Sataa sataa ropisee. Juuri tällainen keveä kesäsade virvoittaa luontoa kaikista parhaiten toisin kuin joku ukkoskuuro, joka lähestulkoon tuhoaa ainakin herkät kesäkukat, jos ovat jo ehtineet puhjeta kukkaan. Eräs ystäväni kerran kertoikin, että aina kun pionit avautuvat täyteen kukkaan, tulee kaatosade. Mutta sateen jälkeen tulee pouta tai joku muu sää, kesä on kuitenkin täällä, juuri nyt parhaimmillaan.
Radiossa tulee parhaillaan joku keskusteluohjelma. Taidan laittaa sen nyt kiinni, kun siellä nauraa käkätetään vitseille, joita tuskin monikaan kuuntelija ei täysin ymmärrä. Minä en ainakaan, vaikka en toki muutenkaan (syntyperäisenä jurona satakuntalaisena) ymmärrä kaikkia (huonoja tai liian monimutkaisia) vitsejä ja hyviä vitsejä kuulee harvoin. Toki olen muodon vuoksi oppinut ainakin hymyilemään kaikille vitseille, jos niitä joku haluaa seurassa kertoa.
Niin, jäin pohtimaan, että mitä kaikkea ihminen tekeekään ”muodon vuoksi” tai ”tavan vuoksi” tai minkä tahansa sosiaalisen normiston ja käyttäytymissääntöjen vuoksi? Opituista säännöistä ei oikeastaan voi paljon poiketa, ettei tule määritellyksi jotenkin poikkeavana yksilönä. Nykyään puhutaan maskaamisesta, jolla tarkoitetaan juurikin ns. normaalia opittua käytöstä neuropsykiatristen (nepsy) ihmisisten käytöksessä, joilla on useinkin suuria vaikeuksia keskittymisessä ja vuorovaikutuksessa.
Maskaaminen on varmasti raskasta, jos sitä ”naamiota” joutuu käyttämään pitkään ja kaikkialla. Eihän kaikkien ihmisten tarvitse olla samanlaisia, käyttäytyä, puhua ja kirjoittaa samalla tavalla. Meitä ihmisiä toki halutaan jo varhaiskasvatuksessa työntää samaan putkeen, jotta kehittyisimme kaikki samanlaisiksi yhteiskunnan jäseniksi. Eihän siinä ole mitään väärää, mutta pitäisi ymmärtää myös erilaisiksi lokeroituja ihmisiä, koska heillä saattaa olla toisenlaisia, opittuja normeja järisyttäviä kykyjä muuttaa maailmaa.
Ja muutosta todellakin tämä maailma tarvitsee. Emme ole sodassa, mutta emme elä myöskään rauhan aikaa sellaisena kuin olemme sen oppineet ymmärtämään. On kai elettävä päivä kerrallaan: ”Päivä vain ja hetki kerrallansa…” oli äitini lempivirsi ja usein itsekin sitä laulan mielelläni ja miksipä ei.
”Älä unohda että vain kuolleet kalat uivat virran mukana” (Malcolm Muggeridge)