Kuukausi: elokuu 2026

Luin äskettäin mielenkiintoisen artikkelin eräästä terapiamuodosta, jota olen itsekin tarvinnut lähes koko ikäni. Kirjoittaja, kirjailija Saila-Mari Kohtala kysyy Kotona-lehdessä 16.8. -26, että olisiko tässä jopa uusi hyvinvointitrendi? No miksipä ei?

Kohtala kirjoittaa  raijausterapiasta, mutta itse puhun aina mööbeliseerauksesta, joka siis tarkoittaa samaa: huonekalujen ja lähes kaiken irtaimen siirtelemistä paikasta toiseen mielialojen, vuodenaikojen, minkä tahansa syyn perusteella. Iän ja kremppojen lisääntyessä varsinkin raskaiden mööbelien siirtäminen on jäänyt omalta osaltani jo vähemmälle, mutta aina jotain siirreltävää löytyy.

Kuten Kohtalakin kirjoittaa, mööbeliseeraus on tehtävä mielellään yksin. Silloin työ on erityisen terapeuttista ja voimaannuttavaa. Ja lopputulosta (vaikka väliaikaistakin) on ihailtava niinikään yksin, ainakin hetken. Ja todella terapeuttista vasta onkin se, kun pyytää ihmisiä, vaikka vain omaa perhettään katsomaan ja arvioimaan näkymiä.  Kehuja on mukava kuunnella, mutta oikeasti he varmasti tietävät, että jonkin ajan kuluttua rakennuksessa/huoneessa moni asia on taas erilainen, mutta mitäpä siitä?

Viimeisin mööbeliterapiani on keskittynyt lähinnä yli 200-vuotta vanhaan synnyinkotiini, ja joka terapia on jo jatkunut vuosia ja varmaan jatkuu vuosia myös eteenpäin. Juuri kiireettömyys tekee tämän kohteen terapiasta merkityksellisen. Aina on aikaa istahtaa ikivanhoihin keinutuoleihin fundeeraamaan ”kaiken katoavaisuutta” tai seuraavan möbelin siirtoa ja kuuntelemaan hiljaisuutta sekä aistia vanhan rakennuksen erityinen tunnelma. Siinä tunnelmassa on ripaus menneiden sukupolvien ajattomuutta ja rauhaa, mielenrauhaa, joka lienee juuri terapian tarkoituskin.

Olen toki tykännyt kaiken ikääni siirrellä ja sisustaa, ja jos lopputulos miellyttää itseäni, kaikki on hyvin. Makuja on tietysti monia myös sisustamisen suhteen ja joskus on tullut yhteentörmäyksiä. Taas palaan työmenneisyyteeni sen verran, että jotain yritin joskus yövuoroissa sisustaa oman makuni mukaan, kunnes aamuvuoroon tuli Aino (nimi muutettu) ja sanoi ykskantaan: ”Kuka täällä on sekoittanut kaikki paikat.” Ja kun palasin vapaiden jälkeen työpaikalle, kaikki oli siirretty takaisin entisille paikoilleen. Tämä tästä.

Elokuu on jo siinä kohtaa, että pihlajanmarjat helottavat ja omenapuissa alkaa olla painoa. Mutta vielä ei ole syksy, ainakaan minun mielestäni. Syksy on silloin, kun alkaa sateet ja loska lentää. Mutta vielä ei ole se aika. Siispä ulos ja aurinkoon!

 

 

Näinä aikoina ja varsinkin uutisten äärellä tulee usein miettineeksi ihmisyyttä, sen olemusta, osaa ja osattomuutta. Ihmiskunnan pitkän kehityskaaren aikana olettaisi, että olisimme jo oppineet jotain esimerkiksi sodista, mutta näin ei näytä olevan. Elämme siis varsin epävarmoja aikoja tässä suhteessa, koska maailmanjärjestys voi muuttua peruuttamattomasti ihan hetkessä. Näin on tapahtunut historiassa monta kertaa, mutta kuten sanottu, mitään emme ole oppineet.

Pohdin ihmisyyttä myös tässä jokin aika sitten, kun seurasin erästä ruotsalaista rikosdokumenttia, jossa muuan nuori mies joutui täysin syyttömänä yhteisönsä silmätikuksi ja lopulta silmittömän väkivallan kohteeksi niin, että hän menetti henkensä. Tapaus sattui pienellä paikkakunnalla ja alkoi varsin pienistä arkisista asioista: lapsi oli erilainen, kasvoi eri tahtiin ikätovereihin nähden, murrosiässä hänellä ei juuri ollut kavereita, koska juuri erilaisuutensa vuoksi ei ollut haluttua seuraa. Joku dokumentissa kertoikin, että poika oli jäänyt psyykkisesti noin 13- vuotiaan tasolle.

Sitten eräänä päivänä paikkakunnalle muutti perhe, jonka isällä oli rikostaustaa ja joka alkoi ikäänkuin seurata/vahtia paikkunnan iltaelämää. Kukaan ei tiedä, mistä ja miten ensimmäinen huhu lähti liikkeelle eli tätä aiemmin mainitsemaani syrjäytynyttä nuorta miestä alettiin seurata enemmän ja lopulta hänellä väitettiin olevan epäilyttävää seksuaalista mielenkiintoa lapsiin. Kukaan syntyperäisistä kyläläisistä ei halunnut puuttua asiaan, kukaan ei puolustanut nuorta ikävien syytösten vuoksi, kukaan ei käynyt hänen luonaan, kukaan ei välittänyt.

Poliisi teki myöhemmin tutkinnan surmatun nuoren miehen asunnossa. Kaikki paikat tutkittiin tarkoin, puhelin ja tietokoneen tiedostot samoin. Mitään poikkeavaa ei löytynyt. Ei lapsipornoa, josta häntä eniten epäiltiin, ei mitään muutakaan rikolliseen toimintaan viittaavaa. Hän menetti henkensä, koska kukaan ei uskonut häntä, kukaan ei auttanut, kukaan ei mennyt häntä puolustamaan. Miksi?

Onko ihmisen erilaisuus (vammaisuus, ihonväri, sukupuoli, sosiaalinen poikkeavuus) yhteiskunnassamme yhä jonkinlainen tabu, että ihmistä saa edelleen kohdella miten sattuu? Tuo em. ruotsalainen tragedia on yksi esimerkki siitä, että emme ole ihmiskuntana oppineet tässäkään asiassa yhtään mitään. Ja mitä se sivistys ja lähimmäisen kunnioittaminen oikeastaan on? Kun vähän pintaa raaputtaa, mitä äkkiseltään oletetusta sivistyneestä ihmisestä saattaakaan tulla esiin? En halua edes tietää.

 

 

 

 

Tiedättekö, että blogin kirjoittamisessa on kaikista työläintä löytää kuva. Ja vaikka kuva ei olisi tekstiin sopiva millään tavalla, silti ylipäätään edes jonkun kuvan löytäminen on perin tylsää ja aikaa vievää hommaa. Yleensä käytän netin maksuttomia ja julkaisuvapaita kuvapalveluja, mutta kuvien etsiminen valtavasta massasta ei ole helppoa. Joskus toki käytän itse kuvaamiani otoksia, mutta ne eivät ole kovin ”hääppösiä” julkaistavaksi ja siksi käytän ns. julkisia kuvia.

Nykyään on kovin tarkkaa ja säännösteltyä jopa laissa, että kenen kuvia voi käyttää ja missä. Hyvä niin, koska nykypäivänä kaikilla on puhelimessa kamera ja on nopeasti käyttövalmiina tilanteen sattuessa kohdalle. Yksityisyyden suoja on tärkeä muistaa ihmisiä kuvattaessa ja varsinkin julkaistaessa. Tässä blogissani en juurikaan julkaise ihmisen kuvia, mutta itse tekstissä kyllä saatan sivaltaa joskus syvältä, jos siihen on aihetta. Usein on. Kynä on miekkani, on joku viisas joskus sanonut ja se pitää ainakin omalta kohdaltani paikkansa.

Oletteko muuten pohtineet, että miten paljon turhia sanoja ihminen käyttää normaalissa arjessaan? Esimerkiksi jos joutuu kuuntelemaan sivusta (junassa, bussissa) jonkun puhelinkeskustelua, huomaa erityisesti ne tyhjät sanat, jotka eivät tarkoita mitään: Niin. Aivan. Niinkö, Ei voi olla totta. Älä ny. Kui. Joo, Jees. Palataan. Just joo. Täytyy ny kattoo. Nähdään. Moi moi. Hei. Hei hei. Ja jos puhuja sattuu olemaan vaikka porilainen, lista on vielä pidempi ja monipolvisempi eli kuulostaa humoristiselta, mutta ei sitä todellisuudessa ole.

Turhien sanojen lisäksi viljelemme monasti myös tyhjiä sanoja. Tyhjyys on todellakin vain tyhjyyttä eikä puhumisen saati kirjoittamisen arvoista. Joskus elämässä tulee eteen tilanteita, ettei kertakaikkiaan löydä järkeviä sanoja ilmaisemaan tuntojaan oikealla tavalla. Silloin on oltava hiljaa. Ja ehdottomasti  myös pidättäydyttävä kirjoittamisesta, koska kirjoittaminen vaatii onnistuakseen omanlaisensa vakaan ja seesteisen mielentilan.

Niin. Elokuu on täällä, mutta kesä ei vielä ole kokonaan lusittuna sentään. Kesäkukkia olen kyllä joutunut jo kippaamaan pois, kun sade ja tuuli on niitä päässyt riepottelemaan. Pelargonioista muuten kannattaa juuri nyt ottaa pistokkaita ja pistellä ne suoraan multaan, ehtivät hyvin juurtumaan ennen talvea ja ovat keväällä valmiina uuteen kesäkukintaan. Kerään ja kuivaan myös joidenkin kukkien siemeniä, ja vaikka itävyys ei aina ole hyvä, joku aina onnistuu. Luonnon kiertokulkua parhaimmillaan.

Elämän kiertokulusta naisen osalta tulikin nyt mieleeni  Anneli Saariston hieno tulkinta Kypsän naisen blues (1995), jonka ovat säveltäneet Eero Ojanen ja Jussi Liski. Sanat ovat Marja-Leena Mikkolan käsialaa. Voit kuunnella biisin täältä: Kypsän naisen blues