Kategoria: Yleinen

Ooppera täyttyy itse kokea, kuunnella, aistia kaikilla aisteilla. Sitä ei voi kuvailla toiselle juuri mitenkään, vaikka kuinka haluaisi. Vielä enemmän ooppera vangitsee kuulijansa juuri luonnon muovaamalla näyttämöllä, kuten Hämeenkyrön Myllykolun miljöö parhaimmillaan on juuri nyt keskikesän illassa vaiheessa, kun kesä on kääntymässä kohti syyskesän kypsyyttä ja runsautta.

Koska F.E.Sillanpään kirjallinen tuotanto on minulle lähellä sydäntä ja monet teoksensa ennestään tuttuja, tämä oopperaversio Ihmiset suviyössä-teoksestaan oli toisaalta yllättävä, mutta samalla inhimillinen ja koskettava kuvaus yhteiskunnallisesta jakautumisesta 1930-luvulla.

Toisaalta libretto – jonka on kirjoittanut Elina Snicker – oli (vaikka kuvasikin 1930-luvun ahdasmielistä maaseutumiljöötä) erittäin ajankohtainen ajatellen tämän ajan ahdasmielisyyttä ja suvaitsemattomuutta vierasta ja erilaista kohtaan. Homomiehet olivat kauhistus silloisessa yhteiskunnassa ja heillä ei juuri ollut puolustajia varsinkaan, jos sattuivat syyllistymään muihin rikoksiin, kuten tukkilainen Nokia tässä teoksessa puukotukseen: ”Kuka enää auttaa minua! Kuka enää tuntee minua! Puolamäki – petturi! Äiti – Kuollut! Isä- Kadonnut! Ilmari – Toisen oma!”

Kuulijana Myllykolussa itseäni kosketti eniten (loistavien roolisuoritusten, libreton ja musiikin ohella) yhteiskunnan eriarvoisuuden kuvaus, jossa Sillanpää oli ainutlaatuinen ja paljon aikaansa edellä. Toki edistystä on tapahtunut esimerkiksi suhtautumisessa homoseksuaalisuuteen, mutta edelleen ”mukasivistyneen” pinnan alla rakennamme karsinoita itsemme ja toiseuden välille.

Vieraan pelko määrittelee yhä edelleen suhtautumistamme ja varsinkin yksilön erilaisuus (oli se sitten ihon väri, seksuaalinen suuntautuneisuus, vammaisuus, kieli, murre, puheen tuottamisen ongelmat, poliittinen väri jne.) suhteessa itseen määrittelee todella paljon sosiaalista kanssakäymistä. Eikä tuohon ”erilaisuuteen” todellakaan tarvita kovinkaan paljoa, kun huomaa ympärillään viipyviä katseita, keskustelun äkkinäistä katkeamista, outoa hiljaisuutta, väkinäisyyttä. Voi vain kuvitella, miten samankaltainen vieraan pelko näyttäytyi hämeenkyröläisellä maaseudulla 1930-luvulla, johon siis Ihmiset suviyössä-kertomus sijoittuu.

Nokian eli Yrjö Salosen (Tuomas Miettula) kohtalo siis kosketti minua kuulijana erityisesti unohtamatta tietenkään kokonaisuutta, josta voit käydä lukemassa täältä: Ihmiset suviyössä

”Olikohan Herran siunaama se Nokian virran vesi, jolla sun mammas hulivilipoikansa ensi kerran pesi? Oliko Herran siunaama se Nokian virran vesi?

Tänä kesänä Yle 1.n lempparini on ollut ehdottomasti Juurien kesä. Paitsi, että ohjelmasarjassa kuulee paljon musiikkia nimenomaisesti ”sydänjuurilta”, myös tietovaranto täydentyy, koska ohjelmassa saa runsaasti tietoa mm. eri maiden kulttuurista juurikin kansanmusiikkiin liittyen. Myös erilaisia soittimia on ilo kuunnella ja esimerkiksi nokkahuilu ei ole muissa maissa mitenkään harvinainen soitin, vaikka meillä Suomessa se on jäänyt hieman paitsioon.

Kun nyt aloin kirjoittamaan radiosta, on pakko mainita erinomaiset keskusteluohjelmat, joita on aina ilo kuunnella. Mutta olen muistaakseni ennenkin tässä blogissani kirjoittanut mieltymyksistäni nimenomaisesti Yle 1.n ohjelma-antiin, jotan en ala toistamaan itseäni tässä kohtaa. Enkä muutenkaan halua suositella mitään kenellekään, makuasioista kun ei voi kiistellä. Juuri tällä hetkellä radioista tulee jazzia, josta myös tykkään. Ja muuten on mainittava sekin, että tänään Porissa varmaan aika moni ”kuuntelee Tomppaa” eli Tom Jonesia. Ainakin vastaantulijoiden määrä 2-3 tuntia sitten Porin tiellä oli melkoinen.

Niin, itsekin olen ollut Porissa näihin aikoihin monituiset kerrat, mutta enää en halua lähteä. Kaikella on aikansa maan päällä…

Heinäkuu etenee ja kesä siinä kohdassa, jolloin voi alkaa odottelemaan hämäriä iltoja. Ai että mitä odotettavaa niissä on? Minusta paljonkin, elokuun lämpimiä ja hämärtyviä iltoja ei voita mikään. On totta, että kovin nopeasti nämä pohjoisen valoisat yöt ovat ohi ja yhtä nopeasti ihminen havahtuu syksyyn. Se on elämän kiertokulku, näin on ollut ja näin pitää ollakin.

Mutta kesä kukkii juuri nyt ehkäpä kauneimmillaan. Tykkään usein vain katsella luonnonkukkia ojan pientareilla (kohta ne varmaan niitetään), tykkään myös lupiineista ja horsmista sekä sellaisesta kermanvalkoisesta töyhtöstä, jonka nimeä en tiedä. Ovat todella kauniita leikkokukkina vaikka vesiämpärissä.

Paitsi kukista, juurista (myös ihmisen juurista) olisin voinut kirjoittaa enemmänkin, mutta jääköön se toiseen kertaan.

Nyt on ihan pakko kirjoittaa valmistautumisesta keskikesän juhlaan, juhannukseen. En ole mielestäni mikään ”siivoushullu”, vaikka sitä olen nyt viimeaikoina harrastanut oikein olan takaa. Mutta en ole pitänyt siinä hommassa turhaa kiirettä, nimittäin aloitin jo viime kesänä ja nyt alkaa olla valmista. Miksi pitäisikään kiirehtiä, jos edellisestä kunnon siivouksesta on vierähtänyt oletettavasti vuosikymmeniä.

Siis kyseessä on tuo täällä aiemminkin mainitsemani synnyinkotini eli noin 200 neliöinen ”vanha pirtti”, rakennettu 1800-luvun alussa, mutta ollut asumattomana jo niinikään vuosikymmeniä. Ja todellakin siivottavaa on ollut. Onneksi minulla on ollut apua omasta perheestä, sillä yksin työskennellessä siivous/tyhjennys olisi ollut vielä hitaampaa. Viime syksynä poltimme roviolla kaiken turhan palavan materiaalin, pari kuormaa veimme kaatopaikalle, lasia ja sanomalehtiä keräykseen jne, ja nyt vasta viime viikolla pääsimme pesemään lattioita (siis hankaamaan pitkävärtisilla harjoilla käsin joka ainoa nurkan), joka todellakin oli hikinen homma.

Mutta kaikki työ on ollut vaivan arvoista, sillä nyt pirtissä tuoksuu raikas männyn tuoksu (Mäntysuopa), aitan säilytyksestä kannettiin vanhan ajan matot lattiaan, seinille ryijyjä, raanuja ja muita tuon ajan tekstiileitä. Isoisäni siskot olivat ”kankureita” eli kutoivat kangaspuilla erilaisia tuotteita, joita on edelleen ollut tallessa ja onneksi hyvin säilyneinä sanomalehteen käärittynä. Lisäksi vanhat astiat ja muut välineet pääsevät nyt alkuperäiselle paikalleen ja kaikki muukin irtaimisto löytää vähitellen paikkansa, jossa ovat aikoinaan olleetkin.

Joku voi olla sitä mieltä, että turhaa vaivaa moinen, mutta itse kuitenkin ajattelen, että kunnioituksesta menneitä sukupolvia ja heidän työtään kohtaan minun on toimittava juuri näin. Pirtin vanhoissa keinutuoleissa on aina mukava istahtaa ja antaa ajatusten viedä paitsi omaan lapsuuteen, myös minua edeltäviin sukupolviin ja heidän paikoitellen sangen monivaiheisiin kohtaloihinsa tällä nyt niin hiljaisella maaseudulla.

Kun omat lasteni lapset juoksevat ja leikkivät tässä pirtissä, he ovat tietääkseni seitsemäs sukupolvi. Tämä on suuri asia ainakin minulle, sukupolvien pitkä ketju vaan jatkuu näillä ikivanhoilla asuinsijoilla joen rantatörmällä. Vaikka vuodet ja aikakaudet vaihtuvat, jotain pysyvää kuitenkin meissä on ja myös jää elämään, kun aikamme on poistua. On siis erittäin tärkeää siirtää viivyttelemättä muistoja ja tietoisuutta menneisyyden tapahtumista eteenpäin, sillä jos emme tunne alkuperäämme ja historiaamme, emme ymmärrä oikeastaan mitään muutakaan.

Tänä juhannuksena osa perheestäni majoittuu pirttiin suoraan menneen ajan tunnelmaan. Nyt mieleni ja sieluni lepää juhannuksessa ja tämän kesän kaikissa hetkissä, koska olen tehnyt sen, mikä minun täytyi tehdä. Aikaa se vei, mutta mitä siitä. Lopputulos on kuitenkin paras mahdollinen.

Toivotan kaikille lukijoilleni rauhaisaa ja rentouttavaa juhannuksen aikaa!

Tänään – keskikesän aurinkoisena päivänä – muistelen erästä kesää Jaltalla, joka sijaitsee Krimillä, entisessä Neuvostoliitossa, ja on tällä hetkellä Venäjän hallinnon alla. Se kesä taisi olla vuonna 1980 tai 1981, jolloin vietin lomaa Jaltan upeissa maisemissa. Oli rauhallista ja sellaista menneen ajan neuvostotunnelmaa, joka tänä päivänä on tyystin kadonnut erinäisten jännitteiden ristiaallokkoon ja sodan murheellisiin syövereihin.

Jaltan maisemaa hallitsi tietysti vuoristo ja meri, joka oli nimensä mukaan varsin tumma, koska heti rannasta oli erittäin syvää. Siis lapsilla ei ollut asiaa ainakaan sille rannalle, mutta heille olikin olemassa oma rantansa jonkin matkan päässä tästä turistirannasta. Minulla ei vielä silloin ollut omia lapsia, mutta lapsia rantaleikeissään oli jo silloin mukava seurata.

Hotelli oli komea rakennus vuoren rinteessä ja silloisen tyylin mukaan turistit lomailivat täyshoidolla eli aamiainen, lounas ja päivällinen, jotka kaikki olivat runsaita monen ruokalajin kokonaisuuksia. Päivälliseen tietenkin sisältyi vodkasnapseja joka käänteessä, mutta niitä oppi nopeasti varomaan niin, että juomassa vain kastoi huuliaan muodon vuoksi.

Ja iltaisin oli tietysti varietee, jossa esiintyjiä moneen makuun. Kansantanssit ja -musiikki jäi parhaiten mieleen sekä balettiesitys, joka oli viimeisen päälle tietenkin. Tuohon aikaan kaikki länsimaiset tuotteet olivat korkeassa kurssissa ja kauppa kävi kellä kävi. Minä olin enemmän ostopuolella, eli siihen aikaan ostin levyjä (jazzia ja klassista musiikkia vinyylilevyinä). Niitä lojuu kaapeissani edelleen, joku voisi niistä olla kiinnostunut, mutta en ole niitä juuri kaupitellut. Kuunnellut olen kyllä, vinyyleissä on oma soundinsa, jota ei välttämättä ole nykypäivän vempeleissä.

Muissa kaupoissa ei tuohon aikaan ollut paljonkaan myytävää, mutta teetä ja jotain matkamuistoja taisin ostaa em. vinyylilevyjen lisäksi. Muistaakseni en juuri kaupoissa kierrellytkään, kuten ei kukaan muukaan.

Mutta auringossa loikoiltiin päivittäin meren rannalla, joka ranta ei ollut hiekkaa, vaan sileäksi hioutunutta, pyöreää kiveä. En ole sellaista rantaa tavannut missään muualla, mutta oli omalla tavallaan parempikin kuin hiekkainen ranta. Myös patikkaretkellä kävimme Krimin vuoristossa, joka oli raskas reissu, vaikka olin siihen aikaan (suunnistuksen harrastajana) mielestäni hyvässä fyysisessä kunnossa. Ylämäki ei ollut ongelma, mutta alaspäin oli todella vaikea tulla.

Lentokone oli tietenkin Aeroflot ja välilasku Leningradissa mennen tullen. Matka sujui kaikenkaikkiaan ilman suuria ongelmia, vaikka lentokone ja bussit ym. matkustusvälineet olivat nykymittapuun mukaan varsin vaatimattomia. Mutta eipä siihen aikaan juuri edes kiinnittänyt sellaisiin asioihin huomiota, pääasia oli tunnelma, ympäristön vaihdos, seikkailu, meri ja aurinko.

Tänään mielenkiinnon kohteet ovat aivan toisenlaiset. Niin ihminen muuttuu ja niin pitääkin muuttua.

On myönnettävä nyt, kun ensimmäisiä hellepäiviä vietämme, etten todellakaan ole kesän lapsi. Toki pidän kesän valoisuudesta ja lämmöstä, mutta en todellakaan helteestä, joka jotenkin rasittaa minua niin, että mieluimmin viihdyn varjossa. Nyt jo edesmennyt äitini aikoinaan kertoi, että lapsena sain pisamia kasvoilleni jo varjossa. Isäni kuulemma oli samanlainen eli herkkäihoinen ja aina varoitteli, ettei ”plikkaa saa pitää auringossa, koska nahka palaa”.

Nyt vanhemmiten toki siedän vähän enemmän aurinkoa, mutta voiteita tarvitsen runsaasti ja suurimmalla mahdollisella suojakertoimella. Jotenkin on absurdia, että kesää ja valoa odotetaan pitkä talviaika ja sitten kun se aika viimein tulee, on auringolta suojauduttava. Ja jotenkin minusta tuntuu – eikä vain tunnu – että ilmasto on muuttunut aika lyhyessä ajassa niin, että kesän kuumuus on alkanut häiritsemään aina vaan enemmän.

Äskettäin telkasta tuli saksalainen tiedesarja otsikolla Kuumuuden aikakausi. ”Maapallo lämpenee huolestuttavan nopeasti ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen seurauksena. Mitä voimme oppia maapallon aikaisemmista kuumista kausista ja voidaanko tietoa soveltaa nykytilanteeseen? Paleontologit, tutkijat ja tiedemiehet yrittävät löytää keinoja ongelman ratkaisemiseksi. (Surviving Hothouse Earth, Saksa 2022.)”.

Tämä dokkari kannattaa ehdottomasti katsoa, vaikka se hieman alkaa ahdistaa. Nimittäin tiedemiehet väittävät, että meillä ei ole aikaa enää kuin muutama sukupolvi ja mitä sitten tapahtuu? Ehkäpä sopeudumme myös kuumuuteen, kuten olemme sopeutuneet erilaisiin olosuhteisiin kautta historian, mutta tämä meidän aikakausi on erilainen siksi, että pitäisi sopeutua nopeammin kuin koskaan ennen. Katso täältä tämä mielenkiintoinen dokkari:
Kuumuuden aikakausi

Lähivuosikymmenien aikana ilmastopakolaiset asuttavat pohjoisia maanosia ja täytyy muistaa, että myös eläimet vaeltavat suituisimmille alueille. Tämäkin muuttaa oleellisesti myös meidän luonnon olosuhteita, joka vaatii sopeutumista sekin puhumattakaan ihmisistä, jotka joutuvat pakenemaan sekä kuumuutta että meren pinnan nousua. Tiedemiehet puhuvat noin 4-5 metristä, joka on tuhoisaa monille väkirikkaille rannikkoseuduille koko maapallon mittakaavassa.

No niin, ehkäpä juuri tänään en mieti näitä ajatuksia enempää, mutta on hyvä tiedostaa, mihin suuntaan olemme ihmiskuntana menossa. Ei riitä, että Euroopassa soditaan ja pandemia vaivaa monia edelleen, on myös ymmärrettävä, että ilmasto muuttuu radikaalisti ja nopeammin kuin koskaan historiassamme. Vaikka puhumme joistakin vuosiluvuista (esimerkiksi hiilineutraalius vuoteen 2035 mennessä), fakta lienee se, että olemme jo nyt ratkaisevasti myöhässä ilmastonsuojelussa ja todennäköisesti hävinneet koko pelin.

Ei muuta lisättävää.

Oheinen otsikko (taisi olla joku tv-sarja 1970-luvulla) tuli tänään jostain syystä mieleeni, ja joka kuvaa tämän kevään erilaisia fyysisiä ja psyykkisiä kokemuksia. Voisin tämän tekstini sanoittaa niinkin, että ”kevät koronan jälkeen”, mutta koska en mielelläni kirjoita sairauksistani, jääköön se tähän. Mutta sen voin kuitenkin kertoa, että syksyllä sairastamani korona (neljästä rokotuksesta huolimatta), on jättänyt jälkensä, mutta tästäkin selvitään, toivon mukaan.

No niin, pääsiäinen ja vappu meni osaltani nopeasti ja vappua olin myös puhaltamassa (saksofonilla) Kyröskosken torilla. Nyt kun tuli mieleen, olen ollut vappua ja muitakin juhlia puhaltamassa jo aika monena vuonna alkaen 1970-luvulta. Näitä muistoja tulikin mieleeni nyt vapun aikaan, kun telkasta tuli Kom-teatterin 50-vuotisjuhlakonsertti, jonka taisin katsoa ja kuunnella ainakin kahteen kertaan. Huikeita lauluja, sävellyksiä ja sovituksia, joille ei ihan äkkiä löydy vertaa ainakaan tämän ajan musiikista.

Poliittinen laululiike oli silloin (1970-luvulla) voimissaan monilla paikkakunnilla ja erilaisia soitin- ja lauluryhmiä syntyi kuin sieniä sateella. Varmasti oppia ja mallia otettiin juurikin Kom-teatterista ja Agit Propista, ja itsekin olin mukana hetken aikaa eräässä poliittisessa lauluryhmässä, tosin säestäjänä. Kyseessä oli siis Vammalan seudulla vaikuttaneesta ryhmästä, ja esiinnyimme muistaakseni Vammalan lisäksi ainakin Porissa ja Harjavallassa.

Kovin pitkään tämä ryhmä ei ollut koossa, muistaakseni yhden jäsenen työtapaturma oli lopettamisen syynä – ja lisäksi maailman muuttuminen toisenlaiseen suuntaan, jolloin poliittisilla lauluilla ei enää ollut samanlaista tilausta kuin aiemmin. Mutta nuotti- ja sanoituskansio on edelleen tallella hyllyssäni, jos/kun jonain päivänä niitä vielä tarvitaan. Valitettavasti ihan samaa ryhmää ei enää ole mahdollista saada kokoon, mutta suurimman osan kyllä, jos tahtoa olisi. Ja miksei olisi?

Huomaan muuten tätä blogia kirjoittaessani, että usein muistelen mennyttä maailmaa ja elettyjä vuosia, oli sitten kyse lähes mistä asiasta tahansa. Mutta niin kaiketi tämä elämänpiiri kulkee, kuten jo Eino Leino runossaan Nocturne (v.1903) osuvasti kirjoitti: ”En ma enää aja virvatulta, ompa kädessäni onnen kulta, pienentyy mun ympär elon piiri, aika seisoo nukkuu tuuliviiri, edessäni hämäräinen tie, tuntemattomahan tupaan vie”.

Meillä jokaisella on varmasti joku tai jokin, joka kannattelee läpi elämän ns. kehdosta hautaan. Enkä nyt tarkoita ketään ihmistä vaan esimerkiksi harrastus, kiva tekeminen tai tehtävä, joka tuottaa hyvää mieltä ilman taloudellisia tuottoja tai muita hyödykkeitä. Niin, on totta, että lähes kaikki tekeminen lasketaan nykyisin rahassa ja jos tekee/harrastaa jotain ilman dollarinkuvia silmissään, saa helposti ihmettelyä osakseen. Mutta mitä sitten?

Minulle yksi elämää kantava voima on ollut musiikki. Se on kulkenut fölissä (mukana) lapsuudesta asti, koska serkkuni oli hyvä soittaja ja joka houkutteli minutkin aikoinaan mukaan musiikin ihmeelliseen maailmaan. Olen eläissäni kokeillut monia soittimia haitarista pianoon, mutta puhaltimet ovat olleet minulle ainoita oikeita. Vuosikymmeniä sitten aloitin Kiikoisten soittokunnassa (nykyisessä Sastamalassa) ja sieltä sai sekä soittimen lainaksi että opetuksen maksutta. Mistä muuten nykypäivänä saisi samalla tavalla harrastukseensa välineet ja opetuksen? Minä tiedän: monista soittokunnista edelleen.

Opiskelin tuolloin (1970-luvulla) silloisessa Porin musiikkiopistossa (nykyisin Palmgren-opisto) soittimena silloin klarinetti. Myöhemmin siirryin alttosaksofoniin, jota olenkin sitten soittanut näihin päiviin asti ja matka jatkuu. Hetken aikaa soitin myös Nokia Big Bandissa, mutta se oli työlästä päivätyön ja elämän ruuhkavuosien lisäksi. Nykyisin viihdyn legendaarisessa Kyröskosken torvisoittokunnassa, jossa kokoonnumme viikottain treenaamaan ja jutustelemaan siinä sivussa niitä näitä. Muuten, torvensoittajat eivät ole totisia vaikka niin väitetään. Päinvastoin.

Aivan viime vuosina olen soittanut myös nokkahuilua kahdessakin eri kokoonpanossa eli Pihapelimanneissa ja Pihaus-triossa, ja olen myös laulanut molemmissa, joka on ollut pelkästään kivaa. Tiedän, että monille nokkahuilu on peräti traumaattinen pakkosoitin, mutta minulle ei, koska en joutunut sitä koskaan koulussa soittamaan ja sormitusjärjestelmä on ennestään tuttu eli suunnilleen sama kuin saksofonissa. Nokkahuilun soittaminen on saksofoniin verrattuna kevyttä ja ilmavaa eikä juurikaan rasita fyysisesti toisin kuin foni, joka tarvitsee jonkin verran voimaa. Mutta hieno soitin on myös saksofoni.

Koko elämänmittaista voimaa, iloa ja valoa olen saanut nimenomaan musiikista, soittokavereista, musiikin parissa tapaamistani ihmisistä, keikoista, konserteista, festareista, joita olen ollut myös järjestämässä sekä monista huikeista hetkistä hienojen ihmisten parissa. Musiikkipiireissä olen saanut olla aina täysin oma itseni ja minut on hyväksytty mukaan ehdoitta sellaisena kuin olen. Tähän ei ole enää mitään lisättävää. Elämälle kiitos musiikista!

Olen joissakin teksteissäni täällä muistellut taannoisia matkojani maailmalla ja tällä kerralla muistelen mm. matkaani entisessä Jugoslaviassa (nykyinen Kroatia) joskus 1980-luvun alussa. Siitä on siis yli 40 vuotta enkä välttämättä muista ihan kaikkia yksityiskohtia, mutta kirjoitan matkakohteesta pääpiirteissään jotain.

Lentokone laskeutui Splitin kentälle ja siitä matka jatkui Dubrovnikiin, jossa sijaitsi hotellimme. En muista taaskaan hotellin nimeä, eikä sillä ole merkitystä, tuskin on enää edes pystyssä. Vanhassa kaupungissa oli muuten maailman vanhin apteekki, olisiko ollut peräti 1400-luvulta. Apteekki oli siis edelleen toiminnassa ja taisin ostaakin sieltä jotain.

Bussiretki ”mustille vuorille” eli Montenegroon oli hieno kokemus. ”Kartassa Montenegro näyttää vain pieneltä kaistaleelta vuoristoseutua Adrianmeren rannalla. Kaikki kauniista rannoista vuoriin ja antiikin ajoista vaiheikkaaseen lähihistoriaan on käden ulottuvilla. Montenegron halki kulkee useita vuorijonoja, ja niiden keski­korkeus on noin kaksi kilometriä. Maan pinta-ala on alle 14 000 neliökilometriä, eli Pirkanmaan kokoluokkaa”, kirjoittaa Ville-Juhani Sutinen Mondo-lehdessä vuonna 2017.

Itse muistan tuolta bussiretkeltä parhaiten Mostarin kuuluisan ja kauniin kivisillan, joka sittemmin tuhoutui sisällissodassa 1990-luvun alussa. Silta oli todella kapea kaarisilta ja tehty jykevistä kivistä. Bussi mahtui siitä yli juuri ja juuri, koska silta oli rakennettu ottomaanejen aikakaudella ajatellen vain hevosvetoisia kulkupelejä. Historia-lehti kirjoittaa sillasta näin:

”Vanhat talot tärähtelivät Mostarin kaupungissa. Sisällissota oli raivonnut Jugoslaviassa puolitoista vuotta, ja pienessä keskiaikaisessa bosnialaiskaupungissa oli koettu jo lukuisia pommituksia. Kaupungin asukkaat olivat yrittäneet pysäyttää tuhoamisen, mutta monista kirkoista ja moskeijoista oli jäljellä enää vain rauniot ja Neretvajoen halkomaa kaupunkia yhdistävät sillat olivat lähes kaikki romahtaneet. Marraskuussa 1993 silloista jäljellä oli enää yksi, kaupungin maamerkkinä tunnettu ja rakastettu Stari Most, jonka ottomaanit olivat rakentaneet yli neljäsataa vuotta aiemmin”.

Kroaatit olivat ottaneet kohteekseen Stari Mostin ja tulittivat sitä panssarivaunuistaan. Silta sai yli 60 osumaa, kunnes se romahti. ”Se oli vain vanha silta.” sanoi Kenraali Slobodan Praljak Mostarin sillasta.

Tänään, aurinkoisena päivänä muistelen, miten silloisessa Jugoslaviassa paistoi aurinko, palmut huojuivat ja Adrianmeri oli turkoosinsininen. Kaikki oli rauhallista eikä hirvittävästä sisällissodasta 10 vuotta myöhemmin tiedetty vielä mitään. Tiedämme tänään, mitä Jugoslaviassa tapahtui eikä kaikkia kadonneita sodan uhreja ole vielä edes löytynyt. On hirveää ajatella, että tuo kaunis maa täyttyi joukkohaudoista silmittömän vihan seurauksena. Ja viha ei ole kadonnut maailmasta minnekään, koska jossain aina käydään sotaa ja siviilit kärsivät eniten. Aina.

Tällaisia muistoja tänään.

Synnyinseudullani Sastamalan Kiikoisissa kylätie on nykyisin kovin hiljainen. Toisin oli ennen, kun tiellä liikkui enemmän ihmisiä (varsinkin ennen autoistumista) joko jalan, polkupyörillä, hevosilla, ja useimmat poikkesivat tietenkin meille. Ai miksi ”tietenkin”? En osaa sanoa, mutta näin vaan oli ja ehkäpä jo siitä syystä, että meidän talo oli sopivasti tien vieressä, se oli entisaikoina ikään kuin kestikievari, kylän väki haki päivittäin postinsa ja pirtin seinällä oli myös kunnan ilmoitustaulu.

Ovia ei koskaan lukittu, ei edes yöllä ja kaikki olivat tervetulleita. Myös he, jotka kansan suussa mainittiin ”kulkevaisiksi” eli silloisen yhteiskunnan reunalla elävät ihmiset: maattomat, karjattomat, perheettömät ja jotka useimmiten olivat vailla vakinaista asuntoa. Mainittakoon, että kulkevaiset-nimitystä ei käytetty mitenkään halventavassa mielessä. Heitä suorastaan odotettiin taloihin auttamaan varsinkin heinäntekoaikaan tai ojankaivuuseen.

Tämä aikakausi tuli nyt mieleeni kun luin Maaseudun Tulevaisuudesta (14.3.2023) Pasi Jaakkosen kolumnin otsikolla ”Liiteristä löyty kirves, jonka omistajan elämä oli nykyajan ihmisen silmin karua – vai oliko sittenkään?”. Tässä artikkelissa siis kirjoittaja löysin liiteristään puupinon alta vanhan ruostuneen kirveen, jonka omistaja oli asunut viimeiset vuotensa kirjoittajan lapsuudenkodissa, ja oli siis näitä jo aiemmin mainitsemiani ”kulkevaisia”.

Useimmiten nämä minun kotiseudulla liikkuneet kulkuihmiset eivät viipyneet taloissa kovin montaa päivää kerrallaan, he auttoivat talon töissä ruokaansa ja yösijaansa vastaan, ja olivat siihen tyytyväisiä. Rahapalkasta ei missään vaiheessa ollut kysymys, eikä sitä olisi liikoja ollut edes antaa. Yöpuu (vaatimaton penkki) oli yleensä pirtin ison uunin kyljessä, se oli siinä aina valmiina, kuka vaan saattui tulemaan ovesta, oli sitten yö tai päivä. Lapsena totuin siihen, että tuolla penkillä saattoi olla aamuisin kuka tahansa, eikä siihen juuri edes kiinnittänyt huomiota. Muistan myös joitakin nimiä: Urho, Alpi, Saima, muuan Iita ja muutama muu.

Vaikka ovia ei lukittu, mitään pahaa ei koskaan tapahtunut: mitään ei varastettu, mitään ei hajotettu, mitään ei hävitetty. Ihmisiä tuli ja meni, se oli luonnollista, siihen oltiin totuttu jo 1800-luvun alkupuolelta asti. ”Tinuri” eli kuparipannujen tinaaja oli eri asia, hän toki teki tärkeää työtä, mutta lieveilmiöt olivat ikäviä: hän asusti meidän vanhassa saunassa viikon, eikä ainuttakaan pannua tullut valmiiksi. Hän ei tullut enää toista kertaa (tai häntä ei päästetty saunaan juopottelemaan).

1970-luvulle tultaessa maaseudun kulkuihmiset vähenivat. Tästä kirjoittaa myös Jaakkonen artikkelissaan: ”Kehitys on tuonut hyvää ja tasalaatuisuutta sosiaalipolitiikkaan tavalla, josta 1970-luvulla saatettiin vain haaveilla. Nyky-Suomessa Niilo pääsi nauttimaan kuntouttavasta työtoiminnasta, yhteiskunta osoittaisi hänelle tukiasunnon ja eittämättä turvaverkko ulottuisi myös laajemmalle”.

Näin juuri ja Jaakkonen jatkaa: ”Ehkä asuminen työtä vasten taloissa saattoi hetkittäin tarjota yksin elävälle miehelle (ai naiselle) kodinomaisuutta ja huolenpitoa, johon paraskaan yhteiskunnan tarjoama asumisjärjestely ei pysty, ei vaikka hoivan taso olisi kirjattu useampaankin lakipykälään”. Itse muistan, että ainakin Kiikoisissa liikkuvat ihmiset eivät olisi halunneet mennä asumaan ”kunnan vaivaisiksi”, eli silloisiin kunnalliskoteihin, mutta se kehitys oli kuitenkin vääjäämätöntä seurausta sosiaalipolitiikasta ja oli tärkeä osa suomalaisen hyvinvointivaltion kehitystä.

Tänä päivänä siis kylätie on hiljainen. Kulkevaisten penkki on kuitenkin yhä paikallaan vanhassa pirtissä, mutta ovet ovat visusti lukossa ja lisänä valvontakamerat rekisteröivät jokaisen liikkeen hiljaisessa pihapiirissä. Aika, aikakaudet ja ihmiset katoavat muistista johonkin kauas, kunnes joku – kuten mainittu Jaakkosen artikkeli – äkkiä palauttaa ne taas mieleen. On siis tärkeää muistaa niin kauan kun muistaa.

Lue täältä Pasi Jaakkosen kolumni aiheesta: Kirves

Elämässä on hetkiä, jotka saattavat mennä ohi kuin huomaamatta ja myös hetkiä, joita ei voi unohtaa koskaan. Eikä kaikki hetket ole mitenkään erityisiä, mutta silti ne vaan muistaa vuodesta ja vuosikymmenistä toiseen. Olen ajatellut niin, että ilmeisesti ihmisen aivot ovat toisinaan sellaisessa vireystasossa, että mielen taajuudet rekisteröivät tietyt tilanteet ja tapahtumat äärimmäisen tarkasti. Kun taas joku itselle tärkeä tai muuten merkityksellinen asia haalistuu, kuten pitkään auringon valossa ollut valokuva.

Toki on niin, että ihan kaikkea ei tarvitse muistaa, muistella tai kantaa painavia muistoja hartioillaan kuin taakkaa, josta haluaisi vaan eroon, mutta ei voi päästää irti. Tällöin ihminen saattaa olla huomaamattaan oman mielensä vanki, ja taakka painaa päivä päivältä enemmän. Tällainen taakankantaja saattaa tahtomattaan kuormittaa myös läheisiään, ystäviä ja tuttavia niin, että lopulta seinä tulee vastaan – tai umpikuja, josta selviää vain vahvimmat meistä.

Huonojen hetkien kierteestä on päästettävä irti. Huonoista ihmissuhteista on vaan päästettävä irti, vaikka se tekisi miten kipeää. Vapautumista seuraa eheytyminen, valo ja uusi energia, jonka voi käyttää ihan miten itse haluaa.

Nyt varmasti moni lukija ajattelee, että kerronko edellä itsestäni? Vastaus on kyllä ja ei, mutta ajattelen enemmän kuitenkin hyviä hetkiä, tottakai. Musiikkiharrastus antaa minulle suunnattomasti energiaa ja iloa, ja juurikin musiikin parissa olen oppinut sietämään keskeneräisyyttäni niin, että vaikka toisinaan mokia sattuu, niitä ei murehdi koskaan kuin pienen hetken.

En myöskään murehdi lukihäiriöni tuottamia ongelmia, vaikka kirjoitusvirheet toki harmittaa, mutta nekin vain hetken. Mutta siis aina ei ole ollut näin. Varhaiset kouluajat olivat osaltani vaikeita, koska kaikkien osaaminen olisi pitänyt mennä samasta putkesta eli erilaista oppijaa ei tuolloin tunnistettu.

Ei, en ole tässä kirjoittanut vain itsestäni, vaikka yleensä asioita tulee peilanneeksi omaan itseen, omaan ajatusmaailmaan ja omiin elettyihin hetkiin. En varmasti ole tässä maassa ainoa ihminen, joka pohtii henkiseen hyvinvointiin liittyviä asioita. Onneksi tänä päivänä kiinnitetään enemmän huomiota esimerkiksi työhyvinvointiin ja työilmapiiriin, joka ei todellakaan ole kaikilla työpaikoilla aina ihan kohdillaan.

Ja sitä olen ihmetellyt pitkään, että miksei koulukiusaamisesta (kouluväkivallasta) vieläkään ole päästy eroon, vaikka paljon on tehty toimia sen ehkäisyyn. ”Nollatoleranssi” sanana ei auta mitään, on tehtävä enemmän. Ihminen on käynyt kuussa ja kai kohta Marsissakin ja koulukiusaamisesta ei vaan päästä eroon!

No niin, valoa kohti. Vaikka tänään ei aurinko helli, silti kevään valo on jo täällä. Siihen ei ole mitään lisättävää.