Matkailu avartaa, sanotaan ja toki olen samaa mieltä. Jopa pienelläkin matkalla, jossa irtaantuu arkikuplastaan, on merkityksensä ja maisemaa katsoo ikään kuin kauempaa. Myös kotia ajattelee matkan päästä ja kaiken näkee selvemmin. No, ehkäpä kotiutuessa näkee myös pölyhiukkaset ja muut lähdön jäljet, mutta mitä niistä.
Erämaa todellakin puhuttelee ihmistä tavalla, jota ei voi selittää. Pohjoinen pitää kokea itse: ruska, avaruus, tunturit, porot, hiljaisuus, liikahtamaton järven selkä ja kiireettömyys, joka alkaa viimeistään jostain Oulun ja Kuusamon välimaastossa kohdassa, jossa tapaa ensimmäiset porot keskellä tietä. Kenelläkään, eikä varsinkaan poroilla, ole kiire minnekään. Ja mihin ihmiselläkin olisi kiire siinä kohtaa? Ei todellakaan mihinkään.
Vaikka aurinko on vielä korkealla ja lämmittääkin, minulle syksy alkaa aina tästä kohtaa kalenterivuotta. Oikeastaan aina odotan punaisia pihlajanmarjoja ja ruskaa, ja pimeyttä ikkunan takana niin oudolta kuin se tuntuukin. Hämärä ja pimeys ovat osa kirjoitettua pohjoisten kansojen perimäämme ja olemme siihen sopeutuneet. Tai jotkut toki saattavat suorastaan kärsiä kaamoksesta. Onneksi on kirkasvalolamppuja markkinoilla, tosin en tiedä niiden tehokkuudesta mitään.
Oheisessa kuvassa näkyy kello, jota en juuri koskaan pidä ranteessani. Kellojen siirtämisestä en liioin muuten pidä. Siis viisareiden siirtämisestä, toki tykkään joskus ” möbeliseerata” ja siirtää seinäkellojen paikkaa, mutta että kesäaika ja talviaika? Kuka sellaisenkin on keksinyt, että viisareita siirretään syksyin keväin tunti eteen ja tunti taakse? Jos ei muista suuntaa (sekoiltu on paljon aikanaan) niin kellon viisareita siirretään aina kesää kohti, mutta ei ihan vielä. Muutaman viikon kuluttua, kai?