Tämä päivä vierähtänyt jälleen sukututkimuksen äärellä. Onneksi tietotekniikka on tehnyt tästä(kin) helpompaa kuin ennen, kun piti itse käydä lukemassa mm. kirkonkirjoja. Tai kuka kävi missäkin, minä en viitsinyt vaivautua ja enää ei onneksi tarvitse, kun netistä löytää ihan riittävästi tietoa niin halutessaan.
Tekoälyn vaaroista varotellaan ja toki olen tästä jonkun verran tietoinen. Mutta tuskin kukaan oikeasti tietää, mihin tuon keinoälyn kanssa vielä joudutaan. Sen kaiketi jokainen (toivottavasti) tiedostaa, ettei nettiin kannata kirjoittaa mitä vaan eikä paljastaa kaikkea itsestään. Kaikenkarvaiset konnat vaanivat kaikkialla ja varsinkin netissä helppoa saalista, joten koskaan ei voi olla liian varovainen.
Niin, taisin joskus täällä kirjoittaa, että olen pystynyt seuraamaan sukulinjojani 1200- luvun Huittisiin. Tuolloin elettiin Ruotsin valtakunnan aikaa ja verot maksettiin silloiseen pääkaupunkiimme Tukholmaan. Varsinkin talonpojat täällä Ruotsin Itämaalla mm. Huittisissa, ja myös minun esi-isäni 19. sukupolven takaa joutuivat usein kiristämään vyötä verotaakan alla. Kaiken lisäksi sotaväenotot pahensivat eripuraa vuosisatojen ajan, kun Ruotsi kävi sotaa missä milloinkin.
Sotaväenotot siis tarkoittivat, että jokaisesta talosta piti antaa yksi mies sotaan ja miehen piti olla vahva ja terve. Kuitenkin useimmiten sotaan lähetettiin se pienin ja hintelin, tai mieluimmin talon renki, jolle luvattiin maksaa jotain sodasta palattuaan. Kukaan ei silloin kysellyt, oliko palvelukseen lähetetty mies talon omaa väkeä vaiko renki, ruotsalaiset joka tapauksessa halusivat nimetä sotilaat ns. sotilasnimillä, joka oli helppo ääntää. Tosiasia myös oli ettei noista sodista juurikaan kukaan palannut elävänä kotiseudulleen.
No niin, voisin näistä jaaritella vaikka kuinka pitkään. Ehkäpä kirjoitan lisää toiste, ehkä en, koska yleensä haluan kirjoittaa siitä, mitä milloinkin on mielen päällä. Kuuntelen siis aina sisäistä kirjoitusääntäni, niin on tarkoituksenmukaista löytää oikeat sanat ja lauseet.
Tähän loppuun mietelause muistikirjastani, joka miete ei sinällään liity mihinkään, en tiedä kuka on kirjoittanut ja missä, mutta näin se menee: ”Sisäinen rauha on matka, ei määränpää.”
Sateisena ja harmaana päivänä myös ajatukset monasti viipyilevät syvissä vesissä. Itse olen onnekseni perusoptimistinen luonne, enkä halua/viitsi kovin kauaa rypeä ikävissä asioissa, mutta näin eläkeläisenä on aikaa siihenkin, valitettavasti.