Taas on se aika vuodesta, että monissa kouluissa soi Suvivirsi ja niin sen pitääkin olla. En ymmärrä, että miksi tästä on taas noussut ”älämölöä” ja mietinkin, että eikö tässä maassa riitä keskustelun aiheita tai ongelmia ihan tärkeimmistä aiheista? Minusta Suvivirsi on traditio ja liittyy vahvasti lasten ja nuorten kevätlukukauden päätökseen. Harva virren laulaja tuskin miettii uskonnollisia asioita tässä kohtaa. Voin toki olla väärässä, jota tapahtuu harvoin (pohjalaisvitsi).
Eilen oli telkussa ihan hyvä keskustelu vanhustenhoidon nykytilasta ja olen pitkälti samaa mieltä siitä, että nyt on menty liian pitkälle monessa kohtaa: on säästetty vääristä paikoista, asiakaslähtöisyys on unohdettu, tuijotetaan liikaa teoreettiseen hoitajamitoitukseen, kun oikeasti sen tulisi olla riittävä. Myös esihenkilötyöskentely on ala-arvoista ja epäkohtien esiintuomisesta rangaistaan. Todennäköisesti siksi, että esihenkilö ei viitsi/halua tarttua ongelmiin, koska se tietää enemmän töitä ja ongelmia työpaikan ihmissuhteisiin.
Usein nimittäin on niin, että naisvaltaisilla työpaikoilla (kuten hoivatyöpaikat yleensä ovat) esihenkilöllä on henkilöstössä omat suosikkinsa ja inhokkinsa. Näin varsinkin, jos esihenkilö on epävarma, heikko johtaja, joka sallii mielistelyä ja antaa työpaikan äänekkäämpien ns. kävellä ylitseen. Jotta tähän saataisiin muutos, esihenkilöitä pitää alkaa kouluttamaan tosielämän esihenkilötaitoihin ja rekrytointiin saatava tarkempi seula.
Oikeastaan minun ei pitänyt kirjoittaa työelämästä (eläkeläisenä), mutta kun luin juuri äskettäin työpaikkakiusaamisesta sosiaalialalla, oli pakko ikään kuin kokemusasiantuntijana kirjoittaa aiheesta muutama sana. Siis todellakin hyvä, että aihe nostetaan viimein keskusteluun, koska huono työilmapiiri vaikuttaa negatiivisesti monella tasolla ja juurikin vanhusten hoivan laatuun. Mikä siinä onkin, että vanhukset joutuvat aina kärsimään eniten oli sitten kyse säästöistä tai mistä tahansa? Emmekö koskaan opi?
Vielä täytyy palata virsiin. Minä nimittäin tykkään monistakin virsistä Suvivirren ohella. Monet virret ovat sävelletty vuosisatoja sitten ja sanoitukset hienoa runoutta parhaimmillaan. Ja jotain suurta ja merkityksellistä virsissä täytyy olla, kun niitä lauletaan vuosisadoista toiseen. Samaa tuskin voi odottaa nykymusiikin suhteen, joka on kuin kertakäyttötuote: kuunnellaan ja unohdetaan lähes samantien.
Tällä suunnalla Suomea on helatorstain aikaan tapana sytyttää helaavalkeita (kyllä, minun murteellani nimenomaan kahdella a.lla kirjoitettuna), tarkoituksena siis karkottaa pahoja henkiä kiusaamasta ihmisiä ja karjaa. Nykyään ei välttämättä enää ajatella noituutta, vaan samalla nuotiolla voi polttaa kätevästi myös talven aikana kertyneitä roskia. Toki entisaikoina oli toisin ja jossain taisi olla niinkin, että karja laskettiin laitumelle juurikin helaavalkean savun läpi. Tämä oli vahva perinne pakanalliselta ajalta ja oletuksena siis, että savu suojaisi karjaa laitumella paitsi petoeläimiltä myös pahalta silmältä (noitumiselta).
Todennäköisesti jaan kaikkien äitien mielipiteen kun kerron, että tärkein tehtäväni tässä elämässä on olla äiti ja nyt myös neljän lapsen isoäiti eli mamma. Äidin ja isoäidin olemisen tärkeys korostuu ikääntyessä, vaikka toki kukaan ei voi kieltää lapsuuden äidin merkityksellisyyttä ja turvallisuuden tunnetta lapsuuden valoissa ja varjoissa.