Olen näinä syksyn harmaina päivinä seurannut Areenasta tanskalaista realitysarjaa Kadonneet perijät. Sarjaa voi kaiketi seurata myös Yle Fem/Teema-kanavalta, mutta itse katson tätä – ja monia muita juttuja – mieluimmin suoratoistolta, koska voin näin valita ajankohdan, milloin istahdan sarjan (ja käsityön) äärelle kaikessa rauhassa.
Kadonneet perijät siis perustuu ihmisiin, joilla ei kuollessaan ole tiedossa perillisiä ja heidän omaisuutensa näin ollen siirtyisi suoraan valtiolle. Tässä sarjassa kuitenkin toimittaja/tutkija ja Tanskan valtionarkistonhoitaja useimmiten löytävät perillisiä ja juuri se (etsintä) on perin mielenkiintoista seurattavaa.
Paitsi että sarjassa voi tutustua tanskalaisen perintökaaren koukeroihin ja yhteiskuntaan monella tasolla, myös monet inhimilliset tragediat ja ihmiskohtalot koskettavat. Usein käy nimittäin niin, että vuosia ja vuosikymmeniä yksin elänyt ja yksinäisyydessään kuollut ihminen ei olekaan perheetön tai ilman sukulaisia. Arkiston löydöt ovat joskus varsin yllättäviä ja usein löytyy myös syy, miksi kaikki siteet omiin sukulaisiin ovat katkenneet.
Vielä muutamia vuosikymmeniä sitten esimerkiksi avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi oli suuri häpeä, niin Tanskassa kuin meillä Suomessakin. Ja erityisesti jos lapsen isä sattui olemaan esimerkiksi saksalainen sotilas, miehittäjä tai että miehen henkilöllisyys ei ollut edes tiedossa. Usein nämä sattuman oikusta syntyneet ja usein salatut lapset annettiin adoptioon tai he kasvoivat lastenkodeissa aikuisuuteen asti.
Juuri näitä kadonneiden ihmisten etsintöjä on mielenkiintoista seurata, vaikka aina ”löydetyt” sukulaiset eivät ole kovin ilahtuneita eikä useinkaan edes tule kameran eteen. Mutta yleisesti ottaen ihmiset ovat iloisen yllättyneitä sukulaisista, joita ei tiennyt olevan olemassakaan. Perintösummat toki eivät ole kovin suuria jaettavaksi, eikä monikaan löydetty sukulainen pidä niitä oleellisina. Sukuyhteyden löytyminen on pääasia, mutta toki poikkeuksiakin on.
Niin, miten vähän meistä loppujen lopuksi jääkään jäljelle historian lehdille? Vaikka em. ohjelmassa etsitäänkin perillisiä, kaikista tärkeintä ovat muistot ja ”jäljet hiekassa” eli missä ja miten ihminen on elämäänsä elänyt. Mutta kaikista ei jää mitään jälkiä eikä ainuttakaan sukulaista löydy. Usein tämänkaltainen yksinäisyys on ollut ihmisen oma toive ja elämäntapa.
Syksy jatkuu harmaana ja lumettomana hetkellisen pikkutalven jälkeen. Moni kärsii näihin aikoihin kaamosmasennuksesta, joka on ymmärrettävää. Koronakin taas nostaa päätään ja rokotusruuhkat melkoiset. On säälittävää katsoa pitkiä rokotusjonoja ja ikäihmisiä siellä? Mistä rokotusten hitaus oikeastaan johtuu? Eikö vieläkään olla opittu mitään?
Kadonneet perijät-sarjaa voit katsoa täältä: Kadonneet perijät