Iltapäivän auringossa / Raija Westergård

Nyt jälleen linjoilla kirjoittamassa hajamietteitä pienen loman jälkeen. Niin, mistä aloittaisin. Ensinnäkin en halua näissä kirjoituksissani mitenkään mainostaa mitään enkä varsinkaan, missä matkakohteessa ”kannattaa” käydä ja mitä vältellä. Jokainen tehköön omat valintansa mielenkiintonsa suhteen.

Mutta siis sen mainitsen, että olimme viikon monen muun suomalaisen tavoin perhelomalla Punaisenmeren rannalla. Tyttäreni perhe jäi vielä toiseksi viikoksi ja palaavat huomenna. Ei, emme olleet kovin lähellä kriisialueita, mutta toki sota lähialueilla tuntuu epämiellyttävältä ja olimme toki hyvin tietoisia BBC.n kanavien kautta tapahtumista. Nämä lomarannat olivat siis rauhallisia toistaiseksi, mutta sodat yleensä laajenevat asioiden mutkistuessa, joten todella oli hyvä aika päästä lomalta kotiin.

Yleensä se on minulla niin, että kun yhden viikon lomailee, toisen sairastaa ja varsinkin paluulennolla olisi ollut hyvä käyttää maskia. Nimittäin flunssa iski koko voimallaan, vaikka rokotukset tietty niistivät pahimman kärjen taudilta, mutta silti. Säästän teidät yksityiskohdilta, mutta matkailu avartaa siinäkin mielessä, että myös keuhkorakkulat avautuvat ja astmaatikon henki kulkee taas vapaammin.

Punaisenmeren alue ei ole paljonkaan muuttunut noin 15 vuodessa, kun olemme siellä viimeksi käyneet. Hotellin henkilökuntaa oli vähemmän, entisajan aamiaisen kahvinkaatajia oli vähemmän, monet toiminnot automaatin varassa. Mutta siisteydestä huolehdittiin entiseen tapaan, huoneet pidettiin aina siisteinä ja raikkaina. Suomalaisista turisteistä pidettiin  ja lapset olivat aina ”prinsessoja tai prinssejä” ja saivat erikoiskohtelua. Toki huomioitiin myös iäkkäämmät asiakkaat monella tavalla. Onneksi välimatkat eivät olleet kovin pitkiä, ja jaksoin kävellä ainakin kohtalaisesti.

No niin. Kevät oli saapunut Suomeen sillä välin, kun olimme poissa. Pakkaset alkoivatkin jo puuduttaa, onneksi nyt aurinko paistaa ja lämmittää täälläkin ja linnut laulaa. Juuri tällä hetkellä minulle riittää juuri tämä hetki tässä ja nyt.

 

 

 

Tiedän toki, että ystävänpäivä tuli ja meni, mutta kyllä silti voin tähän tekstiin liittää sydänkuvan, miksipä ei? Olkoon jokainen päivä ystävänpäivä. Myös laskiaissunnuntai – 6-vuotias lapsenlapseni sanoo laiskiainen – meni ja sitä vietimme perheen kesken lettuja paistaen ja laskiaispullista nauttien. Toki ulkona oli lisäksi makkaravalkea ja lapsilla oli hauskaa lumessa, vaikka sitä ei tällä seudulla kovin paljoa ole, eikä tarvitsekaan ainakaan minun puolestani.

Tuo otsikon tryki-sana varmaan tarvitsee selityksiä. Minun murteellani se siis tarkoittaa pientä aikamäärettä esimerkiksi kun jotain odotetaan tapahtuvaksi  hetken kuluttua eli vartoos ny muutama tryki. Nämä hienot suomenkielen murteet ovat todellakin rikkaus ja mielestäni ihmisten ja varsinkin julkisuuden henkilöiden, poliitikkojen ja toimittajien jne. pitäisi enemmän käyttää omaa murrettaan. Toki kuullun ymmärtämisessä voisi tulla jotain hankaluuksia, mutta niitä tulee joka tapauksessa muutenkin, mitä kuuntelee ja seuraa politiikan puhetta eri medioissa.

Porin seudulla muuten jo vietetään paraikaa koululaisten hiihtolomaa ja usein myös vanhemmat lomailevat. Minäkin vietän kohta hiihtolomaa, en todellakaan aio hiihtää, mutta pidän pienen trykin muuten paussia ja otan rennosti. Jaa ettei eläkeläinen tarvitse lomaa? Minä olen eri mieltä, vaikka eläkeläisen arkea ei voikaan verrata työikäisten elämään ja kiireeseen juuri mitenkään. Niin, juurikin se kiire kuulostaa kaikista pahimmalta mitä kuuntelee työikäisten kertomuksia tämän päivän työelämässä. Onko niin, että siinä arjen kiireessä on vaan juostava kun kaikki muutkin juoksee? Eikö tämä kuulostakin ihan hölmöltä?

Nyt tulee mieleen kaikenlaista muutakin hölmöä, mutta lienee parempi kirjoittaa niistä toiste. Pidän siis tulevina päivinä pienen paussin kirjoittamisen suhteen, mutta palaan sivuille noin parin viikon kuluttua. Toivotan kaikille lukijoilleni aurinkoisia talvipäiviä!

Tällaisena aurinkoisena aamuna ajatukset ovat jo väistämättä keväässä ja kesässä. Ja pientä kevätpuuhaa onkin jo tiedossa eli pelargonioiden latvominen ja juurruttaminen. Vielä lienee aikaista, mutta lähiviikkoina kuitenkin. Pelargoniat ovat suhteellisen hyvin selviytyneet talvesta, ovat nimittäin tuolla puoliviileän autotallirakennuksen ikkunalla ja kastelen talvikaudella niukasti. Aina niistä joku kuolee talven mittaan, mutta useimmat selviytyvät ja se on pääasia.

Olen muuten kirjoittanut tätä blogiani vuosien mittaan eri nimikkeellä, mutta pääosassa on ollut aurinko: Aurinkorinteen blogi (jonka silloinen työnantaja lopetti), Auringon asema (joka loppui alustan muuttuessa maksulliseksi) ja nyt tämä viimeisin, joka on saanut olla aika pitkään suhteellisen vakaana ja muuttumattomana. Toisinaan toki tulee pieniä päivitykseen liittyviä katkoja, mutta pääasiassa tämä toimii hienosti riippumatta, etten todellakaan ole mikään haka näissä tietotekniikan kuvioissa.

Tänään vietetään saamelaisten kansallispäivää. Päivä on liputuspäivä, vaikka meillä ei ole yleensä lippua vedetty salkoon. Mutta niin voisi kyllä tehdä, koska minunkin DNA.ssani on muutama prosentti saamelaisuutta, kuten varmasti monissa suomalaisissa. Asumme (vielä toistaiseksi) kylässä, jonka nimi perustuu ikivanhaan legendaan näiden seutujen asutushistoriassa. voin sen tässä kertoa lyhyesti:

Kun noin 12 000 vuotta sitten mannerjäätikkö alkoi vähitellen sulamaan ja ensimmäiset ihmiset tulivat seudulle hirvieläinten perästä, Siuron/Linnavuoren kallioilla muuan heimopäällikkö oli metsästämässä jousella ja nuolella. Tuolloin pukeuduttiin eläinten nahkoihin ja päällikkö havaitsi liikettä alhaalla vesirajassa ja viritti jousensa. Nuoli osui kuolettavasti kohteeseensa, mutta riistaeläimen sijasta nuoli oli lävistänyt päällikön oman pojan pienen ruumiin.  Kerrotaan, että heimopäällikön kyynelistä syntyi Siuronkoski. Siuro tarkoittaa saameksi surua.

No niin, uskokoon ken tahtoo, mutta Siuronkosken legendaa on näillä seuduin kerrottu kauan ja ainakin itse haluan jollain tapaa uskoa siihen. Vaikka saamelaiset ovat ajat sitten siirtyneet pohjoisemmaksi, paikkojen nimet ovat jääneet – ja tarinat, joissa totuus saattaa olla todellakin tarua ihmeellisempi.

”Jokaisen talven sydämessä on väräjävä kevät, ja jokaisen yön hunnun takana on hymyilevä aamunkoitto” – Kahlil Gibran

 

 

 

 

Luin juuri äskettäin eräästä mediasta työhäpeästä? Siis sellaistakin on ja joku siitä jopa kärsii, mitä lukemastani noin äkkiseltään ymmärsin. Työhäpeästä tuli myös mieleeni toinen nykytyöelämän termi, joka on kaiketi enemmän nuoremman polven käytössä eli paskaduuni. Todellakin tässä iässä noita molempia ihmettelee, ja varmasti moni muu sukupolveni edustaja.

Koska voin tässä blogissani kirjoittaa vain omasta puolestani, minä en ole koskaan tuntenut tekeväni paskaduunia, vaikka varsinkin vanhustyössä se sitä joskus oli, sananmukaisesti. Enkä ole kokenut myöskään minkäänlaista työhäpeää, pikemminkin päinvastoin. Minusta on ollut etuoikeus tehdä työtä vanhusväestömme parissa ja myös aikaisemmissa työpaikoissa en kokenut, että työni olisi ollut millään tavalla häpeällistä.

Mutta kyse onkin siinä, että kenen silmissä tuntee häpeää työstään? ”Mitä teet työksesi” on kaiketi ensimmäisiä kysymyksiä uuteen ihmiseen tutustuessa. Ja miten siihen vastaa, on olennainen asia monellakin tapaa ainakin nykymaailmassa, jossa arvostetaan enemmän  ammatteja, joita minun nuoruudessani ei ollut olemassakaan. Kuitenkin perinteisten työläisammattien edustajat ovat edelleen täällä, he rakentavat, korjaavat, hitsaavat, hoitavat kuten ennenkin. Tosin en ole varma, onko enää korrektia puhua ylipäätään työläisammateista? Konkretisoituuko juuri siinä se työhäpeän olemus?

Häpeästä vielä, että olen toki kokenut tähän ikään monenlaista häpeää. Se tavallaan kuului nuoruuteen, piti osata hävetä milloin mitäkin tai ainakin varmuuden vuoksi. Säästän teidät, hyvät lukijani, yksityiskohdilta, mutta joskus häpeä teki myös kipeää monella tapaa, koska syrjäinen maalaismiljöö eli omaa aikaansa varovaisesti ja pohdiskellen. Herran pelko asui tiiviisti kylän henkisessä ilmapiirissä, enkä tiedä, oliko se aina se viisauden alku. Monien mielestä varmaan oli ja siksi oli häpeällistä, jos joku tai jotkut olivat erilaisia.

Mutta mitä menneistä, vaikka niitä joskus tulee ajatelleeksi käsityön lomassa. Ajat muuttuvat ja parempaan suuntaan ainakin, mitä tulee häpeän olemukseen ja kokemuksiin. Mokia sattuu kaikille ja toki ne hetken harmittaa, mutta en tiedä onko se enää häpeää?

”Minä vähät välitän siitä, mitä ihmiset sanovat” – Minna Canth

Tänään 19.1. vietetään Heikin päivää. Itse tunnen monta Heikkiä ja yksi on erityisen tärkeä Heikki eli tyttäreni poika 9 v. Onnittelut siis kaikille heikeille niin tutuille kuin tuntemattomille tänä tärkeänä päivänä.

Tämä päivä on erityinen myös siksi, että kansanperinteen mukaan ”karhu kääntää kylkeään” eli talvi on puolessa välissä. Muistan myös, että ainakin Satakunnassa sanottiin ”kahtia karjan ruoka, kolmia ihmisen ruoka”. Ilmeisesti Heikin päivää on Suomessa myös juhlittu enemmän ennen muinoin, koska perinne on säilynyt suomalaisten siirtolaisten jälkipolvissa esimerkiksi Minnesotassa USA.ssa.

Minnesota on ollut ns. tapetilla viime päivinä, kuten myös Grönlanti. En ala näitä tässä ruotimaan tämän enempää, koska en tunne suurvaltapolitiikan sisältöjä tarpeeksi. Sen kuitenkin tiedän, että Minnesotaan muutti 1800-1900-lukujen vaihteessa myös omaa sukuani ja paljon ihmisiä juurikin synnyinseudultani. Jotkut palasivat, mutta useimmat muuttajista eivät. Vaikka aika ja historia on tehnyt tehtävänsä enkä tunne sieltä enää ketään, seuraan silti toisinaan Minnesotan asioita silkasta mielenkiinnosta ja sukulaisuuspohjalta.

Isoäitini muuten oli innokas kirjoittamaan kirjeitä Minnesotaan ja Kanadaan ja hän myös sai sieltä paljon kirjeitä. Minulle merkityksellistä on se, että nuo kirjeet ovat säilyneet näihin päiviin asti ja todennäköisesti säilyy edelleen, koska olen ne arkistoinut huolellisesti. Vaikka suomalaisilla maahanmuuttajilla siellä toisilla saattoi mennä  ihan mukavasti, kaikilla ei todellakaan mennyt. Ja työ oli raskasta kaivoksilla ja metsätyömailla, koska juuri näihin töihin siirtolaiset nimenomaan haluttiinkin, raivaamaan ja asuttamaan korpiseutua, joka oli myös ilmastollisesti haastava.

Muuten, kun tänä päivänä puhutaan maahanmuuttajista, harvalla kaiketi tulee mieleen, että myös suomalaisia on ollut sankoin joukoin nimenomaan maahanmuuttajina ja maastamuuttajina. Tosin heistä ei käytetty maahanmuuttajatermiä vaan yleisesti puhuttiin amerikansiirtolaisista ja ruotsinsiirtolaisista. Puhekieli ja termistö muuttuu koko ajan enkä tiedä, meneekö se aina parempaan suuntaan. Kun kuuntelee esimerkiksi telkkarin tai radion poliittisia keskusteluja, puheissa suorastaan vilisee hienosti keksittyjä uusia termejä entisten tilalle, joita ei varsinkaan vanhempi kuuntelija heti ymmärrä. Itse kirjoitan joskus ylös jonkun hienon sanan, jotta tiedän varmasti mistä milloinkin puhutaan. Enkä silti aina pysy kärryillä.

”Jokaisen talven sydämessä väreilee kevät.
Ja jokaisen yön hunnun takana hymyilee päivänkoitto”. – Kahlil Gibran

 

 

 

 

Uusi vuosi 2026 on käännähtänyt hyvään alkuun pirteässä pakkasessa, joka on oikeastaan ihan piristävää pimeän ja pitkän syksyn jälkeen. Tänä vuonna äitini – jos olisi elossa – täyttäisi 100 vuotta, mutta hän kuoli vuonna 2019 vaikean sairauden uuvuttamana. Kuitenkin hän sai elää varsin pitkän elämän, josta voin olla tässä kohtaa kiitollinen. Elämälle kiitos.

Muuten, huomasitteko, että Arja Saijonmaa konsertoi telkkarissa joku päivä sitten otsikolla Laulu vapaudelle? Hienoa Mikis Theodorakiksen musiikkia, joka toi mieleen monia muistoja omasta nuoruudestani. Jos konsertti meni joltain ohi, sen kyllä löytää Areenasta. Ehdottomasti katsomisen ja kuulemisen arvoinen.

Arki on siis alkanut joulunpyhien jälkeen ja vanha länsisuomalainen sanonta kuuluukin, että ”härkäviikot ja reikäleivät”, joka tarkoittaa  lyhyesti kerrottuna sitä, että joulumässäily on loppunut ja seuraavat pyhät on vasta pääsiäisenä. Tosin tuo sanonta ei pidä enää paikkaansa, koska kauppaan pääsee lähes milloin vaan ruokaostoksille. Siis jos on rahaa. Valitettavasti meidän nykyinen hyvinvointivaltio ei kohtele kaikkia samanarvoisesti ja köyhyys on lisääntynyt monella tapaa.

”Historiallisesti katsottuna pohjoismaista mallia edelsivät laajoissa kansankerroksissa tapahtuneet muutokset, kuten uskonpuhdistus, kansanliikkeet ja työväenliike. Itse malli ja pohjoismainen hyvinvointivaltio luotiin kuitenkin vasta maailmansotia seuranneella jälleenrakennuskaudella. Malli voidaan kiteyttää siten, että se luo terveen julkisen talouden avulla edellytykset korkealle ja tasaiselle elintasolle ja edistää hyvinvoinnin tasapuolista jakautumista väestössä.” Pohjoismainen yhteistyö

Yllämainittu teksti näyttää tänä päivänä pelkältä sanahelinältä, vaikka oli aikanaan jopa kansainvälisesti harvinainen pohjoismainen malli ja tasavertaisen elämän perusta. Tai niin me ainakin uskoimme. Juuri me, jälleenrakentamisen sukupolvi, suuret ikäluokat, jotka aikoinaan kansoitimme koulut ja työpaikat niin, että kaikille ei riittänytkään työtä ja asuntoja.  Olimme ongelma, meitä oli liikaa. Ruotsiin muutti paljon ikätovereita ja minäkin sitä harkitsin, ainakin hetken.

Todellakin meitä oli paljon silloin ja meitä on edelleen paljon. Ja äkkiä me olemme taas ongelma: kuka meitä hoitaa, kun ikääntyessämme tarvitsemme entistä enemmän hoivapalveluja? Ja samaan aikaan suljetaan hoivakoteja eli juuri silloin, kun niitä eniten tarvitsemme. Yhtälö on minusta merkillinen, enkä todellakaan ymmärrä, miten tämä on ajateltu toimivan ihan oikeassa elämässä?

Mutta nyt huumoria lopuksi. Tai ainakin omasta mielestäni tämä on huumoria: ”Täytin tänään kuusikymmentäyksi, siis jo vuosi yli tuonkin rajan. Ja se mikä vielä eilen oli taikahuilu, on tänään vain vesijohto.” – Tuntematon

 

 

 

 

Taas kerran havahduin siihen ajatukseen, että miten nopeasti aika rientää. Juuri äskenhän se oli, kun kun sytytimme pihaan nuotion ja paistoimme makkaraa rakettien sädehtiessä taivaalla. Enkä muista mitä toivoin, en kai mitään tavallisuudesta poikkeavaa, realisti kun olen. Enkä myöskään tänään toivo tulevalle uudelle vuodelle mitään itselleni, mutta maailmanrauhaa toivoisin ja uskon, että moni muu toivoo samoin.

Myrskyn ja parin vaivaisen sähköttömän vuorokauden jälkeen miettii, että pienistä ei todellakaan kannata valittaa, koska Ukrainassa sinnitellään ilman sähköä jo monta vuotta peräkkäin. Ja – kuten tiedämme – sähköttömyys ei ole ainoa ongelma siellä. Talvi kiristää otettaan ja taistelut rintamalla vaan jatkuu ja jatkuu. Siksi toivokaamme tänä uutena vuotena yhdessä rauhaa Ukrainaan. Mikään ei ole sen tärkeämpää juuri nyt.

Kiitän kaikkia lukijoitani menneestä vuodesta! Toivotan kaikille onnellista uutta vuotta 2026!

”Jos pidät minusta lupaat poimia minulle kaikki tuikkivat tähdet tummalta taivaan kannelta. Jos pidät minusta oikein paljon lupaat noutaa minulle hopeisen kuun taivaalta. Mutta jos rakastat minua et tee turhia lupauksia.” (Tove Jansson)

Toivotan kaikille lukijoilleni rauhaisaa ja rentouttavaa joulun aikaa!

”Joulu on kuusenneulasten ja sammuvien kynttilöiden tuoksua, ja hiljaista, onnellisen sykähdyttävää rakkautta, ja lahjoja, ja unta, jossa kasvoja hipovat enkelin siivet. Me katselemme valaistuja ikkunoita ja laskemme kynttilöiden liekkejä ja avaamme hitaasti kirjoja, jotka joskus luetaan ja unohdetaan. Ja jossain ajatusten keskellä nukkuu lapsi, joka kantaa kaikkien unelmien kohtaloa pienissä käsissään ja lempeitten juhtien huuruinen hengitys lämmittää häntä pimeässä.” – Mika Waltari –

Kuuntelin jälleen kerran radiosta mielenkiintoista juttua. Kyseessä on Yle 1.n Kulttuuriykkönen, jossa tällä kerralla käsiteltiin taiteen merkityksestä ikäihmisille, pitkä-aikaissairaille, syrjäytymisvaarassa oleville. Siis ihmisille, jotka joutuvat olosuhteiden pakosta viettämään aikaa sairaaloissa tai hoivakodeissa.

Kuten tiedämme, taiteella on tutkitusti lukuisia terveysvaikutuksia. Vaikka fyysisessä hoivassa suuri merkitys onkin hoitavilla käsipareilla ja että käsiä on riittävästi, ei pidä unohtaa ihmisen (asiakkaan/potilaan) henkisiä tarpeita, joihin lukeutuu mm. taiteen kokonaismerkitys ja henkilökohtainen kokemus juuri silloin, kun fyysiset voimavarat saattavat olla heikoimmillaan.

Myös yhdessä katsomisella on suuri merkitys. Minulla on tästä ihan henkilökohtaisia kokemuksia työurani ajalta. Oli tärkeää pysähtyä taiteen äärelle ja kertoa siitä jotain: kuka on taiteilija, milloin elänyt ja milloin maalannut juuri tämän tai tuon teoksen.  Tuolloin päiväkeskukseen saatiin kunnan varastoista hienoja teoksia, jotka olivat olleet varastoituina ties miten kauan. Minulla oli tuohon aikaan aina lunttilappu taskussa, jotta osasin kertoa teoksista kysyjille. Ja usein kysyttiin.

Kuten ikonit ortodoksisessa maailmassa, myös maallinen taide toimii samalla tavalla eli kun ihminen katsoo taideteosta, teos ikäänkuin katsoo takaisin: ihmistä, ohikulkijaa, arkihetkeensä unohtunutta kiireistä vilkaisijaa. Juuri tämä kohtaaminen ja pysähtyminen taiteen äärelle on erityisen tärkeää ihmisille, jotka viettävät aikaa erilaisissa hoiva- ja sairaalaympäristöissä. Vertaan useinkin taidekokemusta ikonin äärelle pysähtymiseen. Vaikka en ortodoksi olekaan, koen ikonin äärellä jotain suurta, selittämätöntä, pyhää, jota en osaa sanoittaa ihmisen kielellä.

Joulun odotus tuo mieleen kaikenlaisia ajatuksia. Ei, en ole kiireinen myöskään joulun aluspäivinä, enkä ole kiireinen juuri koskaan, kuten monet olettavat eläkeläisen olevan. Miksi kiirehtisin, koska olen mielestäni jo perillä.

”Joulu ei ole päivämäärä, se on mielentila” – Mary Ellen Chase

 

 

Tänään tärkein työni lienee ollut hiirien, oravien ja varislintujen hätistäminen lintulaudalta. Toki hiiret pelkäävät myös valkoista lainakoiraamme Maxia, joka oikeasti itse pelkää vähän kaikkea mikä liikkuu ja pitää ääntä. Mutta onneksi hiiret eivät sitä tiedä.

Täällä lounaisessa Suomessa (lapsuusmaisemissa mökkeillen) on maa vielä lumesta vapaana ja saa kyllä minun puolestani näin ollakin. Toki ikävää, jos kura lentää kylätiellä, mutta onneksi se on nyt erittäin hyvässä kunnossa. Toki pieni huurre voisi olla maata valaisemassa, mutta ei juuri sen enempää.

Tänään muuten pisti silmiini joku somekurssi, jossa opastetaan esimerkiksi yhdistysten ja ymmärtääkseni työpaikkojen henkilökuntaa kirjoittamaan ja päivittämään somejulkaisuja. Tästä tuli mieleeni, että näin ei ole todellakaan ollut aina. Kun suunnilleen vuosikymmen sitten aloin kirjoittamaan silloisen työpaikkani kulttuurisiin tapahtumiin liittyvää blogia – joka oli tavallaan työelämäkurssin sivutuote/opinnäyte – sain kovastikin vastatuulta lähinnä työtoverien suunnalta. Ristiriitaista olikin se, että ylin johto kuitenkin aina kannusti minua kirjoittamaan.

Olin tuolloin ns. väliportaan hampaissa kirjoittamiseni ja siitä johtuvien lieveilmiöiden vuoksi,  mutta minäpä kirjoitin silti. Joka viikko jotain, enkä varmasti rikkonut kenenkään yksityisyydensuojaa tai mitään muutakaan, koska olin/ olen edelleen siitä erittäin tarkkana. Sitten joku päällikkö keksi, että lopetetaan kaikkien vanhusyksiköiden kotisivut, niin päästään minunkin kirjoittamisesta eroon.  Näin myös tehtiin. Päätös muistuttaa nykyisen Pirhan johtamiskulttuuria, mutta on tätä ollut myös kunnallisen hallinnon alla: onhan nykyisen Pirhan palkkalistoilla samoja ihmisiä kuin kuntien entisissä perusturvan viroissa. Että näin.

Tästä tuleekin mieleeni kuuluisa lause: ”poikani, jospa tietäisit miten vähällä järjellä tätä maata johdetaan”. Näin sanoi entinen Ruotsin valtakunnankansleri Axel Oxenstierna (1583-1654), kun poikansa oli epävarma johtamistaidoistaan.

No niin. Huolimatta em. aiemmista pienistä vaikeuksista, kirjoitan edelleen.  Ja mikä parasta, minä voin kirjoittaa asioista niiden oikeilla nimillä ja todellakin niin aion tehdä vastakin. Ehkäpä toimin kuin paikallinen Matti Pitko, joka kirjoittaa ihmisistä heidän omilla nimillään, mutta suluissa mainitsee, että nimi muutettu.

 

 

Luin tänään aamusella Taloussanomista mielenkiintoisen artikkelin suomalaisesta työelämästä. Vaikka itse en ole enää kenenkään leivissä, asia kiinnostaa silti. Tässä jutussa eteläsuomalainen Markus kertoo tarinaa siitä, miten moni asia on todellakin pahasti pielessä ja työmotivaatio monella hukassa: ”Titteleitä on joka lähtöön ja johtajia liikaa. HR on käytännössä täysin turha ja nämä korkeasti koulutetut tekevät yksinkertaisista asioista monimutkaisia. Näin tapetaan työmotivaatio. Elävänä esimerkki on yritys, jossa olin töissä. Siellä oli kolmesataa myyjää ja saman verran erilaisia johtajia, jotka eivät käytännössä tehneet yhtään mitään”.

Markus oli yksi yli kahdestatuhannesta Ilta-Sanomien työmotivaatiota koskevaan kyselyyn vastanneesta. Hän esiintyy jutussa nimimerkillä, mikä on ymmärrettävää hänen tulevien työmahdollisuuksien kannalta. Markus ei siis ole mielipiteineen yksin: ”Epämotivaatio aiheutetaan usein työpaikalla. Pöllöys ja simputtaminen eivät istu varsinkaan nuoremmalle sukupolvelle, ja mielestäni se on hyvä asia”.

Omalla työurallani työskentelin aiemmin teollisuudessa ja viimeksi ikäihmisille suunnatussa kulttuurisosiaalityössä. Ihan 10 pistettä en antaisi yhdellekään työpaikalleni, enkä tarkoita nyt asiakkaita enkä myöskään työolosuhteita sinällään. Yleensä kitka, jos sellainen on syntyäkseen, muovaantuu työkaverien kesken ja siihen on varsinkin naisvaltaisilla aloilla monia syitä: esimerkiksi kuppikuntia, jotka viettävät myös vapaa-aikaansa keskenään. He ovat yleensä suunnilleen samaa ikäluokkaa, omaavat samanlaisen arvomaailman, pitävät samoista asioista jne. Näin työpaikalle syntyy vähitellen ikään kuin kastijako, ”joka ei kuulu meihin on meitä vastaan”- ajattelu, joka puolestaan lisää juonittelua, syrjintää, takanapuhumista, juoruilua, poissulkemista. Kuulostaako tutulta?

Esihenkilöt (päälliköt) ovat todellakin tärkeässä asemassa, jos ei satu olemaan niin ”munaton”, että menee em. kuppikuntiin mukaan. Tästä nimittäin on ihan omakohtaista kokemusta. Onneksi ihan viime aikoina on kiinnitetty  työnjohtoon ja esihenkilötyöhön huomiota, koska korjattavaa on siellä runsaasti: ”Ennen kuin syytetään työntekijöitä huonosta motivaatiosta kannattaa myös tarkastella omaa työkulttuuria sekä johtamistapoja kriittisesti. Syy saattaa löytyä sieltä. Jos perehdytys on huonoa, ilmapiiri tulehtunut, tauot tai työvuorot eivät pidä ja päälle vielä palkkauskin on tes-minimi, niin kuka viitsii omaa työuraa sellaiseen edes rakentaa”? Lue lisää aiheesta täältä: https://www.is.fi/taloussanomat/art-2000011648897.html

Tärkeää muuten on, kenestä ja millä perusteella päällikkö valitaan ja mistä hänet on tehty. Tästä tulee mieleeni yksi takavuosien (1980-luvulla) sketsi otsikoltaan ”Saarna”, jonka esitti Heikki Kinnunen. Olisin liittänyt sketsin tähän, mutta löysin vain äänettömän version, mutta jos joku sen löytää (ehkä googlettamalla) suosittelen katsomaan ja kuuntelemaan. Varmasti moni tuntee tai on tuntenut  juuri tällaisia päälliköitä. Minä ainakin olen.

Harrastan lintujen talviruokintaa, joka on näin eläkeläisenä varsin mielenkiintoista ja palkitsevaa. Ruokintalaite on aivan ikkunan takana, joten kotisoffalta on mukava seurata talvista lintuelämää ja heidän nokkimisjärjestystä, sananmukaisesti.

Punatulkkuja (kuvassa) ei ole vielä näkynyt, mutta tali- ja sinitiaisia senkin edestä. Tulkut arkoina lintuina kyllä tulevat myös, mutta myöhemmin talvella. En tiedä miksi, mutta näin olen huomannut. Merkillinen havainto minulla oli joitakin aikoja sitten, kun minun piti treenata nokkahuilulla (soitan silloin tällöin eräässä pelimannibändissä) ja ajattelin vähäsen availla ääniä. Linnut ikkunan takana nimittäin reagoivat huilun ääneen välittömästi: talin nokkiminen jäi hetkeksi ja jokainen tintti käänteli päätään ja kuulosteli, että mistä tuollainen ääni kuuluu – kunnes viimein kyllästyivät ja jatkoivat ruokailuaan.

Niinpä, kaikkea se piru hullulla teettää, mutta paitsi linnut, myös lehmät tykkäävät musiikista. Ei, en ole itse soittanut lehmille, mutta muistan nähneeni videon, jossa muuan vetopasunisti istui niityn reunalle ja alkoi soittamaan. Kului 10-15 minuuttia ja lehmälauma seisoi rivissä soittajan edessä ja kaikki kuuntelivat. Joku  lehmistä jopa heilutti päätään musiikin tahdissa.

Hirvieläimet (tällä seudulla niitä liikkuu usein) myös tykkäävät musiikista tai ainakin kerran jäivät reitillään hämmästyneenä tuijottamaan, että mitä meidän pihasta oikein kuuluu. Ihmisen äänet ovat asia erikseen. Esimerkiksi pohjalaisnaisen puhetta ne eivät siedä, eikös sitä ole kokeiltu jollain tieosuudella ja hirvikolarit vähenivät huomattavasti sillä kohtaa. Konstit on monet, kunhan vaan niitä hoksaa käyttää.

Emme voi tietää, mitä ja miten luonnon eläimet reagoivat ihmisen tuottamiin ääniin. Tai musiikkiin yleisesti. Sen tiedän, että jotkut karjatilalliset pitävät radiota auki navetoissaan, ja voisin kuvitella, että klassinen musiikki sopisi hyvin ja olisi rauhoittavaa myös lehmille – kuten ihmisellekin.

Meidän koira (vainaa) ei muuten oikein koskaan tykännyt musisoinnistani. Kerran treenatessani se alkoi ulvomaan suden lailla, en tiedä oliko se laulua vai valitusta – tai kenties joku alkukantainen kutsuhuuto kauas susimenneisyyteen. En tiedä, mitä Tito silloin ajatteli, mutta sen jälkeen treenailin vain saunassa säästääkseni sen herkkiä korvia ja metsästyskoiran sielua.

Asiat, joista tuntee olevansa täysin varma, eivät ikinä pidä täysin paikkaansa – Oskar Wilde

 

 

Kai se on tällaisena veropäivänä kirjoitettava rahasta, kun verotietoja tulee tuutin täydeltä joka mediasta. Ketä kiinnostaa? No kai joitakin tietysti, mutta kun ne verotiedot eivät välttämättä kerro koko totuutta. Luin nimittäin äskettäin, että kaikki verotettavan henkilön tulot (verovapaat etuudet, pääomatulojen verovapaat osuudet ja korkotulot) jäävät tietojen ulkopuolelle? Miksi sitten ylipäätään mitään verotietoja kannattaa julkaista?

Tällä viikolla monissa kunnissa on päätetty veroprosenteista tulevalle vuodelle. Kuten arvelinkin, täällä Hämeenkyrössä veroprosentti nousi koko Pirkanmaan kärkikastiin eli 10.2 ja vakituisen asunnon prosentti 0.53. Kuten aiemmin jo tässä blogissani kirjoitinkin, aiomme muuttaa Sastamalaan ja kysymys on enää vain muuton ajankohdasta. Kaikella on aikansa, kuten tiedämme.

Sastamalassa muuten kaikki veroprosentit säilyivät ennallaan, tuloveroprosentti on jatkossakin 8.9 ja vakituisen asuinrakennuksen osalta 0.45. Valtuusto oli päätöksessään yksimielinen toisin kuin Hämeenkyrön valtuusto keskusteli aiheesta pitkään. Toki ymmärrän vaikean taloustilanteen, mutta kuntalaisten kukkarolle ei kannattaisi tehdä liikaa ”ryöstöretkiä”, kuten eräs valtuutettu osuvasti asian ilmaisi.

Varakkaimman kansanosan verotus puhuttaa aina ja varsinkin näin veropäivänä. Mikä siinä onkin, että suhteellisuusperiaate ei toteudu verotuksessa ja oikeudenmukaisuudesta puhutaan varsin vähän. Harmaa talous kukoistaa edelleen ja tuntuu, että sitä ei edes haluta suitsia.Aiheesta on kirjoittanut mm. verotusneuvos Markku Hirvonen: ”Kaikki olivat innolla mukana harmaan talouden vastaisessa taistelussa. Aina ei kuitenkaan ollut täysin selvää, millä puolella”.

Hirvosen kirjoittamaa teosta Verokarhun muistelmat – 30 vuotinen sota harmaata taloutta vastaan (Dosendo 2024) pääset halutessasi lukemaan vaikka täältä täältä: https://www.suomalainen.com/products/verokarhun-muistelmat 

Tähän loppuun en nyt keksi mitään aiheseen sopivaa ”solmua”, mutta koska verotuksessa on aina kyse myös vallasta ja sen rakenteista, lainaan Samuli Parosen ajatuksia: ”Valta turmelee myös ne, joilla valtaa ei ensinkään ole”.

 

Kuten arvelinkin, blogini ajoittaisen toimimattomuuden syynä on päivitys, joka sulkee blogialustani aina silloin töllöin muutamiksi päiviksi. Mutta ei mitään hätää, ja koska ihan kirjoittamatta ei tarvitse olla, koska blogiani julkaistaan myös toisaalla eli Eläkeläiset Ry.n sivustolla: https://elakelaiset.fi/iltapaivanauringossa/

No niin, mitähän tänään kirjoittaisin muuta kuin syksyn harmaudesta, eikä siitäkään ole liioin mitään kirjoitettavaa. Kausivaloja voi jo viritellä torjumaan tätä kaamosta, joka vaan pimenemistään pimenee. Toki me ollaan tähän totuttu, mutta silti jatkuva harmaus vaan väsyttää enimmäkseen.

Liikunta tietysti pitää vireänä ja joku kiva tekeminen helpottaa pimeinä päivinä. Mutta aina ei viitsisi tehdä esimerkiksi käsityötä. Mööbeliseeraaminen (sisustaminen, huonekalujen siirtäminen) on myös joskus paikallaan, jos jaksaa, jos viitsii tarttua toimeen… Pitää miettiä, mutta ensin on keitettävä teetä.

Noista murresanoista tulikin mieleeni kielen rikkaus ja vivahteet, joita suomenkielessä on runsaasti. Meidän pitäisi puhua enemmän omaa murrettamme, sitä ensimmäistä äidinkieltämme, jota olemme lapsena oppineet puhumaan. Eikö juuri se kieli ole sydäntä ja sielua lähinnä ja juuri sillä kielellä osaamme ilmaista itseämme kaikista parhaiten?

Kirjoitettuna murre ei ainakaan minun mielestäni avaudu oikealla tavalla ja tuskin en itse edes osaisi kirjoittaa omalla kielelläni muuta kuin jonkun sanan mausteeksi. Kirjailija Heli Laaksonen on asia erikseen, häneltä murre soveltuu hyvin sekä puhuttuna että kirjoitettuna: ”Olen sinitulkku ja punatiaine ko lähren sun tykkö kotti. Houkutit munt jäämä viäl hetkeks, siks ajaks vaan ko teevesi kiahu. Laitit hellan ykkösel”. (Heli Laaksonen. Tervessi peippometäst! runo teoksesta Peippo vei (2011).

Vielä tähän loppuun on ihmeteltävä sotealueiden talousahdinkoa. Tai eihän siinä oikeastaan mitään ihmeteltävää ole, siellä lienee palkattu päällikköä päällikön päälle ja kovilla kuukausipalkoilla. Ei todellakaan mikään ihme, että talous sakkaa. Ja sitten suljetaan hoivalaitoksia ennemmin kuin irtisanotaan johtajia ja päälliköitä?

En ymmärrä sitäkään, että millä meriiteillä siellä ylipäätään on monista tullut edes päällikkö tai johtaja, mutta paljon heitä on suhteutettuna hoitaviin käsipareihin esimerkiksi vanhustenhoivassa. Jos olisin diktaattori, pistäisin ainakin johtoportaan uusiksi ja turhat päälliköt – ellei suoraan ns. kilometritehtaalle – niin ainakin hoitotyöhön, koska siellä heitä tarvitaan juuri nyt ja vielä enemmän tulevaisuudessa.

 

 

 

Näinä aikoina ainakin minun tuttavapiirissäni on ilmennyt runsaasti flunssaa. On kuumeisia ja myös kuumeettomia tauteja liikkeellä sekä pitkäaikaista yskää, kuten minulla. Keuhkot ovat kovilla, mutta näköjään ei vaikuta soittoharrastukseeni mitenkään. Ilmeisesti saksofonia puhalletaan tavallaan ”eri keuhkoilla”, koska mitään ongelmia ei ollut sen suhteen. Muuten kyllä, yskä jatkuu…

Paitsi kulkutauteja, lähipiirissäni podetaan myös autokuumetta, joka on luku sinällään. Olen yrittänyt ohjeistaa täkäläisellä konstilla: ”hiaro tyhjäll rahapussill ohimoi, ensin myätä- ja sitt vastakarvaa, toista tarvittaess”. Valitettavasti tuolla ohjeella (vaikka hyvä onkin) ei taida olla mitään vaikutusta. Aika näyttää.

Muuten auton perusteellinen pesu ulko- ja sisäpuolelta kannattaa silloin tällöin. Autoni (10 v.) meni kyllä hienosti katsastuksesta läpi, mutta katsastusmies huomautti, että ”kuusen allako sää sitä säilytät”, joka on kyllä ihan totta. Siitä sainkin idean viedä auto kunnon tehopesuun ja vahaukseen, joka kyllä kannatti. Menopeli on kuin uusi eikä tarvitse kärsiä autokuumetta. En muuten ole kärsinyt siitä koskaan.

Tietokoneeni on taas ”tökkinyt” eli en ole pystynyt kirjautumaan blogisivustolleni. Se tekee sitä ajoittain, on maksuton alusta ja siksi kai ilmenee silloin tällöin ongelmia. Mutta – merkillistä kyllä – aina se (blogialusta) ennen pitkää taas toimii. Onneksi voin nyt kuitenkin kirjoittaa tänne, joten ei mitään hätää toistaiseksi.

Tulevana viikonloppuna pitänee taas käydä hautausmaalla ja ainakin kokeilla eläviä kynttilöitä. Toivottavasti olisi tuuleton sää sen suhteen. Taisin jo viime tekstissäni mainita Hannu-Pekka Björkmanin, mutta lainaan häntä taas, koska juuri hän (taannoin eräässä kolumnissaan) hienosti kiteytti pyhäinpäivän harrasta tunnelmaa: ”hautausmaan hämärässä palavat sielujen liekit, hauraan uskomme virvatulet. Ne valaisevat lepattavalla valollaan sitä tilaa, johon edesmenneitten on hetkeksi lupa saapua, kunnes arki kadottaa jäljet uudelleen”.

Ja on vielä lainattava tähän loppuun rakastettua runoilijaamme Eeva Kilpeä: ”Älä ajattele, että elämä on lyhyt. Ajattele: – Miten erikoinen kokemus. Kun siinä ei ole kysymys pituudesta lainkaan, vaan että ylipäänsä on saanut kokea tämän…” 

Kuuntelin tässä joku päivä radiosta Ruben Stillerin vetämää keskusteluohjelmaa. Kuuntelin aluksi hajamielisesti ompelutyöni ohella, mutta sitten oli pakko keskittyä kuuntelemaan tarkemmin. Tässä jaksossa nimittäin, jonka otsikko on ”Moderni orjuus Suomessa”  Rubenilla on vieraana Helsingin Sanomien toimittaja Paavo Teittinen, joka kuulosti erittäin selkokieliseltä ihmiseltä ja puhui mielenkiintoisesti asioista niiden oikeilla nimillä.

Siis kyseessähän on nepalilaisten ravintoloiden (niitä on useita Suomessa) työntekijöiden suoranaisesta riistosta, joka kuulostaa todellakin käsittämättömältä. Ensinnäkin nämä ravintolat hankkivat työvoimansa Nepalista tai lähialueilta, ensin heidän pitää maksaa ”kynnysrahaa” (20 000 euroa), jotta ylipäätään pääsevät Suomeen ja töihin näihin orjaravintoloihin.

Työaikoja näissä ravintoloissa ei ole käytännössä ollenkaan, eikä liioin vapaapäiviä lomista puhumattakaan. Palkka on summa, jota ei voi palkaksi kutsua ja siitäkin työnantaja ottaa suurimman osan itselleen. Työntekijöiden asunnot ovat kimppakämppiä, joissa saattaa asua muutamia ihmisiä, kokkeja pääasiassa.

Kun puhutaan modernista ihmiskaupasta aikamme yhteiskunnassa, tämä ulkomaalaisiin ravintolatyöntekijöihin liittyvä palkkariisto, vapaudenriisto, syrjintä, uhkailu yms. on aivan omaa luokkaansa ja minusta jäänyt suurelta yleisöltä täysin huomaamatta.  Ja tämä kaikki tapahtuu meidän aikanamme juuri tänään ja Suomessa! Kuuntele oheisesta linkistä Stillerin ohjelma Areenasta ja hämmästy lisää! https://areena.yle.fi/1-75943698

Teittinen muuten on kirjoittanut aiemmin mm. SOL Palveluissa vuosien ajan pyörineesta laittomasta ”kynnysrahaoperaatiosta” kirjassaan Pitkä vuoro – Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen (2025). Ulkomailta Suomeen tuotetuilta siivoojilta perittiin siis maksu työpaikasta. Myös monta muuta epäkohtaa liittyen juurikin orjakauppaan Teittinen on paljastanut. Ja kun ”käry” on käynyt, näiden riistotyöpaikkojen toimitusjohtajat eivät  muka tiedä mitään! Tai sitten heiltä on yhtäkkiä muisti huonontunut!

Herääkin kysymys, että minkälaisia ihmisiä meillä Suomessa esimerkiksi perustavat ravintoloita tai muita yrityksiä, joiden pääasiallinen tarkoitus lienee työllistää ulkomaalaistaustaisia henkilöitä? Ajatus on toki hyvä, mutta miksi he eivät työllistä Suomessa jo asuvia ihmisiä? Miksi työntekijöitä rahdataan Suomeen (kynnysrahalla) ehkäpä hyvinkin alkeellisista olosuhteista, ja jotka joutuvat elämään täysin työnantajiensa armoilla vuosia ja taas vuosia. Tämä, jos mikä, täyttää orjakaupan tunnusmerkit. Herätkää ihmiset!

Tai oikeastaan kirkkojen mäellä, koska viime viikonloppuna kävin kahden kirkon hautausmailla. Taas elämme nimittäin sitä aikaa vuodesta, että viemme kanervia, havuja ja kynttilöitä vainajien haudoille. Kynttilän sytyttäminen hämärtyvässä hautausmaan illassa on kuin joku  ikiaikainen rituaali vuosituhansien takaa, lepattavan liekin hento valo antaa lohdutusta sekä vainajille että eläville. Näin ainakin itse ajattelen.

Tiesittekö muuten, että Sastamalassa on virallisesti 11 kirkkoa? Lisäksi rauniokirkkoja ja muutamia rukoushuoneita sekä tietenkin seurakuntataloja vähintään saman verran. Kyllä, seutu on ollut perin harrasta ”maailmansivun”, mutta kirkkojen määrän selittää varsin arkipäiväinen syy eli kuntaliitokset. On selvää, että em. rakennusten ylläpitokustannukset ovat melkoiset ja siksi mm. seurakuntataloja on alettu myymään aktiivisesti. Ja liian halvalla, ainakin minun mielestäni.

Niin, hautausmailla muuten usein kohtaa ihmisiä, eläviä ja kuolleita. Taas nimittäin huomasin tuttuja vainajien nimiä hautakivissä, minua nuorempia, koulutovereita, tuttuja vuosien takaa. Toki tapasin hautausmaalla myös eläviä ihmisiä, naapureita ja tuttuja kylän ihmisiä: ”Täällä sitä vielä kuopsutetaan, mutta tiedä sitten miten pitkään”.

Kävin myös vanhan naapuriseurakunnan kirkossa ja hautausmaalla saattamassa vanhaa naapuria ja ystäväni H.n aviomiestä haudan lepoon. Kaunis tilaisuus kauniissa kirkossa ja muistotilaisuus läheisten kesken intiimi ja lämminhenkinen. Muisto vain jää.

Vielä hautakynttilöistä sen verran, että nykyisin on yleistynyt paristokäyttöiset hautakynttilät eikä ihme, koska tuulet ovat selvästi voimistuneet syksyisin ja ainakin täällä läntisessä Suomessa on vaikeuksia saada elävää kynttilää edes syttymään. Eikä kaikki halua viedä minkäänlaisia kynttilöitä haudoille, itse tiedän muutamia ja myös oma äitini oli sellainen: ”myöhäistä on polttaa kynttilää kun hautakumpu umpeen luotu on”.

Tämäkin on ihan totta. Muistetaan siis lähimmäisiämme niin kauan kuin ovat täällä. Toki silti voi polttaa kynttilää, hautausmailla ja muutenkin. ”kuin hauraan sielumme viimeiset virvatulet” – kirjoitti joskus artikkelissaan upea näyttelijä, kirjailija ja professori  Hannu-Pekka Björkman.

 

 

 

 

 

Tänään paistaa aurinko pitkästä aikaa. Valo säteilee kuulaana syksyn keltaisissa lehdissä, ja punahehkuisissa pihan vanhoissa pihlajissa. Marjoja niissä ei enää ole rastaiden jäljiltä, mutta niitä (marjoja) kuitenkin oli jonkun verran alkusyksystä. Eli talvesta taitaa tulla vähäluminen, ennustan minä, vaikken mikään ennustajaeukko olekaan (paitsi joskus).

Minulla on juuri tänään ilo ilmoittaa kaikille lukijoilleni, että tätä minun blogiani Iltapäivän auringossa julkaistaan jatkossa myös Eläkeläiset Ry.n verkkosivulla. Kiitos siis Eläkeläiset-lehden toimitukselle tästä hienosta mahdollisuudesta.

En halua tässä esitellä itseäni kovin laajasti, minut ja blogini kyllä löytää googlettamalla, jos niin haluaa. Mutta esittelen kuitenkin uusille lukijoille sen verran, että olen tavallinen ikääntyvä (eläkeläinen) naisihminen Hämeenkyröstä ja kirjoittanut jo vuosia kaikenlaista, mutta viimeksi pääasiassa vain blogia.  Kirjoitan tavallisia asioita inhimillisellä otteella, en yritä olla enempää enkä vähempää kuin oma itseni, ja se on ainakin tähän asti riittänyt.

Niin, olen asunut Hämeenkyrössä tätä kirjoittaessani vähän yli 37 vuotta, mutta en tiedä asunko/asummeko enää kovin pitkään, jos veroprosenttia aiotaan nostaa yli 10. Vielä siitä ei saatu päätöstä aikaan, mutta vahva epäilyni on, että tuo 10.4 hyväksytään marraskuun valtuustossa. Ainakin siis kaksi eläkeläistä ”nostaa kytkintä” välittömästi, jos näin käy. Onneksi meillä on paikka (vanha lapsuudenkotini Sastamalassa) mihin mennä, ja jossa muutenkin vietämme runsaasti aikaa.

No niin. Lopuksi toivotan vielä kerran tervetulleeksi kaikki uudet lukijani, toivottavasti viihdytte kirjoitusteni parissa, missä päin Suomea sitten asuttekaan.

”Minun elämäni yhtenä johtotähtenä on ollut: kun unohtaa sen, mitä ei voi muuttaa, on onnellinen”. (Arvo Ylppö)

 

 

Taas eletään sitä aikaa syksystä, kun flunssa ja ”kaikenmaailman” virukset ovat liikkeellä. Minä kuulun jo siihen ikäluokkaan, että otan mielelläni vastaan influessarokotteen kun sitä tarjotaan. Ja viime syksynä otin myös koronarokotteen (en enää tiedä kuinka mones oli) ja myös pneumokokkirokotteen, koska olen riskiryhmää.

Kyllä, olen tietoinen rokotteiden mahdollisista riskeistä, mutta tiedän myös riskin sairaustumisen mahdollisuudesta. Tässä ajassa liikkuu paljon erilaisia salaliittoteorioita puolesta ja vastaan, että ellei ole hereillä, menee helposti oma ajatus hakoteille. Onneksi olen hereillä ja varsin tietoinen, ainakin vielä.

Tänä päivänä eri medioissa muuten kirjoitetaan paljon erilaisista sairauksista, usein saa lukea julkkisten sairaustumisista ja menehtymisistä ja helposti alkaa miettimään omia oireita ja tuntemuksiaan. Kyllä, minä helposti ”tunnistan” itsessäni monia oireita ja  sairauksia, mutta jos ne olisivat kaikki totta, olisin jo ollut jonkin aikaa kuolleena.

Myös perimässä kannamme  sairauksia, jotka saattavat puhjeta juuri silloin, kun sitä vähiten odotamme. Merkillistä sinällään, minä olen tähän asti välttynyt aika monilta perinnöllisiltä sairauksilta (diabetes, sydän- ja verisuonitaudit, keliakia), enkä todellakaan ole mikään terveysintoilija enkä varmasti liiku niin paljon kuin pitäisi. Ja tuskin noilta em. sukurasitteilta välttämättä säästyisi, vaikka miten olisikin urheiluhullu.

Julkisuudessa puhutaan myös erilaisista traumaperäisistä sairauksista, joita ihminen saattaa kantaa vuosikaudet osin tietämättään, kunnes joku tapahtuma ns. katkaisee kamelin selän. Kun ihmiselle tulee ikää tarpeeksi, ja ehtii miettimään enemmän mm. lapsuuden ja nuoruuden kokemuksia, myös monet ikävyydet tulee mieleen. Tällä erää en palaa kuitenkaan näihin kokemuksiin, vaikka kerrottavaa olisi vaikka kuinka paljon. Enkä myöskään tiedä, onko tämä blogi oikea foorumi siihen.

 

 

Mietin, että mitä tänään kirjoittaisin. Facebook (jossa enää en juurikaan ole mukana, enkä varsinkaan kirjoita) kysyi aina ensimmäiseksi, että mitä mietit. Kysymys toki houkuttaa ihmisen kirjoittamaan ainakin  jotain ja se, jos mikään, koukuttaa – ja tähän koko FB.n idea oikeastaan perustuu.

Kannattaa katsoa Areenasta dokumentti otsikolla Tekniikan titaatit – pimeä puoli, niin ymmärtää ainakin sen, mihin fb.n viestintä todellisuudessa nojaa: ”Facebookin perustaja Mark Zuckerberg haluaa esiintyä nörttinä perheenisänä, joka toivoo koko maailman olevan yhteydessä toisiinsa. Todellisuudessa Zuckerberg hallitsee maailmanlaajuisesti viestintää ja hänellä on enemmän valtaa kuin monilla maailman johtajilla. Onko tekniikan ihmelapsesta kasvanut häikäilemätön liikemies? ”

Kun itse taannoin katsoin ko. dokumentin, rajoitin heti ja tuntuvasti fb.n käyttöä, ja nykyään harkitsen todella tarkkaan, mitä sinne kirjoitan (jos ylipäätään on pakko sille alustalle kirjoittaa), enkä varsinkaan kirjoita mitään henkilökohtaista,  yhteystietoja yms. Mutta kuitenkin – en siis tyrmää fb.n käyttöä kokonaan – en itseltäni enkä tietenkään vaadi sitä muiltakaan, koska fb.n kautta jaetaan paljon tietoa, sellaistakin, jota ei näe mistään muualta. Kyllä, fb.llä on paikkansa nykypäivässä ja maailma ja koko tiedonvälitys tuntuisi oudolta ilman tätä alustaa.

Mutta sellaistakin toki mietin, että mitä tietoja meistä on jo kerätty ja tullaan edelleen keräämään ja miten noita tietoja käytetään hyväksi jonain päivänä. Voiko olla niin, että eräänä kauniina päivänä heräämme aivan toisenlaiseen todellisuuteen ja syynä (ehkä) tietoverkkojen kautta ohjelmoitu maailmanlaajuinen sekasorto? Tai mikä se sitten sillä hetkellä onkaan nimeltään?

Tai miten droonit eli Drone-lennokit vaikuttavat perusturvallisuuteemme ja mitä kaikkea ne voivat todellisuudessa tehtä kuvaamisen lisäksi? Me emme todellakaan tiedä kaikkea, ja tuskin niin edes halutaan, koska tieto on valtaa ja siihen perustuu aika moni asia tälläkin hetkellä.

Tänä päivänä turvallisuusympäristömme on todellakin muuttunut epävarmempaan suuntaan ja tietoa tarvitsemme päivä päivältä enemmän. Siksi myös fb (vaikka sitä edelle kritisoin) on tärkeä osa tiedonvälitystä monen muun kanavan ohella. Juuri epävarmuus aiheuttaa ihmiselle olotilan, joka on epävarmuutta, odotusta, jännittyneisyyttä, mutta johon ei voi oikeastaan vaikuttaa itse millään tavalla. Tiedän kyllä ihmisiä, joilla on aina reppu pakattuna valmiiksi ja pakoreitti kartoitettuna, mutta itse en aio näin toimia. Otan vastaan mitä tuleman pitää, enkä aio paeta missään olosuhteissa. Mitä minun pakenemiseni hyödyttäisi ketään, eikä varsinkaan itseäni tässä iässä?

Katso täältä dokkari Mark  Zuckerbergistä: https://areena.yle.fi/1-65462932

Matkailu avartaa, sanotaan ja toki olen samaa mieltä. Jopa pienelläkin matkalla, jossa irtaantuu arkikuplastaan, on merkityksensä ja maisemaa katsoo ikään kuin kauempaa. Myös kotia ajattelee matkan päästä ja kaiken näkee selvemmin. No, ehkäpä kotiutuessa näkee myös pölyhiukkaset ja muut lähdön jäljet, mutta mitä niistä.

Erämaa todellakin puhuttelee ihmistä tavalla, jota ei voi selittää. Pohjoinen pitää kokea itse: ruska, avaruus, tunturit, porot, hiljaisuus, liikahtamaton järven selkä ja kiireettömyys, joka alkaa viimeistään jostain Oulun ja Kuusamon välimaastossa kohdassa, jossa tapaa ensimmäiset porot keskellä tietä. Kenelläkään, eikä varsinkaan poroilla, ole kiire minnekään. Ja mihin ihmiselläkin olisi kiire siinä kohtaa? Ei todellakaan mihinkään.

Vaikka aurinko on vielä korkealla ja lämmittääkin, minulle syksy alkaa aina tästä kohtaa kalenterivuotta. Oikeastaan aina odotan punaisia pihlajanmarjoja ja ruskaa, ja pimeyttä ikkunan takana niin oudolta kuin se tuntuukin. Hämärä ja pimeys ovat osa kirjoitettua pohjoisten kansojen perimäämme ja olemme siihen sopeutuneet. Tai jotkut toki saattavat suorastaan kärsiä kaamoksesta. Onneksi on kirkasvalolamppuja markkinoilla, tosin en tiedä niiden tehokkuudesta mitään.

Oheisessa kuvassa näkyy kello, jota en juuri koskaan pidä ranteessani. Kellojen siirtämisestä en liioin muuten pidä. Siis viisareiden siirtämisestä, toki tykkään joskus ” möbeliseerata” ja siirtää seinäkellojen paikkaa, mutta että kesäaika ja talviaika?  Kuka sellaisenkin on keksinyt, että viisareita siirretään syksyin keväin tunti eteen ja tunti taakse? Jos ei muista suuntaa (sekoiltu on paljon aikanaan) niin kellon viisareita siirretään aina kesää kohti, mutta ei ihan vielä. Muutaman viikon kuluttua, kai?

 

 

 

 

 

 

 

Ei, minä en ole porilainen, mutta satakuntalainen kyllä ja erittäin monessa sukupolvessa sekä isän että äidin puolelta. Tunnistan kuitenkin tietynlaisen porilaisen luonteenlaadun itsessäni, enkä pidä sitä mitenkään outona tai erilaisena verrattuna muiden maakuntien ihmisiin ja luonteen erilaisiin piirteisiin, mutta jotkut saattavat pitää. Tämä tuli mieleeni nyt, kun luin kansanedustaja Anna Kontulan haastattelua. Häntä on viime päivinä haastateltu monissa yhteyksissä uuden kirjansa (Maria Pettersson: Leipää ja ruusuja, Atena 2025) tiimoilta ja veikkaan, että tänä syksynä kirja nousee myyntitilastojen kärkeen.

Kontulan kirjasta en halua (enkä voi) kirjoittaa nyt mitään, koska en ole sitä vielä lukenut. Voin kuitenkin kuvitella, että monen miehen (ja ehkäpä naisenkin) ”puntti saattaa tutista” näinä päivinä. Näihin en siis halua ottaa mitään kantaa, jokainen kirjoittaa mitä kirjoittaa ja miten parhaaksi näkee. En myöskään ota kantaa seksityöhön, jota Kontula on nuoruudessaan omien sanojensa mukaan tehnyt. Antaa kaikkien kukkien kukkia.

Olen lukenut Kontulasta kirjoitettuja erilaisia haastatteluja, kuten olen lukenut vuosia tätä ennenkin. Minua ei oikeastaan yllätä mikään niissäkään Kontulan elämänvaiheissa, joita hän nyt tuo esille. Olen arvostanut hänen työtään eduskunnassa erityisesti paperittomien maahanmuuttajien terveystarkastuksiin liittyen ja mieleeni on jäänyt vuosia sitten eduskunnan kyselytunnilla Kontulan esittämä kysymys suunnilleen näin: ”Herra ministeri. Onko teistä oikein, että raiskattu nainen, joka on tullut raskaaksi raiskauksen seurauksena, joutuu keräämään aborttirahat prostituutiolla?”

Niin, luin äskettäin jostain julkaisusta, että Porissa syntynyt Kontula oli saanut hiljattain jonkinasteisen autismikirjon diagnoosin, mutta sanoi, että hän piti epäsosiaalisia ominaisuuksiaan ”normaalina porilaisuutena”. Aika monet julkisuudenkin ihmiset nykyään diagnisoidaan ja monelta löytyy joko ADHD ja autismikirjon piirteitä. Ehkäpä näillä diagnooseilla halutaan selittää joitain käytöksen erityispiirteitä, mutta miksi kaikki sitten pitäisi selittää? Ja ketä/keitä varten?

 

 

 

Oletteko, hyvät lukijani, koskaan miettineet, miten meitä katsotaan, miten jokainen on ainakin joskus jonkun/joidenkin ihmisten katseiden kohteena joko tietoisesti tai tietämättään? Ja millaisia nuo katseet ovat: hyväksyviä, moittivia, ihailevia, kunnioittavia, vihamielisiä… Lista on varmaan loputon.

Erilaiset katseet tulivat nyt mieleeni, kun mediassa on puhuttu työelämän pahoinvoinnista ja miten monet sairastuvat esimerkiksi mielenterveysongelmiin juurikin tulehtuneiden henkilökemioiden vuoksi. Minulla on tähän ikään kokemuksia erilaisista työpaikoista ja voin kertoa, että jännitteitä on ollut, mutta mielenterveyteeni ne eivät ole vaikuttaneet. Toki arvostelevien, turhautuneiden ja jopa vihamielisten katseiden kohteena varmasti olin useinkin, mutta opin väistämään pahimmat ja keskittymään vain hyväksyviin katseisiin. Niitäkin onneksi oli.

Katseen voima on siis merkillinen. Lapsuudesta (josta ensimmäiset katseet kohtaa) muistan äidin katseen silloin, kun olin tehnyt tai käyttäytynyt väärin. Ja ”ihmisten aikana” piti olla nätisti ja pääasiallisesti hiljaa. Puhuminen ei ollut kiellettyä, mutta parempi oli olla puuttumatta vanhempien ihmisten asioihin. Sitten myöhemmin tuo sama katse saattoi olla häpeilevä, kun olin jostain asiasta ”väärää” mieltä ja kehtasin puhua siitä ääneen vieraiden läsnäollessa.

Niin, miten sitten itse katsomme lähimmäistämme? Katse voi kertoa kohteelleen paljonkin tai sitten ei mitään, riippuu vastaanottajan herkkyydestä ja värähtelystä. Kaikki luomisvoimat eivät kuitenkaan koskaan kohtaa ja moni elämän ohikulkija jättää vain heikon signaalin, jos sitäkään. Joskus voi taas tuntua, että mannerlaatat liikahtavat, vaikkapa vain Prisman kassalla tavallisena tiistaina asiakaskohtaamisessa.

Loppusyksystä muuten ilmestyy mielenkiintoinen kirja eli Kalle Mäenpään teos Katso ihmistä – poliisi pahan ja pyhän äärellä (Deadline Kustannus 2025):

”Poliisi, pappi ja terapeutti Kalle Mäenpää on nähnyt urallaan sekä ihmiselämän synkimmät varjot että kirkkaimmat valot. Tässä kirjassa hän kertoo mielenpainuvimmista kohtaamisistaan sekä niiden herättämistä tunteista ja ajatuksista. Mäenpää paljastaa meille maailman, joka on aivan edessämme mutta jota emme halua nähdä. Vaan onko meillä sittenkin toivoa? Kirjan rohkaiseva sanoma on, että meistä jokainen voi auttaa tekemään maailmasta paremman paikan. Katsomalla pimeyden läpi, katsomalla ihmistä.”

Tähän ei mitään lisättävää tällä erää.

 

 

Olen varmasti julkaisut oheisen kuvan jo aiemminkin, ehkä täällä, ehkäpä jossain muualla, mutta taas tämä kukka ansaitsee tulla mainituksi. Paitsi, että kultapallo on komea ja kaunis, mutta samalla työteliäs varsinkin kukinta-aikaan. Nimittäin sade on sen pahin vihollinen syystä, että silloin kaatuvat helposti eikä siihen auta muu kuin sakset eli leikkaaminen. Siksi minulla ämpärit kovassa käytössä juuri tähän aikaan. Mutta kultapallot valaisevat hienosti keltaisella kukkaloistollaan hämyisän syysillan ja ovat siksi kauneimmillaan juurikin silloin, samoin kuin pilvisenä päivänä. Kuten juuri nyt.

Todellakin, syksy tuli tänä vuonna jokseenkin yllättäen ja ainakaan minä en ole edes huomannut, milloin varjot alkoivat pitenemään toden teolla. Ihmisen elämääkin on usein ainakin kirjallisuudessa verrattu luontoon ja vuodenkiertoon: kun varjot pitenevät, kun kesä kääntyy, elämää iltaruskon aikaan, elämän illassa tai iltapäivän auringossa.

Meitä ihmisiä kun on ns. moneen junaan, moni ei välttämättä tunnusta vanhenemistaan ja haluaa toimia samalla tavalla kuin nuoruuden parhaina päivinä välittämättä kolotuksista, vaivoista ja jäsenten jäykkyydestä. No, kukin taaplaa tyylillään, mutta se onkin juuri se tärkein. Siis tyyli. Tottakai on tärkeää pitää oma tyylinsä ikääntyneenäkin, mutta sitäkin voi hieman loiventaa tai muokata, jos niin haluaa.

Liikunta muuten on tärkeää aina, mutta erityisesti ikääntyneenä. Minä en ole siinä suhteessa todellakaan mikään malliesimerkki, koska minun liikkumiseni on nykyään pääsääntöisesti hyötyliikuntaa. Mutta olen minä joskus liikkunut, olen nimittäin suunnistanut nuoruudessani, osallistuin jopa Jukolan viestiin pariinkin otteeseen. Ja toki noihin kilpailuihin piti myös treenata eli juoksin säännöllisesti 10-20 kilometrin lenkkejä. Eikä tuntunut missään. Mutta todellakin noista ajoista on vuosia vierinyt melkoisesti ja tänään hämmästelen, että miten ihmeessä pystyin ja kykenin. Ah nuoruus!

”Minä seisoin rannalla nuoruutein, missä kerran kaarnaveneitä tein”… (V. A. Koskenniemi)

 

 

 

 

 

 

 

Maaseudun vanhat tiet ja polut, joita ennen kuljettiin useimmiten jalan, veivät usein talojen pihoista ja jopa ihan ”kuistin edestä”. Eikä kukaan ollut moksistaan, ei talojen asukkaat eivätkä kulkijat. Mutta kokeileppa samaa tässä ajassa. Pahimmassa tapauksessa voisi saada jopa tuomion kotirauhan rikkomisesta tms.

Tämä tuli mieleeni, kun näin Kiikoisten Faceryhmässä erään vanhan talon kuvan, jonka pihan halki kuljimme kauan sitten äitini kanssa ompelijalle vaatteita ”pruvvaamaan”, kuten silloin sanottiin. Silloin kuljettiin usein metsäpolkuja ”oikoseen”, kun oikea maantie saattoi kiertää useita kilometrejä enemmän. Ja tietenkin nuo oikotiet kiersivät talojen pihoista, koska olivat alunperin karjan muovaamia reittejä navetoista niityille ja pelloille.

Tuo ompelijalle vievä polku on jäänyt syvälle muistoihini, koska kohtasin kerran polulla vihaisen ukkometson. Oli siis kevät ja metsot soitimella. Minä olin noin 5-vuotias ja hyppelin polkua eteenpäin jonkinmatkaa äitiäni edellä. Kunnes jähmetyin kauhusta paikalleni ja näin suuren linnun siivet levällään juoksevan kohti. Muistan linnun punaisen kidan ja terävän nokan, jolla yritti nokkia minua kaulaan. Äiti ei ollut onneksi kovin kaukana ja ajoi linnun tiehensä, mutta pelkäsin lintuja pitkään, pelkään vähäsen jopa vieläkin.

Vielä polkuihin ja teihin palatakseni, maaseudulla on puhekielessä sanonta ”siinä on vanha karttatie”, kun joku valittaa, että miksi tuosta tai tästä joku kulkee omien maiden läpi. Siis ilmeisesti monet polut ovat merkitty aikoinaan karttaan ja sitä ei pysty maanomistaja torppaamaan noin vaan, vaikka tie/polku kulkisikin liian läheltä pihaa. Toki karttateitä voidaan muuttaa ja etsiä sovittelemalla vaihtoehtoisia reittejä, mutta itse omistamillani mailla Kiikoisissa en halua niin tehdä. Tykkään, että kaikki on kuin vuosisatoja sitten ja pelloille kuljetaan samasta kohtaa kuin 1800-luvun alussa. Ei ihan pihasta, mutta melkein.

Toki ymmärrän nykypäivää tässäkin asiassa ja ettei uusia taloja edes sijoiteta suinpäin esimerkiksi vanhoille karttateille tai muinaisjäännösten sijaintipaikoille. Meillä on onneksi hyvä lupajärjestelmä, joka kartoittaa nämä asiat tarkoin. Mutta kaikkea ei välttämättä tiedetä etukäteen ja yllätyksiä voi tulla kaivauksien yhteydessä. Mutta ihan kaikkea ei tarvitsekaan tietää, elämä on yllättävää monella tapaa.

 

 

 

Tässä joku päivä jäin pohtimaan painetun paperisen kirjan merkitystä ja arvoa tässä ajassamme. Ai mistä syystä? No esimerkiksi siksi, kun tässä oman lähialueeni erään liikkeen ulko-oven edustalla on käytetyistä ikkunoista rakennettu ”kierrätyskirjakaappi”, jonne jokainen voi tuoda ja viedä kirjoja niin halutessaan. Todella hieno ja kätevä idea sinällään, mutta itse ajattelen kirjan arvoa aivan toisesta näkökulmasta.

Kirjojen kierrätys on toki parempi ratkaisu kuin niiden tuhoaminen. Olen sellaistakin nähnyt joskus, kun roskalavalle lensi muuton yhteydessä kirja jos toinenkin. Netissä saattaa nähdä erilaisia askarteluvinkkejä, kun kirjan sivuja taitellaan ja käännellään taiteellisen vaikutelman saavuttamiseksi erilaisiin tarkoituksiin joulukoristeeksi, ikkunaan, seinälle, veitsitelineeksi jne.

Itsekin kirjoja kirjoittaneena ja julkaisseena tuo edellä mainitsemani kirjojen tuhoaminen tekee minut suorastaan pahoinvoivaksi. Tähänkö todellakin ollaan tultu? Vielä muutamia vuosikymmeniä sitten kirja oli arvossaan ja niiden kirjoittajia pidettiin niinikään arvostettuina ihmisinä. Kirjailijan ammatti oli rankattu varsin korkealle ammattien joukossa ja kirjailijoiden mielipiteillä oli iso merkitys koko yhteiskunnassa.

Mutta miten onkaan tänään? On totta, että äänikirjoja on kätevä kuunnella, kun samalla voi tehdä esimerkiksi käsitöitä. On totta, että e-kirja mahtuu vaikka puhelimeen ja se on helppo ottaa esille missä vaan: junassa, bussissa, lääkäriin jonottaessa, mihin tahansa jonottaessa. On varmasti totta, että minua nuorempi sukupolvi ajattelee kirjoista erilaisesti, kun asunnoissa ei ole enää edes hyllyjä kirjoja varten.

Mutta onneksi joku vielä kirjoittaa ja julkaisee oikeita vanhan ajan kirjoja, varmasti niillä on lukijansa ja itsekin niitä toki luen. Mutta tuskin itse julkaisen enää mitään ainakaan paperisena kirjana (paitsi ehkä pieniä painoksia lähipiirin käyttöön), vaikka kirjoitankin suhteellisen paljon edelleen. Kuten viimekertaisessa blogitekstissäni taisin mainita, minun kannattanee pysytellä vain näissä blogeissa. Ja sitä paitsi, näistä sähköisistä sivuista on huono tehdä veitsitelineitä tai väännellä joulukoristeita, eikä tätä voi heittää myöskään roskalavalle, ellei heitä koko konetta saman tien.

Mutta kirjoittaapa ja julkaisee sitten miten itse kukin tykkää, on aina parasta ajatella  kuten Johnny:  ”Tärkeintä on, ettei ote kirpoa liaanista” – Johnny Weissmuller (Tarzanin näyttelijä)

 

 

 

Olen tiedostoja siivotessani lukenut sieltä täältä aiemmin kirjoittamiani tekstejä viimeiseltä kymmeneltä vuodelta ja pohdin nyt, että kannattaako minun oikeastaan enää kirjoittaa yhtään mitään?  Olenko jo tähän mennessä kirjoittanut kaiken oleellisimman ja että tuottaako aivoni enää mitään merkityksellistä kirjoitettavaa?

No, kuten varmaan olen jo aiemmin kirjoittanut, ajattelen kirjoittamalla ja jos joku näitä tuotoksiani vielä lukee, niin vielä parempi. Kyllä, tiedän toki, että teitä lukijoita on suhteellisen runsaasti ja monet pitävät tyylistäni kirjoittaa vaikeistakin asioista asiallisesti. Tämä on kyllä totta, monet kirjoittajat nimittäin syyllistyvät ylilyönteihin ja se on ongelmallista aina. Täytyy muistaa, että näitä blogitekstejä (ylipäätään nettiin kirjoitettuja tekstejä) ei saa koskaan pois, jos vaikka niin haluaisikin.

Tiedämme. että joidenkin poliitikkojen vuosikymmeniä vanhoja tekstejä kaivellaan ja julkaistaan erilaisissa medioissa ikään kuin henkilön uusina ajatuksina jostain tämän päivän asiasta. Selitteleminen on tuossa tilanteessa jokseenkin turhaa, koska kukaan – ei varsinkaan poliittinen vastapuoli – halua ymmärtää kirjoittajan ajan, henkisen kasvun ja merkityksen muutosta suhteessa nykypäivään. Minä tuskin tavallisena tallaajana joudun koskaan tuollaisiin tilanteisiin muutenkaan, vielä vähemmän kirjoittamiseni vuoksi. Mutta tarkkana aion olla joka tapauksessa.

 ”Meille jää aina Pariisi”. Näihin kuuluisiin sanoihin päättyy hieno takavuosien klassikkoelokuva Casablanca (1942), joka on yksi lempielokuvistani. Onneksi on Areena, josta voi katsella näitä menneiden aikojen helmiä, koska tällaisia suurien tunteiden ja tunnelmien elokuvia ei enää osata tehdä, ei ainakaan minun mielestäni.

Ei, minä en vielä aio kirjoittaa viimeisiä sanoja, vaikka tuossa alussa pohdinkin kirjoittamisen motiiveja. Minä varmasti kirjoitan niin kauan kuin elän, tai ainakin niin kauan kuin pystyn.

 

Olen viime päivinä hieman siivoillut nurkkia. Ei, en huoneita vaan tietokoneeni uumenia, jonne on todellakin kertynyt kaikenlaista tärkeää ja vähemmän tärkeää. Jos nämä kaikki olisivat paperisina pinoina, en osaa edes kuvitella niiden määrää. No, toki osa olisi jo poltettu ajat sitten tai viskattu paperinkeräykseen. Joutavaa ja turhaa tekstiä on todellakin runsaasti, mutta myös säilyttämisen arvoista, ainakin omasta mielestäni.

Siis olen kirjoittanut vuosikausia blogia ja koska julkaisualustat ovat aika ajoin muuttuneet mikä mistäkin syystä, niillä kulloinkin julkaistut kirjoituksetkin ovat tietysti hävinneet. Tai olisivat hävinneet, ellen olisi niitä ymmärtänyt aikoinaan kopioida omiin tiedostoihini koneelle ja tikulle. Näin ollen päätin kiinnittää nuo vanhemmatkin tekstini tälle sivustolle luettavaksi, ken vaan niitä haluaa lukea. Ja miksei haluaisi, onhan kyseessä hämeenkyröläistä vanhustyön kulttuuri/sosiaalihistoriaa ruohonjuuritasolta kuvattuna sellaisena, kun minä sen olen nähnyt ja kokenut.

Niin, ja olen kuvaillut teksteissäni myös päiväkeskus Aurinkorinteen synnyn ja siihen liittyvät monet koukerot. On sanottava, että aikaa siihenkin meni ja tupakkia, mutta kai se oli sen arvoista? Siis sitä kysyn nyt, kun viime keväänä koko Aurinkorinteen kohtalo näytti olevan vaakalaudalla, tai niin ainakin olen täältä etäämmältä ymmärtänyt?

Vaikka nuo vanhat blogit ovatkin jo tässä luettavissa (katso sivun vasen reunapalkki), sivuston asettelussa on vielä hieman ongelmia eli linkit ja kuvat eivät enää avaudu ja kappaleet ovat hieman oudosti. Yritän järjestellä ja poistaa turhia linkkejä, parannella kappaleita paremmin luettavaan kuntoon, mutta tiedoston koon vuoksi siihen menee jonkin verran aikaa.

Mutta mitä siitä, mitä se aika loppujen lopuksi on? Ainakin viimeiset kymmenen vuotta ovat menneet yhdessä hujauksessa, tämän huomaan juurikin noista vanhemmista blogiteksteistäni, joita juutuin myös itse lukemaan ja ihmettelemään: ai, miksiköhän olen kirjoittanut tästä tai tuosta asiasta juuri noin? Miksi olen käyttänyt juuri näitä sanoja kuvaamaan jotain tiettyä tapahtumaa?

Kuitenkin pääasiassa nuo tekstit ovat varsin mielenkiintoista ajankuvaa toimintaympäristöstä, josta ei äkkiseltään luulisi löytyvän paljonkaan mitään kerrottavaa. Ketä nyt vanhustyö kiinnostaisi? Minua kiinnosti ja kiinnostaa edelleen, mutta nyt hieman erilaisessa kontekstissa. Elämä on.

Satuin katsomaan Areenasta joku päivä (tai oikeastaan taisi olla eräs helteinen iltayö) todella mielenkiintoisen dokumentin ihmisistä, joiden aivojen erilaisuus teki heistä työmarkkinoiden näkökulmasta ainutlaatuisia. Siis kyseessä on autismin kirjolla olevista ihmisistä, joiden erilainen lahjakkuus verrattuna ns. normaaleihin ihmisiin vaikutti jopa epätodelliselta. Miten muuten ihmisen normaalius määritellään, kuka meistä oikeastaan on normaali?

Joka tapauksessa tämä tanskalainen dokkari käsitteli aihetta monipuolisesti ja humaanilla tavalla. Miten moni ihminen on jäänyt esimerkiksi työelämän ulkopuolelle sosiaalisen erilaisuutensa vuoksi, kun ei ole ymmärretty henkilön toisenlaisia kykyjä, kuten esimerkiksi erityislahjakkuutta  matemaattisissa tehtävissä?

Huomioitavaa dokumentissa on oivallus siitä, että sen sijaan, että yhteiskunta yrittää muokata ns. erilaiset oppijat tiettyyn kategoriaan, yrittäisimme muokata työelämää niin, että siellä olisi tilaa ja mahdollisuuksia erilaisille ihmisille. Tämä on todellakin kehittämisen arvoinen idea esimerkiksi meillä Suomessa, jossa väestö vanhenee ja työelämään siirtyy aina vaan vähemmän ihmisiä suhteessa vanhuksiin (huoltosuhde).

Ja kuinka paljon nuoria jää tänä päivänä kokonaan työelämän ja koulutuksen ulkopuolelle? Käsittääkseni puhutaan kymmenistä tuhansista nuorista ja työikäisistä, jotka kärsivät esimerkiksi mielenterveysongelmista. Pitäisiköhän tutkia, kuinka moni oikeastaan lukeutuu mielenterveyspotilaisiin? Ja kuinka moni elää autismin kirjolla, joka ominaisuus  luokitellaan usein helposti mielenterveysongelmiksi syystä, että ihmisellä saattaa olla erilainen sosiaalinen normisto?

Todellakin, tämä yhteiskunta suosii ulospäinsuuntautuneita ihmisiä ja luonteita, jotka tulevat kaikkien kanssa toimeen ja jotka ovat kuin kalat vedessä missä tahansa liikkuvatkin. Kyllä, heitä tarvitaan, mutta myös ihmisiä, joiden erityislaatuiset kyvyt saattavat ratkaista suuria, jopa maailmanlaajuisia ongelmia kädenkäänteessä, kun vain annamme heille mahdollisuuden. Miksi emme niin tekisi?

Dokumentti katsottavissa täältä: Piilotetut kyvyt

Näinä kuumina heinäkuun lopun päivinä tulee pohtineeksi kaikenlaista. Esimerkiksi sitä, että kutistaako jatkuva yli +30 helle ihmisen aivoja? Googlasin tietoa tästä ja todellakin monien lähteiden mukaan ihmisen aivot eivät toimi normaalisti jatkuvassa kuumuudessa. Tosin monet muut seikat ns. kutistavat aivoja mm. tupakointi, liiallinen alkoholin käyttö, stressi, univaje, diabetes, kohonnut verenpaine jne. Ilmeisesti nämä kaikki tekijät yhdessä vaikuttaa aivoihin epäsuotuisasti niin, että mm. väkivaltarikollisuus lisääntyy erityisesti pitkinä hellejaksoina.

Todennäköisesti myös terve harkintakyky pettää liian korkeissa lämpötiloissa ja  ihminen saattaa toimia oudosti. En tiedä, johtuuko viimepäivien liian monet hukkumistapaukset juuri aivojen kutistumisesta ja harkintakyvyn lamaantumisesta, mutta itse kyllä näen siinä yhteyttä. Lasten hukkumistapaukset jopa särkee sydäntäni, ja koska minulla on siitä jopa omakohtainen kokemus 5-vuotiaana. No en ihan hukkunut, mutta lähellä oli, ellei veljeni (silloin 9-vuotias) olisi ymmärtänyt vetää minut hiuksista joesta ylös.

Hukkumiskokemus ei kuitenkaan jättänyt suuria traumoja, mutta johonkin kehomuistiin se on jäänyt, koska kaikki lihakseni jännittyy aina veden äärellä ja erityisesti tumma vesi tuntuu pelottavalta. Pystyn kyllä menemään avoveteen uimaan (ainakin kastautumaan), mutta se ei ole mukavaa, ei edes näillä helteillä ja siksi virkistäydyin mieluimmin turvallisesti kylmän suihkun alla.

Oheinen kuva tuli eteeni jostain netin syövereistä ja muistin, miten eräs entinen esimies (nainen) usein toivotteli jo puolen viikon aikoihin hyvät viikoloput. Ilmeisesti hän ”eli” vain viikonlopuille tai hänellä oli jotain muuta elämänhallinnan ongelmia. Tämä tästä. Eläkkeelle jäätyäni en ole juuri uhrannut ajatustakaan entiselle työelämälle. Miksi niin tekisinkään?

No niin, onneksi nyt on vaihteeksi pilvinen päivä, vaikka lämmintä silti. Tämä kesä saattaa jäädä aikakirjoihin ennätyskuumana ajanjaksona, vaikka todennäköisesti kuumuus vaan lisääntyy kesä toisensa jälkeen. Me ihmiskuntana varmasti keksimme vähitellen keinoja sietää lämpenevää ilmastoamme, mutta jo tällä hetkellä monet ihmiset (varsinkin vanhukset) ovat kuumissa asunnoissaan ilman viilennyslaitteita todella hätää kärsimässä. Toivotaan, etteivät ole ihan oman onnensa nojassa, kuten muutaman vuoden takaisessa Pariisissa, jossa helle tappoi satoja yksinäisiä vanhuksia päivässä ylikuumentuneisiin  asuntoihinsa aikana, jolloin omaiset lomailivat rannikolla.

Tähän ei mitään lisättävää tai pois otettavaa paitsi, että pidetään huolta lähimmäisistämme myös epätavallisina aikoina ja varsinkin silloin, kun oletetaan, että kaikki on hyvin. Aina ei todellakaan ole.

 

 

 

 

 

Millaisessa maailmassa me oikein elämme tänä päivänä? Onko meillä pian oikeutta kutsua itseämme edes ihmisiksi tilanteessa, kun Israel moukaroi Gazaa maan tasalle välittämättä rahtuakaan inhimillisestä kärsimyksestä? Kaikki humanitaarisen sivistyksen viimeisetkin tunnusmerkit katoavat vaiheessa, kun nälänhätää käytetään aseena. Mikä tässä kaikessa nyt mättää, kun mikään valtio muka ei voi tehdä mitään Gazan kansanmurhan uhrien auttamiseksi?

On todella hirveää katsella kuvia nälkään riutuvista lapsista ja äideistä, joiden silmistä näkee hädän totaalisen olemuksen kaikessa traagisuudessaan. Minulla itselläni ei riitä sanoja (eikä tietoa) kertomaan  Gazan katastrofaalisesta tilanteesta, mutta Maailmanpolitiikan arkipäivää– ohjelman toimittaja Paula Vilen tekee sen ammattitaidolla, tunteella ja selkokielellä niin, ettei kenellekään pitäisi jäädä epäselvyyttä Gazan järkyttävästä tilanteesta tänään, juuri tänään:

https://areena.yle.fi/1-75655767

Joku ehkä pitää helteistä, mutta minä olen toista maata. Pidän kyllä auringosta, mutta kaikella on rajansa, kun ei vaan pysty olemaan auringossa määräänsä enempää. Ja miksi pitäisikään, kun yhtäkaikki on vapaa olemaan esimerkiksi viileissä sisätiloissa ja vaikka lukea, tehdä käsitöitä tai katsella elokuvia tai…

Tai katsella ja kuunnella itse kuvaamiani videoita vuosien varrella. Kyllä, minulla on taltioituna mittava määrä  videoita, jotka kuvasin ollessani vielä työelämässä ikäihmisten päivätoiminnan ohjaajana päiväkeskus Aurinkorinteellä. Itse taidan olla mukana vain kahdessa taltioinnisssa, pääasiassa siis olin kuvaajana kulttuurituokioissa, jossa esiintyivät paikalliset (osa naapurikunnista) kulttuurivapaaehtoiset, joita silloin taisi olla kaikkiaan noin 80-90 henkilöä. Korostan, että nämä kaikki esiintyjät tekivät todella hienoa työtä ikäihmisten kulttuurikokemusten mahdollistajina, joka oli joka kerta todella kaikille – sekä kuulijalle että esiintyjälle – antoisa ja merkityksellinen tapahtuma.

Perustin taannoin oman Youtube-kanavan, jotta nämä hienot taltioinnit ovat kaikkien saatavilla ja kuunneltavissa. Kuvan ja äänen laatu vaihtelee, koska en ole ammattikuvaaja, mutta ajan henki ja tunnelma kuitenkin välittyy hienosti näistä taltioinneista. Vaikka kuvaustilanteista ei ole kovin pitkä aika, vain muutamia vuosia, ajan juoksemisen kyllä huomaa ainakin itse. Kuitenkin, kuten valokuvienkin kohdalla, aika myös jalostaa tunnelmat ja kietoo ihmiset, hetket ja kohtaamiset ikään kuin hopeareunuksiin.

Olkoon siis kuvaamani tallenteet kuin omanlaisensa ”Muistojen bulevardi”, jonka ainutlaatuisia tunnelmia en unohda koskaan. Tuskin moni muukaan, joka oli silloin mukana.

Pääset Youtube-kanavalleni tästä linkistä: Youtube-videot

Usein saa lukea eri julkaisuista, miten joku on saanut sielunrauhan esimerkiksi metsässä, meren rannalla, yksinäisyydessä,  korpimökissä tai missä milloinkin tavoittaa juuri tietynlaisen olotilan kiireettömyydessä ja rauhassa vastakohtana kaikelle tämän ajan melskeelle.

Sielunrauha ei tarvitse mitään merkillisiä krumeluureja sinällään, koska rauha tulee sisältäpäin. Ehkäpä parhaiten todellisen rauhan tavoittaa vasta eläkeläisenä, kun ei tarvitse suorittaa mitään yhteiskunnan vaatimia konkeloita, ei tarvitse pakosta lukea mitään asiapitoista (ellei halua), eikä tarvitse omaksua mitään sellaisia valmiuksia, mitä esimerkiksi omalla kohdallani oli – kaikella kunnioituksella – kuntapoliitikon rooli.

Todellakin kokousten, seminaarien ja yms. määrää on mahdoton laskea noina vuosina, mitä mukana olin politiikan saralla, mutta on sanottava myös, että se työ oli antoisaakin. Minulla oli paljon kavereita yli puoluerajojen vaikka olin/olenkin luonteeltani ns. yksinäinen susi, mutta en kuitenkaan lammasten vaatteissa. Omasta mielestäni sain valtuustovuosinani paljon hyviä asioita aikaiseksi, en tietenkään yksin, mutta olin mukana niitä päättämässä.

Toki, kun yhdestä roolista luopuu, usein tulee tilalle uusia, jos ei ole tarkkana. Nykyisin mottoni on, että ”aika aikaansa kutakin” eli ihmisen on luovuttava ajoissa tehtävistä, joiden suorittaminen tuntuu raskaalta, toisarvoiselta, jopa mahdottomalta. Luopuminen ei ole luovuttamista vaan minun mielestäni suurta viisautta itseään kohtaan hetkessä, kun maailmankaikkeus on puhunut.

Kyllä, jollain tavalla uskon, että universumilla on meille monasti asiaa, jos vain malttaisimme kuunnella enemmän. En kuitenkaan tiedä, onko meidän kohtalomme oikeasti ”kirjoitettu tähtiin”, mutta haluaisin uskoa niin. Elämässä tapahtuu kaikille vastoinkäymisiä, mutta aina on notkosta noustu, kuten sanotaan eräässä laulussa. Kun pitää katseensa pallossa, pääsee jo pitkälle, sanoisi jalkapallovalmentaja ja siinä piilee jopa kaiken tarkoitus.

Lopuksi paperisesta kalenteristani aforismi, jota voi jäädä itse kukin hetkeksi pohtimaan oli sitten mies tai nainen; ”Aikaisin ylös ja varhain vuoteeseen tekee miehestä terveen, rikkaan ja kuolleen”. – James Thurber

 

 

Kuulin joku päivä radiosta mietelauseena erään runon Charles Baudelairen (1821-1867) teoksesta Pariisin ikävä (1869). Kyseinen runo ei ollut minun mielestäni ”kaksinen”, mutta sain sytykkeen etsiä  omasta kirjahyllystäni Pariisin ikävä-teosta, jonka olen joskus ostanut antikvariaatista. En löytänyt, ehkäpä se tulee eteeni sitten joskus hyllyä siivotessani, ehkä ei, mutta eipä väliä: Baudelairen runous kun ei ole muutenkaan mieleeni, viinan ja oopiuminhuuruisia runojaan on jopa ikävä lukea.

Runous sinällään kiehtoo minua ja olen ajatellut myös itse kirjoittaa esimerkiksi proosarunoja. Mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Novellit ja esseet sujuvat ehkä paremmin, mutta ne ovat ainakin tässä vaiheessa aloittamista vaille valmiina.

Opiskeluaikoina kirjoitin paljon erilaisia esseitä ja tutkielmia, mutta niiden aihepiirit tietenkin liikkuivat kulloinkin opiskeltavassa aiheessa. Olen niitä kirjoituksia jossain kulttuurihistorian jutuissa julkaissutkin, mutta siitä on jo aikaa. Toki voisin joitakin artikkeleitani julkaista tälläkin sivustolla, mutta katson tilanteen eli osaanko niitä ladata sivustolle jne.

Tätä kirjoittaessani radiosta tulee eräs mieliohjelmani eli Riston Valinta, jota todellakin suosittelen lämpimästi jokaisen kuunneltavaksi. ”Yle Radio 1:ltä viikoittain kuuluva klassiseen musiikkiin erikoistunut ohjelma Riston Valinta on saavuttanut suuren suosion. Niinpä musiikki- ja kulttuuritoimittaja Risto Nordellin rauhallinen radioääni on monelle tuttu. Ortodoksisen kirkon jäsen Nordell on ollut kaksitoista vuotta, mutta on jo saavuttanut hyvin harvinaisen tunnustuksen: Suomessa vuonna 2023 vieraillut ekumeeninen patriarkka Bartolomeos myönsi Nordellille arkontin arvonimen (arkon).”

Tähän loppuun liitän hienon runon, joka tuli silmiini suomi100runoa.fi-sivustolta. Vaikka minulla itselläni ei ole koskaan ollut mummua (ovat kuolleet ennen kuin minä olen syntynyt), mummoista ja mammoista kertovat runot osuvat silti aina syvälle sieluuni.  Kuitenkin, vaikka omat mummut ovat ajat sitten kuolleet, tällä hetkellä jopa monien sukupolvien mummut, mammat ja pappat sekä heidän askareensa ovat jollain tavalla ”läsnä” omassa kotimuseossani Kiikoisissa: se on hiljaisuutta viileässä pirtissä keinutuolissa istuessani, se on oven saranan äänessä, porstuan lattialankkujen liikkeessä askelten alla ja sielunrauhassa, jota ei voi sanoin selittää.

Mummu

Ripustit ryijysi synnyinsijoille, yhdistit elämän monitavuiset langat. Kulunut mankeli, sävyisä atsalea.
Tuhannesti kierretyt pihapuut.
Turkoosi huivi, maukkaat lämpimäiset.
Täyttävä ja lohduttava syli. Käsi kädessä taitoit pitkän matkan. Kiitollisen mielen mutkien takana, siellä hento morsiushuntu kukkii jälleen.

(runo teoksesta Suomi100 www.suomi100.fi)

Tämä sivustoni on hieman oireillut viime aikoina. Ainakaan en ole päässyt kirjautumaan tänne moneen päivään, mutta oikeastaan en ole vaivannut päätäni sillä, koska aina tämä on avautunut ennemmin tai myöhemmin. Kuten nytkin.

Toki, jos joku/jotkut konnat ovat kaapanneet tilini, on tietenkin ikävä juttu. Oletan kuitenkin, että kyseessä on joku päivitysongelma, josta olen reklamoinut ylläpitoa saamatta kuitenkaan kyselyyni vielä mitään vastausta. Tosin lähetin postia tukeen vasta eilen, joten ehkäpä eivät vielä ole tarttuneet ongelmaan. Kuitenkin tämä sivusto avautui nyt ihan ongelmitta, joten katsotaan.

Olen myös harkinnut (jos tämä takkuileminen jatkuu) tehdä uudet kotisivut/blogin aivan uudelle alustalle, mutta kun ei viitsisi. Tämä alusta kun on helppo ja huoleton, vaikka todellakaan se ei sitä ollut aluksi. Kaikki vimpaimet tuntuivat käsittämättömiltä hallita ja osa on edelleenkin minulle täysin ”hebreaa”. Mutta olen kuitenkin selviytynyt.  Tosin en tiedä miten kauan, jos sivun takkuileminen jatkuu.

Ennen muuten oli sellainen oletus, että Suomi on heinäkuussa kiinni eli että ”kaikki” ovat lomalla, eivät vastaa puheluihin, sähköposteihin jne. Nykypäivänä tuskin on näin, paitsi Hämeenkyrössä kuulemma. Itse en ole ollut edes yrittämässä ketään kunnan viranhaltijoita kiinni, mutta eräs tuttavani kyllä: olen lomalla, en tiedä, koska olen sijainen, en tiedä asiasta mitään, ota yhteyttä henkilöön x, joka sitten vastaa samalla tavalla…

Tästä tulikin mieleeni eräs sosiologian alaan sisältyvä kirja, joka oli joskus tenttiaineistona eli Klaus Weckrothin teos X voi olla kuka tahansa. En muista enää tuosta kirjasta juuri mitään, mutta tentistä kyllä pääsin läpi. Nykyään muuten käytetään paljonkin ilmaisua kuka tahansa. Minusta siinä on jonkinlainen negatiivinen häivähdys, kuka oikeasti haluaa olla kuka tahansa?

No niin, ettei tämä pohdinta mene liian pitkälle ja liian syviin vesiin, on parempi lopettaa tämänkertainen kirjoittaminen tällä erää tähän. Seuraavalla kerralla lisää.

”Tuollainen sinäkin olit tuhat vuotta sitten.”  – Tove Jansson, Tuu-tikki

 

 

 

 

Tällä hetkellä maassamme vietetään monenlaisia suvipäiviä. Ensimmäisenä tulee mieleeni vanhoillislestadiolaisten suvipäivät, joka tapahtuma on jo väkimäärältään melkoinen samoin kuin äskettäin Karkussa vietetty evankelisluterilaisten vastaava tapahtuma. Ilmeisesti uskon ikivanha sanoma vetää ihmisiä puoleensa enemmän kuin ennen, joka on toisaalta ymmärrettävää näinä epävarmoina ja levottomina aikoina.

Lapsuuteni ja nuoruuteni kesinä ei juuri käyty em. seuroissa, eikä oikeastaan käyty juuri missään, paitsi joissakin naapureissa ja sukulaisissa pikaisesti ”ehtookylässä”. Siis ei ehditty, karja piti hoitaa, lehmät lypsää, pellot piti niittää ja pistellä heiniä seipäille, kuttuja ja lampaita piti vahtia, vasikoita juottaa, kitkeä kasvimaata, kastella ja harventaa…

En muista lapsuudestani ainuttakaan matkaa, ainakaan yön yli ei oltu koskaan missään. Jos jossain kauempana (esimerkiksi Tampereella) käytiin, asiana oli sukulaisen hautajaiset. Turhaan ei siis pidemmälle menty ja olihan se tietysti myös rahakysymys vaatimattomassa agraarikulttuurissa kun elettiin.

Loma sellaisena kuin se nykyään ymmärretään ei kuulunut edes sanavarastoon, ja jos joku entinen kyläläinen poikkesi ja kertoi olevansa lomalla, ihmettelin, että mitä se sellainen on. Vasta ollessani työelämässä kesäloma tuli ajankohtaiseksi, mutta silloinkaan ei ollut tapana lähteä mihinkään pidempään reissuun.

Vaikka olen myöhempinä aikoina (aikuisena) reissannutkin jonkin verran, ei se ole ollut minulle mitenkään suuri asia sinällään. Toki monilla matkoilla olen nähnyt ja kokenut monia merkityksellisiä asioita, joita on aina joskus kiva muistella. Valokuvista minua katselee hymyilevä nuori nainen esimerkiksi Gizan vuosituhantisilla pyramideilla, Intian auringon alla tai Berliinin monikulttuurisessa yössä. Minäkö se todella olen?

Kuitenkin kaikista parhaiten olen viihtynyt nykytermillä sanoitettuna ”omassa kuplassani” ja nykyään vaan enemmän ja enemmän viihdyn paitsi yksinäisyydessä myös ydinperheen parissa. Onko se viisautta vai vanhenemista, ehkä molempia yhdessä? Aika aikaansa kutakin.

”Olet nuori vain kerran. Sen jälkeen sinun on keksittävä toinen selitys.” – Billy Arthur

 

 

 

Suomalainen keskikesä on toisinaan myös tällainen eli viileähkö, mutta onneksi ei sentään sada, ainakaan tällä hetkellä. Viileästä säästä johtuen monet lomailijat suuntaavatkin nyt etelän lämpöön äkkilähdöillä tai millä tahansa lähdöillä, jotta edes hetken voivat nauttia auringosta lomallaan.

Itse en ainakaan muista, että olisin koskaan lähtenut kesällä etelään, mutta pohjoiseen on joskus tullut lähdettyä. Eräässä albumissa minusta on kuvakin jäämeren rannalta villapusero päällä eli oheisen kuvan tunnelmia siellä ei todellakaan ollut, eikä tarvinnutkaan. Toki etelässäkin olen joskus ihoani kärventänyt minäkin, joka ajatus nykyään jopa hirvittää. Onneksi nykyisin on hyvät suojavoiteet ja tietoisuus auringon vaaroista lisääntynyt.

Ilmasto on selvästi kuumentunut muutamassa vuosikymmenessä. Kannattaa katsoa Areenasta saksalaisdokumentti Tappava helle (2024): ”Eurooppa on maailman nopeimmin lämpenevä maanosa. Ohjelmassa perehdytään vaarallisen korkeiden lämpötilojen haittoihin ja niiden torjuntaan. Miten ihmiskunta voi varautua yhä kuumempiin sääolosuhteisiin?” https://areena.yle.fi/1-71642981

Olkaamme siis vaan tyytyväisiä täällä Suomessa vallitseviin säätiloihin. Helle todellakin on ihmiskunnalle vaarallinen ja jo nyt maapallolla on kuumuuden vuoksi asumiskelvottomia alueita. Jos tämä planeettamme lämpenee edelleen tätä vauhtia, todennäköisesti meille Suomeenkin on  jopa lähivuosikymmenien aikana odotettavissa ilmastopakolaisia. Ainakin Intiassa ilmastopakolaisuus on jo joillakin alueilla todellisuutta, ja kuten tiedämme, siellä väkiluku on aivan toista kuin Suomessa.

Saattaa siis olla, että hetken kuluttua Suomi nähdään ulkomailla erittäin houkuttelevana maana myös ilmaston näkökulmasta. Ja mikä ettei, onhan meillä maaseudulla paljon tyhjiä taloja ja asumattomia tiloja ikään kuin odottamassa uutta aikaa. Toki syksyn ja talven pimeys vastakohtana kesän huikaisevalle valoisuudelle on oma lukunsa. Me olemme siihen sopeutuneet ja jopa odotamme vuodenaikojen vaihtelua, minä ainakin.

Mutta nyt iloitaan valosta ja kesästä, viileämmästäkin, eikö vaan?

 

 

Varmaan moni muistaa takavuosien suositun tv-sarjan Francon jälkeen, joka tuli nyt mieleeni, kun ajattelin kirjoittaa elämästä Titon (äskettäin edesmenneen koiramme) jälkeen. Seurasin muuten tuota Francon aikaa satunnaisesti, koska pidän eurooppalaisista tuotannoista enemmän kuin amerikkalaisista hapatuksista.

Toki kesällä ei tule juuri katseltua muuta kuin yötöntä yötä, joka on meillä vertaansa vailla oleva lyhyt aika vuodenkierrossa. F. E. Sillanpään sanoin: ”Mitään suviyötä pohjolassa tuskin onkaan, on vain viipyvä, viipyessään hiukan himmenevä ehtoo, mutta siinä himmeydessäkin on tuo sanalla sanomaton kirkastuksensa. Se on suviyön aavistus, joka lähenee.” (Ihmiset suviyössä, 1934)

Niin, elämä Titon (2013-2025) jälkeen soljuu toki eteenpäin, mutta joka päivä huomaa, että joku tärkeä on todellakin poissa.  Äänet, joita kuvittelee kuulevansa edelleen, kuten kynnen äänet lattialla, kuorsaus sohvalta, juomisen äänet vesikipolla, ja hännän innostunut rummutus ja usein luulee jopa näkevänsä ruskean vilahduksen pihan pusikossa.

Onneksi tyttären Max-koira käy usein ja on välillä pidempiäkin jaksoja hoidossa. Max suree myös koirakaveriaan, se on selvästi alakuloinen ja vaisu toisin kuin ”päällikön” aikana, kun sai huolettomasti mennä Titon kannoilla ja olla sen lempeä ”alamainen” kaikessa. Maxista (4 v.) tuli tavallaan aikuinen koira yhdessä yössä ja tietynlainen pentumaisuus katosi Titon mukana pois.

Vielä emme ole saaneet krematoriosta Titon tuhkaa, jonka ajattelimme ripotella kotipihan tammen alle. Ehkäpä sen jälkeen suurin suru hälvenee, vaikka toki näitä asioita on myös ajateltava järjellä: maasta sinä olet tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman…

Mutta nyt toivotan kaikille lukijoilleni hyvää keskikesän juhlaa! Ihmetellään valoisuutta 1970- luvun hienon laulun sanoin: ….mikä on se maa, jossa voi katsella yötöntä yötä..

 

Sataa sataa ropisee. Juuri tällainen keveä kesäsade virvoittaa luontoa kaikista parhaiten toisin kuin joku ukkoskuuro, joka lähestulkoon tuhoaa ainakin herkät kesäkukat, jos ovat jo ehtineet puhjeta kukkaan. Eräs ystäväni kerran kertoikin, että aina kun pionit avautuvat täyteen  kukkaan, tulee kaatosade. Mutta sateen jälkeen tulee pouta tai joku muu sää, kesä on kuitenkin täällä, juuri nyt parhaimmillaan.

Radiossa tulee parhaillaan joku keskusteluohjelma. Taidan laittaa sen nyt kiinni, kun siellä nauraa käkätetään vitseille, joita tuskin monikaan kuuntelija ei täysin ymmärrä. Minä en ainakaan, vaikka en toki muutenkaan (syntyperäisenä jurona satakuntalaisena) ymmärrä kaikkia  (huonoja tai liian monimutkaisia) vitsejä ja hyviä vitsejä kuulee harvoin. Toki olen muodon vuoksi oppinut ainakin hymyilemään kaikille vitseille, jos niitä joku haluaa seurassa kertoa.

Niin, jäin pohtimaan, että mitä kaikkea ihminen tekeekään ”muodon vuoksi” tai ”tavan vuoksi” tai minkä tahansa sosiaalisen normiston ja käyttäytymissääntöjen vuoksi? Opituista säännöistä ei oikeastaan voi paljon poiketa, ettei tule määritellyksi jotenkin poikkeavana yksilönä. Nykyään puhutaan maskaamisesta, jolla tarkoitetaan juurikin ns. normaalia opittua käytöstä neuropsykiatristen (nepsy) ihmisisten käytöksessä, joilla on useinkin suuria vaikeuksia keskittymisessä ja vuorovaikutuksessa.

Maskaaminen on varmasti raskasta, jos sitä ”naamiota” joutuu käyttämään pitkään ja kaikkialla. Eihän kaikkien ihmisten tarvitse olla samanlaisia, käyttäytyä, puhua ja kirjoittaa samalla tavalla. Meitä ihmisiä toki halutaan jo varhaiskasvatuksessa työntää samaan putkeen, jotta kehittyisimme kaikki samanlaisiksi yhteiskunnan jäseniksi. Eihän siinä ole mitään väärää, mutta pitäisi ymmärtää myös erilaisiksi lokeroituja ihmisiä, koska heillä saattaa olla toisenlaisia, opittuja normeja järisyttäviä kykyjä muuttaa maailmaa.

Ja muutosta todellakin tämä maailma tarvitsee. Emme ole sodassa, mutta emme elä myöskään rauhan aikaa sellaisena kuin olemme sen oppineet ymmärtämään. On kai elettävä päivä kerrallaan: ”Päivä vain ja hetki kerrallansa…” oli äitini lempivirsi ja usein itsekin sitä laulan mielelläni ja miksipä ei.

”Älä unohda että vain kuolleet kalat uivat virran mukana” (Malcolm Muggeridge)

 

 

 

 

 

 

 

Kirjoitin jo edellisessä blogipäivityksessäni Tito-koiramme tilanteesta. Sairaus oli pahanlaatuinen, eikä lääkkeet enää tehonneet. Tito siirtyi eräänä sateisena kesäkuun aamuna koirien sateenkaarisillalle rauhallisesti ja tyynesti.

Tito syntyi Saksassa 12 vuotta sitten ja oli koirien aatelia sanan varsinaisessa merkityksessä, Tito oli synnynnäinen alfauros ja säilytti asemansa  ihan viimeisiin päiviinsä, jolloin ilves sattui kävelemään kotipihan poikki. Tito havaitsi tunkeutujan ikkunasta ja todennäköisesti olisi puolustanut reviiriään vielä kolmijalkaisenakin, jos vaan olisi ulos päässyt.

Tito oli luonteeltaan ehdoton, ei pelännyt mitään eikä ketään. Ei perääntynyt askeltakaan, oli sitten kyse millaisesta ja minkäkokoisesta eläimestä tahansa. Sama päti ihmisiin, vaikka heitä (täysin vieraita) ei juuri pihaan asti eksynyt. Ja jos eksyi, pysähtyi välittömästi, kun Tito suoritti ”ruumiintarkastuksen”, joka varmasti tuntui vieraasta pelottavalta. Muuten ei Tito ollut paha tai vihamielinen, hän vaan oli koira ja siinä tehtävässä ainutlaatuinen.

Tito oli siis metsästyskoira, mutta minulle hän oli henkivartija ja lemmikki, joka tykkäsi paijaamisesta ja rapsutuksista, kuten varmaan kaikki koirat. En koskaan unohda sen ruskeita silmiä ja katsetta, joka ymmärsi kaiken. Tito osasi lukea ihmisen mielialoja, lohdutti suruissa ja iloitsi aina kotiinpaluusta häntä heiluen ja joku esine (kenkä) suussa (noutajalle ominainen piirre).

Yritin tähän loppuun etsiä sopivaa muistorunoa Titolle. En löytänyt ainuttakaan, joka olisi ollut lähellekään sopiva tai tarpeeksi olemustaan kuvaileva. Siksi vaan omin sanoin jäähyväiset: Kiitos Sinulle Tito huikeista yhteisistä vuosista, kiitos ehdottomasta rakkaudestasi, jonka kuvaamiseen ei ole olemassa sanoja. Nyt ikävä on suuri, mutta iloitsen siitä, että synnyit, elit ja olit juuri meidän perheenjäsenenä kaikki elämäsi vuodet.  Emme unohda sinua koskaan.

 

 

 

Tänään monet lapset ja nuoret valmistuvat opinahjoistaan ja itsellenikin päivä tuo mieleen monia  muistoja koulun kevätjuhlista, vaikkakin mitään erityistä ei ole jäänyt mieleen.  Olin koulukiusattu lapsi ja ehkä siksi nuo ajat pienessä maaseudun kyläkoulussa ovat mielessäni edelleen kovin sumuisia. En saanut kuitenkaan kiusaamisesta kovin isoja traumoja, mutta en myöskään unohda sitä aikaa koskaan.

Tietenkin aikuisena yliopiston valmistumisjuhla Turussa on jäänyt mieleen täysin erilaisena kokemuksena, joka tosin oli talviaikaan, mutta silti: juhlan arvokkuus oli aivan omaa luokkaansa ja minulle erityisen tärkeä siksi, koska tein opintojen eteen valtavasti töitä eli oli todellakin minulle iso saavutus, vuosien ja vuosien pitkäjänteisen ja vaiheikkaan työn lopputulos.

Omien lasten kevätjuhlat tietty oli aina tapahtuma, johon oli merkityksellistä osallistua ja aistia tunnelmia suvivirrestä todistuksiin ja kukituksiin sekä tietysti riemukkaaseen lomatunnelmaan, joka oli kai se suurin juttu talven puurtamisen jälkeen. Todellakin, lasten riemua on aina kiva seurata, sen on aitoa ja todellista ja tapahtuu hetkessä. Ja tänään seuraan lastenlasteni päiväkodin, eskarin ja koulun päättäjäisiä, jotka nekin ovat tietenkin suuria  tapahtumia.

Mutta tummia sävyjäkin liittyy tämänkertaiseen kirjoitukseeni siksi, että saksalainen henkivartijani Tito (12 v.) siirtynee lähiaikoina koirien sateenkaarisillalle. Menneellä viikolla itkin lähtöään jo kertaalleen, mutta se palasikin eläinlääkäristä elossa, mutta vahvasti lääkittynä. Oikea etujalka ”ranteen” kohdalta kipeä ja turvonnut, ehkä luusyöpä, ehkä kulumaa, ehkä… Jos kipu ei hellitä lääkityksestä huolimatta, eutanasia on ainoa vaihtoehto.

Titolla (saksanseisoja) on metsästyskoiraksi varsin korkea ikä ja on elänyt  pitempään kuin meillä yksikään seisoja tätä ennen. En antaisi Titoa vieläkään pois, mutta ikävää on katsoa sen kivuliasta ontumista, siksi on parempi päästää irti. Mutta vielä ihan ei ole aika, vielä se tulee iloisesti häntää heiluttaen vastaan ja katselee ruskeilla silmillään arkisia touhujani. Ja todellakin hoitaa edelleen henkivartijan tehtävää vaivoistaan huolimatta.

Kirjoitin alussa, etten saanut suuria traumoja koulukiusaamisesta. Se ei taida olla ihan totta, mutta en halua kertoa siitä enempää juuri nyt.  Se ei ole sen arvoista.

”Anna anteeksi vihamiehillesi, mutta pane nimet muistiin” (John F. Kennedy)

 

 

 

Mitä tyhjyys tarkoittaa? En osaa vastata tuohon, koska se voi tarkoittaa eri ihmisille erilaisia asioita. Minulle esimerkiksi tänään kalenterin sivuja selatessani tyhjyys näyttäytyy pelkästään positiivisena asiana: ei ainuttakaan merkintää, mihinkään ei ole pakko lähteä, kukaan ei odota minua missään.

Näin ei tietenkään ole aina ollut, perheellisen ruuhkavuodet,  työelämä, yhteiskunnallinen aktivismi, harrastustoiminta ja omaishoitajuus ovat edelleen kirkkaana muistoissani, mutta ei mitenkään ahdistavasti. Kai se on niin, että ihminen tekee elämällään sen, mitä hänen pitää tehdäkin. En tiedä, onko se joku ”ennaltamääräämisoppi” vai mitä lie, mutta tässä kohtaa tulee mieleeni Max Weberin klassikkoteos vuodelta 1905 eli Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki. Teos on edelleen taloussosiologian ja yleisen sosiologian perusteos, eikä aika – edes tämä digiaika – ole sen ydinsanomaa mitenkään haalistanut:

”Teoksessa Weber tarkastelee kapitalismin henkistä (eettistä) pohjaa. Hän katsoo, että kapitalismin syntyyn on vaikuttanut kalvinismin ennaltamääräämisoppi, jonka mukaan taivaaseen pääsyyn ei voi itse vaikuttaa. Kalvinistit tarvitsivat varmuuden pelastumisestaan, joten he ajattelivat, että maallinen menestys on osoitus kuulumisesta pelastuvien joukkoon. Weberin mukaan se osaltaan synnytti taloudellisen järjestelmän, joka myöhemmin jatkoi olemassaoloaan uskonnosta irronneena. Weber ei toisaalta tarkoita, että kalvinismi olisi ollut välttämätön kapitalismin syntymisen pohja, vaan sanoo, että kapitalismi olisi ilman kalvinismia syntynyt jossain muussa muodossa”.

Tyhjyydestä tulee mieleen myös ns. valkoisen paperin sydrooma eli kun pitäisi kirjoittaa jotain, mitään ei tule  mieleen, ei kertakaikkiaan mitään. Ehkäpä tämä on yleisempää meillä dyslektikoilla (lukihäiriö), mutta varmasti jokaisella joskus tulee eteen tällainen tilanne. Minun lukihäiriöni on lievä, mutta on aikoinaan tuottanut jonkin verran ongelmia varsinkin, kun sitä ei menneinä aikoina edes tunnistettu. Silloin dyslektiani aiheutti sanoittamatonta tyhjyyttä ja toiseuden tunteita, vaikkakin tämän kaikenolen ymmärtänyt vasta paljon myöhemmin.

Tänä päivänä en juuri mieti puutteitani ainakaan kirjoittamisen suhteen. Se tulee mikä tulee ja korjailen, jos virheitä huomaan. Aina ei voi huomata, ja siksi on vaan parempi hyväksyä keskeneräisyytensä ja siirtyä eteenpäin. Mitäpä muutakaan.

Maailmassa ei ole koskaan järjestystä,
eilen oli liian kuuma ja nyt on liian märkää.
– Hemuli, Tove Jansson

 

Olen syntynyt veden äärellä eli pienen joen rannalla ja usein (muualla asuessa) kaipaan juuri joen tuoksua, verkkaista virtausta ja eläimiä, joihin lasken mm. majavat, saukot ja linnuston, joita varsinkin keväällä on liikkeellä runsaasti. Vesilintujen elämää on mukava seurata ja pidän erityisesti telkistä, jotka laskeutuvat veteen kuin pienet lentokoneet ja pesivät niille vartavasten rakennetuissa pöntöissä joen rannalla, jossa niitä ei mikään näytä häiritsevän.

Telkkä eli sotka mainittiin jo Kalevalassa: ”Maailma syntyi sotkan munasta” eli sotka teki pesänsä Ilmattaren polvelle ja laski kuusi kultaista ja yhden rautaisen munan. Munat särkyivät mereen ja niistä syntyi maa, taivas, pilvet, kuu, tähdet ja aurinko.  Minusta tämä syntytarina on hieno, jopa lohdullinen ja monella tapaa sopiva meille pohjoisen ihmisille, joille nuo mystiset kertomukset ovat osa minuuttamme ja hallaista olemustamme.

Kalevalan tarinat ja yleensäkin pohjoisten kansojen tarusto ei ole syntynyt tyhjästä. Niissä voi aistia menneisyyden, mutta myös nykyisyyden, ehkäpä tulevaakin, jos antaa mielikuvitukselleen vapaat horisontit ”nähdä” enemmän ja laajemmin kuin vain tämä päivä.

Toiset meistä muuten näkevät enemmän kuin muut. Muistan miten nuorena ihmisenä näin syksyn pimeällä  taivaalla merkillisiä valoja, kuin suuria erivärisiä palloja limittäin ja lomittain eikä mitään ääniä kuitenkaan kuulunut. Pyysin vanhempiani katsomaan niitä myös, mutta eivät tulleet, kun sattui joku naapurin mies olemaan käymässä juuri silloin. Myöhemmin isäni sanoi, että ”olivat varmaan venäläisiä säähavaintopalloja”, mutta äitini sanoi, että ”ei niitä kaikille näytetä”. En tiedä mitä hän oikeastaan tarkoitti, mutta en sen jälkeen ole vastaavia valopalloja taivaalla nähnyt.

Elämässä tapahtuu paljonkin järjellä selittämättömiä asioita. Minusta kaikkea ei tarvitse yrittää selittää, joku osa meistä voi aina jäädä hämärän rajamaille, selittämättömään, koska juuri siinä piilee se suuri elämän tarkoitus ja perimmäinen kysymys: olemme ihmisiä, mutta mitä muuta me olemme?

”Tilaisuus koputtaa vain kerran”. (kiinalainen sananlasku).

 

 

 

Tai sään puolesta ei juuri nyt tunnu kovin ihanalta, vaikka jossain kukkivat jo kirsikkapuut ja varhaisimmat kevätkukat. Vihreyttäkin jo näkyy maisemassa jonkin verran ja valon määrä vaan lisääntyy lisääntymistään. Mitä siitä, vaikka paikoitellen taivaalta tulee vettä ja lunta vuorotellen, kevät on kuitenkin täällä. Kevät.

Tämä blogini oli muuten hetken aikaa poissa käytöstä ja syy ei ollut minussa, ihme kyllä. Joku/jotkut konnat kaiketi kaappasivat tilini, mutta kun havaitsivat sen varsin ”köykäiseksi”, palauttivat. Niin siinä täytyi käydä, koska olen ymmärtänyt, että nuo kaappaajat kalastavat näistä mm. tärkeitä salasanoja, pankkitilin tunnuksia, tilinumeroita ja näiltä sivuiltani niitä ei todellakaan löydy.

Toki tämä läppärini on jo vanha ja todennäköisesti suojaukset yms. vanhentuneet, eli on varmasti siksi hyvää riistaa nettihyökkäyksille. Mutta en ole ollut siitä edes huolestunut, koska käytän tätä rakkinetta ainoastaan tämän blogin kirjoittamiseen. Mutta ehkäpä vien tämän varmuuden vuoksi Antille (kaikki hämeenkyröläiset tietävät kenestä Antista on kyse) tarkistettavaksi, ellen sitten heitä tällä  ”vesilintua” ja hanki uutta konetta. Katsotaan.

Se on muuten varsin outo tunne, kun huomaa sometilin kaapatuksi. Tulee miettineeksi kaikkea mahdollista ja mahdotontakin, että onko todella kaikki elämän tärkeät jutut turvassa ja jos ei ole, mitä sitten tapahtuu? On parempi olla ajattelematta, mutta on myös oltava todella tarkkana kaikessa, mitä somen ihmeellisessä maailmassa tekee. Oleellisinta on myös, ettei tee kiireellä mitään klikkauksia puoleen eikä toiseen, koska juuri kiireen tuntua konnat käyttävät hyväkseen.

Puhelinmyyntiin pätee sama keino. Usein he kysyvätkin aluksi, että ”onko hetki aikaa” ja minä aina vastaan, että vaikka koko päivä, mutta en osta enkä myy, joten tämä tästä. Onneksi eivät enää juurikaan soita.

Tähän loppuun taas kalenterini mietelause, jolla voisin puhutella vaikka noita somen konnia: ”Diplomaatti on henkilö, joka toivottaa sinut helvettiin niin tyylikkäästi, että itse asiassa jäät odottamaan matkaa”. (Cassie Stunnet)

 

 

 

 

Varmasti monet lukijoistani tietävätkin, että olen harrastanut musiikkia lähes koko ikäni ja pääasiassa olen soittanut saksofonia soittokunnissa, pidemmän ajan Kyröskosken vpk.n soittokunnassa. Aloitin Kiikoisten soittokunnassa 1975 eli jo 50 vuotta on mennyt kuin hujauksessa ”suu messingillä” ja matka vaan jatkuu – tosin en tiedä miten pitkään, mutta sen näkee sitten. Päivä kerrallaan…

Oheisessa kuvassa parin vuoden takaa soitan eräässä  lasten kulttuuritapahtumassa  nokkahuilua, joka on kiva ja leikkisä soitin ja ”sukua” saksofonille eli jokainen fonisti varmasti hallitsee myös nokkahuilun ainakin jollain tavalla. Aiemmin (vuosikymmeniä sitten) soitin hetken aikaa myös klarinettia, joka on sittemmin jäänyt kaappiin pölyttymään, mutta ehkäpä sille joskus käyttöä löytyy. Katsotaan.

Musiikki on ollut eräs tärkeä osa-alue koko tähänastisessa elämässäni. Toki se on paljon vaatinutkin, jos asiaa niin ajattelee, mutta kannattaa olla ajattelematta. Todellakin 50 vuoteen mahtuu paljon erilaisia keikkoja, keikkamatkoja ja vaikka mitä sattumuksia, jotka ovat jääneet muistiin eräänlaiseksi ääni- ja kuvakavalkaadiksi, jota on mukava muistella yksin ja porukalla. En kirjoita tähän mitään yksittäistä juttua tai sattumusta, koska ne eivät välttämättä avaudu lukijalle toivotulla tavalla eli pysyköön ne vain sisäpiirijuttuina.  Elämä on.

Niin, paitsi tuuttausta, olen myös tuunannut eli tykkään tehdä esimerkiksi vaatteiden tuunausta. Koska nykyisin en viitsi enää käydä juurikaan vaateostoksilla, hyödynnän oman vaatekaappini sisältöä luovasti eli saksin ja ompelen kolttuja uuteen kuosiin. Miksi en tekisi niin, koska hyvää materiaalia on jäänyt aiemmin pienelle käytölle ja kangas on kuitenkin laadukasta. Ompelukonekin minulla on jonkinlainen, vaikka tykkään ommella paljon käsin riippuen kankaan laadusta.

Tänä päivänä muuten suuri määrä vaatejätettä menee suoraan kaatopaikoille, joka on harmillista. Vaatteen elinkaari on todella lyhyt ja jätteen määrä vaan lisääntyy. Mattojen raaka-aineeksi (matonkuteiksi) ei taida enää juuri kukaan käytöstä poistuneita vaatteitaan leikata, kuten ennen oli tapana. Muunmuassa äitini teki niin ja myös kutoi mattoja 1800-luvun alun kangaspuilla, jotka vieläkin ovat tallella. Ja niitä mattojakin on tallella ja käytössä edelleen. Näissä vaatteen elinkaari on ollut pitkä ja niin pitää ollakin.

Tähän loppuun ikuisia, mutta ajankohtaisia ajatuksia: ”Poliitikot ovat pinnistäneet kekseliäisyytensä äärimmilleen pystyäkseen löytämään uusia verotuskohteita”. (Sokrates)

 

 

 

 

Ankeriaat ovat muuten varsin mielenkiintoisia ja mystisiä kaloja. Ne syntyvät Sargassomerellä, käyvät vaeltamassa kaukana pohjoisen makeissa vesissä ja lopulta palaavat takaisin  Sargassolle lisääntymään ja kuolemaan.

Moni varmaan kysyy nyt, että missä sellainen Sargassomeri sijaitsee? Voin kertoa (tarkistin asian Wikipediasta), että Sargassomeri on Pohjois-Atlantin osa Länsi-Intian, Bermudan ja Azorien saaristojen välissä ja käsittää suunnilleen 8.5 miljoonaa neliökilometriä. Sargassomeri on saanut nimensä sitä kiertävien merivirtojen rannikolta tuomista Sargassum-suvun levistä.

Ankeriaan massiivinen vaellusvietti on vertaansa vailla. Se muuttaa matkalla muotoaan monta kertaa ja muutos suolaisesta vedestä makeaan vesiin ja pieniin pohjoisen jokiin on monille kohtalokas, mutta useimmat selviytyvät.  Ankerias elää vaellusmatkallaan yksinäisyydessä jopa useita vuosikymmeniä. Meressä se saattaa uida jopa 1000.n metrin syvyydessä ja kasvaa noin toista metriä pitkäksi käärmemäiseksi kalaksi. Ankeriaan mystistä suunnistustaitoa ei ole pystytty tähän mennessä selittämään. Ei kaikkea edes tarvitse selittää.

Miksi kirjoitan tänään ankeriaista? En tiedä, ehkäpä vertaan ankeriaan elämää ihmisen vaellukseen maan päällä, koska ei siinä loppujenlopuksi kovin paljon ole eroavaisuutta. Eikä siitä ole edes kovin pitkä aika maailmanhistorian aikajanalla, kun joku alkueläin ( josta vähitellen muodostui ihminen) rantautui muinaisesta alkumerestä kuivalle maalle. Toiset meistä elävät ehkä tiedostamattaan ns. syvissä vesissä ja toiset pintaliitävät suvereenisti seuroista toiseen. Mutta matkalla olemme kaiken aikaa – kuten ankeriaat – ja kotia kohti.

No niin, vaalit tuli ja meni, mutta en halua niitä tämän enempää kommentoida. Kansa on puhunut ja pulinat pois. Aina joku voittaa ja aina joku häviää, mutta äänestysprosentti vaan pysyy liian matalana. Vain vähän yli puolet käyttää äänioikeuttaan, ja sen perusteella tehdään poliittisia johtopäätöksiä puoleen ja toiseen?

Jos saataisiin nettiäänestys toimimaan, tilanne voisi muuttua. Tai sitten ei. Täytyy muistaa, että äänestämättömyys on kuitenkin valinta siinä kuin äänestäminenkin ja se täytyy vaan hyväksyä. Minä ainakin hyväksyn.

 

 

 

 

Oletteko muuten koskaan ajatelleet, että mitä kohtaamamme eläimet ajattelevat meistä ihmisistä? Mitä esimerkiksi koira miettii, kun se katsoo sinua silmiään räpäyttämättä? Koiran omistajana voin kertoa, että todennäköisesti koiralla on silloin (tuijottaessaan tiiviisti silmiin) jotain tärkeää asiaa. Tai mitä ajattelee hirvi, kun se sattumalta eksyy ihmisen näköetäisyydelle ja pysähtyy hetkeksi tuijottamaan hievahtamatta suurilla silmillään?

Hirven katse on kuin katsoisi hetken ikuisuutta silmästä silmään, ohikiitävä historia ihmisen ja eläimen yhteiselosta aikojen alusta: ”me olemme täällä edelleen”. Kerran lapsena näin valkoisen hirven (tai oikeastaan se oli vaalean harmaa), joka oli pysähtynyt polulle, jota kuljin. Ja siinä se vaan seisoi tuijottaen minua, silloin pientä lasta. Ei, en pelännyt, ja hirvi lähti hetken kuluttua hiljakseen kävelemään syvemmälle metsään. Jo silloin ajattelin, että olikohan tällä erikoisella hirvellä jotain asiaa minulle?

Hirven tumma katse saattaa olla myös pelottavaa ainakin silloin, jos niitä on kokonainen lauma. Siitäkin on kokemusta ja silloin on peräännyttävä hitaasti, ihan vaan varmuuden vuoksi. Kauan sitten isoisäni nuorena miehenä joutui jopa kiipeämään puuhun, kun hirvet tulivat liian lähelle ja olivat vihaisia, mutta harvoin näin käy. Aina kannattaa kuitenkin olla varovainen.

Peurat ja kauriit myös pysähtyvät tuijottamaan ihmistä ja tuntuu, että niitä on nyt enemmän liikkeellä kuin tavallisesti. Peurat liikkuvat melkein samoin teillä kuin porot pohjoisessa eli autolla liikkuessa on oltava erityisen tarkkana.

Jos haluaa enemmän vaikka kuunnella ihmisen ja eläimen kohtaamisista, niin suosittelen Areenaa ja podcastia otsikolla Havaintoja ihmisestä. Todella mielenkiintoista kuunneltavaa päivien ratoksi: https://areena.yle.fi/podcastit/1-4362169

Entä havaintoja ihmisyydestä? Näin vaalien kynnyksellä tekee todellakin merkillisiä havaintoja ihmisistä ja ihmisyydestä. En ole kiertänyt vaalitoreilla havaintoja tekemässä (tunnen sen maailman ennestään), mutta media kyllä kertoo oleellisimman ja vaalitentit samoin. Todellakin, joskus tuntuu, että ihmisyys on kaukana silloin, kun valtaa tavoitellaan. Ja juuri vallasta on kysymys kaikissa vaaleissa, vaikka mitä väitettäisiin.

Vielä en ole käynyt äänestämässä, mutta aion kyllä käydä. Nukkuvien puolueessa en ole ollut koskaan.

Nyt päätin kirjoittaa valosta ja samalla kokeilla, osaanko liittää tähän tekstiini kuvan. Näköjään onnistuin! Aiemmin toki kirjoitin blogitekstini aina kuvan kanssa, mutta pitemmän päälle se kävi ongelmaksi. Ai miksikö? No monestakin syystä, mutta pääasiallisesti oli työlästä löytää juuri kyseiseen tekstiin sopiva kuva – ja siksi itse kirjoittaminenkin hidastui.

Kirjoittaminen (tai oikeastaan julkaiseminen) on hidastunut välillä monista eri syistä kuten esimerkiksi silloin, kun olin vielä työelämässä ja blogini aiheet liittyivät enemmän sosiokulttuuriseen työhöni ikäihmisten parissa. Ei, ei ikäihmiset olleet ongelma vaan kanssani työskentelevät pari lähihoitajaa, jotka eivät useinkaan pitäneet teksteistäni. En tiedä miksi, enkä tiedä myöskään, että mikä heillä oli suurin ongelma silloin, koska kuitenkin ylin johto oli varsin tyytyväinen kirjoituksiini ja kannustivat kirjoittamaan lisää. Ja niinhän minä tein.

Olen muuten kirjoittanut blogia jo vuosia, muistaakseni aloitin jonkinlaisen yritelmän jo vuonna 2008, mutta tosissani aloitin vuonna 2015. Kaikki tekstini ovat hyvässä tallessa ja osa kirjan muodossa muutamana painoksena perheen käyttöön. En siis täysin luota tähän digimaailmaan, jossa teksti voi hävitä äkkiä tai sitten se säilyy ikuisuuksia. Siksi kirjoittamisessa pitää olla erittäin tarkkana monellakin tapaa.

Blogin kirjoittaminen sopii toisille ja toisille taas ei. Minusta lyhyt teksti löytää aina paikkansa ja kun niistä lyhyistäkin kirjoituksista syntyy ajan oloon pitkä teksti, kokonainen kirja tai kirjoja. Samaan tapaan syntyy pöytäliina pienistä virkatuista neliöistä tai kudotuista neliöistä lämmin torkkupeitto. Tässä kohtaa tulee mieleeni eräs rakennustyömaa, jossa vierailija kävi ja kysyi ensimmäiseltä kohtaamaltaan työntekijältä, että ”mitä sinä teet?” Tämä vastasi, että ”siirrän tiiliä kärryillä kohdasta A kohtaan B”. Sitten samainen vierailija kysyi toiselta samoin tiiliä siirtävältä henkilöltä saman kysymyksen ja tämä vastasikin: ”minä rakennan katedraalia”.

Mutta nyt pitää lopettaa tämä pohdinta ja lähteä ulos nauttimaan aurinkoisesta päivästä ja kukkamaan pienistä vihreistä aluista. Kevät!

Eräänä sumuisena päivänä selasin Areenan tarjontaa ja huomasin siellä mielenkiintoisen dokumentin eli säveltäjä Kaija Saariahon (1952-2023) elämästä ja musiikista kertova dokkari Universumin kaiut. En varsinaisesti ole nykymusiikin ystävä, mutta tämä kyllä hieman muutti käsitystäni ja ymmärrystä säveltämiseen ja erityisesti säveltämiseen naisena tässä ajassa.

Kaija Saariahon elämäntyö oli pääasiassa vastatuuleen puskemista, vaikka hän saavuttikin monia kansainvälisiä palkintoja ja tunnustuksia. Nuorena naisena säveltäjän opinnot 1970-1980-lukujen Suomessa tuskin oli sitä, mitä hän alunperin ajatteli, mutta vasta Pariisissa hän löysi oman polkunsa, myös miehen rinnalleen sekä kaksi yhteistä lasta.

Tässä dokumentissa – joka siis todella kannattaa katsoa, vaikkei nykymusiikki kovasti kiinnostaisikaan – on silmiinpistävää Kaija Saariahon lempeys, pitkämielisyys ja rakentava yhteistyö orkesterien, kuorojen ja myös laulajaoppilaiden kesken. Vaikka sairaudet jo heikensivät olemusta merkittävästi, hän silti jaksoi kuunnella ja ohjata oppilaitaan. Myös omat aikuiset lapset työskentelevät nykyään musiikin parissa ja heidän yhteistyönsä Kaija-äidin kanssa on kaunista kokea. Kaija Saariahon elämäntyö on siis hyvissä käsissä ja musiikkinsa mystisyys vaan korostuu uuden sukupolven voimin.

Koskettavaa oli myös Saariahon pojan Aleksi Barriere (ohjaaja-dramaturgi) kertomana, miten Kaija-äiti rakasti Andrei Tarkovskin legendaarista scifielokuvaa Solaris v.1972, joka perustuu Stanislaw Lemin romaaniin ja kertoo psykologista, joka lähetetään kaukaista planeettaa kiertävälle avaruusasemalle, jolla ihmisen ajatukset ja muistot tuntuvat ruumiillistuvan. Itsekin muistan tämän elokuvan ja sen kiireettömyyden ja omanlaisensa kerronnan katsoa maailmaa ikäänkuin toisena, avaruudesta käsin. Myös muistojen käsitteleminen sai uuden ulottuvuuden. Solaris pitää jokaisen nähdä ja kokea, sitä ei voi selittää.

No niin, jälleen näin kauniina keväisenä päivänä ajattelen liian suuria ajatuksia, mutta ei mahda mitään. Viime öinä muuten onkin kannattanut tiirailla taivaalle ja katsella universumin ohella revontulien leikkiä ja myös tähtiä, jotka vilkuttavat aina kauniisti monissa väreissä. Mielikuvituksessani joskus ajattelen, että juuri tuolla tähtien takana ovat kaikki edesmenneet omaiseni. Mutta se on vain mielikuva, lohdullinen toki.

”Emme tarvitse uusia maailmoja, tarvitsemme peilejä”. (Andrei Tarkovski)

Universumin kaiut- Kaija Saariahon musiikki

Olen vakaasti päättänyt jo monena keväänä, etten hanki enää uusia kukkia, siemeniä, juurakoita, koska entisissäkin on tekemistä ihan riittävästi. Ja jälleen äskettäin tein uuden perennatilauksen! Mutta pysyttelen järkevänä ja tilasin kukkia, joita on nopea istuttaa ja helppo hoitaa. Tai sen näkee sitten. Kuitenkin pihatöissä on oma viehätyksensä ja kun suhtautuu siihen kiireettömästi ja rennosti ajatuksella, että ”mikään ei ole tärkeämpää kuin puutarhan hoito. Eikä sekään ole niin kovin tärkeää”.

Koska tämä kevät on vaalikevät (ei enää minulle henkilökohtaisesti), on mielenkiintoista seurata sivusta paitsi ehdokkaina olevia henkilöitä että vaaliteemoja. Jälleen keskiössä näyttää olevan sotepalvelut ja erityisesti vanhustenhoito, kuten monasti vaaleissa. Joku ikäihminen kerran sanoikin, että ”tulispa taas vaalit, että vanhuksellakin olisi ystäviä”.

Sanonta ”kauempaa näkee tarkemmin” pitää muuten todellakin paikkansa. Olen elämässäni kääntänyt uuden lehden eli siirtynyt sivuun monista tehtävistä, joissa aiemmin olin mukana kuten esimerkiksi kuntapoltiikka. Olin 15 vuotta mukana päättämässä monista tärkeistä asioista. Usein äänestin toisin kuin oma ryhmäni, koska minulle oli vaikeaa toimia vastoin omia arvojani. Toki joissakin asioissa olin samanmielinen (kuin ryhmäni), mutta yleisesti ottaen olin oman tieni kulkija – ja se tuotti tietenkin sisäisiä jännitteitä yms. Kaiken kaikkiaan politiikka on vaikea laji ihmiselle, joka ei ole ns. laumasielu, vaan ajattelee ihan itse omilla aivoillaan.

Minun oli siis aika monestakin syystä jättää ”pelikenttä” nuoremmille ja seurata tilannetta etäältä. Kaikki universumin tähdet olivat oikeassa asennossa muutokselle, joka oli kohdallani myös välttämätön. Kaikella on aikansa maan päällä.

Niin, uusia alkuja omassa elämässäni on ehdottomasti sukututkimus, joka ei ole ”tutkimusta” sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan lähinnä sukulinjojen seuraamista vuosisatojen taakse. Todennäköisesti tekoälyllä on suuri merkitys tässä (en osaa kertoa miten), koska olen pystynyt seuraamaan omia juuriani jopa 1000-luvulle! Miten merkillistä onkaan ihmisen vaellus historian saatossa ja miten lyhyt yhden ihmisen aika siinä kuvastossa.

Kevät taitaa tulla tänä vuonna aikaisin. Tai useasti on ollut niin, ettei kevättä ole ollenkaan, vaan kesä helteineen kiilaa roimasti etuajassa. Ilmasto siis oikuttelee ja varmasti ilmaston lämpeneminen yleisellä tasolla vaikuttaa tältä, kuten nopeasti vaihtuvat säätilat muutenkin.

Myrskyt ainakin ovat lisääntyneet jopa minunkin muistihistoriassa ja tähän liittyen nyt tulevana keväänä on tehtävä eräs kipeä ratkaisu lapsuudenkotini maisemassa. Eli on kaadettava minulle rakas kotikuusi, joka on todennäköisesti ainakin 150 vuotta vanha, noin 30 metriä korkea, kaunis ja tuuheakasvuinen. Kovalla tuulella heijausliike on monta metriä ja puuvanhus uhkaa kaatuessaan (tai katketessaan) kaatua rakennuksien päälle. Jos näin käy, on melkoinen työ korjata vahingot, parempi siis ”katsoa kuin katua”, vaikka minulle päätös on vaikea.

Onneksi sillä tontilla on monia muita isoja puita, jotka edelleen varjostavat mukavasti vanhaa tonttia ja kaunista jokitörmää. Haluan, että nyt kaadettavasta puusta jätetään kanto ikään kuin istuimeksi, josta voin katsella joen virtausta ja fundeerata kaiken katoavaisuutta.

Fundeeraus (ajatteleminen) onkin tärkeää ainakin minulle ja viime aikoina olen myös kirjoittanut. Sain nimittäin tehtäväksi kirjoittaa muutama sivu julkaisuun, joka ilmestyy nyt kevään korvalla. Teos (julkaisu) liittyy musiikkiin ja siksi minun on tavallaan helppo kirjoittaa, koska aihe on perin tuttu. Silti en voi välttyä fundeeraamiselta, koska en halua päästää käsistäni huonoa tekstiä, en itseni, en lukijan enkä varsinkaan kirjoittamisen kohteen vuoksi.

Mutta onneksi kirjoitustyö on jo loppusuoralla ja ”maata näkyvissä” siitäkin syystä. Vaikka kirjoittaminen sinällään on mukavaa, nykyisin se vaatii enemmän teetä ja jaloittelua – siinä järjestyksessä. Olen myös iän mukana tullut vaativammaksi ja metsästän kirjoitusvirheitäni entistä kiihkeämmin. Lievä lukihäiriöni tekee kuitenkin tehtävänsä ja tarkastukseen menee aina vaan enemmän aikaa. Onneksi minulla on aikaa.

Vertaan kirjoittamista musiikkiin: molemmat tarvitsevat onnistuakseen rytmin ja oikean soundin, ja kuten musiikissa, myös tekstin pitää ”swengata”, jotta jälki on luontevaa, sujuvaa ja helppolukuista. Karisma syntyy itsekseen jos on syntyäkseen. Sitä ei voi luoda väkisin, ei musiikkiin eikä kirjoittamiseen.

Näillä eteenpäin.

Hetken mietin, että mitä kirjoittaisin näin kauniina ja kirkkaana kevään päivänä. Ehkäpä minulla on geeneissä hieman melankolinen pohjavire jo valmiiksi sisäänkirjoitettuna, mutta en anna sen häiritä, varsinkaan tänään. Mutta tosiasia kuitenkin on, etten ole mikään kansakunnan naurattaja luonteeltani, vaikka jonkinlaisen huumorin (huonon) toki itsessäni tunnistan.

Näinä aikoina huomaa kaikesta, että vaalit ovat tulossa. Eikä siinä mitään, mutta kunhan säästytään ylilyönneltä, joita mediassa joskus ilmenee. Äskettäin luin erään lehden yleisökirjoitusta, jossa kirjoittaja oli sitä mieltä, että eläkeläiset ja seniorikansalaiset voisivat jo jättäytyä asettumasta ehdolle ainakin kunnanvaltuustojen vaaleissa. Toisaalta olen samaa mieltä tai ainakin niin, että annettaisiin nuorille ja työikäisille enemmän mahdollisuuksia vaikuttamiseen. Tosin en tiedä miten voidaan lain mukaan evätä kenenkään oikeus asettua ehdolle, vaikka olisi ikää jo mittarissa miten paljon tahansa.

Turvallisuus on myös puhuttanut viime päivinä ja näin pienen ihmisen näkökulmasta katsoen maailma (Eurooppa) näyttää jopa turvattomalta ainakin mitä tulee suurvaltapolitiikkaan. Sota Ukrainassa tulisi saada loppumaan, mutta millä ehdoilla rauha rakennetaan, on jo toinen juttu. Toivottavasti kuitenkin järjetön viha saataisiin loppumaan mahdollisimman pian. En pysty edes ajattelemaan sodan uhreja, heidän perheitään ja kaikkea ikävää, jota siihen liittyy. Selvää kuitenkin on, että taas yksi sukupolvi (varsinkin lapset ja nuoret) on menetetty ja sodan traumat siirtyvät monen sukupolven yli kauas tulevaisuuteen. Näin on ollut aina ennenkin.

No niin, en sitten pysytellyt tässä(kään) tekstissäni kovin valoisissa tunnelmissa. Parempi kuitenkin kirjoittaa siitä, mikä normaalisti mieleen tulee, koska ns. väkisin teemassa pysyminen ja siitä kirjoittaminen on perin työlästä. Juurikin kirjoittamisen vapaus on syynä siihen, miksi ylipäätään kirjoitan tätä blogia. Toki on ollut aikoja (työelämässä), jolloin minun kirjoittamistani yritettiin rajoittaa, mutta en pystynyt muuttumaan, enkä myöskään halunnut.

Tämä tästä. Valoa kohti.

Käsityötä väkertäessä on kiva samalla kuunnella erilaisia medioita. Radion Yle 1 on minulla aina auki, koska olen huomannut sen sopivan minulle parhaiten: musiikkia, ajankohtaisia keskusteluja ja uutisia sopivassa suhteessa. Areenasta kuuntelen mm. podcasteja silloin tällöin ja toki seuraan joitakin tv-sarjoja. Tv.n puolelta kun jotain yrittää katsoa, harmittaa ne alituiset ja pitkät mainokset, jotka ovat todella turhauttavaa. Mutta kaiketi nuo mainokset ovat osa markkinataloutta ja ns. länsimaista hapatusta, jota meille pakkosyötetään aina, kun siihen suinkin on mahdollisuus.

Historia kiinnostaa minua aina ja suoratoistokanavilta löytyykin nykyään vaikka mitä eli tarjontaa on laidasta laitaan ja moneen makuun. Ilmeisesti tässä kohtaa elämänpolkua ihminen haluaa katsoa taakseen ja pohtia myös omaa elämää monelta kantilta. Itse en katso eiliseeni mitenkään ”happamasti”, paheksuen tai katuen. Mitään en kuitenkaan tekisi toisin, vaikka joitain mustia päiviä voisin ehkä vaihtaa vähän valoisimpiin, jos se olisi mahdollista. Mutta onneksi ei ole ja vaikeuksistakin on vaan selvittävä ja noustava entistä vahvempana uuteen päivään.

Kuulin joku päivä radiosta uuden (v. 2019) tulkinnan Eilen kun mä tiennyt en, joka on alunperin Charles Aznavourin (1924-2018) levyttämä, mutta suomalaisen jazz-laulaja Aili Ikosen tulkinta on myös huikea varsinkin, kun hän laulaa duettoa Jukka Perkon saksofonin kanssa. Kuunnelkaa vaikka itse:

Eilen kun mä tiennyt en

Näihin säveliin ja tunnelmiin.

Kuten taisin edellisissä kirjoituksissani jo mainita, olen viimeaikoina viettänyt runsaasti aikaa sukuhistorian äärellä. Vaikka olettaa tietävänsä suvustaan lähes kaiken, äkkiä erilaisten aineistojen äärellä huomaakin, ettei tiedä suvun henkilöistä paljoakaan. En tarkoita, että ihan kaikkea henkilökohtaista ihmisen elämästä pitäisikään tietää, mutta erilaisia elämän käännekohtia ja tapahtumia peilattuna yhteiskunnan silloiseen tilanteeseen on aina kiinnostavaa tutkia.

Sodat ovat olleet kautta historian suuria käännekohtia, josta jää vahva merkintä aikakirjoihin ja muistijälki, joka kulkee suullisena perintönä sukupolvelta seuraavalle. Sukulaisiani on taistellut ja kaatunut Narvassa (itäisessä Virossa) suuressa Pohjan sodassa 1700-1721, Pommerin sodassa 1757-1762 (rakuuna nro.99) ja Turkin sodassa 1877-1878. Varmuudella en tiedä sukuni osallistumista Suomen sotaan 1808-1809, mutta vuoden 1918 Suomen sisällissotaan kyllä (isoenoni) ja talvi- ja jatkosotaan (isäni). Tähän jatkumoon laittaisin todella ison pisteen, enkä toivoisi kenenkään jälkipolvien enää joutuvan uusiin sotiin. Pohjan, Pommerin ja Turkin sodista voi lukea lisää mm. täältä: Narvan taistelut, Pommerin sota, Turkin sota

Vanhat valokuvat kertovat omaa tarinaansa menneisyyden elämästä. Kuvissa ihmiset seisovat tai istuvat vakavina pyhäpuvuissaan ja katsovat kameraan ikäänkuin peloissaan. Ehkäpä kuvaamista pelättiin oikeasti, ainakin lapset näyttävät olevan kauhusta kankeina, vaikka istuvat vanhempiensa sylissä. Myös aikuiset näyttävät jännittyneeltä kuvissa, joka on varmasti ollut erikoinen tilanne maaseudun oloissa. Kuvia ei tuolloin otettu samaan tapaan kuin nykyisin ja todennäköisesti kuvaaminen oli myös kallista.

Mutta vanhoihin kuviin liittyy paljon myös kauniita muistoja. Omia lapsuuskuvia katsoessa näyttää, että aina on kesä ja aurinko paistaa, vaikka todellisuudessa ei todellakaan sitä aina ollut. Usein katson äitini lapsuudenaikaista perhekuvaa, joka on otettu kesällä 1939. Aurinko paistaa, koko perhe koossa, myös koira, jota äitini kuvassa silittää. Tuon kesän jälkeen kaikki oli siinä perheessä toisin, mutta se on toinen tarina, jonka kirjoitan myöhemmin.

Mitä oikeastaan katsomme kun katsomme vanhoja kuvia, edesmenneitä sukulaisia, perhettä? Ovatko kuvat kuin ikoneja, jotka katsovat meihin takaisin, omaan sisimpäämme – ja lohduttavat? Minä ainakin haluan uskoa niin, koska kuvien äärellä oma maailmankuvani laajentuu ja kirkastuu – ja tunnen suurta rauhaa, jota on vaikea selittää. Onneksi kaikkea ei tarvitse selittää ja ymmärtää ihmisen kielellä. Jotkut asiat ja tilanteet vain ovat sitä, jotain suurta ja selittämätöntä.

”Elämää voi ymmärtää vain taaksepäin katsomalla, mutta sitä pitää elää eteenpäin katsomalla.” (Soren Kierkegaard)

Nyt joulun jälkeen, kun ikkunan takana vielä pimeää, istahdan alas kirjoittamaan muutaman rivin. Olen yrittänyt kirjoittamista jo useana päivänä, mutta en ole päässyt kirjautumaan tälle sivustolle. En tiedä miksi, mutta arvatenkin syy on yksinomaan minussa ja heikoissa digitaidoissani, mutta onneksi nyt onnistuin salasanan vaihdon ja muutaman muun operaation jälkeen.

Onneksi minulla on jälkikasvua, jotka auttavat digiongelmissa. Esimerkiksi nyt olen kirjautunut myös instagramiin syystä, että pystyn seuraamaan siellä paremmin lähipiirini yritys/harrastustoimintaa. ”Kaikki” kuulemma ovat nykyisin instagramissa tai jossain vastaavissa eikä ”kukaan” enää facebookissa. Ehkäpä näin, mutta minä ainakin olen vielä ”ei kukaan”, koska olen facebookissa, tosin niukasti verrattuna entiseen elämääni.

Jäinkin nyt pohtimaan sitä, miten helppoa nykyisin on olla ”ei kukaan”, koska myös tekaistulla nimellä voi kirjautua noihin digialustoille ja sitä kautta voi tehdä vaikka mitä konnan töitä, kuten mediasta voi joskus lukea. Tästä syystä onkin erityisen tärkeää ketä hyväksyy kaveriksi esimerkiksi fb.ssä tai jollain muilla alustoilla.

Miksi tämä ihmisen maailma onkin mennyt tällaiseksi verkossa pyristelyksi? Sääliksi käy ikäihmisiä, joiden pitäisi yhtäkkiä opetella digitaitoja, jotta pystyvät esimerkiksi tilaamaan lääkäriajan, rokotusajan, minkä tahansa terveyspalvelun? Puhelinnumeroita ei löydä helposti ja jos löytää, automaatti vastaa ”soitamme sinulle takaisin”. Eikä takaisinsoittoa tule välttämättä koskaan, kokemusta on.

Mietin sitäkin, että kenelle nuo kaikki hyvinvointialueen digipalvelut ovat tarkoitettu? Ei minun mielestäni ainakaan asiakkaan tarpeisiin, mutta helpottavatko ne lääkärien ja hoitohenkilöstön työtä merkittävästi? Kun ei enää ”tarvitse” kohdata ihmistä kasvoista kasvoihin, kuten on tehty vuosisatoja ja – tuhansia ihmiskunnan aamuhämäristä asti. Jo varhaisilla leirinuotioilla ihmiset kokoontuivat yhteen ja saivat turvaa ja lohtua toisiltaan. Nyt pitäisi jokaisen osata klikata kone auki ja tuijottaa ruutua, jos siellä vaikka näkyisi ja kuuluisi ihminen?

Tähänkö on tultu?

Vaikka en varsinaisesti harrasta sukututkimusta, olen näinä päivinä viipynyt erilaisten aineistojen äärellä. Onneksi nykyisin lähes kaikki on valmiiksi netissä, vaikka tiedon kaivaminen käy toisinaan työstä sekin. Mutta on antoisaa ja avartavaa, vaikka pitäisi kai siivota, leipoa ja paistaa, kun tuo joulu jo ovella kolkuttaa. Antaa sen vielä hetken siellä kolkutella.

Ei, minun suvustani ei löydy kuninkaallisia enkä sellaisia ole edes etsinyt, minua kiinnostaa ennemmin se ihan tavallinen ihmisen elämä ja miten he ovat eläneet eri aikakausilla ja vuosisadoilla, ja miten erilaiset yhteiskunnan murrokset ja käännekohdat ovat näitä ihmisiä kohdelleet.

Kyllä, historian sivu on pitkä, koska tässä parin päivän sisällä onnistuin ”metsästämään” yhtä sukuhaaraani 1300-luvulle. Tosin tästä oli vain lyhyt maininta, mutta ajoitin 9.n sukupolveni esivanhemmat 1600-luvun Kiikkaan. Löysin ihmisten nimet, vuosiluvut, talojen nimet jne. Tämä tuntuu todella ihmeelliseltä, koska en tiennyt aiemmin Kiikan sukuhaarasta mitään. Ja tuntuu huikealta ajatella, millaista elämää elettiin 1600-luvulla ja millaisia elämänkohtaloita he kokivat. Ainakin sotia, sortovuosia, nälkävuosia, mutta varmasti paljon hyviäkin aikoja.

Kylien, talojen ja ihmisten (kaukaisten sukulaisten) nimiä en halua tässä mainita, koska sillä tiedolla ei ole mielestäni mitään merkitystä perheen/suvun ulkopuolisille henkilöille. Toki asianosaisille kerron sukulaisuussuhteista, jos sellaisia tapaan oikeasti tai netin kautta, mutta suurta numeroa en tästä(kään) tee. Miksi tekisin? Minulle riittää, että itse tiedän juuret ja haarat, joita nyt näyttää tulevan rutkasti lisää.

Niin, mitä se aika on? Harmaat päivät juoksevat ohi kiireellä. Onneksi ohi etteivät jää taloksi. Tähän aikaan vuodesta valoa ei juurikaan ole, vaikka tänään paistoi aurinko. Hetken aikaa. Hetki vain ja päivä kerrallansa…

Jonkin aikaa olen varmaan tässä blogissakin kirjoittanut siitä, että haluaisin irtautua Facebookin ihmeellisestä maailmasta. Ei sillä, etteikö fb:ssä ole puolensa, joita olen punninnut tarkoin omasta näkökulmastani. No, kohtalo tarttuikin toimeen puolestani niin, etten enää joku päivä päässytkään tililleni (toimimaton salasana ja sähköposti sekä jotain muutakin häikkää). Eli se siitä. Kaikki vanhat ”kaverit” hukkuivat äkkiä somen harmaisiin syövereihin.

Mutta en kokonaan kuitenkaan saanut itseäni somesta irti ja loin uuden fb-tilin, jossa ei ole tuhansia ”kavereita”, kuten vanhassa vaan tarkoin valikoitu joukko – joka toki vähitellen kasvaa sekin. Tämä sopii paljon paremmin nykyiseen elämäntilanteeseeni ja voin hallita paremmin (introverttinä) kaverimäärää ja -laatua. Laadulla tarkoitan nimenomaisesti, että oikeasti tunnen ihmisen fb:ssä, ettei se ”kaveri” ole pelkkä nimi jossain päin Suomea jne.

Julkaisen muuten tätä blogiani myös Blogit sivustolla ja siellä olen suunnilleen sijalla 200. Top 20 joukkoon mahtuu hienoja kirjoituksia erilaisilta ihmisiltä ja jotka varmaan julkaisevat tekstejään paljon tiheämmässä tahdissa kuin itse teen. Esimerkiksi blogi otsikolla ”Vitut sano Vatanen” on joskus virkistävää luettavaa, jos tämän maailman meno alkaa liikaa tympimään.

Ja tympiihän se joskus ja varsin monella tavalla. Itsekin voisin tässä valittaa sitä tai tuota, mutta ”Ken vaivojansa vaikertaa on vaivojensa vanki” (Kaarlo Kramsu 1855-1895 nuijasotaa käsittelevässä runossaan Ilkka v.1887).

Mutta eteenpäin ja valoa kohti. Siis joulun valoa, joka on joka vuosi aina yhtä ihmeellinen ja lumoava.

Huomiselle luvattiin talvimyrskyä ja siksi ajattelin kirjoittaa muutaman rivin jo tänään (ikään kuin joku myräkkä vaikuttaisi minun kirjoittamiseeni tai kirjoittamattomuuteeni millään tavalla). Tai voi se oikeasti vaikuttaa, jos sähköt menee poikki enkä ole muistanut ladata koneita, kuten usein tapahtuu. Eikä löydä edes toimivaa taskulamppua sysimustassa pimeydessä eikä tulitikkuja kynttilän sytyttämiseen yms.

Juuri näinä päivinä meitä kansalaisia kehotetaan varautumaan muutaman päivän varasuunnitelmalla, joka tuntuu jollain tasolla kylmäävältä. Itse olen sen verran realisti, että mitä tahansa voi tapahtua ja yleensä nuo tapahtumat tulevat äkkiarvaamatta varasuunnitelmista huolimatta.

Oikeastaan minun piti tänään kirjoittaa iskelmäsanoituksista. Kyllä, juuri niistä, vaikka totuuden nimissä on sanottava etten ole niitä juuri koskaan kuunnellut (koska kuuntelen musiikissa aina enemmeän melodiaa, sovituksia yms.). Tänään kuitenkin satuin avaamaan telkan johonkin aikaan iltapäivästä ja sieltä tuli jotain 1970-1990-lukujen iskelmiä ja usein toistui säveltäjä/sanoittajan nimi: Raul Reiman (1950-1987).

Reiman oli suorastaan erikoislahjakkuus mitä sanoituksiin tulee ja niitä oli määrällisesti todella paljon noina aikoina. Mutta kuten usein käy, sanoittaja (ja usein säveltäjäkin) jää esittävän laulajan varjoon eikä heidän elämäntyötään välttämättä juurikaan muistella kuin joskus pintaraapaisuna. Olen huomannut tällaisen ”varjoilmiön” toki muillakin elämänaloilla kuin esittävät taiteet ja usein ns. menestyvän henkilön takana on oikeanlaiset taustajoukot. Tämä pätee erityisesti politiikassa menestymiseen, mutta siitä ei nyt enempää tässä vaiheessa.

Niin, vaaleja on taas luvassa kevään korvalla, on sekä kuntavaalit että aluevaalit, joiden pelkään sekoittavan pakkaa entistä enemmän. Mutta minä en noilla asioilla vaivaa päätäni muuten, kuin että käyn äänestämässä. Ja yritän olla sekoilematta äänestyslipuissa. Onneksi vaaleihin on vielä aikaa.

Raul Reimanin elämästä voit lukea lisää täältä: Reiman

Hiski Salomaan hieno kappale Vapauden kaiho on soinut päässäni nyt muutamia päiviä syystä, että vapauduin äskettäin 15 vuotta kestäneestä luottamustoimistani Hämeenkyrön kunnassa. Siis erosin näistä toimista omasta pyynnöstäni henkilökohtaisiin syihin vedoten – eikä näihin syihin liity mitään suurta dramatiikkaa, mutta oli välttämätöntä tässä kohtaa elämänpolkua. Joskus on toimittava näin ja pitkään toki päätöstäni pohdin, koska minulla on/oli menossa viimeinen valtuustovuosi ja sen ajattelin ”lusia” vaikka pää kainalossa. Mutta kaikilla asioilla on aikansa ja nyt oli tämän päätöksen aika.

Nyt siis voisin huoletta mennä lähikapakkaan ryyppäämään ja riehumaan kännissä, kun ei tarvitse ajatella mahdollisia otsikoita mediassa: ”hämeenkyröläinen valtuutettu ja kunnanhallituksen jäsen riehui baarissa humalassa”. Ja hieman samanlaista sidonnaisuutta oli tunnistettavissa aikoinaan, kun olin kunnalla töissä, vaikka niitä ”sääntöjä” ei ollutkaan missään kirjoitettuna.

Niin, miten pitää tulkita kirjoittamaton esimerkiksi työpaikoilla? Oma (viimeisin) työkokemukseni on vanhuspalveluista ja julkisuudessa onkin ihan viime aikoina ollut juttua hoiva-alojen työkulttuurista, joka ei aina ole ns. tätä päivää. Olen itse kirjoittanut aiheesta novellin otsikolla Näkymättömien naisten armeija, josta julkaisusta lienee aikaa ainakin 20 vuotta ja joka novelli on mukana novelli- ja esseekokoelmassani Pyynikin pihalinnut 2004. Löytynee kirjastoista, jos kiinnostaa. Tosin on mahdollista ettei löydy kaikista kirjastoista varsinkaan, koska painosmäärä oli muistaakseni vain 200 kpl.

Nyt kun seuraan nykyistä keskustelua hoiva-alojen työkulttuurista voin vain todeta, että mikään ei ole muuttunut 20 vuodessa. En tarkoita digitalisoinnin tuomia muutoksia työpaikoilla, vaan ilmapiiriä, työhyvinvointia, ihmisen kohtaamista ihmisenä jne. Työtä tehdään monissa yksiköissä edelleen 1970-luvun malliin ja kateus työtehtävien jakautumisesta herättää monenlaista närää. Voin kertoa käsi sydämellä, että kokemusta on.

Hoiva-alojen ongelmissa ei siis ole kysymys pelkästään väestön vanhenemisen aiheuttamista paineista ja palkoista, vaikka niistä puhutaankin aina ensimmäisenä. On kysymys paljon suuremmista asioista ja korjausliike olisi aloitettava ruohonjuuritasolta uudistaen koko kentän työkulttuuri perinpohjaisesti. Lienee iso työmaa, mutta kannattaisi tehdä, ainakin minun kokemukseni perusteella.

Tänään, tässä ja nyt voin todeta, että olen näistä em. myrskyistä vapaa, mutta en voi olla täysin seuraamatta tapahtumia. Ja kuten sanotaan, kauempaa näkee selvemmin, ja tämä todellakin pitää paikkansa.

”Vanhenemisen taidossa ei ole kyse siitä, kuinka vanhenee, vaan siitä, kuinka elää.” (Jacqueline Bisset)

Kuten kaikki varmasti tiedämme, Suomussalmi on ollut usein otsikoissa viime viikkoina, eikä mitenkään positiivisessa mielessä. Jokihelmisimpukoiden (en pidä raakku-nimityksestä, enkä edes tiedä mistä moinen on tullut puhekieleen) joukkotuho on tosiasia ja oletettavasti vahinko, koska tuskin kukaan tieten tahtoen niitä olisi tuossa määrin tuhonnut. Uutisissa olikin joku päivä kyselyä ihmisille, että tietävätkö he raakuista mitään, ja useimmat eivät tienneet. Jokihelmisimpukoista ehkä olisivatkin tienneet ja siksi tuo raakku pitäisi nimenä hävittää kokonaan.

En kirjoita enempää jokihelmisimpukoista, koska en niistä juuri mitään tiedä muuta, kuin että lapsuuteni joella oli ”näkinkenkiä” eli simpukankuoria, jotka kuulemma ovat olleet joku ko. simpukan alalaji, ja joka on ajat sitten hävinnyt näiltä rannoilta. Ai että mikä se näkki sitten oli? Koska jokirannat ja kaivo oli vaarallisia paikkoja lapsille, aikuiset varoittivat, että ”ei kannata liian pitkälle kurkotella, koska näkki voi viedä”. Jokainen sitten kuvitteli mielessään tuon ”näkin” millaiseksi halusi, mutta koskaan siitä ei näkynyt muita todisteita, kuin nuo em. näkinkengät rannassa. Ja kyllä tuosta mielikuvitusolennosta jotain hyötyä oli, kun kukaan ei hukkunut, vaikka vähältä piti monta kertaa.

Suomussalmi on muuten omassa sukuhistoriassani yksi tärkeistä paikoista Sallan, Savukosken ja Pelkosenniemen ohella. Nimittäin isäni (1912-1991) oli siellä 1939-1940 talvisodassa. Itsekin olen kulkenut Raatteentien päästä päähän jokunen vuosi sitten ja monenlaisin ajatuksin. Myös talvisodan muistomerkki kyseisen Raatteentien alkupäässä on vaikuttava: 105 tuulikelloa (symboloi 105 sodan päivää) soi monilla sävelillä suurien kivenlohkareiden keskiössä ja siinä kohtaa ikäänkuin aika pysähtyy.

Törmäsin muuten jokunen vuosi sitten erääseen ihmiseen, joka oli kotoisin Sallasta ja oli asiantuntijatehtävissä samassa organisaatiossa kuin minäkin jäsenenä siihen aikaan. En oikein tiedä syytä, mutta hän suhtautui minuun jotenkin niin, että olin ”näkymätön”, koska itse täytti tilan usein mielestäni tyhjällä asialla, vaikka olikin toki asiantuntija. No, toki edustin hänen näköalastaan katsoen väärää ideologiaa, johon ”muuriin” olen törmännyt usein matkani varrella, mutta onneksi ei enää nykyisin niin paljon.

Sitten satuin kerran istumaan lounaalla tämän sallalaisen ihmisen vieressä ja tulin kysyneeksi, että mistä hän onkaan kotoisin? Tietysti kerroin sitten vastauksen kuullessani, että Salla on minulle tavallaan tuttua seutua isäni sotakokemusten kautta. Hiljaisuus oli siinä hetkessä käsinkosketeltavaa ja myös pöydän toisella puolella. En muista miten keskustelu jatkui, mutta tämä kyseinen henkilö jotenkin muuttui käytökseltään minua kohtaan. Sodasta ei keskusteltu enää koskaan.

Näin historia elää meissä ja arjessamme joka päivä. Toisille joku asia voi olla edelleen arka aihe, kun taas joku voi puhua menneisyydestä avoimemmin, historian kautta. Emme voi unohtaa juuriamme ja esi-isiemme töitä, olkoot ne teot millaisia tahansa, kuinka suuria tai kuinka pieniä tahansa. Jokainen sukupolvi varmasti yrittää parhaansa elämän ristiaallokossa, jossa tulee eteen hyviä ja huonoja päiviä. Mutta uusi päivä nousee aina ja uusi valo ja voima, joka kantaa meitä kuten nytkin kauniina syksyn päivänä. Ei mitää lisättävää eikä pois otettavaa.

Muuten tätä kirjoittaessani Maarit Tastula ja Anni Kytömäki keskustelevat radiossa ihmeistä ja toki myös luonnosta sekä kirjoista. Kytömäki puhuu myös nimenomaan jokihelmisimpukoista eikä raakuista.

Päivittelin tuossa äsken vasemman laidan ”Tähänastinen elämäni”-osiota ja erämaan käsite jäi mieleen pyörimään voimakkaana. Ehkäpä on niin, että kun ikää karttuu enemmän, ihminen haluaa palata juurilleen ja nimenomaan hiljaisuuteen kaiken maailman melskeestä. No, eihän tuota ”melskettä” omalla kohdallani niin hirveästi ole, mutta on kuitenkin ollut aikanaan ottaen huomioon tyypilliset naisten ruuhkavuodet, harrastukset ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen. Mutta kaikesta siitäkin selvittiin.

Kiikoisissa – jossa siis vietämme nykyisin paljon aikaa – hiljaisuus todellakin on toisinaan käsin kosketeltavaa: kukaan ei liiku kylätiellä ja mitään ääniä (paitsi lintujen) ei kuulu. Juuri tällaisina hetkinä voi kuvitella 1400-luvun erämaan ympärilleen, karhut, hirvet ja sudet metsään ja majavat joelle, jossa niitä muuten on edelleen. Ja hirvikin eksyi joku päivä ihan ikkunan alle, joten erämaasta on vielä jotain jäljellä ja loput voi aina kuvitella.

Mielikuvitus muuten on oma taitonsa sekin. Eikös Junnu Vainio (sanoittaja, laulaja ja lauluntekijä) laulanut taannoin, että ”köyhän paras huvitus on rikas mielikuvitus”. Vainio oli todellakin sanoituksissaan aivan omaa luokkaansa, jokainen laulu oli tavallaan tarina ihmisestä, inhimillisyydestä ja elämän monimuotoisesta kauneudesta. En voi sanoa etteikö nykypolvien sanoittajissa olisia samaa osaamista (koska en juurikaan kuuntele ns. uutta musiikkia), ja jos jossain sitä kuulen, en saa sanoista selvää.

Nyt joku voi sanoa, että kannattaisiko hommata kuulolaite? No ehkä, mutta ongelma voi olla myös kuullun ymmärtämisessä mitä nykypäivän musiikkiin/sanoituksiin tulee. Mutta toki myönnän, että kuulokin voi reistailla, koska ainakin telkkarissa (jos ajattelen katsovani kotimaista sarjaa tai elokuvaa) on pakko laittaa tekstitys päälle. Ja tämä kuulemma on monien ongelma kotimaisten tuotantojen suhteen.

Mitä vielä tähän loppuun lisäisin? Elokuun päivät ovat kauniita, kypsä vilja tuoksuu ja omenapuut antavat kohta parasta satoaan. Myös pihlajanmarjoja on runsaasti, joka vanhan kansan mukaan tietää vähälumista talvea: pihlaja ei kanna kahta taakkaa eli marjoja sekä lunta. Jää nähtäväksi.

Tai oikeastaan olen nykyisin kahden kunnan kansalainen eli Hämeenkyrön ja Sastamalan, joissa molemmissa vietän aikaa suunnilleen puolet ja puolet. En halua verrata näitä paikkakuntia keskenään, koska se on mahdotonta. Sastamala (siis Kiikoinen) on kuitenkin minulle synnyinpaikka, sielunmaisema ja henkinen koti monella tapaa. Hämeenkyrö valikoitui aikoinaan asuinpaikaksi lähinnä työsuhteiden kautta, mutta on omalla tavallaan muotoutunut kodiksi vuosien saatossa. Aikaa ja tupakkia se on vaatinut (enkä edes tupakoi).

Varmasti kaikki Hämeenkyröön jostakin muuttaneet tietävät, mitä tarkoitan edellä ”ajalla ja tupakilla”. Eli Hämeenkyröön ei todellakaan voi kotiutua äkkiä, se vie vähintään 20 vuotta, jos riittää sekään. En oikeastaan tiedä, mistä se johtuu. Varmasti itsestäkin, mutta Hämeenkyrössä vierasta, vierasta nimeä ja erilaista puheen aksenttia tosiaan vierastetaan pitkään. Toki näin voi olla monilla paikkakunnilla, mutta minun kokemukseni on vain Hämeenkyröstä.

No, enhän minä kumuna (kuntaanmuuttajana) ole koskaan Hämeenkyrössä mitenkään kärsinyt, pikemminkin asia on päinvastoin: minä olen ikäänkuin etäämmältä nähnyt ja kokenut selvemmin ja vuosien saatossa olen oppinut ymmärtämään täkäläistä identiteettiä, vaikka en siihen osaa täysin samaistua. Hämeenkyrössä ei todellakaan hötkyillä eikä turhista valiteta ja ihmiseen voi aina luottaa.

Kiikoinen sen sijaan on muuttunut melkoisesti yli 35.ssä vuodessa, jotka vuodet olen sieltä ollut poissa. Sukupolvet ovat vaihtuneet ja kaikkia kylän ihmisiä en enää välttämättä tunne. Kylätie on hiljentynyt huomattavasti siitä, mitä itse olen siellä nuoruudessani asunut, mutta traktorit ja muut maatalouden koneet ovat sitävastoin paikkakunnalla lisääntyneet – joka on tietysti hyvä asia. Suomalaista puhdasta ruokaa ei voita mikään ja hienoa, kun sitä tuotetaan lähellä.

Toinen havainto Kiikoisista – joka on minusta merkillistä – on lentokoneiden määrä taivaalla: siis kaikenlaisia koneita liikkuu usein korkealla ja matalalla paljon enemmän kuin ennen. Ilmeisesti sota Euroopassa (Ukrainassa) on muuttanut lentoreittejä tai sitten minulla on enemmän aikaa tuijottaa taivaan ilmiöitä. Todennäköisesti molempia, mutta eivät nuo koneet ole häiriöksi, kuten ei äskeinen sotaharjoitusten kumu Pohjankankaalta, vaikka mietteliääksi se vetää. Sotaanko valmistaudemme mekin?

Otsikko Kahden maan kansalainen on muuten hieno Jaakko Löytyn sävellys ja sanoitus vuodelta 2002, johon tekstiin usein samaistun: …lopulla matkaa ikäväni ymmärrän, ihmisen on määrä kotiin päästä kerran. Vaikka vaellus on vaivaista, minä vielä jaksan toivoa, olen kahden maan kansalainen.

En ole varsinaisesti kesän lapsi, mutta kevään ihmeen löydän itsestäni joka vuosi uudelleen. Tuo ihme löytyy siemenpussien rapinasta, mullan tuoksusta, vuohenputkien sadattelusta ja tuoksusta, jonka vain uusi vihreys tuo tullessaan. Valitettavasti (astmaatikkona) on nuuhkittava varovaisesti ja vältettävä erilaisia pölyjä, joista kuusen siitepöly kaikista pahin, mutta onneksi kuusi ei taida kukkia tänä vuonna. Tai sitten olen väärässä, mutta sen kyllä kohta varmaan huomaan.

Lapsenlapset ovat kaikki todellisia kesän lapsia. He haluavat lenkkarit jalkaan ja lippikset päähän ja veivaamaan polkupyörillä minkä kintuista pääsee, jäätelöä kuluu, mutta onneksi hoksattiin jäätelöauton aikataulut. Kohta on pystytettävä uima-allas, joka on paras vaihtoehto kaikille, varsinkin vanhemmille, jottei tarvitse joka hetki vahtia lapsia hukkumasta äkkisyvään ja vaaralliseen jokeen.

Lasten altaan veden voi käyttää sitten myöhemmin kätevästi kasteluun. Tulppa vaan irti ja sielä vesi valuu itsestään kukille, pensaille ja muille istutuksille. Niin, kastelusta puheenollen, nyt todellakin maa harvinaisen kuivaa, että siirrän suosiolla joidenkin istutusteni ajankohtaa myöhemmäksi. Mutta kyllä kai kohta sataa ja yleensä vettä tulee sitten liiankin kanssa ja todennäköisesti ukkosen kera. Ilmasto on muuttunut siinä suhteessa ja huonompaan suuntaan.

Kyllä kai jotkut tykkäävät jatkuvista helteistä, mutta rajansa kaikella. Tietysti on ihanaa kun aurinko paistaa, aamut ja illat parhaita ja valo jotain ihmeellistä. Pohjolan valkeista öistä on paljon kirjoitettu eikä suotta: juuri tämä pohjoisen kalpea suviyö on vertaansa vailla, siinä on jotain mystistä, mutta samaan aikaan syvistä vesistämme kumpuavaa eksotiikkaa, voimaa ja levollisuutta. Näin on ollut ja näin on aina oleva.

Ei muuta lisättävää tällä erää.

Elämme varsin monimuotoisia ja vaikeita aikoja, ainakin mitä tulee sotauutisiin maailmalta ja mm. vanhuspalveluita radikaalisti heikentäviin ”soteuutisiin” kotimaasta. Toki meillä täällä on kuitenkin turvallista verrattuna Gazaan tai Ukrainaan, joissa monet kodit hävitetään maan tasalle, mutta mietteliääksi vetää. Eikä tietenkään voi ohittaa nuorten ja lasten ongelmia koulumaailmassa, Vantaan traaginen tapaus tästä nyt tuoreena mielessä.

Koulukiusaaminen (tai nykyisin voi käyttää termiä väkivalta) on vaan raaistunut vuosikymmenten saatossa ja nettimaailma tekee siitä vielä raadollisempaa. Joku taisi telkkarissa mainitakin, että kuinka monta lasta ja nuorta täytyy kuolla ennen kuin ongelmaan todella havahdutaan. Ehkä meillä Suomessakin (kuten USA.ssa monin paikoin) päädytään siihen, että ovilla on metallinpaljastimet ja lisäksi aseistetut vartijat luokissa ja välitunneilla.

Mutta kun sitä kiusaamista/väkivaltaa esiintyy eniten koulumatkoilla ja yleensäkin koulun ulkopuolella? Arvostan suuresti niitä kauppoja kouluteiden varsilla, jonne kiusattu oppilas voi mennä aikuisen lähelle ”turvaan” kiusaajiltaan, onneksi tämä mahdollisuus on otettu käyttöön joillakin paikkakunnilla.

Minusta on merkillistä se, että kiusattua harvoin autetetaan akuutissa ahdingossaan. Ehkä on niinkin, että harvat kaverit koulussa uskaltavat mennä kiusatun tueksi, koska pelkäävät itse tulevansa kiusatuksi. En tiedä nykyään, mutta ennen eivät opettajatkaan juuri puuttuneet, jos jotain kiusattiin. Tuntui, että tuolloin joitakin suorastaan sai kiusata vapaasti, jos tämä oppilas sattui olemaan köyhästä perheestä tms.

No niin, en halua tällä erää kirjoittaa kiusaamisaiheesta enempää, mutta kehoitan lukemaan Ida Rauman kirjoittaman kirjan Hävitys, joka on Finlandiavoittaja parin vuoden takaa. Lue myös kiinnostava artikkeli Raumasta täältä: Kiusaamisesta

Kyllä, todellakin olen koukussa, siis käsitöihin. Nautin villalankojen kosketuksesta, puikkojen kilinästä, virkkuukoukun näppäryydestä ja värien kirjosta, joita pelkästään katselemalla saa mielikuvituksen liikkeelle. Kudon (neulon) ja virkkaan radiota kuunnellessa ja telkan (tai oikeastaan suoratoiston) ääressä, ja hyvin sujuu kumpikin.

Toteutan käsitöilläni myös kierrätyksen ideaa, koska hyvin harvoin olen ostanut uusia lankoja. Olen saanut lankoja lahjoituksena ja osan olen ostanut Nextiilistä, joka on todellinen käsityöharrastajan aarreaitta. Tuskin minun käsitöilläni voitettaisiin mitään taitajakilpailua, koska teen vaan ihan tavallisia ja helppoja juttuja: huiveja, torkkupeittoja, pöytäliinoja, joskus sukkia.

Minusta käsityön idea ei välttämättä olekaan ne valmiit tuotteet. Minulla ei ole edes kiire saada mitään valmiiksi, koska käsillä tekeminen on se juttu ja kaiken ydin. Tässä kohtaa tuleekin mieleen Sagrada Familia-kirkon rakentajat Barcelonassa. Kirkon rakennustyöt aloitettiin vuonna 1882 ja tuskin valmistuu koskaan, koska juurikin sen rakentaminen on itse tarkoitus. Ehkäpä kirkon suunnittelija Antoni Gaudi (1852-1926) ajattelikin juuri näin ja vertasi rakennusprojektia ihmisen elinkaareen: matka tärkeämpi kuin päämäärä.

Käsityöhön vielä, että kesän tullen ajattelin pistää pystyyn kangaspuut, jotka ovat olleet pinottuna vuosikymmenet museopirtissäni Kiikoisissa. Kangaspuut ovat siis 1800-luvun mallia, ellei jopa vanhemmat ja vievät sangen ison tilan pinottunakin saati kudontavalmiina. Ei, en minä aio kutoa niillä mitään, mutta koska ovat kauniit ja koristeelliset, voisivat yhtä hyvin olla kokonaisena muiden museotavaroiden joukossa. Kaksi isotätiäni kuulemma ovat paljonkin näillä kangaspuilla kutoneet ja muistan, että myös äitini kutoi mattoja joskus 1970-luvulla. Minäkin toki kokeilin, mutta en juuri enempää.

No niin, kevät keikkuen tulevi ja tuo erilaisia harrastuksia käsityön tilalle kuten esimerkiksi puutarhatyön. Onko mikään sen tärkeämpää? Toivotan siis voimaa ja valoa kaikille lukijoilleni!

Kuulin radiossa joku päivä hienon takavuosien laulun Ritva Oksasen tulkitsemana eli Jäi multa matkalaukku Berliiniin. Alkuperäinen sävellys on Ralph Maria Siegelin (1911-1972) käsialaa ja laulu tuli tunnetuksi Marlene Dietrichin laulamana Ich habe noch einen Koffer in Berlin?

Niin, tietystikin ajatukseni vei muutaman vuoden takaiseen (tai onhan siitä jo ainakin 15 vuotta) Berliinin matkaan, jonka tein tyttäreni, kälyni ja hänen tyttärensä kanssa. Hotellimme sijaitsi Alexsanderplatzilla lähellä televisiotornia, jossa olisimme käyneet maisemia ihailemassa, mutta se taisi olla juuri silloin suljettuna. En tiedä miksi. Toki hotellimme kattoterassilta oli näköala Berliinin yli, joka hotelli oli sinällään erilainen kokemus, rakennettu ehkä 1960-1970-luvulla. Hotellissa ja sen ympäristössä on filmattu monia elokuvia ja viereinen aukio on ollut esimerkiksi 1970-luvun Euroopan poliittisen nuorisoliikkeen päänäyttämö.

Kuten tiedämme, nykyinen Berliini on rakentunut sodan jälkeen eli vanhoja rakennuksia on sieltä vaikea löytää. Valtiopäivätalo säilyi ainakin osittain pommituksilta ja siellä toki käytiin, joka olikin vaikuttava rakennus monella tapaa. Muista turistikohteista voi mainita myös koskettava uusi Juutalaisvainojen muistomerkki, jonka on suunnitellut Amerikan-juutalainen Peter Eisenman ja joka on neljän jalkapallostadionin kokoinen ja 2711 betonipaadesta koottu alue aivan Berliinin keskustassa. Paasien alla on informaatiokeskus, jossa kerrotaan kuuden miljoonan juutalaisen kohtalo. Tämä muistomerkki pysäyttää ja pakottaa ihmisen tuntemaan. Jokainen pylväs on erikokoinen eikä yksikään ole suorassa.

Junaverkosto toimi hienosti ja esimerkiksi S-junalla pääsi Potsdamiin, joka on Unescon maailmanperintökohde ja jossa on useita hienoja palatseja ja huviloita. Kävimme yhden päivän aikana mm. Wanncee-järvellä, jossa tehtiin pieni kierros turistiveneellä. Järven rannalla kauniilla paikalla nähtiin mm. talo, jossa silloisen kolmannen valtakunnan johtajat tekivät päätöksen siitä, miten menetellään juutalaisen väestön suhteen. Se päätös maksoi em. kuuden miljoonan juutalaisen elämän päätymisen keskitysleireihin ja kaasukammioihin. Näitä asioita ei haluaisi muistella, mutta ei myöskään unohtaa, koska silloin unohdamme myös jotain itsestämme, ihmisyyden, inhimillisyyden ja armollisuuden.

Ei, minulta ei jäänyt matkalaukkua Berliiniin. Eikä mitään muutakaan, jota olisin jäänyt kaipaamaan. Olen toki matkoillani unohdellut joitain tavaroitani: sandaalit (taisi jäädä johonkin Egyptin kohteeseen), oloasu (en muista mihin), aurinkolasit (taksiin Jordaniassa), uikkarit (Marokkoon). Lisäksi kirjoja, lehtiä, muuta pikkusälää. Mutta mitäpä näistä, onneksi ei mitään pahempaa ole sattunut enkä ole juuri koskaan ollut matkoillani sairaana. Ihme kyllä.

Kuuntele täältä Ritva Oksasen hieno tulkinta: Jäi multa matkalaukku Berliiniin

Mitä tänään kirjoittaisin? En halua muistella mennyttä vuotta, vaikka suuria asioita tapahtuikin. Siis maailmanlaajuisesti, ei minulle henkilökohtaisesti, ellei ota lukuun tosiasiaa, että jokainen uusi päivä on oikeasti aina ”suuri”. Tälläkin hetkellä aurinko on juuri nousemassa ja päivästä varmasti tulee valoisa ja kirkas – ja kylmä, mittarissa melkein -20.

Huomenna tulee telkasta taas minun mieleiseni musiikkiohjelma eli Wienin filharmonikkojen uuden vuoden konsertti. Yleensä en seuraa juuri mitään musiikkiohjelmaa, mutta tämä on aivan eri juttu. En tiedä, miksi juuri tämä vetää puoleensa, mutta Straussin musiikki tietysti on omaa luokkaansa. Tai Straussien musiikki monikossa, koska sukuun kuului säveltäjiä monessa polvessa. Konsertissa yleensä esiintyy myös balettitanssijoita, joita on myös ilo seurata.

Huominen konsertti kiinnostaa myös siksi, koska olen kerran ollut paikan päällä Wienissä kuuntelemassa filharmonikkoja. Silloin tosin ei ollut uusi vuosi eikä ohjelmistossa ollut Straussia vaan taisi olla Mozartin musiikkia. Paikka oli sama sama eli Wienin konserttitalo ja olin siellä kälyni kanssa. Konsertti oli huikea kokemus tietenkin, kuten Wien kokonaisuudessaan, johon tutustuimme neljän päivän verran. Vuotta en tarkkaan muista, mutta se täytyi olla joskus 2000-luvun alkuvuosina, jolloin reissasimme muissakin Euroopan kaupungeissa.

Wien on aina Wien, sanotaan ja sitä se todellakin oli. Paljon kauniita historiallisia rakennuksia ja keisarin ja keisarinnan palatseja melkein vieri vieressä. Paitsi em.konsertissa, kävimme myös taidenäyttelyissä, joissakin museoissa ja tietysti jotain shoppailimmekin. Ruoka oli hyvää ja samoin viini, tottakai.

Samaisella Wienin matkalla kävimme myös Bratislavassa, joka on Slovakian pääkaupunki ja lyhyehkön bussimatkan päässä Wienistä. Bratislava ei ollut yhtä loistelias kuin Wien, mutta kauniita paikkoja oli sielläkin ja mielenkiintoinen oli myös Bratislavan vanha linna. Täältä (jostain turistikaupasta) ostin muuten pari puulle maalattua ikonia, jotka minulla ovat edelleen seinällä.

Hyvää vuotta 2024 kaikille lukijoilleni!

Jouluun on onneksi vielä monta yötä ja myös työtä, jos jouluvalmisteluja nimenomaisesti työksi haluaa luonnehtia. Toki siivoaminen, leipominen ja touhuaminen työtä onkin siinä missä kotityöt yleensä, mutta joulu on kuitenkin eri juttu ja vain kerran vuodessa. Kannattaa suhtautua joulutouhuamiseen rennosti ja lapsen mielellä, eikä ihan jokaisen villakoiran perässä kannata juosta. Ainakin minulle tärkeintä on tunnelma ja hyvä joulumieli.

Jotkut matkustavat jouluksi ulkomaille, mutta itse en ole koskaan tehnyt niin. Juuri ennen ja jälkeen joulun on tullut jossain reissattua, koska muistan joulukoristeet hotelleissa. Ainakin kerran olimme Sharm El Sheikhissä ja Kairossa sekä kerran Abu Dhabissa (Arabiemiraatit) aikoihin, että joulu oli lähellä. Tosin joulu ei ollut noissa maissa kovinkaan paljon esillä, mutta jollain tavalla kuitenkin.

Abu Dhabissa on kaiketi maailman suurin moskeija eli Sheikki Zayedin moskeija, johon mahtuu ulkotilat mukaan lukien yli 40 000 ihmistä. Sielläkin kävimme tavallisella turistikierroksella ja tietyillä alueilla, koska ihan vapaasti siellä ei saanut länsimainen turisti seikkailla. Moskeijassa on 82 marmorikupolia, tuhansia marmoripylväitä, neljä yli 100 metriä korkeaa minareettia, seitsemän valtavaa kristallikruunua ja maailman suurin persialainen matto: käsinkudottu ja peittää kokonaan lattian, jossa 5000 ihmistä (miestä) kerrallaan voi kokoontua rukoilemaan. Naiset toki myös rukoilevat, mutta heille on eri paikka. Heille on lähes kaikkialla oma erillinen paikkansa. Heistä (musliminaisista) voisin kirjoittaa enemmänkin, mutta en tee sitä nyt.

Tänään on kirjoitettava ja lähetettävä joulukortit. Monet eivät enää niitä lähetä, mutta minä tykkään pitää yllä vanhoja perinteitä myös tässä kohtaa. Ja minä myös säilytän saatuja joulukortteja sekä muitakin kortteja, koska ovat kauniita ja ajatuksella lähetetty. Tuo säilyttäminen on vanha perinne sekin, kaappien kätköistä (lapsuudenkodissani) löytyy edelleen jopa 1800-luvun lopulla päivättyjä kortteja ja niitä on mukava joskus katsella. Paljon on maailma muuttunut noista ajoista, mutta joulun toivotukset ovat edelleen samanlaiset.

Entisinä aikoina kortteja ja kirjeitä lähetettiin tietenkin enemmän, ja vasta nämä sähköiset ”hilavitkuttimet” ovat syrjäyttäneet käsinkirjoitetut tervehdykset, mutta onneksi ei kokonaan. Vielä meitä on, jotka haluavat kirjoittaa joulutervehdyksensä perinteiseen malliin ja muutenkin vaalia vanhoja perinteitä. Ajat muuttuvat, mutta paljon on pysyvääkin ja se on hienoa.

Toivotan kaikille lukijoilleni jo tässä vaiheessa rauhaisaa joulun aikaa. Rauhaa toivoisin koko maailmaan, mutta se lienee turha toivo ainakin Ukrainassa, jossa valmistaudutaan taas yhteen sotajouluun, jollaista ei voi täällä meidän lintukodossa edes kuvitella. Rauhaan voi johtaa monta tietä, eikä toivoa saa koskaan heittää, vaikka juuri nyt se näyttää olevan kaukana.

Olen näinä syksyn harmaina päivinä seurannut Areenasta tanskalaista realitysarjaa Kadonneet perijät. Sarjaa voi kaiketi seurata myös Yle Fem/Teema-kanavalta, mutta itse katson tätä – ja monia muita juttuja – mieluimmin suoratoistolta, koska voin näin valita ajankohdan, milloin istahdan sarjan (ja käsityön) äärelle kaikessa rauhassa.

Kadonneet perijät siis perustuu ihmisiin, joilla ei kuollessaan ole tiedossa perillisiä ja heidän omaisuutensa näin ollen siirtyisi suoraan valtiolle. Tässä sarjassa kuitenkin toimittaja/tutkija ja Tanskan valtionarkistonhoitaja useimmiten löytävät perillisiä ja juuri se (etsintä) on perin mielenkiintoista seurattavaa.

Paitsi että sarjassa voi tutustua tanskalaisen perintökaaren koukeroihin ja yhteiskuntaan monella tasolla, myös monet inhimilliset tragediat ja ihmiskohtalot koskettavat. Usein käy nimittäin niin, että vuosia ja vuosikymmeniä yksin elänyt ja yksinäisyydessään kuollut ihminen ei olekaan perheetön tai ilman sukulaisia. Arkiston löydöt ovat joskus varsin yllättäviä ja usein löytyy myös syy, miksi kaikki siteet omiin sukulaisiin ovat katkenneet.

Vielä muutamia vuosikymmeniä sitten esimerkiksi avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi oli suuri häpeä, niin Tanskassa kuin meillä Suomessakin. Ja erityisesti jos lapsen isä sattui olemaan esimerkiksi saksalainen sotilas, miehittäjä tai että miehen henkilöllisyys ei ollut edes tiedossa. Usein nämä sattuman oikusta syntyneet ja usein salatut lapset annettiin adoptioon tai he kasvoivat lastenkodeissa aikuisuuteen asti.

Juuri näitä kadonneiden ihmisten etsintöjä on mielenkiintoista seurata, vaikka aina ”löydetyt” sukulaiset eivät ole kovin ilahtuneita eikä useinkaan edes tule kameran eteen. Mutta yleisesti ottaen ihmiset ovat iloisen yllättyneitä sukulaisista, joita ei tiennyt olevan olemassakaan. Perintösummat toki eivät ole kovin suuria jaettavaksi, eikä monikaan löydetty sukulainen pidä niitä oleellisina. Sukuyhteyden löytyminen on pääasia, mutta toki poikkeuksiakin on.

Niin, miten vähän meistä loppujen lopuksi jääkään jäljelle historian lehdille? Vaikka em. ohjelmassa etsitäänkin perillisiä, kaikista tärkeintä ovat muistot ja ”jäljet hiekassa” eli missä ja miten ihminen on elämäänsä elänyt. Mutta kaikista ei jää mitään jälkiä eikä ainuttakaan sukulaista löydy. Usein tämänkaltainen yksinäisyys on ollut ihmisen oma toive ja elämäntapa.

Syksy jatkuu harmaana ja lumettomana hetkellisen pikkutalven jälkeen. Moni kärsii näihin aikoihin kaamosmasennuksesta, joka on ymmärrettävää. Koronakin taas nostaa päätään ja rokotusruuhkat melkoiset. On säälittävää katsoa pitkiä rokotusjonoja ja ikäihmisiä siellä? Mistä rokotusten hitaus oikeastaan johtuu? Eikö vieläkään olla opittu mitään?

Kadonneet perijät-sarjaa voit katsoa täältä: Kadonneet perijät

Ainakin te vanhemmat lukijani muistatte varmasti Veikko Lavin säveltämän ja sanoittaman hienon laulun ”Jokainen ihminen on laulun arvoinen” vuodelta 1976. Usein samaistun laulun sanoihin ja mielessäni soi useinkin tuo Ihmisiä on kuin muurahaisia, ne loputonta polkuansa taivaltaa, On kaukaa katsottuna kaikki samanlaisia, niin ettei heitä toisistaan voi eroittaa…

Minulla nimittäin on välillä vaikeaa olla (saati viihtyä) ihmisten keskellä ja joskus tuntuu, että katson heitä kuin jotain vieraita olentoja ulkoavaruudesta. Tai että minä itse olen sieltä (ulkoavaruudesta) ja muut ihmiset vaan hyörivät ja pyörivät ympärilläni ”loputonta polkuaan” ja minä katson heitä jostain etäältä saamatta heihin juuri minkäänlaista kontaktia tai ymmärrystä? Mutta onneksi kuitenkin ympärilläni on myös ihmisiä, joiden seurassa todella viihdyn ja tunnen oloni kotoisaksi ja hyväksytyksi omana itsenäni.

Introvertin vastakohta on ekstrovertti, joita seurallisuutensa ja sosiaalisten taitojensa vuoksi useimmiten suositaan esimerkiksi työhaastatteluissa ja muissa sosiaalisissa tilanteissa. Ei niin ettenkö itse pärjää ihmisten keskuudessa, olinhan pääosan työurastani nimenomaan sosiaalialalla, mutta muistan kyllä, että aina kotiuduttuani olin kuin tyhjä säkki, kaikki sanat sanottuna ja puheet puhuttuna.

Väestöliiton asiantuntija Minna Ounasmaan mukaan työelämä pakottaa usein introvertin syvempään itsetuntemukseen kuin ekstrovertin: ”Introvertit joutuvat selittämään useammin käytöstään. Esimerkiksi palveluammatissa toimiva introvertti voi haluta olla kahvitaukonsa yksin hiljaisuudessa, koska hän työajallaan kuormittuu keskusteluissa ja ihmiskontakteissa. Ekstrovertimpi taas lataa akkunsa kahvitauolla muiden kanssa rupatellessaan.”

Nykyään puhutaan paljon supervoimasta. Eli esimerkiksi autismin kirjolla olevalla henkilöllä saattaa olla jotain erityistä supervoimaa vaikka matemaattisissa aineissa. Tai ADHD-ominaisuus voi ollakin supervoima, ja ihminen on todella aikaansaapa ja nopea käsittelemään asioita esimerkiksi liike-elämässä. Samoin Nepsy-nuori saattaa selviytyä erittäin vaativista tehtävistä tuossa tuokiossa. Onneksi nykypäivänä huomioidaan ihmisen erityispiirteet toisin kuin vielä muutamia vuosia sitten, jolloin erilainen oli vaan erilainen ja erilaisena pysyi koko ikänsä.

Varmasti introvertilla on oma supervoimansa, mutta itse en ole sellaista ainakaan vielä havainnut. Tai ehkäpä olen jäävi arvioimaan sitä itse. No, olenhan tietysti saavuttanut elämässä paljonkin asioita, joita en todellakaan olisi nuoruudessani kuvitellut. Mutta täytyy muistaa, että mikään ei ole tullut kuitenkaan ilmaiseksi eikä helposti, kuten joku saattaa olettaa. Tyypillisenä introverttina olen tietysti ollut sinnikäs, sitkeä, pitkämielinen ja tunnollinen ”pilkun viilaaja”, tämän ymmärrän nyt paremmin tässä nykyisessä ajassa ja elämäntilanteessa.

No niin, nyt kun katsoin ikkunasta ulos näen lumisateen, tämän syksyn ensimmäisen ja se näyttää kauniilta, jopa satumaiselta. Voisi melkein sanoa, että lumi on meidän pohjoisen kansan supervoima, eikö vaan? Toki siitä on riesansa, jos/kun sitä liikaa tulee, mutta ikkunan takaa katsellessa lumi on ainoastaan kaunista.

Vielä lopuksi palaan Lavin sanoitukseen, joka koskettaa edelleen: Kurkistaa jos voisi sielun syvyyteen, niin kahta samanlaista eipä ois, ken katsoo kauneuteen eikä hyvyteen, häneltä monta ystävyyttä jääkin pois…

Olen viimeaikoina viettänyt paljon aikaa synnyinseudullani Kiikoisissa (nyk. Sastamala) ja siitä syystä myös kirjoittaminen esimerkiksi tähän blogiini on ollut vähäistä. Kyllä, toki voisin kirjoittaa maantieteellisestä näkökulmasta katsoen mistä maailmankolkasta tahansa, mutta kun kirjoittamiseen (ja varsinkin somekirjoittamiseen) ei vaan halua – eikä viitsi – ryhtyä kaiken muun kivan kulttuurihistoriallisen tekemisen lisäksi.

Kirjoittaminen on toki osa minua, mutta somesta (esimerkiksi Facebook) haluaisin ihan todellakin irrottautua. Onneksi en ole juurikaan kirjautunut muille somen alustoille, mutta Twitterissä minulla taitaa vielä olla tili, jossa en juuri koskaan käy. Tämä hullu maailma on muuten ajautunut merkilliseen olotilaan monestakin syytä, mutta tarkoitan tässä juurikin näitä sosiaalisen median muotoja: mikä siinä onkaan, että ihminen ei ole muka olemassa ellei ole sometiliä tuolla ja täällä, ja kun niihin kaikkiin pitää muka joka päivä kirjoittaa jotain, jotta on olemassa? Olemassa kenelle? Ehkäpä lähinnä itselleen?

Pitääkö ihan todella todistaa joka päivä joillekin (itselle), että hei, olen täällä, huomaatko varmasti minut? Joskus leikittelen ajatuksella, että some vaan lakkaisi toimimasta, joku katkaisee maailmasta sähköt tai jostain muusta syystä olisimme äkkiä ilman tietoliikenneyhteyksiä? Siis kauhea ajatus, mutta tällaista voi oikeasti tapahtua. Ihmiskunta olisi jälleen lähestulkoon kivikaudella ja aika harvat nykyajan teknograafeista osaavat edes nuotiota sytyttää.

On parempi etten maalaa tuomiopäivän kuvia enempää, mutta varmasti jokainen ymmärtää, miten haavoittuvassa maailmassa me elämme. Mikään ei ole itsestään selvää ja ketään ei myöskään saisi pitää itseisarvona. Somemaailma luo meistä ihmisistä tiedostamattamme aivan vääränlaisia kuvia, se on valheellinen ja armoton maailma, jossa mikään ei ole enää pyhää saati yksityistä. En osaa tietenkään arvailla, mihin tämä kaikki lopulta johtaa, mutta suunta on arveluttava. Mutta voin toki olla väärässäkin. Ainakin toivon sitä.

Syksy on täällä. Tai ehkei juuri nyt (aurinkoinen sää) näytä kovin syksyiseltä, mutta kun viikon sateisina päivinä katsoi ikkunasta ulos, näki vain syksyn. Syykauden huomaa alkaneen myöskin linnuista, jotka alkavat hankkiutumaan kohti etelää ja vihreämpiä seutuja. Tai onko siellä kaikkialla ainakaan lintuystävällisiä seutuja, tämän huomasin eräästä dokumentista tässä hiljakkoin, kun joku lintubongari (en muista nyt nimeä) seurasi kurkien reittiä kohti etelään. Ja mitä hän saikaa selville:

Keskiseen Eurooppaan asti kaikki meni hyvin, mutta sen jälkeen osa kurkien päämuuton ryhmästä jakautui niin, että osa lensi kohti pohjois-Afrikkaa ja osa lensi Israeliin. Ei olisi kannattanut. Siellä nimittäin kurkien ikiaikaisesta levähdys-ja ruokailupaikasta oli tehty ”turistirysä” ja mikä pahinta, lintuja peloteltiin paukkupanoksilla uudelleen lentoon. Ilmeisesti suuria kurkimääriä ei enää haluttu paikkakunnalle kuin hetkeksi turistien vuoksi, mutta syötävää heillä ei enää ollut. Niinpä jo valmiiksi pitkästä lennosta väsyneet linnut hätisteltiin uudelleen siiville ja lentämään pois.

Eläinkunnan pisin muuttomatka syksyisin ja keväisin on lapintiiralla, joka pesii arktisella ja kylmällä vyöhykkeellä Euroopassa, Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa, talvehtien kuitenkin kaukana Etelämannerta ympäröivillä merialueilla. Lapintiiran vuosittaiset muuttomatkat ovat siis tunsia ja tuhansia kilometrejä, joka tuntuu ihmisestä mahdottomalta suoritukselta. Myös osa perhosista ovat vaeltajia, kuten esimerkiksi amiraaliperhonen lentää Afrikan ja Euroopan väliä ja sen siipiväli on vain 7 senttiä.

Leikittelen ajatuksella, että jospa ihminenkin vaeltaisi jonkinlaisen muuttomatkan vuodenaikojen mukaan. Emme kuitenkaan tarvitse tavallisuudesta poikkeavaa pesintä- tai lisääntymispaikkaa eikä meidän tarvitse sen vuoksi vaeltaa koskissa vastavirtaan kuten lohet tekevät. Tai kuin ankeriaat, joiden sisäinen vaisto ajaa niitä erehtymättämästi takaisin Sarkassomerelle, jossa syntyivät ja ehkä myös kuolevat.

Mutta joku luonnonvoima ihmisessäkin on, koska jossain vaiheessa elämänvirtaa (useimmiten kypsissä kymmenissä), vaisto vetää takaisin synnyinseudulle ja tuttuun ympäristöön. Eläimistä poiketen, ihmisen vaellusvietti ajoittuu elämänvaiheeseen, jossa poikaset ovat aikuistuneet ja on aika katsella maisemaa toisin silmin. Myöskin sisäistä maisemaa katsoo erilaisesti, koska paljon turhuutta on karissut olkapäiltä ja jäljelle jää vain ne kaikista tärkeimmät ihmiset ja asiat.

Niin, mitä se elämän turhuus oli tai on? Oikeastaan sitä (turhuutta) ei huomaa kuin vasta paljon myöhemmin, kun katsoo esimerkiksi ruuhkavuosia matkan päästä, jolloin tuntui olevan aina kiire johonkin. Tarvitaan siis välimatkaa ja -aikaa, jotta huomaa ”metsän puilta”.

Ei muuta lisättävää tässä vaiheessa.

Pienen kotimaan matkan jälkeen on nyt kirjoitettava maaseudun näkymistä eli sen, mitä moottoritieltä, pienemmältä tieltä ja soratieltä oli näkyvissä. Siis lehmiä ei juurikaan näkynyt laitumella kuten vielä muutamia vuosia sitten näkyi? Onko niin, että karjan kasvatus ja maidontuotanto ei enää kannata ja lehmistä on siksi luovuttu useimmilla maatiloilla? Minusta se on huolestuttava kehityssuunta, mutta ymmärrän toki ettei kukaan tappiokseen voi karjaa kasvattaa.

Vilja alkaa valmistua ainakin eteläisessä Suomessa, jossa jo paikoin näkyi puimureita työssään. Porvoon seudulla vilja ei ollut lakoontunut toisin kuin tällä seudulla, jonne kaiketi suurimmat vesisateet ovat osuneet. Siellä myös kylvettiin jo syysviljoja ja muutenkin syksy oli ehtinyt pidemmälle. Mutta aurinko paistoi edelleen lämpimästi ja mereltä kävi lämpimät tuulet.

Lehmistä tulikin mieleeni eräs lomareissu muutaman vuoden takaa, jossa nähtiin lehmiä enemmän kuin ihmisiä. Eli kyseessä on Portugalille kuuluva saariryhmä Azorit, joka sijaitsee 1500 kilometriä Lissabonista ja 3900 km Pohjois-Amerikan rannikosta eli 36°–39° pohjoista leveyttä ja 24°–31° läntistä pituutta. Azorit ovat Atlantin keskiselänteen huippu joka kohoaa merenpinnan yläpuolelle. Vesialueella kohtaa kolme mannerlaattaa. Tämän takia saarilla on aktiivista vulkaanista toimintaa: kuumia lähteitä ja toistuvia maanjäristyksiä.

Tulivuoren rinteet olivat todellakin kauniita ja vihreitä ja muistan niistä erityisesti siis em. lehmät. Siis ne laidunsivat rinteillä ympäri vuoden, olivat tottuneet varsin jyrkkään maastoon ja käyskentelivät siellä tottuneesti. Omistajat kävivät lypsämässä tietenkin aamuin ja illoin siellä rinteeseen vartavasten rakennetuissa lypsypaikoissa ja hoitivat eläinten juottamisesta yms. Azoreilla olikin juustoa ja maitotuotteita tarjolla kaikkialla, joten lehmät olivat todella arvossaan ja niitä hoidettiin hyvin.

Mainitsemisen arvoista on myös teiden varsilla villinä kukkivat hortensiat. Niitä oli kaikkialla, kuten meillä keväisin lupiinit ja joka oli siis yksi Azorien vieraslaji: ”Azoreilla kasvaa yli 850 kasvilajia, joista noin 300 on alkuperäisiä ja 60 endeemisiä. Saarelle on istutettu myös tulokaslajeja, jotka ovat syrjäyttäneet monet kotoperäiset puut ja kukkakasvit. Alkuperäiset laakeripuumetsät on korvannut Japanista tuotu sugi-havupuu. Muita alaa valtaavia tulokaslajeja ovat keltatuoksuinkivääri ja sininen jalohortensia”.

Azoreilla elää myös 25 eri merinisäkäslajia ja osallistuimmekin yhdelle laivamatkalle, jossa olisi ollut mahdollisuus nähdä vaikka mitä lajeja, mutta vain delfiineitä näkyi sillä kertaa, jotka olivat kauniita ja sulavaliikkeisiä. Ilmasto oli siihen aikaan vuodesta (taisi olla lokakuu) mitä parhain. Sopivasti lämmintä ja aurinkoa ja tuulisella rannalla käytiin ihastelemassa suuria aaltoja.

Ruoka oli hyvää ja silloin sattui olemaan Azoreilla myös viinimessut, jossa käytiin maistajaisissa (kahtena iltana peräkkäin varmuuden vuoksi), koska oli vaikea päättää, millainen viini olisi parasta kotiintuotavaksi. Näkyi siellä muitakin suomalaisia turisteja molempina päivinä ja väkeä ylipäätään paljon liikkeellä. Asukkaita muuten näillä Azorien yhdeksällä saarella on noin 250 000.

Onneksi säästyimme maanjäristykseltä ja tulivuoren purkaukselta, mutta sammunut kraateri oli kyllä varsin mielenkiintoinen retkikohde. Harjanteella kulki autolla mentävä tie ja tietä pääsi myös laskeutumaan kraaterin pohjalle, jossa asui ihmisiä ja siellä oli myös kauppoja, kahviloita ja ravintoloita. En tiedä milloin juuri se tulivuori oli viimeksi ollut aktiivinen, mutta maankuoren kolosista tuli jatkuvasti savua ja rikiltä tuoksuvaa höyryä. Ja siellä vaan oltiin ja elettiin normaalisti, joka tuntuu minusta merkilliseltä.

Mutta tässä maailmassa ja ajassa tapahtuu monia muita merkillisiä asioita, joita ei välttämättä heti ymmärrä. Onneksi ihan kaikkea ei edes tarvitse ymmärtää.

Kesä jatkuu. Kesä.

Ooppera täyttyy itse kokea, kuunnella, aistia kaikilla aisteilla. Sitä ei voi kuvailla toiselle juuri mitenkään, vaikka kuinka haluaisi. Vielä enemmän ooppera vangitsee kuulijansa juuri luonnon muovaamalla näyttämöllä, kuten Hämeenkyrön Myllykolun miljöö parhaimmillaan on juuri nyt keskikesän illassa vaiheessa, kun kesä on kääntymässä kohti syyskesän kypsyyttä ja runsautta.

Koska F.E.Sillanpään kirjallinen tuotanto on minulle lähellä sydäntä ja monet teoksensa ennestään tuttuja, tämä oopperaversio Ihmiset suviyössä-teoksestaan oli toisaalta yllättävä, mutta samalla inhimillinen ja koskettava kuvaus yhteiskunnallisesta jakautumisesta 1930-luvulla.

Toisaalta libretto – jonka on kirjoittanut Elina Snicker – oli (vaikka kuvasikin 1930-luvun ahdasmielistä maaseutumiljöötä) erittäin ajankohtainen ajatellen tämän ajan ahdasmielisyyttä ja suvaitsemattomuutta vierasta ja erilaista kohtaan. Homomiehet olivat kauhistus silloisessa yhteiskunnassa ja heillä ei juuri ollut puolustajia varsinkaan, jos sattuivat syyllistymään muihin rikoksiin, kuten tukkilainen Nokia tässä teoksessa puukotukseen: ”Kuka enää auttaa minua! Kuka enää tuntee minua! Puolamäki – petturi! Äiti – Kuollut! Isä- Kadonnut! Ilmari – Toisen oma!”

Kuulijana Myllykolussa itseäni kosketti eniten (loistavien roolisuoritusten, libreton ja musiikin ohella) yhteiskunnan eriarvoisuuden kuvaus, jossa Sillanpää oli ainutlaatuinen ja paljon aikaansa edellä. Toki edistystä on tapahtunut esimerkiksi suhtautumisessa homoseksuaalisuuteen, mutta edelleen ”mukasivistyneen” pinnan alla rakennamme karsinoita itsemme ja toiseuden välille.

Vieraan pelko määrittelee yhä edelleen suhtautumistamme ja varsinkin yksilön erilaisuus (oli se sitten ihon väri, seksuaalinen suuntautuneisuus, vammaisuus, kieli, murre, puheen tuottamisen ongelmat, poliittinen väri jne.) suhteessa itseen määrittelee todella paljon sosiaalista kanssakäymistä. Eikä tuohon ”erilaisuuteen” todellakaan tarvita kovinkaan paljoa, kun huomaa ympärillään viipyviä katseita, keskustelun äkkinäistä katkeamista, outoa hiljaisuutta, väkinäisyyttä. Voi vain kuvitella, miten samankaltainen vieraan pelko näyttäytyi hämeenkyröläisellä maaseudulla 1930-luvulla, johon siis Ihmiset suviyössä-kertomus sijoittuu.

Nokian eli Yrjö Salosen (Tuomas Miettula) kohtalo siis kosketti minua kuulijana erityisesti unohtamatta tietenkään kokonaisuutta, josta voit käydä lukemassa täältä: Ihmiset suviyössä

”Olikohan Herran siunaama se Nokian virran vesi, jolla sun mammas hulivilipoikansa ensi kerran pesi? Oliko Herran siunaama se Nokian virran vesi?

Tänä kesänä Yle 1.n lempparini on ollut ehdottomasti Juurien kesä. Paitsi, että ohjelmasarjassa kuulee paljon musiikkia nimenomaisesti ”sydänjuurilta”, myös tietovaranto täydentyy, koska ohjelmassa saa runsaasti tietoa mm. eri maiden kulttuurista juurikin kansanmusiikkiin liittyen. Myös erilaisia soittimia on ilo kuunnella ja esimerkiksi nokkahuilu ei ole muissa maissa mitenkään harvinainen soitin, vaikka meillä Suomessa se on jäänyt hieman paitsioon.

Kun nyt aloin kirjoittamaan radiosta, on pakko mainita erinomaiset keskusteluohjelmat, joita on aina ilo kuunnella. Mutta olen muistaakseni ennenkin tässä blogissani kirjoittanut mieltymyksistäni nimenomaisesti Yle 1.n ohjelma-antiin, jotan en ala toistamaan itseäni tässä kohtaa. Enkä muutenkaan halua suositella mitään kenellekään, makuasioista kun ei voi kiistellä. Juuri tällä hetkellä radioista tulee jazzia, josta myös tykkään. Ja muuten on mainittava sekin, että tänään Porissa varmaan aika moni ”kuuntelee Tomppaa” eli Tom Jonesia. Ainakin vastaantulijoiden määrä 2-3 tuntia sitten Porin tiellä oli melkoinen.

Niin, itsekin olen ollut Porissa näihin aikoihin monituiset kerrat, mutta enää en halua lähteä. Kaikella on aikansa maan päällä…

Heinäkuu etenee ja kesä siinä kohdassa, jolloin voi alkaa odottelemaan hämäriä iltoja. Ai että mitä odotettavaa niissä on? Minusta paljonkin, elokuun lämpimiä ja hämärtyviä iltoja ei voita mikään. On totta, että kovin nopeasti nämä pohjoisen valoisat yöt ovat ohi ja yhtä nopeasti ihminen havahtuu syksyyn. Se on elämän kiertokulku, näin on ollut ja näin pitää ollakin.

Mutta kesä kukkii juuri nyt ehkäpä kauneimmillaan. Tykkään usein vain katsella luonnonkukkia ojan pientareilla (kohta ne varmaan niitetään), tykkään myös lupiineista ja horsmista sekä sellaisesta kermanvalkoisesta töyhtöstä, jonka nimeä en tiedä. Ovat todella kauniita leikkokukkina vaikka vesiämpärissä.

Paitsi kukista, juurista (myös ihmisen juurista) olisin voinut kirjoittaa enemmänkin, mutta jääköön se toiseen kertaan.

Nyt on ihan pakko kirjoittaa valmistautumisesta keskikesän juhlaan, juhannukseen. En ole mielestäni mikään ”siivoushullu”, vaikka sitä olen nyt viimeaikoina harrastanut oikein olan takaa. Mutta en ole pitänyt siinä hommassa turhaa kiirettä, nimittäin aloitin jo viime kesänä ja nyt alkaa olla valmista. Miksi pitäisikään kiirehtiä, jos edellisestä kunnon siivouksesta on vierähtänyt oletettavasti vuosikymmeniä.

Siis kyseessä on tuo täällä aiemminkin mainitsemani synnyinkotini eli noin 200 neliöinen ”vanha pirtti”, rakennettu 1800-luvun alussa, mutta ollut asumattomana jo niinikään vuosikymmeniä. Ja todellakin siivottavaa on ollut. Onneksi minulla on ollut apua omasta perheestä, sillä yksin työskennellessä siivous/tyhjennys olisi ollut vielä hitaampaa. Viime syksynä poltimme roviolla kaiken turhan palavan materiaalin, pari kuormaa veimme kaatopaikalle, lasia ja sanomalehtiä keräykseen jne, ja nyt vasta viime viikolla pääsimme pesemään lattioita (siis hankaamaan pitkävärtisilla harjoilla käsin joka ainoa nurkan), joka todellakin oli hikinen homma.

Mutta kaikki työ on ollut vaivan arvoista, sillä nyt pirtissä tuoksuu raikas männyn tuoksu (Mäntysuopa), aitan säilytyksestä kannettiin vanhan ajan matot lattiaan, seinille ryijyjä, raanuja ja muita tuon ajan tekstiileitä. Isoisäni siskot olivat ”kankureita” eli kutoivat kangaspuilla erilaisia tuotteita, joita on edelleen ollut tallessa ja onneksi hyvin säilyneinä sanomalehteen käärittynä. Lisäksi vanhat astiat ja muut välineet pääsevät nyt alkuperäiselle paikalleen ja kaikki muukin irtaimisto löytää vähitellen paikkansa, jossa ovat aikoinaan olleetkin.

Joku voi olla sitä mieltä, että turhaa vaivaa moinen, mutta itse kuitenkin ajattelen, että kunnioituksesta menneitä sukupolvia ja heidän työtään kohtaan minun on toimittava juuri näin. Pirtin vanhoissa keinutuoleissa on aina mukava istahtaa ja antaa ajatusten viedä paitsi omaan lapsuuteen, myös minua edeltäviin sukupolviin ja heidän paikoitellen sangen monivaiheisiin kohtaloihinsa tällä nyt niin hiljaisella maaseudulla.

Kun omat lasteni lapset juoksevat ja leikkivät tässä pirtissä, he ovat tietääkseni seitsemäs sukupolvi. Tämä on suuri asia ainakin minulle, sukupolvien pitkä ketju vaan jatkuu näillä ikivanhoilla asuinsijoilla joen rantatörmällä. Vaikka vuodet ja aikakaudet vaihtuvat, jotain pysyvää kuitenkin meissä on ja myös jää elämään, kun aikamme on poistua. On siis erittäin tärkeää siirtää viivyttelemättä muistoja ja tietoisuutta menneisyyden tapahtumista eteenpäin, sillä jos emme tunne alkuperäämme ja historiaamme, emme ymmärrä oikeastaan mitään muutakaan.

Tänä juhannuksena osa perheestäni majoittuu pirttiin suoraan menneen ajan tunnelmaan. Nyt mieleni ja sieluni lepää juhannuksessa ja tämän kesän kaikissa hetkissä, koska olen tehnyt sen, mikä minun täytyi tehdä. Aikaa se vei, mutta mitä siitä. Lopputulos on kuitenkin paras mahdollinen.

Toivotan kaikille lukijoilleni rauhaisaa ja rentouttavaa juhannuksen aikaa!

Tänään – keskikesän aurinkoisena päivänä – muistelen erästä kesää Jaltalla, joka sijaitsee Krimillä, entisessä Neuvostoliitossa, ja on tällä hetkellä Venäjän hallinnon alla. Se kesä taisi olla vuonna 1980 tai 1981, jolloin vietin lomaa Jaltan upeissa maisemissa. Oli rauhallista ja sellaista menneen ajan neuvostotunnelmaa, joka tänä päivänä on tyystin kadonnut erinäisten jännitteiden ristiaallokkoon ja sodan murheellisiin syövereihin.

Jaltan maisemaa hallitsi tietysti vuoristo ja meri, joka oli nimensä mukaan varsin tumma, koska heti rannasta oli erittäin syvää. Siis lapsilla ei ollut asiaa ainakaan sille rannalle, mutta heille olikin olemassa oma rantansa jonkin matkan päässä tästä turistirannasta. Minulla ei vielä silloin ollut omia lapsia, mutta lapsia rantaleikeissään oli jo silloin mukava seurata.

Hotelli oli komea rakennus vuoren rinteessä ja silloisen tyylin mukaan turistit lomailivat täyshoidolla eli aamiainen, lounas ja päivällinen, jotka kaikki olivat runsaita monen ruokalajin kokonaisuuksia. Päivälliseen tietenkin sisältyi vodkasnapseja joka käänteessä, mutta niitä oppi nopeasti varomaan niin, että juomassa vain kastoi huuliaan muodon vuoksi.

Ja iltaisin oli tietysti varietee, jossa esiintyjiä moneen makuun. Kansantanssit ja -musiikki jäi parhaiten mieleen sekä balettiesitys, joka oli viimeisen päälle tietenkin. Tuohon aikaan kaikki länsimaiset tuotteet olivat korkeassa kurssissa ja kauppa kävi kellä kävi. Minä olin enemmän ostopuolella, eli siihen aikaan ostin levyjä (jazzia ja klassista musiikkia vinyylilevyinä). Niitä lojuu kaapeissani edelleen, joku voisi niistä olla kiinnostunut, mutta en ole niitä juuri kaupitellut. Kuunnellut olen kyllä, vinyyleissä on oma soundinsa, jota ei välttämättä ole nykypäivän vempeleissä.

Muissa kaupoissa ei tuohon aikaan ollut paljonkaan myytävää, mutta teetä ja jotain matkamuistoja taisin ostaa em. vinyylilevyjen lisäksi. Muistaakseni en juuri kaupoissa kierrellytkään, kuten ei kukaan muukaan.

Mutta auringossa loikoiltiin päivittäin meren rannalla, joka ranta ei ollut hiekkaa, vaan sileäksi hioutunutta, pyöreää kiveä. En ole sellaista rantaa tavannut missään muualla, mutta oli omalla tavallaan parempikin kuin hiekkainen ranta. Myös patikkaretkellä kävimme Krimin vuoristossa, joka oli raskas reissu, vaikka olin siihen aikaan (suunnistuksen harrastajana) mielestäni hyvässä fyysisessä kunnossa. Ylämäki ei ollut ongelma, mutta alaspäin oli todella vaikea tulla.

Lentokone oli tietenkin Aeroflot ja välilasku Leningradissa mennen tullen. Matka sujui kaikenkaikkiaan ilman suuria ongelmia, vaikka lentokone ja bussit ym. matkustusvälineet olivat nykymittapuun mukaan varsin vaatimattomia. Mutta eipä siihen aikaan juuri edes kiinnittänyt sellaisiin asioihin huomiota, pääasia oli tunnelma, ympäristön vaihdos, seikkailu, meri ja aurinko.

Tänään mielenkiinnon kohteet ovat aivan toisenlaiset. Niin ihminen muuttuu ja niin pitääkin muuttua.

On myönnettävä nyt, kun ensimmäisiä hellepäiviä vietämme, etten todellakaan ole kesän lapsi. Toki pidän kesän valoisuudesta ja lämmöstä, mutta en todellakaan helteestä, joka jotenkin rasittaa minua niin, että mieluimmin viihdyn varjossa. Nyt jo edesmennyt äitini aikoinaan kertoi, että lapsena sain pisamia kasvoilleni jo varjossa. Isäni kuulemma oli samanlainen eli herkkäihoinen ja aina varoitteli, ettei ”plikkaa saa pitää auringossa, koska nahka palaa”.

Nyt vanhemmiten toki siedän vähän enemmän aurinkoa, mutta voiteita tarvitsen runsaasti ja suurimmalla mahdollisella suojakertoimella. Jotenkin on absurdia, että kesää ja valoa odotetaan pitkä talviaika ja sitten kun se aika viimein tulee, on auringolta suojauduttava. Ja jotenkin minusta tuntuu – eikä vain tunnu – että ilmasto on muuttunut aika lyhyessä ajassa niin, että kesän kuumuus on alkanut häiritsemään aina vaan enemmän.

Äskettäin telkasta tuli saksalainen tiedesarja otsikolla Kuumuuden aikakausi. ”Maapallo lämpenee huolestuttavan nopeasti ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen seurauksena. Mitä voimme oppia maapallon aikaisemmista kuumista kausista ja voidaanko tietoa soveltaa nykytilanteeseen? Paleontologit, tutkijat ja tiedemiehet yrittävät löytää keinoja ongelman ratkaisemiseksi. (Surviving Hothouse Earth, Saksa 2022.)”.

Tämä dokkari kannattaa ehdottomasti katsoa, vaikka se hieman alkaa ahdistaa. Nimittäin tiedemiehet väittävät, että meillä ei ole aikaa enää kuin muutama sukupolvi ja mitä sitten tapahtuu? Ehkäpä sopeudumme myös kuumuuteen, kuten olemme sopeutuneet erilaisiin olosuhteisiin kautta historian, mutta tämä meidän aikakausi on erilainen siksi, että pitäisi sopeutua nopeammin kuin koskaan ennen. Katso täältä tämä mielenkiintoinen dokkari:
Kuumuuden aikakausi

Lähivuosikymmenien aikana ilmastopakolaiset asuttavat pohjoisia maanosia ja täytyy muistaa, että myös eläimet vaeltavat suituisimmille alueille. Tämäkin muuttaa oleellisesti myös meidän luonnon olosuhteita, joka vaatii sopeutumista sekin puhumattakaan ihmisistä, jotka joutuvat pakenemaan sekä kuumuutta että meren pinnan nousua. Tiedemiehet puhuvat noin 4-5 metristä, joka on tuhoisaa monille väkirikkaille rannikkoseuduille koko maapallon mittakaavassa.

No niin, ehkäpä juuri tänään en mieti näitä ajatuksia enempää, mutta on hyvä tiedostaa, mihin suuntaan olemme ihmiskuntana menossa. Ei riitä, että Euroopassa soditaan ja pandemia vaivaa monia edelleen, on myös ymmärrettävä, että ilmasto muuttuu radikaalisti ja nopeammin kuin koskaan historiassamme. Vaikka puhumme joistakin vuosiluvuista (esimerkiksi hiilineutraalius vuoteen 2035 mennessä), fakta lienee se, että olemme jo nyt ratkaisevasti myöhässä ilmastonsuojelussa ja todennäköisesti hävinneet koko pelin.

Ei muuta lisättävää.

Oheinen otsikko (taisi olla joku tv-sarja 1970-luvulla) tuli tänään jostain syystä mieleeni, ja joka kuvaa tämän kevään erilaisia fyysisiä ja psyykkisiä kokemuksia. Voisin tämän tekstini sanoittaa niinkin, että ”kevät koronan jälkeen”, mutta koska en mielelläni kirjoita sairauksistani, jääköön se tähän. Mutta sen voin kuitenkin kertoa, että syksyllä sairastamani korona (neljästä rokotuksesta huolimatta), on jättänyt jälkensä, mutta tästäkin selvitään, toivon mukaan.

No niin, pääsiäinen ja vappu meni osaltani nopeasti ja vappua olin myös puhaltamassa (saksofonilla) Kyröskosken torilla. Nyt kun tuli mieleen, olen ollut vappua ja muitakin juhlia puhaltamassa jo aika monena vuonna alkaen 1970-luvulta. Näitä muistoja tulikin mieleeni nyt vapun aikaan, kun telkasta tuli Kom-teatterin 50-vuotisjuhlakonsertti, jonka taisin katsoa ja kuunnella ainakin kahteen kertaan. Huikeita lauluja, sävellyksiä ja sovituksia, joille ei ihan äkkiä löydy vertaa ainakaan tämän ajan musiikista.

Poliittinen laululiike oli silloin (1970-luvulla) voimissaan monilla paikkakunnilla ja erilaisia soitin- ja lauluryhmiä syntyi kuin sieniä sateella. Varmasti oppia ja mallia otettiin juurikin Kom-teatterista ja Agit Propista, ja itsekin olin mukana hetken aikaa eräässä poliittisessa lauluryhmässä, tosin säestäjänä. Kyseessä oli siis Vammalan seudulla vaikuttaneesta ryhmästä, ja esiinnyimme muistaakseni Vammalan lisäksi ainakin Porissa ja Harjavallassa.

Kovin pitkään tämä ryhmä ei ollut koossa, muistaakseni yhden jäsenen työtapaturma oli lopettamisen syynä – ja lisäksi maailman muuttuminen toisenlaiseen suuntaan, jolloin poliittisilla lauluilla ei enää ollut samanlaista tilausta kuin aiemmin. Mutta nuotti- ja sanoituskansio on edelleen tallella hyllyssäni, jos/kun jonain päivänä niitä vielä tarvitaan. Valitettavasti ihan samaa ryhmää ei enää ole mahdollista saada kokoon, mutta suurimman osan kyllä, jos tahtoa olisi. Ja miksei olisi?

Huomaan muuten tätä blogia kirjoittaessani, että usein muistelen mennyttä maailmaa ja elettyjä vuosia, oli sitten kyse lähes mistä asiasta tahansa. Mutta niin kaiketi tämä elämänpiiri kulkee, kuten jo Eino Leino runossaan Nocturne (v.1903) osuvasti kirjoitti: ”En ma enää aja virvatulta, ompa kädessäni onnen kulta, pienentyy mun ympär elon piiri, aika seisoo nukkuu tuuliviiri, edessäni hämäräinen tie, tuntemattomahan tupaan vie”.

Meillä jokaisella on varmasti joku tai jokin, joka kannattelee läpi elämän ns. kehdosta hautaan. Enkä nyt tarkoita ketään ihmistä vaan esimerkiksi harrastus, kiva tekeminen tai tehtävä, joka tuottaa hyvää mieltä ilman taloudellisia tuottoja tai muita hyödykkeitä. Niin, on totta, että lähes kaikki tekeminen lasketaan nykyisin rahassa ja jos tekee/harrastaa jotain ilman dollarinkuvia silmissään, saa helposti ihmettelyä osakseen. Mutta mitä sitten?

Minulle yksi elämää kantava voima on ollut musiikki. Se on kulkenut fölissä (mukana) lapsuudesta asti, koska serkkuni oli hyvä soittaja ja joka houkutteli minutkin aikoinaan mukaan musiikin ihmeelliseen maailmaan. Olen eläissäni kokeillut monia soittimia haitarista pianoon, mutta puhaltimet ovat olleet minulle ainoita oikeita. Vuosikymmeniä sitten aloitin Kiikoisten soittokunnassa (nykyisessä Sastamalassa) ja sieltä sai sekä soittimen lainaksi että opetuksen maksutta. Mistä muuten nykypäivänä saisi samalla tavalla harrastukseensa välineet ja opetuksen? Minä tiedän: monista soittokunnista edelleen.

Opiskelin tuolloin (1970-luvulla) silloisessa Porin musiikkiopistossa (nykyisin Palmgren-opisto) soittimena silloin klarinetti. Myöhemmin siirryin alttosaksofoniin, jota olenkin sitten soittanut näihin päiviin asti ja matka jatkuu. Hetken aikaa soitin myös Nokia Big Bandissa, mutta se oli työlästä päivätyön ja elämän ruuhkavuosien lisäksi. Nykyisin viihdyn legendaarisessa Kyröskosken torvisoittokunnassa, jossa kokoonnumme viikottain treenaamaan ja jutustelemaan siinä sivussa niitä näitä. Muuten, torvensoittajat eivät ole totisia vaikka niin väitetään. Päinvastoin.

Aivan viime vuosina olen soittanut myös nokkahuilua kahdessakin eri kokoonpanossa eli Pihapelimanneissa ja Pihaus-triossa, ja olen myös laulanut molemmissa, joka on ollut pelkästään kivaa. Tiedän, että monille nokkahuilu on peräti traumaattinen pakkosoitin, mutta minulle ei, koska en joutunut sitä koskaan koulussa soittamaan ja sormitusjärjestelmä on ennestään tuttu eli suunnilleen sama kuin saksofonissa. Nokkahuilun soittaminen on saksofoniin verrattuna kevyttä ja ilmavaa eikä juurikaan rasita fyysisesti toisin kuin foni, joka tarvitsee jonkin verran voimaa. Mutta hieno soitin on myös saksofoni.

Koko elämänmittaista voimaa, iloa ja valoa olen saanut nimenomaan musiikista, soittokavereista, musiikin parissa tapaamistani ihmisistä, keikoista, konserteista, festareista, joita olen ollut myös järjestämässä sekä monista huikeista hetkistä hienojen ihmisten parissa. Musiikkipiireissä olen saanut olla aina täysin oma itseni ja minut on hyväksytty mukaan ehdoitta sellaisena kuin olen. Tähän ei ole enää mitään lisättävää. Elämälle kiitos musiikista!

Olen joissakin teksteissäni täällä muistellut taannoisia matkojani maailmalla ja tällä kerralla muistelen mm. matkaani entisessä Jugoslaviassa (nykyinen Kroatia) joskus 1980-luvun alussa. Siitä on siis yli 40 vuotta enkä välttämättä muista ihan kaikkia yksityiskohtia, mutta kirjoitan matkakohteesta pääpiirteissään jotain.

Lentokone laskeutui Splitin kentälle ja siitä matka jatkui Dubrovnikiin, jossa sijaitsi hotellimme. En muista taaskaan hotellin nimeä, eikä sillä ole merkitystä, tuskin on enää edes pystyssä. Vanhassa kaupungissa oli muuten maailman vanhin apteekki, olisiko ollut peräti 1400-luvulta. Apteekki oli siis edelleen toiminnassa ja taisin ostaakin sieltä jotain.

Bussiretki ”mustille vuorille” eli Montenegroon oli hieno kokemus. ”Kartassa Montenegro näyttää vain pieneltä kaistaleelta vuoristoseutua Adrianmeren rannalla. Kaikki kauniista rannoista vuoriin ja antiikin ajoista vaiheikkaaseen lähihistoriaan on käden ulottuvilla. Montenegron halki kulkee useita vuorijonoja, ja niiden keski­korkeus on noin kaksi kilometriä. Maan pinta-ala on alle 14 000 neliökilometriä, eli Pirkanmaan kokoluokkaa”, kirjoittaa Ville-Juhani Sutinen Mondo-lehdessä vuonna 2017.

Itse muistan tuolta bussiretkeltä parhaiten Mostarin kuuluisan ja kauniin kivisillan, joka sittemmin tuhoutui sisällissodassa 1990-luvun alussa. Silta oli todella kapea kaarisilta ja tehty jykevistä kivistä. Bussi mahtui siitä yli juuri ja juuri, koska silta oli rakennettu ottomaanejen aikakaudella ajatellen vain hevosvetoisia kulkupelejä. Historia-lehti kirjoittaa sillasta näin:

”Vanhat talot tärähtelivät Mostarin kaupungissa. Sisällissota oli raivonnut Jugoslaviassa puolitoista vuotta, ja pienessä keskiaikaisessa bosnialaiskaupungissa oli koettu jo lukuisia pommituksia. Kaupungin asukkaat olivat yrittäneet pysäyttää tuhoamisen, mutta monista kirkoista ja moskeijoista oli jäljellä enää vain rauniot ja Neretvajoen halkomaa kaupunkia yhdistävät sillat olivat lähes kaikki romahtaneet. Marraskuussa 1993 silloista jäljellä oli enää yksi, kaupungin maamerkkinä tunnettu ja rakastettu Stari Most, jonka ottomaanit olivat rakentaneet yli neljäsataa vuotta aiemmin”.

Kroaatit olivat ottaneet kohteekseen Stari Mostin ja tulittivat sitä panssarivaunuistaan. Silta sai yli 60 osumaa, kunnes se romahti. ”Se oli vain vanha silta.” sanoi Kenraali Slobodan Praljak Mostarin sillasta.

Tänään, aurinkoisena päivänä muistelen, miten silloisessa Jugoslaviassa paistoi aurinko, palmut huojuivat ja Adrianmeri oli turkoosinsininen. Kaikki oli rauhallista eikä hirvittävästä sisällissodasta 10 vuotta myöhemmin tiedetty vielä mitään. Tiedämme tänään, mitä Jugoslaviassa tapahtui eikä kaikkia kadonneita sodan uhreja ole vielä edes löytynyt. On hirveää ajatella, että tuo kaunis maa täyttyi joukkohaudoista silmittömän vihan seurauksena. Ja viha ei ole kadonnut maailmasta minnekään, koska jossain aina käydään sotaa ja siviilit kärsivät eniten. Aina.

Tällaisia muistoja tänään.

Synnyinseudullani Sastamalan Kiikoisissa kylätie on nykyisin kovin hiljainen. Toisin oli ennen, kun tiellä liikkui enemmän ihmisiä (varsinkin ennen autoistumista) joko jalan, polkupyörillä, hevosilla, ja useimmat poikkesivat tietenkin meille. Ai miksi ”tietenkin”? En osaa sanoa, mutta näin vaan oli ja ehkäpä jo siitä syystä, että meidän talo oli sopivasti tien vieressä, se oli entisaikoina ikään kuin kestikievari, kylän väki haki päivittäin postinsa ja pirtin seinällä oli myös kunnan ilmoitustaulu.

Ovia ei koskaan lukittu, ei edes yöllä ja kaikki olivat tervetulleita. Myös he, jotka kansan suussa mainittiin ”kulkevaisiksi” eli silloisen yhteiskunnan reunalla elävät ihmiset: maattomat, karjattomat, perheettömät ja jotka useimmiten olivat vailla vakinaista asuntoa. Mainittakoon, että kulkevaiset-nimitystä ei käytetty mitenkään halventavassa mielessä. Heitä suorastaan odotettiin taloihin auttamaan varsinkin heinäntekoaikaan tai ojankaivuuseen.

Tämä aikakausi tuli nyt mieleeni kun luin Maaseudun Tulevaisuudesta (14.3.2023) Pasi Jaakkosen kolumnin otsikolla ”Liiteristä löyty kirves, jonka omistajan elämä oli nykyajan ihmisen silmin karua – vai oliko sittenkään?”. Tässä artikkelissa siis kirjoittaja löysin liiteristään puupinon alta vanhan ruostuneen kirveen, jonka omistaja oli asunut viimeiset vuotensa kirjoittajan lapsuudenkodissa, ja oli siis näitä jo aiemmin mainitsemiani ”kulkevaisia”.

Useimmiten nämä minun kotiseudulla liikkuneet kulkuihmiset eivät viipyneet taloissa kovin montaa päivää kerrallaan, he auttoivat talon töissä ruokaansa ja yösijaansa vastaan, ja olivat siihen tyytyväisiä. Rahapalkasta ei missään vaiheessa ollut kysymys, eikä sitä olisi liikoja ollut edes antaa. Yöpuu (vaatimaton penkki) oli yleensä pirtin ison uunin kyljessä, se oli siinä aina valmiina, kuka vaan saattui tulemaan ovesta, oli sitten yö tai päivä. Lapsena totuin siihen, että tuolla penkillä saattoi olla aamuisin kuka tahansa, eikä siihen juuri edes kiinnittänyt huomiota. Muistan myös joitakin nimiä: Urho, Alpi, Saima, muuan Iita ja muutama muu.

Vaikka ovia ei lukittu, mitään pahaa ei koskaan tapahtunut: mitään ei varastettu, mitään ei hajotettu, mitään ei hävitetty. Ihmisiä tuli ja meni, se oli luonnollista, siihen oltiin totuttu jo 1800-luvun alkupuolelta asti. ”Tinuri” eli kuparipannujen tinaaja oli eri asia, hän toki teki tärkeää työtä, mutta lieveilmiöt olivat ikäviä: hän asusti meidän vanhassa saunassa viikon, eikä ainuttakaan pannua tullut valmiiksi. Hän ei tullut enää toista kertaa (tai häntä ei päästetty saunaan juopottelemaan).

1970-luvulle tultaessa maaseudun kulkuihmiset vähenivat. Tästä kirjoittaa myös Jaakkonen artikkelissaan: ”Kehitys on tuonut hyvää ja tasalaatuisuutta sosiaalipolitiikkaan tavalla, josta 1970-luvulla saatettiin vain haaveilla. Nyky-Suomessa Niilo pääsi nauttimaan kuntouttavasta työtoiminnasta, yhteiskunta osoittaisi hänelle tukiasunnon ja eittämättä turvaverkko ulottuisi myös laajemmalle”.

Näin juuri ja Jaakkonen jatkaa: ”Ehkä asuminen työtä vasten taloissa saattoi hetkittäin tarjota yksin elävälle miehelle (ai naiselle) kodinomaisuutta ja huolenpitoa, johon paraskaan yhteiskunnan tarjoama asumisjärjestely ei pysty, ei vaikka hoivan taso olisi kirjattu useampaankin lakipykälään”. Itse muistan, että ainakin Kiikoisissa liikkuvat ihmiset eivät olisi halunneet mennä asumaan ”kunnan vaivaisiksi”, eli silloisiin kunnalliskoteihin, mutta se kehitys oli kuitenkin vääjäämätöntä seurausta sosiaalipolitiikasta ja oli tärkeä osa suomalaisen hyvinvointivaltion kehitystä.

Tänä päivänä siis kylätie on hiljainen. Kulkevaisten penkki on kuitenkin yhä paikallaan vanhassa pirtissä, mutta ovet ovat visusti lukossa ja lisänä valvontakamerat rekisteröivät jokaisen liikkeen hiljaisessa pihapiirissä. Aika, aikakaudet ja ihmiset katoavat muistista johonkin kauas, kunnes joku – kuten mainittu Jaakkosen artikkeli – äkkiä palauttaa ne taas mieleen. On siis tärkeää muistaa niin kauan kun muistaa.

Lue täältä Pasi Jaakkosen kolumni aiheesta: Kirves

Elämässä on hetkiä, jotka saattavat mennä ohi kuin huomaamatta ja myös hetkiä, joita ei voi unohtaa koskaan. Eikä kaikki hetket ole mitenkään erityisiä, mutta silti ne vaan muistaa vuodesta ja vuosikymmenistä toiseen. Olen ajatellut niin, että ilmeisesti ihmisen aivot ovat toisinaan sellaisessa vireystasossa, että mielen taajuudet rekisteröivät tietyt tilanteet ja tapahtumat äärimmäisen tarkasti. Kun taas joku itselle tärkeä tai muuten merkityksellinen asia haalistuu, kuten pitkään auringon valossa ollut valokuva.

Toki on niin, että ihan kaikkea ei tarvitse muistaa, muistella tai kantaa painavia muistoja hartioillaan kuin taakkaa, josta haluaisi vaan eroon, mutta ei voi päästää irti. Tällöin ihminen saattaa olla huomaamattaan oman mielensä vanki, ja taakka painaa päivä päivältä enemmän. Tällainen taakankantaja saattaa tahtomattaan kuormittaa myös läheisiään, ystäviä ja tuttavia niin, että lopulta seinä tulee vastaan – tai umpikuja, josta selviää vain vahvimmat meistä.

Huonojen hetkien kierteestä on päästettävä irti. Huonoista ihmissuhteista on vaan päästettävä irti, vaikka se tekisi miten kipeää. Vapautumista seuraa eheytyminen, valo ja uusi energia, jonka voi käyttää ihan miten itse haluaa.

Nyt varmasti moni lukija ajattelee, että kerronko edellä itsestäni? Vastaus on kyllä ja ei, mutta ajattelen enemmän kuitenkin hyviä hetkiä, tottakai. Musiikkiharrastus antaa minulle suunnattomasti energiaa ja iloa, ja juurikin musiikin parissa olen oppinut sietämään keskeneräisyyttäni niin, että vaikka toisinaan mokia sattuu, niitä ei murehdi koskaan kuin pienen hetken.

En myöskään murehdi lukihäiriöni tuottamia ongelmia, vaikka kirjoitusvirheet toki harmittaa, mutta nekin vain hetken. Mutta siis aina ei ole ollut näin. Varhaiset kouluajat olivat osaltani vaikeita, koska kaikkien osaaminen olisi pitänyt mennä samasta putkesta eli erilaista oppijaa ei tuolloin tunnistettu.

Ei, en ole tässä kirjoittanut vain itsestäni, vaikka yleensä asioita tulee peilanneeksi omaan itseen, omaan ajatusmaailmaan ja omiin elettyihin hetkiin. En varmasti ole tässä maassa ainoa ihminen, joka pohtii henkiseen hyvinvointiin liittyviä asioita. Onneksi tänä päivänä kiinnitetään enemmän huomiota esimerkiksi työhyvinvointiin ja työilmapiiriin, joka ei todellakaan ole kaikilla työpaikoilla aina ihan kohdillaan.

Ja sitä olen ihmetellyt pitkään, että miksei koulukiusaamisesta (kouluväkivallasta) vieläkään ole päästy eroon, vaikka paljon on tehty toimia sen ehkäisyyn. ”Nollatoleranssi” sanana ei auta mitään, on tehtävä enemmän. Ihminen on käynyt kuussa ja kai kohta Marsissakin ja koulukiusaamisesta ei vaan päästä eroon!

No niin, valoa kohti. Vaikka tänään ei aurinko helli, silti kevään valo on jo täällä. Siihen ei ole mitään lisättävää.

Nyt jatkan matkamuistojeni sarjaa ja kirjoitan tällä erää matkasta Jordanian Aqabaan, joka on (tai oli ainakin muutamia vuosia sitten) sangen suosittu Punaisenmeren rantalomakohde. Yleensä massaturistikohteista ei ole paljoakaan muistettavaa saati kirjoitettavaa, mutta nyt teen poikkeuksen, koska Aqaba oli minusta varsin mielenkiintoinen monessa mielessä.

Ensinnäkin turistin turvallisuudesta pidettiin huolta eikä aseistetut vartijat olleet katukuvassa mitenkään epätavallinen näky. Toki Israelin raja oli lähellä ja kaiketi siksi turvatoimet olivat varsin näkyviä. Siis hotellimme ikkunasta näkyi pimeän tultua Israelin vastarannan valoja.

Värikkäät koralliriutat reunustivat koko Aqaban rannikkoa, mutta nykypäivänä voi olla niin, ettei riutat ole enää niin värikkäitä. Vaikka koralleja suojellaan kaikkialla maailmassa, merien saastumisen seurauksena monet korallisriutat kuolevat, joka on valitettavaa.

Jordaniassa ehkä suosituin retkikohde on rauniokaupunki Petra eli napatealaisten pääkaupunki noin 2000 vuotta sitten. Petra lukeutuu Unescon maailmanperintökohteisiin sekä uuden ajan seitsemään ihmeeseen. Toinen suosittu kohde on Wadi Rumin erämaa, jossa voi jopa yöpyä telttamajoituksessa ja osallistua beduiini-illalliselle. Emme yöpyneet, emmekä osallistuneet.

Kameleita näkee kaikkialla ja mieleeni on jäänyt erityisesti ihan Aqaban keskustassa kamelia taluttava mies. Katsoin jo kaukaa, että miehen paidassa näyttää olevan joku suomalainen teksti, mutta vasta selkäpuolelta sen näki selvästi: Mulkvist! Ilmeisesti joku suomalainen oli myynyt tai vaihtanut paidan eikä tämä jordanialainen tietenkään tiennyt, mitä paidassa luki. Hän käveli vaan kamelinsa kanssa tyynesti eteenpäin välittämättä satunnaisten turistien hymyilevistä kasvoista.

Hotellissamme oli vieraana myös paikallista väkeä, ja se oli mukavaa. Meitä länsimaisia turisteja ei ollutkaan kuin kourallinen sillä kertaa. Ruoka oli hyvää, alkoholijuomia ei ollut eikä niitä kaivattukaan. Arabimaissa matkustajien säännön mukaan täälläkin oli pukeuduttava tarpeeksi peittävästi ja se sopi minulle hyvin. Altailla ja hotellin rannalla tietenkin sai olla uima-asuissa.

En muista tarkkaan, että kuinka monta vuotta tästä Aqaban matkasta on – ehkä 10 tai 15 vuotta – mutta sen muistan, että netti ei toiminut, eikä puhelintakaan juuri edes tarvittu. Tämän päivän mittapuulla ilman tietoverkkoa lomaileminen olisi kaiketi mahdoton ajatus, mutta tuolloin sillä ei ollut mitään merkitystä.

Mitä vielä kertoisin Aqabasta? Niin, illan hämärtyessä alkoi moskeijoista kuulua rukouskutsut. Moskeijoita muuten oli runsaasti ja sinne ei ole naisilla pääsyä. Mutta olen kyllä siitä huolimatta kerran käynyt moskeijassa, ehkäpä kerron siitä joku toinen kerta.

Maanjäristykset ovat maailmassa tuiki tavallisia ja varsinkin mannerlaattojen saumakohdissa, jotka tiedetään epävakaaksi, mutta joissa yleensä elää suuria määriä ihmisiä. Ilmeisesti on niin, että ko. alue on halpaa ja sinne on myös edullista rakentaa ja siksi usein yhteiskunnan vähäosaisimmat asettuvat juurikin näille maanjäristysherkille alueille. Ilmeisesti näin, mutta toki voin olla väärässäkin.

Joka tapauksessa maanjäristyksen uhriluku liikkuu usein kymmenissä tuhansissa, kuten Turkin viimeisimmässä järistyksessä, jossa kaiketi menehtyi noin 50 000 ihmistä, joka luku siis saattaa vielä nousta. Toki mannerlaattojen liikkeitä pystytään nykyään mittaamaan, mutta ei niin tehokkaasti kuin pitäisi. Jostain luin, että yleensä – jos hälytys tulee – aikaa pelastautumiseen on noin 3 minuuttia.

Täällä pohjoisessa on varsin vakaa maaperä, vaikka meillä onkin pitkä ja pimeä talvi sekä muutenkin sangen vaihtelevat sääolosuhteet. Mutta ei kannata valittaa, koska meillä talot eivät luhistu päälle ainakaan mannerlaattojen liikkeistä johtuen. Meidän maailmamme ei välttämättä romahda 3.ssa minuutissa, emmekä joudu kaivamaan omaisiamme raunioista vimmaisesti odottaen parasta, peläten pahinta.

Ei ole muuten sattumaa, että Eurajoen peruskallioon rakennetaan ydinjätteen loppusijoituspaikkaa eli Onkaloa. Koska tiedetään, että meillä ei maaperä juurikaan liiku, ydinjäte saattaa säilyä siiloissaan liikahtamattomana 100 000 vuotta. Mutta entä jos ilmasto muuttuu ratkaisevasti? Lue lisää täältä: Onkalo

Muistan, miten vuosia sitten katsoin Onkalon suunnitteluvaiheesta dokumentin, eli Michael Madsenin ohjaama dokumenttielokuva Onkalo – säteilevä hauta (Into Eternity, Tanska 2010), jossa alan asiantuntijat keskustelivat siitä, että miten ja millä kaikilla kielillä kirjoitetaan Onkalon varoitustekstit. Kuka niitä lukee tuhansien tai 100 000 vuoden kuluttua? Onko se ihminen vai joku ihmisen kaltainen olento?

Siis vaikka nyt maaperämme on rauhallinen, se ei välttämättä tule olemaan sitä tulevaisuudessa. Ei tietenkään kannata miettiä elämää ja ympäristöä eteenpäin kovin pitkälle, ei ainakaan 100 000.n vuoden päähän, mutta sen haluan sanoa ja muistuttaa, että Eurajoen Onkalo ei ole maantieteellisesti kovin kaukana ja jonain päivänä kaikki voi olla toisin. Toivottavasti olen väärässä.

Tänään, ystävänpäivänä, on kirjoitettava tietenkin ystävyydestä. Muistan vielä ajan, jolloin ystävänpäivää ei vietetty ja jos jossain vietettiin, se oli ”taas varmasti jotain länsimaista hapatusta”, jota tulisi ehdottomasti välttää. Samaan ”hapatukseen” muuten luettiin silloin ainakin isänpäivä ja erityisesti halloween, jonka katsottiin jopa pilkkaavan kristillistä suomalaista Pyhäinpäivää.

Ystävyydellä on tänä päivänä monia eri merkityksiä ja siihen on varmasti vaikuttanut somemaailma ja sen monet kasvot. Todellakin monet kasvot, myös kasvottomuus sekä verkon suoma ja luoma tietynlainen ihmisen identiteetti, jota voi ihminen itse muokata mieleisekseen. Tarkoitan nyt erityisesti Facebookia, josta itselläni on enemmän kokemusta. Yleensä olen sangen kriittinen FB.tä kohtaan, mutta sillä on kyllä hyvätkin puolensa, kuten esimerkiksi tavoitettavuus ja ajatusten vaihto käy nopeasti, ainakin nopeammin kuin vanhaan aikaan ennen FB.tä.

Tässä iässä huomaa, että ystäviä on tullut ja ystäviä on mennyt, osa mennyt jo tuonpuoleiseen olotilaan, joka on tietysti luonnollista. En kuulu ihmistyyppiin, joka haalii ympärilleen suuren määrän ystäviä, olen viihtynyt paremmin pienissä ympyröissä ja yksinkin, koska tarvitsen tilaa ajattelemiseen. Facebookissa toki minulla on paljon ystäviä tai ainakin tuttavia, osa sellaisia, joita en ole koskaan tavannut kasvokkain ja tuskin koskaan tulen tapaamaan. Mutta sellainen juuri onkin FB.n olemus, joka ajatus vielä 20 vuotta sitten olisi ollut todella merkillinen. Mutta niin muuttuu maailma.

Maailman pitääkin muuttua, mutta miten minusta on alkanut tuntumaan, että tässä ajassa ei todellakaan kaikki ole ihan kohdallaan? Ei ole ollut enää pitkään aikaan. Tiedämme kaikki lähiympäristömme kriisit, mutta en tarkoita nyt yksin niitä. Ajassamme on jotain perustavanlaatuista arvottomuutta ja armottomuutta, inhimillisyys näyttää olevan katoava voimavara ja empatian puute näkyy selvästi mm. yhteiskunnallisissa keskusteluissa.

Joku tuttavani kerran mainitsi, ettei seuraa enää ollenkaan telkkarin ajankohtaislähetyksiä ja uutisia, koska ahdistuu niistä. Toisaalta ymmärrän tämän, mutta emme voi ummistaa silmiämme siltä tosiasialta, että Eurooppa näyttää valmistautuvan sotaan – ja se aiheuttaa epävarmuutta, ainakin minussa.

Tähän lopuksi hetkeen osuva sitaatti Swami Brahmanandalta: ”Maailma on niin rakennettu, että jos tahtoo nauttia sen iloista, joutuu myös sietämään sen tuskia”.

Kaikesta huolimatta Hyvää ystävänpäivää kaikille ystäville ja tuttaville!

Kirjoitan vaihteeksi muistoja matkoistani, joita muistoja ei todennäköisesti synny enää uusia. Mutta vannomatta paras. Tällä kerralla muistelen maagista Marrakechia, joka todellakin lumosi pohjoisen ihmisen – ainakin hetkeksi. Kaupungissa ovat viettäneet aikaa monet kuuluisuudet näyttelijöistä kirjailijoihin ja ymmärrän sen hyvin. Paitsi keskikesällä, jolloin mittari näyttää +50 ja ylikin.

Sir Winston Churchill, joka viihtyi aikoinaan kaupungissa pitkiä aikoja hehkutti Marrakechin olevan ”maailman kaunein kaupunki auringonlaskun aikaan”. Atlasvuorten kupeeseen Marokossa noin tuhat vuotta sitten perustettu kaupunki on tänään todellinen miljoonakaupunki, jossa osittain (165 hehtaarin kokoisessa vanhakaupunki Medinassa) eletään samaan tahtiin kuin tuolloin tuhat vuotta sitten ja juuri se tekee Marrakechista taianomaisen ja kiehtovan.

Djemaa el Fna.lla eli tarinankertojien torilla näyttää ja tuntuu siltä kuin kävelisi suoraan 1000-luvulle ja tuhannen ja yhden yön satuihin: käärmeenlumoojia, katusoittajia, vatsatanssijoita, kauppiaita, hälinää ja vilskettä…ja kaiken yllä leijuu voimakas myskin ja suitsukkeiden tuoksu. Tarinankertojien tori on nimensä mukaisesti yksi maailman vanhinpia suullisen perinteen säilyttäjiä.

Mieleeni on jäänyt myös nahkatehdas, jonka nimeä en nyt muista, mutta jossa käytettiin tuhansia vuosia vanhaa menetelmää – ja tuoksu oli sanoin kuvaamaton. Sen muistan, että nahat liotettiin suurissa sammioissa jossain liemessä ja niitä myös sotkettiin eli poljettiin jaloin (ihmisvoimin) aika ajoin. Nahan työstämiseen oli monta eri työvaihetta ja lopputulos oli minusta ihan hyvä. En muista, että ostinko jotain tehtaan nahkatuotteita, jotka olivat kauniita ja edullisia. Todennäköisesti ostin.

Medinan alueella sijaitsee myös moskeijoita ja palatseja, jonne länsimaalaisilla ihmisillä ei valitettavasti ole asiaa. Ei ainakaan ollut keväällä vuonna 1986, jolloin Marokossa matkailimme. Mutta hienon Jardin Majorelle-puutarhan muistan, jonka oli rakennuttanut aikoinaan ranskalainen taidemaalari Jacques Majorelle, joka oli avoinna kaikille ja siellä ravintolassa tarjottiin maailman parhainta appelsiinimehua, vastapuristettua uuden sadon hedelmistä, joita poimittiin suoraan puusta asiakkaalle. Aina kun itse puristan appelsiinimehua, tuoksu tuo heti mieleeni Marrakechin ja tuon sadunomaisen puutarhan.

Aino Kallas (1878-1956) kirjoitti matkakirjan Marokon lumoissa, joka on julkaistu vuonna 1931. Kallas kirjoittaa niinikään Marrakechin torista (Djemaa el Fna) ja sen tunnelmasta: ”Jos aikonet lääkäriksi, niin pane kaksi seivästä ristiin, pystytä ne Marrakechin torille, pingota kaislamatto suojaksi aurinkoa vastaan, aseta lampaan lapaluu vierellesi ammattisi merkiksi ja matolle epämääräinen pullo- ja purnukkakokoelma salaperäisiä, värillisiä jauheita, ja ala harjoittaa ammattiasi”.

Marrakechia on sanottu myös huijareiden kaupungiksi ja tämä varmasti on totta paitsi oheisessa Kallaksen tekstissä ja myös nykypäivänä. Marokon lumoissa on edelleen ajankohtainen matkakuvaus, jossa Kallas kuvailee kutkuttavaa elämänmenoa tulikuuman afrikkalaisen auringon alla.

Kohta meilläkin taas paistaa aurinko. Sitä odotellessa…

Aloin kirjoittamaan ilman, että päässäni olisi ainuttakaan ajatusta saati suunnitelmaa, että mistä tällä kertaa kirjoitan. Näin on aika usein, koska ajatus (ja tekstin aihe) puskee parhaiten esiin juuri tällä metodilla. No, kuten tiedättekin, kirjoitan mistä milloinkin, koska sellainen sopii itselleni parhaiten. Ja toisinaan (sivutuotteena) saattaa syntyä suoranaisia ajatuksen helmiä, mutta ei läheskään aina. Eikä tarvitsekaan.

Viime tekstissäni kirjoitin tulvasta kotijoellani Kiikoisissa, jossa nykyisin vietämme aikaa aina vaan enemmän. Poissuljettu ei ole sekään, että jonain päivänä muutamme sinne kokonaan, esi-isieni maille, jossa sukuni monivuosisatainen menneisyys puhuu tuttua kieltä. Itse nautin erityisesti seudun hiljaisuudesta, kun mitään ääniä ei kuulu, eikä mikään liikahda kylätiellä. Nuorena se ei ollut mukavaa, mutta nyt hiljaisuudesta suoranaisesti nauttii. Niin muuttuu ihminen.

Aika näyttäköön, milloin on oikea aika muutolle ja muutokselle tässä suhteessa. Eikä tietenkään kannata tehdä pitkän aikavälin suunnitelmia, koska muuttuvia tekijöitä on paljon. Nyt joku voi kysyä, että miten olen viihtynyt Hämeenkyrössä nämä lähes 35 vuotta? En vastaa siihen vielä tässä vaiheessa, mutta sen voin kertoa, että sopeutuminen ei ollut kovin helppoa. Koska tulin erilaiselta murrealueelta, jo pelkkä puheen aksentti erotti minut kantaväestöstä niin, että usein jäin ulkopuolelle ns. tavallisissa keskusteluissa.

No, en oikeastaan työelämässä koskaan halunnutkaan olla ”sisäpuolella”, kuulua sisäpiiriin tai johonkin kuppikuntaan. Onhan selvää, että kuulumalla johonkin tiettyyn kuppikuntaan, sulkee samalla jotain pois, ja sitä en ole halunnut. Kuljin omaa polkuani kuten olen aina kulkenut, mutta sekään tietenkään ei ollut aina jonkun mielestä hyvä asia. Useinhan on niin, että ”ellet ole meidän puolella, olet meitä vastaan”.

En ole koskaan oppinut ajattelemaan asioita noin mustavalkoisesti, mutta ymmärrän kyllä, että joku/jotkut noin ajattelevat edelleen, valitettavasti. Juuri näin rakentuu aitoja, joita on aina vaan vaikeampi ylittää ja tämä kehitys johtaa toiseen jne. Juuri näin ovat syntyneet joidenkin yhteiskuntamallit, jopa dystopiat, joita ei edes haluaisi ajatella tässä kohtaa.

No niin, tuli tässä mieleeni, että pitäisiköhän alkaa kirjoittamaan elämäkertaa? En sano, että siitä tulisi kovin mielenkiintoinen, mutta varmasti se löytäisi tarkoituksensa vuosien saatossa, kun maailma muuttuu ja sukupolvet vaihtuvat. Voisin liittää siihen myös kuvia ja muita arkistoja, joita on kertynyt melkoisesti. Ehkäpä voisin kirjoittaa jotain, mitä en ole ennen kirjoittanut, juuri siitä, mistä ei voi puhua.

Näihin ajatuksiin ja tunnelmiin…

Tämä tammikuu taas näyttää siltä, että ilmastonmuutos etenee kovaa vauhtia. Näin ei ole kuitenkaan joka talvi, koska pari viimeisintä talvikuukautta olivat ns. tavallisia eli reilusti pakkasen puolella. Juuri tänään kuuntelin radiosta, miten Pyreneillä jäätiköt sulavat kovaa vauhtia niin, että puhutaan jo noin 50 % jääpeitteen menetyksestä jo muutaman lähivuoden sisällä.

Minä katson tietenkin maisemaa lähialueelta eli sitä näkymää, joka avautuu kodin (Sastamalassa) ikkunasta juuri nyt. Näen joen ja yhä nousevan veden pinnan. Näen ruskeaa vettä, jota on jään pinnalla, mutta näen myös vettä, joka on raivannut tiensä jäästä vapaaksi ja virtaa reippaana ja tummana kohti Kokemäenjokea. Tosin reitin varrella on ohitettavana pari järveä ja jokea, mutta joka tapauksessa merta kohti ”virta venhettä vie”.

Onneksi joen pinta ei ole vielä keväthuipun tasolla, mutta jos tammikuu jatkuu lauhana ja sateisena tilanne on toinen. Muistan elävästi vielä vuoden 1966 tulvan, jolloin meidän kaikki pellot olivat veden peitossa ja 1700-luvun lopulta peräisin oleva jokirannan savusauna oli jo liian lähellä jokea. No, saunavettä ei tarvinnut kaukaa hakea, mutta ranta oli sangen vaarallinen kenelle tahansa, lapsista puhumattakaan.

Meille lapsille tietysti iso tulva oli vaan hauskaa, mutta eihän se oikeasti ollut hauskaa ollenkaan: vanha lato, jossa säilöttiin heiniä ”ui” keskellä vainiota niin, että heinät kastuivat ja niistä vain päällimmäiset ehdittiin pelastaa veneen kyydissä turvaan. Itse lato kyllä luhistui tuona keväänä käyttökelvottomaksi.

Tulvajoessa tuolloin liikkui vaikka mitä: irronneita veneitä, laiturin osia, muovikanistereita, sikojen syöttöruuhia, ämpäreitä, saunajakkaroita, kuuppia… Vain kolina kuului, kun virta painoi tavaraa sillan alta, joka silta ihme kyllä kesti veden voiman. Toki tuo silta oli uusittu muutama vuosi aiemmin. Muistan sen valokuvasta, jossa minä olen lapsi (noin 10-vuotias) ja kävelen kuin trapetsitaiteilija uudehkoa kapeaa sillankaidetta yli joen. Koska pojatkin tekivät niin. Koska varmaan kaikki kylän lapset tekivät niin. Eikä kukaan pudonnut jokeen. Ei koskaan.

Vanhan savusaunamme perustukset kärsivät vesivaurioista, vaikka virta ei saunaan ihan ylettynyt tulvavuonna 1966. Muutama vuosi tulvan jälkeen sauna piti kuitenkin purkaa, koska oli vaarana kaatua ja vielä joen suuntaan. Eräs purkutöissä ollut kylän mies ihmetteli saunan rakennustekniikkaa: yhtäkään rautanaulaa ei löytynyt, nurkat olivat liitetty jonkinlaisilla puutapeilla ja 1700-luvun hirret olivat kuulemma yhä käyttökelpoisia. No, eihän niitä käytetty muuhun kuin uuden saunan kiukaan lämmittämiseen.

Nykypäivään palatakseni, on selvästi näkyvissä, että sään ääri-ilmiöt ovat lisääntyneet ihan muutaman vuoden aikana. Toki on ollut myös ns. tulipalopakkasia sekä myrskyjä, jotka nekin ovat lisääntyneet. Myrskyjen seurauksina yleensä myös katkeaa sähköt moniksi päiviksi ja jopa viikoiksi – varsinkin maaseudulla. Ja se tuottaa taas uudenlaisia ongelmia.

Niin, sähköstä tuli mieleen tietysti sen hinta. Olisiko kukaan uskonut vielä vuosi saati pari sitten, että sähkön hintaa tullaan seuraamaan päivittäin samoin kuin bensan hintaa? Siis aikoihin on eletty.

Varmaan monet ovat kuulleet sanonnan, että ”ihminen on ihmiselle susi”. Onneksi kuitenkin harvoin ja omalta kohdaltani voin todeta etten ole juurikaan törmännyt ”susiin”, mutta valitettavasti (jos eläinvertausta käyttää) joitain rakkikoiria, käärmeitä ja kettuja olen kyllä kohdannut, mutta heistä ei ole ollut harmia kuin ohikiitävän hetken. Oikeastaan on väärin käyttää eläinvertausta ihmisen kuvaukseen, koska tuskin mikään eläin on niin raadollinen kuin ihminen.

Siis miksi pohdin näitä juuri tänään? Viime päivinä on ollut usein uutisointia erilaisista huijareista: on pyramidihuijausta, verkostohuijausta, romanssihuijausta jne. Ja muistanette myös nigerialaiskirjeet ja mitä niitä onkaan ollut. Mutta kaikkien huijausten äiti on ehdottomasti ns. Ponzi-huijari Bernard Madoff.

Madoff huijasi 45 vuoden aikana noin 19 miljardia. Hänen ”liikevaihtonsa” oli 64 miljardia – paitsi ettei sitten ollutkaan. Kaikki oli huijausta, kaikki oli vain pelkkää paperia. Jos vuoden 2008 pörssiromahdusta ei olisi tapahtunut Madoff voisi huijata yhä. Tuolloin nimittäin monet sijoittajat alkoivat paniikissa vaatia sijoituksiaan pois ja sitten (ainakin Madoffin sijoitusyhtiöön sijoitetut varat) olivatkin mystisesti kadonneet. Uhreja – sijoituksensa menettäneitä – oli ympäri maailmaa: mahtisukuja, kuningashuoneita, ammattisijoittajia ja raharikkaita, mutta myös tavallisia ihmisiä, jotka lopulta menettivät kaikista eniten niin, että ajautuivat epätoivoisiin tekoihin, itsemurhiin jne. Tästä historian suurimmasta pyramidihuijauksesta on tehty dokumenttisarja Wall Streetin hirviö suoratoistopalvelu Netflixiin, joka on kyllä korutonta kertomaa, mutta mielenkiintoinen.

Meillä Suomessakin on huijareita moneen lähtöön, joten kannattaa olla tarkkana. Minuunkin on kyllä yritetty vaikuttaa, mutta onneksi olen ajoissa ymmärtänyt asian ytimen. Ja on hämmästyttävää, että jopa tutut ihmiset voivat äkkiä alkaa kaupittelemaan jotain tai houkutella tulemaan mukaan johonkin yhteisöön ”halvalla” aloituspaketilla. Joku taas tekee muka hyväntekeväisyyttä ja lupaa lähettää rahat johonkin ”huitsin nevadaan”, mutta todennäköisesti menevät omalle tilille. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka…

No niin, en tiedä kirjoitinko oikeastaan siitä mistä alunperin piti, mutta kuitenkin kirjoitin tärkeästä asiasta eli näin uuden vuoden alussa erityisesti kannattaa pysyä hereillä. Se mikä vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, ei varmasti olekaan totta. Onneksi olen saanut eron myös puhelinmyyjistä, eivät ainakaan ole soittaneet aikoihin. Minulla on heille aina sama vastaus: en osta enkä myy, kiitos!

No nyt en tarkoita silmälaseja, vaikka toki niinkin näkee maailman toisin, ainakin selvemmin. Ja muuten pimeässä autoillessani en käytä koskaan silmälaseja, koska vastaantulevien valot heijastusvaikutuksena linssien lävitse suorastaan sattuu päähän. Onneksi näen kauas kohtalaisen hyvin, mutta lukunäkö onkin jo toinen juttu.

Käyn joskus mielenkiinnosta Mielen ihmeet-sivustolla ja juuri sieltä luin, miten luovat ihmiset katsovat maailmaa eri tavoin kuin muut (vähemmän luovat) henkilöt. En tiedä, miten jako luoviin ja vähemmän luoviin persoonallisuuksiin on tehty, minä uskon kyllä, että luovuutta löytyy jokaiselta jos niin haluaa. Ainakin jonkin alan luovuutta siis, ei välttämättä taiteellista, jota tässä tarkoitetaan:
”Pidätkö itseäsi erittäin luovana ihmisenä ja tunnetko itsesi oudoksi sen takia? Älä huoli, se on normaalia. Neurotiede on vahvistanut, että erittäin luovat ihmiset ajattelevat ja toimivat eri tavalla, koska heidän aivonsa on “johdotettu” ainutlaatuisella tavalla.”

Tämän kyllä allekirjoitan myös omakohtaisesti, koska olen usein törmännyt jopa kiusallisiin tilanteisiin tai joku/jotkut ovat reagoineet oudolla tavalla johonkin esittämääni asiaan tai ehdotukseeni:
”Mutta ei pidä huijata itseään – luovuus on mahtava lahja monin eri tavoin, mutta se voi myös koitua ongelmaksi toisten ihmisten ymmärtämisessä. Erittäin luovana ihmisenä saatat kokea kireitä tilanteita, jotka saavat sinut tuntemaan itsesi oudoksi, aivan kuin olisit täysin erilainen olento omassa pienessä maailmassasi.”

No joo, tässä kohtaa elämänpolkua ja elämänkokemusta en ajattele kovin syvällisesti koko asiaa, oikeastaan en pohdi enää ollenkaan, että ymmärtääkö minua kukaan (tuskin) eikä ymmärtämättömyys mielestäni ole minun ongelmani ensinkään. Mitä tästä elämästä tulisi, jos koko ajan miettii, että mitä tämä tai tuo minusta ajattelee? Enkä ole mielestäni edes niin kiinnostava persoona, että kenenkään tarvitsisi vaivautua pohtimaan persoonani omituisuuksia.

Tänään muuten on Aamulehdessä kiinnostava (ja huolestuttava) artikkeli huomenna aloittavan Pirkanmaan hyvinvointialueen rahoituksesta ja sen riittävyydestä. Ja säästökohteita jo mietitään, vaikkei olla vielä edes aloitettu. Koko tämän vuoden olemme saaneet lukea, miten johtajia ja päälliköitä on nimitetty sinne ja tänne organisaatiossa niin, että tavallista ihmistä hirvittää. Ja sitten huomataan, että tekevistä käsistä onkin huutava pula, joka on kyllä ”kentällä” ollut tiedossa pitkään.

Nyt onkin sitten mielenkiintoista seurata mitä tuleman pitää. Valitettavasti taas kerran ikääntyneet ja ikäihmiset sairastuessaan joutuvat ”tulikasteeseen”, että riittääkö hoivapaikat, hoitajat jne. Valitettavasti sähköiset palvelut, verkkoasiointi, verkkoklinikat jne. (joiden toivotaan tuovan helpotusta hoitajapulaan) ei todellakaan ole vaihtoehto ikäihmisen kohdalla, koska vain harvat ikääntyneistä hallitsevat tietotekniikkaa tarpeeksi hyvin selviytyäkseen omin voimin digitaalisessa maailmassa.

Todellakin toivon, että kaikki menisi hyvin, mutta realistina en voi katsoa tätä vaaleanpunaisilla silmälaseilla. Vaikuttaa, että nyt pusketaan päin seinää ja lujaa. Toivottavasti olen väärässä.

Kuuntele joulua ja anna ajatuksen viedä:

https://areena.yle.fi/1-62566629

Joulu joutuu tänäkin vuonna ripeään, kuten se aina taitaa hieman jopa yllättää, kuten lumi autoilijat vuodesta toiseen. Mutta eipä mitään, omalta kohdaltani kuitenkin tulossa tavanomainen joulu, mutta toki yleinen maailmantilanne mietityttää. Epävarmuus onkin sellainen jäytävä tunne varmasti monilla, kun ei oikein tiedä edes huomisesta saati viikon kuluttua – ensi vuodesta puhumattakaan.

En oikeastaan tiedä, mitä uutta joulusta kirjoittaisin. Siis sellaista, mistä en ole aiemmin kirjoittanut, koska itsensä toistaminen ei tunnu järkevältä. Toki voin kirjoittaa ”järjettömiä”, mutta en oikeastaan tässä kohtaa enkä ainakaan tietoisesti. Joskus novelleita kirjoittaessa on hyvä antaa mielikuvituksen laukata, mutta siinäkin täytyy olla joku järki mukana. Scifi olisi yksi kokeilemisen arvoinen laji, mitä siis kirjoittamiseen tulee, mutta sillekin on toki aikansa ja paikkansa.

Koska aivoni ei näköjään nyt vielä virity joulutunnelmaan, kirjoitanpa muutaman rivin linnuista. Olen nimittäin joutessani seurannut lintulaudan elämää, jota on todella ilo seurata. Harrastan lintujen talviruokintaa, mutta valitettavasti tässä noutopöydässä käy muitakin kuin pikkulintuja, joille siis erityisesti yritän pitää pöydän katettuna. Mutta eipä taida isompien lintujen ja oravien hätistely auttaa kuin hetken, joten olen luovuttanut – ja hankin aina vaan lisää auringonkukan siemeniä, talipalloja ja -pötkylöitä puihin ja pensaisiin ripustettaviksi. Onneksi kaupoissa on kattava valikoima ja ikkunani takana edelleen elämää kuhiseva, vaihteleva  talvinen populaatio. Näin on hyvä.

Raija Westergård

 

 

 

7.12.2022

Nyt taas uuden äärellä eli viime päivinä ollut jälleen opettelua tämän blogin kanssa, koska vuosia käyttämäni kotisivun palveluntuottaja vaihtui ja sitä kautta muuttui koko editointinäkymä niin, etten oikein ole kärryillä missä mennään. Mutta ei hätää, päätin luoda itselleni toisen blogin (rinnakkaisblogin), koska tätä ainakin osaan käyttää. Ja sitä paitsi on täysin ilmainen toisin kuin tuo alkuperäinen. Yritän linkittää tämän osoitteen edelliselle sivustolleni (sille vaikealle), jotta osaatte tulla oikeaan paikkaan lukemaan tekstejäni.  Kiitos kärsivällisyydestänne, hyvät lukijani. Tämä on juurikin niin, että kun yhden tavan luulee oppineensa, niin sitten se taas muuttuu. Mutta asiaan:

Näinä myöhäissyksyn pimeinä päivinä ja iltoina – jos ei satu olemaan mitään muuta ”mukatärkeämpää” puuhasteltavaa – olen seurannut Areenasta hienoa ruotsalaista dokumenttisarjaa nimeltään Det sitter i väggarna eli Talot huokuvat historiaa. Kyseessä on ruotsalaiseen kulttuuri ja -henkilöhistoriaan paneutuva sarja, jossa myös tehdään pientä remonttia, mutta pääasia on aina kyseisen talon historia. Jotkut talot ovat jopa 1600-luvulta peräisin, mutta jotka edelleen saattavat olla asuttuja ja joiden historiaa vaalitaan perinteitä kunnioittaen.

Vaikka tämä ruotsalainen dokumentti on hieno, ainakin itse haluaisin katsoa vastaavaa, joka olisi tehty Suomesta ja suomalaisista taloista. Täälläkin on vanhoja taloja, joissa on monisatavuotinen historia. Itsekin tiedän monia vanhalta (ja osittain nykyiseltä) kotiseudultani Sastamalasta, mutta myös monilla Hämeenkyrön vanhoilla taloilla on menneisyys, joka monesti on jopa tarua ihmeellisempi.

Tätä ruotsalaissarjaa seuratessani olen kyllä toisinaan ollut hieman vaivautunutkin. Siis olen kokenut jonkinlaista myötähäpeää, joka toisaalta on ihan turha tunne, mutta kuitenkin. Nimittäin – kuten monissa sukututkimuksissa joskus käy – joku saattaa odottaa vähintäänkin aatelista menneisyyttä omista sukujuuristaan. Tosiasiallisesti niin käy harvoin, mutta vastaan voi kyllä tulla todellisia yllätyksiä kuten tässä kyseisessä sarjassa: omistaja on saattanut pitää taloaan aina vauraana ja arvokkaana, mutta lähemmin historiaa tutkittaessa käy ilmi, että talo onkin vuosisatojen saatossa toiminut esimerkiksi salakapakkana, ilotalona tai hullujenhuoneena. Ei siinä muuten mitään ihmeellistä ole katsojalle, mutta isäntäväen kasvojen ilmeet joskus kertovat omaa tarinaansa.

Toki, kun usein sarjan jaksoissa on kyse vanhoista sukutiloista, esivanhemmat ovat jo tiedossa, mutta silti saattaa tutkijan eteen tulla merkillisiä ihmiskohtaloita. Kuten tiedämme, myös ruotsalaisia muutti 1800-luvulla ja vielä 1900-luvun alussa sankoin joukoin Amerikkaan – ja myös osa heistä palasi takaisin esimerkiksi viljelemään vanhaa kotitilaa. Sanotaan, että muuan amerikkalainen rautatiejohtaja kerran sanoi, että ”antakaa minulle ruotsalaisia, nuuskaa ja massia, niin minä teen rautatien vaikka helvetin yli”. Silloin suunniteltiin rautatietä ylittämään Kalliovuoret.

Ruotsalaisia myös osallistui Pohjan sotaan (1655-1669) sekä Pultavan (Ukrainassa) taisteluun (1709), josta tulee mieleen tämän päivän Ukraina, jossa jälleen soditaan, kuten monilla menneillä vuosisadoilla. Ajattelen aina siviilien kärsimyksiä, koska talvi on jo käsillä ja voi vain kuvitella sen Ukrainassa ilman lämpöä, ruokaa, sähköä ja vettä.

Sota tämän päivän Euroopassa vaikuttaa varmasti meihin kaikkiin ainakin välillisesti. En tiedä, johtuuko se sodasta, vanhenemisesta tai jostain muusta, mutta itseäni ei eilen kiinnostanut edes Linnan juhlat. Enkä ymmärrä, miksi se menneinä vuosina on ollutkin niin kiinnostavaa seurata?

Raija Westergård

Tervetuloa! Tämä on ensimmäinen blogimerkintäsi. Muokkaa tai poista tämä, ja aloita kirjoittaminen!