Olen tiedostoja siivotessani lukenut sieltä täältä aiemmin kirjoittamiani tekstejä viimeiseltä kymmeneltä vuodelta ja pohdin nyt, että kannattaako minun oikeastaan enää kirjoittaa yhtään mitään? Olenko jo tähän mennessä kirjoittanut kaiken oleellisimman ja että tuottaako aivoni enää mitään merkityksellistä kirjoitettavaa?
No, kuten varmaan olen jo aiemmin kirjoittanut, ajattelen kirjoittamalla ja jos joku näitä tuotoksiani vielä lukee, niin vielä parempi. Kyllä, tiedän toki, että teitä lukijoita on suhteellisen runsaasti ja monet pitävät tyylistäni kirjoittaa vaikeistakin asioista asiallisesti. Tämä on kyllä totta, monet kirjoittajat nimittäin syyllistyvät ylilyönteihin ja se on ongelmallista aina. Täytyy muistaa, että näitä blogitekstejä (ylipäätään nettiin kirjoitettuja tekstejä) ei saa koskaan pois, jos vaikka niin haluaisikin.
Tiedämme. että joidenkin poliitikkojen vuosikymmeniä vanhoja tekstejä kaivellaan ja julkaistaan erilaisissa medioissa ikään kuin henkilön uusina ajatuksina jostain tämän päivän asiasta. Selitteleminen on tuossa tilanteessa jokseenkin turhaa, koska kukaan – ei varsinkaan poliittinen vastapuoli – halua ymmärtää kirjoittajan ajan, henkisen kasvun ja merkityksen muutosta suhteessa nykypäivään. Minä tuskin tavallisena tallaajana joudun koskaan tuollaisiin tilanteisiin muutenkaan, vielä vähemmän kirjoittamiseni vuoksi. Mutta tarkkana aion olla joka tapauksessa.
”Meille jää aina Pariisi”. Näihin kuuluisiin sanoihin päättyy hieno takavuosien klassikkoelokuva Casablanca (1942), joka on yksi lempielokuvistani. Onneksi on Areena, josta voi katsella näitä menneiden aikojen helmiä, koska tällaisia suurien tunteiden ja tunnelmien elokuvia ei enää osata tehdä, ei ainakaan minun mielestäni.
Ei, minä en vielä aio kirjoittaa viimeisiä sanoja, vaikka tuossa alussa pohdinkin kirjoittamisen motiiveja. Minä varmasti kirjoitan niin kauan kuin elän, tai ainakin niin kauan kuin pystyn.