Olen varmasti julkaisut oheisen kukkakuvan jo aiemminkin, ehkä täällä, ehkäpä jossain muualla, mutta taas tämä kukka ansaitsee tulla mainituksi. Paitsi, että kultapallo on komea ja kaunis, mutta samalla työteliäs varsinkin kukinta-aikaan. Nimittäin sade on sen pahin vihollinen syystä, että silloin kaatuvat helposti eikä siihen auta muu kuin sakset eli leikkaaminen. Siksi minulla ämpärit kovassa käytössä juuri tähän aikaan. Mutta kultapallot valaisevat hienosti keltaisella kukkaloistollaan hämyisän syysillan ja ovat siksi kauneimmillaan juurikin silloin, samoin kuin pilvisenä päivänä. Kuten juuri nyt.
Todellakin, syksy tuli tänä vuonna jokseenkin yllättäen ja ainakaan minä en ole edes huomannut, milloin varjot alkoivat pitenemään toden teolla. Ihmisen elämääkin on usein ainakin kirjallisuudessa verrattu luontoon ja vuodenkiertoon: kun varjot pitenevät, kun kesä kääntyy, elämää iltaruskon aikaan, elämän illassa tai iltapäivän auringossa.
Meitä ihmisiä kun on ns. moneen junaan, moni ei välttämättä tunnusta vanhenemistaan ja haluaa toimia samalla tavalla kuin nuoruuden parhaina päivinä välittämättä kolotuksista, vaivoista ja jäsenten jäykkyydestä. No, kukin taaplaa tyylillään, mutta se onkin juuri se tärkein. Siis tyyli. Tottakai on tärkeää pitää oma tyylinsä ikääntyneenäkin, mutta sitäkin voi hieman loiventaa tai muokata, jos niin haluaa.
Liikunta muuten on tärkeää aina, mutta erityisesti ikääntyneenä. Minä en ole siinä suhteessa todellakaan mikään malliesimerkki, koska minun liikkumiseni on nykyään pääsääntöisesti hyötyliikuntaa. Mutta olen minä joskus liikkunut, olen nimittäin suunnistanut nuoruudessani, osallistuin jopa Jukolan viestiin pariinkin otteeseen. Ja toki noihin kilpailuihin piti myös treenata eli juoksin säännöllisesti 10-20 kilometrin lenkkejä. Eikä tuntunut missään. Mutta todellakin noista ajoista on vuosia vierinyt melkoisesti ja tänään hämmästelen, että miten ihmeessä pystyin ja kykenin. Ah nuoruus!
”Minä seisoin rannalla nuoruutein, missä kerran kaarnaveneitä tein”… (V. A. Koskenniemi)