- marras, 2021
Marraskuun aamu valkenee hitaasti ja jälleen on tullut vuodesta se aika, jolloin muistelemme edesmenneitä läheisiämme, kadonneita sukupolvia, viemme haudoille kynttilöitä ja katsomme itseämme kuin sisäänpäin. Myös luonto tekee niin tähän aikaan vuodesta. Niin sen pitääkin tehdä ja ihmisen samoin, jos on aikaa pysähtyä itsensä kanssa hetkeksi elämän pikaradoilla.
Minäkin katselen tällä hetkellä taakseni, sillä olen koonnut näistä blogipäivityksistäni kirjaa. Kuuden viimeisen vuoden ajalta tekstiä on syntynyt lähes 400 sivua ja painatan kirjaa ainoastaan 10 kappaletta (kirjapainon vähimmäismäärä) perheelle ja lähipiirille sekä annan lahjaksi ystävilleni, jotka eivät pääse blogiani lukemaan netistä. Siis en ”julkaise” tekstejäni tavallaan toiseen kertaan, en myy enkä markkinoi, haluan ainoastaan painattaa tekstini kirjaksi nyky- ja jälkipolville luettavaksi.
Tekstin kirjaksi työstäminen on työlästä, vaikka teksti onkin suunnilleen valmista eli olen jo kirjoitusvaiheessa yrittänyt karsia pahimmat painovirheet ja lievästä dysleksiastani (lukihäiriö) johtuvat virheet. Enää en siis koskenut itse tekstiin muuten, kuin poistamalla kuvat, osan nettiviittauksista ja kursiiveista. Tekstiä on todellakin kertynyt kuudessa vuodessa paljon, koska kirjoitin (ja kirjoitan edelleen) noin kerran viikossa suunnilleen pari sivua, joskus enemmän, joskus vähemmän.
Ja edelleen kirjoittaminen on minulle tärkeää, tavallaan ajattelen maailmaa juuri kirjoittamalla. Kirjoitan sekä hyvinä että huonoina päivinä, ja toisinaan kirjoitan itseäni ulos jostain näkymättömästä toiseudesta, jota en osaa sanoittaa muuten kuin kirjoittamalla. Kirjoittaja tarvitsee tottakai lukijansa ja onneksi teitä on ollut ja paljon, koska ihan lähipäivinä rikkoutuu blogini 100 000 kävijän raja! Kiitos kaikille lukijoilleni tähän asti! Ja matka jatkuu, kuinkas muuten.
Tänään tähän loppuun haluan kirjoittaa mestari Lao Tzulta 5 sitaattia:
Luonto ei kiirehdi, silti kaikki tulee nähdyksi. 2. Päästäessäni irti siitä mitä olen, minusta tulee se, mikä saatan olla. 3. Se, että sinua rakastetaan syvästi, antaa sinulle voimaa. Se, että rakastat syvästi, antaa sinulle rohkeutta. 4. Kun olet tyytyväinen ollessasi yksinkertaisesti oma itsesi etkä vertaile tai kilpaile, kaikki arvostavat sinua. 5. Tee vaikeat asiat niiden ollessa vielä helppoja ja tee suuret asiat niiden ollessa vielä pieniä. Tuhannen kilometrin matka on alkava yhdestä askeleesta.
- marras, 2021
Glasgow, katseita ja koskeuksia
Viime päivinä olemme eläneet melkoisessa uutisvirrassa, sekä kotimaassa että varsinkin maamme rajojen ulkopuolella. Taas olemme oppineet (vai olemmeko?) uusia termejä, kuten eduskunnan kyselytunnilla panin toistuvasti merkille: hybridipuolustus, jolla tarkoitetaan UE.n puolustusmenanismia hybridisodankäynnin varalle? Siis todellakin, mitä tällä oikeasti tarkoitetaan?
”Hybridissä ei korosteta mitään yksittäisiä turvallisuustekijöitä, kuten sotilaallisia toimia, vaan kysymys on voimien kokonaisuudesta. Mikään yksittäinen alue, valtio, organisaatio, ratkaisu tai toiminta ei sulje toistaan pois, kun Euroopassa kehitetään monipuolista turvallisuustoimien yhdistelmää parempaa tulevaisuutta varten. Kuten hybridiauton moottori yhdistää useita voimanlähteitä, voisi Euroopassa samalla logiikalla ajatella yhdistettävän erilaisia puolustusratkaisuja.” Lue lisää täältä: https://politiikasta.fi/euroopan-puolustus-on-hybridi/
Kansakuntien katseet ovat viime päivinä suuntautuneet myös Glasgow’n ilmastokokoukseen, josta olemme kuulleet uutisia esimerkiksi siitä, että ilmasto lämpiää aiemmin oletettua nopeammin, joka ei sinällään ole enää mikään uusi tieto: ”Ilmastonmuutos on punainen merkki, joka viestittää maailmanlaajuisesta hätätilanteesta. Tässä raportissa tuodaan esille ne tuhoisat vaikutukset, jotka jo koskettavat Eurooppaa. Niiden myös odotetaan pahenevan tulevaisuudessa, kommentoi YK:n ilmastotoimien apulaispääsihteeri Selwin Hart. Raportin mukaan keskilämpötilat nousevat eri puolilla Eurooppaa nopeammin kuin muualla maailmassa. Merenpinnat myös nousevat kaikilla Euroopan alueilla Itämerta lukuun ottamatta. Äärimmäisen kuumuuden yleistyminen on lisääntynyt viime vuosikymmeninä. Lämmön ennustetaan edelleen nousevan, jolloin jäätiköt, lumipeite ja lumikaudet vähenevät.”
Glasgow’sta on vielä kerrottava jotain henkilökohtaista eli olen käynyt kaupungissa vuosia sitten työmatkalla. Olin sillä vaalikaudella Fimlabin hallituksen jäsen, ja kävimme tutustumassa paikalliseen laboratoriokeskukseen Glasgow’ssa sekä kokoustimme. Hotelli oli historiallinen ja muistan myös monet säkkipillinsoittajat katukuvassa. Lisäksi vierailimme Edinburgissa, tosin pikaisesti yhden yön yli, koska matkan aikataulu oli kireä. Missään turistipaikoissa emme käyneet, mutta matka oli silti antoisa ja avartava kokemus monella tavalla.
Sen verran on vielä kirjoitettava linnuista (joihin minulla on siis pelko/rakkaussuhde), että juuri nyt syreenipensaassa ikkunan takana käy kova huiske. Virkkasin pusseja talipalloja varten ja ripustin niitä (kuten joka talvi teen) oksille, ja nyt näillä pusseilla riittää vierailijoita, pääasiassa talitiaisia. Viime talvena kävi myös punatulkkuja, mutta he ovat arempia lintuja ja tulevat vasta myöhemmin, kun muu syötävä luonnossa vähenee.
Niin, sanotaan, että maaäiti pitää huolen omistaan, mutta nykypäivänä en ole tuosta ihan varma myöskään ihmiskunnan osalta: ”Hälytyskellot soivat ja todisteet ovat kiistattomia. Kasvihuonekaasupäästöt fossiilisista polttoaineista ja metsien hävittäminen tukehduttavat planeettamme. Tästä johtuvat ongelmat asettavat miljardit ihmiset välittömään vaaraan. Jokainen lämpöasteen nousun murto-osa on merkittävä asia. Kasvihuonekaasupäästöt ovat ennätystasolla. Säämuutokset ja ilmastokatastrofit yleistyvät koko ajan. Näin ollen tämän vuoden YK:n ilmastokonferenssi Glasgow’ssa on niin tärkeä” YK:n pääsihteeri António Guterres sanoi raportin julkaisun ajakohtana 9. elokuuta 2021.
Ilmastokokous Glasgow’ssa jatkuu vielä tätä kirjoittaessa muutamia päiviä, mutta ainakaan itse en odota sieltä enää mitään uutta, en ainakaan positiivisia uutisia. Näyttää siltä, että samaan tapaan kuin meidän on opittava elämään koronan kanssa, meidän on opittava elämään myös ilmaston lämpiämisen ja sään ääri-ilmiöiden ristipaineessa. Tämä ”oppiminen” ei kuitenkaan päde niissä maissa, jotka merivesi kohotessaan huutoo pois. Tai siellä, jossa kuivuus tai tulvat tekee vääjäämätöntä tuhoaan eikä elämisen edellytyksiä enää ole. Näin syntyy uusia pakolaisvirtoja entisten lisäksi, josta ennen pitkää myös Suomi saa osansa. Oma ennustukseni on, ettei Suomen väkiluku vähene enää kovin pitkään, vaan nousee kohta aivan uudelle tasolle. Kysymys kuuluukin, että olemmeko valmiina?
- marras, 2021
Juuri kohta tänään klo 11 on kuu täysinäinen eli on täysikuun aika. Monissa kulttuureissa hetki on maaginen ja juuri täydenkuun aikaan uskotaan tapahtuvaksi ihmeitä tai sitten olisi paras olla tapahtumatta mitään kovin järkevää, koska olisi suotavaa olla tekemättä ainakaan tärkeitä päätöksiä. Ai miksi? No jaa…
”Termi kuuhulluus periytyy ikivanhasta eurooppalaisesta lainsäädännöstä, jossa täysikuu oli lieventävä seikka rikoksista tuomituille. Katsottiin, että luonnonvoimat vaikuttivat tekojen taustalla. Näitä lakeja purettiin 1700-luvulta alkaen. Nykyään kuuhulluudella tarkoitetaan virkoisuutta ja energisyyttä, ehkä jonkinlaista hermostuneisuuttakin. Päähänpistoja ei kannattaisi silti vieläkään täydenkuun aikana toteuttaa, silloin tulee tehtyä huonoja päätöksiä. Lisäksi monet sairaanhoitajat väittävät haavojen tyrehtyvän täydenkuun aikana erittäin huonosti, ja näin perimätietokin väittää. Myös leikkaushaavojen sanotaan tulehtuvan helpommin juuri ennen täysikuuta.” Lue lisää: https://www.meillakotona.fi/artikkelit/kuuhulluus-on-totta-taman-vuoksi-kuutamo-valvottaa
Siis uskokoon ken tahtoo, mutta minun on kyllä myönnettävä, että täysikuun aikaan ainakin toisinaan luulen nukkuvani huonommin. Ehkäpä joku alkukantainen, selittämätön osa minussa haluaisi ulvoa täyskikuuta, kuten meidän Tito-koira joskus tekee keskellä yötä ja erityisesti täysikuun aikaan. Luulisi koiran olevan vieroitettu jo aika kauas alkueläimestään (eli sudesta), mutta joku vietti ainakin meidän koiralla vielä toimii. En tiedä onko tuo ajoittainen täysikuun ulvominen hyväksi vai pahaksi, onneksi ei sentään muuten ole ottanut suden tapoja.
Merieläimiin täysikuu vaikuttaa ihan oikeasti, ainakin jos on Wikipediaan vähääkään uskominen: monet merieläimet reagoivat täysikuuhun eri tavoilla, vaikka eivät näkisi sitä. Esimerkiksi jotkin katkaravut, planktonit ja meduusat tulevat pinnan lähelle täysikuun aikaan, vaikka kuu olisi täysin pilvien takana näkymättömissä. Rannikon läheisyydessä merieläimiin voi vaikuttaa myös kuun aiheuttama vuorovesi, mutta kuu vaikuttaa myös joihinkin syvänmeren eläimiin.
Vuorovesi muuten on jotenkin merkillinen ilmiö sekin. Kerran näin sellaisen läheltä omin silmin vävyni synnyinseudulla Englannissa. Koska vuorovesi-ilmiöön ei ole tottunut näillä lakeuksilla, tapahtuma tuntui perin oudolta eli äkkiä vedetön paikka olikin täynnä vettä. Väitetyt kuun vaikutukset ehkäpä saattavatkin johtua muun muassa kuun vetovoiman ja vuoroveden vaikutuksessa? Ihmisen nestevirtauksien ja soluhengityksen muutoksia on hypoteettisesti väitetty kuun vaikutuksiksi. Niin että mitä tässä nyt oikeastaan pitäisi uskoa?
Ehkei nämä olekaan edes pelkän uskon tai uskomisen asioita, koska kaikkea ei voi koskaan selittää millään järjellä ja joitakin asioita täytyy osata selittää ainoastaan teoreettisella järjellä. Eikö niin? Ihmeita kuitenkin tapahtuu aina ja hyvä niin. Ilman ihmeitä, yllätyksiä ja selviytymistä ihmisjärjellä mahdottomasta paikasta tai tilanteesta elämä olisi tylsää. Ihmiselle kun tulee toisinaan eteen tilanteita, joita ei voi kiertää, ylittää tai alittaa. On vaan mentävä läpi, koska muuta vaihtoehtoa ei ole – ja siitäkin selviydytään.
Mutta siis: tähyillään taas ensi yönä taivaalle. Kuu kulkee yli taivaankannen suurena yksinäisenä, mutta niin kauniina, maagisena ja merkillisenä. Jos olet sillä tuulella, kuuntele Beethovenin Kuutamossonaatti Youtubesta. Valitettavasti en onnistunut lisäämään suoraa linkkiä tähän. Kaikki ei aina käy kuin Strömsöössä.
- marras, 2021
Kuuntelen paljon radiota. Telkkariohjelmia en juuri viitsi enää tuijottaa, paitsi uutisia ja ajankohtaisohjelmia. Siis toki televisiokonetta katson, mutta haluan itse valita katsottavani oman mieltymykseni mukaan ja onneksi siihen on nykyään mahdollisuus verkon kautta aivan eri tavoin kuin vielä muutama vuosi sitten.
Mutta radio! Tarkoitan siis Yle 1.n ohjelmatarjontaa, joka on aivan huikea ja on oikeassa balanssissa musiikin, puheohjelmien sekä uutislähetysten kanssa. Mitä musiikkiin tulee, itse tykkään erityisesti Risto Nordellin Riston valinnasta, Outi Paanasen Narrin aamulaulusta ja sunnuntai-iltojen monen tunnin mittaisesta tauottomasta Jazz-radiosta. Puheohjelmista pidän esimerkiksi Tiedeykkösestä, jossa juuri tänään puhutaan klo 12.10 alkaen siitä, miten maapallo on ollut tuhoutumassa jo monta kertaa ja eri tavoin.
Näiden lisäksi voi kuunnella Areenan puolelta mistä itse vaan tykkää. Esimerkiksi voi kuunnella Pasi Hiihtolan toimittamaa Euroopan valot – ohjelmasarjaa: ”Eurooppalainen musiikki tarkoittaa yhdelle chansonia Ranskasta, toiselle fadoa Portugalista ja kolmannelle vaikkapa folkia Irlannista. Mutta Euroopan musiikkitarjonta on vielä laajempi. Mikä soi napapiirin ja Välimeren välillä, sitä kuunnellaan ohjelmassa Euroopan valot.”
Ja jos nykyhetki ei riitä, voi lähteä Aikamatkoille Kaisa Pulakan seurassa: Aikamatkoilla lennetään sinne tänne nykyisyyden, historian ja tulevaisuuden välillä — millaisia merkityksiä meille tutut asiat ja ilmiöt ovat historian aikana saaneet ja miten niitä on käsitelty uskomuksissa, taiteessa, kirjallisuudessa ja populaarikulttuurissa. Ensimmäisellä tuotantokaudella Kaisa Pulakka tonkii mm. sheivaamisen ja sheimaamisen yhteistä historiaa sekä sukupuolen moninaisuutta. Aikamatkojen kyydissä pohditaan myös sitä, kuka kaipaa kättelyä ja huokaistaan – oispa kaljaa!
Kaljan sijaan – kun katson talvimaisemaa ikkunan takana – lienee paras nauttia kupillinen teetä tai miksei glögiä, kun kohta alkaa olla se aika vuodesta. Niin muuten, tasan neljän viikon kuluttua on jouluaatto! Eli parhainta joulunodotusta teille kaikille lukijoilleni jo tässä vaiheessa!
- joulu, 2021
Yritin etsiä sinivalkoista hautakynttilää. Uskokaa tai älkää, mutta sellaista en löytänyt edes googlettamalla saati lähikaupoista. Muuten kyllä itsenäisyyspäivän aiheeseen sopivia kynttilöitä löysin, mutta että juuri hautausmaan tuuleen ja tuiskuun sopivaa en sitten millään. Ainakin Kiikoisten hautausmaalla käy viima eli ”pohjoinen puhuu” todella reippaasti ainakin siihen kohtaan, jossa on vanhempieni ja isovanhempieni hauta.
Mutta etsivä löytää. Ja jos ei aivan sitä jota sillä hetkellä tarvitsee, niin jotain kuitenkin. Eli oheisen kuvan kaltaisia kynttilöitä löytyy ja ihastuinkin heti näihin ja talvimetsään. Itselle tuli mieleen (kun itsenäisyyspäivä lähestyy ja sotia muistellaan) isäni sotamuistot pohjoisesta talvella 1939-1940. Hän tosin ei paljonkaan sota-asioita puhunut, mutta sen tiedän, että mm. Suomussalmen ja Sallan suunnalla hän taisteli muiden satakuntalaisten ”poikien” kanssa ja jossa – kuten tiedämme – oli ajoittain kuumat paikat yli 40 asteen pakkasesta huolimatta.
Tuskin isäni kuitenkaan sinä talvisotatalvena edes huomasi oheisen kuvan kaltaisia maisemia, koska seudulla oli kaamosaika, ja maisemien katsomisen sijaan oli kiire puolustaa isänmaata. Me kaikki tiedämme sodan lopputuloksen ja Raatteentien sotakuvat ovat syöpyneet muistilokeroihin pysyvästi, ainakin minulla. Tästä aiheesta olen kirjoittanut jo aiemminkin (blogissa ja muuallakin), joten en palaa tässä kohtaa siihen. Mutta muistelen ja sytytän kynttilän, myös Karhumäessä 1944 kaatuneen enolleni muistolle.
Tuosta oheisesta kuvasta tulee myös mieleen vanha kansakoulukoulu Lumikorpien yö, jonka kuulin muuten radiostakin joku päivä Lilli Paasikiven ja Kalevi Kiviniemen esittäminä. On sanottava etten ole tuota laulua kuullut vuosikymmeniin ja jotenkin se oli juuri sillä hetkellä pysäyttävä ja sykähdyttävä. En tiedä miksi, mutta koska kaikella on aikansa, ehkäpä sen aika oli nyt. Lumikorpien yön on säveltänyt Otto Kotilainen (1868 – 1936) ja sanoittanut Vilppu Kaukonen. Valitettavasti en löytänyt sävellysvuotta, mutta pitkästi yli 100 vuotta tällä laululla lienee ikää.
Onneksi nyt on lunta vaikkei metsät ainakaan vielä muistuta kuvan ja mainitun laulun lumikorpia. Pysähdytään kuitenkin tänä viikonloppuna lumikorpien tunnelmassa muistelemaan sotiemme sukupolvia ja sytytetään kynttilä, tuo hauraan sielumme viimeinen virvatuli, joka ei välttämättä tarvitse palaa hautausmaalla. Jokainen sytyttäköön kynttilän missä ja miten tahtoo. Tai olla sytyttämättä. Elämä on valintoja.
joulu, 2021
Työhaastatteluissa kuulemma usein kysytään tuo otsikon kysymys kepeästi ja iloisesti aseteltuna ikään kuin ansaksi, johon kokematon ja nuori ihminen helposti lankeaa – ja todellakin kertoo itsestään kaiken – eli liikaa. Itse en tällä järjellä ja elämänkokemuksella tuohon ansaan astuisi, mutta kysymys kyllä saisi minut erittäin vaikeaksi.
Mitä todellakin kertoisin itsestäni ihmiselle, joka ei tiedä (tai ei ainakaan pitäisi tietää) minusta yhtään mitään? Valitettavasti nykypäivänä ihmisestä tiedetään aika paljon eli google ja facebook kyllä tietää aina jotain, jos ei nekään nyt ihan kaikkea, onneksi. Tai riippuu tietysti ihmisestä, kaikki eivät halua olla somessa eikä varsinkaan facebookissa ja ymmärrän sen hyvin.
Jotkut meistä haluavat tuoda julkisuuteen itsestään lähes tulkoon kaiken, aivan kaiken ja päivittävät ahkerasti esimerkiksi facebookissa pienimmänkin tapahtuman omassa arjessaan. Eikä siinä ole mitään paheksuttavaa, ainakaan minä en voi tuomaroida kenenkään tekemisiä, kukin taaplatkoon tyylillään niin kuin parhaaksi katsoo. Mutta omasta puolestani voi kertoa, että minä olen jo ajat sitten rakentanut erittäin korkean muurin yksityisen ja julkisen minäni välille. Joskus siitä on tullut kielteistäkin palautetta, mutta en voi koskaan toimia tässä kohtaa toisinkaan.
Toiset meistä ovat erittäin taitavia rakentamaan elämänsä tarinaa niin, että jopa suorassa televisiohaastattelussa eivät oikeastaan kerro mitään. Jotkut taas kirjoittavat ja antavat haastatteluja niin ettei niihin ole mahdollisuutta esittää tarkentavia jatkokysymyksiä. Esimerkiksi tällainen blogikirjoittaminen tai artikkelien kirjoittaminen lehtiin on sitä ja ilmiölle on oma terminsä eli yksisuuntainen kommunikointi. Törmäsin tähän lukiessani viimeisimmästä Anna-lehdestä rouva Jenni Haukiosta kertovaa juttua otsikolla Rakastettu tuntematon – suomalaiset rakastavat Jenni Haukiota, mutta kuka hän oikeastaan on?
Mediatutkija ja Tampereen yliopiston sukupuolentutkimuksen professori Anu Koivunen sanoo, että median julkaisemat henkilöhaastattelut ovat useimmille julkisuuden henkilöille keino ottaa oma tarina haltuun ja rakentaa itselleen turvallinen alue julkisuuden ja yksityisyyden välille. – Puhutaan julkisesta yksityisyydestä, joka jää työn tai aseman vaatiman julkisuuden ja henkilökohtaisimman yksityiselämän väliin. Esimerkiksi Alexander Stubb loi itsestään mielikuvan himourheilijana. Kuva oli niin vahva, että sen taakse mahtui paljon muuta yksityisyyttä, jota Stubbin ei ole tarvinnut tuoda koskaan esiin, Koivunen sanoo.
Palaan vielä alun kysymykseen eli mitä todellakin kertoisin itsestäni kuvitteelliselle haastattelijalle? Kertoisinko varhaisista sukujuuristani? Mistä tulin (kuva), minne menen (kuva) ja miksi? Ja mitä kaikkea näiden siirtymien välissä on? Niin, vain elämää… Eikö siinä ole ihan tarpeeksi tietoa minusta?
- joulu, 2021
Tässä kohtaa elämänpolkuani en enää ihmettele, miksi monet ja varsinkin hoivakodeissa asuvat vanhukset usein puhuvat koti-ikävästä ja mahdollisesta paluustaan takaisin kotiin. Ja he tarkoittavat nimenomaan lapsuudenkotia, ei puolison kanssa rakentamaa kotipesää, jossa ovat eläneet ns. ruuhkavuosia lasten, työn ja sosiaalisen elämän ristiaallokossa. Ei, nämä ihmiset tarkoittavat ehdottomasti juuri synnyinkotia ja -seutua, jossa ovat viettäneet lapsuuden huolettomia päiviä, jossa aina paistoi aurinko eikä koskaan satanut ja jossa usein oli läsnä suuri hälisevä sukuyhteisö ja tuo pitkä sukupolvien ketju jo geeniperimään kaiverrettuna tietoisuutena.
Koti-ikävä ei tietenkään ole iästä kiinni: minä vaan halusin kotiin – sanoo 39-vuotias Suvi West paluustaan heinäkuussa Utsjoelle vietettyään monia vuosia Helsingissä. ”Kun asun esiäitieni ja sukuni vanhoilla mailla, koen, että minulla on lupa olla täällä. Voin ajatella, että tänne kuulun osana sukupolvien jatkumoa — Koen olevani saamelainen, en suomalainen. Jos joku suomalainen loukkaantuu siitä, se on mielestäni erikoista. En ajattele, että saamelaisuus olisi parempi tai huonompi kuin suomalaisuus. Saamelaisuus ei ole valinta, se on identiteettini. Olen kasvanut saamelaisessa perheessä ja yhteisössä. Suomessa ei ymmärretä, että saamelaiset ovat oma kansansa, ei heimo kuten hämäläiset tai savolaiset.”
Puhuttaessa saamelaisista, ei todellakaan pidä puhua vain pelkästä saamelaiskulttuurista, vaan on muistettava, että saamelaiset ovat saaneet ainoana kansanryhmänä koko EU.n alueella alkuperäiskansan statuksen. Suville saamelaisuus tulee verenperintönä, kulttuurina, kaikissa arjen teoissa. Se on puettu Suvin ylle Utsjoen alueen gáktina eli saamelaispukuna. Se on kasvanut saamenkielisinä satuina Staalosta, joka saattoi pelotella lapsia. Saamelaisuutta on opettanut koko suku. Nyt kun Suvi on palannut asumaan Utsjoelle, hän palasi samalla Saamenmaalle. Se yltää yli valtiorajojen Suomesta Ruotsiin, Norjaan, vähän Venäjällekin.
Itse kiinnostuin saamelaisuudesta vuosia sitten, kun teetin geenitestin omasta perimästäni. Tottakai kuvittelin, että olen täysiverinen suomalainen, mutta geenitutkimus osoittikin muuta: olen nimittäin ”vain” 82% suomalainen. Meissä kaikissa suomalaisissa on todennäköisesti muutama prosentti esimerkiksi Neanderthalin ihmisen ja balttilaisen nuorakeraamisen kulttuurin perimää, joka ei ollut minulle yllättävä tieto, mutta sen sijaan inuiitti- ja saamelaisperimä oli yllättävää. No, tuhansien vuosien aikana jälkeen viimeisimmän jääkauden kansat ovat vaeltaneet etelästä pohjoiseen ja lännestä itään, joten ”sekoittumista” on tapahtunut monella tasolla. Tässä mielessä mikään perimässä ei pitäisi olla yllättävää, mutta toisaalta yllättävää onkin kaikki.
Näistä nykypäivän geenitutkimuksista ollaan kyllä montaa mieltä. Toisten mielesta ovat pelkkää huuhaata ja rahastusta, mutta mene tiedä, oma menneisyys on kuitenkin aina jotenkin kiinnostavaa ja moni haluaa tietää mistä oikeastaan on tullut. Ja kun tietää jollain tavalla menneisyyden pitkän jatkumon vuosituhansien saatossa, jossain määrin ymmärtää eri asioiden merkityssuhteen ja sen, kun palaset loksahtavat paikoilleen.
Ja ymmärtää myös sen, miksi joku jossain haluaa vain palata kotiin – ja siinä on äkkiä kaikki. Ihan kaikki.
- joulu, 2021
Oheinen kuva on kuvakaappaus jostain netin syövereistä ja juutuin katsomaan kuvaa pitkiksi ajoiksi. En tiedä kuka kuvassa on ja milloin ja missä kuva on otettu, mutta aika näyttää seisahtaneen hetkeen ja tunnelmaan. Kuvasta välittyy aikamme armottomuus, mutta samalla syvä välittäminen ja lämpö. Todennäköisesti asunnoton mies viettää öitään ulkona, on kylmissään ja ehkä myös nälissään, mutta siitä huolimatta pitää koirat lämpimässä ja turvassa: Olen eksynyt Latviassa, kävellyt kaupungin reunan yli. Luulin katoavani, mutta pääsin kuitenkin takaisin — minä suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä, ei ole sellaista pimeää, jota minun hento käteni ei torjuisi…
Vaiherikas vuosi on kääntymässä loppusuoralle. En oikeastaan tiedä mitä uutta tästä vuodesta kirjoittaisin, koronapandemia on ainakin hallinnut uutisia koko tämänkin vuoden ja tällä hetkellä tartuntoja on Pirkanmaalla todettu noin 600 päivässä. Tuo on jo todella korkea luku ja monia tuttaviani on saanut tartunnan ihan näinä päivinä. Itse olen ainakin vielä säästynyt taudilta, mutta mikään ei ole taattua, vaikka olenkin ottanut kolme rokotusta.
Tuttavapiirissäni on myös heitä, jotka eivät halua ottaa ensimmäistäkään rokotetta ja silti liikkuvat ja osallistuvat (ainakin vielä joulun tienoilla) vaikka mihin konsertteihin ja muihin yleisötapahtumiin. Ai että mistäkö tiedän? No, kaikki nykyään laitetaan Facebookiin, kaikesta halutaan tehdä julkista enkä aina oikein ymmärrä, että minkä ihmeen vuoksi? Ketä kiinnostaa? Ainakaan minun osallistumiseni tänne tai tuonne tuskin kiinnostaa ketään ja siksi vähän sellaisista edes kirjoitan saati laitan Facebookiin. No, minä en tietenkään ole ketään tuomitsemaan menemisistä tai tulemisista, mutta jos itse olisin rokottamaton, en liikkuisi kodin ulkopuolella kuin välttämättömästä pakosta: Olen hiihtänyt jään yli Seurasaareen. Olen ajanut hiomavaunulla sumuisena aamuna. Olen seissyt laiturilla kolme, ja nähnyt Kölnin tuomiokirkon — minä suojelen sinua kaikelta…
Olen näinä joulunpyhinä lukenut Richard Stengelin kirjoittamaa teosta Mandelan tie. 15 oppituntia elämästä, rakkaudesta ja rohkeudesta (2010). Ei, en varmastikaan ole oppinut juuri mitään, mutta kiinnostava tämä kirja on. Esimerkiksi kohta 15 Löydä oma puutarhasi puhuttelee vahvasti sieluni syviä kerroksia. Kuten tiedämme, vapaustaistelija, myöhemmin presidentti ja Nobelin rauhanpalkinnon saaja Nelson Mandela (1918 -2013) virui 27 vuotta vankilassa ja siitä suurimman ajan eli 18 vuotta Robben Islandilla, joka on vankilasaari Kapkaupungin edustalla Etelä-Afrikassa. Vankeusaikanaan saarella aikakautensa tunnetuin poliittinen vanki Mandela halusi perustaa puutarhan, johon saikin viimein luvan viranomaisilta: ”Maailmassa, jota ei voinut hallita, joka vastusti ja rankaisi häntä, joka vaikutti vihamieliseltä hänen arvoilleen ja unelmilleen, puutarha oli kauneuden, säännönmukaisuuden ja uudistumisen paikka. Ponnistelu palkittiin. Vuodenajat vaihtuivat säännöllisessä järjestyksessä. Siemenistä kasvoi kasveja. Varret nousivat maasta. Lehdet versoivat — sinun täytyy löytää oma puutarhasi.”
Olen toki samaa mieltä. Kaikilla meillä tulisi olla oma puutarha samoin kuin oma kirkko. Eikä niiden tarvitse olla suuria, kauniita, hyvinhoidettuja ja loisteliaita alueita ja pytingejä, kunhan itse viihtyy ja löytää niissä rauhan ja levollisuuden sekä keskusteluyhteyden oman itsensä kanssa: Olen kahlannut rantaveteen. Soutanut soutuveneellä sumuisena aamuna. Olen seissyt laiturilla hiljaa. Ja kuullut äänet kaukaisten laivojen — minä suojelen sinua kaikelta…
Tekstin kursivoidut kohdat Kerkko Koskinen, Anni Sinnemäki /Ultra Bra 1997: Minä suojelen sinua kaikelta.
- tammi, 2022
Eurooppalaisessa historiankirjoituksessa uusi aika tarkoittaa aikaa 1400-luvulta nykypäivään. Minusta uusi uusi aika on käsillä juuri nyt. Korona ja sen kaikki lieveilmiöt muuttaa maailmaa oleellisesti ja siis todennäköisesti olemme juuri tällä hetkellä taas uuden ajan alussa, vaikka pandemian suhteen tautihuippua ei ole vielä(kään) saavutettu.
Pandemiaaan sairastuu ja menehtyy maailmanlaajuisesti todella paljon ihmisiä ja on oltava kiitollinen, jos jää henkiin. Synkimmän ennusteen mukaan tulemme kaikki sairastamaan taudin jossain vaiheessa ja on oltava kiitollinen, jos sairastaa taudin lievänä. Joku/jotkut aina selviytyvät taudeista ja muista katastrofeista, niin on käynyt ihmiskunnan historiassa moneen kertaan. Ei kuitenkaan pidä olettaa, että juuri minä olen selviytyjä, minä en sairastu koskaan, olen vahva, minulla on vastustuskykyä jne. Ei, elämän pelipöytä on arvaamaton ja korttejaan ei voi mitenkään aavistaa etukäteen.
Mutta jos sattuu jäämään henkiin pandemian kurimuksesta, on erittäin mielenkiintoista seurata uuden ajan alkua. Jo nyt on paljon keksitty uusia tapoja tehdä asioita toisin, osataan hyödyntää digiosaamista ja etätyö on tuonut toisenlaisia mahdollisuuksia tavalliseen arkeen. Enää ei tarvitse ”tuhlata” aikaa matkustamiseen kodin ja työpaikan välillä jne. On myös uskallettu tehdä sellaista, mikä ennen pandemiaa oli mahdotonta. Jo Franciskus Assisilainen (1100-1200 lukujen vaihteessa) sanoi: ”Aloita tekemällä se, joka on tarpeellista. Sitten se, mikä on mahdollista. Ja yhtäkkiä huomaatkin tekeväsi sitä, mikä on mahdotonta”.
Juuri näin, mahdotonkin tulee joskus tehdyksi kuin huomaamatta eikä pikkuongelmiin kannata kuluttaa paljon aikaa. Jos pitää vaihtaa suuntaa, se on yksinkertaisesti tehtävä eikä jäädä suotta vellomaan vanhaan ja elottomaan rakenteeseen. Näin yksinkertaista muutos, uuden ajan alku voi olla, jos niin haluamme. Ja miksemme haluaisi? Onko paljon vaihtoehtoja?
Uusi vuosi vaihtui ja kohta on riisuttava joulu pois. Teen sen mielelläni, koska tänäänkin näyttää siltä, että auringon valo lisääntyy vähitellen ja päivä pitenee. Vaikka kirjoitinkin tuossa edellä synkästi taudista ja henkiinjäämisestä, tottakai toivon valon voittavan ja toivon ihmiskunnalle toipumista koronan ikeestä. Taistelu taudin voittamiseksi on uuvuttavaa, mutta emme saa luovuttaa. Onneksi keinoja kuitenkin löytyy ja niitä kehitellään koko ajan lisää. Olkaamme siis toiveikkaita ja rohkeita: ”On omattava rohkeutta kohdata kaikki, mitä elämässä tulee vastaan – kaikki perustuu tähän rohkeuteen.” – äiti Teresa
- tammi, 2022
Tällä viikolla satuin olemaan telkkarin äärellä oikeaan aikaan. En koskaan seuraa etukäteen ohjelmatarjontaa vaan käsityön ohella katson ja kuuntelen mitä milloinkin sattuu tulemaan. Siis tarkoitan dokumenttielokuvaa Ikuiseen rauhaan, joka kertoo pasifisti ja toisinajattelija Arndt Pekurisen (1905 – 1941) erityislaatuisen elämäntarinan. Pekurinen oli aikanaan varsin tunnettu aseistakieltäytyjä ja saamansa julkisuus vaikutti ratkaisevasti vuonna 1931 siviilipalveluksen mahdollistavan lain syntyyn eli ns. Lex Pekurisen säätämiseen. Ironista on ettei laki lopulta koskenut ja pelastanut häntä itseään. Elokuva katsottavissa Areenasta täältä: https://areena.yle.fi/1-50702028
Muistan isäni (1912 – 1991) jo aikoinaan kertovan jotain tästä Pekurisesta. Ei, ei minun kanssani keskustellut vaan sotakaveriensa kanssa, jotka poikkesivat silloin tällöin juttelemaan ja usein nuo jutut liittyivät sotaan varsinkin, jos jollakulla sattui olemaan pullo kirkasta mukana. Usein oli. Ja isällänikin oli, sillä hän kävi pitkäripaisessa (Alko) varsin usein hakemassa lääkettä sotatraumaansa. On sanottava, että hän olisi tarvinnut oikeaa traumaterapiaa, mutta sellaisesta ei koskaan edes puhuttu tuohon aikaan.
En tiedä, liittyikö isäni kiinnostus Pekurisen kohtaloon syystä, että hän (isäni) oli tavallaan pasifisti itsekin, mutta lähti kuitenkin sotaan kun käsky kävi. Hän halusi puolustaa maata, mutta ei hyökätä ja Tarton rauhan (v. 1920) rajalinjalle hän pysähtyikin toisten samanmielisten kanssa. Mutta pysähtyi vain hetkeksi, koska muistan elävästi hänen kertomanaan sanat ”ne alkoivat ampumaan omia”. Isäni ei halunnut tulla ammutuksi omien toimesta ja onneksi ei sittemmin myöskään vihollisen toimesta, mutta – kuten aiemmin kerroin – sodan arvet eivät umpeutuneet koskaan.
Mutta vielä Pekurisen kohtaloon palatakseni, hän oli siis viimeiseen asti rauhan mies, ei suostunut minkäänlaiseen väkivaltaan saati sotaan. Pekurinen olisi ollut valmis menemään siviilipalvelukseen, mutta se ei ollut mahdollista, koska hänen kieltäytymissyynsä olivat eettisiä ja yhteiskunnallisia. Lex Pekurisen mukaan siviilipalvelus sallittiin vain uskonnollisiin syihin vetoaville ja niihin Pekurinen ei vedonnut vaan järkähtämättömään rauhanaatteeseen, antimilitarismiin ja hän oli valmis suuriinkin henkilökohtaisiin uhrauksiin maailmanrauhan puolesta.
Ja niin lopulta sitten kävikin eli kohtalon hetki Pekurisella oli edessään Suomussalmella marraskuussa v. 1941, kun hän kieltäytyi pukeutumasta lumipukuun ja ottamasta leipälaukkua. Hän ilmoittaa ettei lähde rintamalle kuin kantamalla. Kun tämä viimeinen keskustelu oli käyty, Pekurinen teloitettiin ampumalla eikä komppanian päiväkirjaan kirjattu tapahtuneesta riviäkään.
Tässä kohtaa talvista aamua minulla ei ole tähän enää mitään lisättävää eikä poisotettavaa, mutta kannattaa katsoa Ikuiseen rauhaan – elokuva, joka antaa todella paljon ajattelemisen aihetta ja näkökulmaa näinä outoina aikoina, kun maailmanrauhaa horjuttaa pandemian lisäksi sotavalmistelut aivan lähialueillamme.
Arndt Pekurisen kohtalosta on julkaistu myös monia teoksia ja artikkeleita. Tässä muutamia:
Paasilinna, Erno: Rohkeus. Ardnt Pekurisen elämä ja teloitus. Otava 1998.
Lindstedt, Jukka: Valtio näyttää voimansa – Ardnt Pekurisen viimeiset päivät syksyllä 1941, Lakimies 6/1995.
Kivimäki, Ville: Mies, armeija ja vastarinta. Ardnt Pekurisen kohtalo kriittisen mieshistorian valossa, Historiallinen Aikakauskirja 3/2004.
–Kalemaa, Kalevi: Sankareita vai pelkureita. Suomalaisen aseistakieltäytymisen historia. Tammi 2014.
- tammi, 2022
Toissa päivänä vietettiin Heikin päivää, joka on tärkeä päivä suomalaisessa kansanperinteessä. Sanotaan, että Heikin päivänä karhu kääntää kylkeään eli tällöin talvi on puolessa välissä (katso kuva ohessa). Muistan myös sanottavan, että Heikin päivänä on kahtia karjan ruoka ja kolmia ihmisen ruoka eli agraarikulttuurissa oli tärkeää pitää lukua ruokavarastoista perheen kuin myös karjankin osalta. Heikin päivälle näitä erilaisia sanontoja riittää ja voitte itse lukea niitä vaikka täältä: https://www.taivaannaula.org/perinne/kansanperinteen-pyhat/heikin-paiva/
Heikin päivä on myös minulle henkilökohtaisesti tärkeä, sillä 5-vuotias tyttärenpoikani on Heikki. Sukulaisia ja myös kaveripiirissäni on monia Heikki-nimisiä ja joskus mietinkin, että miksiköhän lähipiirissäni on niin monta Heikkiä? Ja että onko se sattumaa vai joku ns. elämää suurtempi juttu? Heikki-nimi tulee pyhästä Henrikistä ja hänestä voit lukea enemään täältä: https://www.kirkonkello.fi/pyhan-henrikin-paiva/
Kerron mielelläni esimerkiksi em. 5-vuotiaalle Heikille vanhoja kansanperinteen tarinoita ja erilaisia tapahtumia vuodenaikoihin, juhlapäiviin ja merkkipäiviin liittyen. Minusta on tärkeää siirtää tietoa jälkipolville sekä myös kertoa vanhoja tarinoita, muistitietoa ja suvun vaiheita, koska suullinen perimätieto on yhtä tärkeää kuin kirjoitettukin historia. Toki kirjoitettu juttu tai tapahtuma säilyy jos on muuten säilyäkseen, mutta entisaikoina harvoin ns. tavallisista ihmisistä on kirjoitettu mitään, ellei hän syyllistynyt rikoksiin tai muihin rötöksiin niin, että joutui käräjille ja hänestä kirjoitettiin asiaa tuomiokirjoihin.
Nykyaikana – kun paljon kirjoitetaan sähköisille alustoille (kuten tämäkin juttu), ei ole mitään takeita säilyvyydestä: koneet kaatuu, tiedostot häviää, ja kaikkea muuta voi tapahtua. Ja myös toisinpäin eli jos jotain haluaisikin poistaa esimerkiksi Facebookista, sitä ei välttämättä saa pois milloinkaan.
Eikö olekin merkillistä tämä ihmisen aika näinä päivinä?
tammi, 2022
Miksi ei puhuta ilmastonmuutoksesta?
Tänä talvena muuten julkisuudessa ei ole juurikaan puhuttu ilmastonmuutoksesta, joka johtunee tietysti siitä, että vanhan ajan talvet ovat palanneet – ainakin tämän- ja viime talven osalta. Toki tiedämme etteivät ilmaston pitkäkestoiset muutosjaksot ole mitenkään sidoksissa yhteen tai edes muutamiin ns. kunnon lumitalviin. Mutta lajimme lyhyen iän ja muistin tasolla jo yksikin lumitalvi saattaa kääntää keskustelun aivan toiseen suuntaan.
Ihmisen yksi elinikä on todellakin häviävän pieni hiukkanen ihmiskunnan kokonaisuudessa ja vielä vähemmän, jos sitä mittaa pidemmälle, jopa avaruuteen ja vieraille planeetoille. Vaikka luen paljon ja mietin asioita eri näköaloista, uskon vahvasti, että tiede selittää monia asioita, sellaisiakin, joissa järjen ääni, realismi ja älylliset sekä inhimilliset lainalaisuudet eivät enää toimi tai ovat kadottaneet merkityksensä. Koska en tiedä, en ymmärrä enkä kykene selittämään asioita läheskään kuin esimerkiksi arvostamani Turun yliopiston avaruustähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaoja, päädyn lainaamaan häntä:
”Ainoa asia, josta tunnen kuolevaisuuteni ovat kirjat. Nuorempana kuvittelin, että ehdin vielä ottaa selvää vaikka mistä ja opiskella lukemattomia kieliä. Nyt kun tuijotan lukemattomien kirjojen hyllyjä, alkaa tuntua siltä, että vaikka eläisin satavuotiaaksi, en ehdi hankkia sitä perussivistystä, josta haaveilin pienempänä. Olen myös sanonut puolileikilläni, että aion sinnitellä elossa kunnes selviää, onko siellä Marsissa mitään. Oletan, että kiinalaiset ehtivät sinne ensimmäisenä, ja tuskin tarvitsee odotella siihen asti, kunnes olen satavuotias. Toki olisi hirveän kiva, jos muukalaiset laskeutuisivat avaruusaluksella terassilleni. En silti laske tuurin varaan vaan tieteen.”
Lumi on kaunista katsella, mutta on raskasta liikuteltavaa. Onneksi on koneet ja auttamishaluiset naapurit, vaikka kola ja lapiokin ovat hyviä työkaluja paremman puutteessa. Selkävaivaiselle ei sovi kumpikaan, korkeintaan pitkävartinen harja eikä aina sekään. Lumen kolaaminen saattaa olla kohtalokasta myöskin sydänpotilaalle, joten varovainen kannattaa olla, vaikka lumityö olisikin kivaa muuten.
Minun tehtäväni on tässä kohtaa lumisunnuntaita ainoastaan ruokkia linnut, jotka jo odottelevat ikkunan takana täydennystä ruokintapusseihin. Ja voin samalla ihailla lumista maisemaa, todellista talven ihmemaata, joka nyt näyttäytyy kauniina ja jopa epätodellisena. Kohta on helmikuu. Kuka se olikaan, joka lauloi: ”Niin pienen hetken rakkaus on lumivalkoinen, on puhdas niin kuin hanki helmikuisten aamujen…”
- helmi, 2022
Ihminen tarvitsee elämäntarinan
Hyvä lukijani, oletko oikeasti pohtinut oman elämäntarinasi kirjoittamista? Tai eihän sen tarvitse olla nimenomaisesti kirjoitettu, yhtä hyvin voit maalata, ommella, neuloa, kutoa, virkata, leipoa tai mikä nyt suinkin sinulle parhaiten sopii.
Tämä tuli mieleen nyt, kun luin Kirkko ja kaupunki-lehdestä haastattelun piispa Mari Leppäsestä, joka sanoo haastattelussaan muunmuassa näin: ”Ihminen tarvitsee elämäntarinan, jonka kestää. Mikään muu ei inspiroi minua enempää kuin se, että joku alkaa kertoa omasta elämästään. Kenen tahansa elämästä paljastuu mielenkiintoisia vaiheita ja kohtaloita”.
Elämäntarinat opettivat Leppäselle sen, että ihminen jäsentää omaa minuuttaan koko elämänsä ajan joko tietoisesti tai tiedostamattaan. Yritämme rakentaa elämästä sellaisen kertomuksen, jonka kestämme ja jonka kanssa jaksamme elää. Itsestä puhuminen ei ole Mari Leppäselle luontaista. Folkloristiikan yliopisto-opintojen jälkeen hän aloitti työuransa elämäkertatutkijana, joka kuunteli toisten elämäntarinoita, toimitti niitä kirjoiksi ja ohjasi elämäkertakirjoittamisen kursseja.
Vaikka elämäntarinansa voisikin työstää monella tavalla, itse teen sen kirjoittamalla ja juuri nyt eli nämä blogipäivitykseni ovat samalla elämäntarinani. Aivan, tässä ei ole alkua, keskikohtaa eikä loppua, kuten kirjoittajia yleensä on opetettu. Miksi pitäisi jäsennellä työ sillä tavalla? Eihän elämä itsekään mene niin. Ainakaan minä en osaa kirjoittaa alusta enkä tiedä minä päivänä pitää kirjoittaa viimeinen rivi. Ehkä se on tänään, ensi vuonna tai vuosien päässä, mutta en ajattele sitä nyt. Kirjoitan aina tänään.
Elämäntarinaa työstäessään pitää olla hiljaista. Myös Mari Leppänen puhuu hiljaisuudesta voimavarana, jota se ehdottomasti onkin. Leppänen nautti papin työstä, mutta koki menettäneensä lapsuutensa ja nuoruutensa (vanhoillislestadiolainen koti) hengellisen kielen. Enää ei ollut mahdollista tukeutua siihen, miten ennen sanottiin. Sisäinen kodittomuus oli mielessä aamulla herätessä ja seurasi mukana pitkille kävelylenkeille.
Leppäsen mukaan samankaltainen tyhjentymisen ja hiljenemisen vaihe toistuu monissa hengellisissä matkakertomuksissa. Hiljaisuus ei ole oman itsen ympärillä pyörimistä vaan radikaali muutosvoima, joka muuttaa sekä omaa sisintä että maailmaa. Hiljaisuudesta syntyy rohkeus puhua ja toimia, Leppänen sanoo.
Niin, elämäntarina – jos niin haluaa – voi olla samalla myös hengellinen matkakertomus, kuten Leppänen edellä mainitsee. Jokainen tehköön sen omalla tavallaan, omassa uskossaan tai uskomattomuudessaan: ”On hyvä olla olemassa määränpää, jota kohti kuljemme, mutta loppujen lopuksi vain matkalla on merkitystä.” -Ursula K. Le Guin –
Tähän ei ole mitään lisättävää.
- helmi, 2022
Olen kai jo siinä iässä, että mielestäni parhaita musiikkiohjelmia radiossa (Yle 1) on Muistojen bulevardi, johon musiikkitoimittaja Jake Nyman lisäsi jatkon: aina ajastaan jäljessä, joka onkin todella oivaltava ja osuva ilmaus. Todellakin, joka arkiaamu klo 9 kannattaa olla radion äärellä ja antaa muistojen viedä, ja koska juuri muistot meitä usein kannattelevat ja antavat voimaa ajan virrassa.
Muuten, aina ajastaan jäljessä oleminen ei ole mitenkään huono asia, se on terveellinen vastapaino nykypäivän hektiselle menolle, jossa aina ei tunnu olevan päätä eikä häntää. Hidastelu on eri asia ja termeillä hidas elämä tai hidasta elämää tarkoitetaankin ihan muita asioita, joista en kirjoita nyt.
No, varsinkin nuorempana taisin usein myöhästellä milloin mistäkin, mutta ikä on parantanut tuon(kin) puutteen, jos se sellaiseksi lasketaan. Ja kaiketi se lasketaan, kuten usein käy ihmissuhteissa, tapahtuu se sitten kotona, työpaikalla tai missä tahansa ihmiskontakteissa. Mikä siinä onkin, että ns. ihmisen vikoja, virheitä ja stigmoja luetaan ensimmäiseksi? Eikö olisi parempi, että ”ristiinnaulitsemisen” sijasta auttaisimme ihmisen pois sieltä ristiltä (sanoi joku viisaasti kerran jossain radio-ohjelmassa, jossa keskusteltiin ihmisyydestä ja toistemme auttamisesta ja kunnioittamisesta mielipiteistämme ja erilaisuuksistamme huolimatta).
Niin, ihminen voi olla aina ajastaan jäljessä myös tavalla, joka onkin oikeastaan jo tulevaa ajattelua, uuteen maailmaan katsomista ns. uusin silmin. Samoin voi ajatella koko kansakunnan tasolla, koska ”Kansa, joka ei tunne historiaansa, ei voi rakentaa tulevaisuuttaan”, sanoi aikanaan jalkaväen kenraali Adolf Ehrnrooth. Tästä olen ehdottomasti samaa mieltä. Eikä tähän ole mitään lisättävää tai poisotettavaa.
Ikkunani takana käy linnut ruokailemassa joskus isollakin joukolla. Joskus ajattelen, että ne ovat minun ”sielulintujani” josta Risto Nordell puhui ohjelmassaan Riston valinta joku päivä. Sielulinnut kuuluvat ortodoksiseen perinteeseen osana kuolemanriittiä. Lintu ehkä toi sielun syntymässä, ja vei sen kuoleman hetkellä. Ihmisen kuoltua hänen puinen sielulintunsa laitettiin ortodoksisen hautaristin yläpuolelle.
Lintujen ruokkiminen on siis vanha tapa. Muinaissuomalaiset ehkä ajattelivat, että kuolleet eli sielulinnut olivat elävien kanssa mukana jouluna ja sen jälkeenkin talven tuiskuissa. Ja sitä tuiskua nyt näyttää riittävän tänä talvena. Muistakaa siis huolehtia omista sielulinnuistanne.
- helmi, 2022
”Ajattelen, olen siis olemassa” on aikaa kestävä ajatus 1600-luvulla eläneestä filosofi René Descartesilta ja jota usein siteerataan lähes mihin tarkoitukseen tahansa. Ja totta onkin, että usein ajatukset käyvät varsin kaukana ja ajattelee asioita, joita ei oikeastaan tarvitsisi ajatella hetkeäkään. Ihmisen aivot vaan toimivat niin, niitä ei (onneksi) voi ainakaan vielä hallita kuin tietokonetta. Mutta varmasti sekin aika tulee, jolloin ns. koneaivot korvaa ihmisen, kuten jo nytkin varsin monessa asiassa.
Vaikuttaa, että 1600-luvulta (Descartesin ajoilta) on äärettömän pitkä aika tähän päivään. Mutta ei se oikeastaan ole kovin pitkä kuitenkaan. Hämmästyttävän moni asia ei ole muuttunut ja ihminen ajattelee edelleen. Ja siis on olemassa. Descartes antoi esimerkin myös uneksimisesta: unessa ihmisen aistit havaitsevat aistiärsykkeitä, jotka vaikuttavat todellisilta, mutta joita ei todellisuudessa ole olemassa. Näin ihminen ei voi todellisuudessa luottaa aistien antamiin tietoihin totuutena. Descartesista on kirjoitettu paljon, eli jos kiinnostaa, hänestä löytyy paljon asiaa esimerkiksi googlettamalla eli minä en kirjoita hänestä tässä kohtaa enempää.
Toinen ainakin itseäni kiinnostava ajattelija on Jacques Derrida (1930-2004), Ranskan algerialainen filosofi, joka edustaa nuorempaa filosofista koulukuntaa ja hänestä tekee kiinnostavan monikin asia. Derrida esimerkiksi ei voinut olla alasti huoneessa samanaikaisesti kissan kanssa. Hän siis häpeili alastomuuttaan oman kissansa edessä, joka vaikuttaa oudolta, mutta hän ymmärsi ihmisen eläinvihamielisyyden juuri siinä kohtaa – alastomana kissansa edessä. Derrida kirjoittikin juuri tästä havainnostaan kirjan, Eläin joka siis olen ja joka klassikko on julkaistu uusintapainoksena v. 2020:
”Häpeänkö alastomana minua katselevan kissan edessä, koska olen kuin eläin, jolla ei ole tajua alastomuudestaan? Vai häpeänkö päinvastoin koska olen ihminen, joka tietää olevansa alasti? Kuka siis olen? Kuka minä olen? Keneltä sitä kysyä ellei toiselta? Ehkäpä kissalta itseltään?”
Kirjassa Derrida purkaa kiehtovalla tavalla länsimaisen eläinajattelun perinnettä ja näyttää, kuinka pyrkimyksemme kätkeä oma eläimellisyytemme ja samanaikaisesti kieltää eläimiltä kaikki se, mitä pidämme itsellemme ominaisena, johtaa meidät kaksinkertaisesti harhaan. Eläin joka siis olen pakottaa arvioimaan uudelleen paitsi suhteemme eläimiin, myös oman ihmisyytemme.
Tätä kirjoittaessa joisin samalla kahvia oheisen kuvan kaltaisesta kahvikupista, mutta Iittalan mukista sitä vaan tulee juotua, kun se sattuu tulemaan ensimmäiseksi käteen tuolta kaapista. Ja kun nuo valkoiset mukit kestävät konepesua ja putoamisen kivilattialle (ja rikkuessaankin ei ole kovin suuri vahinko toisin, kuin joku vanha ja kaunis ruusukuppi).
Mutta vaikka en juuri koskaan käytä, olen säilyttänyt kauniita ruusukuppeja jo monen sukupolven ajalta. Ovat kauniisti ja kauniina vitriinissä vuodesta seuraavaan. Ai miksikö? En tiedä? Siihen ei ole vastausta.
helmi, 2022
Eilisestä alkaen ajatukset ovat olleet Ukrainassa. Kukaan Euroopassa ei voi olla tietämätön, mitä siellä juuri nyt tapahtuu ja varmasti monien ajatuksissa myös, että mihin kaikkeen sota ja sen vaikutukset lopulta johtaa. Ukrainassa asuu tällä hetkellä noin 44 miljoonaa ihmistä, joka suhteutettuna Suomen väkilukuun on suuri määrä. Ja ketkä sodissa kärsivät eniten? No tietenkin ihmiset, siviilit: naiset, äidit, lapset ja vanhukset, joiden kodit joutuvat usein tulilinjalle.
Olen käynyt lomareissussa Ukrainassa, siis Krimin niemimaalla sijaitsevalla kylpyläkaupunki Jaltalla, joka oli silloin (1980-luvun alussa) osa Neuvostoliittoa. Lomaan sisältyi myöskin patikkaretki läheiseen vuoristoon (kuva ohessa), jota paikalliset kutsuvat Jailaksi eli Taurian vuoristoksi ja jonka korkein huippu on noin 1500 metriä meren pinnasta. Ei, huipulla en todellakaan käynyt, mutta kaunista siellä oli patikkapolun varrella: tammi-, pyökki-, lehmus-, saarni- ja pähkinäpuiden katveessa oli mukava kävellä. Kaikkialla tuoksui akaasiapuut ja muistan myös, miten joimme ”elämän vettä” jostain pyhästä lähteestä, johon oli kuulemma kätkettynä pitkän iän salaisuus. Mene tiedä.
Matkatulijaisina toin tietenkin teetä, jota oli kerätty Jailan rinteiltä ja joka maistuikin erittäin hyvältä. Muistan, miten vein yhden peltirasiallisen tätä teetä myös äidilleni, jonka saman rasian sitten löysin viime vuonna (avaamattomana), kun siivosin jäämistöään ns. vanhassa päärakennuksessa. Äitini ei arvottanut teetä kovin korkealle, se taisi olla hänestä vain ”köyhien juomaa”, olkoon tee peräisin sitten mistä tahansa maailmaa.
Krimiltä muistan myös linja-automatkan mennen tullen yli vuoriston, koska lentokenttä oli Simrefopolissa, muutaman kymmenen kilometrin etäisyydellä Jaltasta. Simferopolista en muista kuin sen lentokentän ja suuriääniset koneet, Aeroflotit, jotka eivät olleet mitenkään mukavuuksilla ”pilatut” ainakaan siihen aikaan. Välilasku oli silloisessa Leningradissa ja muistaakseni koneesta ei saanut poistua tunnin aikana, kunnes sama kone sitten lensi Helsinkiin.
Muitakin matkoja itänaapuriin olen tehnyt mm. junalla Moskovaan ja takaisin ja myöhemmin muuallekin Venäjälle, mutta niistä voin kirjoittaa toiste. Tässä kohtaa elämänpolkua voin vain olla noista nuoruuteni matkoista kiitollinen, koska nyt aika on toinen. Itsekin olen eri ihminen kuin vuosikymmeniä sitten. Mutta joskus edelleen haaveilen esimerkiksi junamatkasta Trans-Siperian radalla tai laivaristeilystä jossain Kiinan ja Japanin merellä. Todennäköisesti jäävät vain haaveeksi, mutta jääköön sitten.
Elvi Sinervo kirjoitti 1930-luvulla ollessaan poliittisena vankina runon sellitoveristaan, ukrainalaisesta Nataliasta, jonka sanat sopivat myös tähän päivään. Kuuntele Agit Propin laulamana Natalia täältä: https://youtu.be/Rt5BQMxgZ8o
maalis, 2022
Näinä päivinä ei voi välttyä sotauutisilta. Näinä päivinä ei ole myöskään välttynyt sotamuistoilta, joita me sotaveteraanien lapset varsinkin kannamme mukanamme läpi elämän – halusimme tai emme. Tavallaan me siirrämme nuo muistot myös omille lapsillemme – halusimme tai emme, koska ainakin omat lapseni kysyvät usein sodasta.
Se, että isäni ”vanhapappa” oli sodassa on toki ollut lasteni tiedossa, mutta näinä päivinä kiinnostus on herännyt uudella tavalla: oliko hän myös talvisodassa? Missä siellä? Entä jatkosota? Kuinka hän selvisi? Haavoittuiko hän? Entä sodan jälkeen?
Olen vuosia sitten kirjoittanut novellin Minun talvisotani isäni talvisodan kirjeisiin perustuen. Voisin oikeastaan julkaista sen tällä sivustolla (kunhan ensin löydän tekstin arkistojeni kätköistä), mutta tässä kohtaa voin em. kysymyksiin vastata, että kyllä, isäni oli talvisodassa ja Suomussalmen taisteluissa, jonka muistomerkki on oheisessa kuvassa. Kyllä, hän oli myös jatkosodassa mm. Äyräpään ja Vuosalmen taisteluissa. Kyllä, hän palellutti jalkansa talvisodassa (lievästi) ja haavoittui jatkosodassa jossain kohtaa Kannaksella. Kyllä, hän selviytyi hengissä, mutta sodan traumat eivät parantuneet koskaan.
Olen muutamia vuosia sitten käynyt Raatteentiellä, ajanut rajalle ja takaisin ja viipyilin pitkään Raatteenportin muistomerkillä, jossa 105 tuulikelloa soi kauniisti tuulessa, siis symbolovat 105 sodan päivää. En huomannut (enkä silloin tiennyt) käydä Suomussalmen taistelujen muistomerkillä, joka olisi ollut minulle se kaikista läheisin ja tärkein. Mutta onneksi löysin hienon kuvan (ohessa) Suomen Sotamuistomerkit 1939 – 1945 sivustolta:
”Suomussalmen taisteluiden päämuistomerkki Liekkipatsas on Suomussalmen Karhulanvaaralla kirkonkylän läheisyydessä Suomussalmi – Ala-Vuotela teiden (yt 9150 – st 912) risteyksessä. Muistomerkin suunnitteli arkkitehti Alvar Aalto ja se paljastettiin 30.8.1958 Suomussalmen taisteluiden 20-vuotisjuhlan yhteydessä. Patsaan veistotyön teki kuvanveistäjä Heikki Häiväoja. Patsaan jalustan päällä olevassa metallilaatassa on kuvattuna Suomussalmen taistelut ja päädyssä on kenraali Hj. Siilasvuon sanat: ”Moni urhea soturi lunasti sydänverellään Suomussalmen suuret voitot. He näyttivät kansalleen kunnian tien, joka oli raskas, mutta ainoa.”
En ole militaristinen luonne, mutta minulle on tärkeää säilyttää isäni sotamuistot. Niitä on kirjeissä, kuvissa ja esineissä ja niitä löytyy koko ajan lisääkin, koska kaikkia kaappeja ja laatikoita en ole vielä ehtinyt kunnolla penkomaan (vaikka isäni kuolemasta on jo yli 30 vuotta). Toki minulle on tärkeä Isänmaa ja isäni maa myös konkreettisesti. Viisi pitkää vuotta sodassa oli noille kivisille pelloille kova hinta, mutta jonka todellista arvoa ei voikaan määritellä millään laskutavalla.
Minä ymmärrän täydellisesti Ukrainan kansan taistelutahdon näinä hurmeisina sodan päivinä. Mutta tulemme näkemään ja kokemaan varmasti suurimman pakolaisvirran sitten toisen maailmansodan. Kaikille löytyy turvapaikka, ja toivon sodan pian loppuvan. Sitä varmasti toivomme kaikki.
Raija Westergård
Ps. Löysin novellikokoelmani käsikirjoitukset ja julkaisen niitä jatkossa kerran kuukaudessa tällä kotisivullani. Klikkaa yläpalkin kohtaa Kuukauden novelli.
maalis, 2022
Huomasitteko, hyvät lukijani, että Teemalta tuli ihan tässä joku päivä huikea dokumenttielokuva Marianne & Leonard: sanoja rakkaudesta. Kyseessä on Nick Broomfieldin intiimi dokumenttielokuva kanadalaisen lauluntekijän Leonard Cohenin (s. 1934) ja tämän norjalaisen muusan Marianne Ihlenin (s. 1935) suhteesta, joka jatkui omalla tavallaan koko kummankin elämän, vaikka molemmilla oli matkan varrella muitakin suhteita, lapsia ja avioliittoja. Aina he palasivat yhteen ja taas lähtivät, mutta suhde kesti aikaa ja elämän karikoita kuolemaan asti v. 2016, jolloin he kumpikin menehtyivät syöpään, Marianne heinäkuussa ja Leonard marraskuussa.
Kun Leonard sai tietää, että Marianne oli parantumattomasti sairas, hän kirjoitti hänelle kirjeen: No, Marianne, on tullut tämä aika, jolloin olemme todella vanhoja ja kehomme hajoavat, ja uskon, että seuraan sinua hyvin pian. Tiedä, että olen niin lähellä sinua, että jos ojennat kätesi, luulen, että pääset käsiini. Ja tiedät, että olen aina rakastanut sinua kauneutesi ja viisautesi vuoksi, mutta minun ei tarvitse sanoa siitä enempää, koska tiedät kaiken siitä. Mutta nyt haluan vain toivottaa teille hyvää matkaa. Hyvästi vanha ystävä. Loputon rakkaus, nähdään tiellä.
Jos et huomannut katsoa ko. dokumenttia, voit katsoa Areenasta täältä: https://areena.yle.fi/1-50360534
Neiti Kevät näyttää olevan tänään täällä. Toivottavasti lumi sulaa nopeasti ja ”maaliskuu maata näyttää”, kuten vanha loru kertoo. Talvi on tuntunut todella pitkältä koronan vuoksi ja nyt Ukrainan sodan vuoksi. Onneksi koronasta ollaan pääsemässä eroon (ainakin toistaiseksi), mutta sota varmasti hallitsee uutisia pitkään.
Jokaisessa Euroopan maassa on valmistauduttava suureen määrään pakolaisia, joita tulee varmasti vielä satoja tuhansia ellei miljoonia. Monellakaan ei ollut ennen sotaa minkäänlaista käsitystä Ukrainan maantieteellisestä koosta (noin puolet Euroopan pinta-alasta) ja miten paljon siellä on asukkaita (44 miljoonaa). Tästä voi hahmottaa myös pakolaisten määrän.
Näin maailma muuttuu nopeasti myös meillä ja kaikenlaiseen on varauduttava. Tiedän, että joillakin ihmisillä on pakattuna ns. selviytymisreppu, eli jos tulee kiire lähteä, kaikki on repussa valmiina parin päivän varalle. Siis ymmärrän heitä, jotka varautuvat, mutta itse en varaudu. En ainakaan sotaan. En mihinkään. Pitäisikö?
Kuunnellaan täältä yhdessä Leonard Cohenin suosituin laulu Hallelujah ja pysähdytään hetkeksi pohtimaan kaiken katoavaisuutta ja rajallisuutta: https://youtu.be/YrLk4vdY28Q?t=3
maalis, 2022
Tänä aamuna heräsin suden ulvontaan. Tai niin ainakin luulin hetkessä, jolloin ihminen on unen ja valveen utuisessa rajamaastossa, jossa äkkiä kaikki saattaa olla mahdollista tai mahdotonta. Siis todellako susi ulvoo? Ja ääni kuuluu läheltä? Kuuntelin jännittyneenä hetken, kunnes tajusin äänen tulevan olohuoneesta, jossa Tito-koira katsoo ikkunasta ulos ja ulvoo aivan kuin voisin kuvitella suden ulvovan täysikuuta jossain erämaiden kätköissä.
Tiedämme, että koira on kesytetty aikanaan sudesta, mutta olen antanut itseni ymmärtää, että geenimuistin jäljet saattavat olla nykykoirilla aika vähäiset liittyen suden villiin olemukseen, vaikka sukua ovatkin edelleen. Mutta silti, miksi koira sitten ulvoo edelleen suden tavoin? Oli pakko googlettaa ja sain vastaukseksi eri sivustoilta, että suden ulvonta on kutsuhuuto lajitovereille. Mutta miksi koira sitten ulvoo? Kutsuuko sekin jotain? Laumaansa, lajitovereitaan, mitä?
Tuli mieleen nyt, miten meillä ihmislajilla on jäänteitä perimässämme esimerkiksi varhaiselta liskokaudelta. Joku voi nyt väittää ettemme ole koskaan olleet liskoja, mutta jos tiedemiehiin ja -naisiin on uskomista, niin todellakin olemme historiamme jossain vaiheessa nousseet vedestä kuivalle maalle ja joillakin meistä on jotain jäljellä tuosta kaudesta. Ai että mitä jälkiä?
Kuinka moni meistä joskus hikkailee eli nikottelee? Itsellä joskus hikka jää päälle aika pitkäksi aikaa eikä auta vaikka joisi kuinka paljon vettä ilman hengittämättä. Kyllä, juuri hikka on peräisin jostain liskokautemme aamuhämäristä ja Wikipedia sanoo sen näin: ”Hikka eli nikotus on tahdosta riippumaton, äkillinen ja nopea pallean supistuminen. Hikalle tyypillisen äänen aiheuttaa äänihuulten sulkeutuminen kurkunpäässä. Nikottelun perimmäistä syytä ei tiedetä, mutta sen epäillään olevan jäänne jostain evoluution aikana ylimääräiseksi jääneestä elintoiminnosta.”
Elimistössämme on hikan ohella muitakin jäänteitä esihistoriasta kuten esimerkiksi joillakin on ylimääräisiä selkänikamia ja häntäluu, siis surkastuma, jota jo Charles Darwin (1809-1882) piti todisteena siitä, että ihminen on kehittynyt hännällisistä eläimistä. Voimme vain kuvitella, miten ”hulluna” Darwinia pidettiin elinaikanaan ja vielä sen jälkeenkin, mutta tänään tiedämme hänen ansionsa aivan toisella tasolla.
Mikä siinä onkin, että erilaiselle ihmiselle ja toisinajattelijalle kirjoitetaan helposti ”hullunpaperit” edelleen huolimatta siitä, että hän pystyy todistamaan väitteensä todeksi? Miksi meidän pitää ihan väkisin lokeroida ihminen, kun ”siinä on tämä puoli tai se on tätä mieltä tuosta asiasta”? Miksi kokonaisuus ei ole riittävä?
- maalis, 2022
Luin äskettäin netistä, että Allegro-juna on keskeyttänyt toistaiseksi liikennöintinsä Helsingin ja Pietarin välillä. Samoin on keskeyttänyt Tolstoi-juna ja syyn näille ratkaisuille tiedämme kaikki. Toivottavasti sota Ukrainassa päättyy pian. Toivottavasti muut Euroopan maat eivät joudu suoranaiseen sotaan, vaikka humanitaarinen tilanne koskettaa jo kaikkia. Toivottavasti pian päästään takaisin rauhan aikaan, koska millään muulla ei ole sen rinnalla mitään merkitystä.
Mutta tuosta junaliikenteen seisahtumisesta Suomen ja Venäjän välillä tuli mieleeni omat junamatkat silloisessa Neuvostoliitossa. Ihan tarkkaan en muista vuotta, mutta 1970-1980 lukujen vaihteen tienoilla kuitenkin olin erään seurueen mukana matkalla Tolstoilla Helsingistä Moskovaan. Tuohon aikaan matka kesti 16 tuntia eli kun juna lähti Helsingistä klo 18, se oli perillä Moskovassa seuraavana aamuna klo 10.
Matka sujui rattoisasti neljän hengen makuuvaunussa, jossa saattoi jossain vaiheessa matkaa olla enemmänkin väkeä. Samovaari höyrysi yhdessä nurkassa (ja ehkäpä jotain muitakin paikallisia juomia oli tarjolla), joku soitti kitaraa ja lauloimme yhdessä sekä suomalaisia että venäläisiä lauluja. Ravintolavaunun pöydissä oli valkoiset pöytäliinat ja siellä tarjoiltiin monen ruokalajin päivällinen kaikilla krumeluureilla. Juna pysähtyi usein ja jopa keskelle korpea eikä syytä siihen tiedetty. Matkustuspapereita kysyttiin usein, aina näkyi junan käytävillä joku virkapukuinen liikkuvan niissä asioissa. Tolstoin vauhti ei huimannut toisin kuin nykyisen Allegron vauhti saattaa tehdä joillakin rataosuuksilla.
Vuosikymmenien takaisesta Moskovasta minulla on kuva, että kadut olivat leveät, mutta autoja vähän. Kuva oli tuolloin täysin toinen kuin muutaman vuoden takainen työmatka Moskovaan (Finnairilla), jossa reissussa olin mukana erään laboratorioyrityksen hallituksen jäsenenä. Moskova oli muuttunut siis melkoisesti 40.ssä vuodessa, mutta kai tuossa ajassa muuttuu moni muukin asia.
40 vuotta sitten Moskovassa vierailimme mm. Leninin mausoleumissa, jonne jonotimme pitkään kuten tulloin jonotettiin eikä se silloin tuntunut missään. En muista silloista hotellimme nimeä, vaikka eihän sillä nyt ole mitään merkitystä. Viimeisimmällä käynnillä asuimme aivan keskustan hotellissa, ja huoneeni ikkunasta näkyi Bolsoi-teatteri, jossa kävimme katsomassa balettia. Ei, ei ollut Joutsenlampi, jonka olen nähnyt Pietarissa joku vuosi sitten, mutta tämä Bolsoin esitys oli joku minulle ihan tuntematon eikä kaiketi siksi jäänyt mieleeni.
Myös Kremlin kierroksella kävimme tällä viimeisimmällä käynnillä Moskovassa sekä teknologiakylässä Skolkovossa, joka on tavallaan paikallinen Piilaakso. Siellä oli pääsisäänkäynnin edustalla Juri Gagarinin kapseli, jolla laskeutui ensimmäiseltä lennoltaan avaruudesta vuonna 1961. Kapseli on erittäin pieni ja toiselta sivultaan mustunut (palanut tullessaan ilmakehän läpi) eli voi vain ihmetellä, miten kukaan mahtuu tuollaiseen purkkin ja vielä selviää siinä hengissä avaruudesta maan pinnalle.
Pietarissa olen käynyt muutama vuosi sitten Allegro-junalla kaksikin eri kertaa ja Leningradin aikaan bussimatkoilla joskus 1970-luvun lopulla. Näiden vuosikymmenten välillä tapahtui niinikään iso muutos katukuvassa, tavallaan Pietari ”pesi kasvonsa” Leningradin pölystä. Tänä päivänä Pietari on miljoonakaupunki, jonka suuruutta ei ymmärrä eikä lyhyellä matkalla ehdi nähdä ja kokea kaikkea mitä haluaisi. Tietysti Iisakin kirkko ja Eremitaasi ovat turistin ykköskohteita, joissa aika sitten meneekin kuin huomaamatta.
Kaikenkaikkiaan näistä erilaisista ja eri aikakausina tehdyistä matkoista itänaapuriin ei ole mitään negatiivista kerrottavaa, emme koskaan joutuneet minkäänlaisiin ongelmiin, vaikka aikaa paloi varsinkin rajamuodollisuuksissa ihan riittävästi. Siksi oli hyvä olla aina lukemista matkalla mukana.
Tänään tätä kirjoittaessa tuntuu, että tuskin enää koskaan lähden reissuun Venäjälle. Tuskin lähden mihinkään suuntaan oman maan rajojen ulkopuolelle, koska aika on toisenlainen, ja itsekin olen muuttunut monella tavalla. Mutta onneksi olen joskus matkustellut ja niitä reissuja on nyt mukava muistella. Tosin on sanottava, että ”aika kultaa muistot” eikä ihan kaikkia asioita kannata edes muistella.
Klikkaa tästä hieno Tuula Amberlan esittämä nostalginen laulu Hyvästi Leningrad, jonka on sanoittanut ja säveltanyt vuonna 2013 Juha Tapaninen: https://youtu.be/sxhcxcZc7bs
- huhti, 2022
Jatkan vielä tänään edellisen päivitykseni tunnelmissa eli viikko sitten kirjoitin junamatkoistani entisessä Neuvostoliitossa ja Venäjällä. Tänään kirjoitan lisää aiheesta ja muistelen esimerkiksi erilaisia ostoksia eri kohteissa ja kaupoissa.
Ostoksia tehtiin tuolloin mm. Berjozka-myymälästä tai paikallisista tavarataloista. Berjozka oli valuuttakauppa eli suunnattu kaiketi pääasiassa turisteille. En muista ostaneeni sieltä juuri muuta kuin ehkä niitä Maatuska-nukkeja ja teetä. Jostain Leningradin musiikkikaupasta ostin kerran kitaran, jota en koskaan oppinut soittamaan. Kyllä, minulla on myös balalaikka, mutta sen sain lahjaksi ja joka on minulla edelleen – enkä osaa soittaa.
Ei, en koskaan myynyt matkoillani mitään ns. länsimaisia tuotteita kuten esimerkiksi farkkuja, purkkaa tai sukkahousuja, kuten joillakin suomalaisilla turisteilla oli tapana Neuvostoliiton matkoilla vielä 1980-luvullakin. Muistan, että moni (esimerkiksi hotellihuoneen siistijät) kyllä kysyivät aina, että onko mitään myytävää ja esimerkiksi farkuista sai kuulemma helposti matkakassaa karttumaan. En viitsinyt nähdä vaivaa tässä mielessä.
Erityisesti nyt harmittaa etten viimeisimmällä Pietarin matkallani ymmärtänyt Gostiny Dvor-kauppakeskuksessa ”pistää Visaa vinkumaan” ja ostanut Lomonosovin posliinitehtaan valmistamaa teekalustoa – 24.n hengen astiasto – olisi maksanut vain muutaman satasen (euroissa). Mutta silloin mietin, että miten saan ne ehjänä kotiin Allegron kyydissä. Myyjä tosin kyllä lupasi pakata astiat hyvin, mutta en sitten kuitenkaan näitä tullut ostaneeksi. Nyt harmittaa, vaikka toisaalta järki sanoo, että missä ja millaisessa tilaisuudessa niitä olisin koskaan käyttänyt? No, en missään.
Venäjän vanhin posliinitehdas Lomonosov sijaitsee Pietarissa ja perustettiin jo vuonna 1744. Aluksi tehdasta kutsuttiin Neva-posliinitehtaaksi. Vuonna 1925 tehdas sai uuden nimen: Leningradin posliinitehdas, jonka virallinen nimi on MV Lomonosov. LFZ: n lyhenne tuotteen pohjassa on säilynyt tähän päivään asti. Mutta myös Suomessa myydään Lomonosovin tuotteita eli kannattaa pitää silmät avoinna esimerkiksi kirppareilla. Vielä saattaa löytää (naiset eivät koskaan osta vaan löytävät) hyvinkin edullisesti erilaisia astioita ja jopa kokonaisia astiastoja sekä haluttuja eläinfiguureita, mutta oma arvioni on, että näidenkin tuotteiden hinnat ovat kohta nousussa.
Hintojen noususta sen verran, että todellakaan emme voi tietää, mitkä elintarvikkeet esimerkiksi nousevat niin, että on alettava miettimään omia kulutustottumuksiaan. Kahvin hinnan noususta on puhuttu ja se on noussutkin. Itse tykkään teestä, vaikka toki kahviakin juon varsinkin aamulla. Enkä teen nauttimiseen tietenkään kaipaa enää Lomonosovin kuppeja (kuvassa), vaikka toki kauniita ovat, edelleen.
- huhti, 2022
Kevät ripusti puihin vihreät keinunsa
Tuo otsikko on runoilija Eeva-Liisa Mannerin (1921 – 1995) runosta Orfiset laulut (1960), joka runo tuli mieleeni eilen, kun luin Mannerista juttua Eläkeläinen-lehdestä. Mannerin syntymästä tuli viime vuonna kuluneeksi 100 vuotta ja tämän tiimoilta ilmestyikin tuolloin Marja-Leena Tuurnan kirjoittamana elämäkerta Eeva-Liisa Manner: Matka yli vaihtelevien äärten. (Tammi 2021)
Valitettavasti keväästä ei ole vieläkään merkkejä. Lunta vaan sataa edelleen, vaikka nyt sentään taitaa sataa vettä ja hyvä niin, koska se jos mikään sulattaa parhaiten lumen ja jään. Tänä vuonna on talvi kestänyt pitkään, mutta veikkaan kuitenkin, että kevät tulee (sitten kun tulee) äkkiä ja arvaamatta ja lumet katoavat humahtaen sulana virtana maan uumeniin.
En tiedä johtuiko vesisateesta, mutta näin viime yönä omituista unta. Näin sinivalkoisia liljoja, jotka olivat sidottu kukkavihkoksi hautajaisiin. Näin myös minulle tuttuja (vielä elossaolevia) ihmisiä, joiden pään ympärillä oli ikäänkuin pienistä tähdistä tehty harso. Näin myös jo edesmenneitä läheisiäni (olivat unessa nuoria) ja neuvoivat minulle, mihin vien ne kukat. Herättyäni oli todella omituinen olo.
Tänään (8.4.) on Romanien kansallispäivä. Kalenterin mukaan se ei ole kuitenkaan liputuspäivä toisin kuin huomenna, joka on Mikael Agricolan päivä eli suomen kielen päivä. Suomen kieli on kaunista, mutta vaikeaa, sanoo brittivävyni, joka usean Suomessa vietetyn vuoden jälkeen ei juurikaan puhu suomea kuin muutaman sanan. No, enpä taida sitä itsekään kunnolla osata ainakaan, mitä tulee kielioppiin ja sen monimutkaisuuksiin. Mutta olen silti kirjoittanut paljon ja kirjoitan edelleen. Ja pyydän anteeksi virheitä, joita en todellakaan aina huomaa, vaikka moneen kertaan tekstini tarkastan ennen julkaisua.
Lisäksi lievä dysleksiani (lukihäiriö) on vaikeuttanut aikanaan oppimista ihan lapsuudesta alkaen, ja aiheuttanut aikuisena hämmennystä kun en ole heti löytänyt oikeita sanoja ilmaistakseni itseäni kuten haluan. Nykyään – jos huomaan jollakulla huvittuneisuutta – kysyn heti, että mikä tässä nyt niin huvittavaa on ja kerron lisää dysleksiasta, jos hän on kiinnostunut. Yleensä ei ole.
Palaan vielä Eeva-Liisa Manneriin ja runouteensa. Hän kirjoitti koko elämänsä ajan kirkkaita ja hämäriä säkeitä, kuten runouttaan luennehtii Reeta Holopainen Runografi-sivustolla ja jatkaa miten modernismia pidetään usein sisäänpäin kääntyneenä ja muotokeskeisenä. Tavallaan löydän Mannerin teksteistä osan itseäni, koska minäkin kirjoitan usein ns. sisäänpäin, vaikka julkaisenkin tekstit yleisön luettavaksi. Se on merkillinen paradoksi, näkemys, mutta minulle ainoa oikea, koska teksti tarvitsee aina lukijaansa, sillä vasta luettuna teksti ikäänkuin valmistuu, kypsyy ja löytää oikean ”loppusijoituspaikkansa.”
”Kevät ripusti puihin vihreät keinunsa/satakieli, arka, piilevä lintu/viritti salassa laulunsa, tak, jug-jug, errr, /dk,dk,dk, kuin pähkinänkuorta/olisi näppäilty syvällä hämärässä” Eeva-Liisa Manner: Orfiset laulut (1960)
- huhti, 2022
Minun kevään maisemaani liittyy lähes jokakeväinen tulva, joskus vettä on enemmän ja joskus vähän vähemmän, mutta aina pinnan korkeutta seurataan tarkoin. Ei, täällä Hämeenkyrössä asumme ns. kuivalla maalla, mutta Kiikoisten kodissa joki on lähellä varsin monimuotoisena ja elävänä. Ja nyt tulva-aikana on suorastaan ilo seurata virran nopeaa juoksua ja vesilintuja sekä yllä lentäviä joutsenten, kurkien ja hanhien äänekkäitä laivueita.
Tänä keväänä nuo suuret muuttolinnut ovat viihtyneet suurina parvina läheisellä Marjajärvellä, joka ei ole enää ollut järvi vuosikymmeniin, mutta ilmeisesti lintujen geenimuistissa edelleen järvi, jonne voi muuttomatkoilla laskeutua lepäämään ja ruokailemaan. Lintuja on mukava seurata ja kuunnella ja minulle juuri lintujen ääntely on se oikea ja ainoa kevään äänimaisema, tuttu jo varhaisesta lapsuudestani. Muistan muuten sellaisenkin, kun joku kauempaa poikkesi ja ihmetteli, että ”miten voitte elää tässä metelissä”.
Entisaikojen Marjajärveä on verrattu Limingan lahteen, ja sellainen lintuparatiisi Marjajärvi olikin silloin, kun olin lapsi. En muista sitä koskaan vettä täynnä olevana järvenä, vaan kosteikkona, jossa kuitenkin pääsi veneellä vanhaa joen uomaa saarille asti, jossa oli kiva käydä, paitsi lokkien pesimäaikana. Silloin oli parasta pysytellä kaukana, koska lokit ovat varsin ärhäkkänä pesänsä puolesta, joka on ymmärrettävää.
Järven kuivaushanke alkoi 1950-luvulla eikä silloin vielä ollut Koijärviliikeen tyyppistä eikä mitään vastaavaa, joka olisi protestoinut hanketta vastaan. Muistan kyllä joitakin toisinajattelijoita silloin, mutta varsinaista vastarintaa ei ilmennyt, vaikka kuivauksen mukana menetettiin huikea lintuparatiisi ja maisema hiljentyi radikaalisti. Lintujen sijaan maisemaan tulivat traktorit ja muut maatalouskoneet.
Tulvista vielä sen verran, että muistan elävästi myös erään tulvakevään 1960-luvulla, kun kaikki meidänkin pellot muuttuivat järveksi niin, että vain soutuveneellä pääsi ladolle pelastamaan loput heinät, koska alimmat kerrokset olivat jo kastuneet. Eikä tuon kevään jälkeen enää ollut latoakaan, koska se jouduttiin purkamaan romahtamisvaaran vuoksi. No, eihän se mikään uusi lato ollut, hirrestä tehty ja ehkäpä peräisin 1800-luvulta, mutta lehmät aina huilasivat siellä keskipäivän paahteelta ja sinne myös korjattiin (kerättiin) heiniä.
Oheinen kuva on Matti Hietalan kuva Vähäkyröstä viime keväältä, jossa niinikään tulvat kuuluvat kevään kulkuun olennaisena osana. Mutta siis samansuuntainen näky on minulle varsin tuttua ja tällaisia sielunkuvia juuri haluankin vaalia, koska ne ovat niitä omiin juuriin kietoutunutta sukupolvien muistia, pitkää ketjua, joka on tärkeä jakaa myös tuleville sukupolville.
- huhti, 2022
Mistä tietää, että vappu on ylihuomenna? No tietysti räntäsateesta, ja miksei yöpakkasistakin, jota ainakin meidän mittari näytti vielä tänä aamuna. Silti kesä odottaa ihan nurkan takana ja monet kukat jo nostaa päätään jopa jään ja lumen läpi.
Itse en valitettavasti osallistu tämän vapun aikaan mihinkään velvollisuuksiin, tehtäviin tai rientoihin. Syytä en tässä ala kertomaan sen tarkemmin, koska se on vähän kuin runoilija Eino Leino aikanaan kirjoitti: ”Ken vaivojansa valittaa on vaivojensa vanki…”
Vappu osuu tänä vuonna mukavasti viikonloppuun, eikä siksi tule ns. pitkää vapaata, joka varsinkin työelämässä oleville on aina tervetullutta. Kaikki eivät tosin tiedä, että mikä se viikonloppu oikein on. Jos olette seuranneet Downton Abbey–sarjaa telkasta, eräässä jaksossa vanharouva Violet Grawley (roolissa Maggie Smith) seuraa illallispöydässä jonkun vieraan jutustelua hauskasta viikonlopusta ja kysyy sitten aristokraatin aksentilla kulmakarvat koholla: mikä on viikonloppu?
Viikonpäivillä ja viikonlopuilla on siis erilaisia merkityksiä riippuen, mistä niitä katsoo. Itse muistan tilanteita, jossa silloiset työkaverit kahvipaussilla nauroivat ja kikattivat omia juttujaan, johon sitten joku sanoi selityksen, että perjantai. Eli ikäänkuin viikonpäivällä olisi ollut jotain merkitystä iloiseen rupatteluun ja kikatteluun? Ja silloin oli suurimmalla osalla vuorotyö eli perjantai ei kaikilla ollut missään nimessä perjantai, viikonlopun aatto.
Entä sitten muut viikonpäivät? Nekin ovat osa tätä ainutlaatuista elämäämme ja minusta lause ”elä jokainen päivä kuin se olisi viimeisesi” on edelleen voimassa ja käyttökelpoinen elämänohje. Ainakin tähän aikaan vuodesta pitää osata nauttia valosta, joka lisääntyy koko ajan juhannukseen asti. Kevään ja kesän valo on voima, josta pitää nauttia jopa vimmaisesti ja ihmetellä kevättä – kasvua ja vihreyttä, joka pitkän talven jälkeen on aina yhtä uusi ja ihmeellinen.
”Elä kuin kuolisit huomenna. Opi kuin eläisit ikuisesti”. Mahatma Gandhi (1869-1948)
- touko, 2022
Satuin eilen avaamaan telkun sopivaan aikaan ja sieltä tuli uusintana Virpi Suutarin hieno dokumentaarinen rakkauselokuva Eedenistä pohjoiseen (2014), joka kertoo erilaisista pariskunnista, joilla on intohimoinen suhde puutarhanhoitoon. Elokuvassa seitsemän pariskuntaa kertoo, miten puutarha yhdistää heitä, antaa iloa ja surun hetkellä myös lohtua.
Toiset pariskunnat ovat hioneet puutarhansa huippukuntoon, josta ei varmasti löydy rikkaruohoa suurennuslasillakaan. Toisille pariskunnille taas luonnonmukaisuus on itseisarvo sinällään, he seuraavat perhosia ja loikoilevat riippumatossa milloin mieli tekee. Jotkut pariskunnat tykkäävät juosta alasti puutarhassaan ja yksi mies harrastaa pitsinnypälystä riippumatossa – alasti niinikään.
Eräs pariskunta viettää viipyileviä hetkiä halaten toisiaan, yksi pariskunta kasvattaa kurpitsoita hellästi niille puhellen ja taputellen. Yksi pariskunta myöskin jää mieleen, koska liikkuvat ruusutarhassaan käsikynkkää ja mies, Heikki A. Reenpää kertoo, miten on harrastanut metsästystä yli 80 vuotta ja tekee sen elegantisti eli puhuttelee eläimiä aina ystävällisesti ja erityisesti metsäpeuroja viedessään heille ruokaa. Kuitenkin haluaisi heti ampua puutarhassaan vilistävän ketun, mutta ”kun ei ole nyt pyssyä tässä”.
Eräs elokuvan rouva kertoo parantumattomasta sairaudestaan ja valmistautuu kuolemaansa tyynen rauhallisesti ja suunnittelee jopa vaatteensa, jotka hänelle puetaan arkkuun. Hän toivoo polttohautausta ja että tuhkat sirotellaan tähän puutarhaan, tottakai. Ja niin sitten tapahtuukin elokuvan lopussa, kun syksy jo värjää puutarhaa keltaiseen.
Tässä elokuvassa todellakin vaihtelevat ihmisen intohimo puutarhaan, ilo ja suru, kauneus ja katoavaisuus, mutta myös joku katoamattomuus, se, joka on yhteinen kaikille eli ”napanuora” äiti Maahan, mullan tuoksuun ja valoisiin kesäöihin, joissa voi kuunnella luonnon ääniä, aistia tuoksuja ja vaikka – kuten elokuvassa – tanssia valssia kuin joskus nuoruuden päivinä, vuosikymmeniä sitten.
Kuva ohessa ei todellakaan ole kuva omasta puutarhastani, vaikka unelmissani se voisi olla juuri tuollainen. Olen toki puuhastellut pihassani monenlaista, ja perennatkin ovat vielä alkukesästä kauniita, mutta työläitä, koska vuohenputki haluaa vallata aina vaan enemmän kasvutilaa. Siksi olen supistanut kukkapenkkejä nurmikolle ja niin teen myös tänä kesänä lisää. Kaikella on aikansa maan päällä…
Elokuvan Eedenistä pohjoiseen voit katsoa halutessasi Areenasta. Tässä linkki: https://areena.yle.fi/1-2247614
Toivotan Hyvää äitienpäivää kaikille äideille, isoäideille, äideiksi haluaville ja sijaisäideille!
- touko, 2022
Internetin merkillisestä maailmasta tuli silmieni eteen joku päivä vanha mustavalkoinen kuva Antti Isotalosta ja Antti Rannanjärvestä, kuuluisista 1800-luvun pohjanmaalaisista puukkojunkkareista. Kuvassa molemmat ovat ”raudoitettuna” eli kahlittuna, kuten tuohon aikaan pahimmat murhamiehet ja rähinöitsijät kytkettiin yleisen turvallisuuden nimissä. Koska olen itsekin puukkojunkkarisukua, en kahleita ihmettele enkä tuon ajan ilmapiiriä sinällään, mutta kuvasta tuli mieleen toisenlaiset kahleet, joita saatamme itsekukin kantaa tiedostamattamme koko elämän ajan.
Aiheesta oli kiinnostunut myös Albert Einstein (1879-1955) ja hän kirjoitti ”mielen vankilasta” näin: Ihminen on maailmankaikkeudeksi nimeämänsä kokonaisuuden osa, jota aika ja avaruus rajoittavat. Hän kokee itsensä, ajatuksensa ja tunteensa jonain muusta erillisenä – tämä on tavallaan hänen tietoisuutensa luoma optinen harha. Tämä harha on meidän vankilamme, joka rajoittaa meidät henkilökohtaisiin haluihimme ja välittämään vain muutamasta lähipiiriimme kuuluvasta ihmisestä. Tästä vankilasta vapautumisen on oltava tehtävämme laajentamalla myötätuntomme piiriä ja ottamalla vastaan kaikki elävät olennot ja koko luonto kaikessa kauneudessaan. Kenenkään ei ole mahdollista saavuttaa tätä kokonaan, mutta tähän saavutukseen pyrkiminen on jo itsessään vapautumista ja sisäisen turvallisuuden perusta.”
Tähän ei ole ainakaan minulla mitään lisättävää tai pois otettavaa. Ja olen ehdottomasti samaa mieltä siinä, että on laajennettava myötätuntomme kehää, ja on ymmärrettävä inhimillisyyden periaate kaikissa toimissamme. Valitettavasti aikamme ilmapiiri ei tue näitä ominaisuuksia juuri millään tavalla. Moderni länsimainen näkemys hyvästä elämästä koostuu ensisijaisesti kuluttamisesta, omistamisesta, saavuttamisesta ja elämyksistä. Suoriutumisesi, omaisuutesi, ulkonäkösi ja sosiaalinen statuksesi mittaa ihmisarvosi.
Tänä päivänä on myös niin, että näemme luonnon ja kaiken sen monimuotoisuuden ja lajitoverimme henkilökohtaisten tarpeittemme kohteina, joita voimme joko käyttää hyväksi tai poistaa tieltämme tarvittaessa. Tämä on erillisyyden harhan luoma kahle tiivistettynä. Tällaiseen vankilaan joutunut ihminen ei voi olla onnellinen, vaikka olosuhteet muuten olisivat suotuisat hyvän elämän perustaksi.
No niin, nyt on vapautettava itsensä synkistelystä tällä erää ja mentävä ulos, koska juuri nyt paistaa aurinko täydeltä terältä ja koivut ovat hiirenkorvalla. Siispä ulos kuuntelemaan lumoavia luonnon ääniä. Mikä ihana aamu!
- touko, 2022
Olen näinä päivinä joutessani lukenut kahtakin eri kirjaa, toinen on v. 2011 ilmestynyt Tariq Alin kirjoittama Obama, Ensimmäinen erä ja toinen tämän vuoden uutuus eli Juhana Torkin Dion Prusalainen, Onnellisuudesta.
Siis luen näitä nimenomaan joutessani pakolliselta (kokousaineistot) lukemiselta sekä kokouksiin osallistumisilta sekä tietysti kevään mielipuuhaltani pihalla hääräämiseltä ja muuten vaan siellä haahuilemiselta. Siis ei se puutarhatyö sinällään ole minulle työtä vaan työ on siellä enimmäkseen oleileminen, oleksiminen.
Tämä Torkin teoksen Dion Prusalainen, Onnellisuudesta sain Otavalta tilaamatta ja pyytämättä ja vielä Torkin omistuskirjoituksella varustettuna. Ja se oli lähetetty Siljankodin osoitteella? Sieltä minulle soitettiin ja kerrottiin olevan minulle pieni paketti, joka näyttää kirjalta. Ja todellakin kirja siellä oli ja vieläpä varsin mielenkiintoinen: ”Kautta aikojen ihmiset ovat tavoitelleet onnellisuutta, usein omistamisen kautta. Länsimaisen kulttuurin pohjavireenä ovat jo antiikin ajattelijoiden pohtimat kysymykset ihmisyydestä ja sen suhteesta materiaaliseen maailmaan. Miksi diktaattori voi olla valtansa ja rikkautensa keskellä maailman onnettomin ihminen? Voisiko luopuminen olla vastaus onnen saavuttamiseen?” (Juhana Torkki 2022, Dion Prusalainen, Onnellisuudesta)
Nämä filosofiset ajatukset tulevat siis noin kahden tuhannen vuoden takaa, sillä Dion Prusalainen oli antiikin ajan tunnettu filosofi ja puhujamestari. Juhana Torkki on koonnut hienon ja vaikuttavan teoksen ja Dionin sarkastiset huomiot ajasta sopivat hyvin myös nykyaikaan: ”Kun sairaat tungeksivat lääkärin luokse ja odottavat tulevansa mukavasti huumatuiksi ja sitten hoito ei olekaan heidän toiveidensa mukaista, he ärsyyntyvät saamastaan kohtelusta. Samoin, näin arvelen, käy ihmisjoukoille, jotka kokoon tuvat minun kaltaiseni ihmisen luokse ja pyytävät puhumaan, mutta jotka eivät selvästikään ole koskaan saaneet maistaa totuutta ja siksi olettavat saavansa kuulla vain jotain suloista ja rauhoittavaa… – Dion Prusalainen (n.40-120 eea.)
Minun piti myös kirjoittaa jotain tuosta Tariq Alin kirjasta, mutta teen sen joskus toiste. Kuitenkin voin suositella tätäkin teosta kaikille, koska Barack Obaman tarina USA.n presidentiksi on huikea matka. Tariq siteeraa kirjassa usein 1800-luvun sosialistiajattelija Oscar Wildea, jonka ajatukset sopivat hyvin teoksen henkeen sekä myös tähän päivään: ”Maailmankartta jossa ei ole Utopiaa ei ole vilkaisunkaan arvoinen, koska siinä ei ole sitä maata, johon ihmisyys aina nousee maihin”. (Oscar Wilde 1854-1900)
Tähän ei mitään lisättävää. Kuunnellaan ja katsellaan tätä kaunista maatamme ihmisen ja inhimillisyyden ajatuksissa. Jossain (Ukrainassa) karttaa piirretään uusiksi hirvittävällä tavalla, toivotaan, että ihmisyys nousee siellä maihin jonakin päivänä. Toivottavasti hyvin pian.
”Ja taivas oli kirkkaampi kuin milloinkaan
ja kaikki taputtivat ja helistivät soittimiaan
joita olivat tuoneet mukanaan
avaruuden eri kulmista ja maailmankaikkeuksista.” (Sari Lehtimäki, runotalo.fi)
touko, 2022
Olen suunnitellut pitkään luopuvani Facebookin orjuudesta, mutta vielä siellä kuitenkin riipun jollain hiuksenhienolla seitillä, joka varmasti pian katkeaa ellen katkaise sitä itse. Kuitenkin vielä FB.tä selasin tänäänkin, tosin hajamielisesti, ja huomasin äkkiä mielenkiintoisen kirjoituksen. Otsikko oli suunnilleen näin: Miksi Sanna Marin ei käy tutustumassa suomalaisiin leipäjonoihin? Tämä huomio oli kirjoittajalta kaiketi siksi, koska Marin on vastikään vieraillut mm. Ukrainassa ja muissakin maissa lähiaikoina ja että myös Suomessa olisi paljon erilaisia kohteita, joissa pääministeri voisi käydä tutustumassa.
En ota tuohon fb-kirjoitukseen kantaa muuten, mutta leipäjonoista ja huono-osaisuudesta olen kirjoittanut ennenkin sekä ihmisen häpeästä, joka kulminoituu nimenomaisesti leipäjonossa. Olen tutkinut sosiaalista häpeää myös omassa gradussani 2010 ja aihe kiinnostaa minua edelleen. Kuitenkin leipäjonojen häpeä on erilaista, se heikentää toimintakykyä, estää puhumasta ongelmista ja turvautumasta apuun ja siksi leipäjonojen häpeä syvcentää ihmisen huono-osaisuutta todella radikaalisti.
Tuomo Laihiala on tutkinut erityisesti leipäjonojen häpeää väitöskirjassaan Kokemuksia ja käsityksiä leipäjonoista: huono-osaisuus, häpeä ja ansaitsevuus (Itä-Suomen yliopisto 2018). Laihiala kirjoittaa: ”Miesten huono-osaisuus on perinteisesti näkynyt laitapuolen kulkijoina. Sen sijaan meillä ei ole vastaavia stereotypioita ”kassialmajoukoista”, sillä naisten köyhyys ei ole näkynyt julkisesti samalla tavalla. Nyt leipäjonot ovat tuoneet myös naisten huono-osaisuuden katukuvaan. Leipäjonoissa näkee, että köyhyyttä kokevat naiset ovat usein eläkeläisiä tai yksinhuoltajia.”
Sosiaalisen häpeän kokeminen on pelkoa oman heikon tilanteen paljastumisesta muille. Omassa gradussani (tutkin kiikoislaista puukkojunkkarikulttuuria) häpeä oli sitä, kun tavallinen kyläläinen joutui äkkiä todistajaksi käräjille, joutui naisena kuulemaan solvauksia elämäntavastaan tai kuulemaan yleisön edessä olevansa ”vähäpätöinen, vähäjärkinen tai ei ymmärrä lain tarkoitusta”. Tuomiolla olevat puukkojunkkarit (miehet) tuskin tunsivat häpeää teoistaan, tilanne heidän osaltaan oli pikemminkin päinvastainen. Mutta naisten osa silloisessa agraarikulttuurissa ja pienessä kylässä oli aivan toinen, ja joka identiteetti tietysti riippui yhteiskunnallisesta hierarkiasta eli siitä, oliko nainen piika (kuten tutkimukseni naiset) vai suuren talon emäntä.
No, myös häpeä ja häpeän tuntemukset ovat muuttaneet muotoaan vuosien saatossa ja enää ei hävetä samoja asioita kuin ennen. Laihiala kirjoittaa: ”Suomessa vallitsee voimakas pärjäämisen eetos. Ihmiset saattavat tämän takia olla hyvin julmia itselleen, kun he kokevat epäonnistuneensa. Käsitykset avunsaajien laiskuudesta ja ansaitsemattomuudesta ovat kuitenkin yleisiä ellei niitä osoiteta vääriksi. Vaarana on, että huono-osaisuutta leimaavat väärät käsitykset siirtyvät päätöksentekoon.”
No niin, ehkäpä taas eksyin hieman sivuraiteille, kun piti vaan kirjoittaa Facebookin orjana olemisesta. Siis kyllä, olen todella sitä mieltä, että FB.n narussa oleminen, siellä rollaaminen, tykkääminen, seuraaminen on yksi nykyaikaisen kolonialismin muoto. Ainakin minulla on tullut aika vapauttaa itseni tästä orjuudesta. Vapautuminen tuskin käy kädenkäänteessä, mutta se tapahtuu kuitenkin jonain päivänä.
- kesä, 2022
Monet varmaankin muistavat takavuosien hienon elokuvan Korppi sylissä, jonka on ohjannut legendaarinen Carlos Saura vuonna 1976. Muistin eloku uudelleen, kun kuulin radiosta tähän sävellettyä musiikkia, jota on taltioitu myös suomeksi mm. Tuula Amberlan laulamana. Elokuvasta itse muistan parhaiten päätähden, 9-vuotiaan tytön silmät, jotka näkevät kaiken:
”Elokuva kertoo 9-vuotiaasta Anasta, joka päätyy äitinsä sekä isänsä kuoleman jälkeen siskoineen tätinsä hoidettavaksi. Analla ei oikeastaan ole elokuvan aikana juurikaan ystäviä eikä läheisiä tunnesiteitä keneenkään. Hänen mielessään nykyaika, menneisyys ja tulevaisuus sekä fantasiat kuolleesta äidistä ovat osa arkista todellisuutta, minkä johdosta elokuvakin toisinaan unohtaa lineaarisen kerronan ja lipuu eri aikatasojen sekä harhojen välillä mutkattomasti.
Cria Cuervos – Korppi sylissä on kaikkea muuta kuin sentimentaalinen tai romantisoitu kuvaus lapsuudesta. Elokuvan kuvaama lapsuus tiukassa tapayhteiskunnassa on nimenomaan kolkkoa ja synkkää painajaista, jossa kaksinaismoralistisiin ja epäluotettaviin aikuisiin on mahdotonta luoda uskottavaa sidettä ja epätoivoiset kuolemantoiveet nousevat lapsen mieleen ainoana varmana pakotienä ja symbolisena kapinana ahdistavaa järjestelmää vastaan. Tosin mainittava on, ettei kyseessä ole mikään väkivaltaeeppos tai sysisynkeä murhenäytelmä vaan elokuvassa on myös positiivisempiakin tunnelmia sekä kohtauksia, niin kuin jokaisessa monisävyisessä laatuelokuvassa kuuluukin. Tyylillisesti elokuva ei sen kummemmin kikkaile epälineaarista kerrontaansa kummemmin, vaan eteneminen on varsin verkkaista ja selkeää. Erityismaininta on annettava tämän teoksen lapsinäyttelijöistä, etenkin Anaa esittävä Ana Torrent on vähäeleisyydessään todella vakuuttava. Lisäksi elokuvassa kuullaan legendaarinen pop-kappale Porque te vas?.” (Brutus, 2.6.2016)
Kun nyt korppi (variksien heimoon kuuluva lintu) tuli puheeksi, niin mieleeni tulee eittämättä skandinaavinen muinaismaailma ja viikinkimytologia, jossa korpilla tai korpeilla, koska niitä oli Odin-jumalalla kaksi eli Hugin (ajatus) ja Munin (muisti) ja ne viihtyivät Odinin olkapäillä, milloin eivät olleet tiedustelulennoilla tuon ajan käsityksen mukaan kaikissa yhdeksässä maailmassa. Hugin ja Munin lensivät aina aamunkoitosta aamukoittoon ja toivat maailmoista viestejä Odinille.
Edesmennyt äitini muuten sanoi aina nähdessään ja kuullessaan korpin, että se tuo huonoja uutisia ja että korppi pitää siksi pelotella tiehensä. Eli jotain ikivanhaa tietoisuutta muinaisuskonnoista on vielä säilynyt meidän päiviimme, ja edelleen minäkin olen sitä mieltä, että korpilla on viesti, mutta ei aina suinkaan huono viesti. Kannattaa siis havaita korpit maisemassa ja miettiä (vaikkei nyt ihan tosissaan, mutta kuitenkin) että mikähän viesti kotikuuseen tänään lentäneellä korpilla on juuri minulle?
Korppi on myös Hämeenkyrön nimikkolintu. Minusta se tuntui aluksi hätkähdyttävältä, mutta olen jo tottunut ajatukseen. Ehkäpä se pitääkin olla juuri niin, meidän kaiketi pitää ymmärtää kaikki Odinin ajan 9 maailmaa, mitä ne sitten nykypäivänä ovatkaan ja millä nimellä ne tunnetaan.
Kuuntele täältä Korppi sylissä-elokuvan musiikkia: https://youtu.be/87zXKhilOuI
kesä, 2022
Olen jo pari vuotta haaveillut kukkapellosta lapsuuskotini maisemassa ja tällä viikolla sitten tuo jokivarren noin hehtaarin alue muokattiin ja kylvettiin sopivasti sateen alle. Vuokraviljelijäni siis teki työn ja minä vaan katselin ja ihmettelin, miten suuria nuo pellonmuokkauskoneet ovat nykyään. Tai ehkäpä se vaan näytti siltä, kun pelto on tässä kohtaa niin pieni ja kapea eikä kovin lähelle jokea edes uskalla koneilla ajaa.
Kylvin jo aiemmin keväällä Katariinan kukkaseosta pienille alueille pihassa ja kylvin eilen myös Rauhankukkaa eli auringonkukkia sinne tänne. Kukkapeltojen äiti Katariina Pylsy teki keväällä Hämeenkyrön valtuustossa aloitteen Operaatio Rauhankukasta ja tänä kesänä aloite toteutuu ja auringonkukan siemeniä jaetaan mm. Hämeenkyrön kirjastossa. https://oivaseutu.fi/artikkelit/hameenkyrossa-kukkii-loppukesasta-runsaasti-auringokukkia/
Kukat muuttavat maailmaa tai ainakin maisemaa. Ukrainan symboli on siis auringonkukka ja se on saanut aivan uuden merkityksen nyt sodan päivinä. Muitakin historian käännekohtia on, jossa juuri kukka tai kukat on jollain tavalla mukana joko symbolisesti tai ihan konkreettisesti. Ainakin minulla itselläni on joku uutiskuva syöpynyt muistiini, kuva, jossa sotilaan aseen piippuun asetellaan kukka.
Kirgisiassa oli tulppaanivallankumous vuonna 2005 ja Portugalissa neilikkavallankumous vuonna 1974. En muista tarkkaan, mitä noissa vallankumouksissa tapahtui, mutta jonkinlaisista poliittisista konflikteista oli kysymys – ei kuitenkaan varsinaisesta sodasta kuten Ukrainassa tänä päivänä. Ja jotain samansuuntaista kukkiin liittyvää toimintaa muistan myös Brahan keväästä 1967, jolloin neuvostotankit vyöryivät silloiseen Tsekkoslovakiaan ja siis Brahaan. Muistaakseni kyse oli lähinnä mellakasta, ei sodasta.
Tällä hetkellä syreenit kukkivat täydellä terällä ja tuoksu on huumaava. Miten kaunista onkaan nämä alkukesän päivät ja myös sateiset päivät, koska silloin luonto peseytyy entistä kirkkaimpiin väreihinsä. Omenapuut jo lopettivat kukintansa ja jotka nekin olivat hetken todella kauniita. Aiemmin keväällä katselin vanhaa omenapuuta – istutettu varmaan joskus heti sodan jälkeen – että ompa ruma ja se pitää kaataa. Onneksi ei kaadettu, koska juuri se kukoisti kaikista kauneimmin kuin mikään nuoremmista puista.
Auringonkukista ja Ukrainasta tuli mieleeni Pentti Saarikosken runo – jota en nyt muista sanasta sanaan – mutta suunnilleen, että tulisi kevät ja tykeistä taottaisiin auroja. No, kevät on muuttunut kesäksi ja Ukrainassa aseet puhuvat edelleen. Veikkaan, että tuo sota tulee kestämään vielä pitkään, mutta toivottavasti olen väärässä.
Saarikoskelta muuten muistan erään toisen runon, joka sopii hienosti ainakin minulle tässä elämäni vaiheessa. Tänään haluan jakaa runon teidän kaikkien kanssa eli niin se taitaa olla, että olemme aina siinä paikassa kuin meidän pitääkin olla: ”Ajattelin ajatuksia, jotka sopivat minulle, kävelin metsässä, ja puista satoi pisaroita päälleni, tulin milloin mihinkin ja tiesin, että aina olin oikeassa paikassa” (Pentti Saarikoski)
- kesä, 2022
On myönnettävä, että olen tullut siihen ikään etten enää halua vilkaista peiliin varsinkaan aamuisin. Ei sillä etten uskaltaisi niin tehdä, mutta kun ei muutenkaan ole kovin suurta mielenkiintoa omaan ulkonäköön välttämättömien aamutoimien jälkeen. Sama pätee pukeutumiseeni. Pukeudun mieluiten tummaan ja huomiotaherättämättömiin vaatteisiin. Tykkään kyllä väreistä, mutta en halua niitä ylleni kuin ripauksen, jos sitäkään. Ai miksikö? Ehkäpä haluan, että minut muistetaan ja tiedostetaan aivan muista syistä kuin, että miltä näytän tai mitä minulla on ylläni.
Peiliä käytetään ilmaisemaan monia merkityksiä ihmisen elämässä. ”Katso peiliin”, kuulee, jos sattuu arvioimaan joitakin asioita niin ettei keskustelukumppani välttämättä olekaan samoilla linjoilla. Jotkut kehopositiivisuuden puolestapuhujat saattavat kehottaa katsomaan peiliin, ja hymyilemään omakuvalle, oli se sitten millainen tahansa katsojan omasta mielestä. Ja hyvä niin, olen toki samaa mieltä.
Mutta peili voi olla myös vastustaja, jopa pahin vihollinen. Entisessä elämässäni vuosia sitten hoivalaitoksessa muuan asukas rikkoi peilin huoneessaan. Hän nyrkitti omaa peilikuvaansa, koska luuli näkevänsä siellä jonkun muun – ja kaiketi ei enää tunnistanut omaa vanhaa itseään, ja kun ”tuo vanha ja ruma mies tuijottaa vihaisesti joka ainoa yö”. Hänelle peili oli pelottava ja vihamielinen ja siksi hänen huoneeseen ei enää asennettu peilejä.
Niin se taitaa elämässä olla muutenkin, että monessa tapauksessa pahin vastustaja löytyykin juuri peilistä, omasta itsestä. Miksi siis vastustaa omaa itseään? Se on sama asia kuin Don Quijote, joka taisteli tuulimyllyjä vastaan päivä toisensa jälkeen. Muistanette tuon mainion espanjalaisen Miguel de Cervantesin (1547 – 1616) kahtena niteenä ilmestyneen teoksen vuosilta 1605 ja 1615. Don Quijotea pidetään nykyaikaisen romaanitaiteen perustajana ja yhtenä maailmankirjallisuuden suurista klassikoista:
”Romaanin alussa Don Quijote on lähes 50-vuotias, kaitakasvoinen, luiseva ja lujarakenteinen mies. Tulisuudestaan ja tinkimättömyydestään huolimatta don Quijote on lämminsydäminen ja herkkä herrasmies, jonka hourupäisyys herättää joissakin ihmetystä, toisissa hilpeyttä. Hän käy tuimaan sotaan jättiläisiksi luulemiaan tuulimyllyjä vastaan ja kokee näiden kanssa otellessaan lähinnä nöyryyttäviä tappioita. Don Quijoten aistit toimivat yllättävästi: hän saattaa luulla majataloja lumotuiksi linnoiksi, lampaita kääpiöiksi ja talonpoikaistyttöjä kauniiksi prinsessoiksi. Naapurissa asuva ruma maalaistyttö on vaeltavalle ritarille kaunis neitsyt, jolle mies vannoo ikuista rakkauttaan ja uskollisuuttaan. Don Quijoten mielestä sankarien tehtävänä on poistaa lumous erilaisten asioiden ja ihmisten ympäriltä, ja tähän elämäntehtävään hän sitoutuu innokkaasti, muiden eriävistä mielipiteistä välittämättä”. https://kiiltomato.net/critic/miguel-de-cervantes-don-quijote/
No niin. Kuka sinua katsoo peilistä juuri tänään? Onko hän ystävä vai vastustaja? Toivottavasti ystävä.
- kesä, 2022
Tänään on kesäpäivänseisaus. Päivä ja päivänvalo ei siis tänä kesänä tämän pidemmäksi tule, eikä yötä ole nyt nimeksikään. Nukkua ei kannattaisi, mutta väkisinkin muutama tunti täytyy jossain unenkaltaisessa olotilassa viipyä, mutta onneksi ei kovin montaa tuntia kuitenkaan.
Kesäpäivänseisausta on juhlittu tuhansia vuosia ja erilaisissa kulttuureissa tietenkin hieman eri tavoin. Meillä on juhannus, joka on siirretty jo ajat sitten vietettäväksi viikonloppuna ja keskiajalla sekä sen jälkeen juhannus on ollut nimenomaisesti Johannes Kastajan päivä. Itse kuitenkin haluan viettää keskikesän juhlaa juuri tänään, kesäpäivänseisauksen taianomaisena päivänä ja kokea sen ikivanha henki ja maaginen virtaus.
Englannissa, noin 50 km. Oxfordista lounaaseen sijaitsee Stonehenge, yksi vaikuttavimmista maailmanperintökohteista eli kivipaasimuodostelma, jonka uskotaan olevan jonkinlainen menneitten maailmojen kalenteri. Monumentin koillispuolen sisäänkäynti on suunnattu kesäpäivänseisauksen auringonnousuun. Stonehenge on houkutellut tuhansia katsojia vuodesta toiseen ihastelemaan juurikin kesäpäivänseisauksen auringonnousua. Osa auringonnousun todistajista on juhlan pakanallista alkuperää kunnioittaen pukeutunut esimerkiksi kelttiläisiksi papeiksi, druideiksi. Mukaan mahtuu myös hippejä, auringonpalvojia ja ”taviksia”.
Itse vietin tänään jo varhain aamuhetkeä omassa kappelissani ja katselin kun aurinko valaisi maisemaa ja ympäröivää vihreyttä. Niin, olenko muuten kertonut aiemmin, että minulla on oma kappeli tällä tontilla? Puhekielessä vieraille ja lapsenlapsille se on vain tavallista tilavampi lisäolohuoneeksi kalustettu ”leikkimökki”, mutta minulle paikka on nimenomaan kappeli, oma yksityinen tila, hiljentymishuone, jonne menen ilman puhelinta mietiskelemään ja fundeeraamaan kaiken katoavaisuutta. En sano, että jokainen ihminen tarvitsisi oman kappelin, mutta minä ainakin tarvitsen, enkä osaa selittää miksi. Sille ei kai olekaan selitystä olemassa. Eikä se kai sellaista tarvitsekaan.
Toivotan kaikille lukijoilleni hyvää kesäpäivänseisauksen päivää, hyvää juhannusviikkoa ja rauhallista ja kaunista juhannusta!
- heinä, 2022
Tämän kotisivuni otsikkoon olen taannoin kirjoittanut aforismin Helen Kelleriltä ja joku kerran kysyikin, että kuka hän oikein on? En tiedä olenko juuri minä oikea ihminen vastaamaan, mutta vastaan silti. Helen Keller nimittäin lukeutuu siihen suureen joukkoon historian unohdettuja ”jänniä naisia”, joista kirjoittaa myös Maria Pettersson kirjassaan Historian jännät naiset. Merirosvoja, meedioita, varkaita ja vakoojaprinsessoja. Atena Kustannus, 2020:
”Näistä naisista ei kerrottu historian tunneilla. Kirja tutustuttaa yli sataan voimanaiseen, jotka ovat jättäneet jälkensä historiaan, mutta joista harva on kuullut. Historian jännät naiset marssittaa esiin liudan kiinnostavia naisia, jotka ovat jääneet suurmieshistorian varjoon: kiinnostavia, uskomattomia, kauheita, törkeitä, sankarillisia ja ennen kaikkia jänniä persoonia. Heidän elämäntarinansa saavat lukijan haukkomaan henkeä ja kysymään: miksi en ole kuullut heistä aiemmin?”
Mutta siis Helen Keller? Maria Pettersson kirjoittaa Kelleristä näin: ”Helen Keller, kuurosokea, radikaali sosialisti, vammaisten ja työväenluokan puolustaja, joka valmistui ensimmäisenä kuurosokeana yliopistosta, jolla oli oma vaudeville-numero ja jota FBI tarkkaili hänen radikaalisuutensa takia.”
Keller syntyi alabamalaisella farmilla ja puolitoistavuotiaana sairastui tuntemattomaan tautiin, jonka seurauksena menetti näkönsä ja kuulonsa sekä aluillaan olleen puhekykynsä. 7-vuotiaana hän sai opettajaksi näkövammaisen Anne Sullivanin, jonka kanssa Keller vietti seuraavat 50 vuotta. Keller valmistui Harvardin yliopistosta 24-vuotiaana ja oli ensimmäinen maailmassa yliopistosta valmistunut kuurosokea. Keller kirjoitti elinaikanaan lukuisia kirjoja, 500 esseetä, kolumnia ja puhetta. Hän sai kaksi USA.n korkeinta siviileille myönnettävää kunniamerkkiä. Mainittakoon, että Keller vieraili myös Suomessa vuonna 1957 ja vierailu on dokumentoitu ja sitä voi seurata Areenasta: https://areena.yle.fi/1-50197592
Helen Kellerin elämänpolku ei ollut helppo, mutta hän sinnitteli aina eteenpäin vastoinkäymisistä huolimatta. Hän on kirjoittanut lukuisia aforismeja, joita on siteerattu laajalti ja myös itse ole niitä lukenut sopivana hetkenä, kuten tällaisena seesteisenä kesäpäivänä, jolloin ei ole kiire minnekään ja aurinko paistaa.
”Maailman parhaita ja kauneimpia asioita ei voi nähdä tai koskettaa, ne on tunnettava sydämellä.” (Helen Keller)
- heinä, 2022
Milo oli tyttäreni koira ja kuoli (nukutettiin eläinlääkärin suosituksesta) 16-vuotiaana parisen viikkoa sitten. Tänään on tuhkan hautaus ja muistotilaisuus. Kyllä, hautajaiset eivät ole pelkästään ihmisille, myös lemmikki tarvitsee muistotilaisuuden. Milo oli tärkeä perheenjäsen ja lasten lemmikki ja arvokas osa lasten varhaislapsuutta. Hautajaiset helpottavat surua, näin ainakin itse uskon.
Milo oli omaa rotuaan, Japanin pystykorvan ja Bichon frisén sekoitus eli suunnilleen oheisen kuvan näköinen. Milo oli nuorena todella tarkka, pirteä ja älykäs, ja vielä vanhuuden päivinäänkin (lähes kuurona ja sokeana) halusi olla aina perheen keskellä, osa perhettä, osa omaa laumaansa. Milo oli myös meillä usein hoidossa varsinkin aikana, jolloin tyttäreni oli työharjoittelussa Kanadan Torontossa.
Milo viihtyi hyvin meidän saksanseisojien seurassa, vaikka kokoero oli melkoinen. Milo, joka eli varsin pitkän koiranelämän ”saattoi hautaan” kolme seisojaamme, jotka ovat kaikki eläneet selkeäati lyhyemmän elämän. Nykyinen seisojamme Tito on niinikään tullut ”miehen ikään” eli on 9-vuotias, mutta vielä varsin voimakas ja elämänsä kunnossa viime kesän syöpädiagnoosistaan huolimatta. Eläinlääkärikin on erehtyväinen, onneksi, ainakin Titon kannalta.
”Hän ei koskaan pyytänyt mitään vastineeksi. Vain epäitsekästä rakkautta, kosketus kotiinpalatessa, tietäväinen katse, paikka sohvalla vieressäsi. Lemmikit eivät tunne menneisyyttä tai tulevaa, mutta ne ymmärtävät ja ovat sisäistäneet tunteiden universaalin kielen.” https://mielenihmeet.fi/kun-lemmikki-kuolee/
Siis todellakin, varsinkin koirat sisäistävät jonkinlaisen salaperäisen universaalin kielen, jonka ymmärtämiseen ei tarvita muuta, kuin avoin mieli ja virittäytyminen ”koirataajuudelle”. Ai mitenkö? Väitän, että jokainen koiranomistaja kyllä tietää mistä on kysymys.
”Toivo on höyhenten juttu – se on sielussa – ja laulaa sävelen ilman sanoja – eikä koskaan pysähdy – ollenkaan” (Emily Dickinson)
- heinä, 2022
Minusta on mukava kuunnella radiota ja varsinkin kesällä. Kyllä, siis Yle 1, kuten olen jo aiemminkin varmaan tällä sivustolla maininnut. Muun muassa Säätiedotus merenkulkijoille on todellakin rentouttavaa kuunneltavaa ja säätiedotukset yleensä… Tänään luvattiin Lounais-Suomeen kohtalaista luoteistuulta.
Radiotaajuuksilla Pirkanmaan ja Satakunnan raja ei ole sama kuin maantieteellinen raja kartalla eli Kiikoisissa alueuutiset ovat nimenomaan Lounais-Suomen uutiset, joka on minusta mukavaa vaihtelua. No, eihän Kiikoisista Poriin olekaan kovin pitkä matka, noin 10 kilometriä (koska Lavia on nykyään Poria).
Toki Porin keskustaan on vähän pidempi, mutta puolessa tunnissa pääsee kuitenkin jo Porin Itäkeskukseen ostoksille niin halutessaan. Minulle kyllä riittää lähipalvelut mainiosti eli en tarvitse suuria kauppoja elääkseni täyttä elämää.
Joskus takavuosina oli ”ihan pakko” päästä vähintään kerran kesässä Yyteriin ja Pori Jazz-hälinään. Nykyisin katson sitä ihmistä itsessäni jopa oudoksuen, mutta kuitenkin ymmärtäen. Ihmisen kasvu tapahtuu vähitellen ja kokemukset liittyvät juuri tähän kasvuun, keskeneräisyyteen, tihentyvään identiteettiin, josta en tosin osaa sanoa milloin olen valmis, kokonainen. Tuskin koskaan, mutta maisemat matkan varrella ovat huikeat.
Nykyisin jälkikasvuni käy Yyterissä ja Jazzeilla (vesisateessa tottakai, niin kuin olin siellä itsekin – ihan äskettäin – 1970-luvulla) ja minä ymmärrän. Niin tämän pitääkin mennä. Ympyrät sulkeutuvat. Kaikella on aikansa.
- elo, 2022
Olen viime aikoina viettänyt paljon aikaa Sastamalan Kiikoisissa, lapsuuteni kotimaisemissa. Kuva ohessa ei liity tekstiin, vaan on siepattu jostain netin uumenista, koska nuo kuvan vanhat tynnyrit, saavit ja soikot ovat tuttuja käyttöesineitä entisajoilta. Ikivanhan kotiaittani kätköissä näitä on säilytetty ties miten kauan, ainakin 1800-luvun alusta, mutta aitta rakennuksena voi olla vielä vanhempikin.
Olen siis viettänyt aikaa niin ikään noin 200 vuotta vanhassa hirsipirtissä, mutta en halua käyttää termiä siivoaminen tässä yhteydessä. Ei, se on paljon enemmän, se on kauan sitten kadonneen ajan etsimistä ja löytämistä, se on monien askelten painaumia porraspuulla, kulumajälkiä porstuan kynnyksellä ja ovipielissä sekä paljon muuta, johon ei ole edes olemassa sanoja. On vain hiljaisuutta ja kuin pysähtynyt aika.
En halua puhua siivoamisesta, vaikka minun mielestäni aivan turhaakin tavaraa on ”säästetty” jopa vuosikymmeniä ajatuksena, että jos joskus sattuu juuri tätä joku tarvitsemaan. Varmasti tämä ajatusmalli oli peräisin sota-ajoilta eikä siitä niin vaan päässyt eroon. Puhekielessä oli aika ennen sotaa ja aika sodan jälkeen. Toisenlaista, rauhanaikaakin toki elettiin, kuten on aina eletty ja siitäkin ajasta on jäänyt jäljet hirsiseinien sisälle. Onneksi.
Joskus tässä pirtissä kuvittelen mukaan äänet. Siis mitä kaikkea täällä voisi kuulla, jos elämän äänet olisivat säilyneet samaan tapaan kuin esineet? Arjen keskustelut eri vuosikymmeninä olisi mielenkiintoista kuultavaa samoin kuin erilaiset työn äänet: astioiden kilinä ja kolina, karstaamisen ja kehräämisen äänet, kankaan- ja matonkutomisesta syntyvät äänet, sukkapuikkojen kevyt kilahtelu… Myös miehet tekivät käsitöitä, ainakin isäni oli varsin taitava ompelija ja tekemään mm. huopatossuja.
Ja kuvittelen myös askeleiden äänet ja ihmiset, joita tässä talossa kävi runsaasti. Hengellisiä seuroja järjestettiin usein ja vielä ainakin 1950 – 1960-luvulla, koska itsekin muistan, kun väkeä tuli pirttiin mustissa vaatteissa ja veisattiin – minä mukana tietysti. Myös postinsa kylän väki haki meiltä, koska ilmeisesti postilaatikkoja ei silloin ollut jokaiselle erikseen kuten nykyisin. Ja kunnan ilmoitustaulu oli pirtin seinällä, löysin muuten jostain laatikosta esimerkiksi ilmoituksen palokunnan kokoontumisesta vuodelta 1892.
Siis en mielestäni tee siivousta, mutta jätesäkillinen toisensa jälkeen täyttyy kummasti. Lisäksi runsaasti lasinkeräykseen menevää tavaraa (kaikki pienimmätkin sillipurkit pesty ja säästetty) sekä nuotiossa poltettavaa tavaraa, joka odottaa paloturvallista ajankohtaa. Paljon löytyy säästämisen arvoistakin, mutta sanomalehtiä olisi joku voinut silloin tällöin vuosikymmenien saatossa viedä paperinkeräykseen. Mutta kaikella on kai tarkoituksensa.
Kun kaikki turha on viety pois, järjestelen paikat olemassa olevilla kalusteilla ja esineillä. Ei sen enempää. Ei remonttia eikä remonttikuvia. Vain oma henkilökohtainen kotimuseo, johon voi mennä koska tahansa oman menneisyytensä kanssa. Mielestäni kadonnut aika ja menneet sukupolvet arjen askareissaan ansaitsevat löytämisen ja muistamisen tilan ja paikan – siis museon. Teen sen mielelläni, koska siinä on myös minun oma paikkani ketjussa, joka jatkuu minun jälkeeni. Tähän ei mitään lisättävää tai pois otettavaa. Kesä jatkuu. Kesä.
- elo, 2022
Viime päivien taiteilijoiden suru-uutisiin reagoin lähes samalla tavalla kuin Sir Anthony Hopkinsin teksti kaiken katoavaisuudesta (kts. oheinen kuva). Eilen toki media muisti monin tavoin Vesa-Matti Loirin elämäntyötä ja myös Jussi Hakulisen uraa on muisteltu, eikä syyttä. Toki Loiri vaikutti erityisesti sodanjälkeisen sukupolven tunneilmastoon tavalla, joka hakee vertaistaan. Itse pidin erityisesti hänen Eino Leinon runoihin sävelletyistä lauluista, ja yksi vinyylilevy taitaa löytyä tuolta jostain levykokoelmani kätköistä. Pitänee kaivaa se esiin ja kuunnella jonain suotuisana hetkenä.
Toinen lähipäivien kiinnostava uutinen on ollut (ei sähkön hinta tai Ukrainan sota, vaikka molemmat vaikuttavat tavallisen suomalaisen arkeen erittäin negatiivisesti) vaan eräs hylätty pro gradu Turun yliopistossa, jossa itsekin aikoinaan olen opiskellut. Siis on mainittava, että erittäin harvoin tiedekunta päätyy hylkäämiseen syystä, koska se tuottaisi ongelmia paitsi opiskelijalle, myös gradun ohjaajalle. Jos gradu hylätään, opiskelija ei saa enää uutta mahdollisuutta kirjoittaa gradua ainakaan samasta tutkimusaiheesta.
Tämän hylätyn gradun aiheena oli intersektionaalinen feminismi, jota en nyt itse ryhdy avaamaan, koska Anna Kontula tekee sen paljon syvällisemmin blogissaan https://www.annakontula.fi/2020/06/28/mita-tarkoittaa-intersektionaalisuus/ Joka tapauksessa siis intersektionaalisuus käsitteenä kuvaa sitä, miten ihmisen asemaan yhteiskunnassa vaikuttavat sukupuolen ohella monet muutkin erot, kuten yhteiskuntaluokka, ikä, alkuperä ja seksuaalinen suuntautuminen.
Pro gradu-tutkielma työstetään aina ohjaajan tiukassa valvonnassa eli opiskelijan ja ohjaajan yhteistyö täytyy olla mutkaton ja joustava. Myös ryhmässä gradua työstetään eli muut kanssaopiskelijat voivat antaa näkemyksiään työn eri vaiheissa. Siksi hylkääminen on harvinaista, mutta näköjään kuitenkin mahdollista.
Viime tekstissäni kerroin, miten olen viettänyt paljon aikaa lapsuuteni kotikonnuilla. Miksi en viettäisi, koska kirjoitin gradunikin nimen omaan tästä kylästä, sen ihmisistä ja kiikoislaisesta puukkojunkkarikulttuurista otsikolla ”Mitä ne siellä niin tappeli?” Puukkotappelu, paikallisyhteisö ja vallanalaiset Tyrvään käräjillä 1908. Jos jotakuta aihe kiinnostaa, gradun voi lukea esimerkiksi täältä: http://www.utupub.fi/handle/10024/66342
Muuten, kerran vinkkasin eräälle ystävälleni oheisen graduni linkin, eikä hän sen jälkeen ole ottanut sitä koskaan puheeksi. Ehkäpä aihe oli hänestä tylsä tai sitten hän ei jaksanut lukea tekstiä kansilehteä pidemmälle. Ymmärrän toki, että tieteellinen teksti on vaativaa luettavaa, jos se on sitä kirjoittajallekin. Voin kuitenkin kertoa, että ohjaajan kanssa sitä hiottiin pitkään ja joitakin osia oli vaan poistettava. Tottakai hyväksyin sen, en tietenkään halunnut hylättyä, koska silloin kaikki työ olisi ollut turhaa.
Jossain määrin käsittelin gradussani em. intersektionaalista feminismiä, koska tutkimusaineistoissa (mm.1900-luvun alun oikeudenkäyntiasiakirjat) nainen esivallan edessä (tappelun todistajana) oli aivan eri asia kuin vastaavassa asemassa ollut mies. Jopa naisen pelkkä läsnäolo käräjillä – vaikkakin vain todistajana – oli häpeällistä ja tästä häpeän kokemuksesta kirjoitan gradussani tavallaan intersektionaalisesti, nykytermin mukaan. Vielä merkillisempää oli tuon ajan sofistinen häpeä ja unohtaminen eli tahallinen unohtaminen, mutta onneksi arkistoidut asiakirjat puhuivat puolestaan eli se, mistä vuosikymmenet kuiskuteltiin, olikin äkkiä täyttä totta.
Olen siis itsekin kyläläisenä osallinen kirjoittamani gradun tapahtumiin (tai ainakin kylätappeluun osallistuneiden sukulainen ja jälkeläinen), siis puukkojunkkarisukua, mutta en silti tunne häpeää, koska tekijät saivat tuomionsa ja sovittivat tekonsa mm. Kakolassa. Elämä jatkui, vaikka tapahtuma jätti jälkensä kylään ja kyläläisiin vuosikymmeniksi – kunnes tuli toisenlaisia (vielä traagisimpia) tapauksia, mutta niistä en kerro nyt.
No niin, mihin virta venhettä viekään, sen mukana on mentävä niin kauan kun on aikaa.
- elo, 2022
Helteisiä päiviä, tummia öitä, keltaisia viljapeltoja ja ukkosen ryminää myrskyn kera. Onneksi eilinen ukkosmyrsky ei tuhonnut mitään, vaikka pyykkiteline pyykkeinen sai kyytiä samoin kuin laiturin aurinkotuolit. Myrsky ja kaatosade yhdessä voi tehdä todella pahaa jälkeä, mutta onneksi ei tällä kertaa.
Katselin joku päivä vanhoja omenapuitamme. Ovat todella kauniita keväällä kukkiessaan ja nyt täynnä pieniä vihreitä omenia – vielä raakoja, mutta kypsyttyäänkin ovat todella happamia. Niitä onkin joskus kärrätty peuroille syötäväksi – tai oikeastaan syötiksi – syksyn ja talven peurajahtiin. Itse kyllä tykkään peurapaistista, mutta siitä voidaan olla montaa mieltä. Tai yleensä metsästyksestä.
Itse olen kasvanut riistanmakuisessa ja -tuoksuisessa ilmapiirissä, aseet ovat tuttuja ja osaan itsekin käsitellä niitä, tosin en ole ampunut kuin savikiekkoja ja pahvitaulua. Naapurin Katri muuten on melkoinen nainen, hän on kaatanut monta hirveä ja usein meillä on Katrin ampumasta hirvestä paistia joulupöydässä. Siis sitä vaan, että myöskään metsästys ei ole sukupuolesta kiinni, nainen pärjää siinä hommassa ihan yhtä hyvin kuin mieskin.
Näillä leveyksillä ja lakeuksilla on metsästetty iät ja ajat, tuskin varhaiset esi-isämme ja -äitimme olisivat pärjänneet pohjoisen hyisissä olosuhteissa ilman metsästystaitoja. Saattaa olla niinkin, että noista taidoista ja metsästysharrastuksesta yleensä on vielä hyötyä, jos/kun ruoan hinta edelleen kipuaa ylöspäin. Ruokaa tuskin enää heitetään pois samaan tahtiin kuin vielä viime vuonna (noin 75 kg/henkilö), joka on suuri määrä hävikkiä, ja joka tulee kaikista kalliimaksi.
Mitäpä sitten muuta. Odotellaan omenien kypsymistä, ihastellaan kultaisia viljapeltoja ja ihmetellään täysikuuta tähkäpäiden päällä. Elämä on. Tässä ja tänään.
”Sinä siinä, tuoksut vihreille omenille. Jäin kiinni tarinaasi, älä muutu ikinä”. (Una Reinman)
- elo, 2022
Seesteisten suvipäivieni ratoksi olen maalannut muureja. Siis en muraaleja, vaan kaksi 1800-luvun tulisijaa ja yksi (oheisen kuvan kaltainen) jäi vielä maalamatta. Ehkäpä teen sen myöhemmin, ehkäpä en, koska kahdessa muurissa oli ihan riittävästi ”arbetia” kaltaiselleni maallikkomaalarille. Ja kun ottaa vielä huomioon pohjustustyön ja muun siistimisen ennen maalausta. Löysin museoviraston arkistoista vähän samanlaisia vanhan ajan tulisijoja, muuten malleja ei löytynyt, mutta mielestäni tein ihan hyvää jälkeä, vaikka itse sanonkin.
Tulta näihin tulisijoihin en uskalla virittää, mutta tykkään, että ovat kauniita puhtaan valkoisina ja huokuvat vanhan ajan tunnelmaa kynttilöineen, joita ennen poltettiin ”pesänottalla” ja holvien välissä. Monista vanhoista taloista on muurit hajotettu jo kauan sitten, silloin (1950-1970 luvuilla varsinkin) haluttiin modernisoida myös maaseutua ja ihmisten asuinsijoja. Kehityksen rattaita on vaikea hidastaa, mutta monia kauniita pihapiirejä tuohon aikaan tuhoutui lopullisesti.
Myös kaupungeissa kävi tuhon puhuri ja tuosta ajasta on käytetty termiä ”Turun tauti”. Siis varsinkin Turussa purettiin monia vanhoja puutaloja ja kokonaisia kortteleita ja tilalle rakennettiin betonielementeistä nopealla tahdilla kerrostaloja – siis näitä harmaita betonirumiluksia, joita on kaikkialla ja alkavat nyt tulemaan elinkaarensa päähän. No, jotkut haluavat säilyttää niitäkin, mutta minun silmiini ovat perin rumia. Mutta toki makunsa kullakin.
Jokainen aikakausi jättää jälkensä myös rakennuskulttuuriin, joka on toisaalta ymmärrettävää. Muodin oikut kiertävät aaltomaisesti kehää ja taas esimerkiksi hirsitalot ovat tulleet muotiin tai ovat kai jo olleetkin jonkun aikaa. Mikäs siinä, suomalaiseen maisemaan se sopiikin paremmin kuin mikään muu. Ja hirsi on myös kestävä materiaali, kestää jopa satoja vuosia, jos kosteus ei pääse muhimaan perustuksissa. Tästä syystä entisaikojen talot rakennettiin mielellään mäen päälle ja vielä korkealla kivijalalla, josta tuuli pääsi puhaltamaan alustat kuiviksi.
Tänä päivänä taloja rakennetaan lähes minne tahansa, oli sitten kosteaa tai ei. Tekniikka toki on aivan toista luokkaa kuin entisaikoina, mutta silti joskus ihmettelen ratkaisuita. Onneksi en ole kadottanut ihmettelyn taitoa, joka on muuten ihmiselle tärkeä ominaisuus. Ai miksikö? En minä tiedä, ihmettelen sitä itsekin. Ihmetellään yhdessä!
- syys, 2022
Varmaan näissä kirjoituksissani joskus toistan itseäni, olenhan tätä blogia kirjoittanut jo vuosia, ainakin 7 vuotta ja lähestulkoon joka viikko. Mutta mitä pikkuseikoista, tänään kuitenkin kirjoitan juuri nyt ja niitä asioita, joita päässäni ja tässä ajassa liikkuu. Lukijatilastoja katsoessani huomasin, että jo yli 150 000 kävijää on vieraillut sivullani ja se on minusta paljon. Kiitos jokaiselle teistä, on suuri ilo jakaa kanssanne elämää kirjoittamisen kautta!
Ja todellakin ajassa on liikettä ja varsin huolestuttavaan suuntaan. Sähkön hinta puhuttaa ja huolestuttaa varmasti meitä kaikkia. Talvi on tulossa ja kotien lämmitys toimii monilla suoralla sähköllä, joka tulevina kuukausina ei ainakaan halpene. Äskettäin luin jostain julkaisusta, miten pientä eläkettä saavat eläkeläiset jo joutuvat tinkimään lähes kaikesta – myös lääkkeistä, joka on todella ikävää.
No, itsekin saan pientä eläkettä ja olen myös karsinut turhia menoja. Puhelin- ja nettiliittymissä on aina tinkimisen varaa ja sanoma- ja aikakauslehtiä en enää eläkeläisenä tilaa. Tykkään tuunata vaatteita eli todella harvoin käyn vaateostoksilla. Ruokakaupoissa kyllä käyn ja apteekissa, siinä ne ostosreissut sitten pääasiassa onkin.
Näinä aikoina minusta on tullut oman elämäni konservaattori, jossa hommassa viihdyn erinomaisesti. On voimaannuttavaa löytää esineitä, joita ei edes tiennyt olevan olemassa. Lapsuudenaikaiseen muistiin ei suuresti kannata luottaa, koska aika on tehnyt tehtävänsä ja kauan sitten unohtunut esine saakin äkkiä aivan uuden merkityksen.
Tuo oheisen kuvan teksti (alla) puhuttelee minua juuri tänään, tässä ajassa ja hetkessä. Siis juuri näin, ei mikään oma tekeminen tarvitse näyttää ulospäin hyvältä tai hienolta, riittää, kun itsestä tuntuu siltä.
”Luo itsellesi elämä, joka tuntuu hyvältä sisältäpäin – eikä vai näytä hyvältä ulospäin” (Hidasta elämää)
- syys, 2022
Tänään osui silmiini jostain netin syövereistä oheinen kuva ja video, jossa mies soitti haitaria ja lehmä lähestyi aluksi varoen, mutta sitten jo perin uteliaana. Toinen lehmä katseli kaempaa, mutta korvat pystyssä tarkkaavaisena. Aiemmin oli netissä niinikään julkaisu, jossa mies soitti vetopasuunaa ja kokonainen lehmälauma tuli heti kuuntelemaan jatsahtavaa soundia.
Itse olen joskus huomannut saman ilmiön eli eläimet todella pitävät musiikista. Kerran (noin 15-vuotiaana) soitin kotipihassa haitaria ja kuttu tuli lähelle, jopa liian lähelle. Olisi kaiketi alkanut pureskelemaan soitinta, jos en olisi ollut tarkkana. Pikkulinnut tykkää nokkahuilusta ja hirvieläimet hölmistyvät torvista, erilaisista sellaisista, koska kerran kokonainen hirvilauma pysähtyi (tosin matkan päähän) kun oli soittokavereita käymässä ja soiteltiin pihassa.
Minun ei pitänyt tänään kirjoittaa lehmistä ja torvista vaan eräästä sangen oudosta ilmiöstä ajassamme, johon erityisesti nuoret naiset haksahtavat. Nimittäin kyse on influenssereistä. Englannin lainasanan rinnalla elää nimitys ”vaikuttaja”. Mutta miten ja mihin influensseri vaikuttaa? Ehkä ihmisiin – tämä ruoka, tyyli ja kyykky on nyt in – mielipiteisiin ja vielä niitä mystisempiin asenteisiin – tässä: asenteisiin siitä, kuka on taiteilija tai yhteiskuntaan – näin varmasti haluavat ajatella ainakin aktivistit kertoessaan, että tämä ei ole ok ja lanseeratessaan hashtageja, jotka karkaavat aktivismista milloin mihinkin käyttötarkoitukseen. https://kiiltomato.net/tarinatalouden-eliittia/
Juuri tänään luin (ehkäpä Iltasanomista, en muista), että miten nuoria tyttöjä oli jotkut netin ”kauniit naiset” houkutelleet mukaan yhteisöön eli jonkin sortin verkostomarkkinointibisnekseen. Ymmärsin, että ensin kaikki oli ollut hienoa ja että oli suuri etuoikeus, kun oli päässyt mukaan yhteisöön, jossa oli erilaisia portaita etenemiseen ylöspäin kohti miljoonabisnestä. No, kerran kuussa piti maksaa pikkusumma yhteisölle (lähes 100 euroa) ja jos tästä yhteisöstä halusikin pois, se oli kovin vaikeaa.
En ihan päässyt jutusta selville, että mitä näiden tyttöjen (esiintyivät jutussa nimettöminä) olisi pitänyt markkinoida ja myydä, jonkinlaista somevaikuttamista ainakin, mutta heidän piti myös houkutella toisia samanlaisia tyttöjä mukaan tuohon kyseiseen yhteisöön. Siis minun mielestäni tämäntyyppinen toiminta on silkkaa huijausta ja nuorten ja kokemattomien tyttöjen hyväuskoisuutta hyväksikäyttävää rikollisuutta, olipa itse ”markkinointi” sitten miten laillista muuten. Ja onhan näitä ollut historian saatossa vaikka mitä säätöä – kaiken takana tietysti rahan huijaaminen.
Tähän ikään olen kaikenlaista nähnyt ja kohdannut, mutta kerron niistä toisella kertaa. Tai sitten en.
- syys, 2022
Eilen osallistuin television välityksellä varmaan monien muiden tavoin kuninkaallisiin hautajaisiin, jossa tapahtumassa oli edustettuna kaikki vanhan ajan traditiot kaikessa loistossaan. Niin pitää ollakin, sillä ne ovat tavallaan kiinnityskohtia historiaan, menneisyyteen, ikivanhaan aikaan. Kolme vuotta sitten edesmennyt äitini oli kuningatar Elisabeth II.n ihailija ja seurasi tämän elämää koko ikänsä. Sekä äitini että Elisabet II olivat syntyneet samana vuonna 1926 ja myös siitä syystä kuninkaallinen perhe oli äidilleni tärkeä.
Kuten sanottu, koko siunaustilaisuus kulkueineen jää varmasti monille – ainakin sodan jälkeiselle sukupolvelle – mieleen ja muistikuviin. Voidaan kaiketi sanoa, että kuningattaren mukana vietimme koko 1900-luvun, monet muistot, tapahtumat, kokokohdat ja myös tragediat sekä perhepiirissä että kansainvälisesti. Nyt yksi aikakausi on ohi. Kuningatar on kuollut, eläköön kuningas.
Palaan vielä henkilökohtaisiin muistoihini muutaman vuoden takaa Lontoosta, jonka suuruutta ja asukasmäärää on vaikea hahmottaa pikaisella käynnillä. Kyllä, palatseja piti päästä katsomaan ja niiden koko hämmästytti. Puistot palatsien ympärillä olivat niin ikään suuret ja loisteliaat ja niitä hoidettiin hyvin.
Myös Skotlannissa olen käynyt joku vuosi sitten ja tältä matkalta jäi mieleen ikivanha Edinburg, joka oli säväyttävä ja täynnä yläluokkaista charmia. Sivistyssanakirja sanoo charmista näin: viehättävyys, viehätysvoima, lumous, taika, lumo, tenho, viehätys. Kyllä, tuota kaikkea Edinburg (kuva ohessa) oli ja vielä hiukan enemmän.
Silloisen työmatkan kohteena oli kuitenkin Glasgow, ja joka matka liittyi erään laboratoriohallituksen kokousmatkaan ja jolla tutustuimme sikäläiseen alan käytäntöön ja innovaatioihin. Bussimatka Glasgowsta Edinburgiin jäi myös mieleen, koska maisemat olivat hieman toista kuin Suomessa. Perinteistä nummimaisemaa ei vielä tässä kohtaa Skotlantia ole, mutta muuten kaunista ja vihreää. Usein satoi, ja sade alkoi äkkiarvaamatta. Eikä tietenkään aina ollut sateenvarjoa mukana.
Vielä erityisesti Skotlannin tapakulttuuriin ja tiettyihin systeemeihin liittyen, tiesittekö muuten että minä olen lady? Ei, en todellakaan syntyperäni mukaan, eikä liity em. matkoihini millään tavalla. Arvonimi liittyy erääseen toiseen asiayhteyteen, josta kerron toiste.
- loka, 2022
On sinun rannoillasi rauhallista – vai onko?
Nyt on vierähtänyt jonkun verran aikaa siitä, kun tätä blogiani viimeksi päivitin. Syitä kirjoittamattomuuteen on usein monia, mutta joskus ei ole mitään syytä. Usein on nimittäin niin, että mitään julkaisemisen arvoista tekstiä ei vaan synny, ei sitten millään. Väkisin en pysty kirjoittamaan. Sitäkin olen toki yrittänyt, mutta olen ottanut opikseni eli kirjoitan vain silloin, kun siihen on sisäinen palo ja vimma.
Minun piti liittää tuohon viereen hieno kuva vanhan kotiseutuni rantamaisemasta, mutta kuva ei oikein onnistunut. Oli sumuinen aamu ja kuvastakin tuli sumuinen, ei sellainen raikas maisema, jossa rannan keltaiset koivut heijastuvat joen pintaan kuin kuvastimessa. Siinä hetkessä tuli mieleeni tuo Eino Leinon runo Lapin kesä, jonka hiljattain edesmennyt Vesa-Matti Loiri hienosti tulkitsi: On sinun rannoillasi rauhallista ja turvaisa on rinne tunturin…
Ei, en onnistunut siinä aamuhetkessä kuvaamaan yli lentävää kurkiauraakaan, olivat jo kaukana, kun sain aseteltua kännykkäkameran tanaan. Mutta netistä onneksi löytyy hienoja kuvia, joita kuvaaja on antanut luvan käyttää vapaasti. Oheinen kuva on sellainen, ja mietin, että missä mahtaa olla tänä syksynä pihlajanmarjat? Ei ainakaan meidän pihlajissa. Eikä Kiikoisissa myöskään. Pihlajanmarjat kuuluvat syksyyn samaan tapaan kuin ruska, kirpakat aamut ja muuttolinnut. Mutta vuodet eivät ole veljeksiä, sanotaan.
Minulla muuten oli tässä viikolla mahdollisuus käydä tutustumassa tuulivoimapuistoihin Jämijärvellä ja Suodenniemellä. Myllyt pyörivät eikä ainakaan minun korviini mitenkään kovin äänekkäästi. Hämeenkyröön on suunnitteilla tuulivoimaa ja ehdottomasti olen sen kannalla. Ja viimepäivien tapahtumat Itämerellä tukee ajatusta omavaraisuudesta, koska maailman epävarmuus on käsinkosketeltavaa.
Emme voi tietää tulevaisuutta ja sitä, mitä vielä saamme kokea. On puhuttu tietoliikennekaapeleista, jotka ovat myös meren pohjassa. Voin kuvitella, että joku saa päähänsä katkaista sen putken. Tai minkä tahansa putken, josta olemme jollain tavalla riippuvaisia. Kivikauteen ei ole kovin pitkä matka, jos sitä mittaa tuhon mittareilla. Nopeasti saa kaiken hajalle, mutta rakentaminen kestää kauan.
Toivottavasti meidän kaikkien rannat pysyvät jatkossakin rauhallisina. Mutta valppaana pitää olla ja tarvittaessa reagoida nopeasti. Itse en sentään ole vielä alkanut hamstraamaan yhtään mitään enkä varsinkaan pakannut laukkuja, mutta tiedän ihmisiä, jotka ovat niin tehneet.
- loka, 2022
Mennä viikolla oli ajatuksena, että josko lisäisin enemmän kuvia tälle kotisivulle. No, se aikomus jäi ajatuksen tasolle, koska kärsivällisyys ei riittänyt. Ei, vaikka omasta mielestäni olen hyvin pitkämielinen, mutta joskus kärsivällisyyden ”tynnyri” tulee täyteen niin, että pisarakin on liikaa. Kuvat (joita varmasti on koneellani tuhansia) olisi pitänyt lisätä lähes yksitellen ja siitä ei olisi tullut oikein mitään tai ainakin olisi mennyt liikaa aikaa ja tupakkia (vaikken vieläkään polta, tuskin aloitankaan enää tässä iässä). Ja toisaalta, maailma on nykyään kuvia täynnä ja olen kuitenkin parempi kirjoittaja kuin kuvaaja, vaikka sen itse sanonkin.
Nykyään todellakin otetaan mielestäni jopa liikaa kuvia. Ja kaikki laitetaan nettiin jokaisen katsottavaksi, kiinnostaa tai ei. Toki hienoja ja taiteellisia kuviakin julkaistaan esimerkiksi Facebookissa, mutta enimmäkseen otokset ovat keskinkertaisia, tai sellaisia ettei ainakaan minua kiinnosta. Siksi en juurikaan enää käy FB.ssä rollaamassa, koska se on pelkkää ajanhukkaa enimmäkseen.
Mutta toki ymmärrän, että FB.llä on paikkansa nykymaailmassa. Se on tavallaan uuden ajan ”aita”, jolla entisaikaan kylän naiset jutustelivat niitä näitä. Kun ei ollut telkkaria eikä aina radiotakaan kodeissa, niin oli tärkeää saada tietoa seudun tapahtumista jne. Meillä kotona oli seuroja, joissa aina tilaisuuden lopuksi jaettiin kuulumisia. Ja tietenkin kyläläiset poikkesivat silloin muuten vaan juttelemaan ohikulkiessaan. Tänään tuo samainen kylätie on perin hiljainen, iltaisin ei liiku todellakaan ”ristinsielua”, joka tuntuu jopa oudolta. Mutta näin maailma muuttuu ja kylät hiljenevät.
Pimeä tulee näinä aikoina jo varhain. Eikä jouluun ole kuin runsas pari kuukautta, joten eiköhän tämä syksy tästä etene reippaasti. Kausivaloja muuten ei näy samalla tavalla kuin muina syksyinä, liekö syynä sähkön hinta ja säästötalkoot. Ja onhan se ihan totta, että turhaan ei nyt kannata valoja poltella, koska talvi voi olla kylmä monella tavalla. Mutta elävä kynttilä aina löytää sijansa ja siksi parempi sytyttää sellainen. Lämmittäköön liekki jokaisen sydäntä näinä levottomina aikoina.
- loka, 2022
Kuolleet lehdet ja kieltäytymisen taito
Ruska oli tänä syksynä erityisen kaunis, mutta nyt tuo kesän viimeinen hehku alkaa olla muisto vain. En ole niitä ihmisiä, jotka nauttivat haravoinnista, mutta onneksi ei ole tarvinnut moneen vuoteen, koska lehtipuhaltimet ovat keksitty ja niitä vuokrataan ellei halua ihan omaksi ostaa.
Jos on lehtipuiden lehdet kuolleet, niin samaa voi sanoa sanomalehdistä, jos kuka niitä enää viitsii ollenkaan tilata. Hinta ja sisältö eivät todellakaan ole enää aikoihin ollut kohdillaan ja arvatenkin syystä, että nuori polvi ei tilaa enää minkäänlaisia lehtiä. Hintoja nostetaan laadun kustannuksella. Miksi kukaan tilaisikaan lehtiä, koska tapahtumien tasalle kyllä pääsee monella muulla tavalla. Muistan, miten joskus vuosikymmeniä sitten ennustettiin sanomalehtien kuolemaa ja voi kyllä sanoa, että kohta se taitaa olla käsillä oikeasti.
Tänä päivänä hienoa on se, että voi itse etsiä kiinnostavaa lukemista mistä ikinä haluaa. Enää ei joudu välttämättä ”nielaisemaan” juttuja, joita joku haluaa minun lukevan. Ennen oli nimittäin näin, koska monet sanomalehdet olivat poliittisesti suuntautuneita. Tänään valeuutiset hoitavat sitä virkaa ja on todella oltava tarkkana, mihin uskoa. On olemassa erityisiä ”trollitehtaita” ihan varta vasten valeuutisten laatimista ja levittämistä varten. Eikö maailma olekin mennyt merkilliseksi?
Kun nyt tuli puheeksi, kannattaa olla tarkkana myös kaiken maailman puhelinkaupittelijoiden kanssa. Tänä syksynä minulle on kaupattu mm. keittiöremonttia, kattoremonttia, oviremonttia, ilmalämpöpumppua, vitamiineja, ihonhoitotuotteita, joitain lehtiä, vakuutuksia, identiteettisuojausta, maalämpöjärjestelmää, aurinkovoimalaa… Varmasti joku näistä soittajista on ihan oikealla asialla, mutta hämäräperäisiäkin tunnustelijoita on ollut joukossa. Keskustelen kyllä heidän kanssaan hetken, jos muuten haluan, mutta en kauaa, kaupoista puhumattakaan.
Ei on helppo sana, mutta samalla vaikea. Siis miksi kieltäytyminen on ihmiselle vaikeaa? Jos niin tekee, haluaa aina jotain selittää, että miksi kieltäytyy. Eihän elämää voi selittää. Eikä tarvitse. Opelkaamme jokainen kieltäytymisen taito.
- loka, 2022
Tällaisena sateisena ja harmaana päivänä on ammennettava voimaa sieltä, josta tietää ja tuntee sitä saavansa. Jokainen varmasti löytää oman sisäisen voimanlähteensä ja -kanavansa ihan vartavasten sitä etsimättä. Alkuvoima on meissä jo syntymän hetkellä ja sen kyllä tiedostaa jossain elämänsä varrella: juuri tässä viihdyn, tästä saan voimaa ja iloa sekä valoa pimeisiin päiviin, juuri tätä tarvitsen nyt.
Valitettavasti ympärillämme on ihmisiä, jotka haluavat (kai osaksi tiedostamattaan) tukkia tuon tärkeän voimakanavan, vaikka se (mikä se itsekullekin onkaan) ei aiheuttaisi mitään ongelmaa tai häiriötä kenellekään lähimmäiselle, ystäville tai tuttaville. Ainakin itse olen törmännyt ”tukkoisuuteen” monesti, mutta en ole asiaa vuosien varrella ajatellut sen syvällisemmin. Ehkäpä olen sivuuttanut ongelman nopeasti, koska alitajunta on niin opastanut. Mutta nyt vanhemmiten olen alkanut jopa ymmärtämään, että kyseessä on oikeastaan aika erikoinen ilmiö.
Onhan selvää, että toiset meistä eivät tunnista voimakanaviaan koskaan. He kulkevat tietään ikään kuin laput silmillä ja näkevät vain seuraavan kohteen – eikä koskaan huikaisevia maisemia polkunsa varrella. Näin ollen juuri nämä ihmiset kummeksuvat heitä, jotka välillä pysähtyvät matkan varrelle, katsovat horisonttiin ja aamuruskoon ihmetellen näiden kauneutta.
En halua tässä välttämättä nyt kertoa omista voimakanavistani, mutta sanottakoon, että ne ovat ahkerassa käytössä. Koska olen lievästi lukihäiriöinen, joku ystäväni kerran mainitsi, että juuri se on minun supervoimani. No saattaa olla, vaikka kirjoitusvirheiden korjaaminen kyllä käy työstä sekin. En tiedä kuinka moni dyslektikko näkee numerot ja kirjaimet väreissä kuten minä, mutta väreistä on ollut ja on edelleen apua muistamisessa. Ehkäpä olen itse kehittänyt tuon värimuistin jo lapsuudessa, mene tiedä, mutta minun päässäni värillisyys edelleen toimii yhtenä tärkeänä muistivoimana.
Supervoimista kun puhutaan, minulle yksi sellainen on musiikki. Kaikki musiikin lajit käy kuunteluun, mutta soittaa en osaa kuin muutamia puhallinsoittimia joten kuten, mutta se riittää minulle. Ja käsillä tekeminen eli käsityöt ovat myös supervoimaa parhaimmillaan. Tällä hetkellä teen ristipistotyötä ja välillä kudon yhtä ikuisuusprojektia, joka valmistuu jonain vuonna. Ja samalla kuuntelen joko radiota tai äänikirjoja – eikä haittaa ollenkaan sään harmaus tai vesisade.
Tähän loppuun viisaita sanoja antroposofisen hengentieteen kehittäjä Rudolf Steineriltä. On myönnettävä, että minua on joskus kohdeltu huonosti, olin koulukiusattu lukihäiriöni vuoksi (tai siihen aikaan dysleksiasta ei tiedetty mitään, mutta kyllä kiusaajat aina syynsä löytävät ilman määrittelyjä) eikä myöhempi työelämäkään kohdellut minua aina hyvin, mutta olen kuitenkin selviytynyt. Elämälle kiitos.
”On viisasta olla kiitollinen ihmisille, jotka kohtelevat meitä huonosti. He antavat meille mahdollisuuden kehittää suvaitsevaisuutta ja kärsivällisyyttä”. Rudolf Steiner (1861-1925)
- marras, 2022
Maisemani marraskuu
Yleensä marraskuu on ikävää ja harmaata, mutta tänään paistaakin aurinko! Eilen juuri luin erään artikkelin ilmastonmuutoksen etenemisestä Pirkanmaalla, jossa kerrottiin muutoksista vuonna 2050 eli vain 28.n vuoden päähän. Äkkiseltään säätila ei näyttänyt muuttuvan nykyisestä juurikaan, mutta ääri-ilmiöt lisääntyvät kuten myrskyt, rankkasateet ja tulvat.
Itse seuraan tulvatilannetta tarkoin. Ei sillä, että pelkäisin mökkini jäävän veden alle, mutta pitkällä aikavälillä voisi toki niinkin käydä. Tosin siihen tarvitaan vähintään 3 metrin veden pinnan nousu, joka toisaalta ei ole kovin paljoa. Ongelmallisena pidän syyskauden tulvaa, vaikka toki keväisin sulamisvesiä on ollut runsaasti kautta minun muistihistorian. Mutta tulevaisuudessa lumi saattaa olla harvinaisuus, joka nyt ajatellen tuntuu mahdottomalta.
Nyt muuten pitäisi varautua myös sähkökatkoksiin, joihin toki maaseudulla on totuttu aika ajoin muutenkin. Onneksi on tulisija sekä kuivia polttopuita ja kaasukeitin kaiken varalta. Kuitenkin, jos sähkö olisi kauan poissa, ollaan äkkiä toisenlaisissa ongelmissa. Pakastin alkaisi sulaa ja missä muuten pakasteet pysyisi jäässä, kun/jos ulkonakin on lämpöasteita?
Tuossa 200 vuotta vanhassa päärakennuksessa on komea kivikellari, jota lapsena vähän pelkäsin, koska se toimi (1800-luvulla) kylän ruumiskellarina. Tuohon aikaan sellainen oli tapana ja kun meidän rannasta pääsi kätevästi veneellä vesireittiä kirkkorantaan asti. Ehkäpä vainajan kuljettamiseen juuri veneellä liittyi myös jotain ikivanhaa hautaamiseen liittyvää rituaalia. Tästä tulee mieleen taiteilija Albert Edelfeltin(1854–1905) öljyvärimaalaus Lapsen ruumissaatto, joka teos on valmistunut noin 1879.
Tuo vanha kellari on siis toimittanut montaa virkaa ja on siitä huolimatta edelleen varsin hyvässä kunnossa. Olemme säilöneet sinne tänä syksynä mm. puolukkahilloa ja jos sähkön kanssa tulee pitkäaikaisia ongelmia, kellari pääsee taas ansaitsemaansa arvoon kylmäsäilytystilana. Ja sinne toki mahtuisi vaikka koko kylän hillot ja perunat, jos sellainen tilanne tulisi.
Niin, oikeastaan aloitin kirjoittamaan maisemasta, mutta kirjoitinkin vanhasta kellarista. Molemmat toki kietoutuvat mielimaisemaani, muistoihin ja tarinoihin, joita on aina kiinnostavaa muistella. En tiedä kiinnostaako ne ketään muita, mutta kerron silti.
- marras, 2022
Lapsuuden itsesuojelukeinot
Luin vastikään artikkelin kirjailija, psykoterapeutti Anja Snellmanista otsikolla ”Olen ottanut lapsuuden itsesuojelukeinot käyttöön”. Juuri tuohon otsikkoon tartuinkin ja aloin lukemaan, että millaisia keinoja Snellman tässä oikein tarkoittaa? Artikkeli on julkaistu noin parisen vuotta sitten Kotiliesi-lehdessä, mutta minä en ole tätä juttua ennen lukenut.
Olen menneinä vuosina lukenut muutamia Snellmanin kirjoittamia kirjoja ja aina olen pitänyt lukemastani. Hän kirjoittaa sanoilla, jotka heti ymmärrän ja pääsen nopeasti kiinni teoksen ns. punaisesta langasta. Valitettavasti aina näin ei ole, joskus koko kirja saattaa olla alusta loppuun aivan käsittämätön, mutta en tiedä, onko se kirjailijan syy. Myös lukijalla saattaa olla vaikeuksia kirjoitetun ymmärtämisessä.
Muistan muuten nyt erään kirjallisuuspaneelin, jota seurasin sivusta. Eräs panelisti kertoi käsilläolevasta kirjasta, että ”yritin oikein todella lukea teosta niin, että eikö yhtäkään sivua ole, jossa ei ole mainittu v-alkuista sanaa”. En halua tässä kertoa kirjasta ja kirjailijasta sen enempää, mutta tällaistakin voi olla.
Mutta siis palaan aiemmin mainitsemaani Anja Snellmanin artikkeliin. Hän kertoo mm. erityisherkkyydestään: ”Vasta runsaat kymmenen vuotta sitten, istuessaan terapeutin opintoihinsa kuuluvalla luennolla, hän kuuli ensimmäisen kerran erityisherkkyydestä. – Se on joillakin ihmisillä esiintyvä synnynnäinen neurologinen ominaisuus. Tunnistin sen itsessäni. Erityisherkkyys tuottaa muun muassa toiseuden tunteita. En ole koskaan kokenut kaipuuta laumaan. En viihdy ryhmissä, joissa korostuu yhdenmukaisuus. Koen ne painostavina.”
Tartun tuohon ”en ole koskaan kokenut kaipuuta laumaan”, koska juuri tämä tuntuu minusta itsestänikin kovin tutulta. On tietysti olemassa laumoja ja ”laumoja”, mutta pääsääntöisesti olen kokenut itseni kaikissa laumoissa toiseksi tai ainakin olen tuntenut voimakasta toiseutta ymmärtämättä, että mistä se voi johtua. Olen vuosia sitten kirjoittanut toiseuden kokemuksista amerikansiirtolaisuutta käsittelevässä tutkimuksessani, mutta toiseus omalla kohdalla on eri asia, liian lähelläolevaa kokemuksellisuutta, jolle ei löydä välttämättä sanoitusta.
Anja Snellman on suunnilleen ikäiseni ihminen ja kai juuri siksi ymmärrän hänen tekstiään ja osaan lukea sitä tavallaan myös omasta näköalastani: ”Joskus tekemättä jättäminen on tarkoituksellista. Aina hän ei jaksa mennä sinne, missä muisti on lyhyt. – Olen ottanut lapsuuden itsesuojelukeinot käyttöön. Vedän luukut kiinni, uppoudun lukemiseen ja liikun metsässä.”
Juuri näin. Joskus tekee todella hyvää vetää ”luukut kiinni” ja uppoutua vaikka lukemiseen tai johonkin muuhun itselle mieluisaan tekemiseen. Kaikilta tietenkään se ei onnistu tuosta vaan, on työelämä, perhe ja monet velvoitteet, mutta jokaisen tulisi löytää oma keinonsa selviytyä, koska tämä aikakausi todellakin koettelee ihmistä monella tavalla.
7.12.2022: Huokuvaa historiaa
Nyt jälleen uuden äärellä eli viime päivinä ollut jälleen opettelua tämän blogin kanssa, koska kotisivuni palveluntuottaja vaihtui ja sitä kautta koko editointinäkymä. Mutta toivotaan, että tämä tästä lähtee taas rullaamaan. Mutta asiaan:
Näinä myöhäissyksyn pimeinä päivinä ja iltoina – jos ei satu olemaan mitään muuta ”mukatärkeämpää” puuhasteltavaa – olen seurannut Areenasta hienoa ruotsalaista dokumenttisarjaa nimeltään Det sitter i väggarna eli Talot huokuvat historiaa. Kyseessä on ruotsalaiseen kulttuuri ja -henkilöhistoriaan paneutuva sarja, jossa myös tehdään pientä remonttia, mutta pääasia on aina kyseisen talon historia. Jotkut talot ovat jopa 1600-luvulta peräisin, mutta jotka edelleen saattavat olla asuttuja ja joiden historiaa vaalitaan perinteitä kunnioittaen.
Vaikka tämä ruotsalainen dokumentti on hieno, ainakin itse haluaisin katsoa vastaavaa, joka olisi tehty Suomesta ja suomalaisista taloista. Täälläkin on vanhoja taloja, joissa on monisatavuotinen historia. Itsekin tiedän monia vanhalta (ja osittain nykyiseltä) kotiseudultani Sastamalasta, mutta myös monilla Hämeenkyrön vanhoilla taloilla on menneisyys, joka monesti on jopa tarua ihmeellisempi.
Tätä ruotsalaissarjaa seuratessani olen kyllä toisinaan ollut hieman vaivautunutkin. Siis olen kokenut jonkinlaista myötähäpeää, joka toisaalta on ihan turha tunne, mutta kuitenkin. Nimittäin – kuten monissa sukututkimuksissa joskus käy – joku saattaa odottaa vähintäänkin aatelista menneisyyttä omista sukujuuristaan. Tosiasiallisesti niin käy harvoin, mutta vastaan voi kyllä tulla todellisia yllätyksiä kuten tässä kyseisessä sarjassa: omistaja on saattanut pitää taloaan aina vauraana ja arvokkaana, mutta lähemmin historiaa tutkittaessa käy ilmi, että talo onkin vuosisatojen saatossa toiminut esimerkiksi salakapakkana, ilotalona tai hullujenhuoneena. Ei siinä muuten mitään ihmeellistä ole katsojalle, mutta isäntäväen kasvojen ilmeet joskus kertovat omaa tarinaansa.
Toki, kun usein sarjan jaksoissa on kyse vanhoista sukutiloista, esivanhemmat ovat jo tiedossa, mutta silti saattaa tutkijan eteen tulla merkillisiä ihmiskohtaloita. Kuten tiedämme, myös ruotsalaisia muutti 1800-luvulla ja vielä 1900-luvun alussa sankoin joukoin Amerikkaan – ja myös osa heistä palasi takaisin esimerkiksi viljelemään vanhaa kotitilaa. Sanotaan, että muuan amerikkalainen rautatiejohtaja kerran sanoi, että ”antakaa miniulle ruotsalaisia, nuuskaa ja massia, niin minä teen rautatien vaikka helvetin yli”. Silloin suunniteltiin rautatietä ylittämään Kalliovuoret.
Ruotsalaisia myös osallistui Pohjan sotaan (1655-1669) sekä Pultavan (Ukrainassa) taisteluun (1701), josta tulee mieleen tämän päivän Ukraina, jossa jälleen soditaan, kuten monilla menneillä vuosisadoilla. Ajattelen aina siviilien kärsimyksiä, koska talvi on jo käsillä ja voi vain kuvitella sen Ukrainassa ilman lämpöä, ruokaa, sähköä ja vettä.
Sota tämän päivän Euroopassa vaikuttaa varmasti meihin kaikkiin ainakin välillisesti. En tiedä, johtuuko se sodasta, vanhenemisesta tai jostain muusta, mutta itseäni ei eilen kiinnostanut edes Linnan juhlat. Enkä ymmärrä, miksi se menneinä vuosina on ollutkin niin kiinnostavaa seurata?
16.12.2022: Lintulaudan elämää
Joulu joutuu tänäkin vuonna ripeään, kuten se aina taitaa hieman jopa yllättää, kuten lumi autoilijat vuodesta toiseen. Mutta eipä mitään, omalta kohdaltani kuitenkin tulossa tavanomainen joulu, mutta toki yleinen maailmantilanne mietityttää. Epävarmuus onkin sellainen jäytävä tunne varmasti monilla, kun ei oikein tiedä edes huomisesta saati viikon kuluttua – ensi vuodesta puhumattakaan.
En oikeastaan tiedä, mitä uutta joulusta kirjoittaisin. Siis sellaista, mistä en ole aiemmin kirjoittanut, koska itsensä toistaminen ei tunnu järkevältä. Toki voin kirjoittaa ”järjettömiä”, mutta en oikeastaan tässä kohtaa enkä ainakaan tietoisesti. Joskus novelleita kirjoittaessa on hyvä antaa mielikuvituksen laukata, mutta siinäkin täytyy olla joku järki mukana. Scifi olisi yksi kokeilemisen arvoinen laji, mitä siis kirjoittamiseen tulee, mutta sillekin on toki aikansa ja paikkansa.
Koska aivoni ei näköjään nyt vielä virity joulutunnelmaan, kirjoitanpa muutaman rivin linnuista. Olen nimittäin joutessani seurannut lintulaudan elämää, jota on todella ilo seurata. Harrastan lintujen talviruokintaa, mutta valitettavasti tässä noutopöydässä käy muitakin kuin pikkulintuja, joille siis erityisesti yritän pitää pöydän katettuna. Mutta eipä taida isompien lintujen ja oravien hätistely auttaa kuin hetken, joten olen luovuttanut – ja hankin aina vaan lisää auringonkukan siemeniä, talipalloja ja -pötkylöitä puihin ja pensaisiin ripustettaviksi. Onneksi kaupoissa on kattava valikoima ja ikkunani takana edelleen elämää kuhiseva, vaihteleva talvinen populaatio. Näin on hyvä.
31.12.2022: No nyt en tarkoita silmälaseja, vaikka toki niinkin näkee maailman toisin, ainakin selvemmin. Ja muuten pimeässä autoillessani en käytä koskaan silmälaseja, koska vastaantulevien valot heijastusvaikutuksena linssien lävitse suorastaan sattuu päähän. Onneksi näen kauas kohtalaisen hyvin, mutta lukunäkö onkin jo toinen juttu.
Käyn joskus mielenkiinnosta Mielen ihmeet-sivustolla ja juuri sieltä luin, miten luovat ihmiset katsovat maailmaa eri tavoin kuin muut (vähemmän luovat) henkilöt. En tiedä, miten jako luoviin ja vähemmän luoviin persoonallisuuksiin on tehty, minä uskon kyllä, että luovuutta löytyy jokaiselta, jos niin haluaa. Ainakin jonkin alan luovuutta siis, ei välttämättä taiteellista, jota tässä tarkoitetaan:
”Pidätkö itseäsi erittäin luovana ihmisenä ja tunnetko itsesi oudoksi sen takia? Älä huoli, se on normaalia. Neurotiede on vahvistanut, että erittäin luovat ihmiset ajattelevat ja toimivat eri tavalla, koska heidän aivonsa on “johdotettu” ainutlaatuisella tavalla.”
Tämän kyllä allekirjoitan myös omakohtaisesti, koska olen usein törmännyt jopa kiusallisiin tilanteisiin tai joku/jotkut ovat reagoineet oudolla tavalla johonkin esittämääni asiaan tai ehdotukseeni:
”Mutta ei pidä huijata itseään – luovuus on mahtava lahja monin eri tavoin, mutta se voi myös koitua ongelmaksi toisten ihmisten ymmärtämisessä. Erittäin luovana ihmisenä saatat kokea kireitä tilanteita, jotka saavat sinut tuntemaan itsesi oudoksi, aivan kuin olisit täysin erilainen olento omassa pienessä maailmassasi.”
No joo, tässä kohtaa elämänpolkua ja elämänkokemusta en ajattele kovin syvällisesti koko asiaa, oikeastaan en pohdi enää ollenkaan, että ymmärtääkö minua kukaan (tuskin) eikä ymmärtämättömyys mielestäni ole minun ongelmani ensinkään. Mitä tästä elämästä tulisi, jos koko ajan miettii, että mitä tämä tai tuo minusta ajattelee? Enkä ole mielestäni edes niin kiinnostava persoona, että kenenkään tarvitsisi vaivautua pohtimaan persoonani omituisuuksia.
Tänään muuten on Aamulehdessä kiinnostava (ja huolestuttava) artikkeli huomenna aloittavan Pirkanmaan hyvinvointialueen rahoituksesta ja sen riittävyydestä. Ja säästökohteita jo mietitään, vaikkei olla vielä edes aloitettu. Koko tämän vuoden olemme saaneet lukea, miten johtajia ja päälliköitä on nimitetty sinne ja tänne organisaatiossa niin, että tavallista ihmistä hirvittää. Ja sitten huomataan, että tekevistä käsistä onkin huutava pula, joka on kyllä ”kentällä” ollut tiedossa pitkään.
Nyt onkin sitten mielenkiintoista seurata mitä tuleman pitää. Valitettavasti taas kerran ikääntyneet ja ikäihmiset sairastuessaan joutuvat ”tulikasteeseen”, että riittääkö hoivapaikat, hoitajat jne. Valitettavasti sähköiset palvelut, verkkoasiointi, verkkoklinikat jne. (joiden toivotaan tuovan helpotusta hoitajapulaan) ei todellakaan ole vaihtoehto ikäihmisen kohdalla, koska vain harvat ikääntyneistä hallitsevat tietotekniikkaa tarpeeksi hyvin selviytyäkseen omin voimin digitaalisessa maailmassa.
Todellakin toivon, että kaikki menisi hyvin, mutta realistina en voi katsoa tätä vaaleanpunaisilla silmälaseilla. Vaikuttaa, että nyt pusketaan päin seinää ja lujaa. Toivottavasti olen väärässä.