomia erilaisia elämiä, jolla tarkoitan sitä, miten positioimme itsemme erilaisiin yhteisöihin (työ, perhe, harrastukset jne.) ja joissa kaikissa olemme erilaisia ja vietämme tavallaan jokaisessa yhtä elämäämme monien erilaisten elämiemme joukossa.
Lindroos ja Lipponen käsittelevät teoksessaan lähinnä naisen työelämää ja sen muutoksia: ”Kirjassa Naisen 9 työelämää käydään läpi työelämän muutoksia, hahmotellaan tulevaisuutta ja esitellään joukko naisia, jotka ovat eri tavoin selviytyneet työelämän muutosvaiheista, kuten työpaikan menettämisestä. Millä keinoin he ovat näistä tilanteista pudonneet jaloilleen? Kirjoittajilla toimittaja Pia Lindroosilla ja filosofian tohtori Päivi Lipposella on omakohtaista kokemusta työelämän muutoksista ja pirstaleisuudesta.
Muuttuvaa työelämää selvitetään erityisesti yli viisikymppisten naisten osalta, sillä tutkimuksen mukaan vain 10 prosenttia yli 50-vuotiaana irtisanotuista naisista löytää uuden vakinaisen työpaikan. Keskeisessä roolissa ovat ajantasainen osaaminen, sitkeys ja rohkeus. Uusiin suuntiin kannattaa katsella ja tehtäviä hakea jo ennen kuin uupuu tai tulee muuten pakko. Itsensä johtamisen taidosta ja sopeutumiskyvystä on esiteltyjen tapausten valossa hyötyä.”
Paljon puhutaan myös elinikäisestä oppimisesta eli kaiken edellämainitun lisäksi meidän pitää kouluttautua ja kehittää itseämme kaikenaikaa. Akavan puheenjohtaja Sture Fjäder kirjoittaa blogissaan kesäkuun lopulla, että: ”Viime viikkoina on julkisuudessa ollut useita merkittäviä puheenvuoroja työelämän nopeasta muutoksesta. Ilmarisen tuleva toimitusjohtaja Jouko Pölönen totesi toukokuun lopussa, että muutos vaikuttaa miljoonaan työpaikkaan vuoteen 2030 mennessä. Hänen mukaansa yli 300 000 työpaikkaa katoaa, mutta samalla syntyy uudenlaista työtä jopa katoavia työtehtäviä enemmän. Isoja asioita työmarkkinoilla!
Työntekijälle olennaisin asia on oman osaamisen jatkuva kehittäminen ja sen suuntaaminen muuttuvan työelämän tarpeisiin. Tästä asiasta on tietysti puhuttu aiemminkin, mutta nyt se on erityisen tärkeää ja ajankohtaista. Kenen vastuulla muutokseen varautuminen ja käytännön toimenpiteet sitten ovat?”
Niin, kenen vastuulla? Fjäderin mukaan vastuuta pitää ottaa itsestään paitsi henkilö itse, myös työnantaja ja valtiokin.
Fjäder jatkaa: ”Meillä ei ole koko työuran kestävää oppivelvollisuutta, vaan muuntokoulutusta tehdään kapeasti ammatista ammattiin ja usein tutkinnon kautta. Jotta voisimme pysyä työelämässä vielä vuosienkin päästä, tulisi meidän ”muuntokouluttaa” itseämme koko ajan nykyiseenkin työhömme. Asenteiden muuttumisella on iso merkitys uudenlaisen toimintakulttuurin luomisessa. Minusta tuntuu, että aika on kypsä uusille ratkaisuille. Jos emme halua tai osaa tehdä niitä, meillä ei ole valmiutta kohdata vääjäämättä tapahtuvaa työelämän murrosta, joka on laaja ja moniulotteinen. Toivon, että osaamisen johtaminen otetaan yrityksissä osaksi strategista johtamista ja kehittämistyötä.”
Olen aivan samoilla linjoilla siinä, että ihmisen on jatkuvasti kehitettävä ja koulutettava itseään, ja ainakin minusta se on todella mielenkiintoista. Vaikka itse olenkin jo eläkeiän kynnyksellä (aion toki jatkaa työelämässä vielä muutamia vuosia) pidän ensiarvoisen tärkeänä – itsensä kehittämisen ohella – myös työn ja työelämän kehittämistä.
”Jokaisen työntekijän etu työmarkkinoilla on ajantasainen osaaminen. Se liittyy olennaisesti työkykyyn, palkkakehitykseen ja työllistyvyyteen pidemmällä tähtäimellä. Tavoitteellisesta osaamisen uudistamisesta on tehtävä yksi työelämän peruspilareista.” (Sture Fjäder 27.6.2018. Verkkouutiset)

15. heinä, 2018
Kokeilukulttuuri käytäntöön

Ensiksi huomasin tämän kuvan, se toi mieleen lapsuuteni kalastusreissut isäni (minulle aina Pappa) kanssa Mouhijoella ja silloisella Kiikoisten Marjajärvellä, joka nykyisin on noin 400 – 500 hehtaarin peltoaukea 1950-luvulla aloitetun kuivaushankkeen seurauksena. Lapsuudestani muistan järven kuvan kaltaisena kortteikkoisena lintujärvenä, jossa keskellä oli syvä uoma, josta kalaa tuli runsaasti. Myös joen ja järven haju sekä lintujen äänet ovat jääneet syvälle muistiini noilta menneiltä ajoilta. Nyt järven paikalla ahertavat suuret maatalouskoneet, vilja kasvaa ja kohta tuleentuukin. Maailma muuttuu…
Kuva on Valtiokonttorin sivuilta ja artikkelista ”Osaaminen ei tunne rajoja”, jonka on kirjoittanut Hanna Ojanpää: ”Valtiolla työskentelee noin 73 000 henkilöä noin 240 virastossa ympäri maata. Määrä pitää sisällään paljon erilaista osaamista. Asetusten ja osittain asenteidenkin vuoksi paljon osaamiskapasiteettia jää kuitenkin myös piiloon hallinnonrajojen sisälle. Valtionhallinnossa onkin nyt toden teolla herätty pohtimaan sitä, kuinka osaamista voitaisiin laajemmin hyödyntää eri virastojen ja organisaatioiden välillä sekä työn merkityksellisyyden että tuottavuuden näkökulmasta.”
Otan kopin tuosta ”työn merkityksellisyydestä”. Todellakin, vanhustyössä ja varmasti sosiaalityössä ylipäätään työn merkityksellisyys korostuu. Ojanpää kirjoittaa myös, että oman osaamisen hyödyntäminen on ensiarvoisen tärkeää ja myös se, miten merkitykselliseksi työnsä kokee. Takavuosina on paljon puhuttu ”asiakaslähtöisyydestä”, joka edelleen on toimiva termi, mutta sitä pitäisi tämän ajan hengessä myös laajentaa käsittämään enemmän kuin ainoastaan asiakkaat. Täytyy muistaa, että asiakkaitten takana ei ole tyhjyyttä, vaan siellä on jokaisen oma lähipiiri, perhe, sukulaiset ja tuttavat. Asiakaslähtöisyys on yletyttävä myös sinne sekä tietysti koko osaamisen rajattomaan organisaatioon.
– Tiivistetysti voi sanoa, että henkinen tavoitetilamme on, että jokainen kokisi olevansa valtiolla töissä, ei ainoastaan omassa virastossaan. Projektiryhmien viesti on selvä: momentum on nyt (Mari Näätsaari, Osaamisen joustava hyödyntäminen – hanke).
Lopuksi: tässä kirjoitin (Valtiokonttorin julkaisua siteeraten) kokeilukulttuurista ja osaamisen hyödyntämisestä, ja kun katsoo oheista kuvaa, pohdin, että kaikki me tässä valtiossa olemme samassa veneessä. Toivottavasti vene ei pahemmin vuoda…

22. heinä, 2018
Myllykolun taikaa

Sillanpää-oopperan ensi-ilta Myllykolussa. Taianomainen paikka ja -tunnelma jo itsessään, luonnon jumalattarien luoma amfiteatteri, miljöö vailla vertaistaan tässä ajassa. Ja kun siihen lisätään huikea Seppo Pohjolan sävellys, Panu Rajalan kirjoittama libretto, karsimaattiset pääosien esittäjät (Helena Juntunen, Waltteri Torikka ja Sauli Tiilikainen), ohjaus (Marco Bjurström), huikea, liikkuva, visuaalisesti hienosti suunniteltu ja toteutettu oopperakuoro, lavastukset (Osmo Rauhala), äänentoistot ym. sekä koko tuotantokoneisto: suuri joukko tekijöitä, vapaaehtoisia, lähipiirin toimijoita sekä tekniikan ja äänentoiston ammattilaisia. Ja millainen onkaan lopputulos? Siis kerrassaan mahtava, suuri, ainutlaatuinen, sanoin kuvaamaton! Moni yleisössä näytti olevan kanssani samaa mieltä: suosionosoituksista ei ollut tulla loppua, yleisö taputti ja vislasi seisaaltaan, aina vaan uudelleen… Teos on todellakin ”rakkaudella tehty”, kuten mm. taiteellinen johtaja Waltteri Torikka kirjoittaa esittelytiedotteessa.
Panu Rajalan libertto eli käsikirjoitus on mielestäni erinomainen, hän (Rajala) on osannut kiteyttää Sillanpään kielikuvat tiivistetysti unohtamatta nobelistin herkkää lyyrisyyttä, ihmisen ja luonnon mystistä vuoropuhelua: ”Paisteinen päivä väsähtää, lähestyy onnellinen ehtoo. Aurinko on joutunut luoteeseen, kasvoillaan tyydytyksen kajo se katselee maanpintaa. Minä tiedän minne menen, menen sinne, hänen luokseen. Peltojen sarat, missä kylvetty siemen aina vartoo vapauttavaa sadetta. Koivikot tuossa, ne ikäänkuin varisevat kellanvihreää pyryä. Haapojen lehdet puhkeevat, niiden kesä on myöhäinen, mutta voimakas ja vahvantuoksuinen. Minä tiedän minne menen, menen sinne, hänen luokseen”. (Panu Rajala, libretto s. 12)
Kuulin Myllykolun illassa monenlaisia keskusteluja, joku kysyi tuleeko ooppera taas ensi kesänä? Eipä taida tulla, juuri siksi ooppera kannattaakin kokea juuri nyt, tänä kesänä. Joku oli kovasti innostunut Myllykolusta juurikin konserttipaikkana ja mainitsi, että Myllykoluun sopisi esimerkiksi Tampereen sinfoniaorkesteri. Hieno idea, voisi olla jopa toteutettavissa, mutta tämä jääköön nähtäväksi ainakin tällä erää.
Pohdin, miten parhaiten voisin kuvailla oopperan tunnelmaa meidän Aurinkorinteen asiakkaille? Tietysti paras keino olisi viedä asiakkaat paikan päälle, koska Myllykolu pitää nimenomaan kokea henkilökohtaisesti, jokainen itse tykönään sielun ja hengen tasolla. Eri asia tietysti miten käytännössä asiakkaiden kuljetus sekä muu huolto/hoiva paikan päällä onnistuisi, mutta mahdotonta se ei olisi järjestää kuitenkaan. Olen toki kertonut asiakkaille tästä oopperasta ja moni on ollut kiinnostunut: mitä, ooppera Myllykolussa? Miten se on mahdollista? Niin, tässä taas nähtiin jälleen kerran, Hämeenkyrössä mikään ei ole mahdotonta, jos tahtoa ja halua riittää, ja sitähän riittää.
Oopperan lopussa yksi elämä (Sillanpää) katsoo taakseen, kuten varmasti me kaikki jossain kohtaa elomme ehtoossa. Miten sen voisi paremmin kuvailla: ”Luon uudesti minkä jo kerran loin, suostun vanhuuteni arvon mukaiseen olomuotoon. Muistan kuinka elin, mitä ajattelin, mitä jo saavutinkin — Ja jos pehmoisia puhelen, sekin sallittakoon minulle”. (Panu Rajala, libretto s. 31)

”Elämä – se on pian sanottu, mutta kumminkin siinä on koko kysymys”
F. E. Sillanpää
9. elo, 2018
Elämän tähden…

Pienen tauon jälkeen kirjoitan taas. Elämä voittaa sairauden jälkeen. Olin nimittäin 11 päivää TAYSissa eli Tampereen yliopistollisessa sairaalassa. Säästän teidät, hyvät lukijani monimuotoisilta yksityiskohdilta, mutta sen voin kertoa, että sairaus oli äkillinen ja raju. TAYS.n ensiluokkainen ja nopea toiminta, asiantuntevat lääkärit ja hoitajat tekivät kuitenkin ihmeitä ja tässäpä taas olen, toipilaana edelleen, mutta ihan kohta täydessä iskussa, kuten sanotaan.
Nyt en pysty kirjoittamaan enempää, on levättävä ja rentouduttava pitkästä ”matkasta”, josta osa on minulle edelleen kuin usvan peitossa. Kokemus oli ns. elämää suurempi ja tuottaa edelleen itselleni monia kysymyksiä. Tässä hetkessä kuitenkin on kaikki, mitä juuri nyt tarvitsen. Elämän tähden…
Palaan kohta uudelleen blogin äärelle.
12. elo, 2018
Kertomuksia sairasvuoteelta

Kirjoitan tätä toipilaana, siis pääasiassa sairasvuoteelta, kuten kirjoitti aikoinaan englantilainen runoilija ja tuomiorovasti John Donne (1572 – 1631), jonka laajaan kirjalliseen tuotantoon kuuluu myös erikoinen teos ”Devotions upon Emergent Occasions” vuodelta 1624. Teos – suomennettuna siis Kertomuksia sairasvuoteelta – sisältää mielenkiintoisia välähdyksiä vakavasta sairaudesta ja lääketieteen käytännöstä 1600-luvun alussa.
Donne sairastui vuonna 1623 vakavaan kuumetautiin, joka oli taudinkuvasta päätellen toisintokuume, eli hengenvaarallinen tartuntatauti. Sairautensa aikana hän pohti yhtymäkohtia ruumiillisen sairautensa ja ja hengellisen tilansa välillä. Taudin hoitomuodot 1600-luvun Englannissa ovat varsin mielenkiintoisia: jos taudissa esiintyi esimerkiksi sekavuutta aiheuttavia höyryjä päässä, niiden poistamiseksi asetettiin potilaan jalkoja vasten tapettuja kyyhkysiä, joiden tarkoituksena oli johtaa vaaralliset höyryt pois päästä ja estää niitä aiheuttamasta kuolettavaa vahinkoa.
Donnelta on myös jäänyt jälkipolville hienoja sitaatteja ja ns. lentäviä lauseita, kuten kuvan ”Ihminen ei ole saari” sekä ”älä koskaan lähetä kysymään kenelle kellot soivat, ne soivat sinulle”. Tätä lausetta (Kenelle kellot soivat) lainasi kirjansa nimeksi Ernest Hemingway (1899–1961). Eli alunperin lause on peräisin Donnelta.
No niin, tämä sairaudesta, onneksi oma vaivani on lähinnä vain fyysisiä kipuja tuottavaa ja vähitellen taantumassa ja elämänvoima palaamassa. Sairasvuoteella luen paljon ja viikolla sattui silmiini Kotimaa-lehden artikkeli psykiatri, politiikko ja kansalaisaktivisti Ilkka Taipaleesta, joka ei 75-vuotiaana vielä aio hiljentää vauhtia. Hiljattain ilmestyi uusi kirja Mielisairaala, joka on muistelmateoksen ohella myös sosiaalipoliittinen ja lääketieteellinen ohjelmajulistus.
Taipale kirjoitti viime helmikuussa Uusimaa-lehdessä, että ”eduskunnassa ja mielisairaalassa työskentelyssä ei ollut juurikaan eroa”. Taipale jatkaa: ”Raamatussa mainitaan kolme tautia: lepra, epilepsia ja mielisairaus. Lepra on hävitetty maailmasta ja epilepsiasta on tullut tauti muiden sairauksien joukossa. Mielensairauksien stigma poistuu vasta, kun ne ymmärretään aivotoiminnan sairauksiksi ja potilaiden sosiaalinen asema kohennetaan muiden sairaiden tasolle.”
Taipale on todella tehnyt uraauurtavaa työtä kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten tai kuten hän itse mainitsee ”yhteiskunnasta syrjäänheitettyjen ihmisten” puolesta. Taipale on myös ylilääkärinä käyttänyt sumeilematta kaikki käytössään olevat varat parantaakseen potilaiden olosuhteita. Kyse on usein ollut aivan muusta kuin varsinaisesta lääkehoidosta, kuten arboretumin rakentamisesta, taidehankinnoista ja erilaisista virkistysretkistä. Niiden merkitys on ollut potilaille suuri. Taipale sanookin, että työtä lähimmäisen parhaaksi pitää tehdä intohimolla, ei setelinkuvat silmissä häämöttäen. Taipale antaa myös risut nimeltä mainiten: tällöin kyse on lääkäreistä, jotka ovat tuleet imaisseeksi liian pitkän kulauksen byrokratian ja säästämisinnon pikarista. (Kotimaa 32/2018)

Näissä ajatuksissa tänään, ja edelleen sairasvuoteella.
19. elo, 2018
Sade ei teitä enää kastele…

Nuorimman tyttären englantilais-suomalaisissa häissä 18.08.18 Fiskarsissa. Kaunis morsian, komea sulhanen, aurinko paistoi, ikivanha ruukkimiljöö kauneimillaan. Ja suuria tunteita laidasta laitaan: hääiloa, haikeutta, iloa, kyyneleitä, luopumista, onnea, onnea, onnea…

Apassi-intiaanien vanha avioliittorukous:

Sade ei teitä enää kastele,
sillä olette toisillenne suojana.
Kylmyys ei teitä enää vaivaa,
sillä lämmitätte toisianne.
Yksinäisyyttä ei enää ole,
sillä olette toisillenne elämäntovereita.
Te olette nyt kaksi ihmistä,
mutta edessänne on vain yksi elämä.
Astukaa nyt yhdessä
yhteisen elämänne päiviin.
Ja olkoon elämänne Maan päällä
hyvä ja pitkä.

23. elo, 2018
Työ, kunta ja tulevaisuus

Luin uusimmasta Kuntalehdestä 22.8 -18 varsin mielenkiintoisen artikkelin. Tulevaisuudentutkija Ilkka Halava on kolunnut puolet Suomen kunnista. Hän ei usko pienten paikkakuntien häviävän, vaikka esimerkiksi kaupat suljettaisiin.
Halava miettii nyt työkseen etenkin työtä. Elämme aikaa, jolloin ihminen lakkaa viemästä koneelta töitä, on hänen yksi keskeisistä viesteistään. – Varsinkin yli viisikymppiset hokevat toisilleen, että koneet vievät meidän työt, vaikka me olemme vieneet koneilta työt. Nyt koneet ottavat pikkuisen niitä takaisin, kun saavat älyä lisää.
Kun sellainen osa ihmisten työtä, joka on koneiden imitaatiota eli jäljittelyä, häviää, koulussa ei pitäisi enää opetella koneiden imitoimista, hän painottaa. – Koneiden imitaatio on jotain yksinkertaista, yksitoikkoista ja ennalta määrättyä, joka päättyy aina vaihtoehtoon A, B tai C. Tai sitten sitä, että tarkastetaan lomakkeita työksemme. Sellainen on työtä, jota ei pidä tehdä.
Tällaisesta työstä hänellä on lukuisia esimerkkejä. – Esimerkiksi jos joku tuijottaa liikennettä tai sitä, että onko jollain kalliolla eläimiä, sen kone tekee paljon paremmin. Mitä sitten jää, kun tällainen työ poistuu? – Se, että ihmiset tekevät kaiken uniikisti – ainutlaatuisesti – inspiroidakseen toisiaan.
Minusta varsin mielenkiintoinen ja ajankohtainen tuo Halavan mainitsema asia, miten me ihmiset ”imitoimme koneita”. Todentotta, sitähän nykyinen työelämä suurimmaksi osaksi onkin, ja digitalisaatio on vain lisännyt tunnetta siitä, että ihminen on koneen osa, jota joku muu kuin inhimillinen järki johdattelee. Halava jatkaa: – Meidät on tarkoitettu sellaiseen työhön, joka kehittyy, monipuolistuu ja jossa ihminen on parhaimmillaan silloin, kun siinä on eri näkökulmia elämästä. Ihmisen rooli on olla artisti, ei kone.
Entä millainen voisi olla tulevaisuuden kunta? Halava on käynyt neuvomassa monia kuntia siinä, miten tulevaisuutta pitäisi rakentaa toisin kuin tähän saakka. Kuntien omaperäisyyttä pitää hänen mielestään kunnioittaa.– Organisaatioiden uniikkiutta pitää kunnioittaa samalla tavalla kuin ihmisten uniikkiutta. Samanlaista mallia ei voi liimata kaikkien päälle, vaan kunnan täytyy olla paikka, joka jää mieleen.
Nyt siis kaikki pohtimaan, miten Hämeenkyrö voisi jäädä mieleen ja miten tänne voisi muuttaa enemmän ihmisiä (veronmaksajia).
Halava on varma siitä, että lapset kiittäisivät, jos nykypolvi ei lopetakaan kaupunkeja (kuntia), sulje kyliä tai tuhoa rakennuksia suuruuden ekonomian hengessä.Hän muistuttaa, että maailmalla kaupunkitutkijat puhuvat samasta asiasta. Tulevaisuudessa kaupunkien (kuntien) paremmuutta mitataan niiden kyvyssä luoda ihmisten välistä vuorovaikutusta.
Halava puhuu myös päättäjien kyvystä tehdä tarvittaessa nopeita päätöksiä, mutta samalla ihmettelee, että miten se voisi onnistua, kun yhtä Soteakin on väännetty jo yli 20 vuotta. Tulevaisuuden ennustaminen on tietysti vaikeaa, mutta itse uskon, että Halava on ns. jäljillä, maailma kääntyy juurikin tuohon suuntaan tai ainakin se pitäisi kääntyä. Mutta se tietysti riippuu monista tekijöistä, uusista innovatiivisista johtajista ja muutoksentekijöistä. Kohta muuten on taas uudet vaalit ja uudet vallankäyttäjät astuvat framille. Muuttavatko he maailmaa oikeasti, vai väännetäänkö edelleen Sotesta vielä seuraavakin vaalikausi?

30. elo, 2018
Maiseman merkitys ja ihmisen muisti

Aurinkorinteen ikkunoista avautuu huikea maisema kohti Raipalan taloa ja sen peltomaisemia. Asiakkaat ja muut vierailijat, jotka tulevat Aurinkorinteelle ensimmäistä kertaa usein pysähtyvät juuri tuon maiseman äärelle. -Tällaista maisemaa ei ole missään, sanoi kerran yksi asiakas ja hän on siinä täysin oikeassa. Tuolloin oli alkukesä, luonto vihreimmillään ja pellolla hevoset käyskentelemässä vailla kiireen kierää. Tuokiokuva olisi voinut olla nykyhetken sijasta mistä tahansa ajasta. Onko ajalla mitään merkitystä, loppuviimeksi?
Oheisessa kuvassa näkyy myös taustalla Raipalan talo ja kuvassa päiväosaston asiakkaita. Kuvan on ottanut Hilkka Tomperi (silloisen päiväosaston perustaja) 1990-luvun alkuvuosilta ja kuvauspaikka sijaitsi nykyisen Veteraanitalon paikalla. Tänä päivänä Aurinkorinteeltä avautuu täsmälleen sama maisema, mikään ei siis ole maisemassa oleellisesti muuttunut noin 30.ssä vuodessa.
Katso täältä kuvia ja tunnelmia silloisen päiväosaston elämästä ja nykyisen Aurinkorinteen rakennusvaiheista ym: http://paivaosastonaikaa.simplesite.com/
Mari Ikonen kirjoittaa Aarre-lehdessä muutama vuosi sitten, että ihmisen mielimaisema löytyy aina läheltä. Maisemia kuvataan ja jaetaan paljon sosiaalisessa mediassa. Kuka kuvaa ja jakaa Kolia, Lapin tuntureita, Kuusamon koskia tai Saaristomerta, kuitenkin ihmisen lähimaisema, päivittäin näkyvä kuva merkitsee paljon enemmän. Ikonen kirjoittaa, että kauneus on katsojan geeneissä, esteettinen silmä periytyy ihmislajin savannimenneisyydestä. Arvostamme paikkoja, jotka tarjoavat elämisen edellytyksiä kuten virtaavaa vettä. Kun näemme kauas, voimme paremmin ennakoida vaaroja. Jos takanamme on puita, ne tarjoavat suojapaikkoja saalistajilta.
Näin varmasti onkin, ehkäpä useimmat meistä haluavat asumaan lähelle metsää ellei aivan metsän keskelle turvaan saalistajilta. Nykypäivänä tosin on vaikea tunnistaa ”saalistajia”, harvemmin ne ovat kuitenkaan eläimiä.
Hämeenkyrön maisemia on hienosti kuvannut nobelistimme F. E. Sillanpää. Mutta toinenkin paikkakunnalla asunut kirjalija arvosti maisemia: Hämeenkyrö on kuin postikortti – ainakin mikäli on kirjailija Väinö Linnaan uskomista. Linna omisti aikoinaan tilan Hämeenkyrön Käkisaaresta. Tarina kertoo, että Linna oli ”ostosmatkalla” Hämeenkyrössä yhdessä Jaakko Syrjän kanssa. Hän oli kummastellut Käkisaaren rakennuksen korkeaa hintaa. Kaupat oli kuitenkin tehty, sillä Linna oli järvelle katsoessaan tokaissut, että maksaa ylimääräisen osan ”postikortista” eli maisemasta, joka talosta näkyi kohti järveä.
Niin, osaammeko me itse arvostaa Hämeenkyrön ainutlaatuisia maisemia? Onko ”postikortista” tullut liian tuttu, arkinen, aina läsnäoleva? Voin vakuuttaa, että ainakin Aurinkorinteellä maisemaa arvostetaan ja ihaillaan joka päivä, tänäänkin, syksyn kynnyksellä ruskeaa kohti kääntyvää maisemaa katsotaan ja havainnoidaan vuodenaikojen vaihtelut, lintujen alkava muuttoparveilu, puintia odottavat pellot… Niin kaunis on maa.

6. syys, 2018
Kun mennyt kohtaa tulevan…

Tänä vuonna juhlimme eurooppalaista kulttuuriperintöä. Vuoden teema on otsikon mukaisesti: Kun mennyt kohtaa tulevan… Kulttuuriperinnön eurooppalaisen teemavuoden tarkoituksena on, että yhä useampi kansalainen tutustuisi Euroopan kulttuuriperintöön ja kiinnostuisi siitä. Tämän myötä tunne kuulumisesta yhteiseen Eurooppaan vahvistuisi.
”Ihmisten olisi päästävä tiiviimpään yhteyteen kulttuuriperintönsä kanssa. Siksi teemavuoden aikana järjestetään lukuisia tapahtumia ja pannaan vireille monenlaisia hankkeita eri puolilla Eurooppaa. Kulttuuriperintö on osa identiteettiämme ja jokapäiväistä elämäämme. Se ympäröi meitä Euroopan kaupungeissa, luonnonmaisemissa ja arkeologisissa kohteissa. Kulttuuriperintö ei ole vain kirjallisuutta, taidetta ja veistoksia. Se on myös kädentaitoja, jotka olemme oppineet esivanhemmiltamme, tai tarinoita, joita kerromme omille lapsillemme. Kun nautimme herkullista ruokaa mukavassa seurassa, kyse on kulttuuriperinnöstä. Tai kun katsomme elokuvaa ja tunnistamme siinä itsemme.” (https://europa.eu/cultural-heritage/about_fi)
Sauna on osa ainakin meidän suomalaisten kulttuuriperintöä. Myös meillä Aurinkorinteellä sauna on edelleen erittäin tärkeä asiakkaille, vaikka saunojien joukko onkin ollut viime aikoina vähenemään päin. Monet kertovat, että käyvät mielellään kotona saunassa ja tulevat Aurinkorinteelle muista syistä eli kuntosalille, muihin hyvinvointipalveluihin (kampaaja, hieronta, jalkahoito) ja ruokailemaan ja nauttimaan Kulttuuriklubin annista.

”Kulttuuriperinnöllä on universaali merkitys yksilöille, yhteisöille ja yhteiskunnille. On tärkeää säilyttää kulttuuriperintö ja siirtää se tuleville sukupolville. Joku voisi ajatella, että kulttuuriperintö on jotain aikansa elänyttä ja paikalleen jämähtänyttä. Näin ei kuitenkaan ole. Kulttuuriperintö kehittyy, kun ihmiset ottavat sen haltuunsa ja alkavat työstää sitä. Sitä paitsi Euroopan kulttuuriperinnöllä on suuri merkitys, kun rakennamme maanosamme tulevaisuutta. Tämä on yksi syy siihen, miksi teemavuoden aikana pyritään tavoittamaan erityisesti nuoria ihmisiä.” (https://europa.eu/cultural-heritage/about_fi)
Omalta osaltani voin kertoa, että ainakin yritän siirtää kulttuuriperintöä tuleville sukupolville myös Aurinkorinteen osalta. Nimittäin olen näinä vuosina ottanut satoja, ellen jo tuhansia kuvia, samoin videoita, digitoinut vanhoja materiaaleja jne. Kuvia voi katsella mm. täältä kotisivuilta, ja nyt onnistuin (kiitos vinkistä Heikki K-V.) yhdistämään kymmeniä Kulttuuriklubilla kuvaamiani videonpätkiä yhdeksi kokonaiseksi aineistoksi, jota voi katsoa Youtuben kautta. Vielä tämä aineisto ei ole julkinen, koska minun täytyy kysyä julkaisuun lupaa videoilla esiintyjiltä jne.
”Kun vaalimme kulttuuriperintöämme, saatamme havaita, kuinka monia erilaisia kulttuuriperinnön muotoja Euroopassa on. Tämän havainnon jälkeen voimme aloittaa kulttuurien välisen keskustelun siitä, mikä meitä yhdistää. Ei varmaankaan ole parempaa tapaa rikastuttaa elämäänsä kuin opetella tuntemaan omaa ja muiden ihmisten kulttuuriperintöä. Siis kaikkea sitä, jonka vuoksi me olemme me. Kulttuuriperinnön ei saa antaa pilaantua, rapistua tai tuhoutua. Siksi vuonna 2018 Eurooppa juhlistaa kulttuuriperintöään ja pohtii, miten se säilytetään.” (https://europa.eu/cultural-heritage/about_fi)

13. syys, 2018
Muisti katoaa – kuvat jäävät

Ensi viikolla vietetään kansallista Muistiviikkoa, jonka teemana on ”Tee muistiystävällisiä tekoja”. Varmasti tunnemme monia muistisairaita ihmisiä lähipiiristämme, ihmisiä, joille tämä päivä on kadonnut kuin sakeaan usvaan, samoin eilinenkin, mutta lapsuuden aika saattaa olla muistikuvissa erittäin kirkkaana. Muistisairaan mielessä (ja mielestä) äiti ja isä ovat edelleen elossa, vaikka itselläkin jo saattaa olla ikää 80-90 vuotta. Samoin moni muu asia lapsuudesta on hyvin selkeää, Kekkonen edelleen presidenttinä ja kotiin pitäisi päästä, siis juurikin sinne lapsuuden kotiin.
Vanhat valokuvat ovat muistisairaalle kuin ikkuna menneisyyteen, koska aika ja ajantaju ovat saattaneet muuttua käsittämättömäksi ja muistikuvat saaneet erilaisia merkityksiä mielen sopukoissa. Omaiset ovat usein varsin ymmällään sairauden edetessä. Kirjailija, kuvataiteilija ja taideterapeutti Nelly Jurvéliuksen teos Muisti katoaa – kuvat jäävät on omaisen näkökulma dementoituneeseen äitiin: ”Tilanne on molemmille osapuolille hauras ja herkkä, vanhemman ja lapsen roolit kääntyvät elämässä ikään kuin ympäri. Vanhempi taantuu, ja sairauden myötä saattaa hänen persoonallisuutensakin alkaa pikku hiljaa muuttua. Nelly Jurvélius on työstänyt tätä kirjaa yhdessä dementoituneen äitinsä kanssa. Sen sijaan, että he olisivat tapaamisillaan tyytyneet juomaan vain kupillisen kahvia, he ovatkin alkaneet kirjoittaa äidin elämään liittyviä tarinoita sekä keräämään valokuvia tämän elämän varrelta. Lopputuloksena muisteluterapian avulla on syntynyt viehättävä kertomus, jossa sivutaan myös Suomen itsenäistymisen historiaa ja käännekohtia”.
Kirjailija John Irving on sanonut: ”Luulet, että sinulla on muisti, mutta muistilla on sinut.” Muisti kun ei alistu tahtoomme. Se on altis vääristymille, se palauttaa mieleemme asioita, joita emme haluaisi enää muistaa, mutta se, minkä haluaisimme muistaa, pysyykin pimennossa. Tämä on mielenkiintoinen lähestymistapa muistiin ja muistoihin. Mitä me todella muistamme tai haluamme muistaa, muistaako muisti minut?
Aurinkorinteellä on koko Muistiviikon 17 – 21.9 välillä runsaasti muistiaiheisia tapahtumia: esittelyjä, maistiaisia, aivojumppaa, pelejä, muistihoitaja vierailee, Muistikahvila aloittaa kesätauon jälkeen jne. Seuraa ilmoittelua Facebookissa, Menoinfossa ja tämän sivun yläpalkissa Ohjelmaopas-osiossa. Muistiviikon ohjelma myös UutisOivassa 13.9-lehdessä.
Kun autamme toisia,
autamme myös itseämme,
sillä mitä tahansa hyvää annammekin,
se kiertää täyden ympyrän
ja palaa takaisin meille. (Flora Edwards)
20. syys, 2018
Lääkkeet ja ”lääkkeet”

Nykyään lähes vaivaan kuin vaivaan on kehitetty lääke. Ja jos ei ole, sellainen kehitetään äkkiä jossain päin maailman lääkefirmojen laboratorioita. Onhan kyseessä taloudellinen voitto ja voiton maksimointi, ihmisen hädällä ja hyväuskoisuudella kun on tehty rahaa maailman sivu. Itse muistan omasta lapsuudestani huijarin, joka kulki tuon ajan syrjäisellä maaseudulla ”parantamassa” sairaita eläimiä. Konstit olivat sangen arveluttavia ja rohdot myös, mutta aina joku meni tämän ”eläinlääkärin” ansaan. Rahat meni, mutta eläin sairasti edelleen, kunnes se jouduttiin myymään (jos ehdittiin) teurastamolle tai hautaamaan joutomaalle suulin taakse.
Aurinkorinteellä keskustellaan silloin tällöin lääkkeistä, tottakai, onhan kyseessä iäkkäät ihmiset, joille usein on määrätty erilaisia lääkkeitä. Itsellänikin on lääkkeistä jonkinlainen kokemus, joten tiedän kyllä mistä on kyse. Professori – emerita – Sirkka-Liisa Kivelä on paljon puhunut julkisuudessa siitä, miten lääkkeitä määrätään aivan liikaa ja varsinkin iäkkäille ihmisille: ”Vanhuksia hoidetaan liikaa psyykelääkkeillä ja heidät diagnostisoidaan esimerkiksi dementikoiksi väärin perustein. Tavallisilta lääkäreiltä puuttuu tyystin vanhustenhoidon erikoisosaaminen, sillä 1990-luvun lama lopetti sen koulutuksen. Eikä sitä ole palautettu. Sirkka-Liisa Kivelä vaatii nyt vanhusten hoitoon paitsi tiedon lisäämistä myös asennemuutosta ja konkreettisia toimia. Juuri perustetulle vanhusten etuja valvovalle järjestölle riittää töitä.”
Kivelä jatkaa:”Tärkeintä on, että vanhusta kohdellaan ihmisenä, vaikka tämä olisi dementoitunut. Että hän saa tarvitsemaansa hoitoa ja voi elää läheistensä kanssa. Palvelutalo on hyvä ratkaisu, jos se on kodinomainen, tarjoaa vanhukselle yksityisyyttä, eivätkä omaiset ja ystävät tätä unohda.”
Kaikilla ei ole kuitenkaan omaisia – eikä aina ystäviäkään. Tässä auttaa ystäväpalvelu tai paikka, esimerkiksi kortteliklubi, jonne iäkäs haetaan. Jossa on musiikkia, ruokaa ja pelejä, askartelua, jumppaa, huumoria – ja muita ihmisiä. Yhteisöllisyys on tärkeää. Samoin muistelu, sillä sen avulla vanhus järjestää elettyä elämäänsä. Muistia voi herätellä vanhojen valo- ja elokuvien, työkalujen, kirjojen ja laulun asein. Tärkeintä on kuitenkin kuunnella vanhusta, vaikka tämä satuilisi. ”Muistelu on yhtä tehokasta kuin lääkkeet”, Sirkka-Liisa Kivelä toteaa, mutta muistuttaa että myös nykytapahtumien seuraaminen ehkäisee syrjäytymistä. Ja toivoo, että Yle lukisi uutisensa hieman hitaammin, jotta myös hänen 95-vuotias isänsä ehtisi mukaan.
Tuntuu kuin Sirkka-Liisa Kivelä edellä puhuisi juurikin meidän Aurinkorinteestä, sillä juuri nuo hänen mainitsemansa elementit ovat kaikki käytössä Aurinkorinteellä ja ne ovat myös voimavara monen ikäihmisen ja ikääntyvän arjessa. Vaikka lääkkeet ovatkin monelle välttämättömyys, niiden rinnalla pitää muistaa kaikki muu, joka tuottaa itselle iloa ja hyvää oloa, kuten Aurinkorinteen monet palvelut sekä kulttuuriohjelmisto kokonaisuudessaan. Ainakin asiakkaiden antama suora palaute on puhunut sen puolesta, että olemme oikealla tiellä matkalla kohti vielä parempaa…
”Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vaikeampi minun on puhua taiteesta. Sen äärettömyys käy yhä valtavammaksi, se on ikuinen arvoitus.” – Jean Sibelius

27. syys, 2018
Kun kesä kääntyy

Kuten tiedätte, hyvät lukijat, Aurinkorinteen päivään mahtuu monia erilaisia toimintoja kuntosaliharjoittelusta hyvinvointipalveluihin ja kulttuuriohjelmiin. Meillä on myös Teehuone, jota pääasiassa hoidan itse aamupäivisin ja tarjoan teetä ilolla kaikille halukkaille, sekä asiakkaille että satunnaisille kävijöille ja ohikulkijoille.
Teelaadut vaihtelevat Himalajan alarinteiltä poimituista teelehdistä egyptiläiseen teehen ja on myös jotain siltä väliltä. Haudutan teelehdet huolellisesti asianmukaisessa teepannussa ja lisään valmiiseen juomaan hivenen hunajaa – ja sitten nautitaan yhdessä hyvässä seurassa mielenkiintoisen keskustelun lomassa.
Niin, teehetki vanhusten kanssa Aurinkorinteellä on paljon muutakin kuin vain ”joku juoma kupissa”. Lämmin tee nimittäin edesauttaa keskustelun syntymistä, ja juuri leppoisa jutustelu onkin meidän asiakkaille tärkeää: jutun aiheet eivät saa olla liian yleviä, hienoja tai muuten käsittämättömiä (kuten monet nykyajan aiheet voivat olla varsinkin jos liittyvät digiaikaan ja -sanastoon) vaan on pysyttävä arjen asioissa ja menneen maailman mielenmaisemissa.
Tänään keskusteltiin mm. siitä, kun muovi tuli Suomen markkinoille: ”ja kun maitokin myytiin muovipussissa ja sitten niistä tyhjentyneistä pusseista leikattiin nauhaa, josta virkattiin mattoja”. Puhuttiin myös merten saastumisesta, kun muovijäte tuhoaa kaloja ja lintuja… Ja kestoaihe tietysti on kaikki vanhenemiseen liittyvä – kun kesä kääntyy. Itse luin muutamia vuosia sitten kyseisen Merete Mazzarellan kirjoittaman teoksen Kun kesä kääntyy – vanhenemisen taidosta (2001) ja aionkin palata teokseen jonain päivänä teehuonekeskustelussa:
Mazzarella on kirjoittanut Kun kesä kääntyy-teoksensa ollessaan viisikymppinen, jolloin hänellä on jo elettyä elämää takanaan, mutta vielä paljon koettavanaan. Esseemäisessä teoksessan hän pohtii paitsi omia kokemuksiaan vanhenemisesta, myös yhteiskunnan suhtautumista vanhuksiin ja ikääntyneisiin sekä – kirjallisuudentutkija kun on – sitä, miten vanhenemista on käsitelty kirjallisuudessa.

Euroopan valtioista Suomessa vanhusten määrä kasvaa nopeammin kuin muualla, joten siinä mielessä tämä kirja on ajankohtainen mietelmä siitä, millaisessa yhteiskunnassa nykyiset ja tulevat vanhuksemme elävät. Mazzarella esittää tarkkanäköisiä huomioita kanssaihmisistään, sanomalehtikirjoituksista ja omista kokemuksistaan.

”Oi jumalani, kun ihminen ostaa kirjan, hän ei osta vain kiloa paperia, painomustetta ja liimaa – hän ostaa kokonaan uuden elämän. Rakkauden, ystävyyden, huumorin ja laivat öisellä merellä – yhdessä ainoassa kirjassa on kaikki, taivas ja maa.”- Christopher Morley

4. loka, 2018
Vanhustenviikko – ikäpolvista ja ihmisyydestä…

Ensi viikolla 10 – 14.10 vietetään valtakunnallista Vanhustenviikkoa ja meillä Aurinkorinteellä myös maanantaista perjantaihin, jolloin tarjoamme monipuolista ohjelmaa koko viikon. Vanhusneuvosto ja Rönsy Ry. ovat mukana menossa samoin kuin kirkko- ja kunnanvaltuuston edustajia, jotka on haastettu mukaan torstain 11.10 ”Vie vanhus ulos” -kampanjaan. Päivä päättyy yhteiseen hartaushetkeen klo 13.15 Anu Mätäsniemen johdolla.
Keskiviikkona 10.10 – jolloin on myös Aleksis Kiven päivä – on Aurinkorinteen runouden päivä ja silloin julkaistaan postuumisti Rakel Vesan toinen runokirja Kohtaamisia. Tämä tilaisuus alkaa klo 12.30 ja paikalla silloin kirjan tuottaja/toimittaja Arja Viitasaari. Runon ystäviä mukana myös Inkeri Sutinen ja Airi Rönberg, jotka lausuvat lopuksi myös Aleksis Kiven runoja.
Perjantaina 12.10 klo 10 alkaen onkin sitten vanhustenviikon huipennus, jolloin on vanhusneuvoston ja Rönsy Ry.n tuottamaa ohjelmaa (vanhusneuvoston puheenjohtaja Jussi Niinenmaa esittäytyy ja kertoo mm. neuvoston toiminnasta, lisäksi tietovisailua ja Onnenpyörä, jossa on palkintoina suukkoja). Klo 12.30 ajankohtaisen puheenvuoron käyttää muutosagentti Anu Kallio I & O-hankkeesta. Lopuksi on +60 disco asianmukaisine ”härpäkkeineen”. Biisilista laadittu 1980-luvun discohiteistä.
Kirjailija Leena Krohn kirjoittaa mielenkiintoisesti Neljän polven treffit-kampanjan kummina. Tämäkin kampanja liittyy vanhustenviikon teemaan: ”Maksamme velkamme edellisille sukupolville hoivaamalla uutta. Samalla ruokimme myös lasta sisimmässämme, sitä, mikä meissä on arinta ja haavoittuvaisinta, sitä itseä, joka on aina avoin, joka oppii, leikkii ja tutkii. Ilman yhteyttä pienokaiseen, myös omassa itsessämme, kadottaisimme uudistumisen kyvyn. Ilman yhteyttä nuoruuteen vanhuus kivettäisi tai mädättäisi meidät.
Ilman yhteyttä vanhuuteen emme ymmärtäisi kokemusta emmekä katoavaisuutta. Kukin vuorollaan. Aika vaihtaa sijamme. Jokainen on ollut ensimmäinen ja tulee olemaan viimeinen. Jokainen joutuu vuorollaan olemaan avuton lapsi ja voimaton vanhus. Ne, jotka elävät voimansa vuosia, joutuvat auttamaan sekä niitä, joilla ei vielä ole voimaa, että niitä, joilta se on jo kadonnut. Kuolema on vanhan viimeinen lahja uusille sukupolville. Hyvästellessämme hänet tervehdimme samalla tulevaa.
Vanhassa näemme tulevaisuutemme, katoavaisuuden. Lapsessa sen, mitä kerran olimme, mutta myös sen, mikä on katoamatonta.”
11. loka, 2018
”Tyhjällä torilla tunnen päivieni painon”

Tänään harmittelin kun en ehtinyt Hämeenkyrön kirjaston Lukupiiriin, jossa olisi ollut varsin mielenkiintoinen aihe. Nimittäin Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian emeritusprofessori Antti Eskolan (1934 – 2018) teos Vanhuus. Helpottava, huolestuttava, kiinnostava (Vastapaino 2016).
En siis ehtinyt Lukupiiriin, mutta Eskolan teos kuitenkin jäi pyörimään ajatuksiini ja tiesin, että minun täytyy kirjoittaa hänestä. Ja miksen kirjoittaisi juurikin vanhuudesta ja juuri nyt, Vanhustenviikolla?
En ole vielä lukenut ko. Eskolan teosta, mutta Eskolasta itsestään löytyy paljon kiinnostavaa tekstiä ja kiinnostava oli mieskin. Itse muistan hänet eräistä takavuosien telkkarin keskusteluohjelmista, joissa hän oli todella taitava sanankäyttäjä. Hän oli loistava sosiaalipsykologian uudistaja, opettaja, neuvonantaja oppilailleen sekä tietokirjailija, joka julkaisi elinaikanaan mittavan kokoelman pääasiassa omaan alaansa liittyviä teoksia.
ET-lehden haastattelussa noin pari vuotta sitten Eskola kehottaa: Poimi jokainen päivä ja anna vanhuuden roihuta! Samaan aikaan hän tarkkailee itseään, kipujaan, raihnaisuuttaan ja kapenevaa reviiriään. Ja kuitenkin samalla virkahtaa, että ”tulipa tästä mielenkiintoinen vanhuus”.
Moni vanhus tai vanheneva kantaa turhaa huolta ja häpeilee, kun muisti ei enää pelaa kuten ennen. Eskolalla on siihen hyvä neuvo: – Ihan turhaa! Maailma on niin täynnä tarpeetonta tietoa, että suuren osan siitä voi sivuuttaa ilman suurempaa vahinkoa. Tähän lisään, että tämä on aivan totta. Nykyään on todella liikaa informaatiomassaa liikkeellä joka tuutista ettei ihan joka tietoon ja ”tietoon” voi mitenkään tarttua ajatuksen kanssa.
Eskola myöntää viihtyneensä ravintoloissa ja viinilasin ääressä paljonkin. – Elämäni ei ole ollut erityisen terveellistä, mutta katumaan en rupea. Jos jokin nykyinen vaivani on seurausta elämän nautinnoista, kyllä se on sitten ollut sen väärti. Jos jossain on vanhuuden viisautta, niin armollisuudessa omaa menneisyyttä kohtaan. – Joskus menen torille, kun myyjät ovat jo poistuneet, ja istahdan tukevalle toripöydälle. Paljon käytetty latinankielinen ilmaus carpe diem suomennetaan usein ’tartu hetkeen’. Sananmukaisesti se tarkoittaa kuitenkin ’poimi päivä’. (lähde: ET-lehti 15/2016).
–En halua jättää maan päälle mitään jälkiä. Vasta kun tunnen tuon katoavaisuuden, voin nähdä tämän maailman niin kuin virren alkusäe ”Maa on niin kaunis”. (Antti Eskola)
18. loka, 2018
Köyhyyden kasvot

Eilen keskiviikkona 17.10 oli Kansainvälinen päivä köyhyyden poistamiseksi. Suomessa päivää vietettiin Asunnottomien yö-tapahtuman merkeissä, joita tapahtumia järjestettiin ympäri maata. Partioaitta oli kerännyt kansalaiskeräysellä 10 000 takkia, joita jaettiin ko. päivänä asunnottomille kautta maan.
ARA (Asumisen rahoitus ja kehittämisrahasto) julkaisi 5.3.2018 selvityksen viime vuoden asunnottomuustilanteesta Suomessa. Vuotuisessa selvityksessä kerätään asunnottomuustietoja kunnilta poikkileikaushetkeltä 15. marraskuuta. Asunnottomia oli 7112, joka on 331 vähemmän kuin vuonna 2016. Yksineläviä oli 6615 ja perheellisiä 497. Asunnottomien kokonaismäärä on laskenut vuodesta 2012, ja pitkäaikaisasunnomuus on laskenut kymmenen vuoden ajan. Tämä on hieno saavutus ja kansainvälisesti poikkeuksellista.
Nuorten (alle 25-vuotiaiden) asunnottomien määrä kasvoi 186 henkilöllä. Heistä 100 oli Helsingissä ja 37 Turussa. Tämän vuoden kasvu on poikkeus useita vuosia jatkuneeseen laskevaan trendiin. Tilapäisesti tuttavien ja sukulaisten luona asuvien määrä kasvoi 73 henkilöllä. Asunnottomia perheitä oli 214, joka on 111 vähemmän kuin vuonna 2016.
Entä sitten köyhyys (ja asunnottomuus sekä muut köyhyydestä johtuvat ongelmat) maailmassa? Äärimmäisessä köyhyydessä elää edelleen yli 760 miljoonaa ihmistä. Maailmanpankin mukaan noin 10,7 prosenttia maailman väestöstä elää äärimmäisessä köyhyydessä, alle 1,90 dollarin päiväbudjetilla. Nämä ovat käsittämättömiä lukuja, mutta totta.
Aurinkorinteen Teehuoneella keskustellaan päivittäin monista asioista ja tietenkin aina päivän aiheista. Myös köyhyydestä ja asunnottomuudesta keskusteltiin. Yksi asiakas kertoi, miten kerää tyhjiä muovipulloja tienposkesta ja palauttaa ne kauppaan ja kertoi saavansa osakseen joskus pitkiä katseita. Että joku kai ajattelee, että ”onko tuokin niin köyhä, että täytyy kerätä pulloja”. Kertoi ettei kerää pulloja köyhyyttään, vaan haluaa pitää kadun varret siistinä ja voi vaikka lahjoittaa pullorahat hyväntekeväisyyteen, jos niin haluaa.
Minusta on hieno piirre, että ihmiset ajattelevat ympäristöä, ihmisiä, yhteisöllistä hyvinvointia. Eikä todellakaan ajattele sitä, mitä muut tästä toiminnasta ajattelevat.

Yksi ihminen ei voi muuttaa koko
maailmaa, mutta yksi ihminen voi
muuttaa yhden ihmisen koko maailman. (Tuntematon)

25. loka, 2018
Pirkanmaa: 100 miljoonaa euroa

Tämän päivän Aamulehdessä on todella pysäyttävä artikkeli siitä, miten paljon maakunta- ja sote-uudistuksen valmistelu on tullut tähän mennessä maksamaan. Ja siis kyseessä on vasta uudistuksen valmistelu. Niin, vuodesta 2016 alkaen 100 miljoonaa euroa ja tämä on vain Pirkanmaan osuus! Ja lisää rahaa tarvitaan Pirkanmaan maakuntauudistuksen muutosjohtaja Jukka Alasentien mukaan ict-järjestelmiin noin 20-30 miljoonaa vuoteen 2021 mennessä.
En oikeastaan enää tiedä, mitä sotesta ja maakuntauudistuksesta ajattelisin. Tai tiedänhän minä. Olen ollut jo vuosia varsin sotekriittinen ja nämä uutiset vaan vahvistaa sitä. Ja kuten aiemmin olen kirjoittanut, millainen olisi hintalappu, jos uudistushankkeita yms. tarkasteltaisiin esimerkiksi 2000-luvun alusta alkaen? Ehkä on parempi ettei ajattele menneisyyttä tässä kohtaa.
”Pirkanmaalla uudistuksen parissa työskentelee eri organisaatioissa, kuten kunnissa, noin 1 500 ihmistä. He osallistuvat erilaisiin työryhmiin, kokouksiin ja selvityksiin. Pirkanmaan liiton palkkalistoilla maakunta- ja sote-uudistuksen valmistelussa on nyt 60 henkilöä. Koko maassa uudistuksen kimpussa on Alasentien mukaan noin 15 000 henkilöä. Hän esitti hiljattain Radio Sunin haastattelussa, että maakunta- ja sote-uudistuksen valmistelussa on palanut rahaa kaikkiaan noin kaksi miljardia euroa.
Alasentie toteaa mittakaavan kuvaavan, että kyse ei ole mistään pienestä harjoituksesta. Eikö sama summa olisi kulunut joka tapauksessa palkkamenoihin ilman uudistuksen valmistelua? –Kyllä, mutta aikaa ja rahaa olisi voitu käyttää johonkin muuhun, Alasentie sanoo. Hän myöntää, että uudistuksen parissa työskenteleviä hieman turhauttaa hankkeen hidas eteneminen, kun on nähtävissä, että uudistus ”luo mahdollisuuden tuottaa hyviä palveluja”.
Uudistuksen valmisteluun lähdettiin, vaikka lait eivät olleet valmiina. –Otettiin riski, ja nyt vähän näyttää, että riski realisoituu. Jos jatketaan, niin porukassa on sellainen fiilis, ettei haluta samanlaiseen tilanteeseen toista kertaa.” (Aamulehti 25.10-18)
Nyt jo tiedetään, että uudistus lykkääntyy, eteen on tullut moninaisia ongelmia ja myös aiemmin tälle syksylle kaavailtu Maakuntavaali on siirtynyt hamaan tulevaisuuteen. Tätä kautta myös epävarmuus sekä asiakkaiden että henkilöstön kesken on lisääntynyt ja epävarmuus kasvaa kaiken aikaa. Epavarmuutta ei niinkään tuota palveluiden saatavuus ja hinta vaan sen monimutkaisuus. Ainakin ikäihmiset tuntuvat olevan uudistuksen suhteen ”pihalla kuin lintulauta” – kuten eräs asiakas joku päivä kertoi.
Edellä mainittujen uudistusten suhteen tuntuu ettei enää kukaan tiedä lopullista maalia. Se vaan tiedetään, että vielä ei olla edes loppusuoralla, tuskin edes viimeisellä kierroksella urheilutermeillä ajatellen. Vaikkakin noin 15 000 ihmistä ympäri Suomen paiskii töitä kaiken aikaa, ja samanaikaisesti tietysti rahaa ”palaa” samassa suhteessa. Miten tällaiseen tilanteeseen on oikeastaan päädytty?

1. marras, 2018
Kulttuurihyvinvointia kaikille

Pirkanmaalle on valmistunut osana terveyden edistämistyötä ensimmäinen kulttuurihyvinvointisuunnitelma. Suunnitelmassa linjataan, että jokaisella pirkanmaalaisella tulisi olla mahdollisuus osallistua taiteeseen ja kulttuuriin vähintään 100 minuutin ajan viikossa. Samoin suunnitelman tavoitteena on lisätä taiteen ja kulttuurin käyttöä osana sosiaali- ja terveydenhuollon hoito- ja asiakastyötä.
Suunnitelma pohjautuu tutkimusnäyttöön, jonka mukaan taiteen ja kulttuurin äärellä oleminen tukee merkittävästi väestöryhmien hyvinvointia. Esimerkiksi syövän hoidossa kuvataiteella ja musiikilla on todettu olevan ahdistusta, masennusta ja hoidon sivuvaikutuksia lieventäviä vaikutuksia. Taideinterventioilla on tutkimusten mukaan myönteisiä vaikutuksia myös potilaan kokemaan mukavuuteen, kehon stressihormonipitoisuuden pienenemiseen ja verenpaineeseen lääketieteellisissä potilaille stressiä tuottavissa toimenpiteissä.
Musiikilla taas on tutkittuja vaikutuksia sydänpotilaiden elintoimintojen tasoihin, kuten verenpaineeseen, sykkeeseen ja sydänlihaksen hapentarpeeseen. Musiikin on myös todettu vähentävän leikkauksen jälkeisen kipulääkityksen tarvetta (Nina Airisto, Mediauutiset 6/2017)
Pirkanmaan alueellinen kulttuurihyvinvointisuunnitelma valmistui jo vuosi sitten keväällä, ja siinä on mielestäni mielenkiintoista se, miten kulttuurin avulla voidaan kaventaa eriarvoisuutta, toteuttaa yhdenvertaisuutta ja kulttuurin keinoin voidaan lievittää monia aikamme ongelmia, jotka varsinkin ikääntyvillä kulminoituu yksinäisyyteen ja sitä kautta arvottomuuden kokemuksiin:
” Kulttuurihyvinvoinnin arvopohja perustuu yhdenvertaisuuden toteutumiseen yhteiskunnassa ja ihmisten mahdollisuuksiin tulla hyväksytyksi ja näkyväksi omassa elinpiirissään ja yhteiskunnassa omana itsenään. Monimuotoiset kulttuurihyvinvointipalvelut tukevat kaikkien väestöryhmien yhdenvertaista toimijuutta ja osallisuutta. Tukea palveluiden suunnitteluun antavat monet valtakunnalliset ohjelmat sekä tutkimustieto kulttuurin ja taiteen vaikutuksista hyvinvointiin”. (Pirkanmaan alueellinen kulttuurihyvinvointisuunnitelma 2017).
Siispä ensi viikolla kaikki nauttimaan kulttuurista eri muodoissaan, ja vähintään 100 minuuttia, joka ei ole suuri määrä. Tervetuloa Aurinkorinteen Kulttuuriklubille.

8. marras, 2018
”Seurustelen lapsuuteni tärkeiden ihmisten kanssa”

Vanhojen valokuvien merkitys ihmiselle – ja erityisesti ikääntyneille – on huikea, tänään jälleen koin siitä elävän esimerkin. Jouko Hannu (kuvassa) oli nimittäin Aurinkorinteen Kulttuuriklubilla aiheessa ”Kyröläisiä kuvia ja muistoja” ja todellakin, tarinaa ja muistoja löytyi: ”tuon ihmisen tuossa kuvassa vasemmalla minä muistan hyvin” tai ”tuo tarjoilija on tuttu kuvan oikeassa reunassa”.
Hannun Joukolla todellakin lienee hämeenkyröläisiä kuvia tuhatmäärin. Hän kertoi, miten on itse kerännyt kuvia erilaisiin kirjaprojekteihin ja aina niitä on jäänyt muutamia satoja julkaistuista yli. Hienoa, että hän on tallentanut kirjoittamisensa ohella myös kuvina hämeenkyröläistä kulttuurihistoriaa. Nyt kuvia on mielenkiintoista katsoa ikäihmisten kanssa ja tapahtumia vuosikymmenien jälkeen, ja miten ihmiset, talot ja maisemat muuttuvat jne.
Professori emerita Helena Pihko kirjoittaa Lääkäriseura Duodecimin julkaisussa, että muisti on persoonallisuutemme kannalta keskeinen aivotoiminto. Sen avulla muodostamme kuvan itsestämme, arvioimme tämänhetkisten tapahtumien merkitystä aiemmin kokemamme valossa ja suunnittelemme tulevaisuutta:
”Koska muisti on paitsi oleellinen osa minuuttamme, myös jokahetkisen toimintamme perusta, sen sisällön on oltava samanaikaisesti sekä pysyvää että mukautuvaa. Kun muistikuvia palautetaan mieleen, niihin voidaan liittää uutta tietoa tai täydentäviä kokemuksia. Valokuvien katseleminen, yhteisistä muistoista toisten kanssa keskusteleminen ja muu tieto, jota saamme päivittäin ympäristöstä, muuttavat omaelämäkerrallisia muistikuviamme. Muistot voivat myös hävitä tietoisuudesta ja kadonneita muistoja voidaan tietyissä olosuhteissa palauttaa.
Kyky muistaa ja muistella vaikuttaa henkiseen hyvinvointiimme. Vaikeatkin kokemukset, jotka ovat tulleet käsitellyiksi siten, että niistä on syntynyt emotionaalisesti ehjä muistikuva, ovat elämää rikastuttavia. Isäni eli hyvin vanhaksi ja menetti lopuksi hiljalleen näkönsä. Viimeisinä vuosinaan hän istui usein silmät suljettuina, mietteisiinsä vaipuneena. Kerran kysyin, mitä hän mietti. ”Seurustelen lapsuuteni tärkeiden ihmisten kanssa”, hän vastasi. Lapsuuden muistot kantavat meitä elämämme loppuun asti”. (Helena Pihko, professori, emerita. Helsingin yliopisto 2018, lääkäriseura Duodecim)
Tähän ei minulla ole mitään lisättävää tai pois otettavaa. Itsekin olen huomannut, että joskus todellakin sitä tulee ”seurustelleeksi” lapsuuden ihmisten kanssa. Tai ainakin toisinaan pohdin, että missähän tämä tai tuo ihminen on nyt, miltä hän näyttää ja tuntisinko hänet jos tulee äkkiä jossain vastaan? Niin, ja tuntisiko hän minut?

15. marras, 2018
Kohtaamisia ajassa ja hetkessä

Tänään vietettiin Aurinkorinteellä Kohtaamispaikan avajaisia. Kyseessä oli Hämeenkyrön vapaaehtoiset Rönsy Ry.n järjestämä tilaisuus ja siis uuden, jatkossa kerran kuukaudessa avoinna olevan Kohtaamispaikan korkkaaminen. Avajaissanat lausui Rönsyn pj. Kaija Viitala, juhlapuheen piti projektipäällikkö Taina Niiranen Pirkanmaan liitosta, Kohtaamispaikan esittelyn Aino Fabrin Rönsystä, nauhan leikkauksen suoritti vt. sosiaalijohtaja Päivi Niemi ja maljapuheen kotihoidon päällikkö Sirpa Hiltunen.
Tilaisuus oli hieno ja lämminhenkinen, ja täytekakkukahvit kruunasi tilaisuuden. Vielä mainittava, että samassa tilaisuudessa monen paikan vapaaehtoinen Heikki Uusitalo antoi Aurinkorinteen käyttöön karaokelaitteiston, joka tuleekin tarpeeseen, koska meidän asiakaskunnassa on runsaasti musiikkinaisia ja -miehiä. Ja kaikkihan tiedämme, että laulu pidentää ikää ja tiivistää yhteisöllisyyttä. Kiitos Heikille tästä ja muustakin yhteistyöstä!
Niin, eihän vapaaehtoisuus ja vapaaehtoiset ole mitenkään uusi asia Aurinkorinteen arjessa. Jo vuonna 2014 tulivat ensimmäiset kuntouttavan työtoiminnan asiakkaat lähinnä kulttuurituokioiden esiintyjiksi. Sitten tuli kaksi muuta ja sen jälkeen pari vapaaehtoista joululaulujen säestäjiksi, sitten tuli vielä muita, ja vielä senkin jälkeen ja jne…. Tänään Kulttuuriklubin koko ohjelmisto pyörii pelkästään vapaaehtoisten voimin ja heitä on monta, todellakin noin 90 henkilöä ja monilta kulttuurin aihealueilta! Kiitos teille kaikille tähänastisesta, matka jatkukoon…
Pohdin tänään, että oliko se silloin 2014 eräänlainen varaslähtö vapaaehtoisuuteen? Vaikka en tiennyt määränpäätä enkä tiedä sitä oikeastaan vieläkään? Ehkäpä nämä ajatukset tulivat mieleen kun luin tässä joku päivä Pauli Tapion kirjoittamaa runokirjaa. Tapio voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon viime vuonna runokokoelmallaan Varpuset ja aika, joka teos onkin todella mielenkiintoinen: ”Kuvitelkaa äärimmäinen, törkeä varaslähtö. Kuvitelkaa juoksija, joka ei ponkaise vauhtiin vain ennen kuin lähtölaukaus annetaan. Hän lähtee jo ennen kuin muut kilpailijat ja yleisö ovat ehtineet stadionille. Hän lähtee ennen kuin lähtöviivaakaan on piirretty, tai maali¬viivaa. Ennen kuin rata on vedetty, stadioni rakennettu. Hän juoksee jo ennen kuin kukaan on keksinyt, että juoksemisesta voi tehdä urheilulajin. Hän juoksee ennen kuin itsekään tietää juoksevansa. Mikä varaslähtö!
Tällaista on luova toiminta: lähtemistä varkain – ja myös palaamista varkain. Tuliaisten tuomista retkeltä, jolle muut eivät tienneet sinun lähteneenkään. Jolle et itsekään välttämättä tiennyt lähteneesi ennen kuin vasta puolimatkassa tai myöhemmin. Luova toiminta, tällä tavalla ymmärrettynä, ei noudata kaavoja vaan luo itse edellytykset omalle toteutumiselleen ja vastaanotolleen. Se rakentaa ympärilleen kulttuurin voidakseen peilata itseään siihen. Saadakseen kiintopisteen, jonka varassa voi toistua, muuntua, elää.” (Tapio: essee Varaslähtö” 2017
Pauli Tapio kirjoittaa hienoa ajatuksenvirtaa elämän keskeneräisyydestä, siitä, miten olemme aina vaan matkalla, vaikka emme koskaan edes tienneet lähteneemme: ”Jokaisen, joka tänne syntyy, on keksittävä pyörä uudelleen, opeteltava paistamaan kananmuna ja täytettävä päänsä vieraalla kielellä, jota hän vasta paljon myöhemmin, itselleen tuntemattomista historiallisista syistä johtuen, alkaa kutsua äidinkielekseen. Toisin sanoen: vaikka maailma on valmis, kukin meistä ainutkertaisen elämänsä eläjistä joutuu rakentamaan sen uudelleen, itseään varten, niin hyvin kuin osaa. Ja tämäkin on luovaa toimintaa.” (Pauli Tapio: ”Varpuset ja aika”, Poesia 2017)

22. marras, 2018
Ihmisen jalanjäljillä

Joskus pohdin, että millaiset jalanjäljet jäävät ihmisestä kun hän on mennyt, mennyt mihin tahansa, sen viimeisen virran yli, tai muuttanut pois paikkakunnalta, pois maasta, maanosasta? Muutamia vuosia sitten hankin omille tyttärilleni kaulakorut, jossa oli pienet hopeiset jalanjäljet ja takana teksti: ”Kun kannoin sinua, meistä jäi vain yhdet jalanjäljet”. Silloinkin pohdin noita pieniä jalanjälkiä ja sitä, miten nopeasti ne häviävät ja äkkiä tilalle tuleekin isommat jäljet.
Rakel Vesasta (edesmennyt noin vuosi sitten) jäi paljon jalanjälkiä hämeenkyröläiseen maisemaan. Soittamisen, säveltämisen ja tanhuohjaamisen ohella hän kirjoitti runoja, josta moni läheinenkään ei tiennyt ennen kuin ne julkaistiin: vuosi sitten (muutamia viikkoja ennen kuolemaansa) ensimmäinen Muistojen poluilla ja tänä syksynä toinen Kohtaamisia. Molemmat kirjat on tuottanut ja toimittanut Arja Viitasaari, Rakelin tuttava ja vapaaehtoinen avustaja Tupalassa Rakelin viimeisimmiltä elinvuosilta. Jos Rakel on tehnyt syvät jäljet paikkakunnan maisemaan, sitä on tehnyt myöskin Arja. Kiitokset hänelle Teneriffan lämpöön!
Huomionosoituksena Rakel Vesan värikästä elämäntyötä kohtaan, vietämme muistojameja Aurinkorinteellä keskiviikkona 28.11 klo 12.30 alkaen. Tilaisuudessa luetaan Rakelin runoja, kuullaan hänen sävellyksiään ja tietysti tanssitaan. Mukana musisoimassa Rakelin poika Jouko Vesa, Pauli Koskela, Pekka Mäkelä ja solisti Mirja Poikkeus.

Niin, lupauduin sitten eduskuntavaaliehdokkaaksi. Kyllä, aion tehdä oman näköiseni kampanjan ja katson mihin se riittää. Näin urheilijatkin sanovat suorituksistaan. Minä olen aina ollut yhteiskunnallinen ihminen, kuten varmasti näistä kirjoituksistakin on tullut ilmi. Ja olen sitä myös työssäni sekä vapaa-ajalla. Vaikka yrittäisinkin kovasti kirjoittaa jotain muuta, aina lopussa huomaan taas kirjoittaneeni, ellen Sotesta, niin ainakin vanhusten hoivasta, syrjäytyneistä tai pääkaupunkiseudun leipäjonoista.
Havahduin yhteiskunnan epäkohtiin jo 1970-luvulla poliittisen laululiikkeen aikaan, ja silloin löysin itsestäni myös tinkimättömän maailmanparantajan. Ja vaikka se (maailma) ei minun ansiostani ehkä parantuisikaan, voin sitten eräänä päivänä ”kalkkiviivoilla” todeta, että olen ainakin yrittänyt parhaani.

29. marras, 2018
Ilmastopakolaisuus ja autioituvien talojen maaseutu

Maaseudulla näkee paljon autiotaloja – sellaisia, joita toki joskus asutetaan kesäisin mökkinä, mutta talvet usein värjöttelevät pimeänä ja ikkunoissa jääkukkaset. Mutta on myös taloja, joissa ei ole asuttu vuosikymmeniin, ja näissä taloissa ikkunat saattaa olla rikki, osa katoista romahtanut ja jopa pihapuita kaatuneena kenenkään niihin koskaan kajoamatta. Miksi näin? Ja koko Suomi pitäisi pitää asuttuna?
”Usein huonokuntoisten autiotalojen omistajina on perikuntia, jotka eivät halua myydä taloja mutta eivät myöskään laittaa rahaa niiden kunnostamiseen. Viranomaiset voivat lähinnä vain toivoa, että talojen omistajat heräisivät jossakin vaiheessa vaalimaan maaseudun kulttuurimaisemaa” Näin uutisoi YLEn uutiset parisen vuotta sitten.
Autiotalon omistajana saattaa olla perikunta, jonka jäsenillä voi olla erilaisia näkemyksiä siitä, mitä tyhjäksi jääneelle talolle pitäisi tehdä. Kun taloa ei ole aikanaan tunnesiteiden tai muiden syiden takia myyty, on edessä usein ongelmia. Talon kunnossapitoon ei liikene perikunnan rahaa ja talo ränsistyy lopulta purkukuntoon. Sen jälkeen todetaan, että purkaminen tulee liian kalliiksi eikä siihenkään haluta ryhtyä. Talorötiskä jää rumentamaan maisemaa. Lopulta talosta tulee kuitenkin helposti omistajalleen rasite ja olisikin tärkeätä oivaltaa, että se mikä yhdelle on raskas taakka ja rasite, voi jollekin toiselle olla aarre. (YLE, 2017)
Maaseudulla jää asumattomaksi myös hyväkuntoisia taloja väestön ikääntymisen vuoksi, kun ei enää pystytä leikkaamaan nurmikkoa, kolaamaan lunta tai muutoin elämä on yksinäistä ja epävarmaa. Varsinkin syrjäseutujen talot, pienet maatilat menevät huonosti kaupaksi ja siksi talot usein jäävät autioiksi – kun ”pilkkahinnalla” ei haluta luopua jopa vuosisataisista perintötiloista. Tässä kohtaa mietin, olisiko ilmastopakolaisuus (ja maahanmuutto yleisesti) meidän maaseutumme pelastaja ja asuttaja tulevina vuosikymmeninä?
Nythän on niin, että kuivuus autioittaa maata ennennäkemätöntä vauhtia esimerkiksi päiväntasaajan alueilla. (kuva Etiopian kuivuuskaudelta v. 2015). Eli jos ilmastonmuutosta ei pystytä torjumaan tehokkaasti, ympäristötuhojen vuoksi kotinsa jättäviä ihmisiä voi pian olla kymmenien miljoonien sijaan satoja miljoonia. YK:n pakolaisjärjestön arvion mukaan vuosina 2008–2015 ympäristösyistä pakenevia oli jo yli 26 miljoonaa (MTV-uutiset 2017)
Ilmastonmuutoksen myötä yhä useammat maapallon kolkat muuttuvat asuinkelvottomiksi tulvien, kuivuuden tai kuumuuden takia. Myrskyt ja muut luonnonkatastrofit pyyhkivät altaan kyliä, kaupunkeja ja saarivaltioita. Sen sijaan Suomen ja muun Pohjois-Euroopan houkuttelevuus alueena kasvaa. Luonnonvarakeskuksen mukaan Suomessa sadot voivat olla entistä suurempia ja puut kasvaa vauhdikkaammin.
Vielä ilmastopakolaisuuteen ei ole Suomessa juuri varauduttu. Esimerkiksi Maahanmuuttovirastolla ei ole erillistä ohjeistusta ilmastopakolaisuuteen liittyvien oleskelulupahakemusten käsittelyyn – eikä sellaisia hakemuksia ei ole toistaiseksi vastaanotettukaan. Mutta todennäköisesti ilmastopakolaisuus on arkipäivää jo 10-15 vuoden kuluttua. Silloin meidän maaseutumme ja autioituneet talot voivat olla erittäin houkutteleva vaihtoehto maailman pakolaisvirroille – eikä silloin puhuta pienistä pakolaismääristä vaan mittasuhteet saattavat olla valtavia.
Mitä voimme ihmisinä tehdä muuta kuin ottaa hädänalaiset ilmastopakolaiset vastaan. Me voisimme osoittaa heille asuinpaikaksi autioituvaa maaseutuamme, jota ei vielä ainakaan kuivuus vaivaa siinä mittakaavassa kuin Saharan reunoilla. Tulee muistaa, että koska meillä syntyvyys on ollut nyt historiallisen alhaalla, ilmastopakolaisuus muuttaa nämäkin tilastot nousuun ennen pitkää.
Tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa, mutta ennustan silti.

13. joulu, 2018
Yhteinen pöytä

Näinä päivinä olen iloinnut erityisesti siitä, että Hämeenkyrön Kunta huomioi Aurinkorinteen Kulttuuriklubin vapaaehtoiset ja kutsui heidät kaikki kiitokseksi yhteistyöstä yhteiselle jouluaterialle terveyskeskuksen ruokalaan. Lämmin kiitokseni tästä Hämeenkyrön Vanhusneuvostolle ja kunnalle sekä tietysti teille kaikille noin 100 henkilölle vapaaehtoisia, jota monin eri tavoin mahdollistatte Kulttuuriklubin päivittäisen ohjelman sekä tunnelman. Ilman teitä klubimme ei toimisi niin kuin se toimii nyt. Ja matka jatkuu…
Viimeisimmässä Askel-lehdessä Mari Teinilä kirjoittaa Joulun yhteisestä ateriasta ja että miten monimuotoisia näitä ateriahetkiä voi olla: yllätysillallinen, eroperheiden jouluateria, pakolaisleirin ateria, leipää ja kalaa hiilloksella, illallispiirejä jne. Teinilä kirjoittaa myös miten ”hetki taivasta toteutuu jo täällä maan päällä, kun saa aterioida yhdessä”. (Askel-lehti 12/2018)
Pohdin kuitenkin, miten monta yksinäistä ateriahetkeä saatetaankaan viettää arkena, mutta myöskin Jouluna. Sieluni silmin näen, miten yksinäinen vanhus avaa tyhjiöpakkauksen ja lämmittää sitä hetken mikrolla ja istahtaa keittiön pöytään syömään – yksin, suoraan rasiasta, koska miksi tehdä suotta tiskiä siitä, että kumoaa ruoan lautaselle. Tiedän myös ettei kaikki vanhukset edes lämmitä ruokaansa, koska se on liian työlästä, liian vaivalloista, ei jaksa seisoa niin pitkään mikron äärellä, on kiire takaisin lepäämään. Ja näitä vanhuksia on tässä maassa paljon ja joukko vaan kasvaa.
Ruoka-asioissa vielä: Tampereella muuten on hieno hanke menossa liittyen nimenomaan yhteiseen ruokailuun eli Yhteinen keittiö. ”Yhteinen keittiö on kaikille tarkoitettu tila, joka vahvistaa osallisuutta ja ehkäisee yksinäisyyttä. Matalalla kynnyksellä tarjotaan kaikille mahdollisuutta yhdessä toimimiseen ja mielekkääseen tekemiseen. Yhteisen keittiön tarkoituksena on luoda uusi toimintakulttuuri, joka perustuu useiden toimijoiden yhdessä tekemiseen.
Yhteisessä keittiössä valmistettavat ruoat ovat terveellisiä ja edullisia perusruokia, joita voi helposti tehdä kotonakin. Vaikka ruoka on tärkeää, pääpaino yhteisessä keittiössä on mukavassa yhdessä olossa. Yhteiseen keittiöön on kuka tahansa tervetullut. Yhteinen terveellisen ruoan suunnitteleminen ja valmistaminen sekä yhteinen ateriointi voivat olla osa yhteisen keittiön toteutusta pääpainon ollessa yhteisöllisessä kohtaamisessa. Hankkeen tavoitteena on myös lisätä terveitä elintapoja, arjessa selviytymistä sekä vähentää ruokahävikkiä. Tampereen yhteiset keittiöt ovat Peipontuvan korttelikerhossa Peltolammilla, Pispan palvelukeskuksessa Hyhkyssä ja Koilliskeskuksessa Linnainmaalla”.
Minusta tästä Tampereen mallista pitäisi ottaa ns. koppi muuallakin. Yhteinen keittiö saattaisi toimia hienosti esimerkiksi Hämeenkyrössä, jos nimittäin tahtoa löytyy. Ja miksei löytyisi? Täytyy muistaa, että Yhteinen keittiö-malli vähentäisi huomattavasti ruokahävikkiä, vähentäisi yksinäisyyttä ja hillitsisi ilmastonmuutosta sekä vahvistaisi yhteisöllisyyttä. Me voisimme oikeasti muuttaa varsinkin yksinäisten ja perheettömien koko ruokailukulttuurin inhimillisempään suuntaan, sillä olisi myös taloudellisia vaikutuksia sekä erittäin suuri merkitys yhteisöllisyyden näkökulmasta. Eikä se vaatisi kovin paljoa järjestelyjä tai työtä, eikä edes viitseliäisyyttä. Miksi emme kokeilisi tällaistakin?

27. joulu, 2018
Menneitä ja tulevia päiviä

Näin vuoden lopussa on tapana muistella menneitä. Minä kirjoitan tässä menneistä vain vähäsen, koska sisäinen ajatusrakennelmani katsoo mieluimmin tulevaan menneisyyden sijasta. Toki allekirjoitan täysin kenraali A. Ehrnrothin (1905 – 2004) paljon lainatun sitaatin: ”Kansa joka ei tunne menneisyyttään, ei hallitse nykyisyyttään, eikä ole valmis rakentamaan tulevaisuutta varten.” Ohessa kuva tulevaisuudesta, kenties jo olemassaolevasta futuristisesta maailmasta, joka vaikuttaa käsittämättömältä, mutta perin kiinnostavalta tietenkin.
Aurinkorinteella kohta mennyt vuosi oli tapahtumia täynnä. Siis pelkistettynä joka päivä kulttuuriohjelmaa ja lisäksi päiväkohtaiset muut palvelut, jotka liittyvät hyvinvointiin, kuntoiluun ja terveyspalveluihin. Pääsääntöisesti pyrin kulttuurikalenteria laatiessani (siis olen itse vastuussa kulttuuriohjelmista ja siksi käytän niistä kirjoittaessani minä-muotoa) huomioimaan vuoden kierron, liputuspäivät, teemaviikot ja teemapäivät jne. ja niiden merkeissä laadin myös ohjelmat. Lisäksi kerran kuussa on Hämeenkyrön seurakunnan ja Rönsy Ry.n tuottamaa ohjelmaa.
Pyrin niinikään kerran kuussa järjestämään päivätanssit, kerran kuussa runo/kirjallisuustuokiot ja kerran kuussa jotain kotiseutuhistoriaan liittyvää ohjelmaa. Näiden lisäksi käy erilaisia musiikkiryhmiä viikottain tai harvemmin sekä tanssiryhmiä ja kuoroja noin 2 kertaa vuodessa. Lisäksi on erilaisia luentoja silloin tällöin erilaisista aiheista. Näillä kaikilla Aurinkorinteen vapaaehtoisilla esiintyjillä siis tietty käyntijärjestys ja minulla tarkka toimintasuunnitelma kuukausiksi eteenpäin. Muuten homma ei toimisi niinkuin se toimii nyt.
Mutta kuvat puhukoot puolestaan. Kuten tunnettua, minä kuvaan paljon Aurinkorinteen elämää, siis kerään ja tallennan samalla hämeenkyröläistä kulttuurihistoriaa tältä osin. En koskaan kuvaa asiakkaita epäeettisesti vaan pyrin arvokkaaseen ja asiakkaita kunnioittavaan työskentelyyn tässä kohtaa ja kaikissa asioissa muutenkin. Olen tallentanut tälle kotisivulle noin 400 kuvaa vuoden 2018 tapahtumista. Kuvat ovat pilvipalvelussa eli I Cloudissa, vievät muuten liian paljon tilaa ja ovat sangen hitaita siirtää kotisivulle yksi kuva kerrallaan. Siksi käytän tähän pilvipalvelua. Katso kuvat yläpalkin osiosta ”Kuvalinkit ym.” tai suoraan täältä:
http://aurinkorinne.simplesite.com/430079712

Tulevista päivistä: Aurinkorinteellä vuoden vaihtuessa toimintamme jatkuu pääosiltaan vanhaan tuttuun tapaan, vaikka joitakin muutoksia tai ainakin kokeiluja on tulossa heti alkuvuodesta. Kokeilemme ruokapalvelua toiseen asentoon eli kun meille tähän asti on tullut ruoka terveyskeskuksen keittiöltä lämpövaunussa, josta on pöytiintarjoilu eli jaamme jokaiselle asiakkaalle aterian tarjottimelle ja viemme sen pöytään ja ruokailun jälkeen taas keräämme astiat ja palautamme tk.n keittiölle kuten lämpökärrynkin jne… Nyt kokeilemme niin, että meidän asiakkaat kävelevät itse (me henkilökunta avustamana ja opastamana) tk.n ruokasaliin ja jokainen asiakkaamme, joka siihen suinkin pystyy käy valitsemassa itse ruokansa linjastosta tarjottimelle. Me tietysti avustamme tässäkin. Ja tarkoitus tietysti aterian päätteeksi, että asiakas palauttaa tarjottimen ja lajittelee itse astiat niille kuuluville paikoille. Ja sitten paluu kävellen sisäkäytäviä takaisin Aurinkorinteelle. Asettelemme matkalle tuoleja, jotta asiakkaamme voivat välillä huilata vaikka mennen tullen.
Siis nyt ensi vaiheessa vain kokeilemme tätä toisenlaista ateriakäytäntöä, asiakaspalautteen ja käytännön kokemusten kautta sitten teemme päätöksen, otammeko kokeilun käyttöön vaiko jatkamme entiseen malliin.

Toivotan kaikille lukijoilleni onnekasta Uutta Vuotta 2019!

3. tammi, 2019
Kokeileva Aurinkorinne

Me Aurinkorinteellä lienemme osa Kokeileva Suomi-projektia, siis ainakin mitä tulee ateriakokeiluun. Nimittäin viikolla 2 (7 – 11.1) eli tulevalla viikolla kokeilemme ruokapalvelua toiseen asentoon. Tähän astihan meille on tullut ruoka (eli kuljetamme ruoan sekä puhtaat että käytetyt astiat mennen tullen päivittäin) terveyskeskuksen keittiöltä Aurinkorinteelle, josta lämpökärrystä on pöytiintarjoilu eli jaamme jokaiselle asiakkaalle aterian tarjottimelle ja viemme sen pöytään ja ruokailun jälkeen taas keräämme astiat ja palautamme tk.n keittiölle kuten lämpökärrynkin jne.
Nyt kokeilemme niin, että meidän asiakkaat kävelevät itse (me henkilökunta avustamana ja opastamana) tk.n ruokasaliin ja jokainen asiakkaamme, joka siihen suinkin pystyy käy valitsemassa itse ruokansa linjastosta tarjottimelle. Me tietysti avustamme tässäkin. Ja tarkoitus tietysti aterian päätteeksi, että asiakas palauttaa tarjottimen ja lajittelee itse astiat niille kuuluville paikoille. Ja sitten paluu kävellen sisäkäytäviä takaisin Aurinkorinteelle. Asettelemme matkalle tuoleja, jotta asiakkaamme voivat välillä huilata vaikka mennen tullen.
Tiivistettynä tämä kokeilu siis niin, että ruoan ja astioiden sijasta käytävällä liikkuukin meidän asiakkaat. Lisäksi henkilökunnan kontolta jää pois moninkertainen astioiden siirtely: kuljetuslaatikoista kaappeihin, kattaminen, keräily ja kuljetus. Näin henkilökunnan aikaa jäisi enemmän esimerkiksi asiakkaiden kanssa seurusteluun, muuhun toimintaan, erilaisten harrastuskerhojen perustamiseen ja vetämiseen yms.
Siis nyt ensi vaiheessa vain kokeilemme tätä toisenlaista ateriakäytäntöä ja asiakaspalautteen, (jonka keskustelun käymme jokaisen ryhmän kanssa erikseen mahdollisimman nopeasti kokeilun jälkeen) ja käytännön kokemusten kautta sitten teemme päätöksen, otammeko kokeilun käyttöön vaiko jatkamme entiseen malliin.
Lue täältä lisää Kokeileva Suomi-projektista: https://kokeilevasuomi.fi/etusivu

Juna liikkuu
Vielä ihan pakko kirjoittaa aivan toisesta asiasta. Taas kerran siteeraan Helsingin Sanomia, koska tiedän, että vain harvat täällä Pirkanmaalla lukevat sitä säännöllisesti ainakin minun tietääkseni. Tänään Maija Aalto kirjoitti ”kiirenappulasta”, jolla tarkoitti junissa olevaa ovenaukaisunappulaa, jota useimmat painaa jo kauan ennen kuin junan on tarkoitus pysähtyä. Pohdin, että kuinkahan monella meistä onkaan sisäinen kiirenappula, jota painellaan liian usein ja toisilla lienee se päällä lähestulkoon aina. Aalto kirjoittaa: ”Sitten sain itseni kiinni samasta. Sormeilen sitä nappia hermostuneena itsekin. Jos en tee niin ja seison lähinnä ovea, ennen pitkää takaa ojentuu jonkun vielä hätäisemmän käsi painamaan sitä puolestani. Samalla saan tuomitsevan katseen.”
Eräänlainen kiirenappula on myöskin kännykkä, netti ja nimenomaan Facebook. Pitää selata ja tykätä eli usein pitää painaa nappulaa, jos et niin tee, olet ”poissa”. Miten tämä aika kohteleekaan meitä näin? Tai miten me kohtelemme itseämme, kuka meitä käskee aina painamaan nappulaa? Mitä sillä muka on väliä, jos joku ei tykkää facessa? Kaikki ei voi koskaan tykätä kaikista.
Olen täysyn samaa mieltä Aallon kanssa: ”En usko uudenvuodenlupauksiin, ne sopivat hyvin harvinaiselle ihmistyypille. Meidät muut ne ajavat repsahduksiin, ylilyönteihin ja itseinhoon.
En siis aio lopettaa napin painelua, en internetissä enkä junan eteisessä. Kohtuutta mietin.
Sitä, että kenties kiireen ja pakonomaisen klikkailun vastapainoksi olisi ehkä hyväksi etsiä enemmän hetkiä, joista ne puuttuvat kokonaan. Keskittymistä. Pysähtymistä. Rauhaa. Ymmärrystä, että juna liikkuu, antaa sen liikkua. Niin on hyvä.”

10. tammi, 2019
Arvokas näkyväksi

Aurinkorinteen ateriakokeilu on onnistunut tähän mennessä loistavasti. Palaute on ollut pääsääntöisesti positiivista ja jatkossa käymmekin lounaalla terveyskeskuksen ruokalassa päivittäin klo 12. Itse olin sangen ennakkoluuloinen kokeilun onnistumisen suhteen, mutta nyt on myönnettävä, että olin väärässä. Kaikki on sujunut erittäin hyvin. Kiitos tk.n keittiön henkilökunnalle yhteistyöstä. Matka jatkuu.
Keskustelin tänään pitkään valokuvaamisesta ja kuvista yleisesti Jouko Hannun kanssa. Hän käy Aurinkorinteellä säännöllisesti vapaaehtoisena kulttuurin merkeissä ja viimeksi juurikin vanhojen kyröläisten kuvien aiheissa, joita kuvia hänelle on kertynyt melkoisesti erilaisten projektien oheistuotteina. Kuvaaminen on erittäin tärkeää kulttuurihistorian tallentamista ja keräämistä. Kuvien ja kuvaamisen arvo tietenkin ymmärretään vasta vuosikymmenien kuluttua, kun tämän ajan kuvat tavallaan ”löydetään”. Minun kuvaamiseni tarkoitus on paitsi kulttuurin tallentaminen, mutta myös – kuten otsikko – tehdä Arvokas näkyväksi.
Katri Äikiä kirjoittaa opinnäytetyössään Arvokas näkyväksi, voimauttava valokuva vapaaehtoistyössä (2016): ”Jokaisella on oma historiansa ja omat kokemuksensa, jokaisen oma ainutkertaisuus on arvokas. Valokuva toimii mieli- ja muistikuvien herättäjänä. Valokuvan avulla voidaan auttaa oman elämän hyväksymisessä ja tuoda esiin omia voimavaroja. Lempeä katse itseään kohtaan parantaa vuorovaikutusta toisten ihmisten kanssa.”
Aurinkorinteellä käy muitakin valokuvaamiselle vihkiytyneitä vapaaehtoisia, esimerkiksi Risto Pyry Majanen ja Erkki Jokinen. Kummankin työt ovat huikaisevia luonnon, ihmisen ja tarinan mestariteoksia, joiden äärellä aika pysähtyy.
Minä olen kuvaajana tavanomainen ja kuvaan pääasiassa tavallisen ihmisen arkea tavallisena arkipäivänä Aurinkorinteellä. Ainakin minusta itsestäni se tuntuu arvokkaalta ja tärkeältä työltä muun arvokkaan ja tärkeän työn ohella. Klikkaa auki yläosan palkki ”Kuvalinkit ym”.
”Jos malttaa kuunnella kuvaa, se kertoo omia tarinoitaan, jotka tietysti ovat katsojan tarinoita. Kuvan tunteet ovat katsojan tunteita. Kuva on mahdollisuus tarinaan, joka ei ole sanojen kaltainen, aikaa sitova tarina, vaan mielen tiloissa viipyilevä ajattomuus, menneen, nykyisyyden ja tulevankin mielikuvittelua, tässä ja nyt.” (Hietaharju, M. 2010. Kuuntele kuvaa, näkökulmia valokuvan tulkintaan).

17. tammi, 2019
Tie kotiin

Jokaiselle meistä tie kotiin on perin tuttu. Mutta entäpä jos sen tien unohtaa? Niin voi käydä meille kaikille jonain päivänä, koska muistisairaudet lisääntyvät tasaiseen tahtiin. Tällä hetkellä muistisairaita on Suomessa lähes 200 000, ja hurjempaa on luvassa, sillä vuonna 2050 muistisairata onkin jo kaksin- tai jopa yli kolminkertainen määrä.
Ikääntyneiden asuminen on murroksessa. Kun kotona ei enää pärjää yksin, olisi löydettävä paikka, jossa asuminen ja eläminen olisi turvallista, yhteisöllistä ja kuitenkin kodikasta. Sama ongelma on monissa Suomen kunnissa, palveluasuntoja rakennetaan, erilaisia hoivapaikkoja suunnitellaan ja ja samaan aikaan monikansalliset hoivakodit tarjoavat palveluitaan ikääntyneille.
Lapinjärvellä Uudellamaalla haluttiin tehdä toisin. Suunniteltiin kirkonkyläkylä kokonaisuudessaan muistiystävälliseksi. Vuonna 2016 Lapinjärvi pääsi sosiaali- ja terveysministeriön kärkihankkeeseen. Siitä tulisi ensimmäinen kunta, joka muuttaisi koko kirkonkylänsä muistiystävälliseksi. Ministeriö rahoittaisi muistiystävällisen taajaman suunnittelutyön: kävelyreitti olisi ympyrä, joka veisi aina kotiin. Reiteille tuotaisiin penkkejä lepopaikoiksi vähintään 150 metrin välein. Siellä täällä olisi kohtaamispaikkoja, pieniä aukioita.
Katsoin oheista kuvaa ja huomasin, että siinähän on vähän kuin Hämeenkyrön hyvinvointikampus (tai millä nimellä aluetta sitten kutsutaankaan kun Sote valmistuu ja selkenee – ja koska se tapahtuu, tai valmistuuko koskaan). Siis aivan samaan tapaan kuin Lapinjärvellä, voisi Hämeenkyrössäkin toteuttaa muistiystävällisen kylän? Ja malli sopii muillekin kuin vain muistisairaille. Kylä olisi turvallinen alue esimerkiksi vanhuksen käyskennellä yksinkin eikä pelkoa eksymisestä ole. Kävelytie veisi aina ihmisen kotiin, asui hän sitten Kurjenmäkikodilla, Veteraanitalossa, Siljankodilla… Ja meidän Aurinkorinne olisi monitoimitalo, kuten tälläkin hetkellä.
Niin, kuka kieltää toivomasta ja ajattelemasta tulevaisuutta?
”On hyvä olla olemassa määränpää, jota kohti kuljemme, mutta loppujen lopuksi vain matkalla on merkitystä.” – Ursula K. Lequin
Lue tästä linkistä enemmän muistiystävällisestä kylästä:

Ympyrän muotoinen kävelytie vie aina kotiin – Lapinjärvelle nousee maailman ensimmäinen muistiystävällinen taajama

24. tammi, 2019
Piirtäminen on maailman rakentamista

Tänään Aurinkorinteellä näin erään edesmenneen asiakkaamme lyijykynäpiirroksia. Niitä oli runsaasti ja useimmat muotokuvista oli piirretty omista lapsista, siis jo aikuisista miehistä. Piirroksista tunnisti heti ihmiset, sillä kuvat olivat tarkkoja, terävällä kynällä vedettyjä tarkkapiirteisiä muotokuvia. Kuvien kohde (kohteet, lapset) eivät varmasti ole olleet tietoisia, että äiti oli piirtänyt heistä niin paljon kuvia. Varmasti kuvat koskettavat nyt, kun äiti on poissa, lopullisesti.
Ja samaan aikaan kun katselin muotokuvia, yksi Aurinkorinteen vapaaehtoinen kulttuuritoimija käveli sisään ovesta ja kertoi, että voisi alkaa vetämään vanhusten piirustus- tai maalaustuokioita, josta toki oli jo ollut aiemmin vähän puhetta. Aivan, siinäpä voisi olla ideaa, ehkäpä joku muukin asiakkaamme voisi alkaa piirtämään, vaikkapa omien lastensa kuvia tai jotain muuta: kukkia, maisemia, mielen kuvia lapsuudesta, muistoja?
Stig Baumgartner (s. 1969) on Kuvataideakatemian lehtori ja keskittynyt nimenomaan piirtämiseen. Baumgartner sanoo, että ”piirtäminen on maailman rakentamista”, joka varmasti pitää paikkansa. Juurikin piirtämällä lapsi hahmottaa maailmaansa ja varmasti myös vanhus, joka voisi ikuistaa monet eletyn elämänsä tapahtumat piirtäen varsinkin, jos ei voi niistä enää puhua kenenkään kanssa.
Lisäksi Baumgarther määrittelee omaa piirtämistään: ”Se on ihan perustava asia. Se on aiheiden hakemista. Piirustuksessa täytyy näkyä aihe, syy miksi se on tehty. Aihe löytyy tekemisen kautta, lisäämällä ja poistamalla, kunnes tulee tunne, että nyt siinä on jotakin – vaikka sillä jollakin ei olekaan mitään nimeä eikä sitä voi muuttaa sanoiksi”.
Myöskään em. entisen asiakkaamme piirustuksilla ei ollut nimeä. Oli vain ne muotokuvat omista lapsista ja lisäksi muutamia esine- ja kukka-aiheita. Mutta ei missään nimeä. Ilmeisesti hänen maailmassaan nimiä ei tarvittu eikä varsinkaan muotokuviin, jossa olivat he kaikista läheisimmät, omat lapset.

31. tammi, 2019
Siitä mistä ei voi puhua

Viime päivinä vanhushoiva on puhuttanut kaikilla rintamilla, kaikilla pääuutiskanavalla ja monissa lehdissä – eikä turhaan. Minusta vanhusten asioista pitääkin puhua aina ja kaikkialla ja aion tässä puhua (ja kirjoittaa) minäkin, koska aihe on tärkeä, ajankohtainen, koskettaa monia ihmisiä ja puhuttaa meitä kaikkia, myös Aurinkorinteellä.
Aamutelkkarissa tässä joku päivä haastateltiin työoikeuden professori Seppo Koskista. Hän puhui nimenomaan siitä, mistä hoivan ammattilaisia on kielletty puhumasta – tai että miten eettiset säännöt ovat tulkittu väärin monissa tapauksissa. Tottakai on selvää että asiakkaan/potilaan asioissa pitää olla äärimmäisen tarkkana, mutta Koskinen painotti nimenomaan sitä, että selkeistä epäkohdista vanhuksen hoivapalveluissa pitää ehdottomasti puhua ja nostaa asia esille.
Vaikea sanoa mihin vanhushoivan keskustelu vielä johtaa, mutta ainakin eduskunta otti kiivaasti toisistaan mittaa hetki sitten. Toivoa sopii, että hoiva-asiat viimeinkin kiinnostaisivat muitakin kuin asianosaisia eli vanhuksen omaisia ja hoitajia. Minä olen kiinnostunut hoiva-asioista paitsi työni, myös omaisen näkökulmasta eli on selvää, että me kaikki olemme jonain päivänä hoivan keskiössä – potilaana/asiakkaana tai omaisena – ja silloin keskustelua ei voi ohittaa tuosta vaan.
Itävaltalais-englantilainen filosofi Ludwig Wittgensteinin (1889-1951) kuuluisa lausahdus ”siitä mistä ei voi puhua täytyy vaieta” kertoo olennaisen eli kuulija kiinnostuu erityisesti niistä sanoista, joista vaietaan. Miten siis kuuntelemme ihmistä? Mikä oikeastaan onkaan tärkeämpää kuin kuunnella ihmistä?
Elämme mielenkiintoisia aikoja.

6. helmi, 2019
Kun elämä riisuu

Vanhustyössä tulee usein esiin ajatus siitä, miten elämä riisuu ihmistä vähitellen, kohta kohdalta. Sanonta on vanha, mutta soveltuu edelleen nykykielelle, tosin en tiedä, ymmärtääkö nuori polvi sanonnan koko merkityksen. Itse ajattelen niin, että elämä riisuu ihmistä juuri silloin kun on sen aika eli kun eteen tulee tarpeeksi kova paikka – ja kaikki muu vähemmän tärkeä jää sillä hetkellä sivuun merkityksettömänä, vähäisenä, arvottomana. Ja meillä kaikilla tuo aika tulee eteen jonain päivänä ennemmin tai myöhemmin. Eikä siihen voi oikeastaan varautua mitenkään etukäteen. Koskaan ei voi tietää, mistä kohtaa elämä aloittaa riisumisen.
Keskusteluissa Aurinkorinteen asiakkaiden kanssa usein sukelletaan varsin syviin vesiin. Siis Aurinkorinteen päivä ei suinkaan ole aina ”rillumareitä”, vaikka silläkin (huumorilla ja hauskanpidolla) on toki sijansa Aurinkorinteen arjessa. Tärkeä puheenaihe on tietysti aina eletty elämä ja merkitykselliset tapahtumat, ilon ja onnen ohella myös ne ikävät ja surullisetkin kohdat, joita elämä on antanut koettavaksi. Mutta niilläkin on ollut tarkoituksensa, kuten eräs asiakas kerran mainitsi.
Diakonia-julkaisussa oli noin vuosi sitten artikkeli sielunhoidosta vanhustyössä. Silloin ajattelin ohikiitävän hetken, että sielunhoito ja keskustelu voisi olla tärkeää kaikille, myös Aurinkorinteen asiakkaille. Ja tällä viikolla Anu-pappi (Aurinkorinteen oma pappi Anu Mätäsniemi) otti yhteyttä ja tarjosi mahdollisuutta Aurinkorinteen asiakkaille ja kaikille muillekin erityisesti sielunhoidollisiin keskusteluihin. Minusta tämä on hieno avaus ja sillä on varmasti sijansa kaikenikäisille tässä pirstaleisessa ja kiireen kyllästämässä nykymaailmassa.
”Neljättä ikäänsä elävien ihmisten kanssa diakonian sielunhoidolliset syvyydet saavat omanlaisiaan sävyjä. Vanhan ihmisen sielunhoito on varsin vaativa laji. Kokemus elämästä on syvälle piirtynyt, ja sen sävyt ovat pitkän kehityksen tulos. Sielunhoitajan asettumista ja osaamista punnitaan, jos ihmisen maisemaa hallitsevat vahvasti luopuminen, tarkoituksettomuuden kokemus, kuoleman läheisyys. Samaan aikaan riippumattomuus, jaksaminen, terveys ja itsemääräämisoikeuden toteutuminen ovat selkeästi uhattuina tai jo murtuneet. Palettiin saattaa kuulua vielä yksinäisyyttä, kaltoin kohtelua, köyhyyttä, muistisairautta, päihdeongelmaa, itsetuhoisuutta. Loputon lista. Jumalan läsnäolon etsiminen näissä maisemissa hiljentää ja riisuu helpoista sanoista.” (www.diakoniaplus.fi)
Uusimmassa Aurinkorinteen uutiskirjeessä, joka lähtee jakoon perjantaiaamuna ja myöskin kotisivulla on Anu Mätäsniemen puhelinnumero, josta voi varata ajan sielunhoidolliseen keskusteluun joko Anun työhuoneessa Isopappilassa tai hänet voi kutsua kotiin käymään. ”Kun ihminen otetaan tosissaan, hänen kokemuksensa ihmisarvosta vahvistuu. Diakoninen kohtaaminen on viesti Jumalalta, joka pysyy vierellä.” (www.diakoniaplus.fi)

14. helmi, 2019
Ommeltu onni

Silmälasinsa särkenyt vanki pyytää elinkautisvankia auttamaan viikkokausia vireillä olleen ompelutyön viimeistelyssä. Pyyntö on häpeällinen, akkojen juttu, mutta toisaalta häntä sitoi lupaus auttaa ja vankilassa lupaukset on tapana pitää. Välttääkseen häpeän vanki päätti tehdä ompelutyön yöllä ettei kukaan näkisi. Käsityö hotkaisi ison pahan pojan valtoihinsa ja kun aurinko nousi, mies vaan ompeli.
Mutta tieto käsityön harrastajasta kuitenkin levisi ja lopulta uusi harrastus imaisi monet muutkin vangit pauloihinsa: – Ompelu sai minut rauhoittumaan, pysähtymään ja ajattelemaan. Ommellessa mieleen tulee kaikenlaisia pieniä asioita, jotka voivat yllättää, totesi muuan vanki ja jatkoi: ei edes päivittäisiä kyyneleitä!
Työn tutkijat ovat sanoneet, että aikaansaamisen kokemus on yksi tärkeimmistä työn mielekkyyden selittäjistä. Eikö juuri tuo kokemus olekin sävyttänyt vuosituhansia työtä tekevän ihmisen mieltä? Moni kokee, että juuri tätä kokemusta kaivattaisiin kiivaasti myös nykytyössä.

Aurinkorinteellä muutamat asiakkaat kutovat sukkaa ja aikaisemmin virkattiin, aina on kuitenkin käsityö saatavilla, jos/kun joku haluaa tehdä käsityötä. Tutkijat väittävät, että käsityön tekeminen liittyy onnellisuuteen. Itsekin uskon siihen, siis että ihminen tarvitsee käsityön tekemisen tuomaa tunnetta, itse en osaa määritellä, onko se onnellisuutta vai jotain muuta. Mutta, mihin käsityön tekijän onnellisuus perustuu? Eikö siihen, että käsillään tekevä voi omin silmin nähdä, mitä ja miten on tullut tehtyä!

”Käsityön taidot ovat olennainen osa suomalaista elämänmuotoa – osa sen vahvinta ydintä. Aina näihin virtuaalitodellisuuden ja globalisaation aikoihin saakka olemme oppineet sinnittelemään käden taitojen avulla läpi vaikeiden aikojen, keksimään ratkaisuja materiaalien puutteeseen ja selviytymään oivaltavien ratkaisujen avulla. Käsityön taito on ollut ratkaisu moneen asiaan. Se nostaa esille sen hiljaisen tiedon, johon turvautuminen on merkinnyt joskus enemmänkin kuin korkea koulutus. se vaalii perinteitä, se pyrkii tuottamaan kauniita, kestäviä ja käyttökelpoisia tuotteita. Sillä on vahva psyykkinen ja sosiokulttuurinen merkitys. Se merkitsee perusosaamista, inhimillistä perustaitopääomaa.” (käsityötieteen professori emerita Pirkko Anttila)

21. helmi, 2019
Muovinen aikakausi

Tämä artikkeli on julkaistu noin vuosi sitten jossain, minä kopioin jutun silloin itselleni koneeni uumeniin myöhempää käyttöä varten ja nyt on tullut tuo ”myöhempi”. Muistin tämän kun luin tänään Hesarista keravalaisten lasten alkaneen ompelemaan kestokasseja korvatakseen kaupan muovikassit. Muovikassit ovat nimittäin Suomessa jonkinlainen ongelma, mutta vielä hyvin vähäinen verrattuna Intiaan:
”Intiassa Mumbaissa Versovan rannalle huuhtoutuu valtavat määrät muoviroskaa. Kerran viikossa vapaaehtoiset puhdistavat rannan talkoilla. – Meri huuhtoo roskat rannalle. Ranta täyttyy roskista 2-3 kuukaudessa. Jos sitä ei siivoa, roskaa tulee koko ajan lisää. Meri on kalojen ja merieliöiden elinympäristö. Millä oikeudella me likaamme niiden kodin, kysyy ranta-aktivisti Afroz Shah.
Joka minuutti yksi rekkalastillinen muovia dumpataan mereen. Joka vuosi yli kahdeksan miljoonaa tonnia muovia päätyy maailman meriin. Nykymenolla vuoteen 2050 mennessä maailman merissä on enemmän muovia kuin kaloja. Ongelma on maailmanlaajuinen. Ajan myötä muovit pilkkoutuvat pieniin palasiin, joita merieläimet syövät. Mikromuovit voivat päätyä myös meidän lautasillemme. – Tämä simpukka-annos sisältää noin 90 mikroskooppista muovipalaa, esittelee ekotoksikologi Colin Janssen Ghentin yliopistosta näyttäen annosta.
Mikromuovien vaikutuksia elimistössä on vasta alettu tutkia. – Monet lääkärit, tutkijat ja professorit haluaisivat tietää, mitä mikromuovit voivat aiheuttaa elimistössämme. Suora vastaus on, että emme tiedä, toteaa Janssen.
Merilintujen vatsat muovia pullollaan. Muovi on jo osoittautunut kohtalokkaaksi esimerkiksi merilinnuille. Esimerkiksi kuolleina löydetyistä linnuista löytyy jatkuvasti muovia. – Nämä ovat kuolleet hitaasti. Sulkiakin on irronnut, sanoo tutkija Jan van Franeker Wageningenin merentutkimuslaitoksesta tarkastellessaan rannalta löydettyjä kuolleita lintuja. Monien lintujen vatsasta löytyy muovia. Muovi on täyttänyt linnun vatsan eikä se ole tuntenut nälkää. Sen takia se on luultavasti nääntynyt nälkään. – On häpeä ihmiskunnalle, että muovia löytyy eläimistä, puuskahtaa van Franeker. Merten muoviongelmaa yritetään ratkaista esimerkiksi muovipussikielloilla. Muoviroskan keräämiseen merestä on kehitetty laitekin, mutta se on vasta koekäytössä” (Tiede-lehti 2017)
Monet Aurinkorinteen asiakkaat muistavat, miten muovi tuli markkinoille Suomessa. Taisi olla 1950-luvun lopussa tai 1960-luvun alussa. Ensin tuli ämpäreitä ja sitten kaikkea muutakin, ja lopulta muovista tehtiin melkein kaikkea mahdollista. Ja nyt siitä haluataan eroon. Ja on todellakin pakko päästä ainakin jonkinlaiseen ratkaisuun muovin vähentämisessä maailmanlaajuisesti.
Pitäisikö siis alkaa ompelemaan kestokasseja? Alku on sekin, jos ei ole koko ongelman ratkaisu.

28. helmi, 2019
Muinaiset mytologiat

Tänään vietetään Kalevalan päivää ja suomalaisen kulttuurin päivää. Näin teimme myös Aurinkorinteellä. Jouko Hannu oli vieraana Kulttuuriklubilla aiheenaan Kalevalan kuvat ja tarinat ja mielenkiintoista tarinaa riitti jopa niin, että lopulta en ollut varma, elääkö Kalevalan henkilöt edelleen. Siis meissä kaikissa suomalaisissa saattaa olla ainakin jossain määrin pala Kalevalaa eli kannamme sisällämme ripauksen tätä meidän huikeaa muinaisuutta, jotain kesyttämätöntä ja aitoa ”väinämöistä” tai ”mielikkiä”. Ainakin minä tunnen monia nykyhämeenkyröläisiä, joita voisi suoraan verrata joihinkin Kalevalan henkilöihin. Ja juuri tästä syystä Kalevala on varsin mielenkiintoinen ja aina ajankohtainen.
Olenkin ollut aina (niin kauan kun olen Hämeenkyrössä asunut) sitä mieltä, että juuri se oikea Kalevala on täytynyt olla täällä Hämeenkyrössä. Täällä on sukunimiä ja paikannimiä, jotka viittaavat selkeästi Kalevalan nimistöön, ja koski, Hämeen hälläpyörä sekä moni muu maisema, joka tuo mieleen juurikin Kalevalan tarinoiden mystiset tienoot. Tai sitten Kalevala on ollut kaikkialla ja ei missään eli muinaiset mytologiat ovatkin kiehtovia juuri syystä, että mielikuvituksen rajat voivat ylittyä reippaasti – eikä se haittaa ketään, pikemminkin päin vastoin.
Tänään Kalevalan päivänä pukeuduin muutamiin pronssisiin Kalevalakoruihini, joita olen vuosikymmenien saatossa saanut lahjaksi syntymäpäivinä ym. Paremminkin korut sopivat juhlatilaisuuteen, mutta ehkäpä kerran vuodessa niitä voi käyttää töissäkin ko. päivää juhlistamaan. Kuitenkin Aurinkorinteen asiakkaille myös arjen juhla on aina juhlaa ja siksi erityispäivät almanakassa ovat aina muistamisen ja juhlistamisen arvoisia.
Myös kansallispuvut ja muinaispuvut kuuluvat Kalevalan päivään. Euran emännän puku (kuvassa) on mielenkiintoinen: puku on suomalainen muinaispuku ja puvun malli on saatu Euran Luistarissa sijaitsevasta muinaishaudasta löydetyn viikinkiaikaisen puvun jäännöksistä. Ne löydettiin vuonna 1969 niin kutsutun Euran emännän haudasta, joka on ajoitettu vuosille 1020–1050.
Euran emäntä oli noin 45-vuotiaana kuollut nainen, joka oli oman yhteisönsä mahtinainen ja arvostettu jäsen. Hänet haudattiin arvokkaassa juhlapuvussa, johon kuuluivat alus- ja päällysmekot sekä esiliina. Euran emännällä oli yllään myös runsaasti erilaisia koruja. Löytö oli aikoinaan mullistava, sillä tuolloinen mielikuva muinaispuvuista perustui nykyisiin kansallispukuihin, joiden mallit ovat vuosisatoja myöhemmältä ajalta. Ainoastaan kansallispukuihin liitetyt korut pohjautuvat esihistoriallisiin löytöihin. Euran puku on ainutlaatuinen myös muihin suomalaisiin muinaispukuihin verrattuna, koska kaikki sen elementit ovat peräisin samasta haudasta. Lisäksi se on värejä myöten pyritty tekemään mahdollisimman paljon alkuperäistä vastaavaksi. (Wikipedia 28.2.2019)
Niin on pitkät miun pihani,
kuin on pitkät pilven rannat,
niin on kaiat kaivotieni,
kun on kaiat kaaren rannat,
sinne oikein oveni,
kunne oikein otavat.
(Mateli Kuivalattaren runo vuodelta 1838: SKVR VII2 2106)

7. maalis, 2019
Jaettujen kokemusten olemus

Mennyt viikko on ollut huikea Aurinkorinteellä, kuten useimmat päivät ja viikot yleensäkin. Hyvän mielen viikko kokosi yleisöä mielenkiintoisia luentoja kuuntelemaan. Saimme kuulla paljon uutta asiaa mm. jalkahoidosta, josta luennoi jalkahoitaja Päivi Nylander, mm. kosketuksen voimasta puhui Elina Väinä hoitola Valonlähteestä sekä tänään torstaina Virpi Raipala-Cormier parantavien yrttien maailmasta sekä mielen levollisuuden vaikutuksesta ihmisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Saimme näytteitä kokeiltavaksi sekä nipun luettavaa, joka onkin varsin mielenkiintoinen ja hyödyllinen opas yrttien maailmaan ja hyvään oloon.
Keskiviikkona kävi Yhteiskoulun leivontakerholaiset (leivonnaisten kera, joita saimme maistella) opettajineen, joka sekin oli hieno ja lämmin tapaaminen. Vanhusten ja nuorten kohtaamisessa on aina taikaa, jota ei osaa ihmismieli selittää, siinä ei esimerkiksi 85 vuoden ikäero tunnu missään.
Ja tulevalla viikolla hämeenkyröläinen huippuosaamisen kavalkadi jatkuu, sillä maanantaina 11.3 kuvataiteilija Liisa Hietasen Veijo, teossarjasta Kyläläiset tulee vierailulle noin klo 11 – 15 välillä. Ja silloin on myöskin Veijon malli paikalla eli Weijo Koskiranta haitaristiystävänsä Teuvo Suoniemen kanssa eli Peräkamarin Pojat silloin framilla esiintymässä. Kuvassa Liisa Hietanen teoksensa ja mallin kanssa. Mutta kumpi on kumpi?
”Toteutan veistoksia virkaten ja neuloen. Tekniikastani on muodostunut osa ajatteluani. Se on jatkuvaa ja läsnäolevaa antaen muotokuvalle aikaa saada luonteensa. Työstän tällä hetkellä Kyläläiset teossarjaa, joka käsittää oman kotikyläni asukkaiden muotokuvia. Pohdin sarjassa tuttuuden ja jaettujen kokemusten olemusta. Samat tutut tuntemattomat tulevat päivittäin vastaan kylän raitilla ja yhteinen maailmamme on pienen kylän kokoinen. Teen nykyhetken kuvausta, joka taltioi omaa kokemuspiiriäni, mutta samalla jotakin kaikille yhteistä.” (Liisa Hietanen 2017)
Ja paljon muutakin mielenkiintoista ohjelmaa on luvassa tulevalla viikolla. Lue lisää kohdasta ”Ohjelmaopas”.

15. maalis, 2019
Aurinkofestareita odotellessa

Tänä keväänä ei aurinkoa ole kovin paljon näkynyt, säätila on ollut enimmäkseen pilvinen, sateinen ja harmaa. Mutta me Aurinkorinteellä kuitenkin ollaan jo kesän tunnelmissa. Piatsi että suunnitellaan kesälomia, sijaisjärjestelyjä jne, suunnittelemme myös odotettua keskikesän kohokohtaa eli Aurinkofestareita. Suunnittelu on alkuvaiheessa, mutta päivämäärä on jo päätetty eli keskiviikko 19.6.
Muutakin kivaa kesälle on suunnitteilla eli pieni iltapäivän kotiseuturetki hämeenkyröläisen kansallismaiseman äärelle Kierikkalaan. Tämäkin suunnitelma on lähinnä ajatuksen tasolla, mutta ideana olisi vierailla ryhmä kerrallaan mökillä, jonne pääsee pikkubussilla ja jossa juodaan iltapäiväkahvit maisemaa ihaillen. Tämäkin tapahtuma tarvitsee kauniin kesäpäivän ja mielellään auringon helottamaan täydeltä terältä. Katsotaan siis millaisen kesän saamma tänä vuonna. Omasta puolestani voisin toivoa hieman vähemmän hellettä kuin viime kesänä, mutta tässä kohtaa ihmisen toiveet tuskin toteutuu.
”Aurinko ei paista vain muutamalle puulle ja kukkaselle vaan koko avaran maailman iloksi.” – Henry Waard Beecher

Ja vielä muutama sana lempiaiheestani eli Sotesta, jonka kaatuminen ei ollut minulle mikään yllätys, mutta hallituksen kaatuminen sen sijaa sitä oli. Nyt sitten katsotaan mielenkiinnolla eteenpäin, miten esimerkiksi soteasioita lähdetään maakunnallisesti toteuttamaan, suunnitelmia on paljon ainakin Pirkanmaan osalta.
Jälleen elämme mielenkiintoisia aikoja.
21. maalis, 2019
Eilinen elää

Ketä tartuit viimeksi kädestä? Muistatko? Muistot tekevät sinusta sinut ja minusta minut. Ne ovat hetkiä täynnä kipua ja kauneutta. Kaikkea arvokasta. Näin Elävän arkiston uudistusta varten muutamia vuosia sitten tehty tehty tv-spotti kertoo runollisin kuvin ja sanoin muistoista, muistamisesta ja Elävän arkiston tarjonnasta. Niin, minusta ehkä on tulossa tarpeeksi pitkään elämää nähnyt, jotta katson mielenkiinnolla Elävän arkiston tuotantoa. Miksi en katsoisi, kuvat ovat muistoja, jotka tuovat mukanaan suunnattoman määrän elettyjä hetkiä.
Haluaisin tähän kohtaan kirjoittaa muutaman rivin telkkarin ohjelmapolitiikasta, mutta siitä varmaan joku vetää ”herneen nenään”, joten parempi olla kirjoittamatta siitä aiheesta mitään. Ja mikä minä olenkaan arvostelemaan tätä tai tuota ohjelmaa, on vaan sanottava, että makunsa kullakin ja että kaukosäätimessä on nappula, jolla telkan saa äkkiä pimeäksi tarvittaessa.
”Missä olit eilen? Missä olit kun maailma pidätti henkeään? Kun tajusit, että kaikki muuttuu? Minä haluan muistaa ne hetket. Muistan kohisevan katsomon ja leikkikaverini unelma-ammatin. Muistan surun poskillasi ja hiljaisuuden merkityksen. Muistan myös henkiin heräävän kaupungin ja matkalaukkuun pakatun odotuksen. Joskus elämä on kuin hullu vuoristorata, mutta hymyllä sadepisaratkin saa nauramaan. Kun ystävyys muuttuu rakkaudeksi, syntyy uusia muistoja. Elinen elää”.
”Ei ole olemassa ylimääräistä aikaa, ei vapaa-aikaa tai joutoaikaa. Sinulla on vain elinaikaa. Anna mennä!” – Henry Rollins

28. maalis, 2019
Kevät ja Hakaniemen ranta

Näin keväisin tulee aina mieleeni Kevät, siis Liisa Akimofin sävellys v. 1985. Sattumoisin kävin siihen aikaan usein Helsingissä ja mm. Hakaniemen ranta tuli tutuksi kuten myös Kaivopuiston rannat, Kampin alue ja Hietaniemen tori.
Jos on Hämeenkyrökin kaunis, on sanottava, että myös Helsinki on kaunis kaupunki keväällä ja kesällä. Tietysti kauneus on katsojan silmässä, mutta…
On siis kevät, kuljen Hakaniemenrantaan.
Tuuli ei tuule, mutta sade kyllä jaksaa.
Kevät, pystynkö mitään enää antaa?
Konkurssin koin, en haluu enää maksaa.
Kevät, kuljen Hakaniemenrantaan.
Sydän ei tunne, mutta jalat vielä kantaa.
Kevät, pystynkö mitään antaa?
refrain:
Sinä tarjosit salmiakkia.
Minä olin hölmö, panin peliin koko elämän,
Vaikka tarjosit vain salmiakkia.
Minä olin hölmö, panin peliin koko elämän…

Tähän päivään palatakseni, viime päivinä on taas tapahtunut järkyttäviä asioita. Oikeastaan en enää tiedä mitä pitäisi ajatella lapsiin kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta – kuin tietysti sen, että rikolliset on saatava kiinni ja tuomittava tuntuviin rangaistuksiin teoistaan. Tässä vaiheessa ei voi tietää, mitä kaikkea näiden tapahtumien taustalta löytyy, mutta jotenkin aavistelen ettei ainakaan mitään hyväksyttävää toimintaa. Miten tällaista voi tapahtua kenenkään tolkun ihmisen sitä huomaamatta tai puuttumatta tilanteeseen?

4. huhti, 2019
Eläkkeelle – ja takaisin

Tänään jälleen kerran mielenkiintoinen artikkeli Hesarissa. Nytkö viimein ollaan todella havahduttu vanhushoivan ongelmiin ja Jaakko Valvanne (kuvassa vasemmalla) nimetty uuteen pestiin suoraan eläkkeeltä: geriatrian emeritusprofessori Jaakko Valvanne on nimetty Esperi Caren laaturyhmän puheenjohtajaksi.”Hoidon laadun parantaminenhan on se tavoite, joka Esperi Carella on”, Valvanne sanoo.
Hän on vieraillut kahdessa Esperi Caren yksikössä Keski-Suomessa oma-aloitteisesti ja ollut ilahtunut siitä, että niissä laaturyhmän perustaminen on koettu positiiviseksi asiaksi.
Kevään mittaan puhuttanut, vanhusten hoivaa koskeva kohu alkoi tammikuun lopulla, kun Valvira keskeytti Hoivakoti Ulrikan toiminnan Kristiinankaupungissa. Tämän jälkeen Esperi Care on esimerkiksi ilmoittanut palkkaavansa lisää työntekijöitä ja aloittavansa koulutusohjelman hoiva-avustajille.
Valvanteen mukaan yksityisen ja kunnallisen vanhustenhoidon osalta on samat kolme ongelmaa: asenne, ammattitaito ja johtaminen. Vanhushoidon asennetta Valvanne haluaisi muuttaa ihmislähtöisemmäksi. Ammattitaito ei puolestaan ole hänen mukaansa läheskään niin hyvä kuin pitäisi. ”Usein olen kuullut väitettävän, että olemme ammattitaitoisia, mutta meitä on liian vähän. Kumpikaan ei pidä paikkaansa.”

Todellisuudessa geriatrista ja gerontologista osaamista ei Valvanteen mielestä ole ollenkaan niin paljon kuin sitä pitäisi olla. ”Sen takia ei kukaan voi ylpistellä hyvällä ammattitaidolla.”
Johtaminen on kuitenkin Valvanteen mukaan ongelmista suurin. ”Meillä on liian paljon laatuvaihtelua.”
Valvanne kertoo olleensa ”ihan tyytyväisenä eläkkeellä”, kun pyyntö toimeen tuli.
Valvanne on vuosikausia peräänkuuluttanut toiminta- ja johtamiskulttuurin muutoksia vanhustyöhön, joten tilaisuus auttaa muutoksissa konkreettisesti tuntui liian tärkeältä ohitettavaksi. ”Mulla on niin paljon kokemusta ja näkemystä, että sille osaamiselle voisi olla hyötykäyttöä.” (Helsingin Sanomat 4.4.2019)

11. huhti, 2019
Elämän ihmeitä

Pääsiäinen kolkuttaa ovella, parasta on avata ovi ja toivottaa samalla tervetulleeksi kaikki mitä se tuo mukanaan. Minulle kaikki uusi alkaa alkaa aina pääsiäisestä. En osaa selittää miksi näin on, mutta ehkäpä osansa on pitkän talven väistymisellä, uuden heräämisellä ja valon lisääntymisellä – ehkäpä myös ikivanhoilla sukupolvien mittaisilla perinteillä, joiden alkuperää en edes tiedä. Mutta kaikkea ei tarvitsekaan ihmisen tietää…
Tässä muutamia pääsiäisen symboleita, jotka saattavat olla toisille varsin vieraita, mutta liittyvät vahvasti juuri pääsiäisen sanomaan ja perinteisiin. Uskonnolliset perinteet ovat juurikin pääsiäisenä vahvasti läsnä, tosin nykypäivänä jo osittain kadonneet tai kadotettuina, jos niitä ei erikseen ota esille ja kerro jälkipolville. Puhuttu perintö on edelleen tärkeää tiedon välittämistä, vaikka herra google tietää kaiken vain yhdellä napin painalluksella. Vai tietääkö?
– Pääsiäismunat: Muna muistuttaa pääsiäisen sanomasta. Tuoreen munan kuori näyttää kiveltä, silti sen sisällä on uuden elämän alku.
– Pääsiäisnoidat: Pääsiäisessä on kysymys hyvän ja pahan taistelusta. Jeesuksen ollessa haudassa pahat temmelsivät maan päällä. Tästä muistuttavat noidat ja trullit.
– Pääsiäispuput: Puput ovat keskieurooppalainen tapa. Pääsiäispupu tuo suklaamunia ja piilottaa ne puutarhaan. Tapa suuntaa mielen elämän ihmeeseen.
– Pääsiäisen värit: Valkoinen ja keltainen liittyvät pääsiäiseen. Valkoinen kertoo esimerkiksi siitä, että Jeesus kuoli viattomana. Keltaiset narsissit kertovat uudesta elämästä.
– Pääsiäislammas: Lammasateria on juutalainen perinne. Kristityt saivat pääsiäislampaalle uuden merkityksen Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen kautta.
– Mämmi: Perinteisin suomalainen pääsiäisruoka juontuu juutalaisen pääsiäisjuhlan happamattomaan leipään.
– Pasha: Venäläisperäinen pääsiäisherkku valmistettiin alun perin paaston aikana talteen kerätystä maidosta.
Jokainen tietysti viettää pääsiäistä omalla tavallaan, mutta minusta on tärkeää ainakin tietää erilaisten juhlapäivien merkitys myös tässä ajassa.
Kun tulee pääsiäinen,
niin silloin alkaa kevät.
Pienet kissat valkoisina
pajuun kiipeilevät.
Muutakin on kummaa;
kukko helttapäinen
munii munat koreat,
kun on pääsiäinen.
– Aale Tynni –

21. huhti, 2019
Jää sulaa

Tänään aurinko paistaa ja on pääsiäinen, kevään, ilon ja valon juhla. Ja kevään ihmeitä onkin nyt luonto tulvillaan. Perennapenkkini on räystään alla paikassa, johon tietysti kasaantuu talvella paljon lunta katolta sekä myös kolaamislumia. Viikko sitten ajattelin, että tuo lumikinos ei tuosta sula ennen toukokuuta. Mutta kas, tänään siinä kohtaa nousee jo narsissit.
Järvellä näkyi kaiken kattava jää vielä muutama päivä sitten ja nyt Purimon salmessa lainehtii ja lähirannoilla tumma hyhmäinen jää, joka sulaa aivan näinä päivinä. Jään sulaminen ja kevät on meille aina iloinen asia, mutta samalla pohdin jään sulamista koko meidän planeetan mittapuussa: ”Etelämantereen jää sulaa tällä hetkellä kuusi kertaa nopeammin kuin 40 vuotta sitten. Vuodesta 1979 vuoteen 1990 Etelämantereella suli vuosittain keskimäärin 40 miljardia tonnia jäätä. Vuosien 2009 ja 2017 välillä sulaneen jään massa oli kasvanut jo 252 miljardiin tonniin vuodessa.
Tutkijoiden mukaan nykyinen sulamisvauhti johtaa merenpinnan tuhoisaan nousuun. Etelämantereen jää sulaa tällä hetkellä kuusi kertaa nopeammin kuin 40 vuotta sitten. Vuodesta 1979 vuoteen 1990 Etelämantereella suli vuosittain keskimäärin 40 miljardia tonnia jäätä. Vuosien 2009 ja 2017 välillä sulaneen jään massa oli kasvanut jo 252 miljardiin tonniin vuodessa. Tutkijoiden mukaan nykyinen sulamisvauhti johtaa merenpinnan tuhoisaan nousuun.
Tutkimuksen vastuuhenkilö Eric Rignot Kalifornian yliopistosta huomauttaa, että nykyisellä tahdilla merenpinta noussee useita metrejä tulevina vuosisatoina. Vuoteen 2100 mennessä merenpinnan odotetaan nousevan 1,8 metriä, mikä aiheuttaa mittavia tulvia useisiin rannikkokaupunkeihin. Tutkijoita huolettaa erityisesti havainto, että jäät sulavat myös aiemmin vakaina pidetyillä alueilla Etelämantereen itäosissa. Tutkimus julkaistiin yhdysvaltalaisessa vertaisarvioidussa Proceedings of the National Academy of Sciences -tiedejulkaisussa. Lähde: AFP 15.1.2019”
Näistä katastrofaalisista ilmastouutisista huolimatta toivotan pääsiäisen rauhaa ja valoa kaikille lukijoille!

25. huhti, 2019
Lohtuhuivi

Seurakunnissa eri puolilla Suomea on innostuttu neulomaan lohtuhuiveja menetyksen kokeneille. Tapahtumat saivat alkunsa, kun Tampereen Pyynikin alueen pappi Minnamaria Tammisalo keksi kietoa sellaisen lesken hartioille muistotilaisuudessa ja kertoi asiasta sosiaalisessa mediassa.
Alun perin lohtuhuivi on Tampereen Tuomasyhteisön käsityöntekijöiden idea. He neuloivat joitakin vuosia sitten lohtuhuiveja myyntiin lähetystyön hyväksi, ja Tammisalo osti itselleen yhden. Huiveja ei silloin suunnattu erityisesti läheisensä menettäneille, vaan kaikille, jotka lohtua kaipasivat.
Viime syksynä Minnamaria Tammisalo mietti, mitä tekisi aktiivisen seurakuntalaisen Kaija Jääskeläisen lahjoittamille lohtuhuiveille, jotka tämä neuloi seurakunnan villasukkakampanjan kylkiäisiksi. Sitten hän sai ajatuksen. – Muistotilaisuudessa, jossa olin pappina, päätin puheenvuoroni kietomalla lohtuhuivin lesken hartioille. Tämä oli jäänyt yksin pitkän liiton jälkeen ja koin, että hän kaipaisi konkreettista lohdutusta. Sanoin toivovani, että huivi voisi lämmittää, kun puolison käsi ei enää harteille yllä, Tammisalo kertoo.
Viime viikonloppuna Tammisalo vei toisen huivin uudelle omistajalleen samoin saatesanoin. Kummallakin kerralle palaute oli liikuttunutta. Muistotilaisuuteen osallistuneet ovat hämmästelleet, että kirkko tekee tällaistakin, tulee lähelle ja koskettaa. – Perinteisesti me papit olemme vieneet surevalle kirjan, mutta lukemiseen ei ole välttämättä pitkään aikaan voimia. Huivi sen sijaan lämmittää jo samana iltana, kun sureva astuu hiljentyneeseen kotiin.
Neulontaohje leviää sosiaalisessa mediassa ja paperilla. Minnamaria Tammisalosta huivin antaminen surevalle tuntui niin hyvältä, että hänen mieleensä nousi spontaani toive: Tekisikö joku lisää näitä huiveja? Hän toimittaisi ne kyllä perille. Tammisalo teki asiasta ilmoituksen Facebookiin, sekä omalle seinälleen että Tampereen Tuomiokirkkoseurakunnan sivulle. – Loppu on historiaa. Ihmetellen seurasin tykkäysten ja jakojen lisääntyvää määrää sekä ohjeen pyytäjien intoa. Olen saanut paljon kannustavaa palautetta siitä, että tulin luoneeksi someilmiön.
Asiasta ovat innostuneet niin seurakuntalaiset kuin kirkon työntekijätkin. Alkuviikon vapaapäivät Tammisalo käytti ohjeiden lähettelyyn. Hän kävi kopioimassa ohjeesta myös paperiversioita jaettavaksi Tampereen Aleksanterin kirkolla. Sitten joku ehdotti Facebook-ryhmän perustamista lohtuhuiveille. Syntyi Lohtuhuivien lähettiläät. Jo parissa päivässä ryhmä sai yli 200 jäsentä. Tammisalo on ideoinut ryhmäläisten kanssa lohtuhuivitapaamista Aleksanterin kirkolle. – Kahvia keitän ja kastettavaa tuon, jos tavataan. Mikään ei estä tapaamasta lohtuhuivien tiimoilta ympäri Suomea. Olisi ilo saada ryhmään kuvia niistä hetkistä. Puolalaisen naisen huivimalli välittää lohdutusta
Nikolai-huivin mallin kehittäjä on puolalainen nainen, joka ilahtui Tammisalon mukaan siitä ajatuksesta, että hänen luomansa huivi voi välittää lohdutusta. Pitsireunuksensa vuoksi malli sopii erityisesti naisille. Toisaalta Tammisalo painottaa, että yksinkertaisempikin huivimalli toimii samassa tarkoituksessa hyvin. Värejä ei ole määrätty, mutta hillitty yksivärinen huivi sopinee parhaiten surun hetkeen, Tammisalo sanoo. – Miehille sopisi yksinkertaisen tyylikäs kaulahuivi samalla tavoin ojennettuna. Koen, ettei mallilla ja muodolla ole niin suurta väliä, kietomisen ele ja lohduttavat sanat tekevät lohtuhuivista lohtuhuivin.
Tammisalon mukaan lohtusukatkin tulevat kyseeseen, mutta niiden pukeminen ei ole muistotilaisuudessa yhtä yksinkertaista kuin huivin kietominen olalle. Tampereen seurakuntien tavoitteena on, että ihmiset voisivat olla kristittyjä itselleen merkityksellisellä tavalla. Lohtuhuivien kutominen on Tammisalon mielestä oiva tapa elää tätä strategiaa todeksi.
Tammisalo uskoo vahvasti siihen, että kaiken maailmassa tapahtuvan pahan keskellä ihmisillä on vahva myötäelämisen kyky ja halu kulkea kärsivien rinnalla. Hän sanoo, että moni on avoimesti kertonut hänelle, ettei edes kuulu kirkkoon, mutta haluaa olla edistämässä surevan saamaa lohdutusta. – Olisi ilo, jos lohdutus saisi levitä lohtuhuivien kautta ympäri Suomea. Uskon, että huivi välittää yhteisön tukea, seurakunnan läsnäoloa ja Jumalan läheisyyttä, sanoitta, sanoilla ja siunaten. (Referointi Kotimaa-lehden ja Aamulehden pääsiäisenajan jutusta)

2. touko, 2019
Kasvien salainen elämä

Aurinkorinteen kulttuuriohjelmat ovat saaneet runsaasti positiivista palautetta. Kiitos kaikille palautteesta, jota on ilo vastaanottaa. Myös tulevalla viikolla meillä on varsin mielenkiintoista ohjelmaa tarjolla esimerkkinä Pirkanmaan maakuntapelimannien vierailu torstaina 9.5, sekä tiistaina 7. 5 puhetta luonnosta eli Riitta Angervuon ja Aarre Leskisen kirjaesittely otsikolla Kasvien salainen elämä:
”Kasvien älykkyys on yksi viime vuosien kiinnostavimmista tutkimusaiheista. Monien tutkijoiden mielestä kasvien neurobiologisista ominaisuuksista on selviä tieteellisiä todisteita, jotka muuttavat käsityksemme kasvien elämästä. Riitta Angervuo ja Aarre Leskinen selvittävät kirjassaan, mitä tutkimuksissa kasvien toiminnasta ja älykkyydestä on tähän mennessä saatu selville.
Italialaisen neurobiologin Stefano Mancuson mukaan kasvit ovat suorastaan neroja, jos älykkyys määritetään kyvyksi ratkaista ongelmia. Tel Avivin yliopiston professori Daniel Chamovitz on puolestaan selvittänyt, kuinka kasvit omalla tavallaan näkevät, haistavat, tuntevat, kuulevat ja ovat tietoisia kasvuympäristöstään. Kasveilla on myös kyky oppia ja muistaa. Kasvit osaavat sopeuttaa toimintaansa olosuhteiden vaihdellessa ja viestivät keskenään niin kemiallisin tuoksuin kuin sähköisinkin signaalein. Ne tekevät myös yhteistyötä keskenään.

Eläimet ja kasvit muistuttavat toisiaan sittenkin yllättävän paljon. Kasvien ja eläinten ja jopa ihmisen geeneissä on paljon yhteistä. Kuinka älykkäitä kasvit sitten ovat? Siinä mieltä kutkuttava kysymys, johon Angervuon ja Leskisen kirja pyrkii vastaamaan”.
Eli varsin mielenkiintoinen toukokuinen viikko tulossa. Kirjaesittelyn ja pelimannimusiikin lisäksi Aurinkorinteellä tarjolla vanhoja kansakoululauluja yhteislauluna (keskiviikkona) ja perjantaina pelaamme Bingoa, jossa aina palkinnot. Kulttuuriklubimme avautuu päivittäin klo 13 ja sinne on kaikilla vapaa pääsy. Tervetuloa!

9. touko, 2019
Digitalisaation vaaroja

Minulla ollut viime päivinä pientä ongelmaa digilaitteiden kanssa. Ibadini oli normaalisti latauksessa, kunnes laite putosi lattialle ja laturijohto katkesi niin, että johdon pää jäi koneen sisälle. Kokeilin erilaisia keinoja neuloista hammastikkuun, mutta en onnistunut kaivamaan laturin metallista päätä ulos koneesta. Oli vietävä kone it-palveluun ja sieltä huoltoon, jossa toki pää saatiin ulos ja kone ladattua – mutta vain hetkeksi: kone ei enää suostunut latautumaan ollenkaan. Siispä pieni kiire pelastaa mitä pelastettavissa on (lähinnä Aurinkorinteellä ottamiani kuvia, videoita ym. tiedostoja lukuisa määrä) ja uusi kone käyttöön.
Siis mitä opimme tästä? Kaikki kuvat ja videot kannattaa tallentaa tikuille ja pilvipalveluun jne, ja kannattaa olla tarkkana latausjohtojen kanssa. Kaikkea voi sattua ja on sattunut, näitä tässä nyt enempää mainitsematta.
Myös salasanojen kanssa kannattaa olla tarkkana. Itsellä ei ole ollut suurempaa ongelmaa, paitsi että minulla on tapana unohtaa salasanat. Vaikka kirjoitankin ne johonkin ”muistiin”, ja sitten en löydä muistivihkoani tai juuri sen vuoden kalenteria, johon ne pari vuotta sitten kirjoitin jne.
No niin, tällaisia ongelmia ei ollut 10-15 vuotta sitten. Silloin sentään selvisi normaalista elämästä ilman salasanoja ja noita vempaimia ei tarvittu ihan joka paikkaan. Nyt tuntuu, että kaikki elämä pyörii digimaailman ympärillä. Mutta paluuta entiseen tuskin on, ja eteenpäin on katsottava ja opeteltava asioimaan kaupan kassallakin robotin kanssa! Maailma muuttuu, Eskoseni!
Ensi sunnuntaina on äitienpäivä. Toivotan kaikille äideille hyvää äitienpäivää ja toivotan samoin myöskin heille, jotka ovat ”äitinä” monille tämän ajan yksinäisille ihmisille. On monta tapaa olla äiti ja monta tietä tulla äidiksi. Tässäkin suhteessa maailma muuttuu, Eskoseni!

16. touko, 2019
Fakta on aina fakta

Näinä päivinä ei voi välttyä termeiltä ”totuudenjälkeinen aika, valeuutinen, valemedia, vaihtoehtoiset faktat ” jne, siis uusia termejä, joiden esiin nouseminen kertoo siitä, kuinka totuuden ja valheen raja näyttäisi hämärtyneen. Mutta fakta on aina fakta ja sen paikkansapitävyyden voi aina tarkistaa. Ja todellakin on tarkistettava! Niin ainakin itse teen ja työskentelen kaikissa toimissani tavalla, että faktani ovat aina tarkistettavissa, kirjallisessa muodossa ja ovat paikkansapitäviä.
Näinä ”vaihtoehtoisten faktojen” aikakautena on erittäin tärkeää säilyttää kopio kaikesta, mitä esimerkiksi kirjoittaa, jakaa somessa tai muissa medioissa. On tärkeää myöskin säilyttää arkistot asianmukaisesti ja vuosiluvun mukaan, silloin kyseessä olevan kohteen löytää tarvittaessa nopeasti ja helposti. Koska aina voi tulla joku omien intressiensä ja ”totuuksiensa” kanssa ja väittää aivan muuta kuin mitä oikea fakta on.
Mitä sitten tarkoittaa faktantarkastus? Se on journalistinen lähestymistapa, jossa analysoidaan yhden tai useamman henkilön lausuntoja perustuen todistettavissa oleviin, rationaalisiin ja objektiivisiin tosiasioihin. Ohessa voidaan tutkia myös sanallisia tai kirjallisia lausuntoja tosiasioihin rinnastamalla. Termiä käytetään tutkimalla paitsi journalismia, myös esimerkiksi viranomaisia tai yhteiskunnallisia ryhmiä medioissa. (Lähde: Wikipedia, vapaa tietosanakirja verkossa)
Ja lopuksi muutama sananen tähän merkilliseen maailmanaikaan pohdittavaksi:
”Ihmiset voidaan jakaa kahteen ryhmään: niihin, jotka kulkevat edellä ja saavat jotain aikaan, ja niihin, jotka kulkevat jäljessä ja arvostelevat.” – Seneca

23. touko, 2019
Auringon aika

Valon määrä on lisääntynyt merkittävästi ja kohta alkaa pohjolan valkeat kesäyöt, joille ei ole maailmassa vertaa. Myös Aurinkorinteellä valmistaudutaan kesään monin eri tavoin ja varsinkin keskikesän kohokohtaan eli Aurinkofestareihin, jotka vietämme myöskin tänä kesänä suunnilleen samaan tapaan kuin edellisinä kesinä, poikkeuksena vain, että ”lainaamme” festariesiintyjiämme hetkeksi myös Kurjenmäkikodin ja Siljankodin asukkaiden iloksi.
AURINKOFESTARIT 2019 ovat siis keskiviikkona 19.6 ja aloitamme klo 12 tervetulomusiikilla ulkoterassilla. Festari jatkuu sisätiloissa (koska Suomen sääolosuhteet ovat arvaamattomat) klo 12.30 tervetulosanoilla ja musiikilla. Hämeenkyrön sosiaalijohtaja Taina Niiranen puhuu klo 13 ajankohtaisista aiheista, jonka jälkeen jatkamme monipuolisella ohjelmalla noin klo 15 asti. Kuva ohessa viime vuoden Aurinkofestareilta.
Paikalle on lupautunut Aurinkorinteen kulttuurivapaaehtoisia mm. Pihapelimannit, Peräkamarin Pojat, Pekka Mäkelä ja Aurinkorinteen tanssiorkesteri, JPH-Rock, Trio Pauli, Jouko & Kaitsu, Manti & Mainingit, Tex-Mex Duo (Veli-Matti Järvenpää ja Vessu Sallgren) sekä trubaduuri Heikki K-V. Pienet muutokset ohjelmassa ovat mahdollisia ja muutamia esiintyjiä voi vielä tulla lisää. Lisäksi paikalle tulee yllätysesiintyjiä sekä piha-alueelle päristelee paikallinen moottoripyöräkerho Mc Dementos. Myös riksa-ajelua on luvassa. Viime vuosien tapaan tarjoamme mansikoita ja makkaraa sekä kaffetta ja pullaa. Muutamia sponsoreita on ilmoittautunut mukaan tukemaan festariamme, joten tapahtuma on siksi pääsymaksuton sekä maksuton myöskin tarjoilun suhteen. Kiitos jo etukäteen sponsoreille.
Kesäkuun alussa 3.6 klo 10 avautuu myöskin Aurinkorinteen KESÄKAHVILA, jonne kannattaa poiketa kahville joka arkipäivä klo 10 – 14. Kahvit voi nauttia joko sisällä tai ulkoterassilla säästä riippuen. Tarjolla kahvia, jäätelöä tai leivonnainen. Keskiviikkoisin tarjoamme uunituoretta pullaa/leivoksia ja silloin paikalla myöskin leipuri, jolla on jauhopeukalo kohdillaan. Samoin jutut.
Näillä suunnitelmilla siis kohti kesää. Kannattaa seurata ilmoitteluamme mm. Aurinkorinteen Uutiskirjeessä, Fb.n eri ilmoituksissa, Aamulehden Menot-osiossa jne. Myös kauppojen ilmoitustauluja kannattaa seurata.
Nautitaan alkukesän valosta ja hennon vihreästä luonnosta, kohta syreenit tuoksuvat ja voikukka kukkii. Ja pieni kesäsadekin on aina tervetullutta.
”Paras aika istuttaa puu oli kaksikymmentä vuotta sitten. Toiseksi paras aika on nyt.” – Kiinalainen sananlasku

30. touko, 2019
Helavalkeilla

Helatorstaihin sisältyy runsaasti kansanperinteen tarinoita. Itse muistan lapsuudestani juurikin helavalkeat, joiden äärellä oli aina hieman mystinen tunnelma. Palavan puun ja tervan tuoksu sekä silmiä kirventelevä savu vei ikäänkuin aikamatkalle menneiden sukupolvien aikaan ja maisemaan. Kasvatustieteen tohtori Eeva-Maija Lappalainen kirjoittaa hienosti helavalkeitten kansanperinteestä näin:
”Menneinä aikoina toukokuun juhlaa, helaa vietettiin eri puolella Suomea perinteisesti lumien sulettua. Olennaisena osana helajuhlamenoihin kuului helavalkea, tulien sytyttäminen. Vanhaan aikaan tuli sytytettiin hankaamalla, kitkaamalla kahta keppiä tai puuta vastakkain. Kansankulttuurin kerääjä ja tutkija Christfried Ganander tiesi, että tällä tavalla aikaansaatua tulta, kitkavalkeaa pidettiin erityisen pyhänä.
Helavalkean polttamiseen liittyi muitakin ritualistisia sääntöjä: Jyväskylän seudulla on tiedetty kertoa, että se sytytettiin yhdeksästä eri puulajista. Tammelassa taas uskottiin, että kokkovalkeassa saa polttaa tervan kanssa vain katajaa. Erityisesti katajalla ja tervalla muinaissuomalaisen tulen rakennusaineina tuntuukin olevan tärkeä asema. Molempien uskottiin puhdistavan henkisesti ja karkottavan pahaa.
Helatulien äärelle kokoonnuttiin yleisesti iloitsemaan kevään saapumisesta kelloja ja torvia soittaen ja simaa juoden. Oli tavanomaista, että kevään tultua helaa poltettiin tietyillä ylevillä paikoilla. Ulos jaloittelemaan laskettua karjaa ajettiin helatulien läpi sairauksien ja tapaturmien ehkäisemiseksi.
Helajuhlissa korkeilla vaaroilla ja vuorilla leimusivat iloiset kokkovalkeat ja niiden ympärillä ihmisparvet laulaen päästivät ilonsa ilmoille. Palavat hela- eli toukovalkeat roihusivat myös pelloilla ja vainioilla. Ylipäänsä helajuhlassa vallitsi ilo ja riemu, kun nautittiin keväästä ja lisääntyvästä valon ajasta.
Käsitys valon, päivänvalon ja tulenvalon voimasta painajaisten ja pahojen henkien karkottajana on ikiaikainen ja kumpuaa ihmisen psyyken syvimmiltä tasoilta. Tulien polttamisella vanha kansa pyrki myös varmistamaan hyvän sadon ja runsaan karjaonnen. Tämä saavutettiin polttamalla viljavainioilla olkea ja karjan kaluamia lehdesten varpuja.
Valkeiden pääasiallinen tarkoitus vaikuttaa kuitenkin olleen vahingollisten henkien karkottaminen ja puolustautuminen niiden tuottamia vahinkoja, varsinkin tauteja ja kipuja vastaan. Tuli tiedettiin Kustaa Vilkunan sanoin sellaiseksi ”alkuaineeksi”, jota kaikki pahat voimat pelkäävät. Ennen kaikkea ne karttavat väkevältä tuoksuvaa, tervaista ja katajaista savua.
Helatulien käytön alkuperäisestä merkityksestä tiedetään, että helavalkeita poltettiin vanhojen röykkiöhautojen tai kalmistojen läheisyydessä muun muassa Uskelan Veitikkalassa ja Hämeenkyrön Kalmonmäellä.” (Savon Sanomat 27.5.2019)
Kuka muuten tietää missä kyseinen Kalmonmäki Hämeenkyrössä sijaitsee?
6. kesä, 2019
Valo

Miten voisin kirjoittaa tästä pohjoisen huikeasta valosta niin ettei teksti menisi kliseiseksi ja tylsäksi? Minä en halua kirjoittaa tylsiä juttuja, mieluimmin – jos tekstiä ei päästäni tule – en kirjoita mitään. Suomen valoisista kesäöistä on kirjoitettu paljon, ja juuri siksi valosta on vaikea kirjoittaa mitään uutta tai kiinnostavaa.
Olen nyt ollut vajaa pari viikkoa lomalla. Ai että mitä olen tehnyt? En tietenkään mitään järkevää, en ole siivonnut, en pessyt ikkunoita, en ole pessyt mattoja, en ole siivonnut kaappeja, en ole järjestellyt papereitani, kirjojani, purkkeja tai purtiloita, en ole keittänyt, paistanut tai leiponut mitään tavallisesta poikkeavaa…
Mutta olen istuttanut kukkia, siirrellyt pensaita, ja rapsinut pihaa sieltä täältä taitojeni ja voimieni rajoissa. Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhan hoito, eikä sekään ole kovin tärkeää, sanotaan vanhassa kiinalaisessa sananlaskussa, joka todellakin pitää paikkansa edelleen. Miksi ei pitäisi?
Olen myöskin virkannut puutarhakeinussa ja kuunnellut kesäyötä, tai YLE 1.ltä Faunin iltapäivää. Joskus luin keinussa Tšehovin novelleja ja kuuntelin Sinuhe egyptiläistä äänikirjoina, nämäkin sopii hienosti tähän kuulaaseen kesään, kiireettömiin päiviin ja myös silloin, kun raikas kesäsade ropisee helteen lämmittämään kattoon.
Joskus – aika usein – istun keinussa tekemättä mitään, vain kuunnellen luonnon ääniä tai kesäyön hiljaisuutta. Ja fundeeraan kaiken katoavaisuutta, kuten joku viisas joskus on sanonut.
Niin, olen myöskin valmistellut Aurinkorinteen Aurinkofestarit 2019 – tapahtumaa sen verran, että lisää sponsoreita on lupautunut mukaan. Nyt myöskin Moision Kotipakari Oy tulee mukaan tukemaan meidän festaria niin, että saadaan kaffepullat heiltä. Todella upeeta!
Pullasta tulikin mieleeni, että Aurinkorinteen kesäkahvila on nyt avattu ja auki päivittäin klo 10 -14. Tuoretta pullaa ja muita virvokkeita myynnissä edullisesti ja kaffeet voi juoda joko sisällä tai sään salliessa upean maiseman äärellä terassilla.
No niin, valosta piti kirjoittaa, mutta kirjoitin vähän muustakin. Kuten pullasta. No, menköön tällä erää nyt näin.

13. kesä, 2019
Mummo ja rockenroll

Tässä eräänä päivänä sattui silmiini muuan DIAK.n (diakonia-ammattikorkeakoulu) opinnäytetyö, joka houkutti lukemaan koko aineiston siltä istumalta. Nimittäin Timo Kopomaan Radikaali vanhuus v. 2014. Pääotsikon lisäksi myös väliotsikot koukuttavat lukijaa ja ensimmäisenä (otsikon luettuaan) lukija voi ajatella, onko kirjoittaja ihan tosissaan vaiko hieman huumorilla liikkeellä. Mutta kyllä hän tosissaan on, koukuttavat otsikot ovat kirjoitettu juurikin syystä, että lukija kiinnostuu asiasta lisää: Pitkä ikä – lyhyt taide. Ikäloppujen hoidosta. Muistaville tiedoksi. Säässä kuin säässä apuvälineen päässä. Asumiseen asettuminen. Arvokkaasti huoleton. Sallitut päihdevyöhykkeet. Epätyypillistä seksiä. Gerotiikka. Seniori-orientoitunut rock-musiikki jne. Liitän tähän kirjoitukseeni pari kohtaa Kopomaan työstä, loput voitte halutessanne käydä lukemassa itse, osoite alla:
”Elokuvaohjaaja David Lynchin on sanottu todenneen, että kun ihminen vanhenee, hänen ikkunansa maailmaan sulkeutuu. Tässä prosessissa musiikki voi pitää raollaan ja avatakin vanhuksen hiipuvaa kokemusmaisemaa. Muistaakseni laulan -raportissa muistutetaan, että tuttu musiikki saattaa viedä hetkeksi takaisin aikaan, jolloin ympäröivä maailma oli paljon rikkaampi. Taustamusiikilla, musiikkiterapialla ja musiikin harrastamisella on tutkitusti kuntouttava voimansa. Miten kuolleiden lehdolta vaikuttavien vanhainkotien viikonlopun ja juhlapyhien kulkuun voisikaan siis sopia harmoninen, mutta tunnelmaltaan hullutteleva ja hiukkasen säpisevä musiikki? Kuka uskaltaisi painaa play-nappia ja lähteä käytävälle tanssimaan?”
No Aurinkorinteellä ja varsinkin tulevilla AURINKOFESTARIT 2019 keskiviikkona 19.6 klo 12 – 15 varmasti uskalletaan painaa play-nappia! Tottakai pitää tanssia ikään katsomatta kun rokki soi. Tai mikä tahansa tanssittava musiikki soi. Kuvassa (ohessa) ei ole kukaan Aurinkorinteen asiakkaista (vaikka monet heistä rock-musiikista pitävätkin) vaan anonyymi mummo netin ihmemaasta.
Mutta musiikkia voi vain kuunnella hiljaa paikallaan, ja pistää vaikka silmät kiinni. Mikään ei ole arvokkaampaa kuin muistot, joita joku tuttu musiikki voi tuoda mieleen: muistuttamaan kesästä kauan sitten, tai peilityynestä järven pinnasta juhannuksena ennen sotia. Kaikki on mahdollista.
”Eletty elämä on itsessään kiinnostava ikäihmisen tarina, joka on syytä tulla kuulluksi. Innostava, vaikka poikkeava ajatus on, että tosivanhojen ihmisten sanomiset ovat aina merkittäviä ilmoituksia, melkeinpä jo elämän tuolta puolen kannettuja viestejä, joihin sisältyy syvällistä kokemusta ja ymmärrystä elämästä ja elämänkulusta.” Kopomaa, Timo: Radikaali vanhuus, 2014:
https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/140448/B59%209789524932240.pdf?sequence=1&isA
Eipä sitten muuta. Kuin että muistakaa tulla festareille ensi viikon keskiviikkona. Lue lisää täältä: http://aurinkorinne.simplesite.com/424358488

21. kesä, 2019
Hyvää Juhannusta!

Oheinen kuva teksteineen kertoo kaiken oleellisen keskikesän juhlasta. Kukapa osaisi sitä paremmin kuvailla kuin nobelistimme F. E. Sillanpää:
»Mitään suviyötä pohjolassa tuskin onkaan; on vain viipyvä, viipyessään hiukan himmenevä ehtoo, mutta siinä himmeydessäänkin on tuo sanalla sanomaton kirkastuksensa.»
Toivotan siis kaikille lukijoilleni rauhaisia sydänkesän ja suviyön hetkiä! Nautitaan luonnosta ja sen kauneudesta!

27. kesä, 2019
Kohtaamisia

Aurinkorinteellä vietämme heinäkuun ensimmäisen viikon teemalla ”Ihmisiä suvessa: kohtaamisia ja keskusteluja”. Ajatus viikosta ilman Kulttuuriklubin vapaaehtoisia ohjelmaesittäjiä tuli esille eräässä palaverissa ja siksi demokraattisella päätöksellä tuleva viikko on keskitetty kohtaamisille, keskusteluille ja ihmisen kokoisille tarinoille. Samaan aikaan meidän ahkerat kulttuurivapaaehtoiset voivat pitää lomaa Aurinkorinteeltä, vaikka useammat heistä – omien sanojensa mukaan – eivät juurikaan halua lomailla Kulttuuriklubin toiminnasta. Kokevat, että juuri tämä vapaaehtoistoiminta antaa heidän omaan elämäänsä sisältöä ja syvyyttä samaan tapaan kuin heidän esiintymisensä antaa meidän asiakkaille – minusta se on hienosti sanoitettu ja siinä onkin mielestäni koko vapaaehtoistoiminnan ydin.
Kohtaamisia on monenlaisia ihmisen elämässä. Monet niistä merkityksettömiä, hajamielisiä ohittamisia elämän valtatiellä, mutta varsin monet erittäin merkityksellisiä, joista jää jälki syvälle sieluun. Uskaltaisitko olla ihmisenä itsellesi, kysyy kirjailija, psykoterapeutti Maaret Kallio. Teoksensa Inhimillisiä kohtaamisia pysäyttää mielemme olennaisen äärelle. Miten osaisimme kommunikoida ihmisten kanssa niin, että todella kohtaamme heidät?
Jos emme ole aidosti läsnä kohtaamisissamme, emme saa sitä mitä tarvitsemme: viesti ei mene perille, emme itse tule kuulluksi, nähdyksi tai kosketetuksi. Lempeällä ja lujalla otteellaan Maaret Kallio osoittaa inhimillisyyden tärkeyden. Kun uskallamme kohdata itsemme ja toisemme inhimillisinä ihmisinä, saamme kosketuksen aidosti syvään ja hyvään elämään. Nykypäivän kiireessä mielemme ei asetu kohtaamisten tasolle, vaan sitä pitää osata tyynnytellä. Kohdatessamme toisemme aidosti annamme tilaa sekä omalle että toisen epätäydellisyydelle. Inhimillisiä kohtaamisia auttaa meitä havainnoimaan omaa arkeamme. Syventymällä itsemme ja toisten kohtaamiseen voimme tulla paremmin kuulluiksi omana itsenämme. (Maaret Kallio: Inhimillisiä kohtaamisia, WSOY)
Siispä tulevalla viikolla kohtaamme ja keskustelemme Aurinkorinteen kesäterassilla (jos sää sallii) tai sisätiloissa. Mielenkiintoisia hetkiä odotellen. Tervetuloa keskustelemaan!

4. heinä, 2019
Riksaa ja runoutta

Tänään ilahduin meidän kesänuorista, jotka innostuivat runoista. Tai ainakin oletan heidän innostuneen Eino Leinon tuotannosta, jota luimme yhdessä ja erikseen asiakkaitten iloksi.
Hienosti nuoret oivalsivat mistä oli kysymys: välttämättä ei tarvitse heti osata lausua, vaan voi lukea tavalliseen tapaan, kunhan sen tekee selkeästi ja hitaasti, jotta sanoista saa selvää. Runotuokio ilahdutti ja nuoria oli kiva kuunnella perinteisen runouden äärellä.
Ja runot olivat tänään sopivia, koska tulevana lauantain on juuri Eino Leinon päivä ja samalla runon ja suven päivä, ja siksi runoja luimmekin. Ja kun vielä sattui löytymään runokirja – sekin lahjoituksena saatu eli teos Tämän runon haluaisin kuulla, Tammi 1980.
Taas kerran huomasin meidän asiakkaitten taholta, että juurikin mitallinen runo on se oikea runo. Proosaruno ei oikein osu vanhemman väen runomakuun, mutta Eino Leinon runot kyllä osuivat ja kaikista suosituin oli Kell onni on se onnen kätkeköön. Suosittu on myös oma suosikkini eli Elegia: Haihtuvi nuoruus niinkuin vierivä virta…joka toisaalta on hieman ahdistavaa, mutta kaunista silti. Mutta ei niin kaunista kuin Nocturne: Ruislinnun laulu korvissani, tähkäpäiden päällä täysikuu…
Heinäkuu kukkii nyt kauneinta kukintoaan ja olemme Aurinkorinteellä ihastelleet koko viikon Raipalan kukkapeltoa, kauniin valkoista kukkamerta, joka näkyy hienosti Aurinkorinteen ikkunoista. Olemme samalla arvuutelleet, että mikä kukka lienee kyseessä? Kukka on päivänkakkaran näköinen, mutta ei ole päivänkakkara. Monenlaisia arvauksia on tullut: saunakukka, kamomilla, saunio. Tänään olimme yhtä mieltä, että kyseessä on saunio eli saunakukka. Tosin varmoja emme ole tästä edelleenkään, mutta ehkäpä se selviää jonain päivänä.
Riksa on ollut ahkerassa käytössä tällä viikolla samoin kuin Rönsyn väki. Asiakkaamme ovat saaneet nauttia vauhdista ja kauniista maisemista, vaikka säätila on ollut viileähköä. Mutta eipä tuo ole tahtia haitannut, lämmintä päälle ja menoksi. Riksan kyydistä näkeekin maisemat paremmin ja juurikin tuon aiemmin mainitsemani kukkapellon. Miten kaunis onkaan maa näinä päivinä…

7. heinä, 2019
Taidetta kaiken ikää

Tulevana keskiviikkona 10.7 on kuvataitelija Helene Schjerfbeckin (1862-1946) päivä ja samalla Suomen kuvataiteen päivä. Me Aurinkorinteellä juhlistamme paitsi kuvataiteen päivää, myös ja erityisesti meidän asiakkaiden omien töiden näyttelyä, joita töitä asiakkaat ovat työstäneet Elämän värit – taidepiirissä kevään ja alkukesän aikana Raija Mäensivun opastuksella. Töistä osa on jo nyt esillä Taidetunnelissa ja lisää ripustamme esille ennen avajaispäivää.
Elämän värit – taideprojektin tuloksena töitä syntyi runsaasti ja eri tekniikoilla toteutettuna. Kaikki työt eivät mahdu kerralla esille, joten näyttely on vaihtuva ja avoinna aina silloin, kun päiväkeskus ja kahvila on auki eli arkisin klo 10 – 14. Kannattaa siis tulla tutustumaan näyttelyyn ja juoda samalla pullakahvit Aurinkorinteen kesäkahvilassa.
Aurinkorinteellä voi tutustua myös Leo Pahlaman, Pentti Kokon, Usko Nyströmin, Kirsti Melartinin ja Eino Heljon mm. menneisyyden Hämeenkyröä kuvaaviin teoksiin. Vitriineissä on esillä harmonikkataiteilija Veli-Matti Järvenpään soittimia, julisteita ja mm. Emma-patsas v. 1992 sekä Taidetunnelissa käsityötaiteen erilaisia töitä.
Kuva: Helene Schjerfbeckin työ ”Sininen madonna” v. 1943

”Sanotaan, että elämä on unta, mutta se ei ole meille vielä kyllin. Tähän unen elämään uneksimme vielä toisen unen, taiteen elämän.” – Jakob Bosshart

11. heinä, 2019
Heinäkuun hetkiä

Kirjoitin tämän jo kertaalleen, mutta sitten onnistuin hävittämään tekstin. No, eipä siitä nyt kovin suurta menetystä tullut, mutta joskus käy näinkin. Jos muistelen nyt, niin oikeastaan aika paljon tekstiä olen kirjoittanut elämäni aikana lähes suoraan digiavaruuteen, koska en aina ymmärrä olla riittävän tarkka tallentamisen suhteen. Tai siis en nyt ihan koko elämäni aikana, koska vasta tämä tietokoneaika on tuonut kohdalleni kadottamisen kulttuurin kirjoittamiseen.
Niin, tuo riippumatto (kuvassa) on kyllä kiva, mutta minun heinäkuuhun se ei kuulu. Enää. Nimittäin riippumattoon on varsin viheliäinen asettua, jos onnistuu siinä ollenkaan, koska ainakin minut riippumatto heitti varsin usein yli laidan toiselta syrjältä kun toiselta puolelta sinne yritti. Hevosen selkäänkin pääsee helpommalla kuin riippumattoon. Ja voi mustelmien määrää…
Mutta lapsuuden keinut olivat kivoja. Siis kiikkukeinut, joita tehtiin kahdesta köydestä ja laudanklapista ja ripustettiin vahvaan männynoksaan. Ja aina piti olla kovat vauhdit ja joskus oksa katkesi – ja taas tuli mustelmia.
Vaikka heinäkuu on jo pitkällä, varsin vähän olemme olleet Aurinkorinteen terassilla. Ei, ei siellä ole riippumattoa eikä kiikkulautaa, mutta paikka on muuten hieno ja maisema täydellinen. Niin, siellä terassilla ei ole tarjennut. Vaikka toisinaan onkin aurinko paistanut lämpimästi, mutta tuuli jäähdyttää lämmön nopeasti. Ja harvoin Aurinkorinteen terassilla on täysin tuuletonta, siis ei juuri koskaan. Siksipä me haaveilemme lasitetusta terassista, mutta se haave toteutunee hamassa tulevaisuudessa. Toivottavasti ensi vuonna.
Onneksi kuitenkin Siljankodin terassiremontti on aloitettu.

18. heinä, 2019
Erilaisia makukokemuksia

Kesäkahvila on ollut tämän kesän uutuus Aurinkorinteellä ja on minusta toiminut hienosti. Kahvittelijoita on riittänyt ja leivonnaiset tehneet kauppansa tasaiseen tahtiin. Keskiviikkojen vapaaehtoinen leipuri on toiminut tunnollisesti ja leivonnaiset olleet maistuvia, kuten myös muut päivittäiset tarjottavat. Tuoreen pullan tuoksu aamuisin on ollut kodikas ja erilaisia muistoja herättävä kokemus niin asiakkaille kuin vierailijoillekin.
Kahvi on tietysti kahvia monille suomalaisille, mutta itse olen enemmän teen ystävä, vaikka juon myös kahvia silloin tällöin. Aurinkorinteen Teehuone sai alkunsa noin 1.5 vuotta sitten, kun ostin jollain reissulla ison määrän irtoteetä (kun kerran halvalla sain, kuten Sulo Vilen aikoinaan Tankki täyteen-sarjassa). No, eipä hätää, tarjosin tätä teetä Aurinkorinteellä aamupäivän juomaksi asiakkaille ja aromikas intialainen tee maistuikin yllättävän hyvin varsinkin hunajalla maustettuna. Samalla syntyi hienoja keskusteluja kuin luonnostaan höyryävän teemukin äärellä.
Kuten tiedämme, tee on ikivanha rohtokasvi. Teepensaan lehtiä on käytetty jo n 4700 vuotta rohtona ja piristyksenä. Lehdissä on keskushermostoa stimuloivaa kofeiinia 2,5 – 4 % (kahvissa 0,3 – 2,5%). Kuitenkin teen historia yltää vielä paljon kauemmaksi menneisyyteen. Kymmeniä miljoonia vuosia sitten Brahmaputrajoen yläjuoksulta Indo- ja Lounais-Kiinaan ulottuvalla subtrooppisella vyöhykkeellä eräs Camellia -pensaskasvisuvun 120:sta yksilöstä alkoi muodostaa lehdissään myöhemmin kofeiinina tunnetuksi tulevaa keskushermostoa aktivoivaa ja miedosti huumaavaa alkaloidia.
Tuhansia vuosia ennen ajanlaskumme alkua alkuperäiskansat havaitsivat, että syömällä erään tietynlaisen kameliakasvin lehtiä mieli virkistyy ja väsymys ja näläntunne kaikkoavat joksikin aikaa. Tätä rinteillä ja vuorilla viihtyvää vaatimattoman näköistä kameliaa alettiin kutsua mm. nimillä la ja miem, joista myöhemmin alueelle saapuneet kiinalaiset omaksuovat teetä tarkoittavat sanat tu, ming ja cha omaan kieleensä.
Yi Mok (1471-1498) on sanonut, että ”tee takaa pitkän elämän, parantaa sairauksia, kohottaa mielialaa, lohduttaa sydäntä ja puhdistaa mieltä”. Tähän ei liene mitään lisättävää eikä pois otettavaa.
Tulevan viikon maanantaina kannattaa tulla Aurinkorinteen Kulttuuriklubille klo 13 alkaen kuuntelemaan kirjailijavieras Panu Rajalaa. Hän puhuu itse valitsemastaan aiheesta, mutta varmasti aihe sopii Hämeenkyröön ja kesään, ja siihen sillanpääläiseen suven idylliin, joka vain Hämeenkyrössä on täydellisin juuri tähän aikaan vuodesta.

1. elo, 2019
Idiootit ympärilläni

Jokin aika sitten olin eräässä seurueessa, jossa keskusteltiin ruotsalaisen yritysvalmentaja Thomas Eriksonin kirjasta Idiootit ympärilläni. Kuinka ymmärtää muita ja itseään (Atena 2017). Teos on erittäin mielenkiintoinen ja antaa merkityksellisiä eväitä ymmärtää mm. ihmisen kehityspsykologiaa. Arvata saattaa, että keskustelusta (jossa siis olin mukana) tuli sangen kiinnostava ja erilaiset persoonat todellakin kipunoivat eri väreissä.
Kirjan esittelytekstissä kerrotaan näin: ”Onko ympärilläsi idiootteja? Tämä kirja saa sinut ajattelemaan toisin. Oletko joskus juuttunut puolisosi kanssa kinaan, jossa kumpikin puhuu aivan eri asioista? Oletko saanut kollegalta sähköpostia, joka on vaikuttanut tylyltä? Oletko ollut kokouksessa, jossa et käsitä mistä muut puhuvat, eikä kukaan tunnu ymmärtävän mitä sinä tarkoitat, vaikka selität asiat kristallinkirkkaasti? Oletko ajatellut, että kaikki ympärilläsi ovat idiootteja?”
Erikson on kehittänyt simppelin mallin ihmisten luokitteluun ja keskinäisen vuorovaikutuksen kohentamiseen. Hän jakaa ihmiset neljään kategoriaan, ja malli on yksinkertaisuudessaan yllättävän toimiva. Miten pärjää viileä pilkunviilaaja sininen innostuvan minäpuheen suoltajan keltaisen kanssa? Tai kilpailuhenkinen päättäjä punainen varovaisenvetäytyvän vihreän kanssa? Katso kuva.
Malli ei kuitenkaan lyttää ketään, vaan toteaa erilaisuuden olemassaolon. ”…yksikään käyttäytymismalli ei ole oikea tai väärä; suuri osa käyttäytymismalleista on ihan hyviä. Mikään käyttäytymismalli ei ole korrekti tai epäkorrekti. Sinä olet sellainen kuin olet, eikä sitä kannata miettiä sen kummemmin. Olet hyvä juuri sellaisena kuin olet. Olet hyvä riippumatta siitä, kuinka päätät käyttäytyä tai kuinka muut tulkitsevat käytöstäsi. Tietyissä rajoissa, tietenkin.”
Lue lisää täältä: http://kulttuurikukoistaa.blogspot.com/2019/01/thomas-erikson-idiootit-ymparillani.html

Luen usein päivän päätteeksi aforismeja, jotka ovat sopivan lyhyitä ja usein hetkeen osuvia juurikin unimaailman porteille. Avaan kirjan sattumanvaraisesti ja ensiksi avautuva teksti usein sopii täydellisesti ajatuksiini sillä kohtaa. Voisi melkein ajatella, että teksti on viesti tai ohje. Eikö tässä elämässä muutenkin kaikki ole vain sattumaa ja siksi ihmisen on todellakin oltava valmis kaikkeen, aivan kaikkeen.
”Älä oleta mitään. Ole valmis kaikkeen.” – Samurai Chan

8. elo, 2019
Muistaakseni laulan

Kuten tiedämme, yhteislaulussa on merkillistä voimaa ja yhteisöllisyyttä ja varsinkin vanhusten ja ikääntyvien keskuudessa laulun voimaannuttava vaikutus korostuu. Muutamia vuosia sitten maassamme toteutettiin Miina Sillanpään Säätiön tuella hieno hanke Muistaakseni laulan: musiikin käyttö muistisairaiden mielialan, elämänlaadun ja kognitiivisen toimintakyvyn tukemisessa (2011).
Tutkimustulokset osoittavat, että vuorovaikutusta painottava musiikkivalmennus soveltuu hyvin muistisairaiden kuntoutukseen. Sekä laulu että mieleisen musiikin kuuntelu ovat hyödyllisiä muistisairaan hyvinvoinnille ja omaisten jaksamiselle. Tämän tutkimusraportin lisäksi hankkeen tuotoksena julkaistaan opas, joka helpottaa mallien käyttöönottoa muistisairaiden hoitoyksiköissä ja kodeissa.
Lue lisää täältä: https://www.miinasillanpaa.fi/wp-content/uploads/2015/01/Muistaakseni_laulan-tutkimusraportti.pdf
Oheisessa tutkimuksessa keskitytään muistisairaiden kuntouttamiseen musiikin keinoin, mutta musiikki toki kuntouttaa ja voimaannuttaa meitä kaikkia eri elämänvaiheissa – ennen muistisairautta, sen aikana ja vielä silloinkin, kun kaikki muu on unohtunut. Aurinkorinteen musiikkikokemuksissa olen itse huomannut, miten laulaminen, itsetekeminen ja esiintyminen yleisön edessä on tärkeää. Ikä ei todellakaan ole este toteuttaa itseään kulttuurin saralla.
Väitöskirjatutkija Taru Tähti Taideyliopiston Sibelius-Akatemiasta kannustaakin vanhuksia tekemään itse kulttuuria. Kulttuurin ei aina tarvitse tulla palvelutaloihin ulkopuolelta, vaan asukkaat ja henkilökunta voivat myös itse tuottaa sitä. – Keskeistä on miettiä, että miten minä voin tehdä kulttuuria niin että on hyvä olla. Näen tärkeänä, että kulttuurin pohja olisi ihmisten omassa osaamisessa ja kiinnostuksen kohteissa sekä siinä, että mitä he voivat vielä tehdä.
Aurinkorinteellä käy paljon vapaaehtoisia vetämässä erilaisia kulttuurituokioita, mutta aina ei vetäjän tarvitse tulla ns. ulkopuolelta. Asiakkaissa on paljon potentiaalia vetämään esimerkiksi yhteislauluja. Miksei myös muita aktiviteetteja osaamisensa ja mielenkiinnon rajoissa. Ikäihmisen rooli on olla aktiivinen tekijä, ei aina ainoastaan asiakas. Itse olen pyrkinyt kannustamaan asiakkaiden osallistavaa roolia kulttuurityössä, mielestäni siitä hyötyy sekä asiakas itse että koko yhteisö. Kukapa meistä ei haluaisi olla hyödyllinen?

”Sävel vaihtuu ja laulajat, mutta ei katoa laulu. Se jää.” – Uuno Kailas (1901 – 1933)

15. elo, 2019
Vieraita rapakon takaa

Jälleen yksi elokuinen viikko vilahtanut ohi nopeasti. Aurinkorinteen Kulttuuriklubille saimme vieraita läheltä ja vähän kauempaakin ja muutenkin viikko oli varsin tapahtumarikas. Kaikki ei kuitenkaan mennyt kuin Strömsöössä varsinkaan palveluliikenteen osalta, mutta pitää muistaa, että tämä elokuu on kokeilukuukausi ja asiat asettuvat kohdilleen ajallaan. Myös oppilaskuljetuksissa on kuulemma ongelmia, toivottavasti näihin löytyy pian kaikkia osapuolia tyydyttävä ratkaisu.
Kulttuuriklubilla kävi siis vieraita mennä viikolla sekä läheltä omasta kunnasta, lähikunnista että rapakon takaa USA.sta (kuva: Fullerton, California). Hienoa huomata, että kulttuuritoimintamme ikäihmisten parhaaksi herättää kiinnostusta jopa maamme rajojen ulkopuolella. Amerikkalaiset vieraamme olivat erityisen kiinnostuneita pelimannimusiikista, jota edustivat keskiviikon Kulttuuriklubilla 2-rivisten mestarit Erkki-Jussi Koivuluoma ja Veli-Matti Järvenpää. Vieraamme rapakon takaa toivat terveisensä amerikansuomalaisesta siirtolaiskulttuurista, jonka perinteeksi on muodostunut vuotuinen FinnFest-juhla, jota nyt syyskuussa juhlitaan Detroitissa. https://finnfest.us/finnfest-2019/
FinnFestistä on muotoutunut myöskin eräänlainen kulttuurivaihdon tapahtuma ja juhlassa esiintyy monia suomalaisia artisteja. Hämeenkyröläistä edustusta vuoden 2011 FinnFesteiltä San Diegosta voi katsoa ja kuunnella täältä: https://youtu.be/4BlGHbZYw78

Edellisessä kirjoituksessani jo taisin mainita yhteislaulun tervehdyttävästä vaikutuksesta. Tänään lauloimme virsiä, juurikin niitä kauniita ja tuttuja lapsuuden virsiä, jotka piti opetella ulkoa ainakin muutama säkeistö. Ja tänään tapahtui yksi merkillinen juttu: nimittäin joukko vapaaehtoisia laulajia tupsahti paikalle ihan sattumalta kahvilaan tietämättä, että ohjelmassamme oli juuri niillä hetkillä alkamassa virsilaulutuokio. Ja minä tietysti luulin, että he olivat lukeneet esim. Aamulehden menoinfoa ja tulivat ihan tarkoituksella paikalle!
Ja me lauloimme kaikki yhdessä virsiä ikivanhoista virsivihkoista juuri niin voimallisesti kuin Jaakko Löytty sanoo Siionin virsistä: – Minun huono puoleni on, että saatan vetää kovalla höökällä ja jyrätä muut, mutta täällä on niin hyviä veisaajia, että ei ole sitä pelkoa. Kyllä täällä jyrähtää, Löytty sanoo.
Siis aina ei tarvita viikkojen ennaltasovittuja ja lukkoonlyötyjä sopimuksia, ei tekstareita, mesengeriä, sähköpostia yms. Tieto ja tietoisuus meissä toimii selittämättömällä tavalla ilman em. nykypäivän vempaimia, jos aika, paikka ja hetki on oikea! Kaikelle ei todellakaan ole eikä tarvitse olla mitään järjellistä selitystä. Jotkut asiat vaan tapahtuu kun aika on.

23. elo, 2019
Ihmisyyttä etsimässä

Kiitos teille, hyvät lukijat, hienosta palautteesta, jota olen saanut viimeaikoina ja myöskin vuosien saatossa nimenomaan tästä blogin kirjoittamisesta. Pyrin kirjoittamaan kerran viikossa ja nyt on menossa viides vuosi.
Aloitin blogin kirjoittamisen muistaakseni kesällä v. 2015, tosin silloin epäsäännöllisesti silloin tällöin, mutta vuodesta 2016 säännöllisesti kerran viikossa muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Pääset lukemaan helposti myös näitä vanhempia blogitekstejäni klikkaamalla tämän sivun alalaidasta kohta ”Yleiskatsaus”.
Niin, aika paljon tekstiä (satoja sivuja) onkin vuosien mittaan kertynyt, ja joku lukija kerran kysyikin, että enkö julkaisisi kirjoituksiani myös paperisena versiona eli kirjana. Ajatus on kyllä ideaali, koska kirjana myöskin nettiä käyttämättömät ihmiset voisivat lukea tekstejäni niin halutessaan. Ehkäpä julkaisen tekstit kirjana (tai kirjoina) sitten kun eläkepäivät koittaa viimeistään 68 vuotiaana ja ja tietysti tulen lahjoittamaan mahdolliset tuotot Aurinkorinteen kulttuurirahastoon käytettäväksi ikäihmisten huviksi ja hyödyksi. Näin olen ajatellut, mutta aika näyttäköön…
Kirjailija Leena Krohn kirjoittaa osuvasti ihmisen kirjoittamisesta. Teoksessaan Kadotus (Teos 2018) Krohn kirjoittaa näin: – Luuletteko, että kirjallisuudessa on kysymys kirjallisuudesta? Ei sinne päinkään! Todellisuudesta, siinäkin on kysymys todellisuudesta! Sillä jokainen kirjoittaja kysyy yhä uudelleen: Mikä on totta? Ettekö ymmärrä, että kun te puhutte, puhutte hetkeen, mutta kun kirjoitatte, kirjoitatte ikuisuuteen? Se ei ole aivan vaaratonta.
Leenan Krohnin tekstit ovat samalla myös eräänlaisia hätähuutoja inhimillisen elämän puolesta: – Mutta en minä huuda, yritän vain kirjoittaa hyvin ja kiinnostavasti. Mistä ei voi puhua, siitä täytyy kirjoittaa. Hyvyys kaikkinensa on kiinnostavampaa kuin pahuus, koska hyvyys on pyrkimistä ja taistelua. Pahuus on vain periksi antamista.
Minusta juuri tässä on kaiken kirjoittamisen ydin, ja juuri tähän kaiketi minäkin omalla kirjoittamisellani pyrin. Kuten Leena Krohn sanoo, jokainen kirjailija etsii ihmistä. Ihminen on kaiken mitta, ihmiselle. Ihminen on salaisuus.
Aurinkorinteen nettisivulla muuten on jo noin 31300 kävijää! Viikottain sivustolla käy on noin 400- 600 kävijää, joka on todella hieno juttu. Kiitos kaikille lukijoille ja kävijöille! Matka jatkuu…

Laiva on parhaassa turvassa satamassa, mutta ei laivaa sitä varten ole rakennettu. (tuntematon)

31. elo, 2019
Hitaat muuttolinnut

Ihmisen osa, mikä se on tai millainen se on? Entä jos ihminen ei olekaan kokonainen vaan jostain syystä rikkoutunut joko fyysisesti tai psyykkisesti? Jos ihminen ei ole kokonainen, hänen täytyy olla jotenkin osissa, eikö niin: osatyökyvytön, osa-aikaeläkeläinen, osaksi työssä, osaksi eläkkeellä jne, jne. Olen pohtinut näitä asioita viime aikoina liittyen lähinnä maan hallituksen tavoitteeseen 75 prosentin työllisyydestä ja miten esimerkiksi osatyökykyiset työikäiset ja työhaluiset ihmiset saataisiin jälleen työn syrjään kiinni: ”Rinteen mukaan työllisyystavoite voidaan saavuttaa määrätietoisella politiikalla. 75 prosentin työllisyys on määrä tavoittaa vuoteen 2023 mennessä. Siihen vaaditaan noin 60 000 uutta työllistynyttä.” (Maaseudun Tulevaisuus 19.6.2019)
Tiedämme varmasti kaikki, että sotealoilla (varsinkin vanhustyössä) on huutava pula työvoimasta jo nyt saati sitten, kun hoitajamitoitus 0.7 konkretisoituu – tai jos konkretisoituu. Mistä muuten saadaan kaikki noin 4500 puuttuvaa hoitajaa? Vanhustyö kun ei valitettavasti ole kovin vetovoimainen ala nuorten keskuudessa, vaikka alalle on maassamme koulutettu paljon väkeä viime vuosina. THL:n taannoisen selvityksen mukaan Suomessa oli yli 72 000 sosiaali- ja terveysalan koulutuksen saanutta ihmistä, jotka eivät työskentele alalla lainkaan. (HS 30.8.-19)
Vaikuttaa siltä, että osa- ja kokoaikaisia työikäisiä ja myös eläkeikäisiä todella tarvitaan lähitulevaisuudessa ja monissa pienissä kunnissa vanhustenhoito on jo nyt aika pitkälle eläkeläisten harteilla. Esimerkiksi Viitasaarella tilanne on varsin tuttu: ”Viitasaarella sairaalan ja erityisryhmien vuokratalon sijaislistoilla ei ole muita kuin eläkeläisiä. Täällä todellakin mummot hoitavat mummoja. Yksi heistä on jo 76-vuotias, täyttä häkää paahtava ja pidetty hoitaja. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että ilman eläkeläisiä tämä homma ei pyörisi. Nämä vuorot eivät vain toimisi. On taivaan lahja, että meillä on näitä eläkeläisiä”, sanoo hieman alle 40 vanhuksen ryhmäkodissa Helmiinassa työskentelevä sairaanhoitaja Sirpa Hautsalo.
Lue koko juttu otsikolla Vanhusten hoito eläkeläisten hartioilla täältä: https://www.hs.fi/politiikka/art-2000006222767.html

Näyttelijä Hannu-Pekka Björkman kirjoittaa hienosti ihmisen osasta, monista osista tai osattomuudesta sekä välitiloista: ”Välitilat ja siirtymävaiheet kuuluvat elämän kulkuun. Joskus ne alkavat yllättäen, itsestämme riippumattomista seikoista johtuen, toisinaan ne ovat seurausta valinnoista. Ikäkriisit saapuvat ja lähtevät kuin hitaat muuttolinnut. Syntymät ja kuolemat tulevat milloin tahtovat. Niiden jälkeen seistään aina hetki elämän eteisessä ja ihmetellään, mistä ovesta nyt kuljetaan. Rakkaudessa kärsitään, erotaan ja palataan taas yhteen, saman tai jonkun toisen kanssa. Ja aina väleissä seistään suuren humisevan tyhjyyden keskellä seurana yksinäisyyden pelko tai halu. Kunnes jonain päivänä kokeilemme, josko jalat taas kantaisivat ja astumme tapahtumien virtaan, joka välittömästi tempaa meidät mukaansa. Se saa unohtamaan kärsimykset ja koettelemukset, koska haluamme vain elää, kaikesta huolimatta.” (Hannu-Pekka Björkman, Eeva-lehti 7/2013)

”Rakkaus työhön on rakkautta elämään, sen juhlaan ja arkeen.” – Sylvi Kekkonen

5. syys, 2019
Ajattelun vapaus

Mistä huomaa syksyn saapuneen? Siis pimenevien iltojen, viipyilevien aamujen, harmaan sateen ja puimuroitujen sänkipeltojen lisäksi? No ainakin erilaisista teemaviikoista (kuva ohessa), joiden aiheissa myöskin me Aurinkorinteellä ko. viikkoja pyrimme viettämään. Paitsi tämän viikon teemaa (Keliakiaviikko 2 – 8.9.) en ainakaan itse huomannut ennen kuin yksi asiakkaista siitä mainitsi.
Muistiviikko 16 – 22.9. ja Vanhustenviikko 6 – 13.10. ovat vakiintuneet tärkeimmiksi teemaviikoiksi Aurinkorinteen näkökulmasta lähinnä syystä, että teemat ovat lähellä meidän asiakaskuntaa. Muistiviikon ydinajatuksena on Muistiystävällisiä tekoja, joita tekoja pyrimme toteuttamaan parhaamme mukaan pitkin viikkoa ja muutenkin päivittäin viikon teemasta huolimatta. Myös Vanhustenviikolla 6 – 13.10. Varaudumme vanhuuteen monipuolisina ohjelmakokonaisuuksina, joista lisää lähempänä ko. viikkoa. Kannattaa seurata ilmoittelua ja kotisivun ”Ohjelmaopas” osiota.
Teemaviikoissa (katso kuvaa) kiinnostava on myös Aivoviikko loka-marraskuun vaihteessa ja sen viikon ajatus Korvaamaton kovalevy. Mikä onkaan sen tärkeämpi kuin ihmisen aivot? Tärkeä on myöskin Mielenterveysviikko niinikään marraskuussa, joka onkin ajankohtainen mitä tulee viimeaikaisen uutisointiin nuorten mielenterveysongelmista, jotka ovat lisääntyneet huomattavasti viime vuosina. Tämä kehitys on todella huolestuttavaa, koska – kuten tiedämme – tämän päivän nuoret ovat huomisen aikuisia eli juuri heitä, jotka hoivaavat meitä sitten kun tulemme tarpeeksi vanhoiksi. Nimittäin jos heitä on lukumääräisesti tarpeeksi, jotta pystyvät meitä hoitamaan saati elättämään, jota myös huoltosuhteeksi sanotaan.
Ai mikä huoltosuhde? ”Taloudellisella huoltosuhteella tarkoitetaan työllisten lukumäärän suhdetta työttömiin ja työvoiman ulkopuolella oleviin. Työvoiman ulkopuolisiksi lasketaan 0–14-vuotiaat, opiskelijat ja koululaiset, varusmiehet ja siviilipalvelusmiehet, eläkeläiset sekä muut työvoiman ulkopuolella olevat.” Vaikka tämä on tärkeä aihe, on se myös todella tylsä, en viitsi kirjoittaa siitä nyt enempää. Lukekaa lisää täältä: https://findikaattori.fi/fi/32

Oheinen kuva on viimeisimmästä Terveydeksi-lehdestä, jota saa maksutta mukaan apteekeista. Lehdessä on myös toimittaja, uutisankkuri ja kirjailija Matti Röngän haastattelu, jossa hän mainitsee mm. ajattelun vapaudesta: ” Joka päivä yritän muistaa, että pitäisi oppia jotain uutta — tunnen olevani aika vanha, mikä on yllättävää. Se on sen takia myös pinnalla, että uusinta kirjaani varten olen pohtinut ja ajatellut paljon ikääntymistä — olen päättänyt pitää kiinni vapaudestani. Se on minulle tärkeä asia. Se tarkoittaa, että minulla pitää olla ainakin illusio taloudellisesta vapaudestani. Ja minulla täytyy olla ajattelun vapaus”.
Rönkä puhuu ko. haastattelussa myös työstä, jonka sosiologinen termi on vieraantumaton työ, joka tarkoittaa työtä, jonka tuloksen näkee heti. Hänelle se saattaa olla metsätöitä, monille naisille käsitöitä, jota Aurinkorinteellä voidaan ainakin käsityölankojen puolesta harrastaa runsaasti. Olemme nimittäin jälleen saaneet lahjoituksena upeita lankoja, joista Lämmin Kiitos, ja samoin myös kaikille aiemmille lahjoittajille tätäkin kautta!

”Kun sinulle tulee ikää, huomaat, että sinulla on kaksi kättä – toinen, auttaaksesi itseäsi, toinen, auttaaksesi muita.” – Audrey Hepburn

12. syys, 2019
Tulevaisuutta etsimässä

Tätä kirjoittaessani samaan aikaan taustalla telkkarista tulee A-Talk, jossa keskustellaan mm. siitä, tarvitaanko meillä Suomessa työperäistä maahanmuuttoa ns. matalapalkkatöihin, joihin luetaan mm. koodaajat, hitsaajat, siivoojat, hoitajat jne. Taisin edellisessä tekstissäni jo mainita, että jotta 0.7 hoitajamitoitus täyttyy, tarvitaan vähintään 4000 uutta hoitajaa. Koska kotimaista hoivahenkilöstöä ei löydy riittävästi ”tähän hätään” eikä kuulemma heidän palkkaamisekseen riittäisi edes rahat (eduskunnan kyselytunti tänään12.9.-19), nyt julkisuudessa väläytellään laajasti ja tosissaan työperäisen maahanmuuton tuntuvaa lisäämistä.
Ja kuinka paljon on tuntuva lisääminen? TEM eli Työ- ja elinkeinoministeriön mukaan 20 000 ihmistä. Vuodessa. Samoilla linjoilla kuuluu olevan A-Talk.n keskustelijat tuossa selkäni takana. On siis selvää, että lähivuosina meidän yhteiskuntajärjestelmä tulee muuttumaan paitsi demografisista (väestötieteellisistä) syistä, myös ilmastonmuutoksen tuomien uudenlaisten ongelmien vuoksi – joiden laajuutta on vaikea arvioida tässä vaiheessa. Voimme todeta, että vain muutos on pysyvää.
Keskustelin tässä joku päivä erään seniori-ikäisen henkilön kanssa, joka oli muuttamassa ja toivoi kovasti Hämeenkyröön senioreille tarkoitettuja palveluasuntoja. Tai oikeastaan puhe oli kokonaisesta seniorikorttelista, jollainen sopisi hienosti esimerkiksi Aurinkorinteen yhteyteen tai välittömään läheisyyteen.
Kiinnostuin aiheesta ja aloin googlettamaan lähikuntien senioriasuntotarjontaa. Naapurikunnassa Ylöjärvellä on noin vuosi sitten valmistunut Seniorikoti Valkokulta: – Olemme mukana tukemassa mahdollisimman kodikasta asumista elämän loppusuoralla. Monen ikäihmisen pelkona on laitostuminen tai yksinäisyys ja juuri tähän haluamme muutosta. Vuokrattavien asuntojen joukossa on myös kaksioita, joihin voi muuttaa pariskuntia, joista toinen tarvitsee tehostettua hoitoa, mutta toinen ei. Näin he voivat asua yhdessä silloinkin, kun omat voimat eivät enää riitä toisesta huolehtimiseen yksin.
Niin, vaikka tiedän ettei Hämeenkyrössä pitäisi investoida juuri mihinkään muutamaan vuoteen, senioriasuntoihin varmasti täytyy. Siis jo lähivuosina. Nimittäin vanhusväestön määrä kasvaa nopeaa vauhtia ja tarvitaan palveluasuntoja ihmisille, jotka eivät vielä tarvitse hoivakotipaikkaa, mutta toisaalta eivät kotonakaan pärjää, ainakaan yksin. Siispä oikea ratkaisu olisi seniorikortteli sotekampuksen lähistölle niin, että kortteli voidaan yhdistää palveluihin esim. tunnelilla tai maanpäällisellä käytävällä.
Tämä on vain idea, ajatus, joka tuli mieleeni em. seniorikansalaisen kanssa käymän keskustelun tuloksena. En pohdi rahoitusta tai tonttia tässä vaiheessa. En myöskään aikaa, koska Roomaakaan ei rakennettu yhdessä yössä. Eikä pyramideja. Mutta näidenkin syntymekanismeissa ensin oli ajatus…

20. syys, 2019
Elämän tarkoitusta etsimässä

Viime kirjoituksessani kerroin, että olemme saaneet runsaasti käsityölankoja lahjoituksina. Nyt langoille ja muille tarvikkeille saadaan hieno pyörille rakennettu ja eri tiloihin helposti liikuteltava Lankakioski, johon langat ja muut tarvikkeet voidaan järjestellä esimerkiksi värien mukaan ja kaikki on näkyvissä ja helposti valittavissa erilaisiin tarkoituksiin. Koko Sotekampuksemme monitoimimies Heikki Majamäki on ollut suureksi avuksi tässä projektissa, erikoismaininta ja kiitos kuuluu hänelle!
Tänään huomioni on kohdistunut uutisointiin häirinnästä, jota mm. muutamat taitoluistelijat ovat kertoneet joutuneensa kokemaan lähinnä valmentajien suunnasta. Aikaisemmin samaa kertoivat julkisuudessa naisnäyttelijät. Muitakin esimerkkejä voisin tässä kohtaa kertoa vaikka miten paljon ja eri osa-alueilta, mutta kiinnostavaa on itse ilmiö: toki kiusaamista, häirintää ja syrjintää on ollut aina kautta ihmiskunnan historian, mutta suhteellisen vähän siitä uskalletaan puhua ääneen. Ihmettelen muuten, miksi häirintää esiintyy niin paljon mm. työpaikoilla, vaikka Suomessa on olemassa laki joka sen kieltää: Yhdenvertaisuuslaki 1325/2014. https://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2014/20141325
Onneksi edes jotkut kiusatut, häirityt ja syrjityt uskaltavat puhua avoimesti kohtaamistaan ongelmista. Puhuminen on tietysti kiusallista, koska helposti puhuja stigmatisoidaan eli leimataan yhteisössään, ei välttämättä hänen häiritsijöitään tai kiusaajiaan. Monissa kouluyhteisöissäkin ongelma ratkaistaan niin, että kiusattu oppilas joutuu vaihtamaan koulua ja kiusaaja (tai kiusaajat, koska yksin kiusaaja on heikko ja tarvitsee siksi aina kaverin tai kavereita ympärilleen) saa jäädä.
Puhuminen ja julkisuus (Kiira Korpi Ylen uutisissa 19.9 -19) onkin kenties ainoa keino tässä kohtaa ratkaista ongelma, mutta miten itse juurisyy saataisiin ratkaistua sivistyneesti? Miksi ylipäätään tällaista vielä tapahtuu nykypäivän sivistyneessä yhteiskunnassa? Vai olemmeko lopulta niin sivistyneitä kuin äkkiä voisi olettaa?
Mikä onkaan se kuuluisa sivistyksen mitta? Ylen artikkelissa kysytään samaa: – Suomessa sivistyksellä on vahvat perinteet ja se kuuluu kaikille. Tästä ovat parhaansa mukaan pyrkineet huolehtimaan koulut, kirjastot ja taidekasvatus. Erilaiset järjestöt, opistot ja harrastuspiirit ovat tarjonneet kansalaisille mahdollisuuden osallistua sivistysvaltion rakentamiseen. On olemassa yleissivistystä, kirjasivistystä ja sydämen sivistystä. Sivistys tarkoittaa oikeastaan näiden kaikkien summaa. Se on elämän mittaan kerättyä tietoa ja taitoa, joka on jalostunut avarakatseiseksi ymmärrykseksi ja elämänfilosofiaksi. Se on kykyä sijoittaa uusi tieto ja kokemukset historialliseen jatkumoon. https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/11/02/oletko-sivistynyt-pitaisiko-olla

Tulevan viikon ohjelmasta Aurinkorinteellä on sanottava vielä sen verran, että pitkästä aikaa meillä on päivätanssit (perjantaina 27.9), jossa soittaa Pekka Mäkelä, Aurinkorinteen tanssiorkesteri solistinaan Mirja Poikkeus. Lisäksi viikkoon sisältyy luentoa jalkojen hyvinvoinnista, josta puhuu jalkahoitaja Päivi Nylander, Tapani Pertun musiikkia C-kasetilta soittaa Heikki Uusitalo, tietovisailua musiikin kera trubaduuri Heikki K-V.
Eli hieno viikko jälleen tulossa Aurinkorinteellä paitsi ohjelman puolesta sekä myös arjen hyvinvointityön, yhteisöllisyyden ja vierellä kulkemisen puolesta. Se on kuitenkin kaikista arvokkainta mitä voimme toinen toisillemme antaa ja osa perimmäistä ihmisyyttä meissä. Ihmisyyteen kuuluukin kysyä elämän tarkoitusta. Elämä on lahja ja tehtävä, mutta tarkoituksen etsimiseen on ryhdyttävä aina uudelleen.

26. syys, 2019
Puheenvuoroja yksinäisyydestä

Vanhusten yksinäisyydestä kirjoitetaan paljon. Minusta tuntuu, että nuo kirjoitukset ja puheet ovat suurimmaksi osaksi pelkkää sanahelinää ilman konkreettista toimeen tarttumista, ja joka puhe jatkuu samankaltaisena vuodesta seuraavaan. Vuonna 2014 Aamulehti kirjoitti, että kodista ei saisi tulla tallelokeroa, jossa vanhusta säilytetään. Tänä päivänä edelleen kirjoitetaan samasta ongelmasta, nyt tosin vanhuksen yksinäistä kotia jo sanotaan vankilaksi, josta ei milloinkaan pääse ulos ilman apuvoimia varsinkaan, jos talossa ei ole hissiä.
Viime vuosina suoranaisesti mantrana on hoettu, miten kotiin tuotettuja palveluja (kotihoito) lisätään, jotta vanhus voisi asua omassa kodissaan mahdollisimman pitkään. Ajatus on kaunis ja toimiva tiettyyn rajaan asti eikä yksinomaan ihmisen fyysinen pärjääminen saa olla edellytyksenä kotona yksin selviytymiseen. Kukaan ei pärjää yksinään määräänsä enempää ja juuri yksinäisyys on yksi päätepiste, joka on otettava vakavasti.
Vanhuksen yksinäisyyden kokemus ei välttämättä katoa hoivakodissakaan. Ongelma on siis paljon syvempi kuin olemme osanneet ajatella. Aamulehti paneutui hienosti vanhuksen yksinäisyyteen lauantain 21.9.-19 numerossa otsikolla Pieniä tekoja. Mitä minä voin tehdä? Artikkelissa myös omaiset pääsevät ääneen ja monet kuvailevat vanhuksensa yksitoikkoisia, hiljaisia päiviä, joihin tuovat katkoksia vain kotihoidon nopeat piipahdukset. Tai: hoivakodissa asuvan vanhuksen yksinäisyydestä miten hoitohenkilökunnan aika ei riitä muuhun kuin perushoidon tehtäviin. Kirjoittajan mukaan pitäisi uudistaa hoivatyöntekijän ihmiskäsitystä ja hoivan arvostusta.
On sanottava, että em. kirjoittaja (omainen) on totuuden jäljillä. Tottakai on selvää, että tässä kohtaa katse herkästi kohdistuu hoivahenkilöstöön, vaikka ongelman ydin piilee ikivanhassa hoivakulttuurissamme, joka on peräisin monien vuosikymmenien takaa. Nykymaailmassa ei voi enää soveltaa esimerkiksi 1970-luvun hoivametodeja juuri mihinkään kohtaan hoivan kentässä. Jo vanhusten määrä sinällään tuo oman kysymyksensä hoivan nykyisiin haasteisiin, koska v. 2020 (siis ensi vuonna) yli 75-vuotiaita on 571 000 ja vuonna 2050 (30.n vuoden kuluttua) miljoona.
Aamulehteen kirjoittaneet yksinäisten vanhusten omaiset toivovat hoivakoteihin myös verovaroin tuotettuja seuranpitäjiä ja pohtivat, että millainen olisi vanhuksia ilahduttava ja virkistävä ohjelma. Hernepussin heitto istualtaan ei sitä välttämättä ole. Minusta kaikista tärkeintä olisi kysyä vanhuksen omaa mielipidettä. Kymmeniä vuosia nuoremmat omaiset ja hoitohenkilökuntakaan ei voi mitenkään tietää miellyttääkö tätä tai tuota mummoa ristikot, tikan heitto, kunnon rokki tai haitarimusiikki vanhaan malliin.
Aurinkorinteelläkin pitäisi tehdä kyselytutkimus paitsi kulttuuriohjelmista myös palveluistamme laajemminkin. Esimerkiksi onko nykyinen malli hyvä vai halutaanko jotain muuta, mitä? Tällä hetkellä Kulttuuriklubin musiikkiohjelmien osuus on 42% ja muu ohjelma 58% (muistelu, kirjallisuus/runot, valokuvat, tietokilpailut, erilaiset luennot, seurakunnan tilaisuudet, bingo ja muut pelit, tanssiesitykset, taideprojektit jne.) Otanta aikajanalla tammi-elokuu 2019. Kiinnostavaa olisi tietää, että halutaanko esim. liikuntaa enemmän, halutaanko erilaisia harrastuspiirejä, hengellisiä keskustelukerhoja, yhteiskunnallisia keskustelukerhoja jne.
Asiakaskysely voisi samalla kohdistua meidän kaikkiin toimintoihin ja henkilökuntaankin, jotta osaisimme toimia arjessa entistäkin paremmin ja laadukkaammin vanhusväestömme parhaaksi. Itse emme voi kyselytutkimusta tehdä, joten odottelemme seuraavaa opiskelijaa ko. tutkimusta tekemään.

Ja vielä lopuksi ja kevennykseksi viikon mietelause: ”Jotkut oppivat lukemalla, toiset oppivat muiden virheistä, mutta muutamien täytyy itse päästä pissaamaan sähköpaimenen lankaan.” – Tom Lundberg

3. loka, 2019
Elämällä on kerroksensa

Tulevalla viikolla vietämme valtakunnallista Vanhustenviikkoa teemalla Varaudu vanhuuteen. Niin, osaako siihen oikeasti varautua? Siis vanhuuteen. Ja kuka osaa oikeasti sanoa, milloin vanhuus alkaa ja milloin on muka liian vanha tekemään tätä tai harrastamaan tuota? Olen samaa mieltä kuin Yle.fi Kulttuuricoctail 3.9.2018: ”Tervetuloa yhteiskuntaan, jossa olet enimmäkseen väärän ikäinen”.
Me kaikki vanhenemme, mutta meille jokaiselle vanhuuskin tulee eriaikaisesti kuten monet muutkin elämän taitekohdat. Professori Vappu Taipale määrittelee vanhuutta näin: – Elämällä on kerroksensa, on oltu tyttöjä, teinejä, nuoria äitejä, ministereitä, vaihdevuosissa kärvisteleviä naisia ja nyt mummona kaikki ne kerrokset ovat minussa.
Aurinkorinteellä vietetään tulevalla viikolla Vanhustenviikkoa monin eri tavoin. Myös UutisOivassa oli ilmoitus tapahtumista, mutta haarukoin tähän vielä muutamia kohtia varsinkin Aurinkorinteen näkökulmasta: Maanantaina ja tiistaina klo 9.30 alkaen saamme lapsia vierailulle kirkonkylän päiväkodista, kuntosalin nimiäiset on maanantaina klo 11.30 alkaen. Ja klo 12.45 Kulttuuriklubilla sijoitusasiantuntija Anna-Kaisa Lampinen puhuu edunvalvontavaltuutuksesta.
Tiistaina Pirkanmaan pelastuslaitoksen edustaja puhuu kodin turvallisuudesta Kulttuuriklubilla klo 12.45 alkaen ja keskiviikkona on vuorossa klo 12.45 Virpi Raipala-Cormier otsikolla Vanhene viisaasti. Torstaina klo 12.30 alkaen Kulttuuriklubilla luento Hyvän äärellä, onnellisuusprofessori Markku Ojanen puhuu. Tilaisuus Rönsy Ry.n tuotantoa ja siis kaikille avoin. Perjantaina on vuorossa klo 12.45 alkaen kotiseuturetki museolle eli tarkoitus samalla ulkoilla ja mukaan toivotaan vapaaehtoisia.
Lisäksi viikon aikana on runsaasti erilaisia tempauksia, tietoiskuja, hyvän olon hoitoja, hierontaa jne. Varmasti jokaiselle on jotain mukavaa ja mieleistä toimintaa, kuultavaa ja nähtävää. Kuitenkin on sanottava, että oli sitten viikon nimi mikä- tai millainen tahansa, meillä Aurinkorinteellä jokainen viikko vuodesta on aina vanhustenviikko ja sen eteen teemme asiakaslähtöistä työtä inhimillisellä ajatuksella jatkossakin.

”Ei ole olemassa ylimääräistä aikaa, ei vapaa-aikaa tai joutoaikaa. Sinulla on vain elinaikaa. Anna mennä!” – Henry Rollins

10. loka, 2019
Syksyn maalarimestarit

Syksy maalaa maisemaa nyt leveällä ja värikkäällä pensselillä. Juuri tänä syksynä onkin todella hieno ruska, jota on voimaannuttavaa katsella ja aistia ennen myöhäissyksyn värittömyyttä ja lunta – jos lunta saadaan ollenkaan tulevana talvena. Nimittäin jotkut sääprofeetat ennustavat leutoa talvea, mutta yleensä talvi aina kuitenkin yllättää jollain tavalla ja varsinkin autoilijat, viime talvena jopa 17 kertaa.
Tätä kirjoittaessani on Aleksis Kiven päivä ja suomalaisen kirjallisuuden päivä. Yleensä meillä Aurinkorinteellä on ollut juuri 10.10 joku kirjallisuuteen liittyvä ohjelma, mutta sen sijaan tänään oli Hyvän äärellä-seminaari, joka kokosi runsaasti yleisöä paikalle kuuntelemaan onnellisuusprofessori Markku Ojasta, joka puhui meitä kaikkia kiinnostavasta aiheesta – onnellisuudesta. Ojanen puhui mm. pipanaonnesta ja pötköonnesta. Jokainen voi ottaa itse selvää, mitä ne oikein ovat ja mitä onni ylipäätään on?
Toki Aurinkorinteellä voimme viettää kirjallisuustuokioita milloin tahansa päivästä riippumatta ja esimerkiksi maanantaina 14.10 saamme vieraaksi ikinuoret lausujat Inkeri Sutisen, Airi Rönnbergin ja Marjatta Talvitien otsikolla Tämän runon haluaisin kuulla, ja varmastikin saamme kuulla myös Aleksis Kiven tuotantoa silloin.
Kirjallisuus on muuten hieno laji. Äsken kuuntelin puolella korvalla telkasta kirjailija Antti Tuurin haastattelua ja jälleen vakuutuin kirjoitetun sanan ihmeellisestä voimasta. Kiinnostavaa haastattelussa oli, että Tuuri on kiinnostunut myös antroposofiasta eli henkisyydestä Rudolf Steinerin oppien mukaan. Tiedämme, että on olemassa Steinerkouluja ja tässä kohtaa tuleekin mieleen, että miksei voisi koulujen ohella olla myös Steinerhoivakoteja? Mutta tämä tästä tällä erää, aika näyttää mihin suuntaan maailma kääntyy erityisesti vanhushoivassa. Ainakin aihe puhuttaa eri medioissa, mutta joskus kuulostaa siltä, että keskustelijat puhuvat kuin vieraalla kielellä eli ”kirjoituspöytäkielellä”, joka on hyvin kaukana arjen todellisista maailmoista.

Tähän loppuun on siteerattava kappale Aleksis Kiven huikeaa runoutta, joka koskettaa läheltä myös omaa sydäntäni juuri nyt: — Onpa kullan lysti olla, kultakehdoss’ kellahdella, kuullella kehrääjälintuu. Tuonen viita, rauhan viita, kaukana on vaino, riita, kaukana kavala maailma. (Aleksis Kivi: Sydämeni laulu teoksesta Seitsemän veljestä v.1870) Edit: (äiti 20.9.1926 – 10.10.2019)

17. loka, 2019
Naisia hyvinvointiyhteiskunnan varjoissa

Tänään on kirjoitettava Asunnottomien yöstä, jota vietetään juuri tänään torstaina 17.10 ja jonka teemana on tänä vuonna naisten asunnottomuus eli Naiset varjoissa. Naisten asunnottomuus on usein tilastoista piilossa ja sillä on monet kasvot ja monia erityispiirteitä miesten asunnottomuuteen verrattuna. Asunnottomat naiset joutuvatkin usein hyväksikäytetyiksi monella eri tavalla: – Joskus naiset jäävät väkivaltaisiin parisuhteisiin, koska he eivät halua joutua asunnottomiksi. Näissä tilanteissa joudutaan luopumaan omasta ruumiillisesta koskemattomuudesta, TuNe-hankkeen vastaava hanketyöntekijä Saija Haikarainen kertoo.
Yhteensä koko maassa asunnottomia naisia on yli 1 500. Vaikka naisten asunnottomuus on vähentynyt, pitkäaikaisasunnottomuus on lisääntynyt. Asunnottomana naisia on todennäköisesti paljon enemmän kuin tilastoissa kerrotaan: juuri naisille piiloasunnottomuus on tyypillistä. – Monella naisella saattaa olla osoite jossakin, jossa hän ei oikeasti asu. Jos naisella on lapsia, he haluavat pitää itsellään osoitteen lasten menettämisen pelossa, kertoo projektipäällikkö Pauliina Liukkonen Kalliolan Setlementti -yhdistyksessä toimivasta Hima & Stradasta.
Naiset ovat asunnottomina usein altavastaajan roolissa. Väkivallan ja hyväksikäytön riski on läsnä, ja moni nainen kokee turvattomuutta kadulla. Asunnottomien porukoissa naispuoliset ovat sukupuolivähemmistöä. Sopeutuminen joukkoon tapahtuu joskus kovan ulkokuoren luomisella. – Olemme kuulleet paljon sitä, että naiseus häviää, kun kovetutaan.
Asunnottomuuden syiden kirjo on laaja, mutta monia asunnottomia naisia yhdistää traumat, perheväkivallan kokemukset tai ongelmat päihteiden ja mielenterveyden kanssa. Perhe ja lapset voivat nostaa kynnystä avun hakemiselle. – Meidän havaintojemme mukaan yleistä on luottamuksen puute yhteiskunnan kykyyn auttaa, Saija Haikarainen jatkaa.
Pohdin vaan, että tällainenko tämä meidän yhteiskunta tosiaan on, pohjoismainen hyvinvointivaltio, jonka kykyyn auttaa ei enää luoteta edes sen vertaa, että asunnottomat luottaisivat/uskaltaisivat pyytää apua inhimillisessä hädässään? Sillä hätä ihmisellä täytyy olla, jos ei ole paikkaa mihin päänsä kallistaa näissä syksyn ja talven hyytävissä sääolosuhteissa.

Oikeastaan minun piti kirjoittaa aivan muusta aiheesta kuin asunnottomuudesta, mutta menköön tällä kertaa nyt näin, aihe on kuitenkin tärkeä. Kirjoitan seuraavalla kerralla siitä mistä tänään piti kirjoittaa – tai aivan jostain muusta. Yleensä en juurikaan suunnittele aiheitani etukäteen, luotan siihen, että teksti syntyy jos on syntyäkseen. Kaikella on aina aikansa. Tähän asti blogin kirjoittaminen on toiminut tällä periaatteella, mutta tulevaisuudesta ei koskaan voi tietää.
Aurinkorinteen ohjelmat ja tulevat tapahtumat näette tämän sivun yläpalkissa kohdassa ”Ohjelmaopas”, joten en katso tarpeelliseksi kirjoittaa niistä tässä kohdassa muuta kuin, että vilkas ja monimuotoinen syksy on menossa Aurinkorinteellä ja sellaisena jatkuu, joka on todella hieno juttu. Uusia ihmisiä on tullut mukaan vapaaehtoistoimintaamme ja siksi pystymme tarjoamaan entistäkin monipuolisempaa kulttuuriohjelmaa. Kannattaa seurata ilmoitteluamme.

24. loka, 2019
Auringon suunta

Tähän aikaan vuodesta toistuu usein luonnonilmiö, josta ainakin läntisessä Suomessa sanotaan, että ”aurinko katsoo taakseen”. En tiedä onko sanonta teille lukijoille tuttu, mutta siis tarkoittaa tiettyä hetkeä pilvisen päivän illansuussa, kun pilvet äkkiä väistyvätkin ja laskemassa olevan auringon viime säteet kultaavat kauniisti jo tummenevaa metsänreunaa. Juuri nyt tätä kirjoittaessani ikkunassa näkyy ko. ilmiö – ja taas kerran ihmettelen, miten kaunis onkaan tämä ihmisen maa ja taivas.

Toinen ihmettelyni aihe tällä viikolla on, että nytkö siis viimein tässä maailmanajassa huomataan kulttuurin merkitys ja voimaannuttava vaikutus arjen hoivatyössä? Joskus nimittäin on tuntunut, että miekkailen kulttuurin puolesta tuulimyllyjä vastaan samaan tapaan kuin ritari don Quijote manchalainen Miguel de Cervantesin romaanissa Don Quijote v. 1605 ja 1615.

Mutta nyt näyttää asenteet muuttuvan kautta linjan, joka on todella merkittävä muutos hoivan maailmoissa. Me Aurinkorinteen henkilökunta olimme nimittäin viime keskiviikkona kulttuurihyvinvoinnin lyhytkoulutuksessa Tampereella otsikolla Taide ja kulttuuri osana sosiaali- ja terveysalan työtä. Vaikka toisaalta tuntuukin, että olen tähän ikään jo kouluni käynyt, kuitenkin on sanottava, että ei oppi koskaan ojaan kaada ja aina vanhakin kettu oppii jotain uusia konsteja.
Niin, eihän siellä koulutuksessa mitään täysin uutta asiaa tullut esiin, koska Aurinkorinteellä kulttuuri on jo vuosikausia ollut suuri osa asiakkaidemme hyvinvointia.

Lisäksi meillä on ollut ihan oma Kulttuuriklubi jo vuosia sekä kulttuurivapaaehtoiset juurikin kulttuurin kokemuksia ja elämyksiä mahdollistamassa. Mutta kuten jo mainitsin, toki näistä koulutuksista aina jotain tarttuu hihaan ja jää ”haaviin” eli muutamia koulutuksessa esiintulleita juttuja aiomme Aurinkorinteellä kokeilla ja jalostaa nimenomaisesti vanhusväestölle sopivaksi. Toinen kulttuurin koulutuspäivä on perjantaina 1.11, jolloin Aurinkorinne on suljettuna. Katsotaan sitten sen jälkeen miten sovellamme uusia oppeja Aurinkorinteellä. Elämme siis mielenkiintoisia aikoja.

Aurinkorinteellä ”aurinko ei katsele taakseen” vaan suoraan eteenpäin eli tuleva viikko tarjoaa taas monenlaista toimintaa. Keskiviikkona klo 9 – 10 aloittaa Jälkiviisaat, joka on tarkoitettu kaikille kuntalaisille, jotka ovat kiinnostuneet arjen ilmiöistä ja yhteiskunnallisista asioista. Jälkiviisaat siis kokoontuu Aurinkorinteellä jatkossa joka keskiviikko. Rönsy Ry.n ideoima Hyvät silmukat, neulontatempaus kokoontuu heti maanantaina klo 10 ja keskiviikkona klo 11 Teehuonevieraana otsikolla Muistojeni Kyröskoski ovat Ahti Lindberg ja Jorma Lehtonen.

Katso viikon ohjelma täältä:http://aurinkorinne.simplesite.com/424358513
Täältä http://aurinkorinne.simplesite.com/436809514 voit muuten katsoa ja kuunnella Kulttuuriklubilla kuvaamiani musiikkivideoita. Videokokoelma täydentyy kaiken aikaa eli lisään aina uusia videoita arkistoon sitä mukaa kun niitä kuvaan. Minusta on tärkeää tallentaa erilaisia tapahtumia ja toimintaa niin paljon kuin mahdollista ja videoinnin ansiosta kaikki Aurinkorinteen asiakkaat pääsevät tasapuolisesti osallisiksi erilaisista kulttuuriohjelmista. Eli jos ei satu olemaan asiakkaana, vieraana tai paikalla muuten vaan juuri tiettynä päivänä (esimerkiksi kun tämä tai tuo bändi soittaa), bändiä voi kuitenkin kuunnella ja katsoa taltioinneista joko Aurinkorinteen isolta valkokankaalta tai kotikoneelta omaisen kanssa. Toki monet meidän asiakkaista hallitsevat jo tietotekniikkaa ihan itsekseen ilman nuorempia opastajia, joka on todella hieno asia. Näin maailma muuttuu ja ihmiset siinä mukana. Näin on ollut ja näin on aina oleva (Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen v. 1945)

Ja vielä auringon suunta: muistakaa kääntää viikonloppuna kellon viisareita auringon suuntaan eli kesää kohti, siis taaksepäin!

”On otettava riskejä. Vasta silloin ymmärrämme täysin elämän ihmeen, kun annamme odottamattoman tapahtua.” (Paulo Coelho)

 

31. loka, 2019
Teknostressi ja käsityön parantava voima

Virkkuukoukusta on moneksi kuten myös sukkapuikoista. Nimittäin niillä voi taistella sangen tehokkaasti nykypäivän suurinta aikasyöppöä eli digitaalista maailmaa ja sen monia lieveilmiöitä vastaan. Lieveilmiöistä sen verran, että yksistään jo Facebook syö ihmisen aikaa suhteettoman paljon. Tai tietysti riippuu siitä, miten paljon rollaa päivityksiä, sillä niitä kyllä riittää ja riittää.

Tampereen yliopiston entiselle työhyvinvoinnin professorille ja nykyiselle dosentille Marja-Liisa Mankalle käsityöt ovat aina olleet kallisarvoinen harrastus ja tapa irrottautua hektisestä työelämästä. – Kaikki sai alkunsa jo lapsuudesta, sillä äiti ompeli ja kutoi kaiken itse. Manka muistelee, että koulussa hän sai käsitöistä arvosanaksi seitsemän. Vuodet ovat kuluneet ja taidot hioutuneet käsityöammattilaisen tasolle. Vaikka Manka on jäänyt eläkkeelle professorin työstään, tekee hän edelleen oman yrityksensä kautta suuren määrän Suomen Kädentaitojen teemapuheen kaltaisia puheenvuoro- ja luennoitsijakeikkoja.
Työn merkityksellisyys on Mankalle isoa asia. Pieni maailman parantaminen ja hyvän mielen tuottaminen puskevat häntä eteenpäin. – En vain malta lopettaa. Työt ovat hirveän kivoja ja olisi harmi jättää vuosien varrella kertynyt osaaminen jakamatta.

Työhyvinvoinnista ja itsensä johtamisesta puhuessaan Manka mainitsee usein myös käsitöiden parantavan voiman. Tutkimuksissa on havaittua, että käsillä tekeminen parantaa ihmisen kognitiivisia taitoja ja auttaa älyllisessä kehittymisessä. Käsityöt rentouttavat ja auttavat irrottautumaan nykypäivän virikkeellisestä ympäristöstä. – Käsitöissä täytyy olla läsnä. Keskittyminen palauttaa hyvin ja toimii vastaiskuna nykypäivänä ihmisiä vaivaavalle teknostressille. Käsitöiden parissa rauhoittuminen tuo takaisin työssä kadotettuja voimia ja auttaa kestämään stressiä paremmin.

Mankan mukaan teknostressin myötä tietotulva rasittaa ihmisten ajatuksia. Ympärillämme on jatkuvasti vaatimuksia ja keskeytyksiä. Paine kasvaa ja väsymme. Käsitöiden tuoma ilo ja hyvä olo huokuvat Marja-Liisa Mankan olemuksesta ja koko kodin hengestä. Värejä täynnä oleva koti kilpailee kauneudestaan isoista lasi-ikkunoista näkyvän ruskamaiseman kanssa. Kuka voisikaan olla osuvampi ihminen pitämään Iloa ja hyvää oloa käsitöistä – teemapuheen Suomen Kädentaitojen avajaisissa perjantaina 15.11.2019.

Myös Aurinkorinteellä harrastetaan käsitöitä ja tulevalla viikolla avautuu lisäksi Lyhtytyöpaja, jossa Raija Mäensivun opastuksella valmistamme tuikkulyhtyjä kierrätysmateriaalista eli hyödynnetään lasinkeräykseen menevää materiaalia tuottamaan tekemisen iloa asiakkaillemme. Jokainen saa sitten lähempänä joulua tekemänsä lyhdyn mukaansa kotiinvietäväksi joko itselle tai lahjaksi läheiselle. Paras joululahja kun usein on juuri se itse tehty olkoon sitten villasukka, kaulahuivi tai tuikkulyhty.

Lauantaina vietetään pyhäinpäivää, jonka juuret ulottuvat ensimmäisille kristillisille vuosisadoille. Uskonsa tähden kuolleiden kristittyjen muistopäiviä vietettiin heidän kuolinpäivinään. 300-luvulla ryhdyttiin viettämään erillisten muistopäivien lisäksi yhteistä kaikkien pyhien päivää. Nykyään pyhäinpäivässä yhdistyvät kaikkien pyhien päivä ja kaikkien uskovien vainajien muistopäivä.
Siispä minäkin hiljennyn ja sytytän kynttilän…

”Ei mistään voi löytää niin hiljaista ja tyventä rauhan satamaa kuin omasta sielustaan.” – Marcus Aurelius

 

7. marras, 2019
Kaikkein vaarallisinta on kohdata ihminen

Näinä päivinä tulee kuluneeksi 30 vuotta siitä kun Berliinin muuri (kuvassa) murtui ja ihmiset pääsivät vapaasti liikkumaan kaupungissa vuosikymmenien jälkeen. Berliinin muuri ei ole ainoa muuri maailmassa, joka on rakennettu rajoittamaan ihmisen vapaata liikkumista eikä myöskään ensimmäinen, joka on hajotettu. Ihminen on aina halunnut rakentaa muureja, ja jos ei muureja, niin ainakin piikkilankoja toisten tai itsensä ympärille. Kirkkohallituksen oppilaitosyhteistyön asiantuntija Stiven Naatus kirjoittaa osuvasti Suomen Kuvalehdessä v. 2017 näin:

”Korkeiden muurien alkupiste löytyy ihmisestä. Ne syntyvät epäluottamuksesta ihmisten välillä ja erojen kärjistymisestä. Mitä suurempi ero ihmisryhmien välille syntyy, sitä todennäköisemmin paikalle ilmestyy ennemmin tai myöhemmin muuri. Muurin ei tarvitse välttämättä olla fyysinen, betonista tai piikkilangasta tehty rakennelma. Erillisyyttä ihmisten välille voidaan luoda myös asettamalla ihmisiä tietoisesti eriarvoiseen asemaan tai vain suosimalla toisia. Länsimaisissa demokratioissa on monien kipeiden historian opetusten perusteella opittu pitämään arvossa ihmisten ja ihmisryhmien välistä yhteyttä ja oikeudenmukaisuutta; sitä että kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet tavoitella hyvää elämää.
Tällainen ajattelu on saanut rajoitettua elämää kaivanneet ihmisryhmät ja kansat kaipaamaan vapautta ja muurien murtumista. Oman sukupolveni suuriin sukupolvikokemuksiin kuuluu näkymä yhteisiä bileitä pitävistä saksalaisista murtuvan Berliinin muurin päällä. Kaikkein vahvimmat suojavarustukset ja korkeimmat muurit sijaitsevat ihmisen sisällä. Ponnistelemme valtavasti suojautuaksemme sisimmiltä peloiltamme ja epävarmuuksiltamme. Maailma on täynnä mahdollisuuksia suojautumiseen, vain mielikuvitus on rajana.”
Jäin ed.tekstin jälkeen pohtimaan, että mikä tätä ihmisen maailmaa oikeastaan riivaa, kun pitää suojautua, piiloutua, rakentaa muureja, pystyttää piikkilankaa, aitauksia, karsinoita? Keneltä me oikeastaan suojaudumme? Vai olemmeko itse niitä, joita joku pelkää ja suojautuu – ja rakentaa muureja?

Tulevan viikon Aurinkorinteen Kulttuuriklubin ohjelmista sen verran, että maanantaina eläintieteilijä ja tietokirjailija Jussi Viitala tulee puhumaan todella mielenkiintoisesta aiheesta eli eläinten viisaudesta. Tiistaina Raija Mäensivu jatkaa Lyhtytyöpajassa tuikkulyhtyjen valmistusta, keskiviikkona Heikki Uusitalo soittaa Tapani Pertun musiikkia klo 11 alkaen ja samana päivänä klo 12.45 alkaen saamme jälleen pelimannimestareita framille eli Erkki-Jussi Koivuluoma ja Veli-Matti Järvenpää soittavat perinteistä pelimannimusiikkia kera Pihapelimannien.
Torstaina Heikki K-V. kysyy visaisia tietokilpailukysymyksiä musiikin lomassa ja perjantaina jälleen tähyämme mm. tähtitaivasta Risto Lehden huikeista valokuvista. Muistanette myös, että Jälkiviisaat kokoontuu aamukahville aina keskiviikkoisin klo 9 – 10. Tervetuloa seuraan!
Kulttuuriklubin ohjelma näkyy mm. täältä: http://aurinkorinne.simplesite.com/424358513

”Eläinten silmistä Jumala katsoo sinua silmiin, tunnetko sen?” – Eeva Kilpi

14. marras, 2019
Minun pienet tarinani

Viime päivät ovat olleet säätilan puolesta pimeintä ja harmainta myöhäissyksyä, jollaiseen toki ollaan totuttu, mutta joka harmaudellaan silti aina naulitsee ihmisen maisemaansa kuin märän rätin. Oikeastaan päivä ei juuri valkene yön jäljiltä ollenkaan. Joku sanoikin, että kannattaa pitää säleverhot päivälläkin kiinni, nimittäin jos ne avaa, tulee vielä pimeämpi.
Juuri marraskuuhun liittyen käsiini osui joku aika sitten mielenkiintoinen kirja. Ei enää uutuusteos, noin vuosi sitten julkaistu Peter Sandströmin Äiti marraskuu – kahdeksan pohdintoa ( S &S, 2018). Airi Vilhunen kirjoittaa teoksesta marraskuussa 2018: Nykyhetki ja muistot ovat rinnakkain, ja sukupolvien ketju silmien edessä. Reilusti keski-ikäinen runoilija tapaa aikuiseksi kasvaneen poikansa Kööpenhaminan rautatieasemalla ja näkee edessään isänsä sodanaikaisessa valokuvassa, jossa näkyi ”kaikki se hiljaisuus jota pieni rintamamies piti sisällään”.
Sandström itse kirjoittaa teoksestaan näin: Ainoa mikä pysyi kasassa olivat minun pienet tarinani. Mitä väliä, olivatko ne totta vai eivät? Mitä väliä totuudella kaunokirjallisissa tarinoissa oikeastaan onkaan, kirjailijalla on oikeus käyttää mielikuvitustaan ja mikä parasta, voi kirjoittaa ikään kuin eri persoonassa, ulkopuolella näkyvästä minästään. Ja voi kirjoittaa myös ”kirjailijanimen” persoonassa, kuten itse olen joskus tehnyt. Ei, en aio kertoa minkä nimisenä olen kirjoittanut ja mitä. Jääköön se salaisuudeksi.
Isänpäivä tuli ja meni, mutta tähän on pakko vielä kopioida Sandströmin pohdinnan isästään teoksessaan Äiti marraskuu: En ollut ajatellut omaa isääni puuna vaan pikemminkin kukkana. Ehkä pionina, punaisena ja kauniina, kasvina joka ei oikeastaan vaatinut mitään, ei edes ihailua, sillä kasvi ei voinut asettaa vaatimuksia eikä esittää uhkauksia. Pioni ei jättänyt mitään varjoonsa eikä murskannut allensa mitään, kun tuuli taittoi siltä varren ja kaatoi sen maahan. Isot puut olivat ihan eri asia.

Kai tässä pikkuhiljaa on ajateltava myös joulua, joka tulee jollottaa niin, että kuukauden kuluttua on jo lähellä. Aurinkorinteellä jouluun jo valmistaudutaan pikkuaskarein, mutta vielä ei ihan olla sentään joululauluja laulettu – mutta pian lauletaan. Vieraaksi saamme mm. Hälläpirtin kuoron (tulevan viikon torstaina), joka kuoro on nimenomaan joululaulujen merkeissä liikkeellä.
Myös Pihapelimannien ohjelmassa on iloisia joululauluja, joita on tarkoitus laulaa yhteislauluina. Joulupukki ei valitettavasti ole kiertueella mukana tänä vuonna, mutta sijaisensa saattaa olla mukana silloin tällöin. Ainakin puheissa. Ja muistoissa.

”Hän sai ihmiset nauramaan jutuillaan ja ruusut kukkimaan. Eikö siinä ole elämälle tarpeeksi.” – Peter Sandström

20. marras, 2019
Itsensä yli käyvä horisontti

Jos tämänkertaisen kirjoitukseni otsikko ei heti avaudu, ei syytä huoleen, ihan heti se ei avautunut itsellenikään. Mutta kaikille, jotka ovat lukeneet Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian professori emeritus Antti Eskolan (1934 – 2018) teoksen Vanhanakin voi ajatella. Mielikuvista ja niiden voimista (Vastapaino 2019), lause on tuttu. Ai, että mitä tuo otsikko tarkoittaa? Kannattaa tietysti lukea koko teos kannesta kanteen, mutta alla lyhyesti ainakin itseäni koskettavia kirjan teemoja:
Eskola oli tätä viimeiseksi jäänyttä teostaan kirjoittaessaan jo sen verran sairas, että kirjoittaa mm. saattohoidosta ja hyvästä kuolemasta. Hän kirjoittaa myös utopioista, joihin nuoruutensa päivinä uskoi samoin kuin valoisaan tulevaisuuteen, tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen, jotka eivät Eskolan mukaan ole vielä yhteiskunnassamme toteutuneet (ei minunkaan mielestäni), mutta ovat kuitenkin läsnä tässä ajassa toivona, jolla on realistiset perusteet. ”Maailmamme on epätäydellinen, mutta sillä on itsensä yli käyvä horisontti.”
Vanhuudessa ja yksinäisyyden kokemuksissa pysyäkseni (Eskolakin kirjoittaa näistä paljon), kuuntelin tänään radiosta töihin mennessäni, miten monet yksinäiset vanhukset soittavat yhä enenevässä määrin hätäkeskuksiin. Heillä ei ole mitään muuta turvaverkkoa, ei omaisia, ei ystäviä ja tuttavia, eivät ole kotihoidon asiakkaita jne. Kun hätä tulee, ainoa numero josta pyytää apua on hätänumero. Oulun seudulla ongelmaan ollaan jo tartuttu ja rakennettu verkostoja helpottamaan tilannetta. On siis tartuttu toimeen ja rakennettu ”itsensä yli käyviä horisontteja”, toivon, oikeudenmukaisuuden ja inhimillisyyden turvaverkkoja.
Itse pohdin, että yksinäinen vanhus (ja minkä ikäinen ihminen tahansa), tarvitsee lähelleen ihmisiä, joilla olisi aikaa viipyä pidempään kuin pienen hetken ja että hänellä olisi myös aikaa olla ja puhua, erityisesti saattohoitotilanteessa. Tästä Eskolakin kirjoittaa ja siteeraa Espoon sairaalan saattohoito-osaston lääkäri Kati-Pupita Mattilan kirjoitusta Duodecimin kolumnissaan, jossa viittaa lääkärien koulutukseen nimenomaan saattohoidossa: ”Viipymisen ydin on olemiseen asettumisessa. Se on tarkoituksellista pysähtymistä, vähäeleistä mutta aktiivista. Silloin ei paeta mihinkään toimintaan—ei tipan laittoon tai lääkelistan tarkasteluun. Istutaan ammattilaisena ja ihmisenä ihmisen vieressä eikä kiirehditä pois.”
Minusta tuo viimeinen lause kertoo kaiken oleellisen ihmisyydestä muissakin kohtaamisissa kuin vain saattohoidossa: Istutaan ammattilaisena ja ihmisenä ihmisen vieressä eikä kiirehditä pois. Tähän ei ole mitään lisättävää tai pois otettavaa. On vain hetket viipymisen ytimessä.

28. marras, 2019
Tässä tanssissa minä vien

Aurinkorinteellä kävi tällä viikolla tanssijoita eli Senioritanssijat, joka on Kyröskosken kansalaisopiston ryhmä. Tällä kerralla tanssijoita oli vain muutamia erinäisten yhteensattumien vuoksi, mutta tunnelma oli silti mukaansatempaava. Meidän asiakkaat nimittäin tempautuivat innolla mukaan, joka oli hienoa katsella.
Tanssiteemassa pysyäkseni, tämän päivän Hesarista luin mielenkiintoisesta esityksestä eli kyseessä on Tässä tanssissa minä vien – tanssiestys, joka menee paraikaa tänään ja huomenna Mad House Helsingin tiloissa. Esitys ei ole mikä tahansa esitys, vaan perustuu nykytaiteilija Tellervo Kalleisen ajatukseen ihmisistä, jotka ovat aina olleet muiden vietävinä. – Kaikki lähtee sanoista. Tällä kertaa Kalleinen lähti pohtimaan viemistä – kun joku vie tanssissa ja elämässä. Jokainen viejä jakaa yleisölle jotain siitä, mikä heitä on vienyt. Mukana on kokemuksia koulukiusaamisesta, vanhemman alkoholismista, autoritäärisistä opettajahahmoista, muiden ihmisten odotuksista ja neuvoista.
Tässä tanssissa minä vien -teoksen yksi kuudesta viejästä on Ami Belhaj. Häntä on elämässä vienyt sairaus, MS-tauti. – Olen liikkunut tosi paljon ja harrastanut kaikenlaisia tansseja elämässäni. Lähimpänä sydäntä on ollut afrikkalainen tanssi. Sairastuin joitain vuosia sitten. Sen myötä on joutunut luopumaan tosi paljosta, tanssistakin.
Tellervo Kalleinen halusi luoda nimenomaan tanssi-illan, koska tanssi on sanojen ulottumattomissa. Nuorena ja arkana Kalleinen rakasti tanssilattiaa, koska siellä saattoi olla sosiaalinen ilman puhettakin. -Tanssilattian magia on minusta äärimmäisen kiinnostava. Olen ryhtynyt tekemään jopa dj-keikkoja, koska minusta on niin kiehtovaa seurata, mitä kaikkea tanssilattialla tapahtuu.
Ei, en aio kirjoittaa Tanssii tähtien kanssa-ohjelmasta. En ole katsonut ainuttakaan jaksoa, joten minulla ei ole siitä mielipidettä. Ja onko minun mielipiteelläni merkitystä? Todennäköisesti siitä olisi vain haittaa niille katsojille, jotka ohjelmaa seuraavat.
Ensi viikolla Aurinkorinteellä ei tanssita, mutta tapahtuu paljon muuta mukavaa: lauletaan tietysti joululauluja, leivotaan pipareita, askarrellaan tuikkulyhtyjä, katsellaan luontokuvia ja valmistaudutaan viettämään Itsenäisyyspäivää. Postin lakon vuoksi monien kutsut Linnaan jäi tulematta, mutta vietämme ainakin aattopäivän Aurinkorinteellä juhlavasti Sibeliuksen seurassa (YLE, Elävä arkisto).

”Älkää kiinnittäkö huomiota mitä kriitikot sanovat, kriitikoille ei ole koskaan pystytetty yhtään patsasta.” – Jean Sibelius (1865 – 1957)

4. joulu, 2019
Itsenäisyyspäivän aattona

Itsenäisyyspäivä lähestyy ja meillä Aurinkorinteellä on ollut aina tapana muistaa kaikkia veteraanejamme, sekä miehiä että naisia juurikin itsenäisyyspäivän aattopäivinä. Muistamme heitäkin, jotka ovat jo poistuneet keskuudestamme ja muistamme myöskin veteraanien leskiä. Kuuntelemme ja katselemme yhdessä esim. Sibeliuksen musiikkia ja mm. Finlandian ja kuuntelemme hartaana Veteraanin iltahuudon Jorma Hynnisen, Kaartin soittokunnan ja Sotaveteraanikuoron esittämänä, joka esitys on aina yhtä koskettava monella tapaa.
Olen aiemmin kirjoittanut (tällä sivustolla tai jossain toisaalla) henkilökohtaisia ”muistojani” talvisodasta isäni Suomussalmelta 1939-1940 kirjoittamien kirjeiden pohjalta. Jatkosodan kirjeitään en ole löytänyt, mutta luulen ne vielä eräänä päivänä löytäväni. Koska hän oli hyvä kirjoittaja, uskon hänen lähettäneen kenttäpostia myös jatkosadan vuosina. Tästä ei nyt enempää kuitenkaan tässä kohtaa, mutta sen voi kertoa, että noissa talvisodan kirjeissä oivalsin aivan toisenlaisen todellisuuden, jota isäni ei koskaan osannut (tai ei halunnut) sanoittaa normaalissa puhekielessä.
Liitän tähän loppuun Armaksen haastattelun Iltalehdessä talvisodan alkamisen vuosipäivän aikaan: https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/195266d1-97d3-401b-ba4a-910b76e6f5cb
Tämän haastattelun jälkeen tässä kohtaa kaikki sanat ovat turhia.

Toivotan kaikille lukijoilleni Hyvää itsenäisyyspäivää!

12. joulu, 2019
När livet vänder

Armoitettuna aamuvirkkuna herään jokaisena aamuna noin klo 4-5 aikoihin. Jonkun mielestä tuo saattaa olla aikaista, minulle ollut normaalia koko elämäni. Ja juuri aamuisin auringon vielä viivytellessä horisontin takana, ajatukseni ja luomisvoimani ovat korkeimmillaan ja juuri aamuisin kirjoitan (mielestäni) parhaimmat tekstini. Ja kirjoitan myös näitä blogeja juurikin näinä aamun varhaisina tunteina.
Joinakin aamuina olen avannut telkkarin katsoakseni (tai kuunnellakseni) lähinnä uutisotsikoita ja sitten eräänä aamuna todellakin jämähdin katsomaan ruotsalaista ohjelmaa nimeltään När livet vänder eli Elämä käännekohdassa. Toimittaja Anja Kontor tapaa tässä ohjelmassa ihmisiä, jotka ovat kohdanneet elämässään sellaisia traagisia tapahtumia, jotka ovat suistaneet elämän raiteiltaan ja kääntäneet sen suuntaa ratkaisevasti. Voi vaan ihmetellä sitä ikiaikaista ihmisen elämänvoimaa ja valoa, jota kuitenkin aina löytyy ja ihminen selviytyy esimerkiksi siitä kaikkein pahimmasta eli oman lapsen kuolemasta. Jopa kahden pienen lapsen väkivaltaisesta kuolemasta kuten tämän aamun När livet vänder – jaksossa oli aiheena. Koska ohjelma on paikoitellen raskas, en halua kirjoittaa siitä nyt enempää, mutta ohessa linkki, josta voi lukea lisää tai katsoa ohjelma torstaisin TV 1 klo 05.55 alkaen: https://areena.yle.fi/1-3513266
Vaikka ikkunan takana on edelleen pimeää, tietoisuus valosta kuitenkin antaa toivoa ja voimaa. Nimittäin kohta aurinko kääntyy ja pohjoisen pimeys alkaa vähitellen väistymään. Myös joulu kynttilöineen antaa valoa keskitalven kaamokseen ja joka kerran kynttilän syttyessä tuo valon ihme tapahtuu sydämissämme. Kynttilän liekillä on siis paljon syvempi merkitys ja valon salaisuus on meidän kaikkien sisimmässä varmasti erilainen muistoineen ja kokemuksineen. Valo kuitenkin myös yhdistää samaan tapaan kuin ihmiskunnan aamunkoitossa ihmiset kokoontuivat yhteisen leirinuotion ympärille.
Aurinkorinteellä emme saa polttaa paloturvallisuussyistä eläviä kynttilöitä (paitsi ulkona), mutta kokoonnumme silti yhteisen ”leirinuotion” eli puuropadan ympärille tiistaina 17. 12. klo 15 alkaen, jonne ovat kaikki tervetulleita. Tilaisuudessa tarjolla monipuolista ohjelmaa puuron ja rusinakeiton kera. Ilmoitus on myös tämän päivän Oivassa, Menoinfossa sekä Fb-sivuilla. Muista ilmoittautua p. 044 3073262.
Kutsumme myös kaikki yksinäiset joulusaunaan torstaina 19.12. klo 17 -20. Seuraa ilmoitteluamme myös tästä tapahtumasta. Ilmoittautuminen ja lisätiedot p. 050 3787432.
Joulua ja valoa kohti.

18. joulu, 2019
Kuusimetsiä joutomaille

Joulukuusi ja kuusenhaku on monessa suomalaisessakin perheessä yksi tärkeimmistä joulun traditioista. Aurinkorinteellä on muisteltu asiakkaiden kanssa myös tätä monen muun jouluisen muiston ohella. Kuusen etsintä kotimetsästä saattoi alkaa jo edellisenä kesänä ja usein kävi niin ettei sitten joulun koittaessa juuri sitä kesällä katsottua kuusta enää löytynytkään. Paksu lumipeite oli kätkenyt suojaansa puunalun, josta saattoi kasvaa vähitellen iso kuusi – ellei sitten joku ollut ehtinyt jo viedä nimenomaan tätä kuusta jouluaan koristamaan.
Siinä missä ennen mentiin joulukuusta etsimään sahan ja kirveen kanssa, tänään ”joulukuusimetsään” mennään alkukesästä ja istutusvälineiden kanssa. Nimittäin tänä jouluna kuusen voi ostaa juuripaakkuineen eli joulukuusia myydään monissa puutarhamyymälöissä ämpäriin istutettuina. Tällaista joulukuusta kannattaa joulun ajan vähäsen kastella ja joulun jälkeen – kompostiin silppuamisen tai polttamisen sijasta – viedä ulos esimerkiksi parvekkeelle tai terassille odottamaan kevättä, jolloin sen voi istuttaa maahan.
Ellei itsellä ole terassia isompaa maa-aluetta, kannattaa kysyä kunnasta sopivaa joutomaata, jonne kuusen voisi käydä kesän korvalla istuttamassa. Hienoa olisi pitää metsäammattilaisten ohjauksella istutustalkoot jonain tiettynä kevään päivänä. Jos näin toimitaan joka vuosi, ennen pitkää meillä Hämeenkyrössä on hienoja kuusimetsiä kasvamassa, jossa voi käydä retkillä ja käyskentelemässä muuten vaan.
Koska Hämeenkyrö on ”hinkukunta” eli Hämeenkyrö kuuluu kuntien Hinku-verkostoon, jonka tavoitteena on päästöjen vähentäminen 80 prosentilla vuoteen 2030 mennessä, edellämainittu joulukuusista muotoutuva metsä sopisi hienosti kunnan imagoon tässäkin kohtaa. Kannattaa lukea myös Aamulehden juttu otsikolla ”Hämeenkyrö aikoo korvata metsittämällä ohitustien alle jäävää puustoa”:
https://www.aamulehti.fi/a/6971b1a4-0ad6-4d6e-b4fe-4c61526e7619
Eipä sitten muuta. Vielä en toivottele joulurauhaa (teen sen myöhemmin) vaan toivotan hyvää joulun odotusta edelleen. Toivokaamme lumen valoa tähän tiheään ja loppumattomalta tuntuvaan pimeyteen, joka toki on pohjoisen ilmastolle tyypillistä ja meille tuttua. Auringon valoa odotellessa sytytetään kynttilät ja valmistaudutaan vastaanottamaan joulu, sen monet salaisuudet ja ihmeet.
”Haluan säilyttää toivon, lapsellisen unelman ihmisestä, hänen katseestaan ja kosketuksestaan, sanomattomista sanoistaan. En suostu liukuhihnalle putkeen. Tahdon lentää huipulle, pudota pohjalle, eksyä ja löytää. Tahdon nähdä huikaisevan valon ja läpitunkemattoman pimeän”. (Satu Hassi)

23. joulu, 2019
Rauhaisaa ja tunnelmallista joulun aikaa!

Lämmin kiitos kuluneesta vuodesta kaikille tämän blogi/päiväkirjan lukijoille! Kiitos Aurinkorinteen asiakkaille ja heidän läheisilleen! Kiitos myös monille yhteistyökumppaneille ja eri tavoin Aurinkorinteen toimintaa tukeville ihmisille ja yhteisöille!
Erityiskiitos Kulttuuriklubin vapaaehtoisille ohjelmantuottajille ja -esittäjille! Olette antaneet Aurinkorinteen asiakkaille ja ikääntyville kuntalaisille paljon iloa ja voimaa sekä sellaisia kulttuurikokemuksia, jotka olisivat muuten saattaneet jäädä täysin kokematta esimerkiksi iän-, vamman-, liikuntarajoitteiden tai muiden rajoitteiden vuoksi. Vaikka pelkkä kiitos-sana tässä kohtaa tuntuukin varsin pieneltä ja vähäiseltä teidän työpanoksenne rinnalla, kirjoitan sen silti: Kiitos!
Jatkamme samaan malliin myös tulevalla vuosikymmenellä. Onnea siis vuoteen 2020!
Älä kysy itseltäsi, mitä maailma tarvitsee.
Kysy itseltäsi, mikä saa sinut eläväksi.
Lähde sitten tekemään sitä. Maailma
tarvitsee ihmisiä, jotka ovat alkaneet elää. (Howard Thurman)

26. joulu, 2019
Hauraan uskomme virvatulet

Rakastettu runoilijamme, 91-vuotias Eeva Kilpi mainitsee haastattelussaan toimittaja Minna Pyykölle, että ”pitkä ikä on ilmeisesti ongelma, mutta mie en tiedä mitä tehdä tälle iälle. Välillä tunnen olevani vanha, mutta en aina. Eivät vanhat tunne olevansa vanhoja, muut siitä huomauttavat”.
Näinä joulun pyhinä päivinä olen itsekin tullut pohtineeksi ikää, vanhuutta ja myöskin kuolemaa. Vein kynttilän äitini ja isäni sekä isovanhempieni haudalle Kiikoisten hautausmaalle. Äitini aina vielä eläissään oudoksui nykytapaa viedä kynttilöitä haudoille: ”Ei ennen pruukattu tommosia”. En tiedä mitä hän olisi mieltä nyt, mutta vein kuitenkin kynttilät ja kauniita olivat pimenevässä illassa.
Hannu-Pekka Björkman kirjoittaa Eeva-lehdessä siitä, miten juuri jouluna korostuu ajan rajallisuuden kokemus. Eikö olekin niin, että kun itselle tulee ikää lisää haudalle laskettu kynttilä viipyy kädessämme hieman aiempaa pidempään? Ajatus kohoaa sinimustalle pakkastaivaalle äänettömästi kuin rukous – tai ehkä se on rukous? Björkman kirjoittaa vielä, että ”hautausmaan hämärässä palavat sielujen liekit, hauraan uskomme virvatulet. Ne valaisevat lepattavalla valollaan sitä tilaa, johon edesmenneitten on hetkeksi lupa saapua, kunnes arki kadottaa jäljet uudelleen”.
Palaan vielä hetkeksi Eeva Kilven ajatusten äärelle. Vanhuutta ei ole ratkaistu. Kilvellä on vahva usko siitä, että on olemassa monipuolisempaa vanhuutta, johon sisältyy myös luonto. Eikä vanhuksia saisi sulkea koppeihin. – Ehkä vanhat voisivat itse keksiä jotain jännittävää ja kiinnostavaa, Eeva Kilpi innostuu.
Minä olen ehdottomasti samaa mieltä. Miksipä ei vanhat ihmiset itse voisi keksiä ja kehittää omia jännittäviä asioita, joista ovat kiinnostuneet ja joita haluavat (ja vielä pystyvät) tekemään itse. Esimerkiksi huoli luonnosta on kaikille sukupolville yhteinen. Eeva Kilven huoli luonnosta on syntynyt hänen kesämökillään Mikkelin metsiköissä. Sinne hän kaipaa nyt eniten – tyhjään taloon, sielunmaisemaansa keskelle villikukkaniittyjä, poluille ja metsään. – Osaan ulkoa polkuni talolta saunarantaan. Sen varrelle on haudattu myös koirani ja kilpikonnani.
– Mie olen aina kulkenut sinne polkua pitkin, pienen puron yli ja kahlannut talolle kukkaniityn läpi. Tällä hetkellä Kilpi pääsee talolleen vain unissaan. Onneksi unet huolehtivat ihmisestä. – Mie näen metsästä ja puista usein unta, vaeltelen niissä lähimetsässä ja kallioilla. Jos vielä pääsisin rakkaalle talolleni, niin lähtisin sinne, katselemaan kalliolta purolle…
Älä ajattele, että elämä on lyhyt. Ajattele: – Miten erikoinen kokemus. Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan, vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän… Eeva Kilpi ”Ennen kuolemaa”

2. tammi, 2020
Voiman ja rauhan lähteillä

Oletko ajatellut millaiset asiat tuottavat sinulle eniten iloa, voimaa ja rauhaa? Näin uuden vuosikymmenen kynnyksellä moni varmasti pohtii ja ”fundeeraa kaiken katoavaisuutta”, esimerkiksi mistä tulee, mitä varten ja mihin on menossa? Kaikki uusi on aina kiehtovaa, vaikka niitäkin ihmisiä on, joiden mielestä mikään ei saisi koskaan muuttua. Tosiasia kuitenkin taitaa nykypäivänä olla, että vain muutos on pysyvää.
Minulla on ystävä, jolla on kauniit ja lempeät silmät. Noista ruskeista silmistä kuvastuu ehdoton ja aito ilo kohtaamisestamme ja katseensa tyyneydessä voi aistia yhteisen historiamme. Ystäväni ei valitettavasti osaa puhua ihmisen kielellä, mutta hän kuitenkin puhuu ja ymmärtää omalla tavallaan. Hän osaa myös lukea ajatukseni ja mielentilani, ja päivän sanomalehti pitää – paitsi hakea yhdessä postilaatikosta – myös lukea yhdessä. Vieraista ystäväni aina innostuu, mutta pitää ventovieraat varovaisena ja syystä: suuri koko ja lihaksikas vartalo yhdistettynä matalaan ääneen ja uhkaavaan liikehdintään karkottaa tehokkaasti ns. kutsumattomat vieraat. Tosin sellaisia ei ole tällä tontilla käynytkään.
Niin, puhun perheemme koirasta, saksalaissyhtyisestä Titosta, joka on noin 7-vuotias ja rodultaan saksanseisoja. Tito on metsästyskoira, eikä ole oikeastaan seurakoira ollenkaan, mutta pidämme silti toistemme seurasta. Se riittää. Joskus tietenkin on sattunut pieniä vahinkoja. Edellinen seisojamme Nero söi ainakin muutamat croksit, parit silmälasit, nahkahanskat, penkoi laukkuni, löysi kukkaroni, josta sai hampaisiinsa kaikki pankki-ym. kortit, jotka pureskeli yksitellen käyttökelvottomaksi. Tito puolestaan kerran pureskeli yhden nokkahuiluistani pieniksi puusäleiksi. Ehkäpä hän ei pidä puhallinmusiikista, mutta kuuntelee kuitenkin YLE 1.n ohjelmia päivittäin eikä ole pureskellut radiota, ainakaan vielä.
Aurinkorinteellä puhumme usein lemmikeistämme, jotka ovat tärkeitä ystäviä arjen keskellä ja varsinkin silloin, jos on jäänyt yksin elämänsä iltaan. Juurikin koiralemmikki vetää ihmisen liikkeeseen, koska koiraa on ulkoilutettava säännöllisin väliajoin. Ja juttuun ihmisten kanssa pääsee helposti, koska monet vastaantulijat usein pysähtyvät juttelemaan koiralle. Koiran mukana ihminen siis pääsee helpommin mukaan uusiin sosiaalisiin tilanteisiin. Muitakin positiivisia asioita tapahtuu lemmikin mahdollistamana. Nimittäin koiran silittäminen laskee tutkitusti verenpainetta ja sykettä.
Lisäksi koiran lämpö ja läsnäolo vaikuttavat ihmisen empatiakykyyn ja kaikenlaiseen arjen toimintaan positiivisesti. Ihmisen ajatukset saattavat olla usein jossain muualla, joko menneessä, tulevassa tai somessa, ihan muulla kuin tässä hetkessä. Koiran läsnäolo tukee sitä, että ajatukset ja tunteet ovat enemmän juuri tässä hetkessä. Toisin kuin ihminen, koira ei valehtele koskaan, ei juonittele, juorua eikä tunne muitakaan ihmisen seitsemää kuolemansyntiä (https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Seitsemän_kuolemansyntiä)
Ihminen pystyy siis täysin luottamaan siihen, että koira on aito eikä feikkaa. Koira on todellakin voiman, ilon ja rauhan tuoja sekä ihmisen paras ja uskollisin ystävä.
”Rakastakaa eläimiä: heille Jumala on antanut ajatuksen siemenet ja puhtaimman ilon.” – Fjodor Dostojevski

9. tammi, 2020
Dinosauruksen munia ja muita löytöjä

Aina uuden vuoden alkaessa on tapana toivotella kanssaihmisille onnea ja menestystä tulevaan vuoteen. Tottakai on hienoa kuulla näitä toivotuksia ja jakaa niitä myös itse, kaikille tulee toivotuksista hyvä mieli mikä on tietysti toivotuksen tarkoituskin. Uudenvuoden toivotukset ja -juhlinta yleensäkin vuoden vaihtuessa lienee yksi maailman vanhimmista traditioista. Ensi kerran vuoden vaihtumista juhlittiin tiettävästi antiikin Babyloniassa noin 4 000 vuotta sitten.
Muinaisessa Babyloniassa uuden vuoden alkuna ei kuitenkaan pidetty sitä ajankohtaa, jonka me nykyisin tunnemme joulukuun ja tammikuun vaihteena. Tuolloin vuosi alkoi siitä, kun ensimmäinen uuden kuun sirppi nähtiin kevätpäiväntasauksen jälkeen. Uusi vuosi merkitsi siis kevään ja uuden kasvukauden alkua. Ja kevättä kohden mekin täällä pohjoisessa mennään, pikkuhiljaa.
Mutta mitä se onni oikeastaan on? Muutaman vuoden takaisen Tiede-lehden artikkelin mukaan onneen on 16 tietä, jotka ovat: 1. Vauras kotimaa, 2. Oikea sukupuoli, 3. Onnelliset aivot, 4. Huippukokemukset, 5. Hyvä terveys, 6. Pullea lompakko, 7. Iloiset geenit, 8. Nuoruus ja kauneus, 9. Äly ja koulutus, 10. Mieluinen työ, 11. Puoliso ja perhe, 12. Joukko ystäviä, 13. Avulias mieli, 14. Usko Jumalaan, 15. Huojuvat palmut, 16. Kohtuus kaikessa. Tässä vain otsikot, jos haluat lukea enemmän aiheesta, klikkaa: https://www.tiede.fi/artikkeli/jutut/artikkelit/16_tieta_onneen
Varmasti em. luettelon useimmissa kohdissa on ainakin totuuden siemeniä, mutta samassa Tiede-lehden artikkelissa kuitenkin mainitaan lisäksi, että kielteiset tunteetkin ovat hyvästä ihmiselle. Eli ihmisen elämään kuuluu normaali suru silloin tällöin eikä sitä pidä nujertaa heti kaikenmaailman onnellisuuspillereillä, joita lääkeyritykset kehittävät kaiken aikaa dollarinkuvat silmissään:
– Kielteiset tunteet ovat kuitenkin tarpeen. Ne eivät kehittyneet ihmiselle turhaan. Ei olisi hyväksi, jos tuntisit olosi onnelliseksi, kun esimerkiksi olet pimeällä kujalla yksin yöllä. Jos siis joku tarjoaa sinulle pilleriä, joka pitää sinut sataprosenttisen onnellisena, juokse karkuun, huomauttaa Daniel Gilbert, Stumbling on Happiness -kirjan kirjoittaja ja psykologi Harvardin yliopistosta. https://www.tiede.fi/artikkeli/jutut/artikkelit/16_tieta_onneen
Tämä onnesta tällä erää. Mutta palataan onnellisuuden teemaan tulevalla viikolla, nimittäin Hämeenkyrön vammaisneuvoston puheenjohtaja Tapani Saarela tulee Aurinkorinteelle torstaina 16.1 klo 11. kertomaan juurikin onnesta, mistä se tulee ja millaisista elämän palikoista rakentuu ihmisen arjessa. Tervetuloa kuuntelemaan ja keskustelemaan tästä aina ajankohtaisesta ja kiinnostavasta aiheesta!

Jos etsit todella onnellista ihmistä, löydät hänet rakentamasta venettä, säveltämässä sinfoniaa, opettamassa lastaan, kasvattamassa dahlioita puutarhassaan tai etsimässä dinosauruksen munia Gobin autiomaassa. Hän ei pyri tietoisesti onneen onnen itsensä vuoksi. Hän on tdennut olevansa onnellinen eläessään 24 täyttä tuntia vuorokaudessa. W. Beran Wolfe

16. tammi, 2020
Kaikesta tärkeästä ja aikamme hulluudesta

Joku on kysynyt, että mistä saan aiheeni kirjoittamiseen. Vastaan, että se on aika helppoa, koska minä kaiketi olen synnynnäinen tarkkailija, seuraan ihmisiä, eläimiä, maailmaa, uutisia, kaikenmaailman humpuukiakin, jota tämä maailmansyrjä on täynnä. Osaan kuitenkin mielestäni suodattaa hyvin informaatiota enkä nielaise ”pureksimatta” ihan mitä tahansa mitä tuuteista tulee. Periaatteenani siis kirjoittamisessa on, että kirjoitan kaikesta tärkeästä ja aikamme hulluudesta, näin tekee myöskin runoilija Heli Laaksonen kertoessaan uudesta runokirjastaan Aurinko. Porkkana. Vesi, WSOY 2019:
”Runoja kaikesta tärkeästä ja aikamme hulluudesta. On kulunu 8 monimutkast vuat erellisest, aikusil kirjotetust runokirjast – ja olen perhos-lintu-vaahteransiämen-miälel siit, et sain kumminki viäl aikkaseks yhren, kokonaise omankiälise runokokoelma.”
Aurinkorinne sai muuten hienosti palstatilaa tämän päivän Uutisoivassa. Risto Lehti osaa kertoa aurinkokunnan uutisia siinä missä joku muu kertoo ”tavallisia” maan uutisia. Myös Heli Laaksonen on kiinnostunut taivaan kappaleista ja niiden ilmiöistä: ”Jos mää oikke avaruusasioi muistan, ni aurinkovuas meil on käsil joka vuas, se on kiartoaik kevätpäiväntasauste välil. Sian vuas on kiinalaiste miälest kans, ja he tykkävä, et sika tua onne. Kummose onne sika taik aurink mahta mul antta…?
Heli Laaksosen tekstit ovat parhaimmillaan äänikirjoina hänen itsensä lukemina. Kirjoitettuna Laitilan (Helin kielellä laitla) murre ei pääse oikeuksiinsa ja on hieman vaikealukuista jopa minulle, vaikka jonkun verran länsimurteita osaan tulkita. Äänikirjat muuten ovat aika äkkiä ”valloittaneet” lukijakuntaa (vai pitäisikö kirjoittaa kuulijakunta), mutta maksuttomia ainakaan netistä ladattavat äänikirjat eivät ole toisin kuin perinteiset kirjat kirjastoissa, vaikka toki kirjastoista voi lainata myös äänikirjoja. Voisin tässä vielä kirjoittaa lukutaidon näivettymisestä, mutta taidan jättää sen toiseen kertaan.
Heli Laaksonen myöskin maalaa kirjoittamisensa ohella ja oma näyttelykin on hänellä jo ollut: ”Näyttelyn nimi o Ilma luppa – siis ilman lupaa. Siäl o akryyllimaalauksi millo mimmosillekki pinnoil, installaatioi ja ready made -tairet – ton viimese mää oppisin meijä intendentilt, se kuulosta hianolt, mut tarkotta esimerkiks ojankaivuulappioitte maalaamist madonnan muatoseks” (www.hulimaa.fi)

Taiteesta tulikin mieleeni, että Aurinkorinteellä on menossa yksi käsityötaiteeseen liittyvä projekti ja lähiviikkoina alkaa yhteisöllinen valokuvaprojekti, näistäkin jutuista kerron lisää myöhemmin.

23. tammi, 2020
Igikai – ihmisen voima, elämä ja merkitys

Siis että mikä Igikai? Vai tarkoitanko vaan Kylläkai tai Miksei? Tai kiikoislaisittain Kuijja kuistekki (suom. miten milloinkin) eli on vastaus kysymykseen: mitä sinulle kuuluu? No, jos minulta kysytään, niin todellakin kuijja kuistekki eli ihan hyvää minulle kuuluu ja varsinkin taas kun istun alas kirjoittamaan tänään juuri sinulle, hyvä lukijani! Kirjoittamisen myötä elämäni saa joka kerran uuden merkityksen, voiman – igikain. Kerron tästä japanilaisesta termistä tämän kirjoitukseni lopuksi, mutta ensin vähän muuta:
Kasvatustieteen professori Kari Uusikylä kirjoittaa Suoraa puhetta-blogia, jota usein tulee seurattua. Uusikylä tunnetaan luovuutta, lahjakkuutta ja älykkyyttä tutkineena tutkijana ja viimeisimässä kirjoituksessaan otsikolla Taide ruokkii ihmisyyttä paneutuu elämän monimuotoisiin merkityksiin oppimisen näkökulmasta. Vaikka Uusikylä käsittelee kirjoituksissaan usein lapsen ja nuoren lahjakkuutta ja älyllistä oppimista, sama lähestymistapa sopii myös aikuisiin, ikääntyviin ja vanhuksiin, jotka hekin oppivat edelleen. Koskaan ei ole liian myöhäistä opiskella uutta:
”Ihmissydän on kanteleen kaltainen. Siellä on viritetty eri tunteet sointuviksi kieliksi, joita Elämä soittelee. Kokemukset muodostuvat sydämessä taruiksi, jotka yksinäisinä hetkinä alkavat soida ja herättävät tuhansia kuvia mielikuvituksen maailmassa. Näitä säveliä tulisi ottaa talteen ja muodostaa pysyviksi. Taiteen tehtävä onkin näiden sävelien kokoaminen.” (Kuvataiteilija Einari Frisk (Uusikylä) vuonna 1913).
Uusikylä jatkaa, että taito- ja taideaineet luokitellaan helposti turhaksi puuhasteluksi, joka estää tehokasta opiskelua. Onpa jopa vaadittu, että ne poistettaisiin opetussuunnitelmista koulun tehokkuuden lisäämiseksi. Millainen olisi maailma ilman musiikkia, kuvia, veistoksia, käsityötuotteita, tanssia tai teatteria! Eivät taide- ja taitoaineet ole tärkeiden aineiden vaihtoehtoja, niiden harrastaminen kuuluu elämään ja tekee meistä sivistyneitä ihmisiä -tietenkin yhdistyneinä historian ja muiden ”reaaliaineiden” opiskeluun.(Kari Uusikylä 18.1.2020)
Minusta tuossa viimeisessä lauseessa kiteytyy kaikista oleellisin eli että taide ja taiteen harrastaminen tekee meistä sivistyneitä ihmisiä… Miten sen osaisikaan paremmin sanoa ja kuten sanottu, taiteen harrastaminen ei kysy ikää vaan kaikissa ikäluokissa taide löytää aina aikansa, sijansa, voimansa ja elämän perimmäisen tarkoituksen ja merkityksen.
Niin, piti vielä avata tuo otsikon Igikai. Tokiolainen aivotutkija ja tietokirjailija Ken Mogi kirjoittaa Löydä oma ikigai- teoksestaan näin: ”Yksi tärkeä asia, joka ikigaista tulee tietää ja muistaa on se, että sinulla voi olla ikigai ilman, että siitä seuraa konkreettista hyötyä tai saavutuksia. Voit löytää oman ikigaisi asiasta, jossa kukaan muu ei näe arvoa. Jossain vaiheessa oman intohimon seuraaminen voi toki alkaa kantaa myös ulkoista hedelmää, mutta se ei ole oleellista. Mitä tekisit ja teet silloinkin, vaikket hyötyisi siitä mitenkään? Tätä kysymystä pohtiessa alkaa lähestyä omaa ikigaitaan.”
Niinpä, mitä tähän voisi enää lisätä? Paitsi, että jokainen meistä voi todellakin etsiä ja löytää – ellei tuo japanilainen Igikai oikein nappaa – ihan tavallisen suomalaisen inhimillisyyden, elämänvoiman ja merkityksen arjen ja pyhän vuorovaikutuksessa. Samaan tapaan kuin tänään Aurinkorinteen hartaustuokiossa Anu-pappi puhui mm. viidestä leivästä ja kahdesta kalasta, jonka tarinan hän hienosti sovitti tavalliseen arkeen. Eli kaikki, mitä annamme hyvästä sydämestämme lähimmäisen hyväksi ja auttamiseksi, palautuu aina takaisin – ennemmin tai myöhemmin – moninkertaisena ja entistäkin runsaampana.

Ikigai löytyy pienten asioiden maailmasta. Aamun ilma, kahvikupillinen, auringonsäde, mustekalan lihan hierominen ja Amerikan presidentin kehut ovat samalla viivalla. Vain ne, jotka tunnistavat koko tämän kirjon runsauden, voivat todella arvostaa ja nauttia siitä. – Ken Mogi

30. tammi, 2020
Puolimatkassa

Ihmisen elämää kuvaillaan usein matkaksi, tieksi tai poluksi. Puhutaan myös erilaisista pysäkeistä, sivupoluista, oiko- tai kiertoteistä, laitureista ja asemista. Vaikea määritellä milloin ihminen on puolimatkassa, mutta jossain kohtaa elämää ihminen kai tuntee olevansa ikään kuin puolivälissä, puolimatkan krouvissa. Tänään kuollut Jörn Donner tapasi sanoa tyylilleen uskollisena, että ””En tunne itseäni keski-ikäiseksi, vaan olen puolitiessä syntymän ja helvetin välillä.”
Nyt kun päästiin aiheeseen, on pakko kirjoittaa viime keskiviikon koulutuksesta, jossa sain olla mukana kuuntelemassa sosionomi, tohtorikoulutettava Henna Nikumaata, joka puhui todella mielenkiintoisesti ihmisen itsemääräämisoikeudesta ja myös edunvalvontavaltuutuksesta, jollainen jokaisen tulisi tehdä ja mielellään heti – nuorena, puolivälissä tai jossain muussa kohtaa elämää. En halua tässä toistaa Hennan ajatuksia, joten lukekaa lisää vaikka täältä: http://www.muistiasiantuntijat.fi/memo.php?udpview=read&src=db25114&sid=99&issue=2011-01&lang=fi
Ikääntymisestä ja hyvästä vanhenemisesta (mehän kaikki vanhenemme joka päivä vähän enemmän, siksi kirjoitan siitä usein) oli Kauppalehdessä mielenkiintoinen juttu juuri tällä viikolla. Maailmankuulu ja Suomessakin vieraillut neuropsykologian professori Daniel Levitin on sitä mieltä, että ihmisen ei ainakaan kannata jäädä eläkkeelle: ”Jos joudut jäämään pois työstä, eläköidy johonkin muuhun tehtävään. Tee hyväntekeväisyyttä, vapaaehtoistyötä tai mentoroi nuorempia. Nyt on paras aika maailman historiassa olla 70-vuotias”, Levitin tokaisee päättäväisesti. – Ihmiset elävät pidempään ja terveempinä. 70-vuotias tekee nyt vastaavia asioita, kuin viisikymppinen aiemmin. On myytti että muisti heikkenisi vanhemmilla. Usein on kyse väärästä diagnoosista, Levitin väittää ja jatkaa: ”Hyvän vanhenemisen voi varmistaa uppoutumalla uteliaasti ja avoimesti johonkin täysin uuteen.” Näitä asioita todellakin kannattaa miettiä. (Kauppalehti 26.1.2020)
Tänään siis uutisoitiin kirjailija, elokuvaohjaaja, poliitikko, diplomaatti Jörn Donnerin (1933-2020) kuolemasta. Hänelle matka täyttyi monien sairauksien uuvuttamana. Donner oli minun sukupolveni kulttuurivaikuttaja, ajattelija, älykkö, kosmopoliitti ja sangen värikäs keskustelija, sivistynyt rääväsuu, joka varmasti myös ärsytti monia suorasukaisilla puheillaan. Ehkäpä siitä syystä hän olikin niin kiinnostava monella tapaa. Donner jätti syvän jäljen suomalaiseen kulttuurielämään.
Eipä sitten muuta kuin että ollaan ihmisiksi sen aikaa kun täällä ollaan.
Ei minusta ole tullut parempi ihminen. Enhän ole uskontoon taipuvainen. Olen aika vapaa ja avoin ihminen. Yritän kuitenkin käyttäytyä siivosti. Nykyään. Vastakohtana menneeseen. – Jörn Donner

6. helmi, 2020
Ajatuksia saamelaisten päivänä

Tänään oli puhetta asiakkaiden kanssa siitä, että mikä erityinen päivä juuri tänään 6.2 on? Ei, Runebergin päivä oli eilen 5.2 ja sen muistaa – jos ei muusta – niin makoisista tortuista. Toki meillä oli ohjelmaa liittyen juuri Runebergiin, josta puhui kiinnostavasti Jouko Hannu. Tämä eilisestä, mutta siis mikä päivä tänään on?
No, tänään on saamelaisten kansallispäivä, josta keskusteltiin Aurinkorinteellä sen verran, että kerroin muinaisen legendan liittyen Nokian Siuroon ja Murhasaareen. En tiedä haluatteko lukea siitä, mutta kirjoitan silti, koska minusta tarina on mystinen, liittyy saamelaisuuteen ja saattaa olla jopa totta. Ja kuka tietää miten paljon meissä jokaisessa on saamelaista sukujuurta? Lyhyesti kerrottuna tarina menee näin:
Noin 15 000 vuotta sitten, kun mannerjäätikön sulamisen jälkeen maa paljastui ja alkoi vähitellen kasvaa heinää, vaeltavat eläimet (hirvet, peurat, porot) saapuivat ja niiden jäljessä ihmiset, joista osa leiriytyi nykyisen Murhasaaren ja Linnavuoren korkeimmille rinteille. Vesiraja oli silloin kaiketi kymmeniä metrejä korkemmalla kuin nykyisin, oikeastaan veden peitossa oli suurimmaksi osaksi koko alue korkeampia maaston kohtia lukuunottamatta. Jään alta vasta äskettäin paljastunut maa oli vielä autio ja tyhjä. Varhaiset ensimmäiset ihmiset saapuivat tälle seudulle todennäköisesti vesireittejä ruuhen tapaisella kulkupelillä, pukeutuivat eläinten nahkoihin ja metsästivät elantonsa jousella ja nuolella.
Eräänä päivänä heimon päällikkö oli metsästämässä jossain kohtaa Murhasaaren ja nykyisen Linnavuoren jyrkillä rinteillä ja hänen pieni poikansa – myös pukeutuneena eläimen nahkaan – leikkimässä alhaalla rannan tuntumassa. Päällikkö luuli näkevänsä peuran, jännitti jousensa, ja ampui. Poika kaatui kuolleena maahan nuolen lävistämänä. Legendan mukaan heimopäällikön kyynelistä syntyi Siuronkoski. Jotain totuuden siementä tarinassa täytyy olla, koska siuro on saamea ja tarkoittaa surua.

Tulevalla viikolla vietämme Aurinkorinteellä Hyvän olon viikkoa. Joka päivä aamusta alkaen asiakkailla on mahdollisuus erilaisiin kehon ja mielen hoitoihin esimerkiksi käsi- ja jalkakylpyjä, niska/hartiaseudun hierontaa, päähierontaa, meditaatiotuokioita ja tuolijumppaa ja -tanssia asiakkaitten omien toiveiden mukaan. Sitten perjantaina 14.2 on Ystävänpäivän ohjelmaa yhteistyössä Rönsy Ry.n kanssa. Lisää Hyvän olon viikon tiedotteita Aurinkorinteen uutiskirjeessä, Fb-sivuilla ja Aamulehden menovinkeissä.
”Tärkeintä elämässä ei ole se että näemme sen mitä on jossain kaukana, vaan se että teemme sen mikä on suoraan edessämme.” – Thomas Carlyle

13. helmi, 2020
Suuri tulkitsija

Tuoksut ja maut ovat joskus pysähdyttäviä. Itse muistan kesän tuoksun, saunasaippuan ja jokiveden yhdistelmän, tuon hieman mudalta tuoksuvan ja maistuvan veden ja vihreän saunasaippuan (en muista merkkiä) tuoksun, joka viipyi iholla ja hiuksissa pitkään. Juuri näistä erilaisista tuoksumuistoista keskusteltiin Aurinkorinteellä, kun vietimme Hyvän olon viikkoa ja tilan täytti erilaiset tuoksut.
Toki muistot myös maistuvat. Äkkiä joku ruoka tai mauste maistuukin samalta kuin vuosikymmeniä sitten se äidin tekemä ruoka tai miten hyvältä se jäinen puolukkahillo maistuikaan sokerin ja talkkunajauhon kanssa. Tai se rasvainen sianliha, jota paistettiin suuressa pannussa, itse ikivanhasta taikinajuuresta tehty ruisleipä ja yön yli leivinuunissa kypsynyt ohrapuuro.
Maku- ja tuoksumuistot ovat yhtä tärkeitä kuin kaikki muistot, joita kannamme sielumme huoneissa kaiken aikaa. Netin ihmemaasta silmiini osui tässä joku päivä sivusto Mielen ihmeet, jossa käsiteltiin juuri ihmisen muistoja: ”On sellaisia muistoja, jotka yhtäkkiä mieleen noustessaan värisyttävät sieluamme ja tuovat kasvoillemme tietävän hymyn. Mutta kuinka terapeuttista se onkaan! Vaikeina hetkinä ei ole mitään parempaa kuin kääntyä muistojen puoleen ja antaa itsensä kietoutua eilispäivän onnenhetkiin, jotka antavat meille voimaa nykyhetkessä.
Yksi asia, joka meidän tulee pitää mielessä muistiin liittyen on se, että vastoin monien uskomusta se ei ole pohjaton arkku. Se ei ole tila, jolla on loputon kapasiteetti ja jonne voimme varastoida ja lukita tietoa, kuvia ja kokemuksia niin, että ne vastaisivat täysin todellisuutta. Muisti on itse asiassa kuin kanvaasi, tyhjä taulu, jonka kykenee luomaan, värittämään uusin sävyin, tekemään muutoksia ja jopa pyyhkimään pois”. https://mielenihmeet.fi/
Mielen Ihmeet- sivustolla on paljon muutakin mielenkiintoista kuin tämä ihmisen muistiin ja muistoihin liittyvät artikkelit. Kannattaa siis käydä klikkaamassa ylläolevaa linkkiä ja tutustua aiheisiin:
”Käytämme suuren osan elämästämme asioiden muistelemiseen ja menneisyyden henkiin herättämiseen, ja se tapahtuu siksi että – kuten neurotiede selittää – muisti on jatkuva matkaaja, joka kutsuu meidät suurelle saarelleen arvioimaan mennyttä, toimimaan nykyhetkessä ja suunnittelemaan tulevaisuutta. Kaikki tämä on rakennettu tietoisuuteemme, tuohon kukikkaaseen, kaoottiseen ja yksilölliseen ”kaikkeen”, joka on meille jokaiselle ominainen. Aivot eivät ole kamera eivätkä kopiokone; ne ovat suuri tulkitsija”.

Muistaminen on helppoa sille, joilla on muisti. Unohtaminen on vaikeaa sille, jolla on sydän.
-Gabriel García Márquez-

20. helmi, 2020
Tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa – vai onko?

Minusta kukaan ei osaa ennustaa tulevaisuutta kovin tarkasti, ainakaan mitä tulee erilaisiin digitaalisiin vempaimiin, joita tämä aikamme tuottaa toinen toistaan ihmeellisimpiä ja älykkäämpiä kuten esimerkiksi puhelin. Niin, se onkin nykyään älypuhelin enkä aina ymmärrä mikä äly sitä oikein johtaa. Minulle riittäisi vähemmän älykkäämpi versio, riittää kun sillä voi soittaa ja vastata, enempää en välttämättä tarvitse tällä hetkellä, mutta tulevaisuudesta ei koskaan tiedä.
Futuristi ja visionääri Perttu Pölönen kirjoittaa Kirkko ja Kaupunki – lehdessä, että seuraava suuri vallankumous tulee olemaan inhimillinen vallakumous. Ihmiskunta siirtyi maanviljelyksestä teknologiseen vallankumoukseen ja siitä informaatiovallankumoukseen. Monen työtä on nykyään tiedon järjestely, muokkaaminen ja jakaminen.
– Kehittyvä teknologia potkaisee ihmiset pois tietotyöstä. Filosofia ja taide ovat ihmiselle ominaisia, mutta koneelle vaikeita asioita. Panostaisin ensin taitoihin, jotka haastavat irtautumaan perinteisistä ajattelumalleista ja joista on hyötyä koko elämän ajan. Pölösen mukaan filosofian tai taiteen harrastaminen auttaa koodaria ajattelemaan luovasti ja työskentelemään monenlaisten ihmisten kanssa. Hän uskoo, että sosiaalisten taitojen ja empatiakyvyn merkitys tulee kasvamaan.
Perttu Pölönen on vasta 24-vuotias, mutta kirjoittaa mielestäni erittäin kypsästi. Ainakin minut hän saa vakavasti pohtimaan tulevaisuutta, koko ihmiskunnan tulevaisuutta nykyajan merkillisten ja ”älykkäiden” digilaitteiden kulutushuumassa. Kuten Pölönen kirjoittaa, todennäköisesti inhimillinen vallakumous on tulossa, ehkäpä sen pitääkin tulla, jotta jonkinlainen maailmanjärjestys säilyy:
Pölösen mukaan ihmiset ovat alkaneet huomata, että uudet teknologiat ja digitaalisuuden hypettäminen eivät tuokaan onnellisuutta. Kun miettii itseään suhteessa monin tavoin ylivertaiseen tekoälyyn, hengellisyys voi nousta uuteen arvoon. Kone ei koe pyhyyttä. – Jokaisella ihmisellä on suhde pyhyyteen. Elämä olisi kestämätöntä ilman sitä. Pyhä on asia, josta ei halua tinkiä ja jota ei tahdo häpäistä. Jollekin vaikka jääkiekko voi olla pyhää.
Ihmiset kaipaavat hiljentymistä ja off line -tilaa ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Tulevaisuudessa varmaa on vain muutos. Siksi Perttu Pölönen ei halua suunnitella tarkasti edes omaa tulevaisuuttaan. Hän siteeraa Tuu-tikkia Tove Janssonin muumikirjasta Taikatalvi:
Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi. (Tove Jansson)

27. helmi, 2020
Hiekka, jonka kannan pois

Aurinkorinteellä ja hienossa maisemassa ikkunoiden takana on tällä viikolla helottanut aurinko kaikessa loistossaan. Lumettomuus on päivittäin tuottanut monia keskusteluja, mutta eipä meidän asiakaskunta ole juurikaan lunta kaivannut. Aurinkoa ihaillessa toki kevättä jo kovasti odotellaan, ja kesää, tottakai.
Jokakesäinen tapahtumamme Aurinkofestarit vielä odottelee muotoutumistaan, mutta odotettavissa on jälleen tänäkin vuonna kunnon festarimeininkiä. Sitä ennen on tulossa paljon muuta mukavaa kuten esimerkiksi Seniorshopin myyntipäivä muotinäytöksineen (11.3), kahvilatilan vitriiniin F.E.Sillanpään Nobel-näyttely sekä siihen liittyvä luentokokonaisuus Sillanpään matkasta Tukholmaan talvella 1939-1940. Tästä mielenkiintoisesta ja monimuotoisesta reissusta tulee kertomaan kevään korvalla eri viikonpäivinä F.E.Sillanpään pojanpoika Sakari Sillanpää alkaen 18.3.
Parkinsonviikkoa ja -päivää vietämme 7.4 sekä Ympäristöviikkoa viikolla 17, joka sopii hienosti ”hinkukunnan” imagoon muutenkin. Näistä kaikista tiedotetaan entiseen malliin erilaisissa medioissa ja viikottaisessa uutiskirjeessä.
Kirjoitin alussa Aurinkofestareista ja kesästä, mutta otsikon hiekka ja sen kantaminen tuli mieleeni muuta kautta. Kun palkitun elokuvaohjaaja Klaus Härön äiti kuoli, lääkäri lohdutti nuorta miestä sanoilla: ”surutyö on kuin kasa hiekkaa, joka on kannettava hiljalleen käsin pois”. Härön uusimmassa elokuvassa Elämää kuoleman jälkeen nuo sanat sanoo pappi. Elokuvan omakohtaisuudessa ja vetovoimassa Härö kokee itsensä tarinankertojaksi. Elokuvan keinoin hän voi jakaa kokemaansa muiden ihmisten kanssa:
– Elokuvalla on mahtavat mahdollisuudet toimia samastumisen välineenä ja empatian lisääjänä. Omissa elokuvissani on usein kyse armosta inhimillisellä tasolla. Minua kiehtoo se, miten eri vinkkeleistä ihmiset katsovat maailmaa. Olenkin sitä mieltä, että jokainen ihminen on elokuvan arvoinen. On hienoa, kun kamera pääsee kurkistamaan jonkun ihmisen yksityiseen puoleen ja samalla yllättämään. Kaikki ei olekaan sitä, miltä päältä päin näyttää!
Niinpä. Itsekin olen tänä talvena ”kantanut hiekkaa” ja kannan edelleen. Se on ihmisen tehtävä, minun tehtäväni nyt ja jokaisen meistä on tehtävä se omalla vuorollaan. Vähitellen, päivä päivältä dyyni tasaantuu, kuten sen aina on tasaannuttava. Elämä jatkuu. Elämälle kiitos.

”Sielussa ei voi olla sateenkaarta, jos silmissä ei ole koskaan kyyneleitä.” – Tuntematon intiaaniheimo

5. maalis, 2020
Yksinäisyyttä ja ihmisvilinää

Viime aikoina on ollut eri julkaisussa artikkeleita, että monet haluavat asua maaseudulla kaupungin tai taajaman sijasta. Vaikka kaupungistuminen on meillä Suomessakin jatkunut tasaiseen tahtiin jo ainakin 40 vuotta, osa lähtijöistä vähitellen alkaakin katsella taakseen, vanhaan ja perinteiseen maalaismaisemaan.
Tästä ajatuksesta tulikin mieleeni eräs hieno museo Harjavallassa eli Emil Cedercreutzin perustama ja vuosina vuosina 1916 – 1942 keräämä satakuntalaista talonpoikaisesineistöä sisältävä Maahengen temppeli. Cedercreutzin omien sanojen mukaan sen tuli olla: ”..maanviljelyksen virren alkusoitto, ylistyslaulu maan, auringon ja ihmisen yhteistyölle”.
Maanviljelyyn liittyvän esineistön ohella Cedercreutzin keräämä noin 70 ryijyn kokoelma on sinällään merkittävä. Hän alkoi kerätä ryijyjä jo ennen kuin niitä alettiin arvostaa tekstiilitaiteena. Tieteellisen mielenkiinnon kohteiksi ryijyt tulivat vasta 1914 ja varsinainen ryijyharrastus virisi Hörhammerin Gallerian ryijynäyttelystä 1918. Varhaisimmat tiedot Cedercreutzin ryijyharrastuksesta ovat jo vuodelta 1904:
”Ihmeellisintä oli, että aloitin sisustuksen ryijyistä. Silloin (1905) oli tuskin ainoatakaan yksityishenkilöä, joka olisi niitä koonnut, ja noista ”vanhoista rääsyistä”, joita pyöräni ohjaustangolla kuljetin kotiin pyyntimatkoiltani tehtiin paljon pilaa. Niiden hinnat vaihtelivat kymmenestä kolmeenkymmentä markkaa. Paikkasin ja parsin ahkerasti ryijyjäni, neuloin uutta nukkaa, haalistin ja värjäsin lankoja saadakseni värisävyt sopimaan iän haalistamiin kohtiin ja vihdoin sain kokoelmani valmiiksi, noin kuusikymmentä kappaletta, jotka myöhemmin ovat olleet näyttelyissä ja herättäneet asiantuntijoitten huomiota. Vasta kymmenen vuotta myöhemmin heräsi mielenkiinto vanhaan tekstiilitaiteeseen kansallismuseon ja yksityisten taidekauppiaitten antaessa virikkeen. Niihin aikoihin oli kyllä jo olemassa kansallismuseon edeltäjä ”ylioppilaiden kansatieteellinen museo”, joka sijaitsi eräässä puutalossa Kasarminkadun varrella, mutta sen ryijykokoelma oli silloin niukka. Minun kerääjäintoani oli ehkä siis omiaan nostamaan epämääräinen tietous, että olin tuntematon esitaistelija tällä alalla”. (Cedercreutz , E., 1939. Yksinäisyyttä ja ihmisvilinää.)
Aurinkorinteen Taidetunnelissa on jatkuva pienimuotoinen tekstiilitaiteen näyttely ja mm. ryijy (kuvassa osa ryijystä), joka on tekstiilitaiteilija Kirsti Ilvessalon (1920-2019) vuonna 1947 suunnittelema työ Metsässä palaa ja jota Aurinkorinteen asiakkaat ihailevat päivittäin. Monet pysähtyvät ryijyn äärelle ja muistan aina kertoa, miten kulttuurihistoriallisesti arvokkaasta työstä on kysymys. Niin, markkinahinta on eri juttu, erään verkkokaupan mukaan Metsässä palaa – ryijyn hinta on tällä hetkellä 30-50 euroa.
Pohdin nyt, että samaan tapaan kuin 115 vuotta sitten Harjavallassa, myös tänä päivänä ryijyt ja muu tekstiilitaide ei ole kovin muodikasta eikä arvostettua. Aurinkorinteellä on kuitenkin – epämuodikkuudesta huolimatta – käsityötaidetta esillä nyt ja myös jatkossa. Ihmisen tekemä taide ja käden taidot kun ovat erittäin tärkeitä myös tässä ajassa, jolle taiteelle on annettava sen ansaitsema tila ja paikka, jossa tulee nähdyksi, koetuksi ja ymmärretyksi.
”Tulin tienhaaraan metsässä ja minä valitsin vähemmän kuljetun tien, ja se on muuttanut kaiken.” – Robert Frost

12. maalis, 2020
Onko sinulla hetki aikaa?

Jo ihmiskunnan alusta asti olemme mitanneet aikaa erilaisilla menetelmillä ja kun kello nykymuodossaan keksittiin (hollantilainen Christian Huygens kehitti heilurikellon 1500-luvulla) ajan mittaaminen tuli entistäkin tärkeämmäksi ja tarkemmaksi. Tänä päivänä on olemassa vaikka minkälaisia kelloja, elämme niiden mukana sekuntipeliä ja voisi kai sanoa, että olemme kaikki enemmän tai vähemmän kellon orjia. Ja kelloja tottakai on kaikkialla nähtävissä kännykästä televisioon, joku oli niitä kerran kotonaan laskenut ja sai tulokseksi 47 kelloa.
Kauan sitten edesmenneellä isälläni oli taskukello, ”plakkarikello”, Leijona-merkkiä, jonka oli tiettävästi saanut rippilahjaksi vuonna1927. Löysin tuon kellon joku päivä vanhempieni jäämistöstä, tai ei kello hukassa ole ollut, olen aina tiennyt missä sitä on säilytetty. Kello oli isälleni tärkeä, hänellä oli se aina mukanaan pienessä taskussa ketjun päässä. Se oli kaunis ja kiiltävä (kuvan kello ei liity tarinaan) ja siis mukana kaikkialla: peltotöissä, metsätöissä, kalareissuilla, armeijassa, talvisodassa, jatkosodassa, ja kaikkialla myös sodan jälkeen 1990-luvulle, jolloin hänen aikansa täyttyi ja kello pysähtyi.
Niin, talvisodan päättymisestä tulee huomenna perjantaina 13.3. kuluneeksi 80 vuotta. Päivää juhlistetaan monin eri tavoin ympäri maan ja mm. kirkkojen kellot soivat viittä vaille 11 viiden minuutin ajan talvisodan päättymisen muistoksi. Myös Hämeenkyrön kirkossa on Tuli lakkaa-tilaisuus klo 10.55 alkaen. Tästä tilaisuudesta minulle kertoi Aurinkorinteen viimeinen veteraaniasiakas Armas K. Hän osallistuu tilaisuuteen, kuten osallistuu kaikkiin veteraanitilaisuuksiin vointinsa ja jaksamisensa mukaan. Ja hän kyllä jaksaa. ”Miksen jaksaisi ja mulla on aikaa”, sanoo tämä syksyllä 102 vuotta täyttävä veteraani.
Siis mitä vastaat kun sinulta kysytään, että onko sinulla hetki aikaa?

”Sinun tulee antaa aikaasi
kanssaihmisillesi.
Vaikka se olisi miten pientä,
tee jotain muiden puolesta
– jotain, mistä et saa palkkaa,
vaan etuoikeuden tehdä se”. – Albert Schweitzer

13. maalis, 2020
TÄRKEÄ TIEDOTE 16.3.2020

TÄRKEÄ TIEDOTE koskien päiväkeskus Aurinkorinteen toimintaa!

Päiväkeskus Aurinkorinne ja Aurinkorinteen kuntosalitoiminta (Antin Sali) ovat toistaiseksi suljettuna koronavirustilanteen vuoksi.

19. maalis, 2020
Entä jos ei ole kotia jonne sulkeutua?

Varmaankin toistan itseäni ja monia muita, mutta kirjoitan silti: elämme nyt todella poikkeuksellisia aikoja ja tällaista tilannetta Suomessa ei muista kuin sota-ajan eläneet ihmiset. Syvä kunnioitukseni heille, heidän kokemuksilleen ja muistoilleen, joiden arvoa me jälkipolvet emme kaiketi täysin ymmärrä.
Tänään maailma on kuitenkin toinen ja uhka erilainen, mutta epävarmuus, huoli ja pelko varmasti samansuuntainen. Onneksi tiedottaminen YLEn kanavilla ja omassa kunnassamme päivittäin on mielestäni ollut ensiluokkaista ja tuskin on monia, jotka eivät ole kuulleet koronasta mitään. Mutta heitäkin on:
-Jotkut kadulla kohtaamamme ihmiset eivät ole kuulleetkaan koronasta mitään. Esimerkiksi eilen tuli vastaan sellaisia ihmisiä. He elävät vain siinä hetkessä kadulla, Jalkautuva päihdetyö Tukialus-hanketta vetävä projektipäällikkö Robert Koski sanoo. Hänen mukaansa on hyvin tärkeää, että kaduilla liikkuvat ja monesti asunnottomat ihmiset saavat kuulla taudista ja siitä, miten sitä voi torjua. Monilla heistä on vaikeita perussairauksia, joiden vuoksi korona on heille iso riski. He tarvitsevat myös tietoa, mistä tässä tilanteessa saa terveysneuvontaa ja mistä saa ruokaa. Äärimmäisessä hädässä katutyöntekijä voi ostaa hieman ruokaa kaupasta. – Jos ihminen asuu kadulla tai kavereiden nurkissa, ei ole sänkyä, ei puhtaita vaatteita, ei edes vesijohtoa älypuhelimista puhumattakaan. Näitä ihmisiä pitää auttaa oli korona tai ei, Koski sanoo.
-Jatkamme tätä työtä. Jos sairastumme, meidän täytyy jäädä pois, Koski kertoo. Koski toivoo, ettei sellaista tilannetta tule. Hän jatkaa matkaansa eteenpäin kaduilla, joilla näkyy paljon tavallista vähemmän väkeä. Kun muut eristäytyvät koteihinsa, monilla Kosken kohtaamista ihmisistä ei edes ole kotia, johon sulkeutua.(Kirkko ja Kaupunki verkkojulkaisu 18.3.2020)
Onneksi monilla meistä on koti, jonne sulkeutua. Kaikki eivät voi niin tehdä, kuten esimerkiksi hoitohenkilökunta kautta maan erilaisissa työtehtävissään. He kohtaavat koronan kasvoista kasvoihin ja heille toivon voimaa ja jaksamista, koska ”taistelusta” voi tulla todella pitkä ja uuvuttava.
Vaikka miten hyvin suojaudumme, silti monet meistä varsinkin riskiryhmiin kuuluvista sairastumme ja monet myös selviävät, toivottavasti kuolonuhreilta kuitenkin vältytään. Tämä kansakunta kyllä selviää, mutta monet asiat, toiminnot ja käytännöt varmasti muuttuvat, koska vasta todellisissa kriiseissä yhteiskunta, ihminen ja ihmisyys punnitaan mittarilla, jolle ei ole olemassa edes nimeä.
Mutta: aurinko paistaa, kevättä ei ole kukaan perunut. Joutsenet ovat palanneet lahdelle ja maasta nousee krookukset. Kevät!
”Puut ovat runoja joita maa kirjoittaa taivaalle.” – Kahlil Gibran

26. maalis, 2020
Elämää pandemian jälkeen

Viimeviikkojen ja -päivien uutisvirrassa ei voi kuin pysähtyä pohtimaan sitä maailman aikaa joskus tulevaisuudessa, kun tämä pandemia on ohi. Mutta milloin se on ohi? Nyt puhutaan muutamista kuukausista ja syksystä, jolloin pahin saattaa olla ohi. Siis saattaa olla ohi? Ja tuleeko vielä tämän viruksen jälkeen joku toinen virus, joka sekin edelleen kaataa ihmisiä tautivuoteisiin?
Nyt tietysti pitää keskittyä ”tulipalon sammuttamiseen” eli kaikkien kansalaisten tulee tehdä voitavansa taudin leviämisen hillitsemiseksi. Mutta väkisin tulee pohtineeksi myös tulevia aikoja pandemian jälkeen. Itse olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että maailma joka tapauksessa muuttuu melkoisesti tämän tautiajanjakson jälkeen. Myös Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo pohtii tätä Ykkösaamun kolumnissaan parisen viikkoa sitten otsikolla Maailma ei ole entisensä koronan jälkeen. Kolumnin voit kuunnella täältä: https://areena.yle.fi/1-50464277
Luin tässä joku päivä rutosta, joka riehui Suomessa vuosina 1710-1711. Artikkeli ei ollut todellakaan mieltä ylentävää tekstiä juuri näinä aikoina, mutta luin silti. Tuolloin ihmisiä menehtyi hirvittäviä määriä, mitään lääkitystä ei ollut ja tauti iski nopeasti kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kuitenkin rutosta selvittiin, tauti ei pystynyt kaikkiin ollenkaan ja jotkut sairastuivat vain lievästi.
Mekin selviämme tästä pandemiasta, mutta nöyräksi vetää ja pistää ajattelemaan kaiken katoavaisuutta. Silti ei pidä antaa periksi vaan pitää pystyä toimimaan järkevästi, auttamaan hädänalaisia ja suojelemaan kaikkein heikoimmassa asemassa olevia lähimmäisiämme. Meidän on nyt mentävä tästä läpi yhdessä ja kuljettava ehkäpä pitkä ja uuvuttava matka, koska pandemian yli tai ympäri ei kuitenkaan pääse. Mutta me selviämme!
”Pisara pisaralta jokikin syntyy – askel askelelta pitkäkin matka taittuu.” – Marokkolainen viisaus

2. huhti, 2020
Ohuella reunalla, häilyvällä rajalla

”Tänään en kirjoita koronasta”, ajattelin vielä muutama tunti sitten kun samaan aikaan radiosta, telkasta, somesta, facesta, kaikkialta puskee koronauutisia. Hyvä niin, onneksi meitä ei todellakaan pidetä pimennossa tapahtumista, sairastuneiden määrästä, tehohoidettavien määrästä, kuolleiden määrästä. Sen verran on taudeista nyt kirjoitettava ja todettava, että näitä erilaisia tauteja on meillä ollut ennenkin ja niistä selvitty ja selviämme tästäkin. Viime vuosisadalla ihmiskunta koki ainakin kolme pandemiaa: vuosina 1918-1919 espanjantauti, 1957-1958 aasialainen ja vuonna 1968 hongonkilainen. Itse sairastin nuo kaksi viimeksi mainittua ja selvisin hengissä. Ja aion selvitä tästä koronastakin hengissä.
Olen miettinyt myös rajaa, rajoja, reunoja. Uusimaa eristettiin muusta Suomesta ja samalla esimerkiksi sukuja ja perhekuntia jäi rajan taakse eroon toisistaan, vaikka tietysti pandemian kannalta rajan sulkeminen on ensiarvoisen tärkeää. Rajoja on monenlaisia tässä maailmassa, mutta kirjailija, lääkäri, lääketieteen lis. Joel Haahtela kirjoittaa mielenkiintoisesti Suomen Luonto-lehdessä hieman erilaisista rajoista, reunoista, ohuista paikoista:
”Varhaiset kelttiläiset kristityt puhuivat ohuista paikoista, joissa raja kahden maailman välillä katoaa. Ne ovat paikkoja, joissa tuntuu häilyvän jotain erityislaatuista ja pyhää. Ohuissa paikoissa me saamme koskettaa tämän maailman takana olevaa, arkitodellisuuden takana avautuvaa runollista mysteeriä. Voimme kokea ohuen paikan tunturin laella, meren rannalla, syvällä sammaleisen metsän siimeksessä, tai vaikkapa ikivanhan puun juurella. Sellainen paikka voi löytyä Tizianon maalauksesta tai Palatinon kukkulalta Roomasta, aamuhämärässä, sypressien katveessa”.
Tämä korona-aika kaikenkaikkiaan on merkillistä aikaa. Yleisin sana kaikkialla tuntuu toistuvan päivittäin: peruttu, suljettu, siirretty. Nyt pitäisi muuten jokaisen kirjoittaa muistiin kaikkea kokemaansa, jotta aikakirjoihin jäisi mahdollisimman paljon merkintöjä keväästä 2020, jolloin kaikki oli toisin. Keväänä, jolloin talvettoman talven jälkeen ihmiset äkkiä sulkeutuivat omiin koteihinsa, kuka milläkin tavalla aikansa käyttäen joko lukien, kirjoittaen, käsitöitä tehden, maalaten, laulaen, soittaen… Ja tekemisen kautta – kuten myös Haahtela kirjoittaa – voi löytää uusia maailmoja, rajoja ja portteja, joiden taakse kannattaa todellakin katsoa:
”Ohuen paikan kokemus tuntuu usein liittyvän esteettiseen elämykseen, ja lopulta harmoniaan ja kokemukseen siitä, että kaiken rikkinäisen, murtuneen ja kaoottisen keskellä me tunnemme olevamme hieman ehjempiä, ainakin lyhyen katoavan hetken ajan. Se on ymmärrystä omasta pienuudesta ja aavistusta jostain suuremmasta, meidän mitättömän arki¬tajuntamme ylittävästä. Olen ehtinyt tehdä omassa elämässäni monenlaista, mutta usein ilman suurempaa suunnitelmaa ja visiota. Elämääni on usein ohjannut intohimoinen tekeminen, uppoutuminen ja syventyminen milloin mihinkin. Ja usein huomaan tekemisen kautta avautuvan uusia maailmoja, portteja, joiden taakse kannattaa katsoa”.
Näyttää siltä, että poikkeusolot meillä Suomessa jatkuu pitkään tai ainakin se hetki, jolloin voimme sanoa, että nyt korona on voitettu. Mutta kyllä sekin aika tulee, nyt pitää vaan pysytellä terveenä, vältellä väkijoukkoja, pysyä rajojen takana ja varoa reunoja, pitää suojautua parhaansa mukaan ja toimia ohjeiden mukaisesti. Nyt vaan voimme tehdä kuin kirjailija Haahtela: ”Kirjoitan, luen, kuljen luonnossa, ja jatkan koputtelemista. Ja silloin tällöin sydämen syke hidastuu ja ympärillä tuntuu väreilevän jotain ihmeellistä ja kaunista. Tunnen olevani yhtäkkiä hyvin lähellä. Mutta jään kuitenkin aina matkan päähän. Kurotan ja etsin, mutta silti mysteeri pysyy, eikä kaipuu täyty”. (Joel Haahtela, Suomen Luonto-lehti 26.3.2020)

9. huhti, 2020
Kurjet saapuvat

Tästä koko ihmiskuntaa vavisuttavasta kylmästä koronakeväästä huolimatta kurjet saapuvat, ja varmasti lähiviikkoina kaikki muutkin muuttolintumme. Odotettavissa siis huikeita esityksiä luonnon monimuotoisilla estraadeilla, joita esityksiä ei edes korona pysty sulkemaan tai peruuttamaan.
Seuraan jokaisena keväänä ikkunasta kurkipariskuntaa tuossa lähipellolla. Seuraan, miten ne liikkuvat, kurottavat kaulojaan, levittelevät ja räpyttelevät siipiään – ja miten ne seuraavat minua liikkuessani kotipihassa. Paitsi että seuraan näitä hienoja lintuja, minä myöskin puhun heille. Ehkä joku teistä alkoi ”kirjoittamaan minulle hullunpapereita” tästä(kin) syystä, mutta silti minä tykkään puhua linnuille ja muillekin eläimille. Ja väitän myös, että eläimet – ja varsinkin linnut – vastaavat minulle omalla tavallaan, kuten nämä kotipiirini kurjet. Niin, kurkien lauluääni ei ole kaunein mahdollinen luomakunnan linnuista, mutta se on kuitenkin kevään laulua, ja aina yhtä ihmeellinen.
Huomenna on pitkäperjantai, jota varsinkin nyt vietetään hiljaisesti, kuten on vietetty koko viikkoa ja varmasti myöskin tulevia pääsiäisen juhlapäiviä. Nyt – poikkeusaikana – todellakin ihmisillä on aikaa ja aihetta oman itsen tutkiskeluun, mietiskelyyn ja lepoon. Levon merkitystä on muuten mielestäni nykyaikana aliarvioitu. Lepoon ei muka ole koskaan aikaa, ei ole ollut koko ihmiskunnalla, kaikilla on ollut vaan kiire, kiire, kiire, pitää ehtiä tuonne ja tänne, pitää vielä tehdä tämä tai tuo asia valmiiksi… Kunnes tuli tämä kevät, koronakevät, joka äkkiä pysäytti lähes kaiken ja aika sai aivan uuden merkityksen. Moni asia tulee muuttumaan pysyvästi. Tästäkö alkaa ihmiskunnan uusi luomiskertomus? Vuosi 0?
Vielä palaan kurkiin, kurkipariskuntaan, joka tälläkin hetkellä käyskentelee tuossa lähipellolla. Heille jokainen uusi kevät on uusi alku, pohjoisen seudun kesänmittainen luomiskertomus, joka päättyy syksyn auramuodostelmaan ja muuttomatkaan. Siinä koko elämän kiertokulku pienoiskoossa, josta ihminenkin voi oppia jotain.
Menneitten aikojen tulkki Kauko Käyhkö laulaa vuonna 1968 koskettavasti keväästä ja kurjista https://youtu.be/WYsBVPtJcGg. Minusta esitys on hieno, iso orkesteri taustalla, mahtava saksofonisoundi ja koskettavat sanat:
”Tämänkin kevään elämä mulle annoit,
silmäni uuden huomisen nähdä saa.
Sinulle elämä lahjasta kiitoksen annan,
kiitoksen keväästä jonka taas kokea saan” (Kurjet saapuvat)
Näillä samoilla sanoilla haluan toivottaa teille kaikille toivoa, voimaa, valoa sekä rentouttavaa pääsiäisen aikaa! Vaikka nyt tämä kevät on raskas monin eri tavoin, me kuitenkin selviämme tästä.

16. huhti, 2020
Elämää ja koti-ikävää koronan varjossa

Viime aikoina minä ja varmasti monet teistä, hyvät lukijani, olemme pohtineet elämän kerroksellisuutta ja armottomuutta maailmanlaajuisen pandemian varjostaessa jokaisen arkea tavalla tai toisella. Nyt, lähes pysähtyneessä ajassa on vaikea arvioida tulevaisuutta muuten kuin että todennäköisesti moni asia tulee muuttumaan lopullisesti. En uskalla edes ajatella, millaista on koronanjälkeinen aika inhimillisellä tasolla esimerkiksi perheissä, sukuyhteisöissä, kaveripiireissä, harrastuksissa jne. Toivottavasti selviämme vähäisin menetyksin ja vaurioin ja elämä etsii taas reittinsä uudelleen, kuten se aina on tehnyt kautta ihmiskunnan historian.
On selvää, että monen työ tai ainakin työympäristö muuttuu, nimittäin monissa tapauksissa etätyöskentely jää varmasti käytännöksi ja sitä kautta moni muu asia muuttaa muotoaan: työmatkustaminen jää pois, samoin työpaikkaruokailu, tarvitaanko virastoja entiseen malliin jne.
Työstä puheenollen ja koska monet teistä ovat kysyneet minun kuulumisiani nyt koronan aikaan Aurinkorinteen ollessa suljettuna, että missä minä olen ja mitä teen? Tiedän kyllä etten saisi itsestäni kirjoittaa (jonkun mielestä), mutta elämäni ei ole mitenkään salattua tai erikoista: kulutan nyt vanhoja, säästyneitä ja uusiakin lomapäiviäni pois, joka loma kestää tällä tiedolla juhannusviikolle asti. Ai miten minulla on lomaa noin paljon? Tarpeeksi vanhana kunnan työntekijänä minulla on vuodessa 38 lomapäivää ja lisäksi minulla oli jäänyt säästöön edeltäviltä vuosilta joitakin päiviä. Tänä keväänä on tullut aika kuluttaa ne kaikki pois.
Niin, nyt olen pysytellyt suurimmaksi osaksi kotona, siivoilen ja teen käsitöitä, joskus soittelen nokkahuilua ja pianoa jne. En juurikaan liiku missään paitsi ulkoilen jonkinverran täällä syrjäkylän tiellä sekä omassa pihassa hääräillen. Kaupassa ja apteeksissa käyn silloin tällöin asianmukaisesti suojavarusteita käyttäen. Ikäni puolesta en ole ihan riskiryhmää, mutta keskivaikean keuhkosairauteni vuoksi sitä todellakin olen eli otan koronan vakavasti, sen kanssa ei leikitä.
Musiikista tulikin mieleeni ystäväni ja entinen soittokuntakaverini Kiikoisista, nykyisin Norjan Kirkkoniemessä sairaanhoitajana työskentelevä Hanna Tapio, joka kertoo Areenassa (linkki alla), millaista on työskennellä eturintamassa koronaa vastaan. Hanna puhuu lupsakkaan ja rentoon tyyliinsä, mutta täyttä asiaa siitä, millaista on työ koronan kanssa silmätysten kaukana kotoa, erossa perheestä, sukulaisista ja ystävistä. Hannan äänessä kuulen koti-ikävää ja siksi voin vaan toivoa hänelle ja kaikille muillekin hoitajille voimaa ja toivoa taistelussa, jota muutama viikko sitten ei voinut varmaan kukaan edes kuvitella.
Kuuntele Hannan ajatuksia täältä. Kuulumisia Norjasta koronapandemian alla – Hanna Tapio:
https://areena.yle.fi/1-50500671?autoplay=true

24. huhti, 2020
Huippusopraanon konsertissa

Taas kävi niin, että kun sain kirjoitettua uuden blogikirjoituksen valmiiksi, kaikki hävisi! Mutta eipä mitään, kirjoitan uudelleen. Ja saattaa olla niin, että kirjoitan jopa paremmin nyt lievässä harmistuksessani. Eipä silti, ei minulla mitään ihmeellistä asiaa ole päässäni pyörimässä, mutta kirjoitan silti.
Nyt kun harmistuksesta tuli puhe, niin on kyllä sanottava, että hieman harmittaa tuo hallituksen suojamaskifarssi. Tai kenen sotku se sitten onkaan, kukaan ei kuitenkaan halua ottaa siitä vastuuta? Ja aikamoinen vastuun ottaminen se onkin, koska 10 miljoonaa meni mihin meni – pääasiassa kaiketi rikollisille? Ja kun kyseisiä maskeja kuulemma ei voi käyttää yhtään mihinkään! Tietysti on selvää – oikeusvaltiossa – että rikolliset on otettava kiinni, tutkia ja asettaa heille rangaistus teoistaan. Mutta tuskin kaikkia rahoja saadaan koskaan takaisin. Tässä on vaan sitten oltava kaikesta huolimatta iloinen veronmaksaja!
Minä olen ajatellut tehdä itse itselleni maskin lähinnä kauppa- ja apteekkireissuja varten. Suojakäsineitä olen käyttänyt jo pitkään liikkuessani kodin ulkopuolella (enkä oikeastaan ole liikkunutkaan muuten kuin pakottavasta syystä). Myös turvavälejä yritän käyttää, mutta en tiedä onko siitä mitään hyötyä, koska kaikki kaupan asiakkaat eivät huomaa niitä käyttää.
Tänä kesänä ei sitten järjestetä tässä maassa festareita eikä myöskään meidän Aurinkofestareita. Mutta ei sitä kannata surra, tällä hetkellä on kansakunnalla paljon suurempia murheita ja ongelmia ratkaistavana ja koronan kukistamiseen on nyt keskitettävä kaikki mahdolliset voimat ja keinot. Rakennamme sitten myöhemmin terveessä yhteiskunnassa terveinä ihmisinä uusia rakenteita ja toimintoja ja kirjoitamme uutta kertomusta historian aikakirjoihin.
Kaikesta huolimatta neiti kevät on täällä. Sinivuokko ja valkovuokotkin kukkii ja metsiemme mestarilaulaja, huippusopraano punarinta on saapunut. Tämä persoonallinen laulaja laulaa aina illan hämärtyessä yöksi ja sen viserrys on ajoittain katkeamatonta, maagista ja lumoavan kaunista. Kuva ohessa.
”Maaginen hetki saattaa piillä hetkessä, jolloin työnnämme avaimen oveen aamulla, hiljaisessa tuokiossa illallisen jälkeen, niissä tuhansissa asioissa, jotka vaikuttavat meistä samanlaisilta. Hetki on olemassa – hetki, jona kaikki tähtien voima kulkee lävitsemme ja antaa meille kyvyn tehdä ihmeitä.” (Paulo Coelho)

30. huhti, 2020
Toivon horisontti

Tänään on vapun aatto, jota tänä vuonna vietetään toisella tapaa kuin ennen. Tämä erilaisten aikojen vappu varmasti jää mieleen, kuten koko koronakevät monine sulkeutumisineen.
Tulevan vapun viettoon on viritetty toki erilaisia etätapoja, ja mitä uutisointia olen kuunnellut, kuitenkin monet viettävät kevään juhlaa pääasiassa kotona. Niin minäkin.
Mutta minun ei oikeastaan pitänyt kirjoittaa vapusta vaan toivosta. Nimittäin Helsingin Sanomissa on julkaistu nyt kevään aikana juttusarjaa Maailma koronan jälkeen, jossa HS kysyy mm. filosofeilta, sosiaaliantropologeilta, politiikan tutkijoilta, että mikä maailmassa muuttuu koronan jälkeen. Tänään luin posthumaani professori Rosi Braidottin ajatuksia siitä, miten yhteiskunnassa pitää ”mitä minä sanoin”-asenteen sijaan toivoa horisontin luomista – ihminen voi pelastua luopumalla ihmiskeskeisyydestä:
”Nyt ei ole suurten teorioiden aika. Nyt tarvitaan käytännöllistä tiekartaa, joka luo toivoa ja auttaa ihmisiä eteenpäin kohti koronaviruksen jälkeistä aikaa”. Braidotti pelkää, että virus on seuranamme vielä pitkään. ”Sars-rokotetta ei ole saatu vieläkään. On varsin optimistista olettaa, että koronavirus katoaisi lähivuosina rokotteen avulla. Sen kanssa pitänee oppia elämään”.
Braidottin mielestä eliitin ”ei koske meitä”-ajattelu ei voi toimia. Se nähtiin, kun virus iski Kiinan jälkeen rajuimmin varsin vauraisiin alueisiin, kuten Pohjois-Italiaan ja New Yorkiin: ”Miten Euroopan linnoitus voisi olla välittämättä köyhistä ja rajoillemme pyrkivistä pakolaisista? Jos he sairastuvat, me olemme seuraavia. Jos he kuolevat, me olemme seuraavia.”
Braidottin mukaan koronataistelua käydään myös ihmismielistä – siitä, mitä aivoissamme juuri nyt tapahtuu. ”Ehkä tämä on se hetki, jolloin epidemioiden tutkimus voi laajentaa tajuntaamme ja tuoda esiin solidaarisuutta masennuksen, mielenterveysongelmien ja luovuttamisen sijasta”. Posthumaanissa ajattelussa ymmärrämme myös, että pandemia ei tapahdu vain maanantaina eikä ilmastokriisi vain tiistaina, Braidotti lisää.
Näihin ajatuksiin ei ole minulla itselläni mitään lisättävää. Nyt kun vähitellen aloitetaan purkamaan rajoituksia, itsekin toki toivon, että tämä hirveä korona-aika kuitenkin opetti meitä (tai vielä ei ole aika puhua koronasta menneessä aikamuodossa, ymmärtääkseni koronahuippua ei ole vielä edes Suomessa saavutettu), koko ihmiskuntaa ajattelemaan ja asettamaan asioita eri tavoin ja erilaisiin tärkeysjärjestyksiin. Yhdyn lopuksi Braidottin ajatukseen tulevasta ajasta:
”Me voimme tehdä maailman, jossa erilaisuuden hyväksyminen ilman, että erilaisuus koetaan uhaksi, on keskeinen arvo”.
Näillä sanoilla toivotan kaikille lukijoilleni aurinkoista vappua!

7. touko, 2020
X voi olla kuka tahansa

On se vaan niin, että viimeisen kahden kuukauden aikana uutisointia on hallinnut melkein yksinomaan tämä pandemia, koronavirus ja sen monet lieveilmiöt tautivuoteilta talousongelmiin. Nyt jo on selvää ettei yhteiskunta palaa aivan samankaltaiseen normaaliin enää koskaan, mutta millainen sitten on ”uusi normaali” vai mikä on ylipäätään enää normaalin kirjoissa?
Ainakin ulkomaille suuntautuvat lomamatkat saanevat uuden muodon, koska lentomatkailusta saattaa tulla niin kallista, että vain harvoilla tulee olemaan siihen enää varaa. Aika näyttää, matkustetaanko kaukomaille lentokoneen sijaan junalla tai omalla autolla, vai olisiko sittenkin parasta ja turvallista lomailla vain kotimaassa? Jos minulta kysytään (tuskin kysytään, mutta vastaan silti), että itse lomailen mielelläni kotimaassa, tätä mieltä olin jo ennen koronaakin. Syitä on ollut ja on edelleen monia, mutta yksi tärkeä on siinä, että kotimaan reissuille voi aina ottaa koiran mukaan.
Koronaan vielä palatakseni, mielenkiintoinen juttu muuten on se, että löydetäänkö koskaan ”potilas nollaa” eli ensimmästä tartunnan saanutta ihmistä? Ainakin häntä yritetään etsiä, koska ymmärtääkseni näin voidaan nujertaa tauti ainakin toistaiseksi. Verkkouutiset.fi -sivusto kirjoittaa maaliskuussa: ”South China Morning Post -lehden näkemien asiakirjojen mukaan Kiinan hallitus havaitsi ensimmäisen Covid-19-tapauksen marraskuun 17. päivänä 55-vuotiaalta mieheltä. On silti epäselvää, onko kyseinen tapaus ensimmäinen tartunnan saanut eli ”Potilas Nolla”, jonka löytäminen on tutkijoille kullanarvoista. Tutkijat selvittävät parhaillaan mahdollisia tätäkin varhaisempia tartuntoja.Vuodettujen asiakirjojen mukaan viranomaiset ovat tunnistaneet ainakin yhdeksän koronavirustartuntaa marraskuulta (2019), joten taudin arvellaan levinneen Hubein maakunnassa jo aiemmin syksyllä. Ajankohta tarkoittaisi, että koronavirus oli mahdollisesti levinnyt jo kuukausien ajan myös länsimaissa”.
Oli miten oli, kuka tahansa voi olla potilas nolla. Kuka tahansa voi olla taudinkantaja, tartuttaja tietämättään ja tämän ilmiön huomaa ainakin esimerkiksi ruokakaupassa. Jotenkin tuntuu, että ihmiset kavahtavat toisiaan, vallalla on ajatus ”ettei vaan kukaan tartuta minua” kun yhtäkaikki voisi olla ”etten vaan tartuta ketään”. Tässä kohtaa tulee mieleen YTT Klaus Weckrothin sosiaalipsykologian alaan kuuluva teos X voi olla kuka tahansa (Hanki ja jää 1991). Weckrothin ajattelu on varsin mielenkiintoista muuallakin kuin vain tässä yhdessä teoksessa, hän on mm. palkittu v. 1992 väitöskirjastaan Mustavalkoinen sosiaalipsykologia, jossa hän etsii uusia tieteellisiä lähtökohtia ja ajattelumalleja samalla kun tukeutui 1900-luvun alkupuolella vaikuttaneeseen G.H.Meadin teoksiin. Mutta tämä on toinen tarina, tästä lisää myöhemmin:
”Tavoitteena on keskustelu, ei joidenkin puheenvuorojen jähmettäminen joksikin jotakin yhtä ja ainoaa asiaa tarkoittavaksi enemmän tai vähemmän kuolleeksi ’Sanaksi’. Tavoitteena on dialogi, jossa toisen tekstiä ei lueta niin kuin raamattua – ei sen paremmin uskovaisen kuin pirunkaan tapaan. Dialogi niin kutsutun klassikon kanssa merkitsee periaatteessa samaa kuin dialogi kenen kanssa tahansa: kummankin on saatava olla montaa mieltä yhtä aikaa, tarkoittaa eri asioita, sanoa jotakin niin sanotusti ajattelematta, tehdä asioita vailla täsmällistä tarkoitusta ja jopa tarkoittamatta. (Weckroth 1992)

14. touko, 2020
Katoava aika

Vaikka äitienpäivä jo meni menojaan, minun on vielä hetkeksi palattava siihen tässä kohtaa ihmisen aikaa. Minulle tämä äitienpäivä oli ensimmäinen ilman äitiä. Vein haudalle kimpun valkovuokkoja, joita keräsin tästä omasta kotipihasta. Muina vuosina vuokkoja ei ole ihan pihassa kukkinut, mutta tänä keväänä kukinta on ollut runsasta ja kaunista.
Äitienpäivän aikaan Teemalta tuli mielenkiintoinen dokumentti, nimittäin italialaisen dokumentaristi Beniamino Barresen Katoava äitini (2019), joka kertoo Barresen äidistä, entisestä huippumallista Benedetta Barzinista (kuvassa), joka ei halua olla dokumentin kohde mistään hinnasta. ”Pane se värkki pois”, hän tiuskii kameraa pitävälle kuvaajalle, pojalleen. Voisi kuvitella huippumallin rakastavan kuvaamista, kameran linssiä, mutta tässä dokkarissa näin ei todellakaan ole.
Barzini oli 1960-luvulla juhlittu malli, joka pääsi ensimmäisenä italialaisena Yhdysvaltain Voguen kanteen. Hän hengaili New Yorkin taideympyröissä mm. Andy Warholin piireissä, mutta 1970-luvulla Barzini palasi Italiaan ja tuli tunnetuksi kiivaana feministinä. Tässä dokumentissa mielenkiintoista on juuri se, miten huippumalli on vastentahtoisesti kuvattavana. Hän on edelleen 76-vuotiaana varsin kaunis nainen, pitkä ja hoikaakin hoikempi, liikkuu vaivattomasti kuin gaselli, pyöräilee sulavasti kaupungin vilskeessä, vetää ketjussa sähkötupakkaa, yskii lähes jatkuvasti – eikä hymyile koskaan, paitsi kun vanha ystävä tulee käymään. Ja taas vedetään tupakkaa…
Toinen mielenkiintoinen teema dokkarissa on, miten Barzini puhuu koko ajan lähtemisestään. Siis minne? Sitä kysyy kuvaajakin, poika Beniamino. Ja Barzini järjestelee tavaroitaan, pakkaa pahvilaatikoihin kaikenlaista, teippaa laatikon huolellisesti ja vie varastoon. Laatikoita on riveittäin ja lähes kaikissa lukee Ben. Sitten he, äiti ja poika keskustelevat siitä, miten dokkari päättyy, miten hän oikeasti ”lähtee”: veneessä merellä soutaen kohti horisonttia? Metsässä kävellen reppu selässä polkua, joka katoaa mutkan taa… Vaihtoehdot hylätään ja dokkari loppuu siihen kun Barzini peittää itse kameran linssin. Jäljelle jää vain mustaa.
Pohdin, että iäkkään ihmisen hankkiutuminen matkalle, pois jononkin vaan, katoaminen, tarkoittaa useinkin lopulta kuolemaan valmistautumista. Sille katoamiselle on annettava tilaa, vaikka se ei vielä tarkoittaisi lopullista lähtöä. Kaikille ihmisen elinaikanaan tekemille matkoille juuri valmistautuminen on tärkeää, ehkäpä jopa tärkeämpää kuin itse matka. Kannattaa aina kuunnella tarkalla korvalla, jos/kun ikäihminen (ja miksei nuorempikin) puhuu tulevasta matkastaan jonnekin, ”johonkin vaan”, kuten ko. dokumentissa.
Jos kiinnostaa, dokkarin Katoava äitini voit katsoa Areenasta: https://areena.yle.fi/1-50310057
Katoamisesta toisenlaiseen katoamiseen tai oikeastaan katoamattomuuteen eli tämän aamun uutisissa kerrottiin, että WHO.n mukaan korona ei katoa maailmasta ehkä koskaan. Eli sen kanssako sitten vaan pitää alkaa pärjäämään? Mutta eiköhän me pärjäillä, muita vaihtoehtoja ei taida olla.

21. touko, 2020
Päivien kimallus

Tässä poikkeuksellisessa koronakeväässä on edetty vaiheeseen, jolloin sääntöjä ollaan höllentämässä myös yli 70-vuotiaiden osalta. Minulta, asiakkaiden mukaan ”Aurinkorinteen emännältä”, onkin moni kysynyt, että milloinkas se Aurinkorinne avautuu ja koska sinne taas voi tulla? Jälleen minun on sanottava etten tiedä tarkkoja päivämääriä, mutta todennäköisesti – kun kesä kääntyy syksyyn – moni asia on toisin ja Aurinkorinnekin taas avautuu. Mutta varmasti siitä, avautumisesta ilmoitetaan yleisesti ja kaikille asianosaisille heti, kun avautumispäivä varmistuu. On kuitenkin huomioitava, että lähes kaikki Aurinkorinteen asiakkaat ovat yli 70-vuotiaita ja heidän turvallisuutensa on tietysti se kaikista tärkein peruste palveluiden avautumisen näkökulmasta.
Kevät on edennyt kauniin vihertäväksi ja päivät ovat pitkälle iltaan kuulaita ja kirkkaita, kuin kimaltelevia timantteja sadepisaroiden viipyessä heräävissä silmuissa. Ja metsän eläimet ovat liikkeellä. Itse näen usein hirviä, peuroja, kauriita, jäniksiä, kettuja ja monia isoja lintuja sekä pikkulintuja, jotka näyttävät kaikki pesiytyneen tähän meidän pihaan. Jos lintuja ei ole visertämässä ja katselemassa ikkunasta sisään, niin ainakin ne peilaavat autoni ikkunoissa ja sivupeileissä, joita ne myös ahkerasti lannoittavat!
Kimaltelevista päivistä tuli mieleeni kirja Päivien kimallus (alkuperäisteos Love Is a Many-Splendored Thing), jonka on kirjoittanut kiinalaisbelgialainen Han Suyin vuonna 1952. Kirjasta on tehty myös samanniminen elokuva v.1955, jonka ainakin vanhempi väki muistaa ja varsinkin sen tunnusmusiikin eli Alfred Newmanin ja Sammy Fain sävellyksen Niin paljon kuuluu rakkauteen. Itse kirjan tapahtumat sijoittuvat Korean sodan aikaan 1949-1950, mutta on ennenkaikkea rakkaustarina, ei kuitenkaan imelästi kirjoitettuna vaan taolaisen pohdiskelevasti, joka nousee filosofiselle tasolle kevyesti ja vaivattomasti:
”On aika pelottavaa kantaa rinnassaan niin monta eri olentoa, joilla on niin erilaiset ja yhtä voimakkaat tunteet, kiintymykset, ajatukset, poltteet, käsitykset; tajuta niin monia hienoja, piileviä eroavaisuuksia, kolmen eri kielen lausetapojen muunnelmia, että elämä käy sietämättömäksi”.
Vaikka Suyin kirjaa pidetään varmasti yhtenä 1900-luvun suurista rakkaustarinoista, itse väittäisin sillä olevan historiallista arvoa muutenkin. Kirja on erittäin yksityiskohtainen ja elämänmakuinen kuvaus ihmisistä, jotka vallankumousten ja sotien keskellä yrittävät löytää paikkansa uudessa maailmassa. Hongkong on muotoutumassa juuri siksi kapitalistiseksi niemekkeeksi kommunistisen Kiinan reunalla, jollaisena se myöhemmin tunnetaan. Vauraimpia kiinalaisia uhkaavat puhdistukset ja omaisuuden menetys. Pelko tulevasta tekee heistä apaattisia. Kiinassa työskennelleet länsimaalaiset, mm. katolilaiset lähetystyöntekijät, pakenevat Hongkongiin. Vuoden 1950 kesällä Koreaa koetellaan raa’alla sodalla. Kaikki tämä vaikuttaa rakastavaisten elämään ja yhteiseen kohtaloon.
”Vain Hongkongissa oli vielä mahdollista odottaa ja valita. Vain Hongkongissa Markin ja minun oli mahdollista rakastaa ja uneksia hetki. Rakkautemme eli vain Hongkongissa; missään muualla maailmassa ei sille ollut aikaa eikä sijaa”. (Han Suyin: A Many-splendoured Thing. 1952).
No niin, mitä tähän enää voisi lisätä paitsi, että ”lukeminen kannattaa aina”, kuten Jörn Donner mainitsi. Juha Hurme on myös samaa mieltä: ”Lukekaa ulkona, lukekaa sisällä, lukekaa ulkoa, lukekaa sisältä, surussa lukekaa ja ilossa, — Lukekaa kotona, matkalla, pitkittäin ja poikittain.” – Juha Hurme, Nyljetyt ajatukset.

28. touko, 2020
Mielen tyyneydestä

Tässä joku päivä kuuntelin radiosta mielenkiintoista keskustelua mielen tyyneydestä, mielenrauhasta ja ylipäätään ihmisen kyvystä (tai kyvyttömyydestä) sietää epävarmuuksia myös vaikeuksien ja poikkeusaikojen oloissa. Juuri nythän me elämme vielä ainakin jonkinlaisessa epävarmuudessa koronan suhteen ja näyttää siltä, että juuri epävarmuudesta ja sen sietämisestä on tullut yleinen käytöntö, uusi normaali.
Tuo em. radion keskusteluohjelma käsitteli kreikkalaisen filosofi Plutarkhoksen (45-125 jaa.) esseetä Mielen tyyneydestä, jonka Juhana Torkki on vastikään suomentanut. Teosta lukiessa on huomioitava konteksti eli Plutar¬khos liikkui sujuvasti roomalaisten valtaapitävien parissa, mutta yhtä lailla myös kreikkalaisen kulttuurin ja filosofian piirissä. Hän suuntasi kirjoituksensa hyväosaiselle lukevalle yleisölle. Siis ennenkaikkea hyväosaisille ja miehille. Huono-osaisia olivat tuohon aikaan varsinkin orjat ja naiset, joista kaiketi vain harvat osasivat lukea kirjoittamisesta puhumattakaan.
Tämä – maskuliinisuus – näkyy myös uuden suomennosvalikoiman esseissä, joissa pohditaan sellaisia ongelmia kuin kuinka hillitä vihaansa, kun omat orjat käyvät hermoille: ”Kuka meistä on niin julma, että ruoskii ja kurittaa orjaa, jos tämä viisi tai kymmenen päivää sitten käräytti ruoan, kaatoi pöydän tai vastasi kutsuumme liian hitaasti?” Mielen hallinta on siis tärkeää: itsehillintä on todellista miehekkyyttä, ja vastakohtana Plutarkhos tuo esiin vihan ja into¬himojen valtaan joutuneen ihmisen, jonka viha ”ei ole jalo¬syntyistä eikä miehekästä eikä siinä ole mitään suurta eikä ylevää”. Plutarkhos pyrkii kasvattamaan lukijoitaan irti, nyky-termein ilmaistuna, toksisesta maskuliinisuudesta.
Plutarkhos valittaa miehistä, jotka ”tukistavat pieniä lapsia, raivoavat naisille ja katsovat oikeaksi rangaista hevosia, koiria ja muuleja”. Antiikin hierarkkisessa yhteiskunnassa vihaa saattoi purkaa orjiinsa: ”Armottomat ja kärttyisät ihmiset puolestaan tunnistat heidän orjiensa kasvoista, polttomerkeistä ja kahleista.”
Kun lukee Plutarkhoksen tekstiä ikään kuin peilikuvana nykypäivästä voi vain ihmetellä, miten vähäinen on sivistyksen taso edelleen, miten vähän olemme ottaneet opiksi historian saatossa. Vaikka meillä tänä päivänä on erilaiset käytänteet, pelit, vempaimet ja google, hyvin hitaasti me kuitenkin loppujen lopuksi kehitymme ja sivistymme. Edelleen meillä on ”polttomerkit ja kahleet”, tosin niiden nimi on vaihtunut, edelleen liian monet joutuvat kärsimään läheisväkivallasta ja edelleen monet eläimet joutuvat kohtaamaan käsittämätöntä julmuutta ihmisen taholta.
Plutarkhoksen mukaan myös uteliaisuus on sielun sairaus ja yhteydessä kateuteen ja pahansuopuuteen, ja tähänkin paheeseen auttaa itsehillintä. Hän kehottaa lukijoitaan suuntaamaan tiedonhalunsa hyödyllisiin aiheisiin: ”Entä jos kiinnostuisit siitä, mitä on taivaassa, maassa, ilmassa ja meressä?” (Lähde: HS,9.5.2020)
No, tähän aikaan vuodesta on helppo seurata Plutarkhoksen oppeja ja kiinnostua esimerkiksi ympäristön kauneudesta. Meistä suomalaisista sanotaan usein, että olemme kateellista kansaa. En oikein osaa ottaa tuohon kantaa, mutta onneksi kaikkeen ei tarvitsekaan ottaa. Kuitenkin aurinko paistaa kaikille samalla tavalla ja siksipä juuri nyt ei kannata pohtia liian tarkoin mielen mustia syövereitä. Kuka viisas sanoikaan, että ”kaiken, jonka voit tehdä huomenna, kannattaa siirtää ylihuomiselle”. Eikö se näin juuri ole?

5. kesä, 2020
Kesäsade ja Vivaldi

Kirjoitin viimeksi mielen tyyneydestä. Tällä viikolla tyyneyden suhteen on ollut ongelmia, koska tämä pöytäkoneeni nettiyhteys (jolla koneella yleensä tätä blogiakin kirjoitan) on takkuillut monella tapaa. Äsken sitten tein taas ”vanhanaikaiset” eli kiskoin kaikki pistokkeet irti ja kytkin uudestaan. Ja kas, taas netti alkoi toimimaan!
No niin. Tänään sadepäivä, joka on ainakin tällaiselle firaabelipuutarhurille tervetullutta. Ai että mitä firaabeli tarkoittaa? Pitäisi varmaan tarkistaa ruotsinkielen sanakirjasta, mutta voin sen kyllä selittää ilman sitäkin. Rannikkoseudulla ainakin tuota termiä käytetään paljon: ”tein tuon tai tämän ihan vaan firaabelitöinä” eli tekee joutessaan tai harrastuksena, siis vapaa-ajalla ja vapaaehtoisesti.
Googlen mukaan firaabelityöllä on eri nimiä paikkakunnan mukaan ja Työväen arkisto kerääkin aineistoa ja kertomuksia nimenomaan firaabelitöistä. Tutkija Pete Pesonen kirjoittaa aiheesta väitöskirjaa Luvalla tai ilman – Firabelitöiden historia 1940-1990.
Alunperin tänään ajattelin kirjoittaa musiikista, vaikka esimerkiksi uudessa Hesarissa näkyy olevan vaikka mitä mielenkiintoista, jota voisi tässä ruotia enemmänkin. Nyt median ykkösaihe näyttää olevan valtiovarainministeri Katri Kulmunin esiintymiskoulutus, joka on ollut ainakin minun näkökulmasta aikaslailla tyyristä lystiä. Minäkin muuten olen joskus ollut esiintymiskoulutuksessa, liittyi muistaakseni yhteiskuntapolitiikan koulutusohjelmaan, en muista hintaa. Ehkäpä siitä kurssista jotain hyötyäkin oli, vaikka ei tietenkään tehonnut lukihäiriöstä johtuviin ongelmiini, joiden kanssa pitää vaan tulla toimeen joten kuten.
Niin, siitä musiikista: kuuntelen pääasiassa radion Yle 1.stä, mutta joskus muutakin. Musiikin suhteen olen kaikkiruokainen ja tykkään myöskin klassisesta. Antonio Vivaldin Neljä vuodenaikaa puhuttelee aina. Jos kiinnostaa Vivaldi näin sadepäivänä, tässä linkki hienoon viulisti Mari Samuelsenin esitykseen. Valitettavasti joutuu katsomaan ja kuuntelemaan mainoksia ennen esitystä : https://youtu.be/g65oWFMSoK0?t=29
Arvostan brasilialaissyntyisen Paulo Coelhon ajatuksia elämästä. Tässä yksi, joka liittyy aiemmin mainitsemaani puutarhanhoitoon:
””Ihminen voi keskittyä elämänsä aikana
joko rakentamiseen tai puutarhanhoitoon.
Rakentajien työ saattaa viedä vuosia,
mutta jonain päivänä se on valmis.
Sillä hetkellä he pysähtyvät ja jäävät omien
seiniensä vangeiksi.
Elämä menettää merkityksensä
rakennustyön päättyessä.
Mutta on olemassa myös niitä jotka kylvävät.
He joutuvat kärsimään
ajoittaisista myrskyistä ja vuodenaikojen rajuista
vaihteluista, ja harvoin lepäävät.
Mutta toisin kuin rakentajan rakennus,
puutarha jatkaa ikuista kasvamistaan,
ja vaikka se vaatii jatkuvaa huolenpitoa,
elämä on sen ansiosta puutarhurille yhtä suurta seikkailua…” (Paulo Coelho)
Tähän ei minulla mitään lisättävää. Elämä on.

12. kesä, 2020
Muistisairaan muistelmat

Voiko muistisairas kirjoittaa muistelmia? No tottakai hän voi ja hänen pitääkin kirjoittaa, se on jopa erittäin tärkeää kuten kirjoittaminen ylipäätään. Muistisairaus pelottaa ihmisiä, mutta mikä esimerkiksi Alzeimerin taudissa pelottaa eniten? Sekö, että itselle voi käydä samoin?
Englantilainen Wendy Mitchell pohti myös näitä kysymyksiä saadessaan Alzheimer-diagnoosin muutama vuosi sitten 58-vuotiaana. Hän oli tuolloin työssäkäyvä, terveitä elämäntapoja noudattava, juoksua harrastava kahden aikuisen tyttären äiti. Pään sumuisuus ja kaatuileminen juoksulenkillä olivat ensimmäisiä oireita, kuitenkin oikean diagnoosin löytymiseen meni aikaa. Alkujärkytyksestä toivuttuaan Mitchell alkoi kirjoittaa ylös kokemuksiaan: pettymystä, pelkoa ja surua siitä, miten sairaus muuttaa suhdetta mm. lähiomaisiin. Hänestä tuntuu sietämättömältä ajatus päivästä, jolloi ei enää tunnista omia tyttäriään.
Mitchell kirjoittaa koskettavasti kokemuksistaan myös terveydenhuollon ja ympäristönsä reaktioista ja että miten monille on vaikeaa kohdata muistisairas ihminen. Michell sanoittaa rohkeasti muistisairaan tuntoja eri tilanteissa ja osoittaa, miten rohkeus, elämänilo, toivo ja huumori kuuluvat elämään myös muistisairaana.
Mitchell itse on löytänyt mainioita keinoja, jotka helpottavat selviytymistä silloin, kun muisti temppuilee pahasti eikä hahmottaminen onnistu. Tekniikka on hänelle usein korvamaton turva ja apu. Mitchell haluaa omalla tarinallaan tuoda toivoa Alzheimerin tautiin sairastuneille ja heidän läheisilleen. Vaikka osa vanhoista ystävistä saattaakin hylätä, voi vertaisten joukosta löytää uusia tuttavuuksia ja heidän kanssaan on helppo nauraa samoille jutuille useampaankin kertaan. Sosiaaliset kontaktit pitävät kiinni elämässä: ”Muistisairaus on siedettävä niin kauan, kun voi olla osa maailmaa. Mutta kun unohdetaan…”
Wendy Mitchellin muistelmat Joku jonka tunsin. Minä ja Alzheimer, Kirjapaja 2020 kertovat järjestelmällisestä yksinhuoltajasta, joka avioeron jälkeen opettelee maalaamaan, tapetoimaan, asentamaan kirjahyllyn ja korjaamaan auton. Samalla määrätietoisuudella hän muistisairaana kirjoittaa itselleen listoja, lappuja ja muita apukeinoja selvitäkseen paremmin arjessa. Hän on osallistunut aktiivisesti myös tietouden levittämiseen muistisairauksista ja terveydenhoitohenkilökunnan kouluttamiseen. Lisäksi hän kirjoittaa blogia osoitteessa: https://whichmeamitoday.wordpress.com/

Tiedämme, että muistisairaudet ovat kasvava ongelma osaksi liittyen ihmisen pidentyneeseen elinikään, kun samaan aikaan yhä nuoremmilla diagnosoidaan erilaisia muistisairauksia. Tottakai – kuten alussa kirjoitin – muistisairaan kohdatessa mielessä käy ehkä oma sairastuminen jossain vaiheessa. Mutta lienee suotta murehtia asiaa etukäteen, elämästä ei voi koskaan tietää mitä se tuo tullessaan. Parasta kai ajatella kuin legenda Matti Nykänen:
”Kaiken kokeneena voin sanoa, että vielä on jotain kokematta.” – Matti Nykänen

18. kesä, 2020
Luonto hoivaa särkyneitä

Juuri nyt elämme kesän korkeinta hetkeä eli keskikesä hellii meitä valollaan ja lämmöllään. Pakko tässä kohtaa Hämeenkyrön suvea jälleen muistaa F.E.Sillanpäätä ja tekstejään kesästä ja suviyöstä: Mitään suviyötä pohjolassa tuskin onkaan…
Näin keskikesän aikaan on siis luonto kauneimmillaan täällä pohjolassa ja on huomattavaa, miten merkittäviä hyvinvointivaikutuksia luonnolla on ihmisen elämään. Luonnon hyväätekevistä vaikutuksista on paljon tutkittua tietoa saatavilla. Luontoäiti laskee verenpainetta, rauhoittaa sykettä, lievittää stressiä ja lisää vastustuskykyä. Tämän tietää jokainen, joka on joskus nojannut ikivanhaan mäntyyn, tuntenut kaarnan kosketuksen ja pihkan tuoksun.
Jos ei halua mennä metsään (siellä on todennäköisesti hyttysten verenhimoinen armeija odottamassa juuri sinua), pihamaa tai parveke on luonteva paikka esimerkiksi aistipuutarhalle. Ei tarvitse omistaa metsää tai hehtaarien puutarhaa tunteakseen luonnon: kiven sileä ja viileä pinta, tuulikellon helähdys, ruokokasvin kahahdus, yrttien ja kukkien tuoksut. – Aistien on sanottu olevan portti ihmisen sieluun. Erityisen vahva on tuoksumuisti, sanoo puutarhuri Tuomo Salovaara Skatan tilalta Helsingin Vuosaaressa.
Salovaaran työnantaja on Sininauhaliitto, joka auttaa vaikeassa tilanteessa olevia esimerkiksi mielenterveysongelmaisia, erilaisista riippuvuuksista ja pitkäaikaisesta asunnottomuudesta kärsiviä ihmisiä. Salovaaran mukaan luonto hoivaa särkyneitä tavalla, jota me tuskin ymmärrämme. Vielä. Mutta jotain merkittävää tapahtuu aina silloin, kun esimerkiksi hiljainen, puhumaton lapsi kuiskaa aitauksessa olevan lampaan korvaan: pehmeä turpa jauhaa, korvat aivan kuin kuuntelisivat pienen ihmisen murheet… Ja jossain helähtää tuulikello.
– Katsele ruusunnuppua. Pian se avaa terälehdet täyteen loistoonsa. Mille voisin avautua omassa elämässä, kiteyttää Salovaara luontoideologiaansa.
Näillä samoilla sanoilla ja luonto-ajatuksilla myös minä tämän blogin kirjoittajana haluan toivottaa kaikille lukijoilleni lämmintä ja kaunista juhannusta, valoisia keskikesän öitä ja kirkkaita päiviä Suomen suvessa. Antakaa luonnon hoivata ja helliä. Pitää muistaa ettei kukaan meistä ole särkymätön ja varmasti me kaikki olemme jossain vaiheessa elämää palasina kuin särkynyt saviruukku. Mutta luonto hoivaa ja korjaa, sanotaan, että ”vahvimmat meistä on tehty palasista”, joka varmasti pitää paikkansa.
Niin kaunis on maa…
25. kesä, 2020
Veden hiljaisuus

Luin äskettäin runoilija Paavo Haavikon (1931-2008) aforismikokoelmaa Hyvä on elää ja palella, joka ilmestyi postuumisti v. 2014. Ajattelin viileää, koska tänään povataan kesän kuuminta päivää, joten monet – myös minä – etsivät mielellään jo varjopaikkaa, tuskin sentään palellakseen, mutta viilentyäkseen kuitenkin kuka puiden siimeksessä, kuka koneviilennetyissä sisätiloissa tai joku veden äärellä polskimassa.
Minä olen syntynyt ja kasvanut joen rannalla ja lapsena tietenkin oli kiva uida, vaikka virtaava vesi ei ollut koskaan lämmintä. 6-vuotiaana olin hukkua, ja sen kokemuksen jälkeen uiminen ei ole tuntunut enää koskaan samalta. Enää en siis suostu menemään luonnon vesiin mistään hinnasta, vaikka saunaranta laitureineen joskus uimaan kieltämättä houkuttelee. Tito-koira ui minunkin puolestani, se suorittaa laiturilta pellehyppyjä ja ui koiraa joen vastarannalle hajottamaan rytökärpän eli majavan pesää siinä kuitenkaan onnistumatta. Kuvan jokimaisema ei liity tarinaan.
Joesta tulee mieleeni aiemmin mainitsemani Paavo Haavikon ehkä tunnetuin aforismi, joka sisältyy kirjoittamaansa librettoon Aulis Sallisen oopperassa Ratsumies v. 1975: ”Ei mikään virta ole niin nopea kuin elämä. On ilta kun ehtii joen ylitse.” Tämä mietelause tuli mieleeni myöskin äitini kuolinvuoteen äärellä viime syksynä. Hän asui siinä joen rannan vanhemmassa ja uudemmassa talossa yhteensä 76 vuotta ja sanoi: ”Miten nopeasti tämä elämä onkaan mennyt…”
Haavikko kirjoitti myös joen yli rakennetuista silloista ja niiden kulkijoista. Tässäkin aforismissa on tarina, joka varmasti puhuttelee monia siltojen yli kulkeneita, siltojen, jotka joskus ovat vaarallisia kuin pyhäkoulutaulussa: ”Sillat voitetaan kulkemalla niiden ylitse, sanoi eräs nuori mies, ollut ja mennyt. Joka ei ollut koskaan kulkenut yhdenkään sillan ylitse.” (Haavikko: Yritys omakuvaksi 1987)

No niin, ehkäpä uskallan kirjoittaa jo päiväkeskus Aurinkorinteen kuulumisia. Aurinkorinne siis suljettiin koronatilanteesta johtuen heti maaliskuun puolivälissä ja nyt viimeisimmän 23.6.-20 valtioneuvoston tiedotteen mukaan yli 70-vuotiaiden fyysisten kontaktien välttämisrajoituksia puretaan. Lue lisää tästä linkistä: www.valtioneuvosto.fi
Tämän hetken tiedolla Aurinkorinne todennäköisesti avautuu elokuun alusta eli 3.8.2020. Tästä toki informoidaan sitten enemmän kun asia varmistuu, mutta toivokaamme parasta ja ettei tulisi koronan toista aaltoa, ei edes sen laineita. Vaikka säästyimmekin täällä Hämeenkyrössä pahimmalta mahdolliselta, koronakevään pitkät varjot jättivät jälkensä ihmisiin, yhteiskuntaan ja sen moniin kerrostumiin inhimillisellä ja taloudellisella tasolla puhumattakaan heistä, jotka sairastuivat, menehtyivät…
”Ja kolme aurinkoista iltaa, himerrystä, himmeää, kuultavaa kuin on veden hiljaisuus, joka lientyy. Kun sattuu kohdalle, kuin elämä.” (Paavo Haavikko teoksessa Toukokuu, ikuinen 1988)

2. heinä, 2020
Siperia opettaa – vai opettaako?

Tai onko liian myöhäistä ottaa opikseen? Näin kysyy Marianna Flinckenberg dokumentissa Siperiaan, rakkaani v. 2016 ja tätä kysymystä jäinkin pohtimaan eräänä kesäkuun lopun helteisenä päivänä mittarin näyttäessä +30 varjossa.
Samana päivänä muuten uutisoitiin, että Siperian Verhojanskissa, joka on yksi maailman kylmimmistä paikoista (pakkasennätys – 69.8), on mitattu mittaushistorian korkein lämpötila eli +38. Tästä syystä tämä muutaman vuoden takainen dokumentti on entistäkin ajankohtaisempi.
Koska näinä aikoina on parempi tehdä nojatuolimatkoja kuin lähteä itse reissuun, suosittelen siksikin lämpimästi dokkaria Siperiaan, rakkaani. Se on lämminhenkinen road movie eläkeläispariskunnasta, joka matkustaa vielä viimeisen kerran Siperian tundralle vaikeisiin olosuhteisiin, mutta jota paimentolaiselämäntapaa, kansaa ja seutua rakastavat yli kaiken. Pariskunta haluaa vielä kerran voittaa ikääntymisen tuomat vaikeudet, jotta saavat kokea pysähtyneen ajan, luonnollisen elämäntavan poropaimentolaisten vieraana.
Pariskunta, Marianna (joka myös kirjoittaa, kuvaa ja piirtää) ja Kirill Gluschkoff ovat kokeneita matkaajia, mutta ikä näkyy askelissa, liikkeissä, viipyvissä tuokioissa. Heille tundran ihmiset, paimentolaiset ovat ystäviä, joiden vieraanvaraisuus on aivan omaa luokkaansa. Jurtassa on lämmintä ja kodikasta, liha ja kala nautitaan kypsentämättömänä suolan ja sinapin kera ja teetä on aina tarjolla. Kirilin mielestä vessa on hieman liian kaukana – noin kilometrin päässä leiristä – mutta sääntöjä on noudatettava.
Kauppa tulee paikalle kovalla ryminällä telaketjuilla varustettuna, joka kulkuneuvo näyttää minusta enemmän hyökkäysvaunulta kuin kauppa-autolta. Mutta kaikkea on kaupan: ruokatarvikkeita, kumisaappaita, viihde-elektroniikkaa… Ja maksuvälineenä käytetään poronsarvia. Poroja on paljon, mutta vierailijan ei ole sopivaa kysyä niiden tarkkaa määrää.
Marianna ja Kirill tietävät molemmat etteivät enää tämän matkan jälkeen palaa koskaan Siperiaan. Myös siitä syystä matka on haikean kaunis, kuten junan ikkunasta avautuva maisema, jota Marianna piirtää ahkerasti. Siperia ja sen katoava aika saa kuin kasvot Mariannan kynästä, ja hän tietää, että tundran ajattomuus ja paimentolaisten luonnonmukainen elämäntapa on vääjäämättömästi katoamassa. Juuri sen Marianna haluaa tallentaa kuvissa ja tässä dokumentissa.
Katso täältä dokumentti Siperiaan, rakkaani: https://areena.yle.fi/1-3096638
Minulla ei ole tähän mitään lisättävää. On hetkiä, jolloin kaikki sanat ovat turhia ja tämä hetki on juuri sellainen.

10. heinä, 2020
Valtamerikokemuksia

Heti kun sain kirjoitettua tuon otsikon tuohon ylös, tuli mieleeni, että olen tainnut tässä blogissa aika usein kirjoittaa juttuja juurikin veteen liittyen? Ainakin olen kirjoittanut joesta, järvistä ja meristäkin, ja varsinkin nyt, kun taivaalta tulee vettä lähes joka päivä, vesielementti on varsin lähellä meitä jokaista eli kai pitää taas pysytellä ainakin itselleni tutussa aiheessa ja -ympäristössä.
Koska viime päivinä on ilmassa ollut ukkostakin sateen lomassa, ajattelin siksi kirjoittaa myös pelosta, sillä monet todellakin pelkää ukkosta, eikä syyttä. Ihmisellä saattaa olla monia erilaisia pelkoja ukkosen lisäksi, jotka pelot saattavat liittyä moniin erilaisiin yhteyksiin ihmiselämässä. Mutta mitä me oikeastaan pelkäämme? Ehkäpä olemme niin erilaisten pelkojen sitomia, että elämän virtaan (esimerkiksi uusiin ympyröihin) hyppääminen vaatii tietoisen päätöksen, jota on kenties seurannut monien kuukausien fundeeraaminen.
Sigmund Freud (1856-1939) itävaltalainen lääkäri, tutkija, psykoanalyysin kehittäjä puhui valtamerikokemuksesta, jolla tarkoitti sananmukaisesti niitä pelkoja, jotka ovat verrattavissa ihmisen kokemukseen suuren meren äärellä: meri on suuri, lähes rajaton ja ihminen sen äärellä mitättömän pieni ja meren edessä avuton. Mutta – Freudin mukaan – tähän pelkoon liittyy myös ihme, koska meri kantaa. Meri tai vuolaana virtaava joki on kuitenkin hyvä kuva elämästä, myös armosta ja armollisuudesta, koska ihmisen on luotettava veden kantokykyyn samalla tavalla kuin on luotettava omiin siipiin elämän käännekohdissa ja arvaamattomuuksissa.
Tähän freudilaiseen metaforaan on toki on lisättävä ripaus hämeenkyröläistä arkirealismia sen verran, että tietenkin jokaisen pitää opetella uimaan, joka taito on hyvä hankkia näin kesällä kun uimavedet ovat lämpimiä. On selvää ettei mikään vesi oikeasti kanna uimataidotonta, olkoon sitten Freud tai kuka tahansa muu mitä mieltä vaan. Tämän siis kerron tarkennuksena kaikille uimataidottomille, koska heitäkin on aikuisväestössä suhteellisen paljon.
Mutta Sigmund Freudista ja ajatuksistaan ihmismielen syövereissä voisin kirjoittaa enemmänkin, mutta miksi kirjoittaisin, koska hänestä on jo paljon monia mielenkiintoisia artikkeleita olemassa. Googlettamalla nimeään löytyy vaikka mitä mielenkiintoista. Freud oli yksi nerokkaimmista ja edistyksellisimmistä 1800- ja 1900-luvun vaihteen ihmisistä. Hän uskalsi urheasti shokeerata sen ajan hurskastelevaa yhteiskuntaa. Psykologit viittaavat häneen yhä tänäkin päivänä. Freud jätti jälkeensä ylistetyn ihmismielen tutkimuksensa, joka keskittyi psykoanalyysiin.
“Elämässä on kaksi tapaa olla onnellinen: yksi tapa on näytellä typerystä ja toinen on olla sellainen.” -Sigmund Freud –

17. heinä, 2020
Tulen liekki

Kuuntelen mielelläni radiota päivittäin, avaan radion aamulla ja suljen illalla, aina en tietenkään kuuntele tarkkaavaisesti, mutta kuuntelen ajatuksella erityisesti käsitöitä tehdessäni.
Radiokanavista voidaan olla monta mieltä, yksi tykkää yhdestä ja toinen toisesta, mutta itse en halua kuunnella mainoksia enkä kanavaa, jossa esimerkiksi kaksi ihmistä puhuvat niitä näitä, vitsailevat keskenään, nauravat omille jutuilleen (ja varmaan ne vitsit avautuvat parhaiten heille itselleen, koska ainakaan minä en ole kertaakaan huomannut, että missä kohtaa pitäisi nauraa). Mutta varmaan näilläkin kanavilla on kuulijansa, tuskinpa niitä muuten tehtäisiin, mene tiedä.
Jos kuka tykkää puheohjelmista voin mainita, että nyt heinäkuussa on Yle 1.ltä tullut mielenkiintoista kuunneltavaa esimerkiksi Afrikkalainen heinäkuu ja Kymmenen teesiä selviytymisestä keskiviikkoisin klo 9.00 ja uusintana samana iltapäivänä, ja jossa haastateltavina on ollut mm. presidentti Sauli Niinistö, psykotrerapeutti Maaret Kallio, kirjailija Jari Tervo, ympäristöasiantuntija Sini Harkki, alivaltiosihteeri Päivi Nerg, pääjohtaja Olli-Pekka Heinonen, SPR.n pääsihteeri Kristiina Kumpula ja emerituspiispa Eero Huovinen. En ole huomannut kuunnella näitä kaikkia, mutta viimeksimainitun Eero Huovisen haastattelun kuuntelin pihakeinussa virkaten.
Keskiviikkona 15.7. aiheesta Armollisuudesta itseään ja muita kohtaan oli siis keskustelemassa emerituspiispa Eero Huovinen. Ohjelmaa isännöivät kirkkoherra Heikki Arikka ja työelämäprofessori Jarno Limnéll. Huovisen mukaansa tänä päivänä me vaadimme itseltämme aivan liikaa, pitäisi kohdella paitsi lähimmäisiään, myös itseään armollisuudella ja anteeksiannolla, koska on asioita, joille ei voi itse mitään, ne vaan tapahtuu, miksi siis piiskata itseään mahdottomuuksilla? Kolumnisti Paula Aaltonen kirjoittaa samasta aiheesta Miten hiljentää armottomuus itsessään hienosti:
”Armollisuus itseä kohtaan on iso sana. Lupa olla epätäydellinen ja keskeneräinen. Armollisuus itseään kohtaan lähtee aina omista valinnoista. Se on itsensä hyväksymistä juuri sellaisena kuin on. Muille on helppo antaa anteeksi, mutta itselle kaikista vaikein. On vaikea hyväksyä omasta mielestä pieleen menneitä valintoja tai epäonnistumisen kokemuksia. Loppuen lopuksi ne ovat kuitenkin vain mielen mittareita. Ei ole olemassa epäonnistumisia tai pieleen menneitä valintoja. On olemassa vain valintoja, jotka ovat kuljettaneet meidät juuri siihen kohtaan, jossa olemme. Voisimmeko vain antaa itsellemme anteeksi kaiken sen, mitä olemme tehneet, sanoneet tai olleet, ja hyväksyä tapahtuneet elämän kouluna, matkana, jonka olemme kulkeneet ja miksi olemme juuri tässä nyt?”
Eero Huoviseen vielä palatakseni, kyseisessä radion Kymmenen teesiä selviytymisestä -ohjelmassa hän halusi ehdottomasti soitettavan musiikkia – ei, ei virsiä tai muuta kirkon miehelle ”sopivaa” musiikkia – vaan Toivo Kärjen tangon Tulen liekki. Ja Huovinen myös perustelee mielenkiintoisesti, miksi hän valitsi juuri tämän musiikin tähän kohtaan. Kuuntele Areenasta koko haastattelu: https://areena.yle.fi/audio/1-50507974
Tulenliekkinä saavuit kerran
Hurmaten, huumaten
Tulit vierrelleni
Otit sydämeni
Olin yksin sinun vain…

23. heinä, 2020
Avautuminen – kaikella on määräaikansa…

Tässä tulee vastaus monille kysyjille Aurinkorinteen avautumisesta: Päiväkeskus Aurinkorinne avaa ovensa maanantaina 3.8, mutta supistetuin toiminnoin eli koronariskin vuoksi vain nykyisille asiakkaille ja pienille päiväryhmille ilman vapaaehtoisia ja vapaaehtoispalveluja. Asiasta tiedotetaan asiakkaille ja vapaaehtoisille henkilökohtaisesti lähipäivinä. Kuntosali Antin Sali sensijaan avautuu 3.8. alkaen eläkeläisille entiseen malliin ja entisillä aukioloajoilla: ma – ke klo 12 -16 ja lauantaisin klo 12 – 16. Maanantaina 7.9. klo 13 – 14 on seuraavan kerran mahdollisuus tavata kuntohoitaja ja saada maksutonta kuntosaliohjausta laitteisiin.
Vaikka monia toimintoja on pystytty meillä Suomessa avaamaan pahimman korona-aallon mentyä, on muistettava ettei koronaa ole vielä kukistettu, siihen ei vielä ole olemassa rokotetta ja edelleen koronaan sairastuu monia ihmisiä maailmanlaajuisesti. Varsinkin riskiryhmiin kuuluvia ihmisiä on edelleen suojeltava kaikin mahdollisin keinoin, vaikka järkeä on syytä käyttää tässäkin asiassa eli liiallisuuksiin ei ole syytä mennä.
Koronapandemiassa, kuten muissakin maailmanlaajuisissa kriiseissä on tapana olla myös voittajia. Kaikissa kriiseissa on kyse – ihmishenkien menetyksen ohella – myös taloudesta, rahasta, jossa aina joku käärii voitot toisten kärsimyksellä. Sosiaalipolitiikan tutkimusprofessori Heikki Hiilamo kuitenkin muistuttaa, että koronakriisistä tuskin kukaan selviää voittajana: Ikäluokista kovimman taloudellisen iskun ottavat työikäiset, joita laajat lomautukset nyt koskevat. – Tiedämme 1990-luvun laman perusteella, että jos lomautukset pitkittyvät ja mahdollisesti muuttuvat irtisanomisiksi, tulee paljon vaikeuksia, Hiilamo kertoo:
”Yksi näistä vaikeuksista on maksuhäiriöiden lisääntyminen. Tällä hetkellä lähes 400 000 suomalaista on menettänyt luottotietonsa, ja määrä tulee Hiilamon mukaan kasvamaan koronan siivittämänä. Työttömyyskassoissa on jonoa, eikä monella ole säästöjä, mihin turvautua. Aika on surkea myös mahdollisten säästöjen, kuten osakkeiden, realisoinnille.
Osalla lomautus päättyy irtisanomiseen, mikä pitkittää taloudellista ahdinkoa entisestään.Tilanteen kärjistyminen maksuhäiriömerkintään puolestaan käynnistää oravanpyörän, jonka seurauksena henkilökohtainen talous menee solmuun vuosiksi.”

Niin vanhuksia kuin työikäisiä ja nuoria yhdistää koronakriisin keskellä ongelma, jonka seuraukset voivat ulottua pitkälle. Yksinäisyys syvenee, kun koko maa eristäytyy. Sitä kautta myös mielenterveys kärsii.– Yksinäisyys on ongelma, joka tullaan näkemään kaikkialla, kun koronakriisin jälkipyykkiä pestään, sanoo puolestaan sosiologian professori Harri Meles.

Sadepäivän (kuten tänään) ratoksi suosittelen kaikille pienen pientä lukukirjaa, aforismikokoelma Huilihetkiä, hyvää oloa ja aikaa itselle, jonka on koonnut Claire Chamberlain. Kirjassa esimerkiksi John Muir kirjoittaa kotiinpaluusta, ja joka ajatus sopii hienosti paitsi tähän päivään, myös monenlaiseen paluuseen jostakin johonkin – mitä se itsekunkin kohdalla sitten ikinä tarkoittaakaan:
Tuhannet uupuneet, sivistyksen kuormittamat ihmiset ovat alkaneet oivaltaa, että kesyttömille vuorille hakeutuminen tarkoittaa saapumista kotiin. – John Muir –

31. heinä, 2020
Hyvinvointivaltion unohtamat

Nykyajan puhekielessä vilahtaa usein sana onnellisuus. Mutta kuka oikeastaan on onnellinen, mitä se on ja miten sitä voi ylipäätään määritellä? Kuten tiedämme, meissä ihmisissä on sellaisia, joka eivät ole koskaan onnellisia ja heitä, jotka ovat vähästä onnellisia. Entä he, jotka elävät hyvinvointivaltion reunalla, unohdettuina, ikääntyneinä, näkymättömissä?
Iällä on tietysti suuri merkitys onnellisuuden kokemisessa, useimmiten teinit ovat onnettomia, ahdistuneita ja rikkinäisiä, mutta jos kysyy, että vaihtaisitko paikkaa kanssani, sitä he eivät missään nimessä halua, sanoo filosofian emeritusprofessori Timo Airaksinen, 73 v. ja lisää, että ”Aristoteleen mukaan onnellisuus on sitä, että on nuori, varakas, kaunis ja menestyy politiikassa. Näin ajatellen Sanna Marin olisi itse onnellisuus – paitsi että hän on nainen. Aristoteleen mukaan pitäisi olla mies”.
Airaksisen mukaan vanhan ihmisen onnellisuus on kuin iso hiiri tai torakka. Se ei kiinnosta ketään, kun samaan aikaan on olemassa pieniä elefantteja eli nuorten ihmisten onnea. Olennaista on siis se, kenen onnesta puhutaan. Merkillistä on myös se, että vaikka Suomi on ykkösenä monissakn onnellisuustutkimuksissa, silti monet haluavat muuttaa talveksi Espanjaan.

Henkisyys on yksi hyveellisen elämän muoto, sillä se tuottaa mielenrauhaa. Mutta onko henkisyys sama asia kuin mielenrauha ja onnellisuus? Airaksisen mukaan juuri mielenrauha on kuitenkin hyvä tapa ajatella onnellisuutta. Tiede ja taide, oman itsen tutkiminen, realistinen kuva itsestä ovat yksi väylä kohti sisäistä mielenrauhaa. Vanhan kansan sanonnan mukaan mielenrauha on kaikista paras päänalunen (tyyny) nukkujalle.
Timo Airaksiselta ilmestyy syksyllä uusi kirja Hyvinvointivaltion unohtamat: ikääntyneiden hoidon etiikka (Bazar). Tässä teoksessa Airaksinen käsittelee mm. onnellisuusajattelua. Tätä teosta siis jääkäämme odottelemaan.

7. elo, 2020
Kohtaamisia ja jäähyväisiä

Aurinkorinteellä on tällä viikolla vietetty tavallaan uusia avajaisia, koska neljän ja puolen kuukauden koronatauko on nyt ohi – toistaiseksi. Mitä viimepäivien koronauutisointiin tulee, todellakin taudin toinen aalto on jo alkanut ja voimme vain toivoa ettei se aiheuta ainakaan Aurinkorinteen toista täyssulkua. Mutta kaikeen on varauduttava, näyttääkin siltä ettei tulevina aikoina mikään ole varmempaa kuin epävarmuus.
Tällä viikolla siis saimme kokea iloisia jälleennäkemisiä ja kaikki asiakkaamme olivat iloisia Aurinkorinteen avautumisesta. On ollut suuri ilo vaihtaa kuulumisia, kuunnella koronakaranteenin aikaisia tuntemuksia ja miltä se – karanteeni – oikeasti tuntui: kun missään ei saanut käydä, kukaan ei saanut tulla, ruokakassit tulivat oven taakse jne. Yleisesti ottaen kaikki pärjäsivät kuitenkin hyvin muuten, mutta yksinäisyyden kokemukset olivat lähes kaikille yhteisiä, samoin suru siitä, kun ei saanut tavata omaisiaan, lapsiaan ja jälkipolvea.
Kohtaamiset siis ovat olleet iloisia ja olemme tietysti olleet kaikki iloisia siitä, että selvisimme tästä vaikeasta koronakeväästä ja -kesästä vähäisin vaurioin. Mutta kaikki meidän asiakkaat eivät palanneet, muutamat eivät palaa enää koskaan. Koska asiakkaamme ovat ikäihmisiä ja heillä monenlaisia sairauksia, poisnukkuneita on ollut muutamia kevään ja kesän aikana. Heidän muistokseen pidimme tiistaina lyhyen hiljaisen hetken ja lauloimme yhdessä Maa on niin kaunis…
Ja tällä viikolla maa onkin ollut todella kaunis, aurinko paistanut ja Aurinkorinteen huikea kulttuurimaisema ollut kaunis ja kukkien värittämä. Nyt maisema myöskin näkyy hienosti, kiitos maisemoinnista teknisen osaston taitaville raivaussahan käyttäjille! Työ on tehty taidolla, pajupensaat on raivattu haittaamaasta näköalaa, mutta pienet vaahteran- ja pihlajan taimet jätetty kasvamaan juuri sopiviin kohtiin rinnettä. Kiitos!
Kun nyt tuli puheeksi maan kauneus, tulee mieleen Kari Rydmanin säveltämä ja sanoittama laulu Niin kaunis on maa v. 1976. Laulun sanat sopivat moniin elämänvaiheisiin, mutta erityisesti jäähyväisten hetkiin: Aurinko nousee, on kastetta maassa. Aika on herätä, nousta ja lähteä…

14. elo, 2020
Sydän voi kasvaa heinää

Näinä aikoina voi ihailla huikeita kukkapeltoja täällä Hämeenkyrössä ja eri alueilla Sastamalassa. Nuo pellot ovat hämeenkyröläisen Katariina Pylsyn ansiota. Kauniista kukista kaunis kiitos Katariinalle! Ja mikä parasta, näiltä pelloilta kukkia voi käydä keräämässä kuka tahansa ja nauttia kesän kauneudesta myöskin maljakkoon aseteltuna.
Aurinkorinteen maisemaan kukkapelto sopisi hyvin. En tiedä olisiko se mahdollista, mutta aina voi toivoa ja kuvitella. Toki viime kesänä ihailimme matkan päästä runsasta saunakukkapeltoa, tänään se näyttää kukkivan vielä kauempana Kyröspohjaan vievän tien tuolla puolen. Katsomme usein tätä maisemaa, paitsi ikkunoista myös terassilta, sillä olemme asiakkaiden kanssa viettäneet aikaa – sään salliessa – myös ulkosalla. Kahvi maistuu parhaalta ulkona, sanovat monet. Toivottavasti nämä kesän viimeiset päivät/viikot ovat kauniita, jotta voimme olla ulkona, sillä syksyn viileys jo odottaa lähes nurkan takana, siitä ei päästä mihinkään.
Mutta minun ei pitänyt kirjoittaa kukista, kukkapelloista eikä maisemista tällä kertaa ollenkaan. Ajatuksissani oli aivan muuta eli heinä, jota jokaisen sydän voi ”kasvaa” ellei ole tarkkana. Nimittäin yksi kungfutselaisuuden merkittävimmistä kehittäjästä eli Mengzi (372-289 eaa) uskoi, että ihmisluonto on pohjimmiltaan pelkästään hyvä. Ja siksi Mengzi varoitti ihmisiä missään vaiheessa elämänpolkuaan laiminlyömästä puhdasta sydäntä, sillä jos näin käy, ihminen lakkaa vähitellen toimimasta myötätuntoisesti ja ”sydän kasvaa täyteen heinää”. (Mengzi-veljellisyyden tie. Gaudeamus 2020).
Koronasta emme taida päästä eroon tänä vuonna, tuskin ensi vuonnakaan, pääsemmekö koskaan? Tässä tilanteessa ei voi muuta kuin yrittää olla erityisen varovainen: pestä käsiä, käyttää käsidesiä, käyttää kasvomaskeja tarpeen mukaan, välttää matkustelua, välttää joukkokokoontumisia jne. Näyttää siltä, että korona muuttaa meidänkin yhteiskuntaa merkittävästi eikä todellakaan ihan kaikkia vaikutuksia vielä tiedetä. Oikeastaan me emme tiedä mitään, mutta huomiseen on kuitenkin uskottava. Emme voi elää ”kuin viimeistä päivää” vaan on katsottava vaan eteenpäin, tuli mitä tuli. Eikö vaan?
Elannon saat siitä, mitä ansaitset,
mutta elämän saat siitä,mitä annat (tuntematon ajattelija)

21. elo, 2020
Elämän tarkoitusta etsimässä

Ehkä elämän tarkoitus onkin työ ja toiminta muiden hyväksi. Näin toteaa filosofi Ilkka Niiniluoto, enkä kirjoita lauseen perään kysymysmerkkiä, koska tämän pitäisi olla täysin selvää. Mutta onkohan oikeasti näin? Jotenkin tuntuu, että yhteiskuntamme on tullut entistäkin itsekkäämmäksi, kiireisemmäksi, stressaantuneeksi ja oma etu ajaa aina kirkkaasti lähimmäisen tarpeen yli. Myös liikennekäyttäytyminen on muuttunut selkeästi huonompaan suuntaan ja sen murheellisia seurauksia saamme lukea lehdestä tämän tästä.
Niiniluodon teos Hyvän elämän filosofiaa (SKS 2015) vastaa ilman kysymysmerkkejäkin kysyttyihin kysymyksiin mielenkiintoisesti. Minua itseäni on aina kiehtonut ns. suuret kysymykset, mikä tilanne tai asia ihmisen elämässä voi johtaa toiseen, samanlaiseen tai erilaiseen ja miksi ihminen lopulta valitsee niin kuin valitsee: ”Vaikka filosofia on saanut alkunsa jo antiikin Kreikassa, monilta ihmisiä koskettavilta kysymyksiltä puuttuu vastaus. Erilaiset etiikan kysymykset, kuten ”Mitä ovat hyvät teot?”, todennäköisesti mietityttävät jokaista jossain vaiheessa, mutta kunnollinen vastaus voi jäädä puutteelliseksi. Tällaisiin kysymyksiin on nimittäin melko helppoa löytää ratkaisu ilman omaa kriittistä pohdintaa, kuten esimerkiksi vastaamalla hyvien tekojen olevan sellaisia, jotka eivät lukeudu seitsemään kuolemansyntiin tai eivät riitele kymmenen käskyn kanssa.”
Hyvän elämän filosofiasta tulee tietysti mieleen hyvinvoiva mieli ja nyt täytyy käyttää kysymysmerkkejä: Onko sinulla aikaa pysähtyä? Onko sinulla unelmia? Ovatko ne sinun unelmiasi? Kenen elämää elät? Kenen unelmia toteutat? Olemme maailman onnellisin kansa, meillä on ympärillämme upea luonto, mutta meillä on myös sisu. Ohjaako sisu meitä tekemään elämässämme aina oikeita ratkaisuja? Näitä kysymyksiä kannattaa aina pohtia silloin tällöin.
Vielä koronasta sen verran jottei totuus unohtuisi. Uusia tartuntoja on tällä hetkellä todettu 29 (HS 21.8.2020). Vaikka koronapaniikkiin ei olisikaan syytä, minä olen kyllä huolestunut. Aurinkorinteen asiakkaille on jaettu tämän viikon alusta lähtien maskeja, joita he käyttävät palvelubussissa tullenmennen. Muuten heillä ei ole maskeja toisin kuin meillä henkilökunnalla (visiirit), jonka käyttö oli aluksi hankalaa, mutta kaikkeen sitä ihminen oppii, kun on pakko.
Tähän loppun piti kirjoittaa joku ylevä mietelause, mutta en löytänyt mitään sopivaa juuri nyt. Siispä mietiskellään ihan muuten vaan huomisen vesisadetta odotellessa!

28. elo, 2020
Kirkkotiellä

Näinä aikoina on koronatilanteen vuoksi matkailtava vain lähialueella. Niinpä Aurinkorinteen torstaipäivän asiakkaiden kera kävimme Hämeenkyrön kirkonmäellä: katselimme sankarihautojen rivistöä ja pohdimme, miten nuoria olivat nuo miehet, jotka kaatuivat sodassa ja nyt lepäävät rivissä kirkkomaalla. Pysähdyimme hetkeksi myös Muistolehdon ääreen ja paikalle, jossa voi sytyttää kynttilän muualle haudatun läheisensä muistolle.
Kirkkotiellä – lyhyelläkin – on paikallaan pohtia ”syntyjä syviä” ja kaiken katoavaisuutta. Muuan asiakkaistamme mainitsikin siinä ohimennen, että tyttärensä on jo ostanut hänelle hautapaikan. Toisaalta on ihan hyvä hoitaa asiat kuntoon ajoissa ja olen kuullut sellaistakin, että joku oli jopa leiponut pikkuleivät omiin hautajaisiinsa. No, mene tiedä, leipominen saattaa olla tässä yhteydessä hieman liioittelua, mutta jokainen tehköön myös uskoon ja ikuisuuteen liittyviä valintoja omalla tavallaan ja tulkoon omalla uskollaan autuaaksi. Näin olen kuullut sanottavan monesti.
Vanhustyössä, jota siis olen tehnyt aika pitkään, olen huomannut asiakkaiden tarpeen tulla lähelle hengellisyyttä. Ehkäpä sen tarve on lisääntynyt koronan aikaan ja juuri tässä hetkessä, jolloin epävarmuudesta on tullut uusi normaali. Kirkko ja kaupunki-lehti kirjoittaa vastikään samasta aiheesta ja erityisesti siitä, miten ihmiset ovat alkaneet hakeutua hengellisyyden äärelle ja nimenomaan ortodoksisen kirkon piiriin: – Sotien jälkeen monet ortodoksievakot liittyivät luterilaiseen kirkkoon. He ajattelivat, että se helpottaisi elämää ja sopeutumista uudelle paikkakunnalle. Ortodokseihin suhtauduttiin joskus ennakkoluuloisesti ja ortodoksisuus yhdistettiin venäläisyyteen ja viholliseen. Siksi sitä hävettiin. Valtaosa evakoista myös avioitui luterilaisten kanssa ja lapset kastettiin luterilaisiksi, uskontotieteilijä Helena Kupari kertoo.
Kirkkojen vahvuus voisi Kuparin mukaan olla se, että niillä on tarjottavana perinteitä, jatkuvuutta ja vakiintuneet puitteet elämän siirtymille ja käännekohdille. – Tulevaisuuden entistä globaalimmassa maailmassa myös kiinnostus omiin juuriin ja halu kiinnittyä johonkin voivat tulla ihan uudella tavalla ajankohtaisiksi. Emmekä me edelleenkään ole ratkaisseet elämän ja ihmisen isoja kysymyksiä, joihin kirkoilla on tarjolla omat vastauk¬sensa.

Tänä viikonloppuna vietetään monin paikoin venetsialaisia eli juhlitaan kesän päättymistä sytyttäen kynttilöitä veden äärelle ja kuka mihinkin haluaa. Syyskuu alkaa ja sen mukana syksyn toiminnot, mutta Aurinkorinteellä toimitaan edelleen ns. matalalla profiililla eli supistetuin toiminnoin pienillä asiakasryhmillä ilman vieraita ja vapaaehtoispalveluja. Kuntosali eli Antin Sali on kuitenkin auki normaalisti, mutta Aurinkorinteen kahvila edelleen suljettuna koronatilanteen vuoksi.

5. syys, 2020
Elävät lehdet

Minun oli tarkoitus heti aamusella kirjoittaa tätä blogia, mutta ensin oli luettava tärkeimmät Aamulehdestä. Ai mitkä tärkeimmät? No Pitkon juttu tietysti ja kaikki mahdollisesti Hämeenkyröön liittyvät artikkelit ja sen jälkeen muut seudun ja maailman tapahtumat. Aiemmin tällä viikolla oli lehdessä juttua mm. Hämeenkyrön väylästä, jonka rakentamisprojektia saan seurata läheltä omin silmin työmatkallani. Todellakin tästä tiehankkeesta (jolla on ollut monta nimeä viimeisen 20.n vuoden aikana) siis tulee totta noin kahden vuoden sisällä ja syytä onkin, sillä 3-tien liikennemäärät ovat lisääntyneet melkoisesti ihan muutaman viime vuoden aikana.
Myös Aurinkorinteelle tulee Aamulehti päivittäin ja sillä on aina lukijansa, koska vain harvoille lehti tulee tilattuna kotiin. Usein luemme lehteä myös ääneen ja monista tapahtumista ja artikkeleista nousee myöskin vilkasta keskustelua. Aikakauslehtiä Aurinkorinteelle ei enää tule, mutta niitä kuitenkin aina salaperäisesti ”ilmestyy” jostain pöydälle luettavaksi, joka on hienoa.
Vaikka kirjoitankin nyt elävistä lehdistä, ikkunan takana syksy maalaa lehtiä keltaisella ja punaisella pensselillä. Syksyn väriloistoon ja tummeneviin iltoihin sisältyy usein tietynlainen surumielisyys ja siitä laulaa varsin moni suomalainen miesartisti. Kotilieden viimeisimmässä numerossa Riikka Lehtovaara on koonnut listankin juuri miehen syyssurusta, josta laulaa mm. Olavi Virta, joka voitti odotetusti ja ylivoimaisesti myös Aurinkorinteen levyraadin mennä viikolla laulullaan Punaiset lehdet. Moni asiakas onkin sitä mieltä ettei vielä ole tullut Suomeen ainuttakaan Olavin voittanutta. Ja asiakas on aina oikeassa, eikö niin?
Lehtovaaran miehen syyssurun listassa on myöskin Kari Tapio ja laulunsa Syys surumielinen v.1999 : ”Syys miksi saapuu ennen aikojaan, kun vasta hehkui toukokuu…syys miksi saapuu päiviin varhaisiin, on kenties tarkoituskin niin. Kun halla kukkasiin käy parhaisiin, ne väreihin saa kauneimpiin.” Upea sävellys ja sovitus on Veikko Samulin käsialaa ja sanoitus Juha Vainion kynästä, joka sanoitus jäikin hänen viimeiseksi työkseen ennen kuolemaansa v. 1990.
Voit kuunnella tuon hienon laulun kokonaisuudessaan täältä ja tietysti (valitettavasti) mainokset kaupan päälle: https://youtu.be/wOxkW3ax0HA?list=RDwOxkW3ax0HA&t=5

11. syys, 2020
Obinututsumabi

Oheisessa kuvassa hieno pitsiliina, jonka eräs asiakkaamme on virkannut ja lahjoittanut Aurinkorinteen käyttöön. Eikä tämä ole ainut työnsä vaan näitä on useita ja eri väreissä. Eikä tämä virkaajakaan ole ainut, jonka käsityötaidoista olemme saaneet nauttia vuosien varrella ja matka jatkuu: edelleen käsityöihmisiä on lähes jokaisessa ryhmässä ja tällöin puikot ja koukut kilkkaavat rattoisasti jutustelun lomassa. Onni siis todellakin asuu käsityössä, kuten joku viisas joskus sanoi.
Onnesta tulikin mieleeni, että myöskin tulevan Vanhustenviikon (4 – 11.10.2020) teemana on onni eli Onni on vanheta. Tätä ennen toki vietämme Muistiviikkoa (21 -27.9.2020), jolla ei ole varsinaista teemaa, mutta Muistiliiton mukaan Muisti on kaikkien asia, joka on tietysti totta joka sana. Parasta päätä vietetään myöskin kampanjaa, joka kantaa nimeä Vie vanhus ulos (9.9 – 9.10.2020) ja teemana näkyy olevan Ulkoilun ilo kuuluu kaikille.
Ulkoilua voi harrastaa turvallisin mielin kaikki kynnelle kykenevät eikä koronan suhteen sille ole asetettu edelleenkään rajoitteita. Toisin on näiden muiden mainittujen teemaviikkojen osalta eli turvallisuus edellä mennään myöskin Aurinkorinteellä. Mitä se sitten lähiviikkojen osalta tarkoittaakaan.
Monet ovat muuten kysyneet Aurinkorinteen hartauksista. Koska vierailijat ja vapaaehtoiset ovat edelleen ”lomalla” koronan vuoksi, myös seurakunnan hartauksia ei ole voitu järjestää livenä, mutta pääsemme jatkossa halutessamme osallistumaan näihin videon välityksellä. Messun Hämeenkyrön kirkosta voi kuunnella ja katsella koska tahansa, ei ainoastaan sunnuntaisin klo 10. Sana ja sanoma ei katso aikaa eikä paikkaa.
Ei, tämän kirjoitukseni otsikko ei johdu lievästä dysleksiastani (lukihäiriö) ja kirjoitin sanan varmasti ihan oikein. Kyse ei ole myöskään maailman alkuperäiskansojen käyttämistä kielistä. Ai että mitä tuo sana sitten tarkoittaa? Olisi hienoa jättää se arvoitukseksi ensi kertaan, mutta silloin mielen päällä kaiketi toiset asiat. Niin, siis kyseessä on syöpälääke ja tämä tuli silmiini jostain netin artikkelista, jossa käsiteltiin aihetta Kuka saa hoitoa? Tai oikeastaan Kenellä on varaa hyvään hoitoon? Opinututsumabi on lääke, joka pidentää merkittävästi tietyntyyppisen imusolmukesyöpää sairastavan ihmisen elämää. Haittapuoli on siinä, että lääke on todella kallis. Hintaero yhden potilaan hoidossa vanhemman lääkkeen ja obinututsumabi-lääkkeen välillä on yli 32 000 euroa.
”Itkin kun olin ilman kenkiä, kunnes näin ihmisen joka oli ilman jalkoja.” – Tuntematon

19. syys, 2020
Hoivapommistako ”suutari”?

Tänään lauantaina on Iltasanomissa varsin mielenkiintoinen artikkeli otsikolla Suomen vanhustenhoidon tilasta raju raportti: tämä järjestelmä tekee itselleen nämä potilaat, joita se tarvitsee. Kyseessä on tuore sote-tutkimusraportti, jota Iltasanomissa (19.9.2020) tulkitsee Aalto-yliopiston emeritusprofessori Erkki Vauramo. Raportti on esitelty myöskin eduskunnalle ja Vauramo kysyykin, että ”ymmärtävätkö poliittiset päättäjät todella, mistä tässä on kysymys.”
Tässä kyseisessä raportissa – Kunnallisalan kehittämissäätiön ikääntymisen ja sote-uudistuksen tutkimusraportti 2020 – mukaan vanhustenhoidon järjestelmä on rikki, väitettyä hoitajapulaa ei olekaan, sen sijaan on väärinmitoitettua hoitoa eli ”hoidetaan virkoja, ei uudisteta itse järjestelmää”, vanhukset asuvat liian ahtaasti, asuntojen laatu on muita Pohjoismaita heikompi…. Tässä vain muutamia nostoja, mutta ainakin minulla nämä kohdat nostivat mieleen monia kysymysmerkkejä: tähänkö ollaan tultu, ja mihin ollaan menossa? Ja oikeastaan, mihin suuntaan meitä halutaan viedä ja ohjeistaa?
Toki tässä raportissa myöskin etsitään polkua ulos kaaoksesta: ikäihmisten asumiseen pitää etsiä ratkaisuita palvelukortteleista, joita on jo suunniteltukin, on rakennettava enemmän kuntoutusyksiköitä ikäihmisten tarpeisiin, ja ylipäätään nykyisen pirstaleisen järjestelmän tilalle olisi rakennettava uusi palveluorganisaatio, jossa olisi erityisvastuualue ja yliopistosairaalataso, maakunnan palveluverkko, joka sisältää erikoissairaanhoitoa, lisäksi -tottakai- lähipalveluita tuottava sosiaali- ja perusterveydenhuollon perustaso…
Tässä kirjoituksessani tänään siis referoin ko. Iltasanomien artikkelia syystä, että monet ikäihmiset – joita ikääntymiseen ja vanhuuteen liittyvät uutiset koskettaa – eivät välttämättä lue ollenkaan, ja jos lukee, ei ainakaan välttämättä Iltasanomia, jossa tämä ko. artikkeli on julkaistu. Aurinkorinteen asiakkaistakin suuri osa ei lue juuri mitään johtuen ikääntymisen erilaisista rajoitteista. Siksi yritän olla osaltani ainakin jonkinlainen tiedonvälittäjä, sekä kirjoittamalla että puhumalla Aurinkorinteellä – aina kun on mahdollista – kasvotusten näistä heitä koskevista ajankohtaisista asioista.
Toki viestinviejän osa ei aina ole helppo. Tiedämme historiasta miten mm. muinaiset spartalaiset (431-404 eea) Peloponnesolaissodan aikaan surmasivat viestintuojan välittömästi varsinkin, jos viesti oli huono. Siksipä kaikessa viestinnässä, myös tämän blogin kirjoittamisessa on oltava tarkkana. Tosin spartalainen miekka on nykypäivänä vaihtunut toisenlaisiin välineisiin.

24. syys, 2020
Myyttinen matka metsän tummuuteen

Vaikka juuri tänään tätä kirjoittaessani syyskuinen maisema onkin kaunis, lämmin, valoisa ja ruskan täplittämä, silti haluan juuri nyt kirjoittaa metsästä. Meille suomalaisillehan metsä on kuin ”kirkko” ja monille se onkin ainoa pyhä paikka, jossa käydä ja keskustella joko yksin tai kaverin kanssa asioista, joista ei voi puhua muuten. Ja mikä siinä onkin, siellä metsässä – vaikka liikkuisikin yksin – ei ole kuitenkaan yksin: ikivanhojen kuusten humina tuulessa kuulostaa äkkiseltään kuin joku puhuisi, kuiskaisi korvaan ikivanhoja viestejä jostain suuremmasta ja asioita, jotka tulevat alitajuntaan vain ja ainoastaan siellä metsässä.
Valokuvataiteilija, luontokuvaaja ja kirjailija Heikki Willamo kuvaa metsää ja sen eläimiä todella kiinnostavasti. Willamon kuvat ovat tummasävyisiä, salaperäisiä ja kantaaottavia taideteoksia luonnon monimuotoisuudesta, mutta myös sen eläinlajien katoavaisuudesta: ”Yleislajit pärjäävät, mutta sadat ja tuhannet lajit, jotka ovat erikoistuneet aivan tavalliseen suomalaiseen metsään, jota ennen oli joka paikka täynnä, ovat kovilla ja vaarassa kadota.” Willamo jatkaa, että ”elämme keskellä maapallon kuudetta sukupuuttoaaltoa. Se on ihmisen aikaansaannosta.” (HS 23.9.2020)
Tässä kohtaa on mainittava, että meillä Hämeenkyrössä on ihan oma ja monissa yhteyksissä palkittu valokuvataiteilija eli Risto Pyry Majanen, Aurinkorinteelläkin kuvaesityksiä pitänyt, ja joka niinikään kuvaa huikeita tummasävyisiä luontokuvia sekä metsää eri vuodenaikoina. Koronatilanteesta johtuen, myöskään Majanen ei ole viimeaikoina päässyt Aurinkorinteelle kuviaan esittelemään, mutta joskus hän taas tulee – eräänä päivänä koronan jälkeen kun maailma on taas ennallaan. Vai onko se enää koskaan täysin ennallaan?
Metsän tummuudesta tulee mieleeni Eino Leinon runo Nocturne (1903), jota yksi Aurinkorinteen tiistairyhmän asiakas usein haluaa laulaa. Nocturnen on säveltänyt Perttu Hietanen ja Taisto Wesslin, josta teoksesta onkin tullut varsin suosittu monien eri laulajien esittämänä. Toki, runo on todella hieno ja koskettava myöskin laulettuna: — En ma iloitse, en sure, huokaa, mutta metsän tummuus mulle tuokaa, puunto pilven, johon päivä hukkuu, siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu —
Tässä linkki Heikki Willamon valokuvateokseen Myyttinen matka (Maahenki 2017): http://www.heikkiwillamo.com/galleria/myyttinen-matka/

1. loka, 2020
Koronasyksy ja uusi musta

Tämän ajan oudossa maailmassa myös kieli ja merkitykset ovat muutoksessa. Uusi normaali on jo vakiintunut ilmaisu, jolla tarkoitetaan jotain asiaa, joka ennen koronaa saattoi olla epätavallinen, mutta tänään siis pelkästään normaali. Mutta tiedättekö muuten mitä tarkoitetaan, kun puhutaan uudesta mustasta?
Runsaan kuukauden voimassa ollut maskisuositus ei oikein tunnu tehoavan kansaan. Kaupoissa maskeja näkee harvoin, vaikka sen käyttö olisi enemmän kuin suositeltavaa kaikille. Esimerkiksi Helsingin Sanomat uutisoi 16. syyskuuta -20, että vaikka valtaosa pitää maskien käyttöä julkisessa liikenteessä suotavana, paljon pienempi osa oikeasti käyttää niitä itse.
Meillä Aurinkorinteellä on tärkeää pitää maskia. Tai oikeasti me (henkilökunta) käytämme suojavisiiriä ja joskus maskia. Asiakkaamme käyttävät maskia palvelubussissa, mutta ei Aurinkorinteellä, joka sinällään voisi olla perusteltua sekin pandemian kiihtyvässä nykyvaiheessa.
Karoliina Knuuti kirjoittaa Maailman kuvalehdessä otsikolla Onko maski uusi musta: ”Suuri osa kotimaisesta maskikeskustelusta pyörii kertakäyttömaskien ympärillä, mutta maailmalla maski on koronasyksyn tärkein asuste ja itseilmaisun väline. Ainakin, mikäli uskoo esimerkiksi Vogue sekä Business Insider -lehtiä, jotka ovat koonneet listoja kauden tyylikkäimmistä luksusbrändien maskeista. Hinnat kipuavat yli sataan euroon. Tyylitaituruuttaan pääsee esittelemään halvemmallakin. Esimerkiksi eräästä verkkokaupasta maskeja on saatavilla paitsi kaikissa sateenkaaren väreissä myös juhlavan satiinisena tai kimalteilla tai iskulauseilla varustettuna. Osassa kuvista mallit poseeraavat katu-uskottavasti maski kasvoillaan, osassa maski roikkuu huolettomasti käsilaukun kaverina ranteessa. Tietysti se muodostaa harmonisen kokonaisuuden mallin vaatteiden kanssa.” (Karoliina Knuuti, Maailman kuvalehti 28.9.2020)
Varmasti maskin käytön ohella moni muu asia tulee muuttumaan koronan varjossa ja sen vaikutuksesta. Vielä tänään emme tiedä kaikkea, mutta se on selvä, että meidän tuntemamme maailma muuttaa reippaasti toimintatapojaan. Meidän täytyy vaan sopeutua, koska emme voi muutakaan. Juuri niin ihmiskunta on tehnyt miljoonia vuosia meitä ennen ja olemme selviytyneet. Niinpä jonain päivänä selviydymme tästäkin ja – toivon mukaan – kasvamme entistäkin vahvemmiksi, viisaammiksi ja inhimillisemmiksi itseämme ja varsinkin lähimmäisiämme kohtaan.

9. loka, 2020
Jättäkää ryppyni rauhaan

Tällä viikolla on vietetty Vanhustenviikkoa, vaikka toki me Aurinkorinteellä vietämme aikaa joka viikko vanhusten ehdoilla, mutta nyt siis teemalla Onni on vanheta.

Vanhustyön keskusliiton ja teeman mukaisesti ”haluamme tänä vuonna löytää ja nostaa esille positiivisia asioita vanhenemisesta, eli arjen pieniä ja suuria iloja— emme halua lakaista ikäviä asioita maton alle, vaan haluamme kerrankin nostaa esille ikääntymisen hyviä puolia”.
Autinkorinteellä teimme yhdessä ”onnen tauluja” eli leikkasimme lehdistä kuvia ja mielilauseita ja liimasimme ne kartongille. Lopuksi jokainen sai kertoa omasta taulustaan ja mitä muistoja ja mielikuvia tuli mieleen, miksi juuri tämä tai tuo kuva tai lause on tekijälleen tärkeä. Syntyi paljon muistoja ja tarinoita eri aihepiireistä. Huomioitavaa on, että lähes jokaisessa taulussa oli lapsia eli monille ikäihmisille juuri ne omat lapset monissa alenevissa sukupolvissa näyttää olevan se kaikista tärkein ja onnea tuottava asia.
Lasten ohella asiakkaillemme tärkeää on myöskin luonto, kukat, ruoka, eläimet, ihmissuhteet ja muistoja tuovat myöskin kuvat, joissa on maatalouden työkoneita, matkakuvia, rakennuksia jne. Saimme kuulla monia hienoja tarinoita taulujen inspiroimina ja mietelauseista parhaiten jäi mieleen erääseen tauluun liimattu lause: ”Jättäkää ryppyni rauhaan”.
Niin, mitä se ikäihmisen tai jo vanhuksen onni sitten oikeasti on? Itsekin jo ikääntyvänä ihmisenä voin kertoa kuten J.K.Runeberg Vänrikki Stoolin tarinoissa: ”Jotain ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin.” Minun ymmärtääkseni onni asuu meissä jokaisessa ja on kaiketi asennettu meihin jo ”tehdasasetuksissa” hyvin kauan sitten. itse olen huomannut, että onni saattaa tulla esiin äkkiarvaamatta juuri silloin, kun sitä vähiten odottaa eli tulee ikäänkuin jonkun muun asian sivutuotteena, vahingossa. Tästä – onneen eksymisestä – kirjoittaa mm. 1700-luvulla elänyt japanilainen munkki Ryokan:
Tie kulkee kymmenentuhannen puun lomassa, tuhannet vuoret tiheän sumun peitossa. Lehdet varisevat jo ennen syksyä: vaikka ei sada, kallion juurella on aina pimeää. Kori kädessä noukin sieniä, ammennan ruukkuun vettä kivikon lähteestä. En olisi löytänyt tällaista paikkaa, ellen olisi eksynyt. (suom. Kai Nieminen)

16. loka, 2020
Asiaton elämä sallittu

Toisinaan, jopa aika usein törmää kylttiin, jossa lukee ”Asiaton oleskelu kielletty”. Nyt korona- aikaan kiellon toki ymmärtää, mutta em. kylttejä on ollut siellä ja täällä paljon ennen koronaakin. Myöskin Aurinkorinteellä vierailut ovat nyt korona-aikana kiellettyjä ja kukaan ei tiedä miten pitkään. Jotkut terveyspomot telkassa kuului kertovan joku päivä, että tilanne voi jatkua näin pitkään ensi vuoteen tai vielä kauemmaksi, mene tiedä.
Mutta tiedättekö muuten missä asiaton oleskelu on sallittua, jopa suotavaa? Eikä ole väliä onko koronaa liikkeellä tai ihan mitä vaan. Tässä paikassa voi kävellä, katsella ja pysähdellä vapaasti, ihailla kauniita istutuksia, kuunnella lintuja, luontoa tai hiljaisuutta. Toki turvaväli täytyy pitää täälläkin, siis eläviin ihmisiin, mutta muuten voi olla vapaasti. Kyllä, kyseessä on hautausmaat. Itse kävin eilen kahdellakin hautausmaalla, Hämeenkyrössä en tavannut eläviä, mutta Kiikoisissa tapasin heitäkin, mutta kuitenkin vainajia enemmän.
Näyttelijä Pirjo Heikkilä on fundeerannut näitä samoja asioita: ”Muutama päivä sitten Heikkilä lähti kävelylle ilman puhelinta. Tuttuun reittiin kuuluvat hautausmaa, ranta ja entinen mielisairaala. Edellisestä kävelystä olikin kulunut jo tovi. Heikkilä huomasi, että hänen arjestaan puuttuvat hiljentymisen hetket lähes kokonaan. Niitä pitäisi olla useammin. Kävelyllään ilman laitteita ja härpäkkeitä Heikkilä kuuli sorsat, joutsenet ja Länsiväylän. Välillä Heikkilästä tuntuu, että kansallispuisto on muuttunut huvipuistoksi. Nyt Heikkilä on keksinyt läheltä kotiaan paikan, jossa saa olla rauhassa.
Hietaniemen hautausmaalla ei yleensä ole muita ihmisiä kuin hän. Siellä Heikkilän huomio ei kiinnity kehenkään. Hänen ei tarvitse miettiä, ollaanko nyt vuorovaikutuksessa vai ei. Hautausmaalla kävellessään Heikkilä ei pysähtele. Nimiä vain vilisee silmissä, kun hän ohittaa hautakiviä, ja ajatuksissa saattaa pyöriä ajankohtaisia asioita. Ei hän siellä kuolemaa pohdi. Vasta Lahdesta Helsinkiin muutettuaan Pirjo Heikkilä uskaltautui kävelemään hautausmaalla ilman syytä. Aiemmin hänelle oli ollut epäselvää, onko se luvallista. Hietaniemeen tutustuessaan hän havaitsi, että hautausmaalla saa käydä, vaikka sinne ei olisi mitään asiaa.”
Niin, minusta on hienoa ettei aina tarvitse olla asiaa, eikä aina tarvitse olla asiallinen. Joskus voi olla ihan asiaton ja myös puhua asiattomia. Siis asiaton elämä sallittu.

23. loka, 2020
Pullo kiertämään

Oikeastaan tämän kirjoitukseni otsikoksi sopisi vaikka ”kaamosajan mietteitä”, kun taivas on harmaa, vettä sataa, pimeys alkaa varhain ja jatkuu pitkälle aamupäivään. Mutta kyllä kaamosajassa on puolensa eli juuri nyt elävä tuli, kynttilät, takka- ja pihavalkeat pääsevät oikeuksiinsa. Elävä tuli on sitä paitsi kuulunut oleellisena osana pohjoisten kansojen elämään jo esihistoriasta alkaen ja tulen merkitys on vahva myös muissa kulttuureissa. Elävä tuli esiintyy muinaisessa filosofiassa myöskin merkittävänä alkuaineena yhdessä maan, veden ja ilman kanssa.
No niin, minun piti kirjoittaa lasin kierrätyksestä. Pullojen ohella myös paljon muuta lasista valmistettua kierrätysmateriaalia muodostuu arjessa vaihtelevia määriä ja jota olisi tärkeää meidän kaikkien oppia kierrättämään – kaiken muun kierrätysmateriaalin ohella. Viime syksynä Aurinkorinteellä olikin lasinkierrätykseen liittyvä taideprojekti, jota veti ansiokkaasti Raija Mäensivu eli valmistimme asiakkaiden kanssa tuikkulyhtyjä kierrätysmateriaalista (säilykepurkeista, lasten ruokapurkeista jne.) Lopputulos oli varsin näyttävä, käytimme näitä tuikkulyhtyjä ensin terassivalaistuksena kaikkien iloksi ja asiakkaat tietysti saivat lyhdyn mukaansa kotiin niin halutessaan.
Myös muovipulloja tämä aika tuottaa todella suuria määriä. Eräs Aurinkorinteen viime vuoden kulttuurivapaaehtoinen kirjoitti vastikään Facebookissa ettei ole ostanut esim. nestemäistä saippuaa enää 10 vuoteen, jottei tarvitse ostaa (ja hävittää) muovipulloja. Markkinoilla onkin todella hyviä ja laadukkaita palasaippuoita, joilla voi pestä halutessaan myös hiukset. Eli mitä jos?
Niin, teemme joka päivä valintoja, joilla saattaa olla todella kauaskantoisia vaikutuksia. Onneksi viimeaikona on herätty esimerkiksi valmistamaan kierrätyslasista käyttö- ja taide-esineitä ja yksi tällainen yritys valittiin Suomalaisen käsityön päivänä Vuoden 2020 SKYT- yritykseksi. Yritykseen voi tutustua täällä: https://lasistudio.fi/
Näinä päivinä puut lähettävät koosteen lukemattomista lehdistä väripainoksena ja avuliaat tuulen pojat kantavat ilmaiseksi joka pihaan. Tarkkaile postiasi! – Anna-Helena Kärkkäinen –

30. loka, 2020
Anna minun nähdä aamun sarastus

Tänään kirjoitan lyhyesti, koska aina pelkät sanat eivät tunnu riittävän, ne eivät ole tarpeeksi, ne vähäisetkin tuntuvat turhilta, tai merkityksettömältä tässä ajassa, jolloin hiljennymme viettämään pyhäinpäivää, vainajien muistopäivää. Kynttilät, nuo hauraan uskomme viimeiset virvatulet, joita nyt on aika sytyttää haudoille, kotiin, kaikkialle poistamaan pimeyttä, tuovat syttyessään valon, joka on lohdullista ja antaa toivoa.

Anu Mätäsniemi on Aurinkorinteen ”oma” pappi ja aiemmin – ennen koronaa – hän kävi kanttorin ja muutamien laulajien kanssa Aurinkorinteellä noin kerran kuukaudessa pitämässä hartautta. Valitettavasti korona tyrehdytti tämänkin tapahtuman toistaiseksi, mutta pyhäinpäivän ehtoollista Anu-pappi halusi jakaa kaikille halukkaille Aurinkorinteellä sekä muuallakin sote-kampuksen taloissa terveyskeskuksen mäellä. Uskon, että tässä ajassa ehtoollinen on entistäkin tärkeämpi traditio monille ikäihmisille ja vanhuksille, joita mm. yksinäisyys koettelee monin eri tavoin.

Anu-pappi on tehnyt hienoja videoita verkkoon otsikolla ”Anu-papilla on asiaa” ja näistä viimeisimmän haluan kopioda tähän. Anu puhuu ne kaikki sanat, jotka itsekin haluaisin puhua, tai siis kirjoittaa juuri nyt. Mutta koska Anu tulkitsee sen paljon syvällisemmin, kuunnellaan siis häntä ja sanomaansa pyhäinpäivästä ja sen tärkeästä perinteestä:
https://www.facebook.com/620941081281192/posts/4616732955035298/

”Tartu käteeni ja anna minun nähdä aamun sarastus” – Suomen evl.kirkko

7. marras, 2020
Lähde vielä kun voit

Viime päivinä olen useinkin törmännyt erilaisiin matkakirjoihin, matkustelua koskeviin artikkeleihin sekä ollut mukana keskusteluissa, jossa aiheena on nimenomaan matkailu. Nyt tässä korona-ajassa konkreettinen matkailu on siirtynyt kotimaan matkailuun (joka onkin todella hieno vaihtoehto etelän kuumille palmurannoille) ja myös nojatuolimatkailuksi esimerkiksi Areenan matkaohjelmien äärellä.
Itse satuin löytämään Lähde vielä kun voit-sarjan, jota katsoin aluksi hajamielisesti, mutta sitten huomasin, että sarja onkin sangen mielenkiintoinen. Ohjelmassa nimittäin paneudutaan juurikin seniori-ikäisten matkoihin, heidän tavastaan matkustaa eri kohteisiin ja miten eläkeläisiin, ikääntyviin turisteihin suhtaudutaan eri kohdemaissa. Ohjelman brittiseniorit matkustavat mm. Japaniin selvittämään pitkän iän salaisuutta, koska ovat kuulleet, että Okinawan saarella yli 100-vuotiaat kiipeilevät puissa hedelmiä poimimassa. Matkaajat haluavat myös selvittää, olisiko Japani hyvä paikka elää eläkepäiviä.
No niin, Japani ja maailma saa odottaa, sillä välin voimme keskittyä vaikkapa muistelemaan menneitä matkoja, kuten Aurinkorinteellä on viime päivinä tehty. Toki muistojen kohteena on ollut moni muu elämäntapahtuma, ja ehkäpä se tärkein ”matka” kuitenkin liittyy omaan perheeseen: sekä lapsuudenperheeseen että omaan perheeseen, puolisoon, lapsiin ja jälkipolviin.
Toki kaikki Aurinkorinteen asiakkaat eivät halua kertoa tärkeistä muistoistaan, mutta osa haluaa ja nuo tarinat ovatkin huikeita muistipolkuja menneisyyteen ja monille eri vuosikymmenille: vanhan valokuvan mustavalkoiseen Suomeen, sota-ajan kotirintamalle, johon aikaan sisältyi paljon inhimillistä hätää, surua ja murhetta.
Muistoja oli myös Lapin sodasta, sotalapsena vietetystä ajasta Ruotsissa, muistoja menetetystä Karjalasta isän tekemiin sota-ajan puhdetöihin, sekä aikaan, jolloin afrokampaus oli ”viimeisintä huutoa” kuten myös puukengät, joilla käveltiin mihin vaan, jopa kivistä polkua tunturin laelle ihailemaan keskiyön aurinkoa.
Auringosta puheenollen, juuri nyt aamun aurinko valaisee kauniisti marraskuista maisemaa, tuuli on seisahtunut, ruoho vihertää, taivas on sininen ja kuulas. Siksipä tähän ei ole enää mitään lisättävää tällä erää.

12. marras, 2020
Päätösperäinen työllinen

En tiedä teistä, hyvät lukijani, mutta olen pohtinut monet kerran sitä, että tuottaako tämä outo aika entistä enemmän outoa kieltä ja merkillisiä sanahirviöitä? Esimerkiksi vielä runsas vuosi sitten kukaan ei ollut kuullutkaan ”päätösperäisestä työllisestä”, en ainakaan minä. Nyt tämä mystinen hahmo – päätösperäinen työllinen – hallitsee päivänpoliittista talouskeskustelua mennen tullen.
Toki kyseessä on poliittinen jargon, jota halutaan kasvattaa kuin villiheinää ettei tavallinen ihminen sitä heti ymmärtäisi. Eikä ymmärräkään. Helsingin Sanomissa Teemu Muhonen avaa asiaa näin: ”Eduskunnassa käytiin syksyn budjetti¬riihen jälkeen poikkeuksellisen vieraannuttava väittely. Hallitus kertoi päättäneensä toimista, jotka tuovat 31 000–36 000 päätös¬peräistä työllistä.”
Siis että mitä? Kyseessä on edellisen hallituksen päätös sitoa työllisyystavoitteensa etukäteen tehtäviin vaikutusarvioihin: valtiovarainministeriön virkamiesten on pystyttävä luotettavasti ennakoimaan, kuinka monta lisätyöllistä työllisyysuudistukset Suomeen tuovat. Jos virkamiehet arvioivat esimerkiksi jonkin työttömyysturvan muutoksen lisäävän työllisyyttä 5 000 henkilöllä vuosi¬kymmenen loppuun mennessä, hallitus on nykykielellä ”saavuttanut 5 000 päätös¬peräistä työllistä”. Ajatus on sinällään hyvä. Tutkimustiedon hyödyntäminen takaa, ettei hallitus voi tehdä mitä tahansa päätöksiä ja kutsua niitä ”uudistuksiksi”.
Minusta on ensiarvoisen tärkeää, että nuo kaikki ”sanahirviöt” selitettäisiin kansalaisille selkosuomeksi. Nyt näyttää siltä, että kehittäminen ja uudistaminen – joka sinällään on tervetullutta – naamioidaan mitä oudoimmin termein, jotta tavallinen ihminen varmasti ”putoaa kärryiltä”. Ja sitten myöhemmin jos/kun tilanne eskaloituu, voi aina selittää, että ”kyllähän me tästä uudistuksesta ajoissa tiedotimme”.
Marraskuu näyttää nyt todelliset kasvonsa eli hämäryys on jokaisen päivän yhteinen nimi. Aurinkorinteellä joku asiakas laski tänään, että jouluun on vain kuusi viikkoa. Niinpä, vähitellen voikin aloittaa jouluaskareet tai ainakin askartelut, kuten Aurinkorinteellä tällä viikolla. Meillä on ollut nimittäin ”pieni pipotehdas”, joita minipipoja on syntynytkin jo melkoinen määrä. Kuva ohessa, jossa on vain muutamia malliksi. Ja jokainen haluaa viedä pipon mukanaan kotiin. Tästä se siis alkaa, joulumieli ja joulun odotus!

21. marras, 2020
Joutsenlampi – kosketuksia ja kohtaamisia

Musiikilla on merkittäviä hyvinvointivaikutuksia, jonka me varmasti jo kaikki tiedämmekin, onhan aiheesta tehty ja julkaistu lukuisia erilaisia tutkimuksia liittyen mm. ikääntymiseen, muistisairauksiin jne. Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin, mutta edelleen palaan hetkeksi tämän tärkeän asian äärelle ja erityisesti Joutsenlammelle, jonka äärellä on koettu huikeita kohtaamisia ja oivalluksia kautta historian ja koetaan edelleen – myöskin Aurinkorinteellä.
Aurinkorinteellä vietimme nimittäin mennä viikolla klassisen musiikin levyraatia, joka tuntui kovasti koskettavan monia asiakkaitamme. Kuuntelimme tunnetuimpia teoksia Bachista Beethoveniin, Sibeliusta, Sostakovitsia tai Straussia tietenkään unohtamatta. Myös Chopinin teoksista pidettiin samoin kuin Vivaldista ja Albinonista. Merkittävää on, että musiikkia kuunneltiin keskittyneesti ja huonoja pisteitä ei saanut juuri mikään teos!
Pjotr Tsaikovskin vuonna 1877 ensi-iltansa saaneesta Joutsenlampi-baletista vielä, että tämän päivän Helsingin Sanomissa on Katri Kallionpään kirjoittama artikkeli espanjalaisessa hoitokodissa kuvatusta videosta, jossa muistisairas vanhus muuttuu musiikin vaikutuksesta hetkessä upeaksi ballerinaksi. Neurotieteilijä ja tanssija Hanna Poikonen sanoo ettei ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa.
Videolla (klikkaa linkkiä alla), entinen balettitanssija Marta Cinta (s.1925) tanssii kuin ennen nuorena primaballerinana. Cinta vietti viimeiset vuotensa hoitokodissa Madridissa sairastaen muistisairautta, jonka laadusta ei ole tarkkaa tietoa. Hän ei tunnistanut ihmisiä, ei hahmottanut sijaintiaan eikä keskustellut. Hänellä oli myöskin hallusinaatioita. Poikonen ihmettelee miten on mahdollista, että muistinsa menettänyt vanhus herää katsojan silmien edessä hetkeksi omaksi nuoreksi itsekseen, rooliinsa eläytyväksi tähtitanssijaksi.
Hanna Poikosen mukaan jokaisen ikääntyvän kannattaisi laatia oma musiikkitestamentti. Musiikin kuunteleminen, tanssiminen, laulaminen ja soittaminen ovat todella tehokkaita keinoja ylläpitää motorisia ja kognitiivisia taitoja. Musiikin mukaan liikkuminen elvyttää myös muistisairaiden sosiaalisuutta ja toiminnallisuutta. Musiikkia ja liikettä käytetään entistä enemmän virkistämään vanhuksia esimerkiksi dementiakodeissa. Mutta paljon enemmänkin voisi käyttää, sanoo Poikonen.
Minä olen täysin samaa mieltä, mutta koronatilanne asettaa rajoja, joita nyt täytyy tietysti noudattaa. Tyydymme siis toistaiseksi katsomaan ja kuulemaan musiikin ihmeitä tekevistä vaikutuksista ainoastaan tallenteina, joka on toki tyhjää parempi.
Klikkaa tästä Martan videoon:
Primera Bailarina – Ballet en Nueva York – Años 60 – Música para Despertar

27. marras, 2020
Peikoilla on jo tarpeeksi pimeää

Pimeys ja hämäryys koskettavat varmasti ainakin jollain tavalla jokaista pohjoisen seudun ihmistä näinä päivinä. Vaikka marraskuun päivien nauhassa on myös valoisiakin päiviä, pääosiltaan kuitenkin kuljemme hämärästä hämärään. Kerran eräs asiakkaamme Aurinkorinteellä mainitsikin ettei tähän aikaan vuodesta oikein kannata avata säleverhoja ollenkaan. Jos niin tekee huoneesta tulee pimeämpi, johon toinen lisäsi, että ” on ehdottomasti samaa mieltä ja ettei yhden pimeän päivän vuoksi kannattaisi edes nousta sängystä ylös.” No, kaikilla päivillä on kuitenkin tarkoituksensa ja jokaisella hetkellä tilansa tässä ajassa, eikö vaan?
Tällä viikolla ”eräänä pimeänä päivänä” vietimme Aurinkorinteellä palkintojuhlaa eli saimme valtakunnallista tunnustusta innostavasta kehittämisteosta Tekojen torilla eli Kunteko 2020 (kunta- ja maakunta-alan työelämän kehittämisohjelma): ”Ikäihmisten lounasruokailu toimivammaksi”. Kiitos tunnustuksesta ja yhteistyöstä Hämeenkyrön terveyskeskuksen keittiön henkilökunnalle! Seurasimme palkintojuhlaa yhdessä verkon kautta Aurinkorinteellä kukkien, kakkukahvien ja kunniakirjan kera. Kuva ohessa.
Samaisena pimeänä päivänä saimme Hämeenkyröön toisenkin hienon palkinnon nimittäin tämän vuoden kaunokirjallisuuden Finlandiapalkinto myönnettiin pinsiöläiselle Anni Kytömäelle teoksestaan Margarita. Palkintopuheessaan Kytömäki mainitsee, että voittoisa teos on omistettu ”maan ja veden hiljaisille” eli raakun ohella kaikille hiljaisille ihmisille ja että he saavat olla suojaavassa kuoressaan juuri sellaisia kuin ovat. Kuten jokihelmisimpukan kuori suojaa arvokasta sisältöä, myös ihmisen kuorta ei saa koskaan väkivalloin rikkoa.
Kirjallisuudesta vielä, että myös Aurinkorinteen arjessa kohtaamme usein kirjallisuudesta kiinnostuneita asiakkaita, ja usein luemme mm. runoja aamupäivän tuokiossa teemukin äärellä. Juurikin tähän pimeään aikaan sopii niin Aurinkorinteellä kuin meille kaikille Matti Niskalan runo Ryppyotsainen valoviuhtoja v.2008, josta alla katkelma:
”Sinä viuhdot ja hutkit valoa, pyörität kielellä, kuvitat mielellä. Sinunko mielesi on kaiken kattava tietoisuus? Sankarin elkein haalit säkkiisi pimeyttä, jonka kumoat peikkojen luoliin. Etkö tosiaan ymmärrä? Peikoilla on jo tarpeeksi pimeää!”
4. joulu, 2020
Kuka laulaa lähtijöistä?

Se tapahtui tällä viikolla. Se, mikä oli väistämättä odotettavissa pitkin syksyä eli Aurinkorinne jouduttiin jälleen sulkemaan koronaepidemian vuoksi vuoden loppuun eli 31.12.2020 asti. Myös kuntosali Antin Sali on suljettuna samasta syystä samoin kuin Aurinkorinteen kahvila.
Tuskin tämä uutinen Aurinkorinteen osalta on mitenkään yllättävä ja yllättääkö tässä ajassa enää oikeastaan mikään? Vanha kansa puhui aina ajasta, kun maailmankirjat (yhteen kirjoitettuna) on sekaisin. Tai tulee se maailmanloppu, josta aina muistuttivat maaseudulla kiertävät hengen miehet ja -naiset. Tässä en halua mainita mitään uskontokuntaa erikseen, koska myös uskonnottomat usein puhuivat samasta aiheesta. En siis tiedä mitä aikakautta milloinkin noilla entisaikojen tuhotermeillä tarkoitettiin, mutta tuskin tällaista maailmanlaajuista pandemiaa ymmärsi kukaan edes hurjimmissa kuvitelmissaan ajatella.
Mutta toki korona aiheuttaa yksilötasolla maailmanloppuja heille, jotka tautiin vakavasti sairastuvat ja menehtyvät, joita lienee maailmanlaajuisesti jo pitkästi yli miljoona. Maija Vilkkumaa on julkaissut uutta musiikkia juurikin lähtemisen teemalla, mutta tarkoittaa lähtemisellä tässä lähinnä parisuhteesta lähtemistä, joka toki sekin on usein maailmanloppu ainakin toiselle osapuolelle: ”Tuli fiilis tehdä biisi kotiin jäävän näkökulmasta, koska itse olen ollut joskus samassa tilanteessa. Myöhemmin elämä on opettanut, että onni ei ole toisen mielipiteissä vaan siinä, että löytää omasta elämästään merkityksen – sen oman rakkaan juttunsa, johon voi täysillä sukeltaa.”
Vilkkumaan ajatuksiin on hyvä yhtyä. Todellakin meillä jokaisella on se ihan oma tarinamme, elämän merkitys ja johtotähti kirkkaana mielessä, jota kohti on vaan kuljettava olosuhteista, hidasteista ja polun pikkukivistä huolimatta. Siihen matkaan ei kukaan tai mikään juurikaan pysty vaikuttamaan, koska tuo polku on meissä jokaisessa sisäänrakennetuna.
Ylihuomenna sunnuntaina vietämme jälleen Suomen itsenäisyyspäivää, ja – koronasta johtuen – tänä vuonna erilaisissa tunnelmissa. Päivä on aina juhlava, sinivalkoinen lippu salossa ja kynttilät ikkunoilla. Minä en tarvitse välttämättä Linnan juhlia, vaikka toki niitä joka vuosi olenkin telkasta seurannut. Minulle itsenäisyys on – historian ja isäni sotamuistojen ohella – esimerkiksi kuin tuo kuvan joutsen, joka mielestäni hyvin symboloi sekä isänmaata, mutta myös herkkää Suomen luontoa sekä lähtemisen ja saapumisen tunnelmaa.
Mutta joutsenissa on myös jotain ikiaikaista, pysyvää ja pyhää, josta myös ihminen voi ottaa opikseen arjessa ja varsinkin tässä poikkeuksellisessa ajassa: ”On meidän rannoillamme rauhallista, ja turvaisa on rinne tunturin.” (Eino Leino: Lapin kesä kokoelmasta Kangastuksia

11. joulu, 2020
Elämän satunnaisuus ja odottamaton

Tänään kirjoitan satunnaisuudesta, sattumasta, jonka seurauksena kaiketi mekin olemme täällä universumissa, jos tiedettä on uskominen. Ja miksei olisi? Tieteessä nimittäin usein todetaan, että elämä on satunnainen oheistuote satunnaisessa maailmankaikkeudessa.
Tämä elämän tosiasia ei ole hyvä eikä paha asia. Se on vain todellisuus. On aina sellaisia ihmisiä, jotka käyttävät sitä hyväkseen ja joilla ei ole ongelmia hyväksyä odottamatonta sekä siirtyä eteenpäin rohkealla ja luovalla tavalla.
Tämä vielä vuosi sitten odottamaton eli korona on todellakin pistänyt uuteen asentoon monia toimintoja ja voi vain ihmetellä, miten hyvin olemme selviytyneet ainakin tähän asti. En tietenkään tarkoita sairastumisia vaan eri alojen työtä ja työskentelyä koronan vuoksi ja siitä huolimatta. On täytynyt sopeutua, keksiä uusia vaihtoehtoisia tapoja, on opittava olemaan luova, uudelle avoin jne.
Kuten viime viikon blogissa kirjoitinkin, päiväkeskus Aurinkorinne on suljettuna vuoden loppuun, ehkäpä kauemminkin. Todennäköisesti rajoitukset Pirkanmaalla vielä tiukkenevat joulua kohti mentäessä, josta asiasta varmasti kuullaan tiedotusvälineissä lähiaikoina. Tämä tilanne ei ole enää siis odottamaton, kuten oli eilinen uutinen Olkiluodon ydinvoimalasta. Hetken jo ehdin ajattelemaan, että tämäkö tästä vielä puuttui!
Muistan nimittäin erittäin hyvin ajan, kun Olkiluodon ydinvoimalaa rakennettiin. Moni ikäluokkani nuori mies kotiseudultani ja muualta Satakunnasta lähti sinne töihin ja ymmärsin, että tämä työpaikka oli monille haaveiden täyttymys. En tiedä oliko oikeasti, kukaan ei puhunut, ilmeisesti eivät saadeet puhua ulkopuolisille halaistua sanaa oikeastaan mistään. Muistan kuitenkin, että yksi kotiseudun iäkäs mieshenkilö kaupan pihassa (kauan ennen Tsernobyliä) sanoi, että ”rakentakoot nyt, mutta kyllä se kerran räjähtää”. Tämä lause tuli kirkkaana mieleeni eilen, mutta onneksi ei mitään isompaa haveria tapahtunut ainakaan tällä kertaa. Mutta odottamaton olisi voinut tapahtua.
Tutkijat sanovat, että maailmankaikkeutta hallitsee siis enimmäkseen satunnaisuus. Odottamaton on kuitenkin jotain, jota meidän on vaikea hyväksyä. Tiede ja tieteilijät kehottavat, ettemme saa koskaan menettää otetta päämäärästä elämän satunnaisuuden keskellä ja tulisi vaan oppia hyväksymään kaiken lisäksi myös tämä odottamaton.
Niinpä, eikä tässä taida juuri olla vaihtoehtojakaan. Kuitenkin itse ajattelen usein yksinäisiä vanhuksia, myös Aurinkorinteen asiakkaita, jotka ovat koronan riskiryhmää monin eri tavoin. Ihminen toki sopeutuu, yksinäisyyteenkin, mutta kaikella on rajansa, myös elämän satunnaisuudella ja odottamattomalla. Valitettavasti nyt näyttää siltä, että korona antautuu vasta rokotteen edessä ja siksi meidän tulee oppia elämään pandemian varjossa vielä kauan. Kukaan tuskin tietää miten kauan?
Kuva: verkkosivusto Mielen ihmeet

18. joulu, 2020
Lumen hengitys

Joulun lähestyessä ja kiireiden keskellä me kaikki ehkä muistelemme joskus myös menneitä jouluja. Ainakin, että oliko viime jouluna lunta? Tai sitä edellisenä jouluna? Koska viimeksi muuten oli jouluna lunta? Minä en ainakaan muista, ja onko se niin tärkeää muistaa, vaikka valkea joulu tuo aina mieleen menneisyydet joulut, jolloin AINA oli paljon lunta kaikkialla.
Tämä tuleva joulu kyllä jää mieleen – oli lunta tai ei. Nimittäin tuleva ”koronajoulu” on ainoa laatuaan, jos ei lasketa mukaan pandemioita kaukaa kirjoitetusta historiastamme. Toki joulua valmistamme ja vietämme kaiketi normaalisti muuten, mutta ihmisiä pitää vältellä ja huhuilla ”hyvätjoulut” maskin takaa ja matkan päästä, joka tuntuu merkilliseltä. Mutta kaikkeen ihminen tottuu, jos on pakko.
Aurinkorinne jatkaa hiljaiseloaan yli joulun pitkälle tammikuuhun, joka onkin paras ratkaisu suojella asiakkaitamme koronan riskiltä. Tilastojen mukaan vaikean taudin muoto kun on ilmeinen juurikin ikäihmisillä samaan aikaan kun joku nuorempi ihminen selviää vain parin päivän päänsäryllä. Toki tauti voi koitua vakavaksi myös nuorilla eli todellakaan tämän taudin kanssa ei kannata turhaan leikitellä.
Siis joulu kurkistaa koronasta huolimatta jo nurkan takana ja siihen tunnelmaan alkaa jo itsekkin vähitellen virittäytyä. En tiedä ketään, joka kirjoittaisi joulusta paremmin kuin mitä kirjoittaa Hannu-Pekka Björkman otsikolla Valamon yö v. 2016: ”Ulkona lumiset kuuset. Kuusten takana kuu. Oksien tummat siluetit. Hanki narskuu. Puu paukahtaa. Pakkanen puree poskea. Veri kiertää. Niin kuin pitää. Ihminen vain on. Yöllä hanki. Puhdas valkea lumi. Miljardi tähteä ympärillä. Maassa ja taivaalla. Hengitys. Höyry kohoaa. Katoaa. Siniseen yöhön. Hiljaisuus. Lumen hengitys. Maiseman rytmi. Puitten latvoista alas maahan. Valo kulkee.”
Tätä kirjoittaessani aamulla on vielä pimeää. Ja muutaman puolihämärän tunnin jälkeen on jälleen pimeää. Mutta joulun odotus antaa sekä ulkoista että sisäistä valoa, joka lienee se kaikista kirkkain ja lämpimin valo tässä kaamoksessa. On siis tärkeää antaa ”valon kulkea”, kuten Björkman edellä kirjoittaa, koska juuri siinä on se olemisen ja elämisen suuri salaisuus. Ainakin minun ymmärtääkseni. Joku voi olla eri mieltä ja se hänelle suotakoon.
”Äiti, isä, veli ja minä. Siinä se. Talo lumen keskellä. Metsän laidalla. Joen rannalla. Teitten risteyksessä. Taivaan alla. Maan pinnalla. Ikuisella. Jouluyönä kauan sitten.” (Hannu-Pekka Björkman, 2016)

24. joulu, 2020
Rauhaisaa joulunaikaa

Tänään, jouluaattona vuonna 2020 tätä kirjoittaessani ikkunan takana on valoisaa! Pieni pakkanen on kuorruttanut pitkospuut eli oikopolkuni postilaatikolle (ja roskalaatikolle) pienen metsikön halki, jonka polun varrella on myös meidän oma hautausmaa. Siis eläimille tarkoitettu, mutta voin hyvin kuvitella tämän kotikuusikon alle myös itseni sitten, kun aikani on lähteä.
Kuten varmaan moni tiedättekin, en tänään enkä koskaan muulloinkaan kirjoita tätä blogia fyysisesti Aurinkorinteellä. Mutta vaikka en Aurinkorinteen seinien sisäpuolella olekaan, silti Aurinkorinteen elämä ja ihmiset ovat minulle tärkeitä, ja ovat mielessäni usein, kuten nytkin juuri tänään, jouluaattona, hetkenä ennen 700 vuotta vanhaa joulurauhan julistusta Suomen Turusta.
Pohdin esimerkiksi, että miten kukin asiakkaistamme viettää joulunsa nyt, ovatko useimmat ikäihmisistä ja vanhuksista entistäkin yksinäisempiä juuri tänä koronajouluna, kun sukulaisvierailuista on varoiteltu pandemian tarttumisriskinä? Onko siis puhelin, radio ja telkkari ainoa vanhusten ajankulu näinä pyhinä, jos ulkoileminen ei yksin onnistu? Tai lukeminen ja käsityöt?
Toivottavasti yksinäisille vanhuksille ainakin soitetaan usein, joko omaisten tai vapaaehtoisten toimesta. Omasta kokemuksestani tiedän, miten tärkeää soittaminen on. Nykyisin soitan vain unissani, ja hän – äitini – joskus vastaakin. Rajan takaa.
Toivotan kaikille lukijoilleni hyvää ja rauhaisaa joulua ja rentouttavia pyhäpäiviä!

30. joulu, 2020
Silloin kun olin toinen

Vuosi vaihtuu seuraavaan ja edelleen koronatilanne jatkuu epävakaana, vaikka valoa (rokote) näkyy jo ns. tunnelin päässä. Aurinkorinteen osalta näyttää siltä, että ainakin 17.1. asti päiväkeskus kuntosaleineen on suljettuna. Nämä päivämäärät ovat kovin häilyviä ja muuttuvat tilanteen mukaan, mutta toistaiseksi koronatilanne näyttää tältä myös Aurinkorinteen osalta. Käy lukemassa viimeisin kunnan koronatiedote täältä: https://www.hameenkyro.fi/tietoa-hkyro/hameenkyro-info/koronavirus/
Tämä eletty vuosi 2020 on ollut todella merkillinen, mutta en lähde tässä kirjoituksessani ruotimaan vuotta tämän enempää. Medioissa koronavuotta käsitellään varmasti moneen kertaan näinä päivinä, joten eiköhän se riitä. Toki virheistä on otettava opiksi ja todennäköisesti osaamme seuraavaan pandemiaan varautua paremmin. Niin, tuskin tämä korona, eli covid-19 jää ainoaksi meidän sukupolvemme pandemiaksi. Varmasti tautimuotoja kehittyy lisää, virukset muuttavat muotoaan jne. Näin on käynyt kaikissa ihmiskuntaa ravistelleissa pandemioissa kautta historian ja näyttää käyvän edelleen lääketieteen huimista edistysaskelista huolimatta.
Mutta nyt on kiitoksen aika: sydänlämpöinen KIITOS teille kaikille, hyvät lukijani, menneestä vuodesta ja siitä, että olette viihtyneet kirjoitusteni parissa jo noin 75 000 kertaa! Olen saanut runsaasti positiivista ja innostavaa palautetta teksteistäni ja monet ovat kertoneet saaneensa paljon ajattelemisen aihetta juurikin minun kirjoitusten siivittämänä. Lämmin kiitos näistä palautteista! Juuri siinä – että osaa antaa ajattelemisen ”lankoja” – onkin kaiken kirjoittamisen ydin ja perimmäinen idea. Tuskin kukaan oikeasti haluaa kirjoittaa vain itselleen, kaikki tekstit haluavat tulla aina luetuksi, ennemmin tai myöhemmin.
On vielä sanottava, että kirjoittaessani olen joku toinen, en se sama ihminen, jonka tapaatte kasvotusten missä tahansa arjessa. Samaa sanovat monet muut kirjoittajat ja juuri siksi kirjoittaminen onkin kiehtovaa: voi olla hetken eri persoonassa ja joku muu, niin oudolta kuin se saattaa äkkiseltään kuulostaa. Ja ehkäpä lukijakin on ainakin hetken toinen? Tästä universaalista kohtaamisesta kirjoittaa kirjailija Leena Krohn teoksessaan Tainaron v.1985: ”Täällä voit törmätä tuntemattomaan, ja hän tulee luoksesi kuin vanha tuttava ja alkaa muistella jotain taannoista hupaisaa sattumaa, jonka muka olette yhdessä kokeneet. Kun kysyt: – Milloin? hän nauraa ja vastaa: – Silloin kun olin toinen.”
Kiitän siis kaikkia lukijoitani menneestä vuodesta ja toivotan onnellista uutta vuotta 2021!

8. tammi, 2021
Ihminen, joka ompelee

Minulla on kolme ompelukonetta. En tiedä kiinnostaako se ketään, mutta kerron silti: kahta vanhempaa konetta en ole kokeillut vuosiin, mutta todennäköisesti toimivat edelleen kuten ovat toimineet viimeiset 100 vuotta (suunnilleen). Nämä vanhat mallit ovat helppoja ja käyttökelpoisia, eivät tarvitse edes sähköä toimiakseen toisin kuin uudempi koneeni, joka usein reistailee milloin mistäkin syystä. No, eipä se ole ihmekään, kun monet osat ovat tehty muovista tai ”kuttaperkasta”, kuten isäni pruukasi sanoa.
Mutta minun ei pitänyt kirjoittaa ompelukoneista vaan ompelemisesta, joka on hieno taito, jonka jokaisen kannattaisi opetella. Kaikkea ei ihmisen tarvitse ostaa valmiina, vaikka tarjontaa on yllin kyllin. Itse ahdistun aina vaatekaupoissa sovituskopeista puhumattakaan, koska mietin aina kuka ne vaatteet ompelee ja missä maassa tai maanosassa? Kotimainen tuote on asia erikseen, mutta säälin esimerkiksi Intian tekstiiliteollisuuden lapsityövoimaa, joilta lapsilta vaaditaan todellakin liian paljon liian varhain. En mene yksityiskohtiin, mutta aiheesta löytyy dokumentteja, jotka ovat ikävää katseltavaa. En suosittele herkille, mutta toisaalta kukaan ei saisi ummistaa silmiään tämän maailman hädältä, on se sitten millainen ja missä tahansa.
Tuija Pyhäranta kirjoittaa viimeisimmässä Askel-lehdessä juurikin ompelemisesta: ”Uusien asioiden opettelu elähdyttää myös aikuista. Kiitos peruskoulun juuri mitään ei kuitenkaan tarvitse aloittaa aivan nollasta. Olenhan monien arjen taitojen lisäksi opetellut aikanaan muun muassa sirklaamaan, dreijaamaan, koodaamaan ja kirjoittamaan haikuja”.
Vuosi on lähtenyt käyntiin onnahdellen. Näyttää myös siltä, että koronarokotuksia odotellessa saattaa mennä vielä toinenkin tovi. Nyt on jo selvää, että tänä vuonna ja tulevaisuudessa voimme varautua pysyviin muutoksiin monissa arjen käytännöissä, ja mitä tulee esimerkiksi taloudellisiin vaikutuksiin, ostoskäyttäytymiseen (vaatekaupoista jo kirjoitin tämän tekstin alussa), etätöihin, etäkokouksiin jne. Johtajilta ja esimiehiltä (esihenkilöiltä) odotetaan entistä enemmän palvelevaa johtamisotetta. Firmoilta odotetaan enemmän eettistä ajattelua voiton tuottamisen sijaan jne.
Matkustaminen muuttaa muotoaan ehkä kaikista eniten. Tulevaisuudessa sen ennustetaan olevan Netflix-tyyppistä eli kuukausihinnalla lentää ja majoittuu määrätyn määrän ja hotellihuonetta voi käyttää myös toimistona tarpeen mukaan. Sitten kun. Kuka lentää, minne lentää ja minkä vuoksi? Aika näyttää.
Länsirannikolta ei mitään uutta. Eli Aurinkorinne jatkaa hiljaiseloaan. Viimeisin kunnan koronatiedote on päivätty 5.1.2021 ja on luettavissa kunnan nettisivulta.
Mutta koronasta, rokotteista ja kaikista viime aikojen uutisista huolimatta talvi etenee, päivä pitenee ja taivas kirkastuu kevättä kohti. Nautitaan siis talvesta, mieluisasta puuhastelusta ja odotellaan tulevaa toiveikkaana. Valoa kohti!

15. tammi, 2021
Kohtaamisia ja kosketuksia tähtitarhan tällä puolen

Taas muuten kävi niin, että kun tekstini oli lähes valmis, se hävisi johonkin ”taivaan tuuliin”. Mutta siispä vaan kirjoittamaan uudelleen. Sekin on koettu, että kun jostain syystä joutuu kirjoittamaan tekstin uudelleen, siitä tulee parempi. Ainakin omasta mielestä. Ehkäpä toisella kirjoituskerralla jää pois turhia rönsyjä ja samalla tarkentuu myös kirjoituksen rytmi.
No niin. Pakkasaamu ja valoa taivaalla samoin kun on valoa myös koronatilanteen kannalta syystä, että Hämeenkyrössäkin on päästy rokotusohjelmassa hyvään alkuun. Aurinkorinteen kannalta se tarkoittaa, että päivätoimintaa ei voitane avata ennen kuin kaikki asiakkaamme ovat rokotettu, myös tehosterokotettu. Joten ehkä joskus maaliskuussa elämä Aurinkorinteellä saattaa avautua vanhaan malliin. Tai sitten ei. Emme voi tietää varmasti, milloin korona on kukistettu ja voimme turvallisesti kohdata ikäihmisiämme kasvoista kasvoihin.
Katso täältä viimeisin kunnan koronatiedote: https://www.hameenkyro.fi/site/assets/files/8630/koronatiedote_12_1.pdf
Nyt kun Aurinkorinne on suljettuna, minulla on ollut ilo tutustua Siljankodin elämään. Todellakin on ollut antoisaa työskennellä tässä muistisairaille tarkoitetussa ympärivuorokautisen hoivan yksikössä Hämeenkyrössä: tutustua asukkaisiin, henkilökuntaan, jotka kaikki ovat ottaneet minut iloisesti ja ystävällisesti vastaan, joka on tuntunut todella hyvältä. Todellakin, en sitten olekaan vielä nähnyt ja kokenut ihan kaikkea työsarallani!
Muistisairaan kohtaaminen on aina sellainen suuri kohtaaminen, joka koskettaa varmasti molempia osapuolia yhtä paljon. Ajattelemisen aihetta onkin siinä, miten voi koskettaa ihmisen maailmaa, joka on jossain muistin ja unohduksen tuolla puolella paikassa, jonne polku on varsin monimutkainen prosessi. Katse, kosketus ja esimerkiksi joku vanha tuttu laulu voi avata väylän, jolloin äkkiä johonkin kaukaisuuteen kiinnittynyt katse saattaa kääntyä, kirkastua ja huulet liikkuvat mukana: ”Täällä pohjantähden alla on nyt kotomaamme. Mutta tähtein tuolla puolen toisen kodon saamme”.
Alkuperäisessä tekstissäni tänään – siis siinä joka katosi – kirjoitin katseen ja kosketuksen hyvinvointivaikutuksista, mutta en halua enää nyt palata siihen aiheeseen. Ehkä myöhemmin, ehkä en koskaan. Aiheet ovat nimittäin sellaisia, että ohittaessaan ns. pysäkin, ne eivät välttämättä palaa enää koskaan ainakaan samassa muodossa. Kosketuksen ja katseen voimasta kuitenkin sen verran, että kuten tiedämme, jokaisessa kohtaamisessa ja kosketuksessa syntyy sieluumme uusi sivu, ikään kuin kirjoittaisimme siinä kohtaa uutta luomiskertomusta, joka sitten jalostuu jokaisella kohtaamisella aina vaan enemmän. Siis jos niin haluamme. Tässä kohtaa ei kai voi kuin todeta, että elämä kaikkine kohtaamisineen on ihmeellistä. Elämä on!
On kahdenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka huoneeseen astuessaan sanovat: tässä minä nyt olen. Ja niitä, jotka saapuessaan sanovat: siinähän te olettekin! (Frederick L. Collins)

21. tammi, 2021
Kun horisontti tulee kohti

Se alkaa noin viisissäkymmenissä. Vanheneminen. Silloin horisontti pysähtyy. Seitsemissäkymmenissä horisontti tulee jo kohti eikä sen kohtaamisesta tiedä, mutta jossain kohtaa kohdataan varmasti, näin sanoo eläkeläinen, pappi, tietokirjailija ja kolumnisti Hilkka Olkinuora. Paitsi että hän on varautunut vanhenemiseen monella tapaa hyvin, hän on varautunut myöskin kuolemaansa. Mutta äkkikuolemaa hän ei sentään toivo:
”Toivon kuolemaa, joka ilmoittautuu minulle. Ajattelen, että hyvä lähteminen on sellaista, että lähtijä ehtii saattaa jälkeenjääneet uuteen elämään, sanoa hyvästit ja pyytää anteeksi.” Moni ei halua puhua kuolemasta, mutta Hilkka Olkinuora haluaa. Kuolema toki kuuluu hänen papin työhönsä, mutta hän on kohdannut monia kuolemia myös henkilökohtaisessa elämässään.
Kuitenkaan Olkinuora ei ole katkeroitunut jäätyään yksin meren rannalla sijaitsevaan taloonsa. Tai eihän hän yksin ole, koska koirakaveri on tukena ja turvana. Mutta vanheneminen on tosiasia, jota ei voi kiertää eikä kieltää: ”Ajattelen, että elämäntyöni idea on moninaisuus, asioista kiinnostuminen. Vanhetessa ilmenee myöskin yksi suuri viisaus eli taakse jättämisen taito. Otetaan asiat niin kuin ne tulevat, otetaan oppia ja jätetään sikseen.” (Kotiliesi 19/2020 otsikolla ”Älä jätä mitään huomiseen”.
Olen samaa mieltä Olkinuoran kanssa monistakin asioista, mutta myös taakse jättämisen viisaudesta. Hiljalleen iän karttuessa nimittäin huomaa, miten tuo tai tämä asia ei enää kertakaikkiaan kiinnosta, ei halua tai että näkee asian täysin turhaksi, aikasyöpöksi tms. Tällainen todellinen aikasyöppö muuten on Facebook, jonka olen ajatellut jättää taakseni, mutta en ihan vielä. Mutta varmasti sen teen ennen kesää.
Aurinkorinteen horisontissa ei tapahdu mitään uutta juuri nyt. Tilanne ennallaan eli pysynee suljettuna ainakin toistaiseksi. Asiakkaiden koronarokotukset ovat ratkaisevia Aurinkorinteen avautumisen näkökulmasta samoin kuin yleinen pandemiatilanne. Tauti ei vielä ole näyttänyt antautumisen merkkejä. Muuntautumisen merkkejä kyllä, mutta se on jo toinen juttu. Aika näyttää koronan todellisen mahdin, ja mitä kaikkea siihen lopulta sisältyykään. Vielä emme tiedä oikeastaan mitään. Kukaan ei tunnu tietävän oikeastaan mitään, joka tuntuu oudolta ja epätodelliselta.
Lue 22.1.2021 päivitetty kunnan koronatiedote täältä:
https://www.hameenkyro.fi/site/assets/files/8630/rokotetiedote_22_1_21.pdf

”Vanheneminen vain on ainoa tapa elää kaemmin. Etelä-pohojalaasena sanon notta en minä vanha ole, oon vain kauan ollut” (Juhani Hakala)

29. tammi, 2021
Jokaisella on syynsä

Tällä kertaa otsikko on sama kuin on eräs mainos eräässä metsäalan lehdessä, jossa mainostettiin metsän lannoitusohjelmaa, eli miten voi tehostaa metsän kasvua ja miten saa nopeammin laadukasta puutavaraa myytäväksi. Paitsi metsän lannoitukseen, otsikkoa voisi siteerata erittäin moniin tarkoituksiin ja monilla eri elämänaloilla.
Vaikka itse olenkin enemmän taipuvainen sattuman mahdollisuuten elämän erilaisissa käänteissä, realisti minussa toki ymmärtää senkin, että useimmilla ihmisillä on syynsä tehdä asioita näin tai noin. Tai jos ei ihan tekemään konkreettisesti, niin ainakin pyrkiä ohjaamaan asioita itselle suotuisaan suuntaan. Eikä läheskään aina ole kyseessä rehelliset keinot, joista voisi luetella esimerkkejä jopa yhteiskuntamme huipulta ja varsinkin sieltä. Tällaisella pyrkimyksellä/vaikuttamisella on oma nimensä myös puhekielessä ja erityisesti kansanperinteessä: ”se kulkee ketunhäntä kainalossa, ei se taida pissata siihen kohtaan mihin kykyttää, se on niin kiero kuin aidan vitsa = kierteelle väännetty paju, jolla ennen sidottiin mm. erilaisia perinneaitoja.”
Niin, asioiden syy/seuraus-suhteisiin kannattaa todellakin kiinnittää huomiota kaikissa toiminnoissa ihmisten kesken. Emme voi tietää varmasti etukäteen mikä asia johtaa mihinkin, mutta aisteja voi harjoittaa, kuunnella intuitiota samaan tapaan kuin alkuperäiskansat ovat kuunnelleet koko olemassaolonsa ajan. Meillä nykyihmisillä muuten on edelleen tallella sama taito, mutta joka on valitettavasti monilla surkastunut erilaisten teknisten välineiden yleistyessä. Tuskin enää kukaan meistä käyttää auringon asemaa tarkastaessaan kellonaikaa? Tai lähtee kylään ilmoittamatta siitä etukäteen puhelimella? Kätevämpää on katsoa kelloa, puhelinta ja soittaa. Australian aboriginaaleilla muuten on edelleen tallella taitoja eli osaavat esimerkiksi laittaa kahvipannun tulille, kun kohta se ystävä tulee (vaikkei soittanut, tekstannut tai muutenkaan sopineet kohtaamisesta etukäteen mitenkään).
Valitettavasti monet alkuperäiskansat ovat hävinneet henkiinjäämistaistelussa ja sulautuneet valtaväestöön, omaksuneet ns. länsimaisen kulttuurin ja elämäntavan – ja voivat huonosti, kunnes häviävät kokonaan. Mutta väittäisin, että näitä ikivanhoja ihmisen aistitaitoja voisi nykyihminenkin harjoituttaa. Tuskin siinä pohjimmiltaan on kyse muusta kuin kyvystä keskittyä ja kuunnella omaa intuitiota? Niin, siinäpä se. Miten siihen olisi tilaisuus kun maailma pauhaa ympärillä: puhelin piippaa, tietokone piippaa, kaikki piippaa… Ensin täytyy löytää hiljaisuus sisältään ja vasta sitten siirtyä eteenpäin: ”Mitä enemmän ihminen hiljentyy, sitä enemmän hän kuulee” – Baba Ram Dass
Kyllä, siis jokaisella on syynsä. Siksi kuva ohessa äskettäin kaadetusta puunrungosta. Perin kiinnostavaa olisi myöskin tutkia puunrungon vuosirenkaita, kuten ennen lapsena tutkittiin ja laskettiin. Puun vuosirenkaista voi lukea historiaa samaan tapaan kuin joku lukisi kirjaa, mutta siihen en nyt lähde tällä erää.

5. helmi, 2021
Neljä tärkeää kysymystä

Tänään on valoisa ja kirpeä perjantainen pakkaspäivä, joka on kaunis katsella tästä ikkunan lämpöisemmältä puolelta. Tosin samanlaista kirpeyttä on ollut kaikki tämän viikon aamut, joina olen lähtenyt liikenteeseen autolla, joka muistuttaa enemmän jääkaappia kuin mitään kulkuneuvoa. Mutta pakkasaamuissa ja kaikkialla on kuitenkin muistettava, että meillä on syy olla olemassa. Se syy saattaa olla jokaisella erilainen, mutta jos sen tunnistaa itsessään, silloin kaikki on hyvin.
Japanilaisen filosofian mukaan nimittäin meidän tarvitsee esittää itsellemme vain neljä kysymystä. Mitä haluan tehdä? Missä olen hyvä? Mistä saan elantoni? Mitä maailmaa tarvitsee kauttani? Vastausten myötä jokainen voi löytää tien merkitykselliseen elämään. Siksi näitä neljää erittäin perustavaa laatua olevaa kysymystä kannattaa miettiä syvällisesti itse kukin tykönään. Japanin kielessä on käsite Wabi-sabi, jonka mukaan kaikki kauneus ympärillämme on katoavaista, muuttuvaa ja epätäydellistä. Wabi-sabi opettaa arvostamaan vajavaista kauneutta ja näkemään siinä kasvun mahdollisuuden ja sinnikkyyden: ”Vaikka kaatuisit seitsemän kertaa, nouse ylös kahdeksan kertaa.”
Kuten tiedämme, elämme varsin suorituskeskeisessä yhteiskunnassa, jossa luterilainen työmoraali asuu meissä todella syvällä. Tänä päivänä liian monet uupuvat työssään, voivat pahoin ja kadottavat työn ilon. Japanilaisen käsityksen mukaan kuitenkin onni ei synny siitä mitä pitää tehdä, vaan mitä saa tehdä. Tähän kohtaan sopii vanha kertomus kahdesta kivenhakkaajasta, jotka hakkasivat kiviä samansuuruisiksi paloiksi päivästä toiseen ja joilta molemmilta vieras mies kysyi, että ”mitä sinä teet”? Toinen kivenhakkaaja huomautti äkäisenä: ”etkö sinä idiootti näe, että minä hakkaan kiviä paloiksi”? Toinen kivenhakkaaja sensijaan vastasi: ”minä rakennan katedraalia”.
Aurinkorinteelle ei kuulu mitään uutta, paitsi joitakin tilajärjestelyjä ja minun tietoni mukaan Aurinkorinteelle ollaan perustamassa myöskin koronarokotuspaikkaa – sitten kun rokotteita saadaan niin, että varsinaiseen rokottamistahtiin päästään. Kuten saamme kuulla uutisista päivittäin, rokotteita ei olla saatu Suomeen niin kuin olisimme toivoneet. Toivottavasti tämä korjaantuu mahdollisimman pian. Lue kunnan uusin koronatiedote 5.2.2021 täältä: https://hameenkyro.fi/hameenkyron-kunnan-koronatiedote-5-2-2021/

Koska Aurinkorinne on edelleen suljettuna, minä sain ”ylennyksen” eli olen lainassa kerrosta ylempänä Siljankodilla, jossa on todellakin ilo työskennellä mukavassa ja tunnelmallisessa ilmapiirissä ja toimia asukkaiden tukena ja heidän ehdoillaan. Kiire ei ole mihinkään. Elämä on juuri tässä hetkessä aidoimmillaan. Tällä viikolla esimerkiksi kuuntelimme asukkaiden kanssa Lauantain toivotut levyt – ohjelmaa Areenan kautta, jota kuunneltiin hartaana ja rauhallisina, kuten sitä on kuunneltu jo vuosikymmeniä. Varmasti musiikki ja toimittajan tuttu ääni toi mieleen paljon muistoja. Ja taustalla ”rätisi” takkatuli, joka ei ole aito (video Yetissä), mutta näyttää niin aidolta, että moni asukas halusi jopa lisätä puita hiilloksen päälle! Ja jotenkin tuntui itsestäkin, että tuo tuli oikeasti lämmitti ja monet katsoivat tulta pitkään kuten Eino Leinon runossa Tuijotin tulehen kauvan…
Toivotan kaikille lukijoilleni hyvää Runebergin päivää (tänään) ja ylihuomista Kynttilän päivää! Vanha kansa sanoi aina, että ”kevättä kynttilästä”, eli valoa ja kevättä kohti ollaan taas menossa!

12. helmi, 2021
Pieniä asioita suurella sydämellä

Tänään, kirkkaana, kauniina ja kuulaana helmikuun päivänä kirjoitan ihmisestä ja ystävyydestä, koska ylihuomenna on ystävänpäivä. Minun suvussani (siis minua vanhempi polvi) ei juurikaan ko. päivää huomioinut millään tavalla, ”liian uusi ja tullut almanakkaan mistä lie.” Mutta laskiassunnuntaita (joka on myös ylihuomenna) sen sijaan vietettiin, koska se liittyi kirkkovuoteen ja pääsiäisen odotukseen. Minusta molemmat päivät ja niiden traditiot ovat tärkeitä ja ystävyydelle tarkoitettu päivä niinikään. Toki oikeaa ja todellista ystävyyttä kannattaa aina osoittaa ilman erityistä sille osoitettua päivääkin.
Joku vanha ystävyyssuhde vuosikymmenien takaa muuten saattaa olla varsin mielenkiintoinen juttu. Nimittäin jos äkkiarvaamatta törmää ihmiseen, joka oli joskus kauan sitten hyvä ystävä ja tuttava, ja jonka hädin tuskin tänään tunnistaa samaksi ihmiseksi. Aika ja ikääntyminen muuttaa ihmistä melkoisesti, mutta jotkut saattavat pysyä suunnilleen samankaltaisena. Nyt en tarkoita ulkoista olemusta vaan persoonaa: huolettomasta huumoriveikosta on saattanut tulla vakava ja hiljainen kun taas aiemmin vetäytyvä ja ujo alkaakin keskustella yllättävän luontevasti ja sujuvasti kaikkien kanssa.
Psykologit pitivät pitkään ihmisen persoonallisuutta muuttumattomana, pysyvänä minuuden perusrakenteena, joka kehittyy pitkälti lapsuuden kokemusten vaikutuksena. Psykologian emeritusprofessori Markku Ojanen mainitsee kuitenkin teoksessaan Voiko persoonallisuus muuttua? että: ”Nykyään tiedetään, että persoonallisuutemme muuttuu ja muokkautuu erityisesti pitkällä aikavälillä enemmän kuin aiemmin on ajateltu.”
Joskus osuu muutamien kohdalle ainutkertaisia ja yllättäviä tapahtumia eli harvinaisia kvanttimuutoksia. Ne muokkaavat kerralla koko ihmisen persoonallisuutta niin, että häntä tuskin tunnistaa samaksi henkilöksi. Tällaisia kvanttimuuttujia ovat Ojasen mukaan esimerkiksi Apostoli Paavali ja Leo Tolstoi, mutta varmasti myöskin arkielämässä näitä suuren muutoksen kokeneita ihmisiä saattaa tavata. Ainakin minä olen tavannut, moniakin, enkä pidä sitä mitenkään merkillisenä.
Aurinkorinteeltä ei mitään uutta. Koronan ja koronarokotteiden osalta ajantasainen tieto löytyy klikkaamalla allaolevia linkkejä. Helmikuu kuitenkin ”helistää” ja kevättä kohden matkalla. Kopioin tähän loppuun aiemmin mainitun Markku Ojasen, 76 v. elämänohjeen, johon on hyvä yhtyä tänään ja aina: ”Emme voi tehdä suuria asioita, mutta voimme tehdä pieniä asioita suurella sydämellä” (Äiti Teresa)
Toivotan kaikille lukijoilleni hyvää laskiasta ja ystävänpäivää!

19. helmi, 2021
Tulevaisuuden pelipöytä

Tämän päivän uutinen teille, hyvä lukijani on, että tämä Aurinkorinteen kotisivu tällaisenaan lopettaa 15.3. mennessä. Koska Aurinkorinne on edelleen suljettuna, katsottiin ettei ole myöskään syytä päivittää kotisivua, koska ainoa tiedotettava on suljettu, suljettu, suljettu…
Kaikki Aurinkorinteen tiedotusvastuu siirtyy kunnan kotisivulle osoitteessa www.hameenkyro.fi, josta voitte jatkossa käydä tsekkaamassa mm. korontatiedotteet ja muut ajantasaiset asiat. Mutta edelleenkään kukaan ei osaa kertoa, milloin Aurinkorinne voi avautua, ehkä keväällä, ehkä kesällä ehkä syksyllä. Vain aika näyttää.
Mutta kun yksi sivu sulkeutuu, toinen avautuu eli minä toki jatkan kirjoittamista entiseen malliin uudessa osoitteessa (jonka ilmoitan heti kun sen tiedän) ja matka jatkuu siltä osin. Eli karavaani kulkee ja koirat haukkuu. Siis jos nämä minun ”rupiset riimini” kiinnostaa edelleen, siihen kyllä on uusi väylä avautumassa lähiakoina. Kirjoitan nykyään myös erääseen valtakunnalliseen verkkojulkaisuun (jonka osoitetta en voi tällä sivulla kertoa), eli kirjoittamisen vimma minussa ei todellakaan ole katoamassa mihinkään. Voisi sanoa, että tilanne on päinvastoin.
Tässä alussa jo kerroinkin Aurinkorinteen vähäiset kuulumiset. Ja korona ei näytä laantumisen merkkejä, vaikka rokotusohjelma kuitenkin etenee omalla vauhdillaan sitä mukaa mitä rokotteita saadaan. Koronatauti- kenelle se osuu – on todella merkillinen: tunnen eräitä henkilöitä, jotka ovat sairastaneet koronan ilman sen suurempia oireita ja sitten taas jotkut joutuvat heti teholle ja eivät välttämättä selviydy. Elämän pelilaudalla kun ei aina jaeta hyviä ja oikeanvärisiä nappuloita (kuvassa), mutta niillä saaduilla nappuloilla on kuitenkin pelattava. Kaikesta huolimatta ja juuri siksi.
Paitsi ihmisen elimistössä korona vaikuttaa myös psyykessä. Koronasta parantuneet esimerkiksi kertovat merkillisistä oireista, jotka jatkuvat ja jatkuvat. Näyttää siis todellakin siltä ettemme enää koskaan koronan jälkeen palaa entiseen, ei myöskään taloudessa eikä teknisissä käytänteissä.
Mutta mitäpä tässä muutoskohdassa voisi muuta virkata kuin että maailma muuttuu samaan tapaan kuin Aleksis Kiven Nummisuutarit-näytelmässä vuodelta 1864 kun suutari Topias lausuu pojalleen Eskolle tämän hankkiutuessa kosioretkelle: ”Mutta niin muuttuu mailma; silloin kuin nyljetty orava, nyt mahdut hädintuskin tähän samaan hännystakkiin; niin muuttuu mailma, Eskoni.”

26. helmi, 2021
Kylmä kevät

Kun kohta maaliskuu alkaa, huomaamme samalla, että toinen koronakevät koittaa eikä loppua näy. Eilen kuuntelin hallituksen tiedotustilaisuutta enkä tiedä, tulinko ”hullua hurskaammaksi” nimittäin ainakin minä menen sekaisin näistä termeistä: sulkutila, poikkeusolot, valmiuslaki. Mutta ainakin sen ymmärrän, että tilanne pandemian suhteen on hälyttävä, sanalla sanoen.
Ja tästä huolimatta maskittomia ihmisiä näkee kaikkialla, ainakin kaupoissa. Onko niin, että osa ihmisistä ei välitä, ei halua, luulee ettei tauti pysty tai on muuten skeptinen koko pandemiatilanteeseen. Ja onhan niitäkin, jotka eivät usko rokotuksiin, eivät mihinkään rokotuksiin, eivät edes lapsiaan halua rokotuttaa mitään tauteja vastaan. Ja salaliittotieorioita kuulee tämän tästä, joita kauhuskenaarioita en viitsi edes tässä toistaa. Miten merkillinen tästä maailmasta tulikaan? Eikä siihen mennyt kuin yksi vuosi tai – jos osasi lukea merkkejä oikein – puolitoistavuotta.
Lokakuussa 2019 Iltasanomat kirjoitti nimittäin näin: Tuore raportti varoittaa maailmanlaajuisen pandemian riskistä, joka voi tappaa jopa 80 miljoonaa ihmistä. Kuinka moni mahtoi vilkaista otsikkoa ja sitten käänsi hajamielisesti sivua? Mutta valitettavasti tänään tuolloin kirjoitettu ennuste on totta, ainakin lähelle:
”Global Preparedness Monitoring Board (GBNB) kertoi tuolloin (2019) raportissaan, että maailmanlaajuisen pandemian riski on kohonnut. Ongelmallista raportin mukaan on se, että maailma ei ole varautunut maailmanlaajuisesti leviävään tautiin. Suurin uhka kohdistuu köyhiin maihin, joissa ei ole toimivaa infrastruktuuria ja kunnollista terveydenhuoltojärjestelmää. Raportissa kuitenkin todetaan, että kaikki taloudet ovat haavoittuvaisia pandemian edessä. Kuolleisuuden lisäksi pandemian arvioidaan aiheuttavan paniikkia, horjuttavan kansallista turvallisuutta ja vaikuttavan vakavasti maailmantalouteen ja -kauppaan” (Iltasanomat 2.10.2019).
Niin, jälkiviisaus ei hyödytä mitään. Ja jos joku harva ihminen/tutkija osasikin merkkejä tuolloin lukea ja niistä kertoi, kuinka moni häntä uskoi?
Kylmä kevät siis jatkuu. Minä en aio päästää suustani sellaisia lauseita kuin ”jaksa vielä vähän aikaa, kohta saamme kaikki rokotuksen ja valoa näkyy tunnelin päässä…”. Kun nuo tsemppilauseet eivät auta yhtään koronaan sairastunutta ihmistä, joka voi sairastaa pitkään tai jopa menehtyy. Ja samaan aikaan yritykset kaatuu, lainat lankeaa, laskut jää maksamatta ja elämästä katoaa pohja.
Kyllä, pitäisi olla positiivinen, mutta kysyn vaan, että miten me oikein tästä kaikesta selviämme?

6. maalis, 2021
Ajattelen aikaa

Eilen oli Hesarissa jälleen mielenkiintoinen artikkeli ajasta ja aikakäsityksestä ja mitä aikaa me oikeastaan juuri nyt elämmekään. Antropologeilla on erilaisia termejä erilaisille aikakäsityksille eli puhutaan ohuesta ja pinnallisesta ajasta, joka tarkoitaa aikaa juuri nyt tässä hetkessä.
Antropologi Vincet Ialentin mukaan on suuri ongelma, että nykyinen elämänrytmimme on viritetty miltei yksinomaan ohuen ja pinnallisen aikakäsityksen varaan. Eletään ympärivuorokautisessa kakofoniassa, joka etenee twiitistä, uutisesta ja kohusta toiseen.
Ohuen ajan vastakohta on puolestaan syvä aika, joka on nähty pääasiassa paleontologien ja arkeologien temmellyskenttänä, mutta joka Ialentin mukaan tulisi ottaa huomioon kaikessa: arkielämässä, luonnonvarojen käytössä, kaupunkisuunnittelussa, arkkitehtuurissa, liikenteessä, digitaalisen tiedon säilyttämisessä, maankäytössä, infrastruktuurin suunnittelussa ja koulujen opetuksessa.
Ialentin mukaan ohuen aikakäsityksen ylivaltaa voi muuttaa. Aikaa on mahdollista ajatella kuin kameran zoomia: ajassakin voi katsoa lähelle ja kauas. Monet mm. teknologiayritykset vaikuttavat maailmassa erittäin pitkällä aikajänteellä, mutta silti yritykset ovat sangen lyhytikäisiä.
Paitsi yksi suomalainen Posiva Oy.n rakennelma, tutkimustila, luolasto, jonka pitäisi kestää satoja tuhansia vuosia. Ai mikä sellainen muka on? Kyllä, siis Eurajoen Olkiluodon ydinjätteen loppusijoituspaikka eli Onkalo, jonka rakennustyöt aloitettiin v. 2004. Ialenti asui Suomessa kolme vuotta ja tutki nimenomaan ydinjätteen loppusijoistusta ja josta julkaisi viime vuonna kirjan Deep Time Reckoning – How Future Thinking Can Help Earth Now. Mutta tästä aiheesta voin kirjoittaa enemmän toisaalla, jonka osoitetta en vielä tiedä. Ensi viikolla tiedän.

Viitsisikö nyt kirjoittaa tuosta pirulaisesta eli koronasta? Toki sen verran, että on todellakin ajateltava aikaa myös pandemian osalta eli viime keväänä meillä saattoi olla (jollain) kalpea aavistus siitä, mitä edestämme vielä löydämme. Tänä keväänäkö sen löydämme? Kukaan ei edelleenkään tiedä!
Ulkona tuulee. Täällä maaseudulla kun ei voi sanoa, että kaduilla tuulee, korkeintaan soratiellä tuulee tai järveltä tuulee. Toivottavasti ei kuitenkaan nouse iso myrsky, joka muutama vuosi sitten kaatoi tällä tontilla parikin suurta pihakuusta. Onneksi ei talon päälle, mutta läheltä liippasi.

7. maalis, 2021
Auringon asema

Hyvät lukijani!
Lämmin kiitos teille kaikille seurasta Aurinkorinteen Blogin parissa. Oheiset kukat haluan ojentaa teille jokaiselle matkasta, jonka olette kulkeneet kanssani Aurinkorinteen sivustolla!
Aloitin kirjoittamaan ko. blogia v. 2016 ja 5 vuotta on kulunut sukkelaan. Jos ajattelen blogikirjoitusteni sivumäärää, sivuja olisi tällä hetkellä noin 250 sivua eli yhden kirjan verran. Tuskin kuitenkaan julkaisen näitä tekstejäni kirjana, koska nämä kirjoitukset ovat kuitenkin jo luettu, joten se riittäköön. Onneksi koko blogihistoriani (yleiskatsaus) alla säilyi, vaikka kotisivun nimi muuttui.
Mainittakoon, että blogitekstien ohella minulla on tallennetuna kymmeniä tunteja erilaista videomateriaalia Aurinkorinteen tapahtumista vuosien varrella. Myös kuvia on tallennettuna muutama tuhat, joten jollekulle alan tutkijalle nämä arkistoni voisivat olla varsinainen aarreaitta!
Arkistoni kaikki materiaalit yhdessä ovat siis arvokasta ajankuvaa hämeenkyröläisestä elämänmenosta: päiväkeskus Aurinkorinteen synnystä ja kehittämisestä, erilaisista hyvinvointipalveluista, huikeasta kulttuurielämästä, konserteista, taidetapahtumista, näyttelyistä, esitelmistä, kirjallisuustapahtumista, Aurinkofestareista, erilaisista teemaviikoista, muotinäytöksistä jne…ikäihmisistä päiväkeskuksessa vähän ennen koronaa.
Mutta jonain päivänä korona kukistetaan ja sitä odotellessa:
Tervetuloa kirjalliseen seuraani edelleen, mutta nyt uudessa osoitteessa www.auringonasema.fi joka sivusto toivon mukaan avautuu lähipäivinä tai viimeistään 15.3. mennessä. Kiitos!

12. maalis, 2021
Auringon asemalla – ajattelen, siis olen

Joku teistä lukijoistani kysyi joku päivä, että miksi tämän uuden sivustoni nimi on juuri Auringon asema? Vastaan, että siksi koska aurinko on lähellä sydäntäni, nautin keväästä ja auringon valosta, vaikka ihoni vuoksi en voi olla pitkään suorassa paisteessa. Ja muutenkin vietin vuosikausia edellisen sivustoni Aurinkorinteen blogin parissa – siis auringossa sekin, vaikka fyysisesti paikka onkin usein erittäin tuulinen.
Mutta on toinenkin syy eli joitakin vuosia sitten satuin lainaamaan kirjastosta kirjailija Ranya ElRamlyn teoksen Auringon asema (2002), joka sai tuolloin myös Kalevi Jäntin palkinnon. Teos teki minuun suuren vaikutuksen lyyrisyydellään ja intensiivisyydellään. ElRamly luo kirjansa tarinan egyptiläisen isän ja suomalaisen äidin tyttärenä kasvamisesta ja laajenee yleisinhimilliseen yksinäisyyden kokemukseen sekä läsnäolon ja kaipuun jatkuvaan vuoropuheluun:
”Kaikki kuitenkin alkoi junassa, joka oli matkalla Luxorista Assuaniin, ja niin ovat monet tarinat alkaneet ja päättyneet juniin, ja siksi ei junaan tule astua kevein mielin, ei koskaan, ei missään tapauksessa, ja kerran rajalla pimeä juna, tullimiehellä taskulamppu ja susikoira, me katsoimme eteemme ja olimme hiljaa, me pelkäsimme ja valo kävi meidänkin silmissämme.” (Ranya ElRamly)
Niin, junissa on tietynlainen viehätyksensä jo pelkästään siksi, että on matkalla jostakin johonkin, irrallaan arjen totutuista ympyröistä, mieli höyhenen kevyenä katse suuntautuneena junan ikkunassa ohikiitäviin maisemiin. Ja määränpäässä jotain aivan uutta, erilaista, uusia kohtaamisia, paikkoja, tuoksuja… Näin ainakin minä koin junat vuosia sitten opiskeluaikoina, kun matkustin Tampereen ja Turun väliä viikottain. Silloinkin toki sai opiskella etänä, mutta muutamilla kursseilla piti olla läsnä ihan oikeasti. Mutta mukavaahan tuo aika oli kaikenkaikkiaan: pidin Turusta ja turkulaisista sekä aurinkoisella säällä – jos oli aikaa – hitaasta kävelystä yliopistolta Aurajoen rannan ja torin kautta rautatieasemalle ja Tampereen junalle.
Taaskaan en viitsi kirjoittaa koronasta. Ei, ei minulla ole koronaväsymystä eikä mitään muutakaan väsymystä, mutta olen väsynyt kuuntelemaan epäjohdonmukaisia ja sekavia koronatiedotuksia ja lukemaan yhä pahenevia koronalukuja. Vaikka kirjoitin yllä junista, asemista ja matkustamisesta, enää en aio matkustaa. En sano etten koskaan, mutta en ainakaan niin kauan kun rokotteet saadaan kaikelle kansalle, siis koko maailmassa ja sittenkin aion käyttää maskia kaikkialla ihmisten ilmoilla ehkä loppuelämäni, koska olen astmaatikkona kaiketi jonkinlaista riskiryhmää.
Mutta joskus ajattelen Egyptiä. Olen käynyt siellä muutamia kertoja mm. Gizan pyramideilla, Kairossa, jonka Midan al-Tahririn museossa voisin viettää päiviä, Siinailla, Sharm al Sheikissä ja muutamissa muissa Punaisen meren lomakohteissa. Ja mikä aurinko, mikä valo, mikä vuosituhantinen historia kaikkialla!
”Junat suistuvat raiteiltaan vain harvoin, yleensä ne kyllä vievät meidät perille asti, meidän on junissa syytä pelätä toisenlaisia asioita. Mutta kun minun isäni näki minun äitini junassa matkalla Luxorista Assuaniin, hän ei pelännyt mitään.” (Ranya ElRamly)

19. maalis, 2021
Kanttia olla Canth

Tänään on Minna Canthin päivä ja samalla tasa-arvon päivä, josta kuopiolainen kirjailija ja liikenainen Minna Canth (1844 – 1897) puhui väsymättä koko elinaikansa. Ja josta edelleen puhutaan, mutta joka ei (120 vuotta myöhemmin) ole toteutunut. Toki tasa-arvossa ollaan edistytty sitten Minna Canthin (kuvassa) päivien, mutta edelleen naisen euro on 20 % vähemmän kuin miehen ansaitsema euro.
Canthilla oli todellakin kanttia puolustaa köyhiä, naisia ja heikompiosaisia. Hän oli rohkea nainen aikana, jolloin rohkeus saatettiin tulkita väärin: ”Minä vähät välitän siitä, mitä ihmiset sanovat” – onkin ehkäpä siteeratuin lause Minna Canthilta. Ja todellakin voin yhtyä tuohon itsekin, koska mitä väliä sillä on mitä puhutaan – ja varsinakaan sillä, mitä selän takana puhutaan – jos itse tietää toimivansa oikein, tekevänsä oikeita asioita oikeaan aikaan puhtain ja vilpittömin sydämin?
Mutta vaikka historia kiinnostaa, minulle silti tulevaisuus on kiinnostavampi. Eli tasa-arvon päivänä on ”pakko” kirjoittaa suomalaisesta työelämästä juuri tämän päivän näkökulmasta. Tiedättekö muuten mitä generalistit ovat? No, he ovat moniosaajia, joita aikamme työelämässä tarvitaan yhä enenevässä määrin. Tulevaisuuden työelämässä ei enää välttämättä riitä, että olet lähihoitaja, putkimies, sihteeri, hammashoitaja jne. Ei, sinun pitää osata paljon enemmän eli ”monenlaisiin taustoihin ja monipuoliseen tieteelliseen pohjaan ankkuroituvaa osaamista sekä mm. luovuutta, analyyttista kriittisyyttä, kykyä ratkaista ongelmia ja viestiä selkeästi”.
Geneerisiä taitoja voidaan siis soveltaa monilla aloilla ja ilmeistä onkin, että näitä taitoja tarvitaan lähitulevaisuudessa eli koronakriisin jälkiselvittelyissä. Tässä tulee olemaan myös johtaminen erittäin tärkeässä roolissa. Huonosta johtamisesta ja johtajuudesta on puhuttu paljon eikä suotta. Viisaan johtamisen ytimessä on eri näkökulmien ymmärtäminen, sanoo johtamisen ja vastuullisen liiketoiminnan yliopettaja Sanna Oja Oulun ammattikorkeakoulusta: ”generalisti pystyy kannattelemaan erilaisia todellisuuksia yhtä aikaa systeemin sisällä. Se luo turvallisuuden tunnetta syväosaajille. Liiallinen yksinkertaistaminen ei johda hyviin tuloksiin”.
No niin. Tänään on paras lopettaa teksti Minna Canthin viisaisiin sanoihin elämästä: ”kaikkea muuta, kunhan ei nukkuvaa, puolikuollutta elämää”. Nautitaan siis keväästä, auringosta ja terveydestä. Yritetään vältellä väkijoukkoja jottei sairastuta koronaan!
Katsele ja kuuntele kevättä, kurjet ovat jo Baltiassa matkalla kohti Suomea!

27. maalis, 2021
Voimaa ja valoa

Näinä outoina ja tautisina aikoina olen huomannut monesti toivottavani tuttaville ja läheisille Voimaa ja valoa. Ja näin erityisesti, jos joku on menettänyt omaisensa ja läheisensä. Joskus toivotan myös itselleni peilin kautta voimaa ja valoa päivään, jokaiseen päivään, koska minusta jokainen päivä on erityinen, ainutkertainen ja merkityksellinen eikä mikään eletty palaudu enää koskaan ainakaan samanlaisena. Siksi me tarvitsemme lisävoimaa, mielen voimaa eli itsemyötätuntoa, mitä termiä erityisesti psykologit käyttävät:
– Itsemyötätunto kuuluu tärkeimpiin mielenterveyden ja hyvinvoinnin taitoihin. Tämän vahvistavat myös lukuisat aiheesta tehdyt tieteelliset artikkelit, sanoo itsekriittisyyttä tutkinut työterveyspsykologi Ronnie Grandell ja jatkaa, että kohtuullinen itsekriittisyys on hyödyllistä ja suotavaa. Silloin voi rakentavasti pohtia, mitä uutta voisi pieleen menneestä tilanteesta oppia. Vihainen itsensä sättiminen tuottaa kuitenkin harvoin mitään hyvää. Silloin puhutaan haitallisesta itsekriittisyydestä.
Tutkimusten mukaan useimmat pystyvät kyllä osoittamaan empatiaa ystävilleen, mutta itselle sen osoittaminen on haastavampaa. Syynä voi olla sekin, että kulttuurimme syöttää meille koko ajan signaaleja siitä, mikä on hyväksyttävää. Olenko sen kokoinen, mitä pidetään yleisesti hyväksyttävänä? Istunko kauneusmuottiin? Osaanko käyttäytyä niin kuin minulta odotetaan? Puhunko oikein ja oikeaa murretta? Onko kaveripiirini oikea? Onko yhteiskuntaluokkani oikea?
Tuosta muottiin asettamisesta olen täysin samaa mieltä eli mikä siinä onkin, että meidän pitää karsinoida ihmisiä tietynlaiseen kehään ja kehään sopivaksi? Entä sitten, jos tämä ”karsinoitu” ihminen ei pysykään siinä totutussa kuosissaan vaan osoittaa muutoksen merkkejä? Entä jos hän alkaakin äkkiä ajattelemaan?
Itse olen joskus miettinyt dilemmaa, miten esimerkiksi jotkut suhtautuvat kirjoittamiseen. Joskus nimittäin tuntuu siltä, että joitakin tekstejä luetaan vain siksi, että ”tsekataan mitä kielivirheitä se nyt suoltaa”. Nyt en tarkoita itseäni enkä omaa kirjallista työskentelyäni (vaikka virheitä teen minäkin) vaan erään tuttavani verkkokirjoittamista. Hän kirjoittaa juuri oikealla vimmalla ja otteella, mutta jonka tekstiä aina vaan muistetaan analysoida varsin kriittisesti. Ja ketkä analysoivat? Juuri sellaiset henkilöt, jotka katsovat asiakseen mieluimmin arvioida muita kuin tarttua itse ns. härkää sarvista ja vaikkapa kirjoittaa epäkohdista tai mistä asiasta tahansa julkisesti. Tai ihmiset, joilla itsellään ei ole kertakaikkiaan ”munaa” kirjoittaa yhtään mitään!
Niin, voimaa ja valoa todellakin tarvitaan näinä aikoina. Brasiliassa koronaan kuolee 3000 ihmistä päivässä. Lääkkeet ovat lopussa ja seuraavaksi loppuu happi. Meidän tuskin täällä Suomessa kannattaa kapinoida rajoituksia vastaan, koska Brasilian tie voisi olla myös Suomen tie. Toivottavasti kaikki saamme rokotukset mahdollisimman nopeasti.

4. huhti, 2021
Ja telkät joen yllä…

Kevät. Jos asuisin Helsingissä, voisin todellakin kävellä Hakaniemen rantaan, kuten Liisa Akimofin tunnetussa laulussa. Mutta koska asun Hämeenkyrössä ja osittain myös Sastamalan Kiikoisissa, katson lapsuuteni jokimaiseman lisäksi hämeenkyröläistä järvimaisemaa, joka näyttää olevan edelleen jäässä. Mutta kevät on kuitenkin täällä, kurki tervehtii läheisellä pellolla ja joella viheltävät telkät lähes vedenpinnan tasalla.
Pieniä ongelmiakin on ollut mennä viikolla. Nimittäin puhelimeeni tuli joku vika tai olisiko peräti virus niin, että minun oli parasta sulkea se ja ottaa käyttöön varapuhelin eli vanha kunnon nokialainen, jossa ei ole nettiä, mutta pystyy soittamaan, vastaamaan ja lähettämään tekstaria. Eli jos joku yrittää tavoittaa minua esimerkiksi Whatsapilla, ilmoitan etten ole tavoitettavissa. Eikä aina tarvitsekaan olla tavoitettavissa. Varsinkaan pääsiäisenä. Mikä hiljaisuus, rauha ja levollisuus ja ympärillä heräävä luonto, muuttolinnut pesäpuuhissaan ja hiljalleen maasta nouseva uusi vihreys!
Jokainen varmaan joskus miettii sukujuuriaan ja perimää. Nimittäin Hesarissa on tänään mielenkiintoinen artikkeli nimenomaan suomalaisten juurista eli emme ainakaan kaikki ole peräisin Volgan mutkasta, jos on uskominen artikkelin kirjoittajaa Jani Kaaroa: ”Voimme unohtaa esivanhemmat, jotka tulivat tänne yhtenä joukkona Volgan mutkasta. Muinas-dna.n mukaan perimämme on sekoitus etelää, länttä ja itää.”
Minulla kuulemma on (dna-testin mukaan) perimässäni monia erilaisia genomeja itäisestä Aasiasta (inuiiteista) neandertalinihmiseen, kuten varmaan aika monilla suomalaisilla. Testin mukaan olen 82 % suomalainen (mitä se suomalaisuus tässä yhteydessä sitten tarkoittaakaan) ja erilaisia määriä aiemmin mainittujen lisäksi esimerkiksi baltialaista ja nykyisten saamelaisten kaltaista perimää.
Niin, mitä väliä oikeastaan, mistä ihminen tulee ja millainen hänen geneettinen perimänsä on? Yksi ihmisen elämä kun on maailmanhistorian mittakaavassa vain erittäin lyhyt aika, vain silmänräpäys, jos sitäkään. Jobin kirjassa tämä on kirjoitettu kaikista osuvammin ja teksti sopii hienosti juuri tähän levottomaan ja outoon aikaamme:
”Ihminen, vaimosta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta. Kuin kukka hän avautuu ja kuihtuu, on kohta poissa, kuin varjo.” Kuitenkin – koska elämä on lyhyt – kannattaa elää aikamme kuten itse haluamme, luoda siitä omannäköinen ja sellainen, jossa itse viihtyy. Kukaan ei voi ohjailla toisen elämää mihinkään suuntaan, vaikka kuinka hyvää tarkoittaen niin yrittäisi.
Ja enkä oikeastaan tiedä, onko ”käännyttäminen” aina hyvää tarkoittavaa tai täysin vilpitöntä? Ainakin minua on monasti yritetty kääntää suuntaan jos toiseenkin, mutta kukaan ei ole vielä onnistunut. Eikä tulekaan koskaan onnistumaan. Ja tarkoitan nyt niimenomaan poliittista käännytystyötä. Aion todellakin kulkea tämän polkuni loppuun saakka nykyisellä ”järjelläni” ja ajatusmaailmaani en siinä suhteessa aio muuttaa, vaikka moni muu asia ympärillä saattaakin muuttua. Sanotaan, että pysyvää on vain muutos. Olen toki jossain suhteessa samaa mieltä, mutta omaa sisintään ei sentään kannata koskaan pistää elämän pelilaudalle. Riski on liian suuri.

10. huhti, 2021
Katso pohjoista taivasta

Nyt kannattaa tähyillä ahkerasti taivaalle mikäli haluaa nähdä luonnon ihmeitä omin silmin. Nimittäin suuri muuttoliike on alkanut ja minäkin satuin bongaamaan yhden sellaisen laivueen ihan näinä päivinä. Ensin kuulin hanhien ”keskustelua”, joka on tälle lintulajille tyypillistä erityisesti auramuodostelmassa lentäessään. Ja sitten huomasin vilkaista taivaalle: hanhia lensi yli suhteellisen matalalla kymmeniä ellei satoja. Ilmeisesti – koska lensivät niin matalalla että kuulin siipien havinan – olivat juuri laskeutumassa tai sitten nousemassa ja jatkoivat matkaa pesimäalueilleen kohti pohjoista.
Joka kevät ja syksy aina hämmästelen näiden lintujen (myös kurkien ja joutsenien) kykyä suunnistaa jopa tuhansien kilometrien takaa aina samoille pesimäseuduilleen. Ja auramuodostelma syntyy hetkessä ja järjestys pitää. Johtolinnun tehtävä auran kärjessä ilmavirtaa halkomassa on kaikista raskain, mutta paikkaa vaihdetaan usein niin, että johtolintu siirtyy auran hännille ja seuraava rivissä siirtyy johtoon. Aurassa lentäminen vähentää ilmanvastusta jopa 78 % ja siksi linnut pystyvät lentämään pitkiä muuttomatkoja hyödyntäen ilmavirtausten nostetta ja -suuntia.
Kuuntelin hiljakkoin radioista (tai jostain muusta lähteestä) lintuihin liittyvää keskustelua, ja joku kysyikin, että miksi me ihmiset emme käyttäytyisi kuten hanhet? Terästin siinä vaiheessa korviani eli keskustelija mainitsi juurikin, että jospa me ihmisetkin osaisimme ryhmässä (aurassa) toimia nimenomaan yhdessä, auttaa heikompia ja tukea heitä, jotka lentävät ryhmän edessä (johtohanhena) tuulta päin. Hanhien populaatiossa nimittäin käy niin, että jos yksi hanhi aurassa väsyy, jää hännille tai ei jaksa lentää ryhmän mukana, kaksi muuta hanhea saattavat hänet maahan, viipyvät väsyneen tai sairaan hanhen seurana niin pitkään kunnes hanhi kuolee, tai tervehtyy. Ja sitten taas noustaan siiville, otetaan kiinni pääjoukko, liitytään toiseen auraan tai tehdään ihan oma aura.
Joskus on käytetty ihmisen maailmassa joistakin ihmisistä hanhivertausta sangen negatiivisessa mielessä: ”on sekin aikamoinen hanhi” eli on kapeasti ajateltu hanhen olevan jotenkin tyhmä lintu! Tämä ei todellakaan pidä paikkaansa, vaan hanhilla on viisautta, josta me maan matoset todellakin voisimme ottaa opiksemme. Kuten voisimme ottaa opiksemme monista muistakin eläimistä, ja monella tavalla. Me ihmisethän olemme historian saatossa vallanneet eläimien reviirejä surutta hyötykäyttöön ja rakennettu mm. moottoriteitä, taloja, teollisuutta, parkkipaikkoja…. Eläimet ovat siirtyneet ihmisen tieltä yhä pienimmille alueille ja monet lajit ovat hiljalleen katoamassa kokonaan eli ns. toinen sukupuutto on alkanut. (Kts. Areenasta Prisman dokumentti otsikolla ”Totuus sukupuutosta”)
Näitä asioita pohdin myös Hämeenkyrön näkökulmasta. Parin vuoden kuluttua uusi Hämeenkyrönväylä on valmis ja autoliikenne pääsee huristamaan uudelle baanalle. Mutta osaavatko esimerkiksi hirvet ja peurat muuttaa vuosituhantisia kulkureittejään? Tämä ongelma on käsillä tietysti jo nyt, kun suuret maansiirtokoneet ryskyvät ja paukkuvat tietyömaalla, jossa ennen oli sankka metsä eläinten käyskennellä.
Tästä aiheesta voisin kirjoittaa nyt enemmänkin, ehkäpä jätän sen kuitenkin toiseen kertaan. Mutta katsellaan siis pohjoista taivasta ja ihmetellään muuttolintujen kevättä, ja tietysti heräävää luonnon kauneutta, jokaisena keväänä aina erilainen ja uusi.

17. huhti, 2021
Kevään sinisiä hetkiä

Juuri tänään, ehkäpä tämän kevään kauneinpana päivänä, palaan muistoissani kauas lapsuuteen ja sinivuokkometsään. Voi miten rakastinkaan sinivuokkoja ja valkovuokkoja myös – eikä ollut mitään rajaa kuinka paljon niitä poimin maljakoihin. Tänä päivänä vuokkoja ei raaski kiskoa maasta ylös eli ymmärrystä tullut sen verran, että haluaa jättää luontoon ja vuodenkiertoon sen hienoimmmat luomukset kukkimaan ja lisääntymään. Sinivuokko tosin on poistettu rauhoitettujen lajien listalta jo v. 2005 eli tätä ennen sinivuokon kerääminen ja varsinkin myyminen oli kielletty Manner-Suomessa.
Keskiajalla sinivuokon uskottiin auttavan maksavaivoihin ja kasvin myrkyllisyydestä huolimatta sen uskottiin parantavan myöskin vilustumista. Kansanlääkinnässä sinivuokon lehtiä on käytetty sisäisesti virtsaneritystä lisäämään, munuaiskivien hoitoon sekä ulkoisesti haavojen lääkintään. Tämän päivän tiedon mukaan on kuitenkin paras jättää vuokot rauhaan lääkinnällisessä mielessä, eikä niillä ole sairauksiin minkäänlaista tutkittua tehoa olemassa. Kannattaa siis vain ihailla niitä luonnossa ja luonnon ehdoilla.
Olen usein kirjoittanut täällä linnuista. Ja nytkin sen verran, että aamulla ”meidän oma” kurkipariskunta tuossa lähipellolla tanssivat soidintanssia siivet levällään. Ja järvi läikehtii jäistä vapaana… Mikä ihana valo ja kirkkaus näissä kevään aamuissa onkaan!
Niin, pitäisi mennä siivoamaan kukkapenkkejä. Kyllä, pitäisi varmaan pestä ikkunoitakin. Ja ihan varmasti pitäisi imuroidakin. Mikä siinä onkaan, että ihanasta aamusta ei voi nauttia ilman, että ajattelee heti epäkohtia, epäsiisteyttä, työtä? Eikö niitä voisi tehdä pilvisellä säällä yhtä hyvin?
Meille on selkeästi sisäänrakentunut ”Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki” eli muistanette tuon Max Weberin klassikon, joka teos käsittelee nimenomaan työtä ja työllä saavutettavaa varallisuutta ja sen edelleen kasvattamista. Kaikenlainen tuhlailu nähtiin omaan nautintoon tähtäävänä paheksuttavana toimintana. Myös antiikista lähtöisin olevat moraalikäsitykset, kuten hyveiden kunnioittaminen ovat kulkeutuneet halki vuosisatojen nykyiseen yhteiskuntaamme.
No niin. Taidanpa mennä tästä hetkeksi istumaan aurinkoon, olkoon se sitten (Weberin mielestä) miten paheksuttavaa tahansa. Ja jätän siivouksen tuonnemmaksi. Joihinkin pilvisiin päiviin…

23. huhti, 2021
Kohti kaksoiskuntalaisuutta

Tänään ajattelin kirjoittaa nykytrendistä, monipaikkaisuudesta, joka on voimistunut nyt korona-aikaan, mutta joka on varmasti ollut ”kytemässä” ajatuksissa jo paljon aiemminkin. Varsinkin moni kaupunkeihin ajautunut maalaislähtöinen miettii paluuta omille juurille, maaseudun rauhaan. Monilla työikäisillä onkin tänä päivänä etätyömahdollisuus eli työtä voi tehdä missä tahansa. Olemme siis tässä suhteessa uudenlaisen asumismuodon ja -mahdollisuuksien äärellä, joka mahdollisuus ei välttämättä olisi tullut ajatuksiin ilman koronan vaikutuksia.
Minäkin muuten olen matkalla kohti kaksoiskuntalaisuutta, koska äitini kuoleman (93-vuotiaana noin puolitoista vuotta sitten) jälkeen lunastin Sastamalan Kiikoisissa sijaitsevan lapsuudenkotini eli yli 200 vuotta vanhan maatilan rakennuksineen päivineen itselleni. Ei, taloudellisesti se tuskin oli järkevä kauppa, mutta kulttuurihistoriallisesti arvokas miljöö jokimaisemineen on minulle itselleni arvokas ja tärkeä.
Talossa (tai taloissa ja muissa vanhan maatilan rakennuksissa, peloilla ja metsissä) on asunut, elänyt, kyntänyt, kylvänyt ja niittänyt monta sukupolvea, täältä on myös lähdetty sotaan, josta on palattu rikkinäisenä, mutta hengissä. Siksi arvostan suuresti sukupolvien perintöä ja henkeä, jonka aistii kaikkialla rakennuksissa, pelloilla ja metsässä sekä jokirannan rauhassa, hiljaisuudessa ja kauneudessa.
Vanhat esineet, huonekalut, maatilan erilaiset työkalut ovat tietysti asia erikseen. Siis kaikki, aivan kaikki on säilytetty sanomalehdistä alkaen, mutta perinpohjaiseen siivoamiseen vanhimmassa päärakennuksessa en kuitenkaan aio tarttua, ehkäpä jätän sen seuraavalle sukupolvelle. Tai sitä seuraavalle….
Kun etsin Kiikoisista kuvaa, jonka olisin tähän liittänyt, löysin oheisen kuvan itsestäni! Olen toki tämän julkaissut jossain aiemmin (en muista missä) ja nyt se lävähti esiin netin syövereistä. Kuva on 1970-luvulta ja olen tässä noin 16-17-vuotias. Huomatkaa punaiset hiukseni (joita silloin häpesin kuten myös pisamia kasvoillani) ja kuttu, nimeltään Vuokko, joka hamuaa haitarin näppäimiä.
Vuokko-kuttu oli luonteeltaan varsin kiukkuinen, puski ja puri kaikkea, joka tielle osui, mutta silti sitä pidettiin, hoivattiin ja lypsettiin – ja tehtiin maidosta kutunjuustoa, joka oli suurta herkkua. Kutunjuusto sopii hienosti myös salaattiin, tämä vihjeeksi kaikille lukijoille. Kuttu on muuten kiikoislaisuuden symboli, joka oli myös vaakunassa eli siksi tämä kuva on historiallinen ja tärkeä, ainakin minulle!
Enää en ole soittanut enkä omistanut haitaria vuosikausiin, mutta tuohon aikaan oli trendi, että ”kaikki kiikoslaiset soittaa jotain peliä”. Tuolloin (v. 1975) menin mukaan silloiseen Kiikoisten soittokuntaan eli puhallinmusiikin pariin, myös pelimanniryhmässäkin soittelin kansanmusiikkia, joka ”puhallus” onkin sitten kantanut rakkaana harrastuksena näihin päiviin asti. Ja matka jatkuu…
Siis tällaisia ajatuksia tuli mieleen tänään ja kun satuin lukemaan monipaikkaisuudesta Maaseutubarometri 2020-julkaisusta, jossa mainitaan, että maaseutu on läsnä yhä usemman kansalaisen arjessa. Barometrin mukaan maaseutu on hyvän elämän paikka 61 % suomalaisista. Ja tämän kyllä allekirjoitan itsekin, vaikka minulla ei olekaan kokemusta kaupunkiasumisesta. Olen aina asunut maalla, myös täällä Hämeenkyrössä, ja näin on hyvä.
Voit tutustua Maaseutubarometri 2020-aineistoon täältä: www.maaseutupolitiikka.fi

2. touko, 2021
Uusia alkuja – mitä meillä oli ennen Floraa?

Tämän kirjoituksen otsikon voi ymmärtää monella tavalla ja niin on tarkoituskin. Näin keväällä elämme aina ikään kuin uutta alkua, ja kevään ihme on aina yhtä uusi. Myös koronanjälkeinen aikakausi on yksi uusi alku, koska monia toimintoja jouduimme (osittain pakon edessä) opettelemaan uudelleen tai ainakin tekemään asioita toisin. On sanottava samoin kuin se vanha mainos, että ”mitä meillä oli ennen Floraa”?
Koska päiväkeskus Aurinkorinne, työpaikkani siis, on ollut suljettuna kohtalaisen pitkään, olen sen aikaa käynyt 4 päivänä viikossa hoivakoti Siljankodilla, joka on siis tarkoitettu muistisairaille asiakkaille. Ja todellakin, tämä aika on ollut antoisaa monella tavalla: olen saanut tutustua huipputyyppeihin (niin asiakkaat kuin henkilökuntakin) ja mikä parasta, olen saanut olla luomassa uusia alkuja! (kts. oheinen kuva)
Kyllä, aloitimme kutomaan 10×10 cm. lappuja ainaoikein-tekniikalla eri värisistä langoista ja lankakerien lopuista (saimme lahjoituksina pari ostoskassillista erilaisia lankoja) ja aika monet asiakkaat alkoivat kutoa – siis neuloa – puikoilla kuten ennenkin. Monet ovat muistaneet taas, miten neulepuikkoja käytetään, vaikka se aluksi tuottikin pieniä hankaluuksia. Ja käsityöpöydän ympärillä on rattoisaa, kun samalla jutellaan niitä näitä ja kuunnellaan musiikkia vanhoilta ajoilta.
Niin, että mitä noista neulelapuista sitten tehdään? No vaikka mitä: hartiahuiveja, torkkupeittoja, mitä vaan hyödyllistä tai hyödytöntä, vaikka taidetta seinälle, mitä vaan, joka tuottaa iloa sielulle ja silmille. Pääasia kuitenkin, että asiakkailla on käsityön iloa, joka on samalla väriterapiaa, koska monet (jotka eivät kudo) haluavat hypistellä lappuja, asetella niitä pöydällä tiettyyn järjestykseen – ja vain katselevat niitä. Minun tehtäväni tässä prosessissa on ollut lähinnä luoda uusia alkuja, eli lappusten alkuun kutominen. Kun alku on hyvässä vauhdissa, on siitä hyvä jatkaa eteenpäin.
Aurinkorinteestä sen verran, että se avautuu lähiaikoina. Mutta koska minä en ole enää vastuussa tiedottamisesta, ohjaan käymään kunnan kotisivulla www.hameenkyro.fi. Siellä pitäisi olla kaikki ajantasainen tieto myöskin Aurinkorinteen osalta. Samoin kuin kuntosalinkin osalta.
Vappu tuli ja meni eikä tänäkään vuonna sitä juhlittu mitenkään erikoisesti. Juuri tähän outoon kevääseen sopii hienosti minulle läheinen laulu 1970-luvun poliittisen laululiikkeen ajoilta eli Agit Prop- yhtyeen Natalia: ”Maa vieras on ja kylmä kevät sen…”
Kuuntele vaikka täältä tämä hieno sävellys ja sanoitus: https://youtu.be/Rt5BQMxgZ8o

8. touko, 2021
Orvokkeja äidille – Ne Me Quitte Pas

Eilen kävin hautausmalla Sastamalan Kiikoisissa ja vein äidin haudalle orvokkeja. Räntä/vesisateessa orvokkiasetelma lienee oikea vaihtoehto, ja koska paikka on lisäksi tuulinen, kesäkukat eivät todellakaan vielä ole ajankohtaisia. Maisema, joka avautuu kirkkomaalta, on aina kaunis: järvi avautuu alempana sinisenä, riippuen tietysti kulloisestakin säätilasta.
Tälle hautausmaalle esivanhempiani on haudattu jo ammoisista ajoista eikä sillä ”sukukierroksella” tarvitse tehdä isoa lenkkiä. Kaikki ovat haudattu lähekkäin, ja myös naapurit (kyläläiset) ovat täällä lähellä, kuten ovat talotkin kotikylässäni. Äitini tosin ei ollut alunperin kiikoislaisia vaan kotoisin Tyrväältä, kuten itse aina sanoi. Äitini kotitalo sijaitsee Kotajärvenmaassa, joka oli äitini syntymän aikoihin nippanappa Mouhijärven puolta ja äitini aloittikin koulunsa silloisessa Vesunnin koulussa. Avioiduttuaan isäni kanssa, hän kuitenkin palasi juurilleen eli isänsä synnyinkylään ja siksi Kiikoinen on ollut myös hänen tärkeä kotiseutunsa aina.
Tätä sukuhistoriaa voisin kirjoittaa vaikka miten ja kuinka paljon, mutta tämä ei ole siihen oikea foorumi. Mutta meille kaikille on kuitenkin tärkeää tiedostaa juuret, alkukoti ja perimää pidemmällekin, jos mahdollista. Nykyään siihen onkin paljon mahdollisuuksia esimerkiksi erilaiset geeniteknologiaan perustuvat yritykset, jotka maksua vastaan voivat sylkinäytteestä tutkia jopa 20 sukupolvea taaksepäin!
Toisaalta ihan kaikkea ei tarvitse ihmisen tietää. Minä en haluaisi tietää mitään esimerkiksi todennäköisyyksistä sairastua joihinkin perinnöllisiin tauteihin. Minusta on paljon kiinnostavampaa olla tietämätön näistä ja monesta muustakin asiasta, elää hetket kerrallaan ja ratkaista tilanteita ja mahdollisia ongelmia vasta sitä mukaa kun niitä eteen tulee. Ja ainahan ongelmikin tulee, se on väistämätöntä, mutta ihmisen todellisesta voimasta ja viisaudesta kertoo se, ettei niitä murehdi etukäteen. Miksi kuluttaa energiavarastojaan hyödyttömän murehtimiseen kun elämää voi elää paljon hauskemmin? Jokaisella päivällä kun on kuitenkin aina omat juttunsa eikä juuri mitään voi tietää ja murehtia) etukäteen.
No niin, palaan vielä eiliseen ja hautausmaalle sen verran, että kun syvissä ajatuksissa sieltä lähdin, autoradiosssa soi tämä: https://youtu.be/nNsWRaminTk

Eihän klassikko (Jos nyt menet pois) Ne Me Quitte Pas liity varsinaisesti äitienpäivään, kaipaukseen ja hyvästeihin kylläkin, mutta minua tämä koskettaa monella tavalla juuri tässä kohtaa sekä useissa muissakin elämän käännekohdissa. Jokaisella on toki oma musiikkinsa ja -makunsa, mutta kirjoittajan vapaudella voin tuoda tässä esiin mitä itse haluan. Ja se on huikea ajatus!
Toivotan kaikille äideille, isoäideille ja äideiksi haluaville hyvää ja kaunista äitienpäivää!

16. touko, 2021
Vanhan viehätys

Kyllä. Vanha voi olla viehättävä ja tyylikäs, ja todella myös muutenkin fiksu ja filmaattinen. Nyt tarkoitan samalla sekä ihmisiä että esimerkiksi huonekaluja sekä muuta sisustamista. Vaikuttaa siltä, että tämäkin trendi on taas noussut koronapandemian vanavedessä, koska monet ihmiset ovat palanneet juurilleen maaseudun rauhaan ja huomanneet, että esimerkiksi joku vanha kulunut laatikosto tai senkki onkin äkkiä ihanan rustiikkinen ja juuri sen vuoksi tavattoman ihana. (Kuva ohessa: kuvituskuva)
Minun lapsuudenkodissani (joka on nyt yksin minun omistuksessani) on säilytetty aivan kaikki viimeiset 200 vuotta, joten siinä mielessä perkaamista ja siivoamista kyllä riittää. Mutta en halua pitää siinä kiirettä, koska minulla ei ole mikään hoppu mihinkään. Minun ei tarvitse siivota ja järjestellä ketään varten, ei tarvitse saada mitään paikkaa tai huonetta ”esittelykuntoon” kuvattavaksi, vieraita varten tai mitään muutakaan varten. Kaikki siivous ja tuunaus on suunnattu vain itseäni ja lähipiiriä ajatellen, jotta voi viettää näitä ohikiitäviä ihmisen hetkiä juuri siellä missä pitääkin eli oman suku- ja kulttuurihistorian äärellä kaikessa rauhassa ilman hälinää ja hössötystä.
Niin, kun ihminen ikääntyy jotenkin turha kiire jää pois kuin itsestään. Ja jää pois paljon muutakin ”kuormaa” sielun syövereistä, jota painoa on tiedostamattaan kantanut mukanaan kenties kaikki elämänsä vuodet. En osaa eritellä nyt, mitä se kaikki on, mutta äkkiä vaan huomaa muutoksen ja jotain hävinneen. Useimmiten tuo kadonnut tai kadotettu on ollut jotain aivan turhaa ja turhuutta, jonka on kai nuorempana kokenut jotenkin ”tarpeelliseksi”, jota ilman ei ole muka voinut elää tms.
Olen huomannut, että samaa hävikkiä tapahtuu myös ihmissuhteissa, vaikka karsintaa ei tekisi mitenkään tietoisesti ja tarkoituksella. Toki ihminen muuttuu eikä todellakaan muutos tapahdu vain itsessä vaan myös ystävä- ja tuttavapiirissä. Muutos on aina hyväksi, vaikka joitakin tapahtumia ei heti ymmärrä ainakaan itselle hyväksi. Kuitenkin hetken kuluttua ymmärtää, että juuri näin pitikin tapahtua, että tämä tai tuo suunta oli selvästikin tähtiin kirjoitettu viitta, jota tietä en välttämättä olisi itse valinnut.
Niin. Ihmisen tulisi osata lukea merkkejä, joista kai koko elämä muodostuu. Mutta monet meistä länsimaisen sivistyksen ihmisistä kulkee elämäänsä kuin laput silmillä, näkemättä, kuulematta, tuntematta, vaikka monet vastaukset ns. suuriin kysymyksiimme on suoraan edessä. Jääkäämme pohtimaan näitä ja nautitaan samalla suvisesta sunnuntaista.
”Ei mikään virta ole niin nopea kuin elämä. On ilta kun ehtii joen ylitse” (Sallinen: Ratsumies)

23. touko, 2021
Reunalla – ajatuksia vaalitorilla

Vaikka alunperin ajattelin etten kirjoita tässä blogissani vaaleihin liittyvää asiaa, mutta nyt kuitenkin teen poikkeuksen ja kirjoitan vaaleista. Olen siis ehdolla Hämeenkyrön valtuustoon 4.lle kaudelle ja eilen oli kampanjamme avaus Kyröskosken torilla täällä Hämeenkyrössä. No, sää sattui olemaan kolea ja sateinen, mutta onneksi ei ihan saavista kaataen satanut. Koleudesta huolimatta tunnelma oli lämmin ja mukava. Ja hernesoppaa taisi mennä 60 litraa!
Toki jaoimme soppaa myös astioihin kotiin vietäväksi, mutta aika moni söi kuitenkin paikan päällä. Ja siinä samalla jutustelimme niitä näitä vaaliasiaa ja vähän sen vierestäkin. Kyllä, puolueita oli edustettuna muutamia ja pysyimme aika tiukasti omissa raameissa eli toimimme kokoontumisrajoitusten puitteissa, ainakin yritimme niin tehdä. Ja käytimme maskeja, hanskoja, käsidesiä ja turvavälejä.
Oli mukavaa ja suuri ilo taas nähdä ihmisiä kasvotusten ja vaihtaa kuulumisia. Koronavuosi on ollut turhan pitkä varsinkin heille, jotka ovat joutuneet elämään enemmän tai vähemmän eristyksissä. Monia keskusteluja kävinkin juuri siitä eli yksinäisyys koskettaa liian monia ihmisiä ja monet ovat kokeneet itsensä jollain tavalla hylälytksi: eivät koe enää olevansa täysivaltaisia yhteiskunnan jäseniä, ovat ikään kuin sivussa, hyllyllä, reunalla.
Vaalitori siis sujui hyvin, mutta jälkipolemiikkia on tullut melkoisesti. Ei, ei yksin meidän ryhmälle vaan yleisesti torilla markkinoimisesta. On kuitenkin sanottava, että ihmiset ovat perinteisesti ties miten kauan kokoontuneet toreille ja siellä ovat kaikki saaneet olla samanarvoisesti mukana. Mutta koska tämän asian selvittely on kesken, en puutu asiaan nyt tämän enempää.
”Ethän himmennä toisen valoa loistaaksesi itse kirkkaammin” (tuntematon ajattelija)

30. touko, 2021
Toisesta elämästä

Olen kirjoittanut monesti ennenkin satunnaisista kohtaamisista, jotka voivat parhaimmillaan seisauttaa ajan, pysäyttää kellon viisarit ja ajattomuus on äkkiä totta – eikä siinä hetkessä ole läsnä mitään muuta. Juuri näinä päivinä olin jälleen yhden tällaisen kohtaamisen äärellä: juttelimme niitä näitä, vanhoja muistoja sekä myös elämän kipukohtia, siis mitä kaikkea voi ihmisen elämään mahtua parhaimmillaan ja pahimmillaan. Mutta samaan aikaan tuon jutustelun takana muistin (ja näin kuin sieluni silmin) kuvia nuoruudesta, joka nyt tuntuu kuin se olisi ollutkin jonkun toisen elämää, ei minun, ei meidän aikaa eikä yhteisiä muistojamme.
Muistan tuon 1970-luvun alun onnettomuuden kuin eilisen päivän. Moottoripyöränsä vauhti saattoi olla liian kova kaarteeseen, jonka takana oli paljon teräviä kivenlohkareita. Viikkojen tajuttomuuden jälkeen hän palasi kuin ihmeen kautta takaisin elämään, hymyili kuten ennenkin aina kun tavattiin, mutta pyörällä hän ei enää koskaan ajanut. Kuvan pyörä ei liity tarinaan.
Tapasimme siis äskettäin. En kertonut hänelle – enkä kaiketi ole kertonut koskaan – että olen kirjoittanut vuosia sitten hänestä novellin Poika ja pyörä, joka on julkaistu novellikokoelmassani Jälkeen kahdeksantoista (Kustannus HD, 2005). Siis novelli perustuu todellisuuteen vain väljästi, mutta pohjatarina on juurikin tuo nuoruudenaikainen onnettomuus. Kirjailija ja kirjallisuudentutkija Alli Kantola on kirjoittanut ko. teoksestani arvostelun/kritiikin, joka ei kaikilta osin ole kovin mairitteleva, mutta ilmeisesti hän jotenkin pitää kirjoitustyylistäni:
”Novellikooste Jälkeen kahdeksantoista osoittaa, että aiheiden ja ilmaisun skaalaa riittää. Kerronta on yhtä sävykästä ja uskottavaa oli kertoja sitten sotaa käyvä mies tai itkumuurilla aikamatkoja tekevä nainen — novelli ”Tehdas” kuvaa isäntien ja kanttorin viinahöyryisen metsästysretken. Korven keskellä alkutilaan meneminen antaa krapulaisen kanttorin vielä urkujensa ääressäkin viipyä juhlallisesti ”suurten metsien hiljaisuudessa, kuunnella erämaan ikivanhoja tarinoita, sanoja ja kuiskauksia toisesta maailmasta, toisesta elämästä, toisesta ajasta”.
Hienointa työtä on novelli ”Mies muurilla”, jossa täyteläisen aistielämänsä hyväksymä kertoja seisoo Jerusalemin Itkumuurilla ja juutalaismiehen katseen siivittämänä irtoaa aikamatkalle ikiaikaisiin Pyhän maan tapahtumiin. Novelli ”Ostoksilla” kuvaa yllättävällä tavalla seksin läpäisevää aikaamme, mutta ”Yö Marin kanssa” onkin jo kauhukertomus. Novellissa ”Poika ja Pyörä” aikatajunta liikkuu edestakaisin ennen kohtalon hetkeä. Eri aikatodellisuuksien yhtaikaiselle läsnäololle rakentuu myös hieno viimeinen novelli ”Metsästäjät”. (Alli Kantola 2006)
Jos joku haluaa lukea ko. kirjaa, sen varmasti löytää kirjastoista. Minulla itselläni on jäljellä kaksi kappaletta, yksi Alli Kantolan arvioima kappale täynnä lyijykynämerkintöjä ja toinen täynnä hampaan jälkiä. Ei, ei minun, vaan silloisen koiramme, joka tykkäsi pureskella vähän yhtä jos toistakin. Onneksi ei sentään ihmisiä.
7. kesä, 2021
Raja minun ja maailman välillä

Tänä päivänä ja tässä maailmanajassa tarvitsemme voimaa. Jokainen meistä tarvitsee, eikä voimaantumiseen välttämättä tarvita suuria elementtejä, vaikka media onkin pullollaan mahdollisuuksia hiljaisuuden retriitistä voimajuomien kokkikursseihin.
Useinkin näissä kursseissa ja koulutuksissa on kyse järjestävän tahon taloudellisista intresseistä, koska takana on tietenkin liiketoiminta. Ja valitettavasti on myös niin, että useinkin näissä käytetään hyväksi ihmisen hädänalaista tilaa eli tarjotaan ”apua”, joka sattumalta maksaa ns. maltaita.
Kirkko ja kaupunki-verkkolehdessä on järjestetty kysely voimavaatteesta eli toisin kuin monilla tavaroilla ja esineillä, vaatteilla on erityinen suhde muistiin, muistoihin ja aisteihin. Voimavaatekyselyyn tuli 185 vastausta. Monille kyselyyn vastanneille voimavaate on vaate, asuste tai koru, joka on aiemmin kuulunut jollekin läheiselle ihmiselle, kuten omalle vanhemmalle, sisarukselle tai puolisolle. Usein rakas henkilö on edesmennyt:
”Säilytän vaatekaapin perällä muiden vaatteiden seassa ukkini vanhaa flanellipaitaa. Se on lämmin, ja voisin joskus käyttää sitä yöpaitana. Ukki kuoli jo ennen syntymääni, ja paita on ainoa asia, joka minulla häneltä on. Olen kuullut ukista niin paljon tarinoita, että voin hyvin kuvitella hänet. Tuntuu kuin tuntisimme, vaikkemme ole koskaan tavanneet.” – Nainen, 39
Myöskin minun isovanhempani ovat kuolleet ennen kuin olen itse syntynyt, joten muistot heistä kulminoituvat esineisiin, ei välttämättä enää vuosikymmenien jälkeen mihinkään vaatteeseen. Tosin isoäitini ”kirkkosilkit” eli neulakorun avulla hartioilla tai päässä käytetyt huivit ovat säilyneet. Näitä ei siis nimetty tuolloin huiviksi vaan pelkästään silkiksi. Minä en olen kankaiden asiantuntija enkä osaa sanoa onko materiaali oikeasti silkkiä, mutta uskoisin kuitenkin niin, koska silkit ovat erittäin vanhoja ja joita pitää kuulemma säilyttää sanomalehteen käärittynä. Ja niin olen tehnyt- ja tuulettanut silloin tällöin.
Vaatteet toimivat yhdistävänä tekijänä myös toimittaja-kirjailija Laura Pörstin ja hänen isoäitinsä välillä. Pörsti vietti kuukauden liikuntakyvyttömän isoäitinsä luona noin vuosi ennen tämän kuolemaa. Mummolan vintiltä Pörsti löysi kukkakuvioisen aamutakin, joka näytti uuden puolen isoäidistä. Vinttikomerossa roikkuvien vaatteiden ja niihin liittyvien tarinoiden kautta Pörsti ja isoäiti löysivät uudenlaisen yhteyden. Pörsti kirjoitti aiheesta kirjan Viimeinen vuosi – Muistiinpanoja muutamista vaatekaapeista (Gummerus 2021). Kirjassa Pörsti tarkastelee pukeutumista muun muassa yhteiskuntaluokan, sukupuolen ja erilaisten tunteiden, kuten häpeän, näkökulmasta.
Voimavaatteekseen Pörsti nimeää isoäidiltä saadun Suoma-merkkisen vaalean villakangastakin. − Takki on painava, ryhdikäs ja laadukas. Kun laitan sen päälleni, ryhtini kohenee vähän ja tunnen oloni tyylikkääksi ja itsevarmaksi. Villakangas hylkii likaa eikä tunnu kärsivän tuulesta eikä tuiskusta. Takki on sopiva raja minun ja maailman välillä, ja ajattelen, että se antaa minusta toivomani kuvan. Käytän sitä läpi talven niin töissä kuin puistoissa lapsen kanssa.
Pörstille on merkityksellistä, että takki on hänen isoäitinsä vanha. Takkiin on tallentunut isoäidin maailma ja unelmat. − Ajattelen, että tämä vaatekappale yhdistää minua isoäitiini, juuriini ja myös kotimaahan. Takki on tehty Suomessa. Sen ovat tehneet sellaiset ihmiset, joiden kieltä ja maailmaa ymmärrän. Takki tuntuu jollakin tavalla sopivan kokoisen maailman edustajalta.
Kuvassa on Euran emännän puku, joka varmasti olisi minulle – monien sukupolvien satakuntalaisena – yksi voimavaate, jos nimittäin sellaisen omistaisin koruineen päivineen. Mutta en omista ja toistaiseksi tyydyn vain katselemaan pukua museoissa ja kuvissa. https://fi.wikipedia.org/wiki/Euran_em%C3%A4nn%C3%A4n_puku

13. kesä, 2021
Vaalien varjoissa

Juuri tänään 13.6.2021 en voi välttyä kirjoittamasta vaaleista, koska juuri tänään on kuntavaalien varsinainen äänestyspäivä. Minäkin olen ehdokkaana Hämeenkyrön valtuustoon Vasemmistoliiton listalta nyt neljännelle (ja viimeiselle) kaudelleni. Tiedän toki ettei koskaan saisi sanoa ”ei koskaan”, mutta tällä hetkellä kuitenkin tuntuu, että (jos tulen valituksi) kausi osaltani jääköön viimeiseksi.
Pääsin ensimmäisen kerran valtuustoon vuonna 2008 ja olin viimeisimpiä läpimenijöitä eli aika pienellä äänimäärällä (muistaakseni 54 ääntä) satuin pääsemään valtuutetuksi tuolloin. Vuoden 2012 vaaleissa sain 82 ääntä ja 2017 kuntavaaleissa 147 ääntä ja olin kunnan ”äänikuningatar”. Tällä kerralla uskon ylittäväni riman jälleen, mutta toki toisinkin voi käydä. Hyväksyn tuloksen olkoon se mikä tahansa. Klo 20 asti kansa puhuu ja sen jälkeen pulinat pois.
Nämä kesävaalit ovat olleet erikoista aikaa. Vaalien siirto ei ollut minusta hyvä ajatus, vaikka toki koronatilanteen mukaan toimittiin. Ainakin minulla motivaatio karkasi hetkeksi, mutta onneksi se kuitenkin palasi. Vaalijulisteiden töhriminen ja muu häirintä on ollut törkeää ja ikävää seurattavaa. Itse olen saanut kampanjoida kaikessa rauhassa eikä minkäänlaista ongelmaa ole tullut vastaan.
Oikeastaan olen saanut runsaasti positiivista palautetta, kannustusta ja tukea myös tahoilta, joista sitä kaikista viimeiseksi olisin odottanut. Kampanjaani – vaikken nyt kovin näkyvästi ole esillä ollutkaan – on sanottu hillityksi ja tasokkaaksi, ja että osaan puhua ihmiselle ihmisen kielellä. Ja että puhun pitkällä sosiaali- ja poliittisen työn kokemuksella niin, että jokainen varmasti ymmärtää. Niinpä juuri. Tähän voin sanoa vain kuin J. L. Runeberg Vänrikki Stoolin tarinoissa: Jotakin ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin…
Valtakunnan tasolla näiden vaalien varjoissa on tapahtunut vaikka mitä, enkä nyt lähde niitä tässä tarkemmin edes erittelemään. Ruotsalainen TV-sarja Har jag något val eli Vaalien varjoissa (2019) käsittelee somevaikuttamista, valeuutisia, mielipiteisiin vaikuttamista sekä algoritmeja (joista en ymmärrä mitään), mutta sarjan Elin Almén yhdessä jaksossa käsittelee erityisesti tilannetta, kuinka Ruotsin poliittiset puolueet pärjäävät sosiaalisessa mediassa tapahtuvien vaikutusyritysten kanssa? Mitä kuplautumisella tarkoitetaan, ja kuinka algoritmt vaikuttavat somen uutisvirtaan? Väittäisin, että samankaltaisia asioita tapahtuu myös Suomessa. Vaalien varjoissa-sarja on muuten katsottavissa Areenasta, jos kiinnostaa.
Eli äänestäjän kyllä kannattaa olla tarkkana näinä aikoina ja aina vaalien alla, koska ”vaikuttaminen” voi olla erittäin hienovaraista eikä ihminen välttämättä huomaa ollenkaan tietynlaista vedätystä. Sillä sitähän se pahimmassa tapauksessa on. Minä kuitenkin uskon, että ihmisen (ehdokkaan) teot puhukoot puolestaan ja uskon myös jokaisen äänestäjän omaan arviontikykyyn karsia ns. jyvät akanoista. Äänestäminen kannattaa aina!
Poliittinen sivustoni löytyy täältä: http://westergard-raija.simplesite.com

21. kesä, 2021
Kesäöiden valossa

Nämä kesäyöt ovat suomalaisen luonnon parasta ja kauneinta aikaa. Juuri näinä aikoina on ihmisen onni ja omituisuus, ettei tarvitse pitkiä yöunia: miksi nukkua kun voi olla valveilla juuri nyt, kun kesäyön taika on parhaimmillaan?
No, minä en nuku juuri enempää myöskään pimeänä vuodenaikana, enkä ole nukkunut koskaan. Jollekin se voisi olla kärsimys, mutta minulle vähäunisuus on ollut aina mahdollisuus, koska voin esimerkiksi kirjoittaa heti aamuvarhaisella – jolloin myös kirjoitan (ainakin omasta mielestäni) parhaimmat tekstini.
Historia tuntee useitakin vähäunisia, kuten esimerkiksi ranskalainen sotilas, sotapäällikkö ja poliitikko Napoleon Bonaparte (1769-1821), jonka kerrotaan nukkuneen noin 4 tuntia yössä. Hän voitti sotajoukkoineen suuria historian lehdille päätyneitä taisteluita mm. Austerlitzissä ja Tilsitissä, mutta Waterloon vuonna 1815 hän hävisi. Napoleonin elämä oli varsin mielenkiintoinen monella tavalla, mutta juuri nyt en halua viipyä sotahistoriassa tämän enempää.
Kuntavaalit olivat ja menivät ja omalta kohdaltani varsin hyvin. Sain 94 ääntä, eniten omassa ryhmässäni ja olen erittäin tyytyväinen tulokseen. Elokuussa siis aloitan neljännen valtuustokauteni Hämeenkyrön kunnanvaltuustossa ja teen sen hyvillä mielin: olen oikealla tiellä ja matka jatkuu! Tosin vielä ei ole selvinnyt, mille paikalle poliittisessa hallinnossa tulen asettumaan, mutta toivottavasti valinta tulee olemaan rehti ja oikeudenmukainen.
Haluan siis nyt kiittää tätäkin kautta kaikkia äänestäjiäni: Lämmin ja nöyrä kiitokseni luottamuksesta! Matka siis jatkuu ja karavaani kulkee!

2. heinä, 2021
Kultareunainen kesä

Vaikka keskikesän mystinen ja huikea hetki on jo takana, silti kesä jatkuu, kesä. Juuri äsken joku (taisi olla telkkarissa) mainitsi liittyen kaiketi elokuvan kuvauksiin, että tällaisena kultareunaisena kesänä myös elokuvan työstäminen onnistuu eri tavoin kuin esimerkiksi sateisina ja pilvisinä päivinä. Olen täysin samaa mieltä. Juuri tällä kesällä näyttää olevan erityinen kultareunus, en tiedä miksi, mutta näin se vaan on.
Minulla alkoi loma. Töistä siis, mutta kokouksia on edelleen syystä, koska kuntavaalit siirrettiin niinkin myöhään kesään, ja siksi poliittiset mandaattineuvottelut siirtyivät niinikään. Veikkaan, että tuskin vielä ensiviikollakaan saadaan valmista tähän asiaan. Omalla kohdallani saattaa käydä hyvin tai sitten ei. Suunnitelma B on kuitenkin kirkkaana mielessäni, enkä epäröi ottaa sitä käyttöön jos tilanne niin vaatii. Mielenkiintoisia aikoja siis odotettavissa.
Mitään lomasuunnitelmia minulla ei ole. Matkoille en lähde, enkä oikeastaan mihinkään paitsi kakkoskotiin Sastamalaan, jossa on aina pientä ja mukavaa puuhasteltavaa. Eikä aina niin pientäkään, mutta mukavaa kuitenkin. Minä en ahdistu tekemättömistä töistä, kuten joku saattaa ahdistua. Olen oppinut sietämään keskeneräisyyttä, koska eihän tämä maailma ole koskaan valmis muutenkaan. Jos olisi, se vasta olisikin ahdistavaa.
Tuossa ikkunani takana on vanha kukkapenkki, jossa juuri nyt kukkii kauniisti vuohenputket. Olen antanut sille periksi, koska en kuitenkaan pärjää tälle kasville jokakesäisessä eloonjäämistaistelussa. Vaikka sitä kuinka nyhtäisi maasta irti, aina jotain juuria jää, ja nostaa jälleen päätään toisesta paikasta entistä ehompana. Mutta toki ihan oikeita kukkiakin tuosta penkistä vielä nousee, katsotaan nyt sitten miten kauan. Viimeinen keino on tasoitella kukkapenkki ruohonleikkurilla ja nauttia pelkästä nurmikosta.
Siispä ei oteta tällaisena kultareunaisena kesänä pulttia rikkaruohoista, siivoamisesta eikä mattopyykistä (vein toissapäivänä ensimmäisen satsin pesulaan) eikä varsinkaan kaappien järjestelemisestä. Eikö kaikista tärkeintä olekin sielunrauha, aurinko ja linnunlaulu?

11. heinä, 2021
Erilaisia olemisen tapoja

Minulle tulee postilaatikkoon muutamia numeroita Kotimaa-lehteä erään lehtitilaukseni kylkiäisenä. Ei muuten ole ollenkaan pöllömpi lehti tämä, siis Kotimaa, joka on kristillinen sanomalehti ja käsittelee paljon muutakin asiaa kuin uskonasiaa. Oikeastaan, jos Kotimaa sattuu olemaan laatikossa, tartun tähän lehteen ehdottomasti ennen päivän Aamulehteä!
Kotimaan numerossa 2.7. -21 on mielenkiintoinen artikkeli filosofi ja kirjailija Tuomas Nevanlinnasta, joka oli myös kuntavaaliehdokkaana ja tulikin valituksi Helsingin kaupunginvaltuustoon Vasemmistoliiton listalta. Tämän vuoden Herättäjäjuhlilla – joita vietettiin parisen viikkoa sitten virtuaalisesti – Nevanlinna puhui uskonnollisesta ja filosofisesta luokkajaosta: – Filosofiasta puhutaan hienona ja mielenkiintoisena, mutta teologia ja varsinkin kirkko jakavat ihmisten mielipiteet. Filosofia on kuitenkin yläluokkaisempaa, sovinistisempaa ja rasistisempaa kuin kristinusko, joka alkoi alaluokkaisena kansanliikkeenä.
Tänäkin kesänä, siis jo toisena koronakesänä monet kesätapahtumat ja festivaalit on peruttu, myöskin nämä em. uskonnolliset kesäjuhlat, joita on Herättäjäjuhlien (kuva ohessa menneitten vuosien eräästä juhlasta) lisäksi vanhoillislestadiolaisten Suviseurat. Nämä kaksi suurimpaa, joissa molemmissa olen joskus itsekin käynyt ehkäpä silkasta uteliaisuudesta, mutta myös mielenkiinnosta. Ja olen myös sitä mieltä, että näillä olkoon myös paikkansa Suomen suvessa, kunhan koronatilanne niin suo.
Tämä huumaava helle ei muuten sovi kaikille. Ei ainakaan minulle, ja siksipä vietän aikaani pääasiassa omissa ympyröissä kaukana lähipiirin ulkopuolisista ihmisistä. Oikeastaan käyn vain ruokakaupassa ja silloinkin edelleen maskiin tiukasti sonnustautuneena. Ja todennäköisesti käytän maskia koko loppuikäni ainakin, mitä tulee huolestuttaviin koronauutisiin mm. Intiasta.
Elämme siis sangen epävarmoja aikoja. Toiset meistä kykenevät sietämään epävarmuutta sangen pitkään, mutta toiset eivät ja se tuo mukanaan erilaisia ongelmia ja olemisen tapoja. Tuomas Nevanlinnan mukaan körttiläisyyden lähtökohta on juurikin uskonvarmuuden vastakohta, siis epävarmuus? Siis tämä lisättynä aikamme erilaisiin ilmiöihin on todettava, että myös epävarmuudesta on tullut uusi normaali!

23. heinä, 2021
Hetkiä menneiden sukupolvien seurassa

Nyt kesälomallani olen innostunut freesaamaan lapsuudenkotini vanhoja huonekaluja. Viimeisin (ja työläin) kohde on ollut peilipiironki, joka oli aina ennen mielestäni iso, kolkko sekä erittäin rumaksi maalattu. Kuva ohessa on samantyyppinen ja tällaiseksi sen haluankin, kunhan vielä löydän sopivaa maalia.
Aiemmin kunnostin pari ns. renginkaappia, tosin näistä toinen taitaa olla ”piiankaappi”, koska on lasiovinen ja sinne laitoinkin kaikki huushollista löytämäni ruusukuvioiset kahvikupit tasseineen, kermakkoineen ja sokerikkoineen – joita ei valitettavasti tule juuri koskaan käytettyä. Toinen kaappi toimii eteisen pöytänä lattiatasossa ja hyvin toimiikin juuri siinä. Molemmat kaapit peräisin 1800-luvulta, sisälsi kaikkea mahdollista käytetyistä partakoneen teristä rautanauloihin. Puhdistus ja tuuletus ulkoilmassa kesti kauan.
Myös valokuvia olen lajitellut ja siinä on niinikään puuhaa vielä pitkiksi ajoiksi. Paljon minulle tuntemattomia ihmisiä tuijottaa kuvissa kasvot vakavina, pyhävaatteet päällä asettuneina kuvattaviksi joko yksin tai ryhmässä. Kuvissa näkyy ihmisen pyhä ja arki, juhlat, koulumaailma, ystävät, kuolemakin. Oma lukunsa on sodan kuvat, joita on todella paljon. Isäni ei tietääkseni kuvannut itse, mutta ilmeisesti hän tilasi kuvia aina kun oli mahdollisuus. Useimissa kuvissa on myös hän itse: lumipuvussa konekiväärin kanssa, ryhmäkuvassa korsun päällä, sotasairaalassa toipilaana…
Kesälomaa on vielä jäljellä yksi viikko, ja ihan mielenkiinnolla taas odottelen tulevaa aikaa niin työ- kuin kuntapolitiikan rintamilla. Mielenkiintoisia aikoja on odotettavissa kummallakin osa-alueella, mutta toimeen on tartuttava taas entistäkin vahvemmin. Ja koronataistelu vaan jatkuu sekin, ja näyttää siltä ettemme pääsekään siitä eroon vähään aikaan, jos koskaan.
Mutta ihmiskunta on selvinnyt suuremmistakin haasteista ja tulemme selviämään tästäkin. Tai ainakin sopeutumaan ja kehittämään siihen uusia keinoja, tekemisen tapoja, jollaisia ei välttämättä olisi mietitty ilman koronaa. Ihminen on sopeutuvainen ja kekseliäs, kunhan sille annetaan mahdollisuus tai kun ei ole vaihtoehtoja.
Kesä hehkuu nyt kypsänä ja raikkaana, kohta viljapellot ovat kultaa ja illat tummia. Nautitaan vielä hetki suven suloisuudesta ennen kuin kesä kääntyy syksyyn…

2. elo, 2021
Pitkänhuiskea syyskaunotar ja muita mietteitä

Juuri nyt kukkivat kultapallot (rudbeckia laciniata) ja kauniita ovatkin niin kauan, kunnes sateen vuoksi kaatuilevat sikin sokin – ellei ole muistanut niitä sitoa tai leikata. Minä tapaan nykyisin leikata näitä ajoissa, ovat kauniita maljakossa sekä sisällä että ulkona, ja lyhyempinä eivät sitten kaadu niin helposti. Ja kukkivat silti edelleen, koska ovat sangen runsaskukkaisia.
Loma meni menojaan ja työt alkoivat taas. Aurinkorinteen osalta asiakkaat tulevat huomenna. Tosin torstaina kuullaan Pirkanmaan (ja Hämeenkyrön) uudet koronarajoitteet, joten jälleen olemme ns. veitsenterällä eli voidaanko pitää putiikki auki, millaisilla rajoituksilla vai pitääkö jälleen laittaa ovet säppiin. Tuskin sentään joudumme täysin sulkemaan, mutta tosiasia kuitenkin on, että jälleen korona on kiihtyhyt ja Hämeenkyrössäkin väkilukuun suhteutetuna on paljon uusia tartuntoja.
Mutta näillä mennään syksyä kohti ja odotellaan mitä tuleman pitää. Toivottavasti pysymme terveinä, koska se on kaikista tärkeintä. Tunnen monia, jotka ovat sairastuneet koronaan ja tunnen monia, jotka ovat parantuneet. Minun tuttavapiirissäni ei ole kukaan joutunut teholle saati kuollut, joten kyllä me tästä selviämme, vaikka perin ikävä tauti onkin sairastaa ja varsinkin sen vakavampi muoto. Voimia sairastuneille.
Nyt elokuun alusta alkoi uusi valtuustokausi ja pikkuhiljaa alkaa vamistautuminen syksyn kokouksiin. 16.8. on ensimmäinen uuden valtuuston järjestäytymiskokous ja siitä se sitten taas lähtee. Mielenkiintoisia aikoja siis tulossa.

13. elo, 2021
Linnut

Pelkäsin lapsena lintuja, ja oikeastaan pelkään vieläkin. Pystyn toki elämään lintujen läheisyydessä ja ihailemaan niitä, mutta mielellään turvallisen etäisyyden päästä.
Pikkulintuja en pelkää ja ne joskus tulevat ihan lähelle, joka on mukavaa. Ne muuten tykkäävät huilun äänestä ja tulevat soittaessani kuuntelemaan ja keikuttelevat ja kallistelevat päätään puolelta toiselle syreenipuskassa. Varmaan ajattelevat, että ompa tuolla linnulla kummallinen lauluääni!
Kun olin lapsi, metso hyökkäsi kimppuuni. Se pyöri ympärilläni, piti kovaa ääntä ja ja tavoitteli kurkkuani terävällä nokallaan. Jähmetyin kauhusta jo siinä vaiheessa kun lintu syöksyi pusikosta siivet levällään ja päästi kurkustaan koputtavaa ja suhisevaa ääntä. Se oli silmissäni valtava (koska itse olin pieni) enkä pystynyt puolustautumaan mitenkään. Onneksi mukana oli aikuisia, jotka hätistivät tämän soitimella olevan urosmetson matkoihinsa. Mutta tapahtuma oli kauhea enkä unohda sitä koskaan.
Mutta linnuista vielä jatkan, koska viimeisimmässä Makasiini-lehdessä on Jorma Luhdan kiinnostava artikkeli otsikolla Hiljainen katastrofi, joka käsittelee Pohjoisen jäämeren lintutilannetta. Tämä meri on ylikalastettu ja tyhjenemässä helposti pyydettävästä pikkukalasta, joka pulestaan on elinehto merilintujen olemassaololle.
Viime päivinä olemme saaneet lukea huolestuttavia uutisia/tiedeyhteisöjen näkemyksiä mm. merivirroista, niiden liikkeistä, mahdollisesta golf-virran pysähtymisestä, jonka seurauksia ei kukaan vielä tiedä. Nämä muutokset voivat tulla eteen ihan kohta tai tuhansien vuosien kuluttua.
Vielä on kirjoitettava koronasta sen verran, että todellakin ihmettelen ihmisiä, jotka eivät ota koronarokotusta. Minusta se on vastuutonta ja itsekästä, koska katastrofin keskellä ei voi ajatella vain itseään. Ja mehän elämme koko ajan katastrofia, miksikä muuksi tätä aikaa voisi enää kutsua?

20. elo, 2021
Kun ihminen ei riitä

Olen joutessani lukenut tiedeartikkeleita liittyen ihmisen evoluutiohistoriaan. Ei, en aio pitkästyttää lukijoitani näillä, mutta mielenkiintoisia asioita tulee esiin varsinkin, kun pohtii ihmiskunnan tätä päivää ja tulevaisuutta. Aivot muuten ovat olleet tärkeä tutkimuskohde nimenomaan ihmisen kehityskaarta ajatellen simpanssinkaltaisesta eläimestä nykyihmiseen.
Uteliaisuus on ihmisen tärkeimpiä ominaisuuksia mitä tulee nimenomaan aivojen kehittymiseen. – En tiedä vastausta siihen, miksi toiset ovat uteliaampia kuin toiset. Haluavat kyseenalaistaa tai kehittää itseään. Uteliaisuus on kuitenkin meihin kaikkiin sisäänrakennettu ominaisuus. Se saattaa esimerkiksi työelämässä toisinaan unohtua, mutta uskon että on herätettävissä. Kiinnostus ja uteliaisuus voi lähteä vain ihmisestä itsestään, aivotutkija Katri Saarikivi selvittää.
Nykypäivänä puhutaan paljon tekoälystä, mutta ihmisen toiminta sisältää sellaisen inhimillisyyden, johon tekoäly ei pysty. Ainakaan vielä, mutta varmaan lähellä sellainenkin on. Ihmisen arkeen tulee rutiineja ja tapoja hyvin helposti, koska aivot pyrkivät säästämään energiaa. Katri Saarikiven mielestä ihmisen ei kannata käyttää aikaansa ja aivojensa potentiaalia rutiineihin. Aivot puolestaan hyötyvät siitä, että niitä käyttää. Ihmisen aivot uusiutuvat läpi elämän ja syntyy uusia aivosoluja, mutta ne pitää myös ottaa käyttöön. Oppiminen pelastaa uusia aivosoluja.
Ihmisen aivot ovat vielä salaisuuksia täynnä, vaikka niitä onkin tutkittu jo iät ja ajat. Pohdin myös, että sinne mahtuu myös paljon negatiivista, sellaistakin, mitä ei välttämättä tarvitsisi, kuten esimerkiksi selän takana juonittelua ja suhmurointia, jollaisen kohteeksi itse jouduin viime keväänä ja kesänä pahaa aavistamatta, äkkiä ja yllättävästi. Onneksi kaikki meni juonittelusta huolimatta hyvin ja niin kuin olin suunnitellutkin.
Mutta tästä episodista johtuen minun oli siirrettävä muutamia ihmisiä (ns. kavereita) syrjään elämästäni eli suoraan ”mappi Ö.n” ja pysyvästi, vaikka heitä joudunkin kohtaamaan silloin tällöin. Minun lähipiiristäni ovat kuitenkin poissa. Enkä mieti mitä ajattelevat minusta nyt, eihän leijonakaan mieti, mitä lampaat ajattelevat.

30. elo, 2021
Hiljaisuuden lähteillä

Nykyisin lienee muodikasta käydä hiljaisuuden retriitissä. Toki ymmärrän sen, koska tämä nykymaailman meno on perin kaaoottista, työelämä samoin ja toisille työn, koulun ja perheen pyörittäminen on jatkuvaa kiirettä ja touhua niin ettei välttämättä ajattelemiseen ole aikaa ollenkaan.
Ihmisen pitää ajatella. Syventyä rauhassa oman mielen maisemiin, tunteisiin ja muistoihin ja siihen tulee olla oma tilansa, aikansa ja hetkensä. Siksi monille järjestetyt hiljaisuuden retriitit ovat tärkeä voimavara henkiseen jaksamiseen. Mutta mitä retriitti oikeastaan on? Oraakkeli nimeltään Wikipedia määrittelee retriitin näin: Retriitti eli retretti on vetäytymistä arkielämästä ja hiljentymistä esimerkiksi hengellisistä syistä tai stressin välttämiseksi. Länsimaiden kristillisistä, hiljaisuutta korostavista retriiteistä käytetään usein sekaannusten välttämiseksi nimityksiä hiljaisuuden retriitti ja hiljentymispäivät, sillä on olemassa sellaisiakin retriittejä, joiden ajatus perustuu runsaalle keskustelulle.
Esimerkiksi Utön ja Örön saarilla järjestetään retriittejä, mutta ihan omassa hiljaisuudessaan voi pitää retriittiä, jos niin haluaa ja siihen on mahdollisuus. Itse osaan vetäytyä maailmasta helposti eikä minua häiritse mikään, koska osaan sulkea puhelimen ja muut laitteet tarvittaessa ilman minkäänlaista tuskaa tai vierotusoireita. Ja keskityn aivan johonkin muuhun, alkuperäiseen minuuteeni poissa kaikesta ns. tavallisesta ja – kuten esimerkiksi nyt alkavan syksyn ja talven pimeillä – ihailen tähtitaivasta ja ihmettelen nousevaa kuuta ja kuuntelen hiljaisuutta. Siinä on kaikki.
Kyllä, hiljaisuutta voi kuunnella ja se onkin parasta kaiken kiireen ja hälinän jälkeen. Mikä siinä onkaan, että aina muka pitää olla taustalla jotain ääntä? No, toki itsekin kuuntelen Yle 1.stä, mutta osaan kyllä sulkeakin sen. Joku sanoi, että pitää aina radiota auki, koska silloin tinnitus vaimenee! No syy on sekin. Ja meidän koira muuten tykkää radiosta ainakin yksinollessaan, ehkäpä hiljaisuudessa on jotain epäilyttävää? Uskon myös, että näin voi ajatella moni ihminenkin, ja siksi hiljaisuutta pitää opetella niin merkilliseltä kuin se kuulostaakin.
Mutta ihminen oppii ja sopeutuu. Myös hiljaisuuteen ja ajattelemiseen, joka on tärkeä elementti matkalla hyvään elämään, ihmisyyteen ja inhimillisyyteen, joka ei ole aina itsestäänselvyys tässä maailman ajassa. Valitettavasti.

6. syys, 2021
Ihmisen asu

Kuuntelin eilen radiosta (autossa matkalla mökiltä kotiin) mielenkiintoisen kuunnelman, joka kertoi tyttären ja muistisairaan äidin monitasoisesta suhteesta. Kuten usein ennenkin, aluksi en kiinnittänyt kuunnelmaan juurikaan mielenkiintoa, jotain puhetta vaan kuului, mutta kun kertoja (kuunnelman nainen, tytär) kertoi arjestaan, laitoin radion isommalle: käyn töissä, käyn kaupassa, käyn äidillä, käyn kotona, käyn jumpassa, töissä, äidillä, kaupassa, töissä…
Siis onko tuo kuunnelma kirjoitettu minusta, minun elämästäni vielä pari vuotta sitten, kun äitini oli vielä elossa? No ei tietenkään yksin minusta, vaan monista, monista omaistaan oman työn ohella hoitavista naisista, tyttäristä, jotka tasapainoilevat arjen pyörityksessä juuri kuin tässä kuunnelmassa. Ja kuinka paljon läheistään hoitavia ihmisiä Suomessa on? THL.n mukaan omaishoitajia on noin 50 000, mutta todellisuudessa määrä on paljon isompi, koska moni (en myöskään minä) koskaan ollut virallisen omaishoitajan statuksella. Mutta: kävin töissä, kaupassa, kotona, äidillä, kokouksessa, töissä, äidillä, kaupassa…
Kuunnelman äidillä on muistisairaus, joka etenee vääjäämättä. Viimein tulee aika, kun hän ei enää pärjää kotona ja tytär joutuu valitsemaan hoitopaikan. Näin tapahtui myös omalla kohdallani, vaikka äitini tapauksessa kyse oli muista vakavista sairauksista – ja vanhuudesta. Mutta edelleen: kävin töissä, kaupassa, kotona, äidillä Esperissä, kotona, töissä, kokouksissa, kaupassa, äidillä sairaalassa, töissä, kaupassa, äidillä saattohoito-osastolla, kappelissa…
Niin. Joku voisi kysyä, että oliko minun pakko ottaa hoivavastuu omaisestani? Ei tietenkään ollut, tein sen vapaasta tahdostani ja hyvillä mielin. Eikä se ollut raskasta. Se oli ilo. Ei, se oli enemmän. Se oli kunnia, kunniatehtävä äidille, ihmiselle, sotaveteraanin leskelle.
Mutta siihen eiliseen kuunnelmaan. Asu on assosiatiivinen kuunnelma, joka kertoo naisen ja hänen muistisairaan äitinsä suhteesta. Nainen käy hoitamassa Alzheimerin tautiin sairastuvaa äitiään. Nainen unohtuu vaatekaupan sovituskoppiin. Nainen riisuu ja pukee. Pukee ja riisuu. Kuunnelma leikkaa arkisesta mielensisäiseen ja humahtaa eri aikatasoille. Se käsittelee muistia, hoitamista, riisumista ja pukemista.
Kuunnelman on käsikirjoittanut ja ohjannut Katariina Numminen. Kuuntele Asu täältä: https://areena.yle.fi/audio

13. syys, 2021
Ruotsinsalmi – kohtaloni

Taide merkitsee minulle paljon. Olen elämäni aikana käynyt lukuisissa eri taidenäettelyissä sekä kotimaassa että ulkomailla. Ehkäpä pysäyttävin kokemus on ollut Pietarissa, siis Eremitaasissa, mutta paljon muitakin taidenäyttelyitä on ollut, jossa yksinkertaisesti aika pysähtyy ja menettää merkityksensä. Esimerkiksi Gallen-Kallelan Sammon taonta Ateneumissa pysäyttää aina. Ja muitakin on, joita en nyt tässä kohtaa ala luettelemaan.
Onnekseni minun ei tarvitse omistaa taidetta. Tai toki jotain omistan, mutta ne eivät ole keräilyharvinaisuuksia eivätkä mitenkään arvokkaita siltä osin, mutta kauniita toki – ja useimmissa ”komiat raamit”. Taiteen omistamisen sijaan minulle siis riittää, että voin käydä teoksia katsomassa paikoissa, jossa ne pääsevät oikeuksiinsa toisin kuin yksityiskodeissa, joissa on harvoin oikeanlainen tila oikealle taiteelle. Toki jossain olen näitäkin tavannut, mutta harvoin.
Paitsi perinteisiä taideteoksia, museoissa voi nykyään kohdata huikeita virtuaalisia elämyksiä, kuten esimerkiksi Merikeskus Vellamossa Kotkassa. Kesäkuussa siellä avautui huikea Kohtalona Ruotsinsalmi-näyttely. Monivuotinen näyttely kertoo nykyisen Kotkan edustalla vuonna 1790 käydyn Itämeren merkittävimmän meritaistelun ja sen jälkeen rakennetun linnoituskaupungin tarinan ennennäkemättömällä tavalla. Vaikuttavan tarinan kertomista näyttelyn keinoin on valmisteltu jo vuosia, ja nyt näyttelyn toteutuksessa voitiin hyödyntää myös 3D-mallinnoksia ja uusinta peliteknologiaa. Näyttely on avoinna noin vuoteen 2027 asti.
Kotka kutsuu siis jälleen. Tunnen muutenkin Kotkaan tietynlaista vetoa, koska siellä (kaupunginteatterissa) pyöri parisen vuotta sitten esitys, Mar1a918, joka sai innoituksensa minun kirjoittamasta teoksesta Maria, naissotilaan tarina (ilmestyi e-kirjana v. 2017, alkuperäinen vuodelta 2007). Näytelmä paneutui suomalaiseen radikalismiin, sen syntymekanismeihin usealla tasolla jne. Lue lisää täältä: http://westergard-raija.simplesite.com/441351886
Mutta vielä Ruotsinsalmen meritaisteluun v. 1790. Kuka muistaa lukeneensa siitä? Itse en tiedä siitä paljon mitään, siksi tämä näyttely kiinnostaakin. Kiinnostaa erityisesti pienten ihmisten kohtalo suurvaltojen puristuksessa. Kohtalona Ruotsinsalmi -näyttely tuo uusia näkymiä niin suomalaisten, ruotsalaisten kuin venäläistenkin kohtaloihin Kustaan sodassa. Valokuvaaja Elina Simosen ottamat historiallisten henkilöiden modernit muotokuvat tuovat inhimillisen näkökulman historiaan.
Sodan raadollisuus vyöryy uusimman virtuaaliteknologian keinoin kymmenmetrisen seinän mitalla ympärillesi. Intensiivinen taisteluesitys avautuu ympärillesi yli 35 neliömetrin kokoisena kaarena. Sen kokemiseen et tarvitse virtuaalilaseja tai muita laitteita, vaan voit liikkua tilassa vapaasti historian tapahtumiin tutustuen. Käy tutustumassa traileriin tästä: https://youtu.be/dQgnK5z6Ejo
Nyt ei oikein enää mitään lisättävää tässä kohtaa. Historiaa voidaan esittää monella tavalla ja tämä Kohtalona Ruotsinsalmi-näyttely vaikuttaa täysin ennenkokemattomalta ja myös siksi, koska meritaistelut ylipäätään ovat olleet aina muka ”jossain muualla” kuin Suomessa, mutta eipä ole enää. Hienoa, että sotahistorian tämäkin puoli tuodaan esille ja todella hienosti.

25. syys, 2021
Muuttoja ja muutoksia

Kuluvalla viikolla saimme jälleen seurata kurkien muuttoa kohti etelää. Itsekin näin ainakin kaksi isoa auraa, enkä ehtinyt laskemaan lintujen määrää. Mutta arviolta kymmeniä ellei satoja lensivät ja rupattelivat, jota ilman lintuauroja taivaalla ei välttämättä edes huomaisi. Mutta todellakin ovat erittäin äänekkäitä ja olisi kiva tietää MISTÄ he juttelevat. Ainakin he kuulostavat paikoitellen närkästyneiltä: ”Hei, älä töni! Katso mihin lennät, pysy rivissä! Seuraava johtoon! Rivit suoraksi! Väsyttää, laskeudutaan syömään välillä…
Kurkia on muuten monia lajeja ja viereisessä kuvassa on Mantsurian kurkia, jotka ovat pääväriltään valkoisia, vähän mustaa siivissä ja päässä sekä punainen päälaki. Näitä ei ole Suomessa vaan viihtyvät nimensäkin mukaisesti Venäjän itäosissa ja Japanissa. Mantsurian kurjista on muuten laajasti tunnettu laulu Kurjet, joka kertoo toisesta maailmansodasta ja että kaikki kaatuneet sotilaat eivät oikeasti kuole vaan muuttuvat ”valkokurjiksi”. Vuonna 1969 julkaistun laulun on säveltänyt Jan Frenkel dagestanilaisen runoilijan Rasul Gamzatovin runoon. Sen levytti ensimmäisenä Mark Bernes. Siitä tuli yksi suosituimmista sotaa kuvaavista lauluista silloisessa Neuvostoliitossa ja myös monissa muissa maissa.
Gamzatov sai runoonsa idean Japanissa, jossa hän näki Hiroshiman pommituksen muistomerkin ja kuuli paikallisesta uskomuksesta, että sairas ihminen voi parantua taittelemalla paperista kurkia. Hän kuuli, miten eräs ydinpommin uhri, nuori tyttö, oli epätoivoisesti taitellut tuhatkunta paperikurkea mutta kuoli siitä huolimatta säteilyvammoihin. On sanottava, että laulut ovat todellakin suruista tehty, murehista muovaeltu, kuten Kalevalassa kirjoitetaan.
Niin, elämä on aina muutoksessa, linnut lähtevät, luonto kääriytyy syysasuun ja illat hämärtyvät aina vaan aikaisemmin. Tiede-lehdestä luin, että koko maapallo on oikeastaan hitaasti liikkuvaa massaa, jonka liikettä ilmastonmuutos nopeuttaa. Arktisten jäätiköiden sulaminen ei nosta ainoastaan meren pintaa vaan se voi nostaa myös maan pintaa, joka tuntuu oudolta. Mutta toki on selvää, että sademäärät saattavat kasvaa ja vesistöjen pintakorkeudet nousta. Nyt siis ei enää kannattaisi rakentaa mökkejään ihan vesirajaan (paitsi ponttoonien päälle).
Tänään en ole vielä nähnyt kurkia, mutta niiden päämuutto – kuulemma – on vielä edessä. Tähyilkää siis taivaalle lähipäivinä ja kuunnelkaa, mitä kurjilla on asiaa. Ehkäpä haluavat jotain kertoa myös meille ihmisille.
Jos haluat, voit kuunnella Kurjet täältä: https://youtu.be/DmsGZ2JaaGk

3. loka, 2021
Jotta ihmiskunta jäisi eloon

Katselin (tai oikeastaan kuuntelin) tänään telkasta Flinkkilä & Kellomäen Kohtaamisia, jossa haastateltavana oli professori, akateemisen maailman kauhukakaraksikin tituleerattu ja aikoinaan Åbo Akademiin proffaksi jo 30-vuotiaana nimitetty Alf Rehn. Tällä hetkellä Rehn toimii designin, innovaation ja johtamisen professorina Tanskan Odensen yliopistossa.
– Kotona oli joskus pulaa ruuasta, mutta ei koskaan kirjoista. Se oli pelastus, Rehn sanoo ja jatkaa puolitosissaan, että toisenlaisissa oloissa hänestä olisi voinut tulla alkoholisti tai rikollinen. – Minua on aina kiinnostanut enemmän rikkominen kuin kokoaminen. Kun tutkin rajoja, niin se on vähän kuin rikollisen tapa katsoa maailmaa, etsiä ne heikot kohdat. Onneksi löysin tieni yliopistomaailmaan, missä kaltaiseni oudotkin hiipparit saavat olla sellaisia kuin ovat.
Arvostan Rehnin ajattelussa – toki luovuutta – mutta myös, että hän puhuu arvostavasti ja kunnioittavasti ikäihmisistä: – Olen pitkään jo puhunut siitä, että me keskitytään aivan liikaa lasteni ikäisiin parikymppisiin. Eihän niillä ole edes varaa ostaa kaikkea sitä roinaa, mitä heille innovoidaan. Rehnin mielestä pitäisi keskittyä esimerkiksi ikäihmisiin. Siellä on valtava, monipuolinen joukko ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita maailmasta – ja joilla on myös rahaa. – On naurettavaa ajatella, että ihminen on innovaatiokentän ulkopuolella sillä hetkellä kun hänelle alkaa tulla ryppyjä. Rehn myös jatkaa, että eivät kaikki eläkeläiset ole sairaita ja köyhiä. Hän innostaa keksimään uusia ratkaisuja, jotta ihmiskunta jäisi eloon.
Kun nyt päästiin ikäkysymykseen ja vanhuuteen ylipäätään, on vielä kirjoitettava Ikäinstituutista, jonka sivuilla silloin tällöin käyn lukemassa artikkeleita ja mielenkiintoisia blogeja. Tottakai ”blogisti lukee blogeja” eli tietenkin seuraan aktiivisesti muita kirjoittajia. Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto VALLI ry.n toiminnajohtaja Virpi Dufva kirjoittaa blogissaan otsikolla Miksi kukaan ei kysy eräästä ystävästään, jonka asunnon seinällä on taulu, hiilipiirros, jossa teksti: ”Vanhuus on sitä, että tietää kaikki vastaukset, mutta kukaan ei kysy.”
Siis todellakin. Onhan selvää, että ikääntyneillä ja vanhoilla ihmisillä on valtavasti kokemus- ja osaamispääomaa, jota tulisi osata hyödyntää luovasti, jalostavasti ja rakentavasti. Nämä valitettavasti jäävät yhteiskunnassa suurelta osin tai kokonaan hyödyntämättä. Ja – kuten Alf Rehn yllä mainitsee, ikääntyvillä on paljon enemmän mm. taloudellisia resursseja olla luova, innovatiivinen ja uutta kokeileva. Mitä muutamasta rypystä ja liikakilosta on haittaa, jos elämä on hauskaa ja mielenkiintoista!
Niin, ihminen ei elä ainoastaan leivästä. Tarvitaan myös sirkushuveja ja luovaa ajattelua sekä erilaisuuden sietokykyä. Emme todellakaan ole kaikki tehty samasta savimuotista (onneksi), toiset lähtevät merelle ja toiset jäävät satamaan. Kummanko valinnan sinä tekisit?

12. loka, 2021
Liian paksu joutseneksi

Tiedän, kirjoitan usein linnuista. Osaksi syystä, että minulla on jonkinsorttinen fobia – tai jos ei ihan fobiaa, mutta ainakin pelkään joitakin lajeja. Siitä huolimatta (tai ehkäpä juuri siksi) nuo siivekkäät olennot kiehtovat minua suuresti.
Mutta siis, taas tapasin varsin äkäisiä joutsenia ajaessani kauppaan Hämeenkyrön Sasin kohdalla jonain päivänä viime viikolla. Isompi populaatio oli pellon puolella, mutta muutama tepasteli ajotiellä, eivätkä todellakaan pitäneet kiirettä väistämiseen. Nämä linnut katselivat minua vihaisena (onneksi olin autossa) ja kävelivät ylpeinä ja korskeina edestakaisin muina joutsenina, vaikka ajoinkin aika lähelle. Minulla on valkoinen auto, joten luulivatko he kenties minua hieman isommaksi lajitoverikseen? Melkein ”kuulin” kun motkottivat: ”Toivottavasti tuo paksukainen ei yritä mukaan meidän ryhmään”…
Todellakin, olisi mielenkiintoista tietää oikeasti, mitä eläimet meistä ihmisistä ajattelevat ja puhuvat. Olen varmaan ennenkin kertonut, että osaan ”keskustella” meidän koiran kanssa, joka tuntuu ymmärtävän minua paljon enemmän kuin voisi kuvitella. Tito on saksalaissyntyinen vähän yli 8-vuotias sileäkarvainen saksanseisojauros, jonka haimme pentuna meille suoraan sikäläiseltä kasvattajalta. Muistan reissun hyvin. Oli kesäkuu 2013 ja Ruotsin, Tanskan ja Saksan maisemat kauneimmillaan. Iso-Beltin ja Juutinrauman sillat upeita nähtävyyksiä ja liikenne sujui hienosti. Olimme reissussa muutaman päivän ja Tito otti heti minut uudeksi ”emokseen” ja liimautui tiiviisti syliini. Ja vieläkin luulee ajoittain olevansa sylikoira, vaikka painaa noin 50 kiloa.
Tito on ollut mahtava metsästyskoira, parhain meidän seisojista (niitä on ollut kolme Titoa ennen), sairauksia ei ole ollut ennen kuin viime keväänä ja kesänä, jolloin alkoi aristamaan oikeaa etutassua. Harvinainen ja sisäsyntyinen verisuonisyöpä, sanoi eläinlääkäri ja suositteli joko amputointia tai lopetuspiikkiä, elinaikaa ei kuitenkaan luvattu kovin kauaa. Tassusta läheltä polvea leikattiin kuitenkin ns. enemmät rustottumat pois (koska niin halusimme) eikä elinaikaa siltikään luvattu kovin pitkään. Kesä oli siksi hieman alakuloinen, vaikka Tito toipuikin hyvin leikkauksesta ja oli muutenkin virkeä.
Nyt lokakuussa Tito on elämänsä kunnossa taas. Leikkausarpi on täysin parantunut, ei aristele mistään, juoksee normaalisti ja kävi jokasyksyiseen tapaan Lapissa riekkojahdissa. Ja lääkäri suositteli parisen kuukautta sitten nukutuspiikkiä! Toki Titon vointi saattaa romahtaa koska tahansa (jos syöpä on totta ja/tai etenee nopeasti), mutta näin maallikon näköalasta vielä ei ole merkkejä sellaisesta. Uskon, että Titolla on edessä vielä monia hyviä vuosia. En kerro lääkärin nimeä, mutta sen sanon ettei ihan todesta kannata ottaa kaikkia diagnooseja, se on tässä elämässä jo todettu moneen kertaan. Myös ihmislääkärien kohdalla!
Niin, siis Tito osaa lukea ajatuksiani ja mielentiloja. Tito osaa kertoa esimerkiksi, jos postiauto on kulussa, että nyt kannattaisi hakea Aamulehti. Lisäksi hän ”tietää”, mihin milloinkin menen ja myös sen, milloin hän pääsee mukaan. Ja tottakai koiralle pitää puhua paljon, kuten kaikille eläimille. Mistä me voimme tietää miten paljon ne ymmärtävät? Itse väittäisin, että ymmärtävät paljon enemmän kuin moni ihminen!
Ei, niille Sasin joutsenille en puhunut mitään, vaikka toki olisin voinut vääntää sivu-ikkunan auki, mutta kun en uskaltanut. Olivat sen verran aggressiivisen oloisia, että katsoin parhaaksi vaan jatkaa matkaani.

20. loka, 2021
Matkailu avartaa

Matkalla – lyhyelläkin – näkee ja kokee todellakin kaikenlaista. En tosin ole matkustellut lähes kolmeen vuoteen muualla kuin Sastamalassa, siis Kiikoisissa. Todella harvoin käyn enää Tampereella, en ainakaan omalla autolla enkä varsinkaan keskustaan halua lähteä, koska siellä pelkkä pysäköiminenkin on vaikeaa (ja kallista) ajamisesta puhumattakaan.
Eräs Kyröskoskella asuva tuttava kerran ihmetteli, että ”asutpa sinäkin korvessa”. Eipä hän tullut ajatelleeksi, että ”korpiseudulta” pääsekin julkisilla todella hyvin, eikä tarvitse ajaa kuin noin 5 km.n päähän Nokian Linnavuoreen, josta jo pääsee Nyssen kyytiin. Junallakin pääsee mukavasti 20 minuutissa Tampereen keskustaan, jos ajaa Nokialle ja Porin junalle. Elättelen toivoa, että vielä joskus junat pysähtyisi Siuron asemalle, koska Karkussa juna jo pysähtyy, niin miksi ei Siurossa?
Niin, näin tuollaisen kyltin (kuva ohessa) joskus tien poskessa, en muista kylläkään missä se oli. Rauman seudulla ainakin näitä näkee aika paljon ja on minusta hauskoja, koska on käytetty omaa murretta. Millainen vastaava sopisi Hämeenkyröön? Vai sopisiko ollenkaan? Enkä tarkoita pelkästään murretta.
Vielä pari sanaa koronasta. On näköjään valmistauduttava kolmanteen rokotukseen. Sain viimeisimmän rokotteen huhtikuun puolivälissä eli yli puoli vuotta sitten. Ja näyttää siltä, että tuskin sekään riittää, koska korona on nähtävästi tullut ihmiskuntaan jäädäkseen. Täytyy vaan oppia elämään ns. korona-arkea jatkossakin. Muistettava suojautuminen ja käsidesi, ei kai tässä muukaan auta.
Rokotusvastaisia ihmisiä keskuudessamme tosin kyllä ihmettelen, mutta tietystikään se asia ei minulle kuulu muuten, paitsi veronmaksajana. Koska niinhän se on, että me veronmaksajat maksamme myöskin rokottamattomien mahdollisen tehohoidon. Joku taisi mainitakin, että jos todella on niin, ettei joku halua ottaa ilmaista rokotusta, niin pitäisikö hänen siinä tapauksessa allekirjoittaa sopimus, että suostuu maksamaan itse sairaustuttuaan ja myös mahdollisen tehohoidon kustannukset?
No niin, tänään syksy maalaa maisemaa tuulella ja sateella toisin kuin eilen, jolloin aurinko paistoi vielä täydeltä terältä. Lunta odotellessa! Eikä mielellään kovin suuria määriä kerralla, kiitos!

29. loka, 2021
Käsityöaktivisti

Osallistuin kevään korvalla tempaukseen ”Radikaalit ristipistot”, mutta valitettavasti työ ei ole vieläkään valmis, vaikka työ itsessään on vain lautasen kokoinen. En ole juurikaan harrastanut ristipistojen ompelua, mutta kyllähän se sujumaan olisi lähtenyt ja vielä jonain päivänä työ valmistuu. Tosin en vielä tiedä tekstistä, jonka siihen kirjailen, mutta kyllä se vielä tulee mieleen sekin aikanaan.
Siis että mitäkö käsityöaktivismi on? Politiikasta – tutkimuksesta ajankohtaisesti ja ajattomasti-sivuston mukaan Betsy Greerin jo vuonna 2003 lanseeramassa craftivismin käsitteessä näkyy käsityön ja poliittisen toiminnan symbioosi, uudenlaisen, vaihtoehtoisen aktivismin malli. Siinä poliittinen osallistuminen saa yksilöllisen toiminnan ja yksittäisten tekojen muodon konkreettisen käsillä tekemisen keinoin.
Craftivismi on ajatusten ja yhteiskunnallisten vaatimusten ilmaisua perinteisin käsityötekniikoin. Se on myös kollektiivista toimintaa vuorovaikutuksessa toisten kanssa, niin yhdessä tekemiseen perustuvissa ”yhteiskunnallisissa ompeluseuroissa” kuin sosiaalisen median muodostamissa yhteisöissä tai osana perinteisiä joukkoprotesteja.
Aktivisteja craftivismissa eivät yhdistä niinkään tavoite vaan keinot. Perinteisiä kädentaitoja ja yhteiskunnallista vaikuttamista yhdistävä toimintamuoto kokoaa ihmisiä hyvin erilaisista taustoista ja ikäryhmistä, ja tätä ovat vauhdittaneet erilaiset sosiaalisen median alustat ja yhteisöt, jotka mahdollistavat tekemisen tapojen, kokemusten ja craftivismin tuotosten jakamisen.
Lue lisää craftivismista täältä: https://politiikasta.fi/poliittisia-pistoja-mita-on-kasityoaktivismi/
Ja jos hermo ei kestä tehdä esimerkiksi kokonaista kanavatyötä alusta alkaen, voi esimerkiksi ostaa kirpputorilta edullisesti valmiin kanavatyön ja ommella siihen päälle mieleisensä lauseen puhekuplaan. Muuten, kirppareilla on tänä päivänä todella paljon hienoja käsitöitä myynnissä ja aivan pilkkahinnalla! Eikö enää arvosteta käsityön arvoa ja kauneutta saati työtunteja, mitä työn valmistamiseen on tekijältään mennyt?
Minä olen ollut aktivisti jo kauan, syntymästäni saakka, samoin kaikki sukuni naiset ja miehetkin. Äitini kutoi aina ja isäni teki taitavia puutöitä sekä myöskin suutarin töitä, minulle lapsena mm. huopikkaat. Myös poliittisesti olemme aktivoituneet muutenkin kuin käsityön saralla, esimerkiksi isoäitini veli oli paitsi hurja puukkojunkkari, myös vuoden 1918 aktivisti seurauksella, että päätyi Hennalan vankileirille, josta kuitenkin onnistui pakenemaan ja palasi (jalan metsäpolkuja, koska ei uskaltanut käyttää maanteitä) takaisin kotiin Kiikoisiin nälän ja tautien heikentämänä varsin huonokuntoisena, mutta kuitenkin hengissä.
Olen tästä isoenoni elämästä kirjoittanut monissa eri yhteyksissä ja puukkojunkkarivaiheitaan käsittelin mm. gradussani v. 2010, jota pääsette halutessanne lukemaan tästä linkistä: https://www.utupub.fi/handle/10024/66342 Vielä lisäyksenä, että jos em. tutkimustani haluaa lukea paperiversiona, kirjaa voi lainata Hämeenkyrön kirjastosta, josta näkee myöskin tapaukseen liittyvän kuvamateriaalin.
No niin, mitäs sitten muuta tässä harmaassa aamussa kuin käsitöitä tekemään. Tällä hetkellä kudon sukkia ilman puhekuplaa, mutta nuo ”kuplat”, ajatukset kyllä pyörivät päässäni eli käsillä tekemisessä – oli se mitä tahansa – on todella rentouttava ja rauhoittava vaikutus.
Käsityö on merkittävä yhteiskuntaa rakentava voima. (Heljä Järnefelt, 2006)

Tähän asti tekstit kopioitu ja painettu kirjaksi 4.11.2021 ( 10 kpl. painos oman perheen ja lähipiirin käyttöön).