Iltapäivän auringossa / Raija Westergård

Varmasti monet lukijoistani tietävätkin, että olen harrastanut musiikkia lähes koko ikäni ja pääasiassa olen soittanut saksofonia soittokunnissa, pidemmän ajan Kyröskosken vpk.n soittokunnassa. Aloitin Kiikoisten soittokunnassa 1975 eli jo 50 vuotta on mennyt kuin hujauksessa ”suu messingillä” ja matka vaan jatkuu – tosin en tiedä miten pitkään, mutta sen näkee sitten. Päivä kerrallaan…

Oheisessa kuvassa parin vuoden takaa soitan eräässä  lasten kulttuuritapahtumassa  nokkahuilua, joka on kiva ja leikkisä soitin ja ”sukua” saksofonille eli jokainen fonisti varmasti hallitsee myös nokkahuilun ainakin jollain tavalla. Aiemmin (vuosikymmeniä sitten) soitin hetken aikaa myös klarinettia, joka on sittemmin jäänyt kaappiin pölyttymään, mutta ehkäpä sille joskus käyttöä löytyy. Katsotaan.

Musiikki on ollut eräs tärkeä osa-alue koko tähänastisessa elämässäni. Toki se on paljon vaatinutkin, jos asiaa niin ajattelee, mutta kannattaa olla ajattelematta. Todellakin 50 vuoteen mahtuu paljon erilaisia keikkoja, keikkamatkoja ja vaikka mitä sattumuksia, jotka ovat jääneet muistiin eräänlaiseksi ääni- ja kuvakavalkaadiksi, jota on mukava muistella yksin ja porukalla. En kirjoita tähän mitään yksittäistä juttua tai sattumusta, koska ne eivät välttämättä avaudu lukijalle toivotulla tavalla eli pysyköön ne vain sisäpiirijuttuina.  Elämä on.

Niin, paitsi tuuttausta, olen myös tuunannut eli tykkään tehdä esimerkiksi vaatteiden tuunausta. Koska nykyisin en viitsi enää käydä juurikaan vaateostoksilla, hyödynnän oman vaatekaappini sisältöä luovasti eli saksin ja ompelen kolttuja uuteen kuosiin. Miksi en tekisi niin, koska hyvää materiaalia on jäänyt aiemmin pienelle käytölle ja kangas on kuitenkin laadukasta. Ompelukonekin minulla on jonkinlainen, vaikka tykkään ommella paljon käsin riippuen kankaan laadusta.

Tänä päivänä muuten suuri määrä vaatejätettä menee suoraan kaatopaikoille, joka on harmillista. Vaatteen elinkaari on todella lyhyt ja jätteen määrä vaan lisääntyy. Mattojen raaka-aineeksi (matonkuteiksi) ei taida enää juuri kukaan käytöstä poistuneita vaatteitaan leikata, kuten ennen oli tapana. Muunmuassa äitini teki niin ja myös kutoi mattoja 1800-luvun alun kangaspuilla, jotka vieläkin ovat tallella. Ja niitä mattojakin on tallella ja käytössä edelleen. Näissä vaatteen elinkaari on ollut pitkä ja niin pitää ollakin.

Tähän loppuun ikuisia, mutta ajankohtaisia ajatuksia: ”Poliitikot ovat pinnistäneet kekseliäisyytensä äärimmilleen pystyäkseen löytämään uusia verotuskohteita”. (Sokrates)

 

 

 

 

Ankeriaat ovat muuten varsin mielenkiintoisia ja mystisiä kaloja. Ne syntyvät Sargassomerellä, käyvät vaeltamassa kaukana pohjoisen makeissa vesissä ja lopulta palaavat takaisin  Sargassolle lisääntymään ja kuolemaan.

Moni varmaan kysyy nyt, että missä sellainen Sargassomeri sijaitsee? Voin kertoa (tarkistin asian Wikipediasta), että Sargassomeri on Pohjois-Atlantin osa Länsi-Intian, Bermudan ja Azorien saaristojen välissä ja käsittää suunnilleen 8.5 miljoonaa neliökilometriä. Sargassomeri on saanut nimensä sitä kiertävien merivirtojen rannikolta tuomista Sargassum-suvun levistä.

Ankeriaan massiivinen vaellusvietti on vertaansa vailla. Se muuttaa matkalla muotoaan monta kertaa ja muutos suolaisesta vedestä makeaan vesiin ja pieniin pohjoisen jokiin on monille kohtalokas, mutta useimmat selviytyvät.  Ankerias elää vaellusmatkallaan yksinäisyydessä jopa useita vuosikymmeniä. Meressä se saattaa uida jopa 1000.n metrin syvyydessä ja kasvaa noin toista metriä pitkäksi käärmemäiseksi kalaksi. Ankeriaan mystistä suunnistustaitoa ei ole pystytty tähän mennessä selittämään. Ei kaikkea edes tarvitse selittää.

Miksi kirjoitan tänään ankeriaista? En tiedä, ehkäpä vertaan ankeriaan elämää ihmisen vaellukseen maan päällä, koska ei siinä loppujenlopuksi kovin paljon ole eroavaisuutta. Eikä siitä ole edes kovin pitkä aika maailmanhistorian aikajanalla, kun joku alkueläin ( josta vähitellen muodostui ihminen) rantautui muinaisesta alkumerestä kuivalle maalle. Toiset meistä elävät ehkä tiedostamattaan ns. syvissä vesissä ja toiset pintaliitävät suvereenisti seuroista toiseen. Mutta matkalla olemme kaiken aikaa – kuten ankeriaat – ja kotia kohti.

No niin, vaalit tuli ja meni, mutta en halua niitä tämän enempää kommentoida. Kansa on puhunut ja pulinat pois. Aina joku voittaa ja aina joku häviää, mutta äänestysprosentti vaan pysyy liian matalana. Vain vähän yli puolet käyttää äänioikeuttaan, ja sen perusteella tehdään poliittisia johtopäätöksiä puoleen ja toiseen?

Jos saataisiin nettiäänestys toimimaan, tilanne voisi muuttua. Tai sitten ei. Täytyy muistaa, että äänestämättömyys on kuitenkin valinta siinä kuin äänestäminenkin ja se täytyy vaan hyväksyä. Minä ainakin hyväksyn.

 

 

 

 

Oletteko muuten koskaan ajatelleet, että mitä kohtaamamme eläimet ajattelevat meistä ihmisistä? Mitä esimerkiksi koira miettii, kun se katsoo sinua silmiään räpäyttämättä? Koiran omistajana voin kertoa, että todennäköisesti koiralla on silloin (tuijottaessaan tiiviisti silmiin) jotain tärkeää asiaa. Tai mitä ajattelee hirvi, kun se sattumalta eksyy ihmisen näköetäisyydelle ja pysähtyy hetkeksi tuijottamaan hievahtamatta suurilla silmillään?

Hirven katse on kuin katsoisi hetken ikuisuutta silmästä silmään, ohikiitävä historia ihmisen ja eläimen yhteiselosta aikojen alusta: ”me olemme täällä edelleen”. Kerran lapsena näin valkoisen hirven (tai oikeastaan se oli vaalean harmaa), joka oli pysähtynyt polulle, jota kuljin. Ja siinä se vaan seisoi tuijottaen minua, silloin pientä lasta. Ei, en pelännyt, ja hirvi lähti hetken kuluttua hiljakseen kävelemään syvemmälle metsään. Jo silloin ajattelin, että olikohan tällä erikoisella hirvellä jotain asiaa minulle?

Hirven tumma katse saattaa olla myös pelottavaa ainakin silloin, jos niitä on kokonainen lauma. Siitäkin on kokemusta ja silloin on peräännyttävä hitaasti, ihan vaan varmuuden vuoksi. Kauan sitten isoisäni nuorena miehenä joutui jopa kiipeämään puuhun, kun hirvet tulivat liian lähelle ja olivat vihaisia, mutta harvoin näin käy. Aina kannattaa kuitenkin olla varovainen.

Peurat ja kauriit myös pysähtyvät tuijottamaan ihmistä ja tuntuu, että niitä on nyt enemmän liikkeellä kuin tavallisesti. Peurat liikkuvat melkein samoin teillä kuin porot pohjoisessa eli autolla liikkuessa on oltava erityisen tarkkana.

Jos haluaa enemmän vaikka kuunnella ihmisen ja eläimen kohtaamisista, niin suosittelen Areenaa ja podcastia otsikolla Havaintoja ihmisestä. Todella mielenkiintoista kuunneltavaa päivien ratoksi: https://areena.yle.fi/podcastit/1-4362169

Entä havaintoja ihmisyydestä? Näin vaalien kynnyksellä tekee todellakin merkillisiä havaintoja ihmisistä ja ihmisyydestä. En ole kiertänyt vaalitoreilla havaintoja tekemässä (tunnen sen maailman ennestään), mutta media kyllä kertoo oleellisimman ja vaalitentit samoin. Todellakin, joskus tuntuu, että ihmisyys on kaukana silloin, kun valtaa tavoitellaan. Ja juuri vallasta on kysymys kaikissa vaaleissa, vaikka mitä väitettäisiin.

Vielä en ole käynyt äänestämässä, mutta aion kyllä käydä. Nukkuvien puolueessa en ole ollut koskaan.

Nyt päätin kirjoittaa valosta ja samalla kokeilla, osaanko liittää tähän tekstiini kuvan. Näköjään onnistuin! Aiemmin toki kirjoitin blogitekstini aina kuvan kanssa, mutta pitemmän päälle se kävi ongelmaksi. Ai miksikö? No monestakin syystä, mutta pääasiallisesti oli työlästä löytää juuri kyseiseen tekstiin sopiva kuva – ja siksi itse kirjoittaminenkin hidastui.

Kirjoittaminen (tai oikeastaan julkaiseminen) on hidastunut välillä monista eri syistä kuten esimerkiksi silloin, kun olin vielä työelämässä ja blogini aiheet liittyivät enemmän sosiokulttuuriseen työhöni ikäihmisten parissa. Ei, ei ikäihmiset olleet ongelma vaan kanssani työskentelevät pari lähihoitajaa, jotka eivät useinkaan pitäneet teksteistäni. En tiedä miksi, enkä tiedä myöskään, että mikä heillä oli suurin ongelma silloin, koska kuitenkin ylin johto oli varsin tyytyväinen kirjoituksiini ja kannustivat kirjoittamaan lisää. Ja niinhän minä tein.

Olen muuten kirjoittanut blogia jo vuosia, muistaakseni aloitin jonkinlaisen yritelmän jo vuonna 2008, mutta tosissani aloitin vuonna 2015. Kaikki tekstini ovat hyvässä tallessa ja osa kirjan muodossa muutamana painoksena perheen käyttöön. En siis täysin luota tähän digimaailmaan, jossa teksti voi hävitä äkkiä tai sitten se säilyy ikuisuuksia. Siksi kirjoittamisessa pitää olla erittäin tarkkana monellakin tapaa.

Blogin kirjoittaminen sopii toisille ja toisille taas ei. Minusta lyhyt teksti löytää aina paikkansa ja kun niistä lyhyistäkin kirjoituksista syntyy ajan oloon pitkä teksti, kokonainen kirja tai kirjoja. Samaan tapaan syntyy pöytäliina pienistä virkatuista neliöistä tai kudotuista neliöistä lämmin torkkupeitto. Tässä kohtaa tulee mieleeni eräs rakennustyömaa, jossa vierailija kävi ja kysyi ensimmäiseltä kohtaamaltaan työntekijältä, että ”mitä sinä teet?” Tämä vastasi, että ”siirrän tiiliä kärryillä kohdasta A kohtaan B”. Sitten samainen vierailija kysyi toiselta samoin tiiliä siirtävältä henkilöltä saman kysymyksen ja tämä vastasikin: ”minä rakennan katedraalia”.

Mutta nyt pitää lopettaa tämä pohdinta ja lähteä ulos nauttimaan aurinkoisesta päivästä ja kukkamaan pienistä vihreistä aluista. Kevät!

Eräänä sumuisena päivänä selasin Areenan tarjontaa ja huomasin siellä mielenkiintoisen dokumentin eli säveltäjä Kaija Saariahon (1952-2023) elämästä ja musiikista kertova dokkari Universumin kaiut. En varsinaisesti ole nykymusiikin ystävä, mutta tämä kyllä hieman muutti käsitystäni ja ymmärrystä säveltämiseen ja erityisesti säveltämiseen naisena tässä ajassa.

Kaija Saariahon elämäntyö oli pääasiassa vastatuuleen puskemista, vaikka hän saavuttikin monia kansainvälisiä palkintoja ja tunnustuksia. Nuorena naisena säveltäjän opinnot 1970-1980-lukujen Suomessa tuskin oli sitä, mitä hän alunperin ajatteli, mutta vasta Pariisissa hän löysi oman polkunsa, myös miehen rinnalleen sekä kaksi yhteistä lasta.

Tässä dokumentissa – joka siis todella kannattaa katsoa, vaikkei nykymusiikki kovasti kiinnostaisikaan – on silmiinpistävää Kaija Saariahon lempeys, pitkämielisyys ja rakentava yhteistyö orkesterien, kuorojen ja myös laulajaoppilaiden kesken. Vaikka sairaudet jo heikensivät olemusta merkittävästi, hän silti jaksoi kuunnella ja ohjata oppilaitaan. Myös omat aikuiset lapset työskentelevät nykyään musiikin parissa ja heidän yhteistyönsä Kaija-äidin kanssa on kaunista kokea. Kaija Saariahon elämäntyö on siis hyvissä käsissä ja musiikkinsa mystisyys vaan korostuu uuden sukupolven voimin.

Koskettavaa oli myös Saariahon pojan Aleksi Barriere (ohjaaja-dramaturgi) kertomana, miten Kaija-äiti rakasti Andrei Tarkovskin legendaarista scifielokuvaa Solaris v.1972, joka perustuu Stanislaw Lemin romaaniin ja kertoo psykologista, joka lähetetään kaukaista planeettaa kiertävälle avaruusasemalle, jolla ihmisen ajatukset ja muistot tuntuvat ruumiillistuvan. Itsekin muistan tämän elokuvan ja sen kiireettömyyden ja omanlaisensa kerronnan katsoa maailmaa ikäänkuin toisena, avaruudesta käsin. Myös muistojen käsitteleminen sai uuden ulottuvuuden. Solaris pitää jokaisen nähdä ja kokea, sitä ei voi selittää.

No niin, jälleen näin kauniina keväisenä päivänä ajattelen liian suuria ajatuksia, mutta ei mahda mitään. Viime öinä muuten onkin kannattanut tiirailla taivaalle ja katsella universumin ohella revontulien leikkiä ja myös tähtiä, jotka vilkuttavat aina kauniisti monissa väreissä. Mielikuvituksessani joskus ajattelen, että juuri tuolla tähtien takana ovat kaikki edesmenneet omaiseni. Mutta se on vain mielikuva, lohdullinen toki.

”Emme tarvitse uusia maailmoja, tarvitsemme peilejä”. (Andrei Tarkovski)

Universumin kaiut- Kaija Saariahon musiikki

Olen vakaasti päättänyt jo monena keväänä, etten hanki enää uusia kukkia, siemeniä, juurakoita, koska entisissäkin on tekemistä ihan riittävästi. Ja jälleen äskettäin tein uuden perennatilauksen! Mutta pysyttelen järkevänä ja tilasin kukkia, joita on nopea istuttaa ja helppo hoitaa. Tai sen näkee sitten. Kuitenkin pihatöissä on oma viehätyksensä ja kun suhtautuu siihen kiireettömästi ja rennosti ajatuksella, että ”mikään ei ole tärkeämpää kuin puutarhan hoito. Eikä sekään ole niin kovin tärkeää”.

Koska tämä kevät on vaalikevät (ei enää minulle henkilökohtaisesti), on mielenkiintoista seurata sivusta paitsi ehdokkaina olevia henkilöitä että vaaliteemoja. Jälleen keskiössä näyttää olevan sotepalvelut ja erityisesti vanhustenhoito, kuten monasti vaaleissa. Joku ikäihminen kerran sanoikin, että ”tulispa taas vaalit, että vanhuksellakin olisi ystäviä”.

Sanonta ”kauempaa näkee tarkemmin” pitää muuten todellakin paikkansa. Olen elämässäni kääntänyt uuden lehden eli siirtynyt sivuun monista tehtävistä, joissa aiemmin olin mukana kuten esimerkiksi kuntapoltiikka. Olin 15 vuotta mukana päättämässä monista tärkeistä asioista. Usein äänestin toisin kuin oma ryhmäni, koska minulle oli vaikeaa toimia vastoin omia arvojani. Toki joissakin asioissa olin samanmielinen (kuin ryhmäni), mutta yleisesti ottaen olin oman tieni kulkija – ja se tuotti tietenkin sisäisiä jännitteitä yms. Kaiken kaikkiaan politiikka on vaikea laji ihmiselle, joka ei ole ns. laumasielu, vaan ajattelee ihan itse omilla aivoillaan.

Minun oli siis aika monestakin syystä jättää ”pelikenttä” nuoremmille ja seurata tilannetta etäältä. Kaikki universumin tähdet olivat oikeassa asennossa muutokselle, joka oli kohdallani myös välttämätön. Kaikella on aikansa maan päällä.

Niin, uusia alkuja omassa elämässäni on ehdottomasti sukututkimus, joka ei ole ”tutkimusta” sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan lähinnä sukulinjojen seuraamista vuosisatojen taakse. Todennäköisesti tekoälyllä on suuri merkitys tässä (en osaa kertoa miten), koska olen pystynyt seuraamaan omia juuriani jopa 1000-luvulle! Miten merkillistä onkaan ihmisen vaellus historian saatossa ja miten lyhyt yhden ihmisen aika siinä kuvastossa.

Kevät taitaa tulla tänä vuonna aikaisin. Tai useasti on ollut niin, ettei kevättä ole ollenkaan, vaan kesä helteineen kiilaa roimasti etuajassa. Ilmasto siis oikuttelee ja varmasti ilmaston lämpeneminen yleisellä tasolla vaikuttaa tältä, kuten nopeasti vaihtuvat säätilat muutenkin.

Myrskyt ainakin ovat lisääntyneet jopa minunkin muistihistoriassa ja tähän liittyen nyt tulevana keväänä on tehtävä eräs kipeä ratkaisu lapsuudenkotini maisemassa. Eli on kaadettava minulle rakas kotikuusi, joka on todennäköisesti ainakin 150 vuotta vanha, noin 30 metriä korkea, kaunis ja tuuheakasvuinen. Kovalla tuulella heijausliike on monta metriä ja puuvanhus uhkaa kaatuessaan (tai katketessaan) kaatua rakennuksien päälle. Jos näin käy, on melkoinen työ korjata vahingot, parempi siis ”katsoa kuin katua”, vaikka minulle päätös on vaikea.

Onneksi sillä tontilla on monia muita isoja puita, jotka edelleen varjostavat mukavasti vanhaa tonttia ja kaunista jokitörmää. Haluan, että nyt kaadettavasta puusta jätetään kanto ikään kuin istuimeksi, josta voin katsella joen virtausta ja fundeerata kaiken katoavaisuutta.

Fundeeraus (ajatteleminen) onkin tärkeää ainakin minulle ja viime aikoina olen myös kirjoittanut. Sain nimittäin tehtäväksi kirjoittaa muutama sivu julkaisuun, joka ilmestyy nyt kevään korvalla. Teos (julkaisu) liittyy musiikkiin ja siksi minun on tavallaan helppo kirjoittaa, koska aihe on perin tuttu. Silti en voi välttyä fundeeraamiselta, koska en halua päästää käsistäni huonoa tekstiä, en itseni, en lukijan enkä varsinkaan kirjoittamisen kohteen vuoksi.

Mutta onneksi kirjoitustyö on jo loppusuoralla ja ”maata näkyvissä” siitäkin syystä. Vaikka kirjoittaminen sinällään on mukavaa, nykyisin se vaatii enemmän teetä ja jaloittelua – siinä järjestyksessä. Olen myös iän mukana tullut vaativammaksi ja metsästän kirjoitusvirheitäni entistä kiihkeämmin. Lievä lukihäiriöni tekee kuitenkin tehtävänsä ja tarkastukseen menee aina vaan enemmän aikaa. Onneksi minulla on aikaa.

Vertaan kirjoittamista musiikkiin: molemmat tarvitsevat onnistuakseen rytmin ja oikean soundin, ja kuten musiikissa, myös tekstin pitää ”swengata”, jotta jälki on luontevaa, sujuvaa ja helppolukuista. Karisma syntyy itsekseen jos on syntyäkseen. Sitä ei voi luoda väkisin, ei musiikkiin eikä kirjoittamiseen.

Näillä eteenpäin.

Hetken mietin, että mitä kirjoittaisin näin kauniina ja kirkkaana kevään päivänä. Ehkäpä minulla on geeneissä hieman melankolinen pohjavire jo valmiiksi sisäänkirjoitettuna, mutta en anna sen häiritä, varsinkaan tänään. Mutta tosiasia kuitenkin on, etten ole mikään kansakunnan naurattaja luonteeltani, vaikka jonkinlaisen huumorin (huonon) toki itsessäni tunnistan.

Näinä aikoina huomaa kaikesta, että vaalit ovat tulossa. Eikä siinä mitään, mutta kunhan säästytään ylilyönneltä, joita mediassa joskus ilmenee. Äskettäin luin erään lehden yleisökirjoitusta, jossa kirjoittaja oli sitä mieltä, että eläkeläiset ja seniorikansalaiset voisivat jo jättäytyä asettumasta ehdolle ainakin kunnanvaltuustojen vaaleissa. Toisaalta olen samaa mieltä tai ainakin niin, että annettaisiin nuorille ja työikäisille enemmän mahdollisuuksia vaikuttamiseen. Tosin en tiedä miten voidaan lain mukaan evätä kenenkään oikeus asettua ehdolle, vaikka olisi ikää jo mittarissa miten paljon tahansa.

Turvallisuus on myös puhuttanut viime päivinä ja näin pienen ihmisen näkökulmasta katsoen maailma (Eurooppa) näyttää jopa turvattomalta ainakin mitä tulee suurvaltapolitiikkaan. Sota Ukrainassa tulisi saada loppumaan, mutta millä ehdoilla rauha rakennetaan, on jo toinen juttu. Toivottavasti kuitenkin järjetön viha saataisiin loppumaan mahdollisimman pian. En pysty edes ajattelemaan sodan uhreja, heidän perheitään ja kaikkea ikävää, jota siihen liittyy. Selvää kuitenkin on, että taas yksi sukupolvi (varsinkin lapset ja nuoret) on menetetty ja sodan traumat siirtyvät monen sukupolven yli kauas tulevaisuuteen. Näin on ollut aina ennenkin.

No niin, en sitten pysytellyt tässä(kään) tekstissäni kovin valoisissa tunnelmissa. Parempi kuitenkin kirjoittaa siitä, mikä normaalisti mieleen tulee, koska ns. väkisin teemassa pysyminen ja siitä kirjoittaminen on perin työlästä. Juurikin kirjoittamisen vapaus on syynä siihen, miksi ylipäätään kirjoitan tätä blogia. Toki on ollut aikoja (työelämässä), jolloin minun kirjoittamistani yritettiin rajoittaa, mutta en pystynyt muuttumaan, enkä myöskään halunnut.

Tämä tästä. Valoa kohti.

Käsityötä väkertäessä on kiva samalla kuunnella erilaisia medioita. Radion Yle 1 on minulla aina auki, koska olen huomannut sen sopivan minulle parhaiten: musiikkia, ajankohtaisia keskusteluja ja uutisia sopivassa suhteessa. Areenasta kuuntelen mm. podcasteja silloin tällöin ja toki seuraan joitakin tv-sarjoja. Tv.n puolelta kun jotain yrittää katsoa, harmittaa ne alituiset ja pitkät mainokset, jotka ovat todella turhauttavaa. Mutta kaiketi nuo mainokset ovat osa markkinataloutta ja ns. länsimaista hapatusta, jota meille pakkosyötetään aina, kun siihen suinkin on mahdollisuus.

Historia kiinnostaa minua aina ja suoratoistokanavilta löytyykin nykyään vaikka mitä eli tarjontaa on laidasta laitaan ja moneen makuun. Ilmeisesti tässä kohtaa elämänpolkua ihminen haluaa katsoa taakseen ja pohtia myös omaa elämää monelta kantilta. Itse en katso eiliseeni mitenkään ”happamasti”, paheksuen tai katuen. Mitään en kuitenkaan tekisi toisin, vaikka joitain mustia päiviä voisin ehkä vaihtaa vähän valoisimpiin, jos se olisi mahdollista. Mutta onneksi ei ole ja vaikeuksistakin on vaan selvittävä ja noustava entistä vahvempana uuteen päivään.

Kuulin joku päivä radiosta uuden (v. 2019) tulkinnan Eilen kun mä tiennyt en, joka on alunperin Charles Aznavourin (1924-2018) levyttämä, mutta suomalaisen jazz-laulaja Aili Ikosen tulkinta on myös huikea varsinkin, kun hän laulaa duettoa Jukka Perkon saksofonin kanssa. Kuunnelkaa vaikka itse:

Eilen kun mä tiennyt en

Näihin säveliin ja tunnelmiin.

Kuten taisin edellisissä kirjoituksissani jo mainita, olen viimeaikoina viettänyt runsaasti aikaa sukuhistorian äärellä. Vaikka olettaa tietävänsä suvustaan lähes kaiken, äkkiä erilaisten aineistojen äärellä huomaakin, ettei tiedä suvun henkilöistä paljoakaan. En tarkoita, että ihan kaikkea henkilökohtaista ihmisen elämästä pitäisikään tietää, mutta erilaisia elämän käännekohtia ja tapahtumia peilattuna yhteiskunnan silloiseen tilanteeseen on aina kiinnostavaa tutkia.

Sodat ovat olleet kautta historian suuria käännekohtia, josta jää vahva merkintä aikakirjoihin ja muistijälki, joka kulkee suullisena perintönä sukupolvelta seuraavalle. Sukulaisiani on taistellut ja kaatunut Narvassa (itäisessä Virossa) suuressa Pohjan sodassa 1700-1721, Pommerin sodassa 1757-1762 (rakuuna nro.99) ja Turkin sodassa 1877-1878. Varmuudella en tiedä sukuni osallistumista Suomen sotaan 1808-1809, mutta vuoden 1918 Suomen sisällissotaan kyllä (isoenoni) ja talvi- ja jatkosotaan (isäni). Tähän jatkumoon laittaisin todella ison pisteen, enkä toivoisi kenenkään jälkipolvien enää joutuvan uusiin sotiin. Pohjan, Pommerin ja Turkin sodista voi lukea lisää mm. täältä: Narvan taistelut, Pommerin sota, Turkin sota

Vanhat valokuvat kertovat omaa tarinaansa menneisyyden elämästä. Kuvissa ihmiset seisovat tai istuvat vakavina pyhäpuvuissaan ja katsovat kameraan ikäänkuin peloissaan. Ehkäpä kuvaamista pelättiin oikeasti, ainakin lapset näyttävät olevan kauhusta kankeina, vaikka istuvat vanhempiensa sylissä. Myös aikuiset näyttävät jännittyneeltä kuvissa, joka on varmasti ollut erikoinen tilanne maaseudun oloissa. Kuvia ei tuolloin otettu samaan tapaan kuin nykyisin ja todennäköisesti kuvaaminen oli myös kallista.

Mutta vanhoihin kuviin liittyy paljon myös kauniita muistoja. Omia lapsuuskuvia katsoessa näyttää, että aina on kesä ja aurinko paistaa, vaikka todellisuudessa ei todellakaan sitä aina ollut. Usein katson äitini lapsuudenaikaista perhekuvaa, joka on otettu kesällä 1939. Aurinko paistaa, koko perhe koossa, myös koira, jota äitini kuvassa silittää. Tuon kesän jälkeen kaikki oli siinä perheessä toisin, mutta se on toinen tarina, jonka kirjoitan myöhemmin.

Mitä oikeastaan katsomme kun katsomme vanhoja kuvia, edesmenneitä sukulaisia, perhettä? Ovatko kuvat kuin ikoneja, jotka katsovat meihin takaisin, omaan sisimpäämme – ja lohduttavat? Minä ainakin haluan uskoa niin, koska kuvien äärellä oma maailmankuvani laajentuu ja kirkastuu – ja tunnen suurta rauhaa, jota on vaikea selittää. Onneksi kaikkea ei tarvitse selittää ja ymmärtää ihmisen kielellä. Jotkut asiat ja tilanteet vain ovat sitä, jotain suurta ja selittämätöntä.

”Elämää voi ymmärtää vain taaksepäin katsomalla, mutta sitä pitää elää eteenpäin katsomalla.” (Soren Kierkegaard)

Nyt joulun jälkeen, kun ikkunan takana vielä pimeää, istahdan alas kirjoittamaan muutaman rivin. Olen yrittänyt kirjoittamista jo useana päivänä, mutta en ole päässyt kirjautumaan tälle sivustolle. En tiedä miksi, mutta arvatenkin syy on yksinomaan minussa ja heikoissa digitaidoissani, mutta onneksi nyt onnistuin salasanan vaihdon ja muutaman muun operaation jälkeen.

Onneksi minulla on jälkikasvua, jotka auttavat digiongelmissa. Esimerkiksi nyt olen kirjautunut myös instagramiin syystä, että pystyn seuraamaan siellä paremmin lähipiirini yritys/harrastustoimintaa. ”Kaikki” kuulemma ovat nykyisin instagramissa tai jossain vastaavissa eikä ”kukaan” enää facebookissa. Ehkäpä näin, mutta minä ainakin olen vielä ”ei kukaan”, koska olen facebookissa, tosin niukasti verrattuna entiseen elämääni.

Jäinkin nyt pohtimaan sitä, miten helppoa nykyisin on olla ”ei kukaan”, koska myös tekaistulla nimellä voi kirjautua noihin digialustoille ja sitä kautta voi tehdä vaikka mitä konnan töitä, kuten mediasta voi joskus lukea. Tästä syystä onkin erityisen tärkeää ketä hyväksyy kaveriksi esimerkiksi fb.ssä tai jollain muilla alustoilla.

Miksi tämä ihmisen maailma onkin mennyt tällaiseksi verkossa pyristelyksi? Sääliksi käy ikäihmisiä, joiden pitäisi yhtäkkiä opetella digitaitoja, jotta pystyvät esimerkiksi tilaamaan lääkäriajan, rokotusajan, minkä tahansa terveyspalvelun? Puhelinnumeroita ei löydä helposti ja jos löytää, automaatti vastaa ”soitamme sinulle takaisin”. Eikä takaisinsoittoa tule välttämättä koskaan, kokemusta on.

Mietin sitäkin, että kenelle nuo kaikki hyvinvointialueen digipalvelut ovat tarkoitettu? Ei minun mielestäni ainakaan asiakkaan tarpeisiin, mutta helpottavatko ne lääkärien ja hoitohenkilöstön työtä merkittävästi? Kun ei enää ”tarvitse” kohdata ihmistä kasvoista kasvoihin, kuten on tehty vuosisatoja ja – tuhansia ihmiskunnan aamuhämäristä asti. Jo varhaisilla leirinuotioilla ihmiset kokoontuivat yhteen ja saivat turvaa ja lohtua toisiltaan. Nyt pitäisi jokaisen osata klikata kone auki ja tuijottaa ruutua, jos siellä vaikka näkyisi ja kuuluisi ihminen?

Tähänkö on tultu?

Vaikka en varsinaisesti harrasta sukututkimusta, olen näinä päivinä viipynyt erilaisten aineistojen äärellä. Onneksi nykyisin lähes kaikki on valmiiksi netissä, vaikka tiedon kaivaminen käy toisinaan työstä sekin. Mutta on antoisaa ja avartavaa, vaikka pitäisi kai siivota, leipoa ja paistaa, kun tuo joulu jo ovella kolkuttaa. Antaa sen vielä hetken siellä kolkutella.

Ei, minun suvustani ei löydy kuninkaallisia enkä sellaisia ole edes etsinyt, minua kiinnostaa ennemmin se ihan tavallinen ihmisen elämä ja miten he ovat eläneet eri aikakausilla ja vuosisadoilla, ja miten erilaiset yhteiskunnan murrokset ja käännekohdat ovat näitä ihmisiä kohdelleet.

Kyllä, historian sivu on pitkä, koska tässä parin päivän sisällä onnistuin ”metsästämään” yhtä sukuhaaraani 1300-luvulle. Tosin tästä oli vain lyhyt maininta, mutta ajoitin 9.n sukupolveni esivanhemmat 1600-luvun Kiikkaan. Löysin ihmisten nimet, vuosiluvut, talojen nimet jne. Tämä tuntuu todella ihmeelliseltä, koska en tiennyt aiemmin Kiikan sukuhaarasta mitään. Ja tuntuu huikealta ajatella, millaista elämää elettiin 1600-luvulla ja millaisia elämänkohtaloita he kokivat. Ainakin sotia, sortovuosia, nälkävuosia, mutta varmasti paljon hyviäkin aikoja.

Kylien, talojen ja ihmisten (kaukaisten sukulaisten) nimiä en halua tässä mainita, koska sillä tiedolla ei ole mielestäni mitään merkitystä perheen/suvun ulkopuolisille henkilöille. Toki asianosaisille kerron sukulaisuussuhteista, jos sellaisia tapaan oikeasti tai netin kautta, mutta suurta numeroa en tästä(kään) tee. Miksi tekisin? Minulle riittää, että itse tiedän juuret ja haarat, joita nyt näyttää tulevan rutkasti lisää.

Niin, mitä se aika on? Harmaat päivät juoksevat ohi kiireellä. Onneksi ohi etteivät jää taloksi. Tähän aikaan vuodesta valoa ei juurikaan ole, vaikka tänään paistoi aurinko. Hetken aikaa. Hetki vain ja päivä kerrallansa…

Jonkin aikaa olen varmaan tässä blogissakin kirjoittanut siitä, että haluaisin irtautua Facebookin ihmeellisestä maailmasta. Ei sillä, etteikö fb:ssä ole puolensa, joita olen punninnut tarkoin omasta näkökulmastani. No, kohtalo tarttuikin toimeen puolestani niin, etten enää joku päivä päässytkään tililleni (toimimaton salasana ja sähköposti sekä jotain muutakin häikkää). Eli se siitä. Kaikki vanhat ”kaverit” hukkuivat äkkiä somen harmaisiin syövereihin.

Mutta en kokonaan kuitenkaan saanut itseäni somesta irti ja loin uuden fb-tilin, jossa ei ole tuhansia ”kavereita”, kuten vanhassa vaan tarkoin valikoitu joukko – joka toki vähitellen kasvaa sekin. Tämä sopii paljon paremmin nykyiseen elämäntilanteeseeni ja voin hallita paremmin (introverttinä) kaverimäärää ja -laatua. Laadulla tarkoitan nimenomaisesti, että oikeasti tunnen ihmisen fb:ssä, ettei se ”kaveri” ole pelkkä nimi jossain päin Suomea jne.

Julkaisen muuten tätä blogiani myös Blogit sivustolla ja siellä olen suunnilleen sijalla 200. Top 20 joukkoon mahtuu hienoja kirjoituksia erilaisilta ihmisiltä ja jotka varmaan julkaisevat tekstejään paljon tiheämmässä tahdissa kuin itse teen. Esimerkiksi blogi otsikolla ”Vitut sano Vatanen” on joskus virkistävää luettavaa, jos tämän maailman meno alkaa liikaa tympimään.

Ja tympiihän se joskus ja varsin monella tavalla. Itsekin voisin tässä valittaa sitä tai tuota, mutta ”Ken vaivojansa vaikertaa on vaivojensa vanki” (Kaarlo Kramsu 1855-1895 nuijasotaa käsittelevässä runossaan Ilkka v.1887).

Mutta eteenpäin ja valoa kohti. Siis joulun valoa, joka on joka vuosi aina yhtä ihmeellinen ja lumoava.

Huomiselle luvattiin talvimyrskyä ja siksi ajattelin kirjoittaa muutaman rivin jo tänään (ikään kuin joku myräkkä vaikuttaisi minun kirjoittamiseeni tai kirjoittamattomuuteeni millään tavalla). Tai voi se oikeasti vaikuttaa, jos sähköt menee poikki enkä ole muistanut ladata koneita, kuten usein tapahtuu. Eikä löydä edes toimivaa taskulamppua sysimustassa pimeydessä eikä tulitikkuja kynttilän sytyttämiseen yms.

Juuri näinä päivinä meitä kansalaisia kehotetaan varautumaan muutaman päivän varasuunnitelmalla, joka tuntuu jollain tasolla kylmäävältä. Itse olen sen verran realisti, että mitä tahansa voi tapahtua ja yleensä nuo tapahtumat tulevat äkkiarvaamatta varasuunnitelmista huolimatta.

Oikeastaan minun piti tänään kirjoittaa iskelmäsanoituksista. Kyllä, juuri niistä, vaikka totuuden nimissä on sanottava etten ole niitä juuri koskaan kuunnellut (koska kuuntelen musiikissa aina enemmeän melodiaa, sovituksia yms.). Tänään kuitenkin satuin avaamaan telkan johonkin aikaan iltapäivästä ja sieltä tuli jotain 1970-1990-lukujen iskelmiä ja usein toistui säveltäjä/sanoittajan nimi: Raul Reiman (1950-1987).

Reiman oli suorastaan erikoislahjakkuus mitä sanoituksiin tulee ja niitä oli määrällisesti todella paljon noina aikoina. Mutta kuten usein käy, sanoittaja (ja usein säveltäjäkin) jää esittävän laulajan varjoon eikä heidän elämäntyötään välttämättä juurikaan muistella kuin joskus pintaraapaisuna. Olen huomannut tällaisen ”varjoilmiön” toki muillakin elämänaloilla kuin esittävät taiteet ja usein ns. menestyvän henkilön takana on oikeanlaiset taustajoukot. Tämä pätee erityisesti politiikassa menestymiseen, mutta siitä ei nyt enempää tässä vaiheessa.

Niin, vaaleja on taas luvassa kevään korvalla, on sekä kuntavaalit että aluevaalit, joiden pelkään sekoittavan pakkaa entistä enemmän. Mutta minä en noilla asioilla vaivaa päätäni muuten, kuin että käyn äänestämässä. Ja yritän olla sekoilematta äänestyslipuissa. Onneksi vaaleihin on vielä aikaa.

Raul Reimanin elämästä voit lukea lisää täältä: Reiman

Hiski Salomaan hieno kappale Vapauden kaiho on soinut päässäni nyt muutamia päiviä syystä, että vapauduin äskettäin 15 vuotta kestäneestä luottamustoimistani Hämeenkyrön kunnassa. Siis erosin näistä toimista omasta pyynnöstäni henkilökohtaisiin syihin vedoten – eikä näihin syihin liity mitään suurta dramatiikkaa, mutta oli välttämätöntä tässä kohtaa elämänpolkua. Joskus on toimittava näin ja pitkään toki päätöstäni pohdin, koska minulla on/oli menossa viimeinen valtuustovuosi ja sen ajattelin ”lusia” vaikka pää kainalossa. Mutta kaikilla asioilla on aikansa ja nyt oli tämän päätöksen aika.

Nyt siis voisin huoletta mennä lähikapakkaan ryyppäämään ja riehumaan kännissä, kun ei tarvitse ajatella mahdollisia otsikoita mediassa: ”hämeenkyröläinen valtuutettu ja kunnanhallituksen jäsen riehui baarissa humalassa”. Ja hieman samanlaista sidonnaisuutta oli tunnistettavissa aikoinaan, kun olin kunnalla töissä, vaikka niitä ”sääntöjä” ei ollutkaan missään kirjoitettuna.

Niin, miten pitää tulkita kirjoittamaton esimerkiksi työpaikoilla? Oma (viimeisin) työkokemukseni on vanhuspalveluista ja julkisuudessa onkin ihan viime aikoina ollut juttua hoiva-alojen työkulttuurista, joka ei aina ole ns. tätä päivää. Olen itse kirjoittanut aiheesta novellin otsikolla Näkymättömien naisten armeija, josta julkaisusta lienee aikaa ainakin 20 vuotta ja joka novelli on mukana novelli- ja esseekokoelmassani Pyynikin pihalinnut 2004. Löytynee kirjastoista, jos kiinnostaa. Tosin on mahdollista ettei löydy kaikista kirjastoista varsinkaan, koska painosmäärä oli muistaakseni vain 200 kpl.

Nyt kun seuraan nykyistä keskustelua hoiva-alojen työkulttuurista voin vain todeta, että mikään ei ole muuttunut 20 vuodessa. En tarkoita digitalisoinnin tuomia muutoksia työpaikoilla, vaan ilmapiiriä, työhyvinvointia, ihmisen kohtaamista ihmisenä jne. Työtä tehdään monissa yksiköissä edelleen 1970-luvun malliin ja kateus työtehtävien jakautumisesta herättää monenlaista närää. Voin kertoa käsi sydämellä, että kokemusta on.

Hoiva-alojen ongelmissa ei siis ole kysymys pelkästään väestön vanhenemisen aiheuttamista paineista ja palkoista, vaikka niistä puhutaankin aina ensimmäisenä. On kysymys paljon suuremmista asioista ja korjausliike olisi aloitettava ruohonjuuritasolta uudistaen koko kentän työkulttuuri perinpohjaisesti. Lienee iso työmaa, mutta kannattaisi tehdä, ainakin minun kokemukseni perusteella.

Tänään, tässä ja nyt voin todeta, että olen näistä em. myrskyistä vapaa, mutta en voi olla täysin seuraamatta tapahtumia. Ja kuten sanotaan, kauempaa näkee selvemmin, ja tämä todellakin pitää paikkansa.

”Vanhenemisen taidossa ei ole kyse siitä, kuinka vanhenee, vaan siitä, kuinka elää.” (Jacqueline Bisset)

Kuten kaikki varmasti tiedämme, Suomussalmi on ollut usein otsikoissa viime viikkoina, eikä mitenkään positiivisessa mielessä. Jokihelmisimpukoiden (en pidä raakku-nimityksestä, enkä edes tiedä mistä moinen on tullut puhekieleen) joukkotuho on tosiasia ja oletettavasti vahinko, koska tuskin kukaan tieten tahtoen niitä olisi tuossa määrin tuhonnut. Uutisissa olikin joku päivä kyselyä ihmisille, että tietävätkö he raakuista mitään, ja useimmat eivät tienneet. Jokihelmisimpukoista ehkä olisivatkin tienneet ja siksi tuo raakku pitäisi nimenä hävittää kokonaan.

En kirjoita enempää jokihelmisimpukoista, koska en niistä juuri mitään tiedä muuta, kuin että lapsuuteni joella oli ”näkinkenkiä” eli simpukankuoria, jotka kuulemma ovat olleet joku ko. simpukan alalaji, ja joka on ajat sitten hävinnyt näiltä rannoilta. Ai että mikä se näkki sitten oli? Koska jokirannat ja kaivo oli vaarallisia paikkoja lapsille, aikuiset varoittivat, että ”ei kannata liian pitkälle kurkotella, koska näkki voi viedä”. Jokainen sitten kuvitteli mielessään tuon ”näkin” millaiseksi halusi, mutta koskaan siitä ei näkynyt muita todisteita, kuin nuo em. näkinkengät rannassa. Ja kyllä tuosta mielikuvitusolennosta jotain hyötyä oli, kun kukaan ei hukkunut, vaikka vähältä piti monta kertaa.

Suomussalmi on muuten omassa sukuhistoriassani yksi tärkeistä paikoista Sallan, Savukosken ja Pelkosenniemen ohella. Nimittäin isäni (1912-1991) oli siellä 1939-1940 talvisodassa. Itsekin olen kulkenut Raatteentien päästä päähän jokunen vuosi sitten ja monenlaisin ajatuksin. Myös talvisodan muistomerkki kyseisen Raatteentien alkupäässä on vaikuttava: 105 tuulikelloa (symboloi 105 sodan päivää) soi monilla sävelillä suurien kivenlohkareiden keskiössä ja siinä kohtaa ikäänkuin aika pysähtyy.

Törmäsin muuten jokunen vuosi sitten erääseen ihmiseen, joka oli kotoisin Sallasta ja oli asiantuntijatehtävissä samassa organisaatiossa kuin minäkin jäsenenä siihen aikaan. En oikein tiedä syytä, mutta hän suhtautui minuun jotenkin niin, että olin ”näkymätön”, koska itse täytti tilan usein mielestäni tyhjällä asialla, vaikka olikin toki asiantuntija. No, toki edustin hänen näköalastaan katsoen väärää ideologiaa, johon ”muuriin” olen törmännyt usein matkani varrella, mutta onneksi ei enää nykyisin niin paljon.

Sitten satuin kerran istumaan lounaalla tämän sallalaisen ihmisen vieressä ja tulin kysyneeksi, että mistä hän onkaan kotoisin? Tietysti kerroin sitten vastauksen kuullessani, että Salla on minulle tavallaan tuttua seutua isäni sotakokemusten kautta. Hiljaisuus oli siinä hetkessä käsinkosketeltavaa ja myös pöydän toisella puolella. En muista miten keskustelu jatkui, mutta tämä kyseinen henkilö jotenkin muuttui käytökseltään minua kohtaan. Sodasta ei keskusteltu enää koskaan.

Näin historia elää meissä ja arjessamme joka päivä. Toisille joku asia voi olla edelleen arka aihe, kun taas joku voi puhua menneisyydestä avoimemmin, historian kautta. Emme voi unohtaa juuriamme ja esi-isiemme töitä, olkoot ne teot millaisia tahansa, kuinka suuria tai kuinka pieniä tahansa. Jokainen sukupolvi varmasti yrittää parhaansa elämän ristiaallokossa, jossa tulee eteen hyviä ja huonoja päiviä. Mutta uusi päivä nousee aina ja uusi valo ja voima, joka kantaa meitä kuten nytkin kauniina syksyn päivänä. Ei mitää lisättävää eikä pois otettavaa.

Muuten tätä kirjoittaessani Maarit Tastula ja Anni Kytömäki keskustelevat radiossa ihmeistä ja toki myös luonnosta sekä kirjoista. Kytömäki puhuu myös nimenomaan jokihelmisimpukoista eikä raakuista.

Päivittelin tuossa äsken vasemman laidan ”Tähänastinen elämäni”-osiota ja erämaan käsite jäi mieleen pyörimään voimakkaana. Ehkäpä on niin, että kun ikää karttuu enemmän, ihminen haluaa palata juurilleen ja nimenomaan hiljaisuuteen kaiken maailman melskeestä. No, eihän tuota ”melskettä” omalla kohdallani niin hirveästi ole, mutta on kuitenkin ollut aikanaan ottaen huomioon tyypilliset naisten ruuhkavuodet, harrastukset ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen. Mutta kaikesta siitäkin selvittiin.

Kiikoisissa – jossa siis vietämme nykyisin paljon aikaa – hiljaisuus todellakin on toisinaan käsin kosketeltavaa: kukaan ei liiku kylätiellä ja mitään ääniä (paitsi lintujen) ei kuulu. Juuri tällaisina hetkinä voi kuvitella 1400-luvun erämaan ympärilleen, karhut, hirvet ja sudet metsään ja majavat joelle, jossa niitä muuten on edelleen. Ja hirvikin eksyi joku päivä ihan ikkunan alle, joten erämaasta on vielä jotain jäljellä ja loput voi aina kuvitella.

Mielikuvitus muuten on oma taitonsa sekin. Eikös Junnu Vainio (sanoittaja, laulaja ja lauluntekijä) laulanut taannoin, että ”köyhän paras huvitus on rikas mielikuvitus”. Vainio oli todellakin sanoituksissaan aivan omaa luokkaansa, jokainen laulu oli tavallaan tarina ihmisestä, inhimillisyydestä ja elämän monimuotoisesta kauneudesta. En voi sanoa etteikö nykypolvien sanoittajissa olisia samaa osaamista (koska en juurikaan kuuntele ns. uutta musiikkia), ja jos jossain sitä kuulen, en saa sanoista selvää.

Nyt joku voi sanoa, että kannattaisiko hommata kuulolaite? No ehkä, mutta ongelma voi olla myös kuullun ymmärtämisessä mitä nykypäivän musiikkiin/sanoituksiin tulee. Mutta toki myönnän, että kuulokin voi reistailla, koska ainakin telkkarissa (jos ajattelen katsovani kotimaista sarjaa tai elokuvaa) on pakko laittaa tekstitys päälle. Ja tämä kuulemma on monien ongelma kotimaisten tuotantojen suhteen.

Mitä vielä tähän loppuun lisäisin? Elokuun päivät ovat kauniita, kypsä vilja tuoksuu ja omenapuut antavat kohta parasta satoaan. Myös pihlajanmarjoja on runsaasti, joka vanhan kansan mukaan tietää vähälumista talvea: pihlaja ei kanna kahta taakkaa eli marjoja sekä lunta. Jää nähtäväksi.

Tai oikeastaan olen nykyisin kahden kunnan kansalainen eli Hämeenkyrön ja Sastamalan, joissa molemmissa vietän aikaa suunnilleen puolet ja puolet. En halua verrata näitä paikkakuntia keskenään, koska se on mahdotonta. Sastamala (siis Kiikoinen) on kuitenkin minulle synnyinpaikka, sielunmaisema ja henkinen koti monella tapaa. Hämeenkyrö valikoitui aikoinaan asuinpaikaksi lähinnä työsuhteiden kautta, mutta on omalla tavallaan muotoutunut kodiksi vuosien saatossa. Aikaa ja tupakkia se on vaatinut (enkä edes tupakoi).

Varmasti kaikki Hämeenkyröön jostakin muuttaneet tietävät, mitä tarkoitan edellä ”ajalla ja tupakilla”. Eli Hämeenkyröön ei todellakaan voi kotiutua äkkiä, se vie vähintään 20 vuotta, jos riittää sekään. En oikeastaan tiedä, mistä se johtuu. Varmasti itsestäkin, mutta Hämeenkyrössä vierasta, vierasta nimeä ja erilaista puheen aksenttia tosiaan vierastetaan pitkään. Toki näin voi olla monilla paikkakunnilla, mutta minun kokemukseni on vain Hämeenkyröstä.

No, enhän minä kumuna (kuntaanmuuttajana) ole koskaan Hämeenkyrössä mitenkään kärsinyt, pikemminkin asia on päinvastoin: minä olen ikäänkuin etäämmältä nähnyt ja kokenut selvemmin ja vuosien saatossa olen oppinut ymmärtämään täkäläistä identiteettiä, vaikka en siihen osaa täysin samaistua. Hämeenkyrössä ei todellakaan hötkyillä eikä turhista valiteta ja ihmiseen voi aina luottaa.

Kiikoinen sen sijaan on muuttunut melkoisesti yli 35.ssä vuodessa, jotka vuodet olen sieltä ollut poissa. Sukupolvet ovat vaihtuneet ja kaikkia kylän ihmisiä en enää välttämättä tunne. Kylätie on hiljentynyt huomattavasti siitä, mitä itse olen siellä nuoruudessani asunut, mutta traktorit ja muut maatalouden koneet ovat sitävastoin paikkakunnalla lisääntyneet – joka on tietysti hyvä asia. Suomalaista puhdasta ruokaa ei voita mikään ja hienoa, kun sitä tuotetaan lähellä.

Toinen havainto Kiikoisista – joka on minusta merkillistä – on lentokoneiden määrä taivaalla: siis kaikenlaisia koneita liikkuu usein korkealla ja matalalla paljon enemmän kuin ennen. Ilmeisesti sota Euroopassa (Ukrainassa) on muuttanut lentoreittejä tai sitten minulla on enemmän aikaa tuijottaa taivaan ilmiöitä. Todennäköisesti molempia, mutta eivät nuo koneet ole häiriöksi, kuten ei äskeinen sotaharjoitusten kumu Pohjankankaalta, vaikka mietteliääksi se vetää. Sotaanko valmistaudemme mekin?

Otsikko Kahden maan kansalainen on muuten hieno Jaakko Löytyn sävellys ja sanoitus vuodelta 2002, johon tekstiin usein samaistun: …lopulla matkaa ikäväni ymmärrän, ihmisen on määrä kotiin päästä kerran. Vaikka vaellus on vaivaista, minä vielä jaksan toivoa, olen kahden maan kansalainen.

En ole varsinaisesti kesän lapsi, mutta kevään ihmeen löydän itsestäni joka vuosi uudelleen. Tuo ihme löytyy siemenpussien rapinasta, mullan tuoksusta, vuohenputkien sadattelusta ja tuoksusta, jonka vain uusi vihreys tuo tullessaan. Valitettavasti (astmaatikkona) on nuuhkittava varovaisesti ja vältettävä erilaisia pölyjä, joista kuusen siitepöly kaikista pahin, mutta onneksi kuusi ei taida kukkia tänä vuonna. Tai sitten olen väärässä, mutta sen kyllä kohta varmaan huomaan.

Lapsenlapset ovat kaikki todellisia kesän lapsia. He haluavat lenkkarit jalkaan ja lippikset päähän ja veivaamaan polkupyörillä minkä kintuista pääsee, jäätelöä kuluu, mutta onneksi hoksattiin jäätelöauton aikataulut. Kohta on pystytettävä uima-allas, joka on paras vaihtoehto kaikille, varsinkin vanhemmille, jottei tarvitse joka hetki vahtia lapsia hukkumasta äkkisyvään ja vaaralliseen jokeen.

Lasten altaan veden voi käyttää sitten myöhemmin kätevästi kasteluun. Tulppa vaan irti ja sielä vesi valuu itsestään kukille, pensaille ja muille istutuksille. Niin, kastelusta puheenollen, nyt todellakin maa harvinaisen kuivaa, että siirrän suosiolla joidenkin istutusteni ajankohtaa myöhemmäksi. Mutta kyllä kai kohta sataa ja yleensä vettä tulee sitten liiankin kanssa ja todennäköisesti ukkosen kera. Ilmasto on muuttunut siinä suhteessa ja huonompaan suuntaan.

Kyllä kai jotkut tykkäävät jatkuvista helteistä, mutta rajansa kaikella. Tietysti on ihanaa kun aurinko paistaa, aamut ja illat parhaita ja valo jotain ihmeellistä. Pohjolan valkeista öistä on paljon kirjoitettu eikä suotta: juuri tämä pohjoisen kalpea suviyö on vertaansa vailla, siinä on jotain mystistä, mutta samaan aikaan syvistä vesistämme kumpuavaa eksotiikkaa, voimaa ja levollisuutta. Näin on ollut ja näin on aina oleva.

Ei muuta lisättävää tällä erää.

Elämme varsin monimuotoisia ja vaikeita aikoja, ainakin mitä tulee sotauutisiin maailmalta ja mm. vanhuspalveluita radikaalisti heikentäviin ”soteuutisiin” kotimaasta. Toki meillä täällä on kuitenkin turvallista verrattuna Gazaan tai Ukrainaan, joissa monet kodit hävitetään maan tasalle, mutta mietteliääksi vetää. Eikä tietenkään voi ohittaa nuorten ja lasten ongelmia koulumaailmassa, Vantaan traaginen tapaus tästä nyt tuoreena mielessä.

Koulukiusaaminen (tai nykyisin voi käyttää termiä väkivalta) on vaan raaistunut vuosikymmenten saatossa ja nettimaailma tekee siitä vielä raadollisempaa. Joku taisi telkkarissa mainitakin, että kuinka monta lasta ja nuorta täytyy kuolla ennen kuin ongelmaan todella havahdutaan. Ehkä meillä Suomessakin (kuten USA.ssa monin paikoin) päädytään siihen, että ovilla on metallinpaljastimet ja lisäksi aseistetut vartijat luokissa ja välitunneilla.

Mutta kun sitä kiusaamista/väkivaltaa esiintyy eniten koulumatkoilla ja yleensäkin koulun ulkopuolella? Arvostan suuresti niitä kauppoja kouluteiden varsilla, jonne kiusattu oppilas voi mennä aikuisen lähelle ”turvaan” kiusaajiltaan, onneksi tämä mahdollisuus on otettu käyttöön joillakin paikkakunnilla.

Minusta on merkillistä se, että kiusattua harvoin autetetaan akuutissa ahdingossaan. Ehkä on niinkin, että harvat kaverit koulussa uskaltavat mennä kiusatun tueksi, koska pelkäävät itse tulevansa kiusatuksi. En tiedä nykyään, mutta ennen eivät opettajatkaan juuri puuttuneet, jos jotain kiusattiin. Tuntui, että tuolloin joitakin suorastaan sai kiusata vapaasti, jos tämä oppilas sattui olemaan köyhästä perheestä tms.

No niin, en halua tällä erää kirjoittaa kiusaamisaiheesta enempää, mutta kehoitan lukemaan Ida Rauman kirjoittaman kirjan Hävitys, joka on Finlandiavoittaja parin vuoden takaa. Lue myös kiinnostava artikkeli Raumasta täältä: Kiusaamisesta

Kyllä, todellakin olen koukussa, siis käsitöihin. Nautin villalankojen kosketuksesta, puikkojen kilinästä, virkkuukoukun näppäryydestä ja värien kirjosta, joita pelkästään katselemalla saa mielikuvituksen liikkeelle. Kudon (neulon) ja virkkaan radiota kuunnellessa ja telkan (tai oikeastaan suoratoiston) ääressä, ja hyvin sujuu kumpikin.

Toteutan käsitöilläni myös kierrätyksen ideaa, koska hyvin harvoin olen ostanut uusia lankoja. Olen saanut lankoja lahjoituksena ja osan olen ostanut Nextiilistä, joka on todellinen käsityöharrastajan aarreaitta. Tuskin minun käsitöilläni voitettaisiin mitään taitajakilpailua, koska teen vaan ihan tavallisia ja helppoja juttuja: huiveja, torkkupeittoja, pöytäliinoja, joskus sukkia.

Minusta käsityön idea ei välttämättä olekaan ne valmiit tuotteet. Minulla ei ole edes kiire saada mitään valmiiksi, koska käsillä tekeminen on se juttu ja kaiken ydin. Tässä kohtaa tuleekin mieleen Sagrada Familia-kirkon rakentajat Barcelonassa. Kirkon rakennustyöt aloitettiin vuonna 1882 ja tuskin valmistuu koskaan, koska juurikin sen rakentaminen on itse tarkoitus. Ehkäpä kirkon suunnittelija Antoni Gaudi (1852-1926) ajattelikin juuri näin ja vertasi rakennusprojektia ihmisen elinkaareen: matka tärkeämpi kuin päämäärä.

Käsityöhön vielä, että kesän tullen ajattelin pistää pystyyn kangaspuut, jotka ovat olleet pinottuna vuosikymmenet museopirtissäni Kiikoisissa. Kangaspuut ovat siis 1800-luvun mallia, ellei jopa vanhemmat ja vievät sangen ison tilan pinottunakin saati kudontavalmiina. Ei, en minä aio kutoa niillä mitään, mutta koska ovat kauniit ja koristeelliset, voisivat yhtä hyvin olla kokonaisena muiden museotavaroiden joukossa. Kaksi isotätiäni kuulemma ovat paljonkin näillä kangaspuilla kutoneet ja muistan, että myös äitini kutoi mattoja joskus 1970-luvulla. Minäkin toki kokeilin, mutta en juuri enempää.

No niin, kevät keikkuen tulevi ja tuo erilaisia harrastuksia käsityön tilalle kuten esimerkiksi puutarhatyön. Onko mikään sen tärkeämpää? Toivotan siis voimaa ja valoa kaikille lukijoilleni!

Kuulin radiossa joku päivä hienon takavuosien laulun Ritva Oksasen tulkitsemana eli Jäi multa matkalaukku Berliiniin. Alkuperäinen sävellys on Ralph Maria Siegelin (1911-1972) käsialaa ja laulu tuli tunnetuksi Marlene Dietrichin laulamana Ich habe noch einen Koffer in Berlin?

Niin, tietystikin ajatukseni vei muutaman vuoden takaiseen (tai onhan siitä jo ainakin 15 vuotta) Berliinin matkaan, jonka tein tyttäreni, kälyni ja hänen tyttärensä kanssa. Hotellimme sijaitsi Alexsanderplatzilla lähellä televisiotornia, jossa olisimme käyneet maisemia ihailemassa, mutta se taisi olla juuri silloin suljettuna. En tiedä miksi. Toki hotellimme kattoterassilta oli näköala Berliinin yli, joka hotelli oli sinällään erilainen kokemus, rakennettu ehkä 1960-1970-luvulla. Hotellissa ja sen ympäristössä on filmattu monia elokuvia ja viereinen aukio on ollut esimerkiksi 1970-luvun Euroopan poliittisen nuorisoliikkeen päänäyttämö.

Kuten tiedämme, nykyinen Berliini on rakentunut sodan jälkeen eli vanhoja rakennuksia on sieltä vaikea löytää. Valtiopäivätalo säilyi ainakin osittain pommituksilta ja siellä toki käytiin, joka olikin vaikuttava rakennus monella tapaa. Muista turistikohteista voi mainita myös koskettava uusi Juutalaisvainojen muistomerkki, jonka on suunnitellut Amerikan-juutalainen Peter Eisenman ja joka on neljän jalkapallostadionin kokoinen ja 2711 betonipaadesta koottu alue aivan Berliinin keskustassa. Paasien alla on informaatiokeskus, jossa kerrotaan kuuden miljoonan juutalaisen kohtalo. Tämä muistomerkki pysäyttää ja pakottaa ihmisen tuntemaan. Jokainen pylväs on erikokoinen eikä yksikään ole suorassa.

Junaverkosto toimi hienosti ja esimerkiksi S-junalla pääsi Potsdamiin, joka on Unescon maailmanperintökohde ja jossa on useita hienoja palatseja ja huviloita. Kävimme yhden päivän aikana mm. Wanncee-järvellä, jossa tehtiin pieni kierros turistiveneellä. Järven rannalla kauniilla paikalla nähtiin mm. talo, jossa silloisen kolmannen valtakunnan johtajat tekivät päätöksen siitä, miten menetellään juutalaisen väestön suhteen. Se päätös maksoi em. kuuden miljoonan juutalaisen elämän päätymisen keskitysleireihin ja kaasukammioihin. Näitä asioita ei haluaisi muistella, mutta ei myöskään unohtaa, koska silloin unohdamme myös jotain itsestämme, ihmisyyden, inhimillisyyden ja armollisuuden.

Ei, minulta ei jäänyt matkalaukkua Berliiniin. Eikä mitään muutakaan, jota olisin jäänyt kaipaamaan. Olen toki matkoillani unohdellut joitain tavaroitani: sandaalit (taisi jäädä johonkin Egyptin kohteeseen), oloasu (en muista mihin), aurinkolasit (taksiin Jordaniassa), uikkarit (Marokkoon). Lisäksi kirjoja, lehtiä, muuta pikkusälää. Mutta mitäpä näistä, onneksi ei mitään pahempaa ole sattunut enkä ole juuri koskaan ollut matkoillani sairaana. Ihme kyllä.

Kuuntele täältä Ritva Oksasen hieno tulkinta: Jäi multa matkalaukku Berliiniin

Mitä tänään kirjoittaisin? En halua muistella mennyttä vuotta, vaikka suuria asioita tapahtuikin. Siis maailmanlaajuisesti, ei minulle henkilökohtaisesti, ellei ota lukuun tosiasiaa, että jokainen uusi päivä on oikeasti aina ”suuri”. Tälläkin hetkellä aurinko on juuri nousemassa ja päivästä varmasti tulee valoisa ja kirkas – ja kylmä, mittarissa melkein -20.

Huomenna tulee telkasta taas minun mieleiseni musiikkiohjelma eli Wienin filharmonikkojen uuden vuoden konsertti. Yleensä en seuraa juuri mitään musiikkiohjelmaa, mutta tämä on aivan eri juttu. En tiedä, miksi juuri tämä vetää puoleensa, mutta Straussin musiikki tietysti on omaa luokkaansa. Tai Straussien musiikki monikossa, koska sukuun kuului säveltäjiä monessa polvessa. Konsertissa yleensä esiintyy myös balettitanssijoita, joita on myös ilo seurata.

Huominen konsertti kiinnostaa myös siksi, koska olen kerran ollut paikan päällä Wienissä kuuntelemassa filharmonikkoja. Silloin tosin ei ollut uusi vuosi eikä ohjelmistossa ollut Straussia vaan taisi olla Mozartin musiikkia. Paikka oli sama sama eli Wienin konserttitalo ja olin siellä kälyni kanssa. Konsertti oli huikea kokemus tietenkin, kuten Wien kokonaisuudessaan, johon tutustuimme neljän päivän verran. Vuotta en tarkkaan muista, mutta se täytyi olla joskus 2000-luvun alkuvuosina, jolloin reissasimme muissakin Euroopan kaupungeissa.

Wien on aina Wien, sanotaan ja sitä se todellakin oli. Paljon kauniita historiallisia rakennuksia ja keisarin ja keisarinnan palatseja melkein vieri vieressä. Paitsi em.konsertissa, kävimme myös taidenäyttelyissä, joissakin museoissa ja tietysti jotain shoppailimmekin. Ruoka oli hyvää ja samoin viini, tottakai.

Samaisella Wienin matkalla kävimme myös Bratislavassa, joka on Slovakian pääkaupunki ja lyhyehkön bussimatkan päässä Wienistä. Bratislava ei ollut yhtä loistelias kuin Wien, mutta kauniita paikkoja oli sielläkin ja mielenkiintoinen oli myös Bratislavan vanha linna. Täältä (jostain turistikaupasta) ostin muuten pari puulle maalattua ikonia, jotka minulla ovat edelleen seinällä.

Hyvää vuotta 2024 kaikille lukijoilleni!

Jouluun on onneksi vielä monta yötä ja myös työtä, jos jouluvalmisteluja nimenomaisesti työksi haluaa luonnehtia. Toki siivoaminen, leipominen ja touhuaminen työtä onkin siinä missä kotityöt yleensä, mutta joulu on kuitenkin eri juttu ja vain kerran vuodessa. Kannattaa suhtautua joulutouhuamiseen rennosti ja lapsen mielellä, eikä ihan jokaisen villakoiran perässä kannata juosta. Ainakin minulle tärkeintä on tunnelma ja hyvä joulumieli.

Jotkut matkustavat jouluksi ulkomaille, mutta itse en ole koskaan tehnyt niin. Juuri ennen ja jälkeen joulun on tullut jossain reissattua, koska muistan joulukoristeet hotelleissa. Ainakin kerran olimme Sharm El Sheikhissä ja Kairossa sekä kerran Abu Dhabissa (Arabiemiraatit) aikoihin, että joulu oli lähellä. Tosin joulu ei ollut noissa maissa kovinkaan paljon esillä, mutta jollain tavalla kuitenkin.

Abu Dhabissa on kaiketi maailman suurin moskeija eli Sheikki Zayedin moskeija, johon mahtuu ulkotilat mukaan lukien yli 40 000 ihmistä. Sielläkin kävimme tavallisella turistikierroksella ja tietyillä alueilla, koska ihan vapaasti siellä ei saanut länsimainen turisti seikkailla. Moskeijassa on 82 marmorikupolia, tuhansia marmoripylväitä, neljä yli 100 metriä korkeaa minareettia, seitsemän valtavaa kristallikruunua ja maailman suurin persialainen matto: käsinkudottu ja peittää kokonaan lattian, jossa 5000 ihmistä (miestä) kerrallaan voi kokoontua rukoilemaan. Naiset toki myös rukoilevat, mutta heille on eri paikka. Heille on lähes kaikkialla oma erillinen paikkansa. Heistä (musliminaisista) voisin kirjoittaa enemmänkin, mutta en tee sitä nyt.

Tänään on kirjoitettava ja lähetettävä joulukortit. Monet eivät enää niitä lähetä, mutta minä tykkään pitää yllä vanhoja perinteitä myös tässä kohtaa. Ja minä myös säilytän saatuja joulukortteja sekä muitakin kortteja, koska ovat kauniita ja ajatuksella lähetetty. Tuo säilyttäminen on vanha perinne sekin, kaappien kätköistä (lapsuudenkodissani) löytyy edelleen jopa 1800-luvun lopulla päivättyjä kortteja ja niitä on mukava joskus katsella. Paljon on maailma muuttunut noista ajoista, mutta joulun toivotukset ovat edelleen samanlaiset.

Entisinä aikoina kortteja ja kirjeitä lähetettiin tietenkin enemmän, ja vasta nämä sähköiset ”hilavitkuttimet” ovat syrjäyttäneet käsinkirjoitetut tervehdykset, mutta onneksi ei kokonaan. Vielä meitä on, jotka haluavat kirjoittaa joulutervehdyksensä perinteiseen malliin ja muutenkin vaalia vanhoja perinteitä. Ajat muuttuvat, mutta paljon on pysyvääkin ja se on hienoa.

Toivotan kaikille lukijoilleni jo tässä vaiheessa rauhaisaa joulun aikaa. Rauhaa toivoisin koko maailmaan, mutta se lienee turha toivo ainakin Ukrainassa, jossa valmistaudutaan taas yhteen sotajouluun, jollaista ei voi täällä meidän lintukodossa edes kuvitella. Rauhaan voi johtaa monta tietä, eikä toivoa saa koskaan heittää, vaikka juuri nyt se näyttää olevan kaukana.

Olen näinä syksyn harmaina päivinä seurannut Areenasta tanskalaista realitysarjaa Kadonneet perijät. Sarjaa voi kaiketi seurata myös Yle Fem/Teema-kanavalta, mutta itse katson tätä – ja monia muita juttuja – mieluimmin suoratoistolta, koska voin näin valita ajankohdan, milloin istahdan sarjan (ja käsityön) äärelle kaikessa rauhassa.

Kadonneet perijät siis perustuu ihmisiin, joilla ei kuollessaan ole tiedossa perillisiä ja heidän omaisuutensa näin ollen siirtyisi suoraan valtiolle. Tässä sarjassa kuitenkin toimittaja/tutkija ja Tanskan valtionarkistonhoitaja useimmiten löytävät perillisiä ja juuri se (etsintä) on perin mielenkiintoista seurattavaa.

Paitsi että sarjassa voi tutustua tanskalaisen perintökaaren koukeroihin ja yhteiskuntaan monella tasolla, myös monet inhimilliset tragediat ja ihmiskohtalot koskettavat. Usein käy nimittäin niin, että vuosia ja vuosikymmeniä yksin elänyt ja yksinäisyydessään kuollut ihminen ei olekaan perheetön tai ilman sukulaisia. Arkiston löydöt ovat joskus varsin yllättäviä ja usein löytyy myös syy, miksi kaikki siteet omiin sukulaisiin ovat katkenneet.

Vielä muutamia vuosikymmeniä sitten esimerkiksi avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi oli suuri häpeä, niin Tanskassa kuin meillä Suomessakin. Ja erityisesti jos lapsen isä sattui olemaan esimerkiksi saksalainen sotilas, miehittäjä tai että miehen henkilöllisyys ei ollut edes tiedossa. Usein nämä sattuman oikusta syntyneet ja usein salatut lapset annettiin adoptioon tai he kasvoivat lastenkodeissa aikuisuuteen asti.

Juuri näitä kadonneiden ihmisten etsintöjä on mielenkiintoista seurata, vaikka aina ”löydetyt” sukulaiset eivät ole kovin ilahtuneita eikä useinkaan edes tule kameran eteen. Mutta yleisesti ottaen ihmiset ovat iloisen yllättyneitä sukulaisista, joita ei tiennyt olevan olemassakaan. Perintösummat toki eivät ole kovin suuria jaettavaksi, eikä monikaan löydetty sukulainen pidä niitä oleellisina. Sukuyhteyden löytyminen on pääasia, mutta toki poikkeuksiakin on.

Niin, miten vähän meistä loppujen lopuksi jääkään jäljelle historian lehdille? Vaikka em. ohjelmassa etsitäänkin perillisiä, kaikista tärkeintä ovat muistot ja ”jäljet hiekassa” eli missä ja miten ihminen on elämäänsä elänyt. Mutta kaikista ei jää mitään jälkiä eikä ainuttakaan sukulaista löydy. Usein tämänkaltainen yksinäisyys on ollut ihmisen oma toive ja elämäntapa.

Syksy jatkuu harmaana ja lumettomana hetkellisen pikkutalven jälkeen. Moni kärsii näihin aikoihin kaamosmasennuksesta, joka on ymmärrettävää. Koronakin taas nostaa päätään ja rokotusruuhkat melkoiset. On säälittävää katsoa pitkiä rokotusjonoja ja ikäihmisiä siellä? Mistä rokotusten hitaus oikeastaan johtuu? Eikö vieläkään olla opittu mitään?

Kadonneet perijät-sarjaa voit katsoa täältä: Kadonneet perijät

Ainakin te vanhemmat lukijani muistatte varmasti Veikko Lavin säveltämän ja sanoittaman hienon laulun ”Jokainen ihminen on laulun arvoinen” vuodelta 1976. Usein samaistun laulun sanoihin ja mielessäni soi useinkin tuo Ihmisiä on kuin muurahaisia, ne loputonta polkuansa taivaltaa, On kaukaa katsottuna kaikki samanlaisia, niin ettei heitä toisistaan voi eroittaa…

Minulla nimittäin on välillä vaikeaa olla (saati viihtyä) ihmisten keskellä ja joskus tuntuu, että katson heitä kuin jotain vieraita olentoja ulkoavaruudesta. Tai että minä itse olen sieltä (ulkoavaruudesta) ja muut ihmiset vaan hyörivät ja pyörivät ympärilläni ”loputonta polkuaan” ja minä katson heitä jostain etäältä saamatta heihin juuri minkäänlaista kontaktia tai ymmärrystä? Mutta onneksi kuitenkin ympärilläni on myös ihmisiä, joiden seurassa todella viihdyn ja tunnen oloni kotoisaksi ja hyväksytyksi omana itsenäni.

Introvertin vastakohta on ekstrovertti, joita seurallisuutensa ja sosiaalisten taitojensa vuoksi useimmiten suositaan esimerkiksi työhaastatteluissa ja muissa sosiaalisissa tilanteissa. Ei niin ettenkö itse pärjää ihmisten keskuudessa, olinhan pääosan työurastani nimenomaan sosiaalialalla, mutta muistan kyllä, että aina kotiuduttuani olin kuin tyhjä säkki, kaikki sanat sanottuna ja puheet puhuttuna.

Väestöliiton asiantuntija Minna Ounasmaan mukaan työelämä pakottaa usein introvertin syvempään itsetuntemukseen kuin ekstrovertin: ”Introvertit joutuvat selittämään useammin käytöstään. Esimerkiksi palveluammatissa toimiva introvertti voi haluta olla kahvitaukonsa yksin hiljaisuudessa, koska hän työajallaan kuormittuu keskusteluissa ja ihmiskontakteissa. Ekstrovertimpi taas lataa akkunsa kahvitauolla muiden kanssa rupatellessaan.”

Nykyään puhutaan paljon supervoimasta. Eli esimerkiksi autismin kirjolla olevalla henkilöllä saattaa olla jotain erityistä supervoimaa vaikka matemaattisissa aineissa. Tai ADHD-ominaisuus voi ollakin supervoima, ja ihminen on todella aikaansaapa ja nopea käsittelemään asioita esimerkiksi liike-elämässä. Samoin Nepsy-nuori saattaa selviytyä erittäin vaativista tehtävistä tuossa tuokiossa. Onneksi nykypäivänä huomioidaan ihmisen erityispiirteet toisin kuin vielä muutamia vuosia sitten, jolloin erilainen oli vaan erilainen ja erilaisena pysyi koko ikänsä.

Varmasti introvertilla on oma supervoimansa, mutta itse en ole sellaista ainakaan vielä havainnut. Tai ehkäpä olen jäävi arvioimaan sitä itse. No, olenhan tietysti saavuttanut elämässä paljonkin asioita, joita en todellakaan olisi nuoruudessani kuvitellut. Mutta täytyy muistaa, että mikään ei ole tullut kuitenkaan ilmaiseksi eikä helposti, kuten joku saattaa olettaa. Tyypillisenä introverttina olen tietysti ollut sinnikäs, sitkeä, pitkämielinen ja tunnollinen ”pilkun viilaaja”, tämän ymmärrän nyt paremmin tässä nykyisessä ajassa ja elämäntilanteessa.

No niin, nyt kun katsoin ikkunasta ulos näen lumisateen, tämän syksyn ensimmäisen ja se näyttää kauniilta, jopa satumaiselta. Voisi melkein sanoa, että lumi on meidän pohjoisen kansan supervoima, eikö vaan? Toki siitä on riesansa, jos/kun sitä liikaa tulee, mutta ikkunan takaa katsellessa lumi on ainoastaan kaunista.

Vielä lopuksi palaan Lavin sanoitukseen, joka koskettaa edelleen: Kurkistaa jos voisi sielun syvyyteen, niin kahta samanlaista eipä ois, ken katsoo kauneuteen eikä hyvyteen, häneltä monta ystävyyttä jääkin pois…

Olen viimeaikoina viettänyt paljon aikaa synnyinseudullani Kiikoisissa (nyk. Sastamala) ja siitä syystä myös kirjoittaminen esimerkiksi tähän blogiini on ollut vähäistä. Kyllä, toki voisin kirjoittaa maantieteellisestä näkökulmasta katsoen mistä maailmankolkasta tahansa, mutta kun kirjoittamiseen (ja varsinkin somekirjoittamiseen) ei vaan halua – eikä viitsi – ryhtyä kaiken muun kivan kulttuurihistoriallisen tekemisen lisäksi.

Kirjoittaminen on toki osa minua, mutta somesta (esimerkiksi Facebook) haluaisin ihan todellakin irrottautua. Onneksi en ole juurikaan kirjautunut muille somen alustoille, mutta Twitterissä minulla taitaa vielä olla tili, jossa en juuri koskaan käy. Tämä hullu maailma on muuten ajautunut merkilliseen olotilaan monestakin syytä, mutta tarkoitan tässä juurikin näitä sosiaalisen median muotoja: mikä siinä onkaan, että ihminen ei ole muka olemassa ellei ole sometiliä tuolla ja täällä, ja kun niihin kaikkiin pitää muka joka päivä kirjoittaa jotain, jotta on olemassa? Olemassa kenelle? Ehkäpä lähinnä itselleen?

Pitääkö ihan todella todistaa joka päivä joillekin (itselle), että hei, olen täällä, huomaatko varmasti minut? Joskus leikittelen ajatuksella, että some vaan lakkaisi toimimasta, joku katkaisee maailmasta sähköt tai jostain muusta syystä olisimme äkkiä ilman tietoliikenneyhteyksiä? Siis kauhea ajatus, mutta tällaista voi oikeasti tapahtua. Ihmiskunta olisi jälleen lähestulkoon kivikaudella ja aika harvat nykyajan teknograafeista osaavat edes nuotiota sytyttää.

On parempi etten maalaa tuomiopäivän kuvia enempää, mutta varmasti jokainen ymmärtää, miten haavoittuvassa maailmassa me elämme. Mikään ei ole itsestään selvää ja ketään ei myöskään saisi pitää itseisarvona. Somemaailma luo meistä ihmisistä tiedostamattamme aivan vääränlaisia kuvia, se on valheellinen ja armoton maailma, jossa mikään ei ole enää pyhää saati yksityistä. En osaa tietenkään arvailla, mihin tämä kaikki lopulta johtaa, mutta suunta on arveluttava. Mutta voin toki olla väärässäkin. Ainakin toivon sitä.

Syksy on täällä. Tai ehkei juuri nyt (aurinkoinen sää) näytä kovin syksyiseltä, mutta kun viikon sateisina päivinä katsoi ikkunasta ulos, näki vain syksyn. Syykauden huomaa alkaneen myöskin linnuista, jotka alkavat hankkiutumaan kohti etelää ja vihreämpiä seutuja. Tai onko siellä kaikkialla ainakaan lintuystävällisiä seutuja, tämän huomasin eräästä dokumentista tässä hiljakkoin, kun joku lintubongari (en muista nyt nimeä) seurasi kurkien reittiä kohti etelään. Ja mitä hän saikaa selville:

Keskiseen Eurooppaan asti kaikki meni hyvin, mutta sen jälkeen osa kurkien päämuuton ryhmästä jakautui niin, että osa lensi kohti pohjois-Afrikkaa ja osa lensi Israeliin. Ei olisi kannattanut. Siellä nimittäin kurkien ikiaikaisesta levähdys-ja ruokailupaikasta oli tehty ”turistirysä” ja mikä pahinta, lintuja peloteltiin paukkupanoksilla uudelleen lentoon. Ilmeisesti suuria kurkimääriä ei enää haluttu paikkakunnalle kuin hetkeksi turistien vuoksi, mutta syötävää heillä ei enää ollut. Niinpä jo valmiiksi pitkästä lennosta väsyneet linnut hätisteltiin uudelleen siiville ja lentämään pois.

Eläinkunnan pisin muuttomatka syksyisin ja keväisin on lapintiiralla, joka pesii arktisella ja kylmällä vyöhykkeellä Euroopassa, Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa, talvehtien kuitenkin kaukana Etelämannerta ympäröivillä merialueilla. Lapintiiran vuosittaiset muuttomatkat ovat siis tunsia ja tuhansia kilometrejä, joka tuntuu ihmisestä mahdottomalta suoritukselta. Myös osa perhosista ovat vaeltajia, kuten esimerkiksi amiraaliperhonen lentää Afrikan ja Euroopan väliä ja sen siipiväli on vain 7 senttiä.

Leikittelen ajatuksella, että jospa ihminenkin vaeltaisi jonkinlaisen muuttomatkan vuodenaikojen mukaan. Emme kuitenkaan tarvitse tavallisuudesta poikkeavaa pesintä- tai lisääntymispaikkaa eikä meidän tarvitse sen vuoksi vaeltaa koskissa vastavirtaan kuten lohet tekevät. Tai kuin ankeriaat, joiden sisäinen vaisto ajaa niitä erehtymättämästi takaisin Sarkassomerelle, jossa syntyivät ja ehkä myös kuolevat.

Mutta joku luonnonvoima ihmisessäkin on, koska jossain vaiheessa elämänvirtaa (useimmiten kypsissä kymmenissä), vaisto vetää takaisin synnyinseudulle ja tuttuun ympäristöön. Eläimistä poiketen, ihmisen vaellusvietti ajoittuu elämänvaiheeseen, jossa poikaset ovat aikuistuneet ja on aika katsella maisemaa toisin silmin. Myöskin sisäistä maisemaa katsoo erilaisesti, koska paljon turhuutta on karissut olkapäiltä ja jäljelle jää vain ne kaikista tärkeimmät ihmiset ja asiat.

Niin, mitä se elämän turhuus oli tai on? Oikeastaan sitä (turhuutta) ei huomaa kuin vasta paljon myöhemmin, kun katsoo esimerkiksi ruuhkavuosia matkan päästä, jolloin tuntui olevan aina kiire johonkin. Tarvitaan siis välimatkaa ja -aikaa, jotta huomaa ”metsän puilta”.

Ei muuta lisättävää tässä vaiheessa.

Pienen kotimaan matkan jälkeen on nyt kirjoitettava maaseudun näkymistä eli sen, mitä moottoritieltä, pienemmältä tieltä ja soratieltä oli näkyvissä. Siis lehmiä ei juurikaan näkynyt laitumella kuten vielä muutamia vuosia sitten näkyi? Onko niin, että karjan kasvatus ja maidontuotanto ei enää kannata ja lehmistä on siksi luovuttu useimmilla maatiloilla? Minusta se on huolestuttava kehityssuunta, mutta ymmärrän toki ettei kukaan tappiokseen voi karjaa kasvattaa.

Vilja alkaa valmistua ainakin eteläisessä Suomessa, jossa jo paikoin näkyi puimureita työssään. Porvoon seudulla vilja ei ollut lakoontunut toisin kuin tällä seudulla, jonne kaiketi suurimmat vesisateet ovat osuneet. Siellä myös kylvettiin jo syysviljoja ja muutenkin syksy oli ehtinyt pidemmälle. Mutta aurinko paistoi edelleen lämpimästi ja mereltä kävi lämpimät tuulet.

Lehmistä tulikin mieleeni eräs lomareissu muutaman vuoden takaa, jossa nähtiin lehmiä enemmän kuin ihmisiä. Eli kyseessä on Portugalille kuuluva saariryhmä Azorit, joka sijaitsee 1500 kilometriä Lissabonista ja 3900 km Pohjois-Amerikan rannikosta eli 36°–39° pohjoista leveyttä ja 24°–31° läntistä pituutta. Azorit ovat Atlantin keskiselänteen huippu joka kohoaa merenpinnan yläpuolelle. Vesialueella kohtaa kolme mannerlaattaa. Tämän takia saarilla on aktiivista vulkaanista toimintaa: kuumia lähteitä ja toistuvia maanjäristyksiä.

Tulivuoren rinteet olivat todellakin kauniita ja vihreitä ja muistan niistä erityisesti siis em. lehmät. Siis ne laidunsivat rinteillä ympäri vuoden, olivat tottuneet varsin jyrkkään maastoon ja käyskentelivät siellä tottuneesti. Omistajat kävivät lypsämässä tietenkin aamuin ja illoin siellä rinteeseen vartavasten rakennetuissa lypsypaikoissa ja hoitivat eläinten juottamisesta yms. Azoreilla olikin juustoa ja maitotuotteita tarjolla kaikkialla, joten lehmät olivat todella arvossaan ja niitä hoidettiin hyvin.

Mainitsemisen arvoista on myös teiden varsilla villinä kukkivat hortensiat. Niitä oli kaikkialla, kuten meillä keväisin lupiinit ja joka oli siis yksi Azorien vieraslaji: ”Azoreilla kasvaa yli 850 kasvilajia, joista noin 300 on alkuperäisiä ja 60 endeemisiä. Saarelle on istutettu myös tulokaslajeja, jotka ovat syrjäyttäneet monet kotoperäiset puut ja kukkakasvit. Alkuperäiset laakeripuumetsät on korvannut Japanista tuotu sugi-havupuu. Muita alaa valtaavia tulokaslajeja ovat keltatuoksuinkivääri ja sininen jalohortensia”.

Azoreilla elää myös 25 eri merinisäkäslajia ja osallistuimmekin yhdelle laivamatkalle, jossa olisi ollut mahdollisuus nähdä vaikka mitä lajeja, mutta vain delfiineitä näkyi sillä kertaa, jotka olivat kauniita ja sulavaliikkeisiä. Ilmasto oli siihen aikaan vuodesta (taisi olla lokakuu) mitä parhain. Sopivasti lämmintä ja aurinkoa ja tuulisella rannalla käytiin ihastelemassa suuria aaltoja.

Ruoka oli hyvää ja silloin sattui olemaan Azoreilla myös viinimessut, jossa käytiin maistajaisissa (kahtena iltana peräkkäin varmuuden vuoksi), koska oli vaikea päättää, millainen viini olisi parasta kotiintuotavaksi. Näkyi siellä muitakin suomalaisia turisteja molempina päivinä ja väkeä ylipäätään paljon liikkeellä. Asukkaita muuten näillä Azorien yhdeksällä saarella on noin 250 000.

Onneksi säästyimme maanjäristykseltä ja tulivuoren purkaukselta, mutta sammunut kraateri oli kyllä varsin mielenkiintoinen retkikohde. Harjanteella kulki autolla mentävä tie ja tietä pääsi myös laskeutumaan kraaterin pohjalle, jossa asui ihmisiä ja siellä oli myös kauppoja, kahviloita ja ravintoloita. En tiedä milloin juuri se tulivuori oli viimeksi ollut aktiivinen, mutta maankuoren kolosista tuli jatkuvasti savua ja rikiltä tuoksuvaa höyryä. Ja siellä vaan oltiin ja elettiin normaalisti, joka tuntuu minusta merkilliseltä.

Mutta tässä maailmassa ja ajassa tapahtuu monia muita merkillisiä asioita, joita ei välttämättä heti ymmärrä. Onneksi ihan kaikkea ei edes tarvitse ymmärtää.

Kesä jatkuu. Kesä.

Ooppera täyttyy itse kokea, kuunnella, aistia kaikilla aisteilla. Sitä ei voi kuvailla toiselle juuri mitenkään, vaikka kuinka haluaisi. Vielä enemmän ooppera vangitsee kuulijansa juuri luonnon muovaamalla näyttämöllä, kuten Hämeenkyrön Myllykolun miljöö parhaimmillaan on juuri nyt keskikesän illassa vaiheessa, kun kesä on kääntymässä kohti syyskesän kypsyyttä ja runsautta.

Koska F.E.Sillanpään kirjallinen tuotanto on minulle lähellä sydäntä ja monet teoksensa ennestään tuttuja, tämä oopperaversio Ihmiset suviyössä-teoksestaan oli toisaalta yllättävä, mutta samalla inhimillinen ja koskettava kuvaus yhteiskunnallisesta jakautumisesta 1930-luvulla.

Toisaalta libretto – jonka on kirjoittanut Elina Snicker – oli (vaikka kuvasikin 1930-luvun ahdasmielistä maaseutumiljöötä) erittäin ajankohtainen ajatellen tämän ajan ahdasmielisyyttä ja suvaitsemattomuutta vierasta ja erilaista kohtaan. Homomiehet olivat kauhistus silloisessa yhteiskunnassa ja heillä ei juuri ollut puolustajia varsinkaan, jos sattuivat syyllistymään muihin rikoksiin, kuten tukkilainen Nokia tässä teoksessa puukotukseen: ”Kuka enää auttaa minua! Kuka enää tuntee minua! Puolamäki – petturi! Äiti – Kuollut! Isä- Kadonnut! Ilmari – Toisen oma!”

Kuulijana Myllykolussa itseäni kosketti eniten (loistavien roolisuoritusten, libreton ja musiikin ohella) yhteiskunnan eriarvoisuuden kuvaus, jossa Sillanpää oli ainutlaatuinen ja paljon aikaansa edellä. Toki edistystä on tapahtunut esimerkiksi suhtautumisessa homoseksuaalisuuteen, mutta edelleen ”mukasivistyneen” pinnan alla rakennamme karsinoita itsemme ja toiseuden välille.

Vieraan pelko määrittelee yhä edelleen suhtautumistamme ja varsinkin yksilön erilaisuus (oli se sitten ihon väri, seksuaalinen suuntautuneisuus, vammaisuus, kieli, murre, puheen tuottamisen ongelmat, poliittinen väri jne.) suhteessa itseen määrittelee todella paljon sosiaalista kanssakäymistä. Eikä tuohon ”erilaisuuteen” todellakaan tarvita kovinkaan paljoa, kun huomaa ympärillään viipyviä katseita, keskustelun äkkinäistä katkeamista, outoa hiljaisuutta, väkinäisyyttä. Voi vain kuvitella, miten samankaltainen vieraan pelko näyttäytyi hämeenkyröläisellä maaseudulla 1930-luvulla, johon siis Ihmiset suviyössä-kertomus sijoittuu.

Nokian eli Yrjö Salosen (Tuomas Miettula) kohtalo siis kosketti minua kuulijana erityisesti unohtamatta tietenkään kokonaisuutta, josta voit käydä lukemassa täältä: Ihmiset suviyössä

”Olikohan Herran siunaama se Nokian virran vesi, jolla sun mammas hulivilipoikansa ensi kerran pesi? Oliko Herran siunaama se Nokian virran vesi?

Tänä kesänä Yle 1.n lempparini on ollut ehdottomasti Juurien kesä. Paitsi, että ohjelmasarjassa kuulee paljon musiikkia nimenomaisesti ”sydänjuurilta”, myös tietovaranto täydentyy, koska ohjelmassa saa runsaasti tietoa mm. eri maiden kulttuurista juurikin kansanmusiikkiin liittyen. Myös erilaisia soittimia on ilo kuunnella ja esimerkiksi nokkahuilu ei ole muissa maissa mitenkään harvinainen soitin, vaikka meillä Suomessa se on jäänyt hieman paitsioon.

Kun nyt aloin kirjoittamaan radiosta, on pakko mainita erinomaiset keskusteluohjelmat, joita on aina ilo kuunnella. Mutta olen muistaakseni ennenkin tässä blogissani kirjoittanut mieltymyksistäni nimenomaisesti Yle 1.n ohjelma-antiin, jotan en ala toistamaan itseäni tässä kohtaa. Enkä muutenkaan halua suositella mitään kenellekään, makuasioista kun ei voi kiistellä. Juuri tällä hetkellä radioista tulee jazzia, josta myös tykkään. Ja muuten on mainittava sekin, että tänään Porissa varmaan aika moni ”kuuntelee Tomppaa” eli Tom Jonesia. Ainakin vastaantulijoiden määrä 2-3 tuntia sitten Porin tiellä oli melkoinen.

Niin, itsekin olen ollut Porissa näihin aikoihin monituiset kerrat, mutta enää en halua lähteä. Kaikella on aikansa maan päällä…

Heinäkuu etenee ja kesä siinä kohdassa, jolloin voi alkaa odottelemaan hämäriä iltoja. Ai että mitä odotettavaa niissä on? Minusta paljonkin, elokuun lämpimiä ja hämärtyviä iltoja ei voita mikään. On totta, että kovin nopeasti nämä pohjoisen valoisat yöt ovat ohi ja yhtä nopeasti ihminen havahtuu syksyyn. Se on elämän kiertokulku, näin on ollut ja näin pitää ollakin.

Mutta kesä kukkii juuri nyt ehkäpä kauneimmillaan. Tykkään usein vain katsella luonnonkukkia ojan pientareilla (kohta ne varmaan niitetään), tykkään myös lupiineista ja horsmista sekä sellaisesta kermanvalkoisesta töyhtöstä, jonka nimeä en tiedä. Ovat todella kauniita leikkokukkina vaikka vesiämpärissä.

Paitsi kukista, juurista (myös ihmisen juurista) olisin voinut kirjoittaa enemmänkin, mutta jääköön se toiseen kertaan.

Nyt on ihan pakko kirjoittaa valmistautumisesta keskikesän juhlaan, juhannukseen. En ole mielestäni mikään ”siivoushullu”, vaikka sitä olen nyt viimeaikoina harrastanut oikein olan takaa. Mutta en ole pitänyt siinä hommassa turhaa kiirettä, nimittäin aloitin jo viime kesänä ja nyt alkaa olla valmista. Miksi pitäisikään kiirehtiä, jos edellisestä kunnon siivouksesta on vierähtänyt oletettavasti vuosikymmeniä.

Siis kyseessä on tuo täällä aiemminkin mainitsemani synnyinkotini eli noin 200 neliöinen ”vanha pirtti”, rakennettu 1800-luvun alussa, mutta ollut asumattomana jo niinikään vuosikymmeniä. Ja todellakin siivottavaa on ollut. Onneksi minulla on ollut apua omasta perheestä, sillä yksin työskennellessä siivous/tyhjennys olisi ollut vielä hitaampaa. Viime syksynä poltimme roviolla kaiken turhan palavan materiaalin, pari kuormaa veimme kaatopaikalle, lasia ja sanomalehtiä keräykseen jne, ja nyt vasta viime viikolla pääsimme pesemään lattioita (siis hankaamaan pitkävärtisilla harjoilla käsin joka ainoa nurkan), joka todellakin oli hikinen homma.

Mutta kaikki työ on ollut vaivan arvoista, sillä nyt pirtissä tuoksuu raikas männyn tuoksu (Mäntysuopa), aitan säilytyksestä kannettiin vanhan ajan matot lattiaan, seinille ryijyjä, raanuja ja muita tuon ajan tekstiileitä. Isoisäni siskot olivat ”kankureita” eli kutoivat kangaspuilla erilaisia tuotteita, joita on edelleen ollut tallessa ja onneksi hyvin säilyneinä sanomalehteen käärittynä. Lisäksi vanhat astiat ja muut välineet pääsevät nyt alkuperäiselle paikalleen ja kaikki muukin irtaimisto löytää vähitellen paikkansa, jossa ovat aikoinaan olleetkin.

Joku voi olla sitä mieltä, että turhaa vaivaa moinen, mutta itse kuitenkin ajattelen, että kunnioituksesta menneitä sukupolvia ja heidän työtään kohtaan minun on toimittava juuri näin. Pirtin vanhoissa keinutuoleissa on aina mukava istahtaa ja antaa ajatusten viedä paitsi omaan lapsuuteen, myös minua edeltäviin sukupolviin ja heidän paikoitellen sangen monivaiheisiin kohtaloihinsa tällä nyt niin hiljaisella maaseudulla.

Kun omat lasteni lapset juoksevat ja leikkivät tässä pirtissä, he ovat tietääkseni seitsemäs sukupolvi. Tämä on suuri asia ainakin minulle, sukupolvien pitkä ketju vaan jatkuu näillä ikivanhoilla asuinsijoilla joen rantatörmällä. Vaikka vuodet ja aikakaudet vaihtuvat, jotain pysyvää kuitenkin meissä on ja myös jää elämään, kun aikamme on poistua. On siis erittäin tärkeää siirtää viivyttelemättä muistoja ja tietoisuutta menneisyyden tapahtumista eteenpäin, sillä jos emme tunne alkuperäämme ja historiaamme, emme ymmärrä oikeastaan mitään muutakaan.

Tänä juhannuksena osa perheestäni majoittuu pirttiin suoraan menneen ajan tunnelmaan. Nyt mieleni ja sieluni lepää juhannuksessa ja tämän kesän kaikissa hetkissä, koska olen tehnyt sen, mikä minun täytyi tehdä. Aikaa se vei, mutta mitä siitä. Lopputulos on kuitenkin paras mahdollinen.

Toivotan kaikille lukijoilleni rauhaisaa ja rentouttavaa juhannuksen aikaa!

Tänään – keskikesän aurinkoisena päivänä – muistelen erästä kesää Jaltalla, joka sijaitsee Krimillä, entisessä Neuvostoliitossa, ja on tällä hetkellä Venäjän hallinnon alla. Se kesä taisi olla vuonna 1980 tai 1981, jolloin vietin lomaa Jaltan upeissa maisemissa. Oli rauhallista ja sellaista menneen ajan neuvostotunnelmaa, joka tänä päivänä on tyystin kadonnut erinäisten jännitteiden ristiaallokkoon ja sodan murheellisiin syövereihin.

Jaltan maisemaa hallitsi tietysti vuoristo ja meri, joka oli nimensä mukaan varsin tumma, koska heti rannasta oli erittäin syvää. Siis lapsilla ei ollut asiaa ainakaan sille rannalle, mutta heille olikin olemassa oma rantansa jonkin matkan päässä tästä turistirannasta. Minulla ei vielä silloin ollut omia lapsia, mutta lapsia rantaleikeissään oli jo silloin mukava seurata.

Hotelli oli komea rakennus vuoren rinteessä ja silloisen tyylin mukaan turistit lomailivat täyshoidolla eli aamiainen, lounas ja päivällinen, jotka kaikki olivat runsaita monen ruokalajin kokonaisuuksia. Päivälliseen tietenkin sisältyi vodkasnapseja joka käänteessä, mutta niitä oppi nopeasti varomaan niin, että juomassa vain kastoi huuliaan muodon vuoksi.

Ja iltaisin oli tietysti varietee, jossa esiintyjiä moneen makuun. Kansantanssit ja -musiikki jäi parhaiten mieleen sekä balettiesitys, joka oli viimeisen päälle tietenkin. Tuohon aikaan kaikki länsimaiset tuotteet olivat korkeassa kurssissa ja kauppa kävi kellä kävi. Minä olin enemmän ostopuolella, eli siihen aikaan ostin levyjä (jazzia ja klassista musiikkia vinyylilevyinä). Niitä lojuu kaapeissani edelleen, joku voisi niistä olla kiinnostunut, mutta en ole niitä juuri kaupitellut. Kuunnellut olen kyllä, vinyyleissä on oma soundinsa, jota ei välttämättä ole nykypäivän vempeleissä.

Muissa kaupoissa ei tuohon aikaan ollut paljonkaan myytävää, mutta teetä ja jotain matkamuistoja taisin ostaa em. vinyylilevyjen lisäksi. Muistaakseni en juuri kaupoissa kierrellytkään, kuten ei kukaan muukaan.

Mutta auringossa loikoiltiin päivittäin meren rannalla, joka ranta ei ollut hiekkaa, vaan sileäksi hioutunutta, pyöreää kiveä. En ole sellaista rantaa tavannut missään muualla, mutta oli omalla tavallaan parempikin kuin hiekkainen ranta. Myös patikkaretkellä kävimme Krimin vuoristossa, joka oli raskas reissu, vaikka olin siihen aikaan (suunnistuksen harrastajana) mielestäni hyvässä fyysisessä kunnossa. Ylämäki ei ollut ongelma, mutta alaspäin oli todella vaikea tulla.

Lentokone oli tietenkin Aeroflot ja välilasku Leningradissa mennen tullen. Matka sujui kaikenkaikkiaan ilman suuria ongelmia, vaikka lentokone ja bussit ym. matkustusvälineet olivat nykymittapuun mukaan varsin vaatimattomia. Mutta eipä siihen aikaan juuri edes kiinnittänyt sellaisiin asioihin huomiota, pääasia oli tunnelma, ympäristön vaihdos, seikkailu, meri ja aurinko.

Tänään mielenkiinnon kohteet ovat aivan toisenlaiset. Niin ihminen muuttuu ja niin pitääkin muuttua.

On myönnettävä nyt, kun ensimmäisiä hellepäiviä vietämme, etten todellakaan ole kesän lapsi. Toki pidän kesän valoisuudesta ja lämmöstä, mutta en todellakaan helteestä, joka jotenkin rasittaa minua niin, että mieluimmin viihdyn varjossa. Nyt jo edesmennyt äitini aikoinaan kertoi, että lapsena sain pisamia kasvoilleni jo varjossa. Isäni kuulemma oli samanlainen eli herkkäihoinen ja aina varoitteli, ettei ”plikkaa saa pitää auringossa, koska nahka palaa”.

Nyt vanhemmiten toki siedän vähän enemmän aurinkoa, mutta voiteita tarvitsen runsaasti ja suurimmalla mahdollisella suojakertoimella. Jotenkin on absurdia, että kesää ja valoa odotetaan pitkä talviaika ja sitten kun se aika viimein tulee, on auringolta suojauduttava. Ja jotenkin minusta tuntuu – eikä vain tunnu – että ilmasto on muuttunut aika lyhyessä ajassa niin, että kesän kuumuus on alkanut häiritsemään aina vaan enemmän.

Äskettäin telkasta tuli saksalainen tiedesarja otsikolla Kuumuuden aikakausi. ”Maapallo lämpenee huolestuttavan nopeasti ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen seurauksena. Mitä voimme oppia maapallon aikaisemmista kuumista kausista ja voidaanko tietoa soveltaa nykytilanteeseen? Paleontologit, tutkijat ja tiedemiehet yrittävät löytää keinoja ongelman ratkaisemiseksi. (Surviving Hothouse Earth, Saksa 2022.)”.

Tämä dokkari kannattaa ehdottomasti katsoa, vaikka se hieman alkaa ahdistaa. Nimittäin tiedemiehet väittävät, että meillä ei ole aikaa enää kuin muutama sukupolvi ja mitä sitten tapahtuu? Ehkäpä sopeudumme myös kuumuuteen, kuten olemme sopeutuneet erilaisiin olosuhteisiin kautta historian, mutta tämä meidän aikakausi on erilainen siksi, että pitäisi sopeutua nopeammin kuin koskaan ennen. Katso täältä tämä mielenkiintoinen dokkari:
Kuumuuden aikakausi

Lähivuosikymmenien aikana ilmastopakolaiset asuttavat pohjoisia maanosia ja täytyy muistaa, että myös eläimet vaeltavat suituisimmille alueille. Tämäkin muuttaa oleellisesti myös meidän luonnon olosuhteita, joka vaatii sopeutumista sekin puhumattakaan ihmisistä, jotka joutuvat pakenemaan sekä kuumuutta että meren pinnan nousua. Tiedemiehet puhuvat noin 4-5 metristä, joka on tuhoisaa monille väkirikkaille rannikkoseuduille koko maapallon mittakaavassa.

No niin, ehkäpä juuri tänään en mieti näitä ajatuksia enempää, mutta on hyvä tiedostaa, mihin suuntaan olemme ihmiskuntana menossa. Ei riitä, että Euroopassa soditaan ja pandemia vaivaa monia edelleen, on myös ymmärrettävä, että ilmasto muuttuu radikaalisti ja nopeammin kuin koskaan historiassamme. Vaikka puhumme joistakin vuosiluvuista (esimerkiksi hiilineutraalius vuoteen 2035 mennessä), fakta lienee se, että olemme jo nyt ratkaisevasti myöhässä ilmastonsuojelussa ja todennäköisesti hävinneet koko pelin.

Ei muuta lisättävää.

Oheinen otsikko (taisi olla joku tv-sarja 1970-luvulla) tuli tänään jostain syystä mieleeni, ja joka kuvaa tämän kevään erilaisia fyysisiä ja psyykkisiä kokemuksia. Voisin tämän tekstini sanoittaa niinkin, että ”kevät koronan jälkeen”, mutta koska en mielelläni kirjoita sairauksistani, jääköön se tähän. Mutta sen voin kuitenkin kertoa, että syksyllä sairastamani korona (neljästä rokotuksesta huolimatta), on jättänyt jälkensä, mutta tästäkin selvitään, toivon mukaan.

No niin, pääsiäinen ja vappu meni osaltani nopeasti ja vappua olin myös puhaltamassa (saksofonilla) Kyröskosken torilla. Nyt kun tuli mieleen, olen ollut vappua ja muitakin juhlia puhaltamassa jo aika monena vuonna alkaen 1970-luvulta. Näitä muistoja tulikin mieleeni nyt vapun aikaan, kun telkasta tuli Kom-teatterin 50-vuotisjuhlakonsertti, jonka taisin katsoa ja kuunnella ainakin kahteen kertaan. Huikeita lauluja, sävellyksiä ja sovituksia, joille ei ihan äkkiä löydy vertaa ainakaan tämän ajan musiikista.

Poliittinen laululiike oli silloin (1970-luvulla) voimissaan monilla paikkakunnilla ja erilaisia soitin- ja lauluryhmiä syntyi kuin sieniä sateella. Varmasti oppia ja mallia otettiin juurikin Kom-teatterista ja Agit Propista, ja itsekin olin mukana hetken aikaa eräässä poliittisessa lauluryhmässä, tosin säestäjänä. Kyseessä oli siis Vammalan seudulla vaikuttaneesta ryhmästä, ja esiinnyimme muistaakseni Vammalan lisäksi ainakin Porissa ja Harjavallassa.

Kovin pitkään tämä ryhmä ei ollut koossa, muistaakseni yhden jäsenen työtapaturma oli lopettamisen syynä – ja lisäksi maailman muuttuminen toisenlaiseen suuntaan, jolloin poliittisilla lauluilla ei enää ollut samanlaista tilausta kuin aiemmin. Mutta nuotti- ja sanoituskansio on edelleen tallella hyllyssäni, jos/kun jonain päivänä niitä vielä tarvitaan. Valitettavasti ihan samaa ryhmää ei enää ole mahdollista saada kokoon, mutta suurimman osan kyllä, jos tahtoa olisi. Ja miksei olisi?

Huomaan muuten tätä blogia kirjoittaessani, että usein muistelen mennyttä maailmaa ja elettyjä vuosia, oli sitten kyse lähes mistä asiasta tahansa. Mutta niin kaiketi tämä elämänpiiri kulkee, kuten jo Eino Leino runossaan Nocturne (v.1903) osuvasti kirjoitti: ”En ma enää aja virvatulta, ompa kädessäni onnen kulta, pienentyy mun ympär elon piiri, aika seisoo nukkuu tuuliviiri, edessäni hämäräinen tie, tuntemattomahan tupaan vie”.

Meillä jokaisella on varmasti joku tai jokin, joka kannattelee läpi elämän ns. kehdosta hautaan. Enkä nyt tarkoita ketään ihmistä vaan esimerkiksi harrastus, kiva tekeminen tai tehtävä, joka tuottaa hyvää mieltä ilman taloudellisia tuottoja tai muita hyödykkeitä. Niin, on totta, että lähes kaikki tekeminen lasketaan nykyisin rahassa ja jos tekee/harrastaa jotain ilman dollarinkuvia silmissään, saa helposti ihmettelyä osakseen. Mutta mitä sitten?

Minulle yksi elämää kantava voima on ollut musiikki. Se on kulkenut fölissä (mukana) lapsuudesta asti, koska serkkuni oli hyvä soittaja ja joka houkutteli minutkin aikoinaan mukaan musiikin ihmeelliseen maailmaan. Olen eläissäni kokeillut monia soittimia haitarista pianoon, mutta puhaltimet ovat olleet minulle ainoita oikeita. Vuosikymmeniä sitten aloitin Kiikoisten soittokunnassa (nykyisessä Sastamalassa) ja sieltä sai sekä soittimen lainaksi että opetuksen maksutta. Mistä muuten nykypäivänä saisi samalla tavalla harrastukseensa välineet ja opetuksen? Minä tiedän: monista soittokunnista edelleen.

Opiskelin tuolloin (1970-luvulla) silloisessa Porin musiikkiopistossa (nykyisin Palmgren-opisto) soittimena silloin klarinetti. Myöhemmin siirryin alttosaksofoniin, jota olenkin sitten soittanut näihin päiviin asti ja matka jatkuu. Hetken aikaa soitin myös Nokia Big Bandissa, mutta se oli työlästä päivätyön ja elämän ruuhkavuosien lisäksi. Nykyisin viihdyn legendaarisessa Kyröskosken torvisoittokunnassa, jossa kokoonnumme viikottain treenaamaan ja jutustelemaan siinä sivussa niitä näitä. Muuten, torvensoittajat eivät ole totisia vaikka niin väitetään. Päinvastoin.

Aivan viime vuosina olen soittanut myös nokkahuilua kahdessakin eri kokoonpanossa eli Pihapelimanneissa ja Pihaus-triossa, ja olen myös laulanut molemmissa, joka on ollut pelkästään kivaa. Tiedän, että monille nokkahuilu on peräti traumaattinen pakkosoitin, mutta minulle ei, koska en joutunut sitä koskaan koulussa soittamaan ja sormitusjärjestelmä on ennestään tuttu eli suunnilleen sama kuin saksofonissa. Nokkahuilun soittaminen on saksofoniin verrattuna kevyttä ja ilmavaa eikä juurikaan rasita fyysisesti toisin kuin foni, joka tarvitsee jonkin verran voimaa. Mutta hieno soitin on myös saksofoni.

Koko elämänmittaista voimaa, iloa ja valoa olen saanut nimenomaan musiikista, soittokavereista, musiikin parissa tapaamistani ihmisistä, keikoista, konserteista, festareista, joita olen ollut myös järjestämässä sekä monista huikeista hetkistä hienojen ihmisten parissa. Musiikkipiireissä olen saanut olla aina täysin oma itseni ja minut on hyväksytty mukaan ehdoitta sellaisena kuin olen. Tähän ei ole enää mitään lisättävää. Elämälle kiitos musiikista!

Olen joissakin teksteissäni täällä muistellut taannoisia matkojani maailmalla ja tällä kerralla muistelen mm. matkaani entisessä Jugoslaviassa (nykyinen Kroatia) joskus 1980-luvun alussa. Siitä on siis yli 40 vuotta enkä välttämättä muista ihan kaikkia yksityiskohtia, mutta kirjoitan matkakohteesta pääpiirteissään jotain.

Lentokone laskeutui Splitin kentälle ja siitä matka jatkui Dubrovnikiin, jossa sijaitsi hotellimme. En muista taaskaan hotellin nimeä, eikä sillä ole merkitystä, tuskin on enää edes pystyssä. Vanhassa kaupungissa oli muuten maailman vanhin apteekki, olisiko ollut peräti 1400-luvulta. Apteekki oli siis edelleen toiminnassa ja taisin ostaakin sieltä jotain.

Bussiretki ”mustille vuorille” eli Montenegroon oli hieno kokemus. ”Kartassa Montenegro näyttää vain pieneltä kaistaleelta vuoristoseutua Adrianmeren rannalla. Kaikki kauniista rannoista vuoriin ja antiikin ajoista vaiheikkaaseen lähihistoriaan on käden ulottuvilla. Montenegron halki kulkee useita vuorijonoja, ja niiden keski­korkeus on noin kaksi kilometriä. Maan pinta-ala on alle 14 000 neliökilometriä, eli Pirkanmaan kokoluokkaa”, kirjoittaa Ville-Juhani Sutinen Mondo-lehdessä vuonna 2017.

Itse muistan tuolta bussiretkeltä parhaiten Mostarin kuuluisan ja kauniin kivisillan, joka sittemmin tuhoutui sisällissodassa 1990-luvun alussa. Silta oli todella kapea kaarisilta ja tehty jykevistä kivistä. Bussi mahtui siitä yli juuri ja juuri, koska silta oli rakennettu ottomaanejen aikakaudella ajatellen vain hevosvetoisia kulkupelejä. Historia-lehti kirjoittaa sillasta näin:

”Vanhat talot tärähtelivät Mostarin kaupungissa. Sisällissota oli raivonnut Jugoslaviassa puolitoista vuotta, ja pienessä keskiaikaisessa bosnialaiskaupungissa oli koettu jo lukuisia pommituksia. Kaupungin asukkaat olivat yrittäneet pysäyttää tuhoamisen, mutta monista kirkoista ja moskeijoista oli jäljellä enää vain rauniot ja Neretvajoen halkomaa kaupunkia yhdistävät sillat olivat lähes kaikki romahtaneet. Marraskuussa 1993 silloista jäljellä oli enää yksi, kaupungin maamerkkinä tunnettu ja rakastettu Stari Most, jonka ottomaanit olivat rakentaneet yli neljäsataa vuotta aiemmin”.

Kroaatit olivat ottaneet kohteekseen Stari Mostin ja tulittivat sitä panssarivaunuistaan. Silta sai yli 60 osumaa, kunnes se romahti. ”Se oli vain vanha silta.” sanoi Kenraali Slobodan Praljak Mostarin sillasta.

Tänään, aurinkoisena päivänä muistelen, miten silloisessa Jugoslaviassa paistoi aurinko, palmut huojuivat ja Adrianmeri oli turkoosinsininen. Kaikki oli rauhallista eikä hirvittävästä sisällissodasta 10 vuotta myöhemmin tiedetty vielä mitään. Tiedämme tänään, mitä Jugoslaviassa tapahtui eikä kaikkia kadonneita sodan uhreja ole vielä edes löytynyt. On hirveää ajatella, että tuo kaunis maa täyttyi joukkohaudoista silmittömän vihan seurauksena. Ja viha ei ole kadonnut maailmasta minnekään, koska jossain aina käydään sotaa ja siviilit kärsivät eniten. Aina.

Tällaisia muistoja tänään.

Synnyinseudullani Sastamalan Kiikoisissa kylätie on nykyisin kovin hiljainen. Toisin oli ennen, kun tiellä liikkui enemmän ihmisiä (varsinkin ennen autoistumista) joko jalan, polkupyörillä, hevosilla, ja useimmat poikkesivat tietenkin meille. Ai miksi ”tietenkin”? En osaa sanoa, mutta näin vaan oli ja ehkäpä jo siitä syystä, että meidän talo oli sopivasti tien vieressä, se oli entisaikoina ikään kuin kestikievari, kylän väki haki päivittäin postinsa ja pirtin seinällä oli myös kunnan ilmoitustaulu.

Ovia ei koskaan lukittu, ei edes yöllä ja kaikki olivat tervetulleita. Myös he, jotka kansan suussa mainittiin ”kulkevaisiksi” eli silloisen yhteiskunnan reunalla elävät ihmiset: maattomat, karjattomat, perheettömät ja jotka useimmiten olivat vailla vakinaista asuntoa. Mainittakoon, että kulkevaiset-nimitystä ei käytetty mitenkään halventavassa mielessä. Heitä suorastaan odotettiin taloihin auttamaan varsinkin heinäntekoaikaan tai ojankaivuuseen.

Tämä aikakausi tuli nyt mieleeni kun luin Maaseudun Tulevaisuudesta (14.3.2023) Pasi Jaakkosen kolumnin otsikolla ”Liiteristä löyty kirves, jonka omistajan elämä oli nykyajan ihmisen silmin karua – vai oliko sittenkään?”. Tässä artikkelissa siis kirjoittaja löysin liiteristään puupinon alta vanhan ruostuneen kirveen, jonka omistaja oli asunut viimeiset vuotensa kirjoittajan lapsuudenkodissa, ja oli siis näitä jo aiemmin mainitsemiani ”kulkevaisia”.

Useimmiten nämä minun kotiseudulla liikkuneet kulkuihmiset eivät viipyneet taloissa kovin montaa päivää kerrallaan, he auttoivat talon töissä ruokaansa ja yösijaansa vastaan, ja olivat siihen tyytyväisiä. Rahapalkasta ei missään vaiheessa ollut kysymys, eikä sitä olisi liikoja ollut edes antaa. Yöpuu (vaatimaton penkki) oli yleensä pirtin ison uunin kyljessä, se oli siinä aina valmiina, kuka vaan saattui tulemaan ovesta, oli sitten yö tai päivä. Lapsena totuin siihen, että tuolla penkillä saattoi olla aamuisin kuka tahansa, eikä siihen juuri edes kiinnittänyt huomiota. Muistan myös joitakin nimiä: Urho, Alpi, Saima, muuan Iita ja muutama muu.

Vaikka ovia ei lukittu, mitään pahaa ei koskaan tapahtunut: mitään ei varastettu, mitään ei hajotettu, mitään ei hävitetty. Ihmisiä tuli ja meni, se oli luonnollista, siihen oltiin totuttu jo 1800-luvun alkupuolelta asti. ”Tinuri” eli kuparipannujen tinaaja oli eri asia, hän toki teki tärkeää työtä, mutta lieveilmiöt olivat ikäviä: hän asusti meidän vanhassa saunassa viikon, eikä ainuttakaan pannua tullut valmiiksi. Hän ei tullut enää toista kertaa (tai häntä ei päästetty saunaan juopottelemaan).

1970-luvulle tultaessa maaseudun kulkuihmiset vähenivat. Tästä kirjoittaa myös Jaakkonen artikkelissaan: ”Kehitys on tuonut hyvää ja tasalaatuisuutta sosiaalipolitiikkaan tavalla, josta 1970-luvulla saatettiin vain haaveilla. Nyky-Suomessa Niilo pääsi nauttimaan kuntouttavasta työtoiminnasta, yhteiskunta osoittaisi hänelle tukiasunnon ja eittämättä turvaverkko ulottuisi myös laajemmalle”.

Näin juuri ja Jaakkonen jatkaa: ”Ehkä asuminen työtä vasten taloissa saattoi hetkittäin tarjota yksin elävälle miehelle (ai naiselle) kodinomaisuutta ja huolenpitoa, johon paraskaan yhteiskunnan tarjoama asumisjärjestely ei pysty, ei vaikka hoivan taso olisi kirjattu useampaankin lakipykälään”. Itse muistan, että ainakin Kiikoisissa liikkuvat ihmiset eivät olisi halunneet mennä asumaan ”kunnan vaivaisiksi”, eli silloisiin kunnalliskoteihin, mutta se kehitys oli kuitenkin vääjäämätöntä seurausta sosiaalipolitiikasta ja oli tärkeä osa suomalaisen hyvinvointivaltion kehitystä.

Tänä päivänä siis kylätie on hiljainen. Kulkevaisten penkki on kuitenkin yhä paikallaan vanhassa pirtissä, mutta ovet ovat visusti lukossa ja lisänä valvontakamerat rekisteröivät jokaisen liikkeen hiljaisessa pihapiirissä. Aika, aikakaudet ja ihmiset katoavat muistista johonkin kauas, kunnes joku – kuten mainittu Jaakkosen artikkeli – äkkiä palauttaa ne taas mieleen. On siis tärkeää muistaa niin kauan kun muistaa.

Lue täältä Pasi Jaakkosen kolumni aiheesta: Kirves

Elämässä on hetkiä, jotka saattavat mennä ohi kuin huomaamatta ja myös hetkiä, joita ei voi unohtaa koskaan. Eikä kaikki hetket ole mitenkään erityisiä, mutta silti ne vaan muistaa vuodesta ja vuosikymmenistä toiseen. Olen ajatellut niin, että ilmeisesti ihmisen aivot ovat toisinaan sellaisessa vireystasossa, että mielen taajuudet rekisteröivät tietyt tilanteet ja tapahtumat äärimmäisen tarkasti. Kun taas joku itselle tärkeä tai muuten merkityksellinen asia haalistuu, kuten pitkään auringon valossa ollut valokuva.

Toki on niin, että ihan kaikkea ei tarvitse muistaa, muistella tai kantaa painavia muistoja hartioillaan kuin taakkaa, josta haluaisi vaan eroon, mutta ei voi päästää irti. Tällöin ihminen saattaa olla huomaamattaan oman mielensä vanki, ja taakka painaa päivä päivältä enemmän. Tällainen taakankantaja saattaa tahtomattaan kuormittaa myös läheisiään, ystäviä ja tuttavia niin, että lopulta seinä tulee vastaan – tai umpikuja, josta selviää vain vahvimmat meistä.

Huonojen hetkien kierteestä on päästettävä irti. Huonoista ihmissuhteista on vaan päästettävä irti, vaikka se tekisi miten kipeää. Vapautumista seuraa eheytyminen, valo ja uusi energia, jonka voi käyttää ihan miten itse haluaa.

Nyt varmasti moni lukija ajattelee, että kerronko edellä itsestäni? Vastaus on kyllä ja ei, mutta ajattelen enemmän kuitenkin hyviä hetkiä, tottakai. Musiikkiharrastus antaa minulle suunnattomasti energiaa ja iloa, ja juurikin musiikin parissa olen oppinut sietämään keskeneräisyyttäni niin, että vaikka toisinaan mokia sattuu, niitä ei murehdi koskaan kuin pienen hetken.

En myöskään murehdi lukihäiriöni tuottamia ongelmia, vaikka kirjoitusvirheet toki harmittaa, mutta nekin vain hetken. Mutta siis aina ei ole ollut näin. Varhaiset kouluajat olivat osaltani vaikeita, koska kaikkien osaaminen olisi pitänyt mennä samasta putkesta eli erilaista oppijaa ei tuolloin tunnistettu.

Ei, en ole tässä kirjoittanut vain itsestäni, vaikka yleensä asioita tulee peilanneeksi omaan itseen, omaan ajatusmaailmaan ja omiin elettyihin hetkiin. En varmasti ole tässä maassa ainoa ihminen, joka pohtii henkiseen hyvinvointiin liittyviä asioita. Onneksi tänä päivänä kiinnitetään enemmän huomiota esimerkiksi työhyvinvointiin ja työilmapiiriin, joka ei todellakaan ole kaikilla työpaikoilla aina ihan kohdillaan.

Ja sitä olen ihmetellyt pitkään, että miksei koulukiusaamisesta (kouluväkivallasta) vieläkään ole päästy eroon, vaikka paljon on tehty toimia sen ehkäisyyn. ”Nollatoleranssi” sanana ei auta mitään, on tehtävä enemmän. Ihminen on käynyt kuussa ja kai kohta Marsissakin ja koulukiusaamisesta ei vaan päästä eroon!

No niin, valoa kohti. Vaikka tänään ei aurinko helli, silti kevään valo on jo täällä. Siihen ei ole mitään lisättävää.

Nyt jatkan matkamuistojeni sarjaa ja kirjoitan tällä erää matkasta Jordanian Aqabaan, joka on (tai oli ainakin muutamia vuosia sitten) sangen suosittu Punaisenmeren rantalomakohde. Yleensä massaturistikohteista ei ole paljoakaan muistettavaa saati kirjoitettavaa, mutta nyt teen poikkeuksen, koska Aqaba oli minusta varsin mielenkiintoinen monessa mielessä.

Ensinnäkin turistin turvallisuudesta pidettiin huolta eikä aseistetut vartijat olleet katukuvassa mitenkään epätavallinen näky. Toki Israelin raja oli lähellä ja kaiketi siksi turvatoimet olivat varsin näkyviä. Siis hotellimme ikkunasta näkyi pimeän tultua Israelin vastarannan valoja.

Värikkäät koralliriutat reunustivat koko Aqaban rannikkoa, mutta nykypäivänä voi olla niin, ettei riutat ole enää niin värikkäitä. Vaikka koralleja suojellaan kaikkialla maailmassa, merien saastumisen seurauksena monet korallisriutat kuolevat, joka on valitettavaa.

Jordaniassa ehkä suosituin retkikohde on rauniokaupunki Petra eli napatealaisten pääkaupunki noin 2000 vuotta sitten. Petra lukeutuu Unescon maailmanperintökohteisiin sekä uuden ajan seitsemään ihmeeseen. Toinen suosittu kohde on Wadi Rumin erämaa, jossa voi jopa yöpyä telttamajoituksessa ja osallistua beduiini-illalliselle. Emme yöpyneet, emmekä osallistuneet.

Kameleita näkee kaikkialla ja mieleeni on jäänyt erityisesti ihan Aqaban keskustassa kamelia taluttava mies. Katsoin jo kaukaa, että miehen paidassa näyttää olevan joku suomalainen teksti, mutta vasta selkäpuolelta sen näki selvästi: Mulkvist! Ilmeisesti joku suomalainen oli myynyt tai vaihtanut paidan eikä tämä jordanialainen tietenkään tiennyt, mitä paidassa luki. Hän käveli vaan kamelinsa kanssa tyynesti eteenpäin välittämättä satunnaisten turistien hymyilevistä kasvoista.

Hotellissamme oli vieraana myös paikallista väkeä, ja se oli mukavaa. Meitä länsimaisia turisteja ei ollutkaan kuin kourallinen sillä kertaa. Ruoka oli hyvää, alkoholijuomia ei ollut eikä niitä kaivattukaan. Arabimaissa matkustajien säännön mukaan täälläkin oli pukeuduttava tarpeeksi peittävästi ja se sopi minulle hyvin. Altailla ja hotellin rannalla tietenkin sai olla uima-asuissa.

En muista tarkkaan, että kuinka monta vuotta tästä Aqaban matkasta on – ehkä 10 tai 15 vuotta – mutta sen muistan, että netti ei toiminut, eikä puhelintakaan juuri edes tarvittu. Tämän päivän mittapuulla ilman tietoverkkoa lomaileminen olisi kaiketi mahdoton ajatus, mutta tuolloin sillä ei ollut mitään merkitystä.

Mitä vielä kertoisin Aqabasta? Niin, illan hämärtyessä alkoi moskeijoista kuulua rukouskutsut. Moskeijoita muuten oli runsaasti ja sinne ei ole naisilla pääsyä. Mutta olen kyllä siitä huolimatta kerran käynyt moskeijassa, ehkäpä kerron siitä joku toinen kerta.

Maanjäristykset ovat maailmassa tuiki tavallisia ja varsinkin mannerlaattojen saumakohdissa, jotka tiedetään epävakaaksi, mutta joissa yleensä elää suuria määriä ihmisiä. Ilmeisesti on niin, että ko. alue on halpaa ja sinne on myös edullista rakentaa ja siksi usein yhteiskunnan vähäosaisimmat asettuvat juurikin näille maanjäristysherkille alueille. Ilmeisesti näin, mutta toki voin olla väärässäkin.

Joka tapauksessa maanjäristyksen uhriluku liikkuu usein kymmenissä tuhansissa, kuten Turkin viimeisimmässä järistyksessä, jossa kaiketi menehtyi noin 50 000 ihmistä, joka luku siis saattaa vielä nousta. Toki mannerlaattojen liikkeitä pystytään nykyään mittaamaan, mutta ei niin tehokkaasti kuin pitäisi. Jostain luin, että yleensä – jos hälytys tulee – aikaa pelastautumiseen on noin 3 minuuttia.

Täällä pohjoisessa on varsin vakaa maaperä, vaikka meillä onkin pitkä ja pimeä talvi sekä muutenkin sangen vaihtelevat sääolosuhteet. Mutta ei kannata valittaa, koska meillä talot eivät luhistu päälle ainakaan mannerlaattojen liikkeistä johtuen. Meidän maailmamme ei välttämättä romahda 3.ssa minuutissa, emmekä joudu kaivamaan omaisiamme raunioista vimmaisesti odottaen parasta, peläten pahinta.

Ei ole muuten sattumaa, että Eurajoen peruskallioon rakennetaan ydinjätteen loppusijoituspaikkaa eli Onkaloa. Koska tiedetään, että meillä ei maaperä juurikaan liiku, ydinjäte saattaa säilyä siiloissaan liikahtamattomana 100 000 vuotta. Mutta entä jos ilmasto muuttuu ratkaisevasti? Lue lisää täältä: Onkalo

Muistan, miten vuosia sitten katsoin Onkalon suunnitteluvaiheesta dokumentin, eli Michael Madsenin ohjaama dokumenttielokuva Onkalo – säteilevä hauta (Into Eternity, Tanska 2010), jossa alan asiantuntijat keskustelivat siitä, että miten ja millä kaikilla kielillä kirjoitetaan Onkalon varoitustekstit. Kuka niitä lukee tuhansien tai 100 000 vuoden kuluttua? Onko se ihminen vai joku ihmisen kaltainen olento?

Siis vaikka nyt maaperämme on rauhallinen, se ei välttämättä tule olemaan sitä tulevaisuudessa. Ei tietenkään kannata miettiä elämää ja ympäristöä eteenpäin kovin pitkälle, ei ainakaan 100 000.n vuoden päähän, mutta sen haluan sanoa ja muistuttaa, että Eurajoen Onkalo ei ole maantieteellisesti kovin kaukana ja jonain päivänä kaikki voi olla toisin. Toivottavasti olen väärässä.

Tänään, ystävänpäivänä, on kirjoitettava tietenkin ystävyydestä. Muistan vielä ajan, jolloin ystävänpäivää ei vietetty ja jos jossain vietettiin, se oli ”taas varmasti jotain länsimaista hapatusta”, jota tulisi ehdottomasti välttää. Samaan ”hapatukseen” muuten luettiin silloin ainakin isänpäivä ja erityisesti halloween, jonka katsottiin jopa pilkkaavan kristillistä suomalaista Pyhäinpäivää.

Ystävyydellä on tänä päivänä monia eri merkityksiä ja siihen on varmasti vaikuttanut somemaailma ja sen monet kasvot. Todellakin monet kasvot, myös kasvottomuus sekä verkon suoma ja luoma tietynlainen ihmisen identiteetti, jota voi ihminen itse muokata mieleisekseen. Tarkoitan nyt erityisesti Facebookia, josta itselläni on enemmän kokemusta. Yleensä olen sangen kriittinen FB.tä kohtaan, mutta sillä on kyllä hyvätkin puolensa, kuten esimerkiksi tavoitettavuus ja ajatusten vaihto käy nopeasti, ainakin nopeammin kuin vanhaan aikaan ennen FB.tä.

Tässä iässä huomaa, että ystäviä on tullut ja ystäviä on mennyt, osa mennyt jo tuonpuoleiseen olotilaan, joka on tietysti luonnollista. En kuulu ihmistyyppiin, joka haalii ympärilleen suuren määrän ystäviä, olen viihtynyt paremmin pienissä ympyröissä ja yksinkin, koska tarvitsen tilaa ajattelemiseen. Facebookissa toki minulla on paljon ystäviä tai ainakin tuttavia, osa sellaisia, joita en ole koskaan tavannut kasvokkain ja tuskin koskaan tulen tapaamaan. Mutta sellainen juuri onkin FB.n olemus, joka ajatus vielä 20 vuotta sitten olisi ollut todella merkillinen. Mutta niin muuttuu maailma.

Maailman pitääkin muuttua, mutta miten minusta on alkanut tuntumaan, että tässä ajassa ei todellakaan kaikki ole ihan kohdallaan? Ei ole ollut enää pitkään aikaan. Tiedämme kaikki lähiympäristömme kriisit, mutta en tarkoita nyt yksin niitä. Ajassamme on jotain perustavanlaatuista arvottomuutta ja armottomuutta, inhimillisyys näyttää olevan katoava voimavara ja empatian puute näkyy selvästi mm. yhteiskunnallisissa keskusteluissa.

Joku tuttavani kerran mainitsi, ettei seuraa enää ollenkaan telkkarin ajankohtaislähetyksiä ja uutisia, koska ahdistuu niistä. Toisaalta ymmärrän tämän, mutta emme voi ummistaa silmiämme siltä tosiasialta, että Eurooppa näyttää valmistautuvan sotaan – ja se aiheuttaa epävarmuutta, ainakin minussa.

Tähän lopuksi hetkeen osuva sitaatti Swami Brahmanandalta: ”Maailma on niin rakennettu, että jos tahtoo nauttia sen iloista, joutuu myös sietämään sen tuskia”.

Kaikesta huolimatta Hyvää ystävänpäivää kaikille ystäville ja tuttaville!

Kirjoitan vaihteeksi muistoja matkoistani, joita muistoja ei todennäköisesti synny enää uusia. Mutta vannomatta paras. Tällä kerralla muistelen maagista Marrakechia, joka todellakin lumosi pohjoisen ihmisen – ainakin hetkeksi. Kaupungissa ovat viettäneet aikaa monet kuuluisuudet näyttelijöistä kirjailijoihin ja ymmärrän sen hyvin. Paitsi keskikesällä, jolloin mittari näyttää +50 ja ylikin.

Sir Winston Churchill, joka viihtyi aikoinaan kaupungissa pitkiä aikoja hehkutti Marrakechin olevan ”maailman kaunein kaupunki auringonlaskun aikaan”. Atlasvuorten kupeeseen Marokossa noin tuhat vuotta sitten perustettu kaupunki on tänään todellinen miljoonakaupunki, jossa osittain (165 hehtaarin kokoisessa vanhakaupunki Medinassa) eletään samaan tahtiin kuin tuolloin tuhat vuotta sitten ja juuri se tekee Marrakechista taianomaisen ja kiehtovan.

Djemaa el Fna.lla eli tarinankertojien torilla näyttää ja tuntuu siltä kuin kävelisi suoraan 1000-luvulle ja tuhannen ja yhden yön satuihin: käärmeenlumoojia, katusoittajia, vatsatanssijoita, kauppiaita, hälinää ja vilskettä…ja kaiken yllä leijuu voimakas myskin ja suitsukkeiden tuoksu. Tarinankertojien tori on nimensä mukaisesti yksi maailman vanhinpia suullisen perinteen säilyttäjiä.

Mieleeni on jäänyt myös nahkatehdas, jonka nimeä en nyt muista, mutta jossa käytettiin tuhansia vuosia vanhaa menetelmää – ja tuoksu oli sanoin kuvaamaton. Sen muistan, että nahat liotettiin suurissa sammioissa jossain liemessä ja niitä myös sotkettiin eli poljettiin jaloin (ihmisvoimin) aika ajoin. Nahan työstämiseen oli monta eri työvaihetta ja lopputulos oli minusta ihan hyvä. En muista, että ostinko jotain tehtaan nahkatuotteita, jotka olivat kauniita ja edullisia. Todennäköisesti ostin.

Medinan alueella sijaitsee myös moskeijoita ja palatseja, jonne länsimaalaisilla ihmisillä ei valitettavasti ole asiaa. Ei ainakaan ollut keväällä vuonna 1986, jolloin Marokossa matkailimme. Mutta hienon Jardin Majorelle-puutarhan muistan, jonka oli rakennuttanut aikoinaan ranskalainen taidemaalari Jacques Majorelle, joka oli avoinna kaikille ja siellä ravintolassa tarjottiin maailman parhainta appelsiinimehua, vastapuristettua uuden sadon hedelmistä, joita poimittiin suoraan puusta asiakkaalle. Aina kun itse puristan appelsiinimehua, tuoksu tuo heti mieleeni Marrakechin ja tuon sadunomaisen puutarhan.

Aino Kallas (1878-1956) kirjoitti matkakirjan Marokon lumoissa, joka on julkaistu vuonna 1931. Kallas kirjoittaa niinikään Marrakechin torista (Djemaa el Fna) ja sen tunnelmasta: ”Jos aikonet lääkäriksi, niin pane kaksi seivästä ristiin, pystytä ne Marrakechin torille, pingota kaislamatto suojaksi aurinkoa vastaan, aseta lampaan lapaluu vierellesi ammattisi merkiksi ja matolle epämääräinen pullo- ja purnukkakokoelma salaperäisiä, värillisiä jauheita, ja ala harjoittaa ammattiasi”.

Marrakechia on sanottu myös huijareiden kaupungiksi ja tämä varmasti on totta paitsi oheisessa Kallaksen tekstissä ja myös nykypäivänä. Marokon lumoissa on edelleen ajankohtainen matkakuvaus, jossa Kallas kuvailee kutkuttavaa elämänmenoa tulikuuman afrikkalaisen auringon alla.

Kohta meilläkin taas paistaa aurinko. Sitä odotellessa…

Aloin kirjoittamaan ilman, että päässäni olisi ainuttakaan ajatusta saati suunnitelmaa, että mistä tällä kertaa kirjoitan. Näin on aika usein, koska ajatus (ja tekstin aihe) puskee parhaiten esiin juuri tällä metodilla. No, kuten tiedättekin, kirjoitan mistä milloinkin, koska sellainen sopii itselleni parhaiten. Ja toisinaan (sivutuotteena) saattaa syntyä suoranaisia ajatuksen helmiä, mutta ei läheskään aina. Eikä tarvitsekaan.

Viime tekstissäni kirjoitin tulvasta kotijoellani Kiikoisissa, jossa nykyisin vietämme aikaa aina vaan enemmän. Poissuljettu ei ole sekään, että jonain päivänä muutamme sinne kokonaan, esi-isieni maille, jossa sukuni monivuosisatainen menneisyys puhuu tuttua kieltä. Itse nautin erityisesti seudun hiljaisuudesta, kun mitään ääniä ei kuulu, eikä mikään liikahda kylätiellä. Nuorena se ei ollut mukavaa, mutta nyt hiljaisuudesta suoranaisesti nauttii. Niin muuttuu ihminen.

Aika näyttäköön, milloin on oikea aika muutolle ja muutokselle tässä suhteessa. Eikä tietenkään kannata tehdä pitkän aikavälin suunnitelmia, koska muuttuvia tekijöitä on paljon. Nyt joku voi kysyä, että miten olen viihtynyt Hämeenkyrössä nämä lähes 35 vuotta? En vastaa siihen vielä tässä vaiheessa, mutta sen voin kertoa, että sopeutuminen ei ollut kovin helppoa. Koska tulin erilaiselta murrealueelta, jo pelkkä puheen aksentti erotti minut kantaväestöstä niin, että usein jäin ulkopuolelle ns. tavallisissa keskusteluissa.

No, en oikeastaan työelämässä koskaan halunnutkaan olla ”sisäpuolella”, kuulua sisäpiiriin tai johonkin kuppikuntaan. Onhan selvää, että kuulumalla johonkin tiettyyn kuppikuntaan, sulkee samalla jotain pois, ja sitä en ole halunnut. Kuljin omaa polkuani kuten olen aina kulkenut, mutta sekään tietenkään ei ollut aina jonkun mielestä hyvä asia. Useinhan on niin, että ”ellet ole meidän puolella, olet meitä vastaan”.

En ole koskaan oppinut ajattelemaan asioita noin mustavalkoisesti, mutta ymmärrän kyllä, että joku/jotkut noin ajattelevat edelleen, valitettavasti. Juuri näin rakentuu aitoja, joita on aina vaan vaikeampi ylittää ja tämä kehitys johtaa toiseen jne. Juuri näin ovat syntyneet joidenkin yhteiskuntamallit, jopa dystopiat, joita ei edes haluaisi ajatella tässä kohtaa.

No niin, tuli tässä mieleeni, että pitäisiköhän alkaa kirjoittamaan elämäkertaa? En sano, että siitä tulisi kovin mielenkiintoinen, mutta varmasti se löytäisi tarkoituksensa vuosien saatossa, kun maailma muuttuu ja sukupolvet vaihtuvat. Voisin liittää siihen myös kuvia ja muita arkistoja, joita on kertynyt melkoisesti. Ehkäpä voisin kirjoittaa jotain, mitä en ole ennen kirjoittanut, juuri siitä, mistä ei voi puhua.

Näihin ajatuksiin ja tunnelmiin…

Tämä tammikuu taas näyttää siltä, että ilmastonmuutos etenee kovaa vauhtia. Näin ei ole kuitenkaan joka talvi, koska pari viimeisintä talvikuukautta olivat ns. tavallisia eli reilusti pakkasen puolella. Juuri tänään kuuntelin radiosta, miten Pyreneillä jäätiköt sulavat kovaa vauhtia niin, että puhutaan jo noin 50 % jääpeitteen menetyksestä jo muutaman lähivuoden sisällä.

Minä katson tietenkin maisemaa lähialueelta eli sitä näkymää, joka avautuu kodin (Sastamalassa) ikkunasta juuri nyt. Näen joen ja yhä nousevan veden pinnan. Näen ruskeaa vettä, jota on jään pinnalla, mutta näen myös vettä, joka on raivannut tiensä jäästä vapaaksi ja virtaa reippaana ja tummana kohti Kokemäenjokea. Tosin reitin varrella on ohitettavana pari järveä ja jokea, mutta joka tapauksessa merta kohti ”virta venhettä vie”.

Onneksi joen pinta ei ole vielä keväthuipun tasolla, mutta jos tammikuu jatkuu lauhana ja sateisena tilanne on toinen. Muistan elävästi vielä vuoden 1966 tulvan, jolloin meidän kaikki pellot olivat veden peitossa ja 1700-luvun lopulta peräisin oleva jokirannan savusauna oli jo liian lähellä jokea. No, saunavettä ei tarvinnut kaukaa hakea, mutta ranta oli sangen vaarallinen kenelle tahansa, lapsista puhumattakaan.

Meille lapsille tietysti iso tulva oli vaan hauskaa, mutta eihän se oikeasti ollut hauskaa ollenkaan: vanha lato, jossa säilöttiin heiniä ”ui” keskellä vainiota niin, että heinät kastuivat ja niistä vain päällimmäiset ehdittiin pelastaa veneen kyydissä turvaan. Itse lato kyllä luhistui tuona keväänä käyttökelvottomaksi.

Tulvajoessa tuolloin liikkui vaikka mitä: irronneita veneitä, laiturin osia, muovikanistereita, sikojen syöttöruuhia, ämpäreitä, saunajakkaroita, kuuppia… Vain kolina kuului, kun virta painoi tavaraa sillan alta, joka silta ihme kyllä kesti veden voiman. Toki tuo silta oli uusittu muutama vuosi aiemmin. Muistan sen valokuvasta, jossa minä olen lapsi (noin 10-vuotias) ja kävelen kuin trapetsitaiteilija uudehkoa kapeaa sillankaidetta yli joen. Koska pojatkin tekivät niin. Koska varmaan kaikki kylän lapset tekivät niin. Eikä kukaan pudonnut jokeen. Ei koskaan.

Vanhan savusaunamme perustukset kärsivät vesivaurioista, vaikka virta ei saunaan ihan ylettynyt tulvavuonna 1966. Muutama vuosi tulvan jälkeen sauna piti kuitenkin purkaa, koska oli vaarana kaatua ja vielä joen suuntaan. Eräs purkutöissä ollut kylän mies ihmetteli saunan rakennustekniikkaa: yhtäkään rautanaulaa ei löytynyt, nurkat olivat liitetty jonkinlaisilla puutapeilla ja 1700-luvun hirret olivat kuulemma yhä käyttökelpoisia. No, eihän niitä käytetty muuhun kuin uuden saunan kiukaan lämmittämiseen.

Nykypäivään palatakseni, on selvästi näkyvissä, että sään ääri-ilmiöt ovat lisääntyneet ihan muutaman vuoden aikana. Toki on ollut myös ns. tulipalopakkasia sekä myrskyjä, jotka nekin ovat lisääntyneet. Myrskyjen seurauksina yleensä myös katkeaa sähköt moniksi päiviksi ja jopa viikoiksi – varsinkin maaseudulla. Ja se tuottaa taas uudenlaisia ongelmia.

Niin, sähköstä tuli mieleen tietysti sen hinta. Olisiko kukaan uskonut vielä vuosi saati pari sitten, että sähkön hintaa tullaan seuraamaan päivittäin samoin kuin bensan hintaa? Siis aikoihin on eletty.

Varmaan monet ovat kuulleet sanonnan, että ”ihminen on ihmiselle susi”. Onneksi kuitenkin harvoin ja omalta kohdaltani voin todeta etten ole juurikaan törmännyt ”susiin”, mutta valitettavasti (jos eläinvertausta käyttää) joitain rakkikoiria, käärmeitä ja kettuja olen kyllä kohdannut, mutta heistä ei ole ollut harmia kuin ohikiitävän hetken. Oikeastaan on väärin käyttää eläinvertausta ihmisen kuvaukseen, koska tuskin mikään eläin on niin raadollinen kuin ihminen.

Siis miksi pohdin näitä juuri tänään? Viime päivinä on ollut usein uutisointia erilaisista huijareista: on pyramidihuijausta, verkostohuijausta, romanssihuijausta jne. Ja muistanette myös nigerialaiskirjeet ja mitä niitä onkaan ollut. Mutta kaikkien huijausten äiti on ehdottomasti ns. Ponzi-huijari Bernard Madoff.

Madoff huijasi 45 vuoden aikana noin 19 miljardia. Hänen ”liikevaihtonsa” oli 64 miljardia – paitsi ettei sitten ollutkaan. Kaikki oli huijausta, kaikki oli vain pelkkää paperia. Jos vuoden 2008 pörssiromahdusta ei olisi tapahtunut Madoff voisi huijata yhä. Tuolloin nimittäin monet sijoittajat alkoivat paniikissa vaatia sijoituksiaan pois ja sitten (ainakin Madoffin sijoitusyhtiöön sijoitetut varat) olivatkin mystisesti kadonneet. Uhreja – sijoituksensa menettäneitä – oli ympäri maailmaa: mahtisukuja, kuningashuoneita, ammattisijoittajia ja raharikkaita, mutta myös tavallisia ihmisiä, jotka lopulta menettivät kaikista eniten niin, että ajautuivat epätoivoisiin tekoihin, itsemurhiin jne. Tästä historian suurimmasta pyramidihuijauksesta on tehty dokumenttisarja Wall Streetin hirviö suoratoistopalvelu Netflixiin, joka on kyllä korutonta kertomaa, mutta mielenkiintoinen.

Meillä Suomessakin on huijareita moneen lähtöön, joten kannattaa olla tarkkana. Minuunkin on kyllä yritetty vaikuttaa, mutta onneksi olen ajoissa ymmärtänyt asian ytimen. Ja on hämmästyttävää, että jopa tutut ihmiset voivat äkkiä alkaa kaupittelemaan jotain tai houkutella tulemaan mukaan johonkin yhteisöön ”halvalla” aloituspaketilla. Joku taas tekee muka hyväntekeväisyyttä ja lupaa lähettää rahat johonkin ”huitsin nevadaan”, mutta todennäköisesti menevät omalle tilille. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka…

No niin, en tiedä kirjoitinko oikeastaan siitä mistä alunperin piti, mutta kuitenkin kirjoitin tärkeästä asiasta eli näin uuden vuoden alussa erityisesti kannattaa pysyä hereillä. Se mikä vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, ei varmasti olekaan totta. Onneksi olen saanut eron myös puhelinmyyjistä, eivät ainakaan ole soittaneet aikoihin. Minulla on heille aina sama vastaus: en osta enkä myy, kiitos!

No nyt en tarkoita silmälaseja, vaikka toki niinkin näkee maailman toisin, ainakin selvemmin. Ja muuten pimeässä autoillessani en käytä koskaan silmälaseja, koska vastaantulevien valot heijastusvaikutuksena linssien lävitse suorastaan sattuu päähän. Onneksi näen kauas kohtalaisen hyvin, mutta lukunäkö onkin jo toinen juttu.

Käyn joskus mielenkiinnosta Mielen ihmeet-sivustolla ja juuri sieltä luin, miten luovat ihmiset katsovat maailmaa eri tavoin kuin muut (vähemmän luovat) henkilöt. En tiedä, miten jako luoviin ja vähemmän luoviin persoonallisuuksiin on tehty, minä uskon kyllä, että luovuutta löytyy jokaiselta jos niin haluaa. Ainakin jonkin alan luovuutta siis, ei välttämättä taiteellista, jota tässä tarkoitetaan:
”Pidätkö itseäsi erittäin luovana ihmisenä ja tunnetko itsesi oudoksi sen takia? Älä huoli, se on normaalia. Neurotiede on vahvistanut, että erittäin luovat ihmiset ajattelevat ja toimivat eri tavalla, koska heidän aivonsa on “johdotettu” ainutlaatuisella tavalla.”

Tämän kyllä allekirjoitan myös omakohtaisesti, koska olen usein törmännyt jopa kiusallisiin tilanteisiin tai joku/jotkut ovat reagoineet oudolla tavalla johonkin esittämääni asiaan tai ehdotukseeni:
”Mutta ei pidä huijata itseään – luovuus on mahtava lahja monin eri tavoin, mutta se voi myös koitua ongelmaksi toisten ihmisten ymmärtämisessä. Erittäin luovana ihmisenä saatat kokea kireitä tilanteita, jotka saavat sinut tuntemaan itsesi oudoksi, aivan kuin olisit täysin erilainen olento omassa pienessä maailmassasi.”

No joo, tässä kohtaa elämänpolkua ja elämänkokemusta en ajattele kovin syvällisesti koko asiaa, oikeastaan en pohdi enää ollenkaan, että ymmärtääkö minua kukaan (tuskin) eikä ymmärtämättömyys mielestäni ole minun ongelmani ensinkään. Mitä tästä elämästä tulisi, jos koko ajan miettii, että mitä tämä tai tuo minusta ajattelee? Enkä ole mielestäni edes niin kiinnostava persoona, että kenenkään tarvitsisi vaivautua pohtimaan persoonani omituisuuksia.

Tänään muuten on Aamulehdessä kiinnostava (ja huolestuttava) artikkeli huomenna aloittavan Pirkanmaan hyvinvointialueen rahoituksesta ja sen riittävyydestä. Ja säästökohteita jo mietitään, vaikkei olla vielä edes aloitettu. Koko tämän vuoden olemme saaneet lukea, miten johtajia ja päälliköitä on nimitetty sinne ja tänne organisaatiossa niin, että tavallista ihmistä hirvittää. Ja sitten huomataan, että tekevistä käsistä onkin huutava pula, joka on kyllä ”kentällä” ollut tiedossa pitkään.

Nyt onkin sitten mielenkiintoista seurata mitä tuleman pitää. Valitettavasti taas kerran ikääntyneet ja ikäihmiset sairastuessaan joutuvat ”tulikasteeseen”, että riittääkö hoivapaikat, hoitajat jne. Valitettavasti sähköiset palvelut, verkkoasiointi, verkkoklinikat jne. (joiden toivotaan tuovan helpotusta hoitajapulaan) ei todellakaan ole vaihtoehto ikäihmisen kohdalla, koska vain harvat ikääntyneistä hallitsevat tietotekniikkaa tarpeeksi hyvin selviytyäkseen omin voimin digitaalisessa maailmassa.

Todellakin toivon, että kaikki menisi hyvin, mutta realistina en voi katsoa tätä vaaleanpunaisilla silmälaseilla. Vaikuttaa, että nyt pusketaan päin seinää ja lujaa. Toivottavasti olen väärässä.

Kuuntele joulua ja anna ajatuksen viedä:

https://areena.yle.fi/1-62566629

Joulu joutuu tänäkin vuonna ripeään, kuten se aina taitaa hieman jopa yllättää, kuten lumi autoilijat vuodesta toiseen. Mutta eipä mitään, omalta kohdaltani kuitenkin tulossa tavanomainen joulu, mutta toki yleinen maailmantilanne mietityttää. Epävarmuus onkin sellainen jäytävä tunne varmasti monilla, kun ei oikein tiedä edes huomisesta saati viikon kuluttua – ensi vuodesta puhumattakaan.

En oikeastaan tiedä, mitä uutta joulusta kirjoittaisin. Siis sellaista, mistä en ole aiemmin kirjoittanut, koska itsensä toistaminen ei tunnu järkevältä. Toki voin kirjoittaa ”järjettömiä”, mutta en oikeastaan tässä kohtaa enkä ainakaan tietoisesti. Joskus novelleita kirjoittaessa on hyvä antaa mielikuvituksen laukata, mutta siinäkin täytyy olla joku järki mukana. Scifi olisi yksi kokeilemisen arvoinen laji, mitä siis kirjoittamiseen tulee, mutta sillekin on toki aikansa ja paikkansa.

Koska aivoni ei näköjään nyt vielä virity joulutunnelmaan, kirjoitanpa muutaman rivin linnuista. Olen nimittäin joutessani seurannut lintulaudan elämää, jota on todella ilo seurata. Harrastan lintujen talviruokintaa, mutta valitettavasti tässä noutopöydässä käy muitakin kuin pikkulintuja, joille siis erityisesti yritän pitää pöydän katettuna. Mutta eipä taida isompien lintujen ja oravien hätistely auttaa kuin hetken, joten olen luovuttanut – ja hankin aina vaan lisää auringonkukan siemeniä, talipalloja ja -pötkylöitä puihin ja pensaisiin ripustettaviksi. Onneksi kaupoissa on kattava valikoima ja ikkunani takana edelleen elämää kuhiseva, vaihteleva  talvinen populaatio. Näin on hyvä.

Raija Westergård

 

 

 

7.12.2022

Nyt taas uuden äärellä eli viime päivinä ollut jälleen opettelua tämän blogin kanssa, koska vuosia käyttämäni kotisivun palveluntuottaja vaihtui ja sitä kautta muuttui koko editointinäkymä niin, etten oikein ole kärryillä missä mennään. Mutta ei hätää, päätin luoda itselleni toisen blogin (rinnakkaisblogin), koska tätä ainakin osaan käyttää. Ja sitä paitsi on täysin ilmainen toisin kuin tuo alkuperäinen. Yritän linkittää tämän osoitteen edelliselle sivustolleni (sille vaikealle), jotta osaatte tulla oikeaan paikkaan lukemaan tekstejäni.  Kiitos kärsivällisyydestänne, hyvät lukijani. Tämä on juurikin niin, että kun yhden tavan luulee oppineensa, niin sitten se taas muuttuu. Mutta asiaan:

Näinä myöhäissyksyn pimeinä päivinä ja iltoina – jos ei satu olemaan mitään muuta ”mukatärkeämpää” puuhasteltavaa – olen seurannut Areenasta hienoa ruotsalaista dokumenttisarjaa nimeltään Det sitter i väggarna eli Talot huokuvat historiaa. Kyseessä on ruotsalaiseen kulttuuri ja -henkilöhistoriaan paneutuva sarja, jossa myös tehdään pientä remonttia, mutta pääasia on aina kyseisen talon historia. Jotkut talot ovat jopa 1600-luvulta peräisin, mutta jotka edelleen saattavat olla asuttuja ja joiden historiaa vaalitaan perinteitä kunnioittaen.

Vaikka tämä ruotsalainen dokumentti on hieno, ainakin itse haluaisin katsoa vastaavaa, joka olisi tehty Suomesta ja suomalaisista taloista. Täälläkin on vanhoja taloja, joissa on monisatavuotinen historia. Itsekin tiedän monia vanhalta (ja osittain nykyiseltä) kotiseudultani Sastamalasta, mutta myös monilla Hämeenkyrön vanhoilla taloilla on menneisyys, joka monesti on jopa tarua ihmeellisempi.

Tätä ruotsalaissarjaa seuratessani olen kyllä toisinaan ollut hieman vaivautunutkin. Siis olen kokenut jonkinlaista myötähäpeää, joka toisaalta on ihan turha tunne, mutta kuitenkin. Nimittäin – kuten monissa sukututkimuksissa joskus käy – joku saattaa odottaa vähintäänkin aatelista menneisyyttä omista sukujuuristaan. Tosiasiallisesti niin käy harvoin, mutta vastaan voi kyllä tulla todellisia yllätyksiä kuten tässä kyseisessä sarjassa: omistaja on saattanut pitää taloaan aina vauraana ja arvokkaana, mutta lähemmin historiaa tutkittaessa käy ilmi, että talo onkin vuosisatojen saatossa toiminut esimerkiksi salakapakkana, ilotalona tai hullujenhuoneena. Ei siinä muuten mitään ihmeellistä ole katsojalle, mutta isäntäväen kasvojen ilmeet joskus kertovat omaa tarinaansa.

Toki, kun usein sarjan jaksoissa on kyse vanhoista sukutiloista, esivanhemmat ovat jo tiedossa, mutta silti saattaa tutkijan eteen tulla merkillisiä ihmiskohtaloita. Kuten tiedämme, myös ruotsalaisia muutti 1800-luvulla ja vielä 1900-luvun alussa sankoin joukoin Amerikkaan – ja myös osa heistä palasi takaisin esimerkiksi viljelemään vanhaa kotitilaa. Sanotaan, että muuan amerikkalainen rautatiejohtaja kerran sanoi, että ”antakaa minulle ruotsalaisia, nuuskaa ja massia, niin minä teen rautatien vaikka helvetin yli”. Silloin suunniteltiin rautatietä ylittämään Kalliovuoret.

Ruotsalaisia myös osallistui Pohjan sotaan (1655-1669) sekä Pultavan (Ukrainassa) taisteluun (1709), josta tulee mieleen tämän päivän Ukraina, jossa jälleen soditaan, kuten monilla menneillä vuosisadoilla. Ajattelen aina siviilien kärsimyksiä, koska talvi on jo käsillä ja voi vain kuvitella sen Ukrainassa ilman lämpöä, ruokaa, sähköä ja vettä.

Sota tämän päivän Euroopassa vaikuttaa varmasti meihin kaikkiin ainakin välillisesti. En tiedä, johtuuko se sodasta, vanhenemisesta tai jostain muusta, mutta itseäni ei eilen kiinnostanut edes Linnan juhlat. Enkä ymmärrä, miksi se menneinä vuosina on ollutkin niin kiinnostavaa seurata?

Raija Westergård

Tervetuloa! Tämä on ensimmäinen blogimerkintäsi. Muokkaa tai poista tämä, ja aloita kirjoittaminen!