Iltapäivän auringossa / Raija Westergård

Synnyinseudullani Sastamalan Kiikoisissa kylätie on nykyisin kovin hiljainen. Toisin oli ennen, kun tiellä liikkui enemmän ihmisiä (varsinkin ennen autoistumista) joko jalan, polkupyörillä, hevosilla, ja useimmat poikkesivat tietenkin meille. Ai miksi ”tietenkin”? En osaa sanoa, mutta näin vaan oli ja ehkäpä jo siitä syystä, että meidän talo oli sopivasti tien vieressä, se oli entisaikoina ikään kuin kestikievari, kylän väki haki päivittäin postinsa ja pirtin seinällä oli myös kunnan ilmoitustaulu.

Ovia ei koskaan lukittu, ei edes yöllä ja kaikki olivat tervetulleita. Myös he, jotka kansan suussa mainittiin ”kulkevaisiksi” eli silloisen yhteiskunnan reunalla elävät ihmiset: maattomat, karjattomat, perheettömät ja jotka useimmiten olivat vailla vakinaista asuntoa. Mainittakoon, että kulkevaiset-nimitystä ei käytetty mitenkään halventavassa mielessä. Heitä suorastaan odotettiin taloihin auttamaan varsinkin heinäntekoaikaan tai ojankaivuuseen.

Tämä aikakausi tuli nyt mieleeni kun luin Maaseudun Tulevaisuudesta (14.3.2023) Pasi Jaakkosen kolumnin otsikolla ”Liiteristä löyty kirves, jonka omistajan elämä oli nykyajan ihmisen silmin karua – vai oliko sittenkään?”. Tässä artikkelissa siis kirjoittaja löysin liiteristään puupinon alta vanhan ruostuneen kirveen, jonka omistaja oli asunut viimeiset vuotensa kirjoittajan lapsuudenkodissa, ja oli siis näitä jo aiemmin mainitsemiani ”kulkevaisia”.

Useimmiten nämä minun kotiseudulla liikkuneet kulkuihmiset eivät viipyneet taloissa kovin montaa päivää kerrallaan, he auttoivat talon töissä ruokaansa ja yösijaansa vastaan, ja olivat siihen tyytyväisiä. Rahapalkasta ei missään vaiheessa ollut kysymys, eikä sitä olisi liikoja ollut edes antaa. Yöpuu (vaatimaton penkki) oli yleensä pirtin ison uunin kyljessä, se oli siinä aina valmiina, kuka vaan saattui tulemaan ovesta, oli sitten yö tai päivä. Lapsena totuin siihen, että tuolla penkillä saattoi olla aamuisin kuka tahansa, eikä siihen juuri edes kiinnittänyt huomiota. Muistan myös joitakin nimiä: Urho, Alpi, Saima, muuan Iita ja muutama muu.

Vaikka ovia ei lukittu, mitään pahaa ei koskaan tapahtunut: mitään ei varastettu, mitään ei hajotettu, mitään ei hävitetty. Ihmisiä tuli ja meni, se oli luonnollista, siihen oltiin totuttu jo 1800-luvun alkupuolelta asti. ”Tinuri” eli kuparipannujen tinaaja oli eri asia, hän toki teki tärkeää työtä, mutta lieveilmiöt olivat ikäviä: hän asusti meidän vanhassa saunassa viikon, eikä ainuttakaan pannua tullut valmiiksi. Hän ei tullut enää toista kertaa (tai häntä ei päästetty saunaan juopottelemaan).

1970-luvulle tultaessa maaseudun kulkuihmiset vähenivat. Tästä kirjoittaa myös Jaakkonen artikkelissaan: ”Kehitys on tuonut hyvää ja tasalaatuisuutta sosiaalipolitiikkaan tavalla, josta 1970-luvulla saatettiin vain haaveilla. Nyky-Suomessa Niilo pääsi nauttimaan kuntouttavasta työtoiminnasta, yhteiskunta osoittaisi hänelle tukiasunnon ja eittämättä turvaverkko ulottuisi myös laajemmalle”.

Näin juuri ja Jaakkonen jatkaa: ”Ehkä asuminen työtä vasten taloissa saattoi hetkittäin tarjota yksin elävälle miehelle (ai naiselle) kodinomaisuutta ja huolenpitoa, johon paraskaan yhteiskunnan tarjoama asumisjärjestely ei pysty, ei vaikka hoivan taso olisi kirjattu useampaankin lakipykälään”. Itse muistan, että ainakin Kiikoisissa liikkuvat ihmiset eivät olisi halunneet mennä asumaan ”kunnan vaivaisiksi”, eli silloisiin kunnalliskoteihin, mutta se kehitys oli kuitenkin vääjäämätöntä seurausta sosiaalipolitiikasta ja oli tärkeä osa suomalaisen hyvinvointivaltion kehitystä.

Tänä päivänä siis kylätie on hiljainen. Kulkevaisten penkki on kuitenkin yhä paikallaan vanhassa pirtissä, mutta ovet ovat visusti lukossa ja lisänä valvontakamerat rekisteröivät jokaisen liikkeen hiljaisessa pihapiirissä. Aika, aikakaudet ja ihmiset katoavat muistista johonkin kauas, kunnes joku – kuten mainittu Jaakkosen artikkeli – äkkiä palauttaa ne taas mieleen. On siis tärkeää muistaa niin kauan kun muistaa.

Lue täältä Pasi Jaakkosen kolumni aiheesta: Kirves

Elämässä on hetkiä, jotka saattavat mennä ohi kuin huomaamatta ja myös hetkiä, joita ei voi unohtaa koskaan. Eikä kaikki hetket ole mitenkään erityisiä, mutta silti ne vaan muistaa vuodesta ja vuosikymmenistä toiseen. Olen ajatellut niin, että ilmeisesti ihmisen aivot ovat toisinaan sellaisessa vireystasossa, että mielen taajuudet rekisteröivät tietyt tilanteet ja tapahtumat äärimmäisen tarkasti. Kun taas joku itselle tärkeä tai muuten merkityksellinen asia haalistuu, kuten pitkään auringon valossa ollut valokuva.

Toki on niin, että ihan kaikkea ei tarvitse muistaa, muistella tai kantaa painavia muistoja hartioillaan kuin taakkaa, josta haluaisi vaan eroon, mutta ei voi päästää irti. Tällöin ihminen saattaa olla huomaamattaan oman mielensä vanki, ja taakka painaa päivä päivältä enemmän. Tällainen taakankantaja saattaa tahtomattaan kuormittaa myös läheisiään, ystäviä ja tuttavia niin, että lopulta seinä tulee vastaan – tai umpikuja, josta selviää vain vahvimmat meistä.

Huonojen hetkien kierteestä on päästettävä irti. Huonoista ihmissuhteista on vaan päästettävä irti, vaikka se tekisi miten kipeää. Vapautumista seuraa eheytyminen, valo ja uusi energia, jonka voi käyttää ihan miten itse haluaa.

Nyt varmasti moni lukija ajattelee, että kerronko edellä itsestäni? Vastaus on kyllä ja ei, mutta ajattelen enemmän kuitenkin hyviä hetkiä, tottakai. Musiikkiharrastus antaa minulle suunnattomasti energiaa ja iloa, ja juurikin musiikin parissa olen oppinut sietämään keskeneräisyyttäni niin, että vaikka toisinaan mokia sattuu, niitä ei murehdi koskaan kuin pienen hetken.

En myöskään murehdi lukihäiriöni tuottamia ongelmia, vaikka kirjoitusvirheet toki harmittaa, mutta nekin vain hetken. Mutta siis aina ei ole ollut näin. Varhaiset kouluajat olivat osaltani vaikeita, koska kaikkien osaaminen olisi pitänyt mennä samasta putkesta eli erilaista oppijaa ei tuolloin tunnistettu.

Ei, en ole tässä kirjoittanut vain itsestäni, vaikka yleensä asioita tulee peilanneeksi omaan itseen, omaan ajatusmaailmaan ja omiin elettyihin hetkiin. En varmasti ole tässä maassa ainoa ihminen, joka pohtii henkiseen hyvinvointiin liittyviä asioita. Onneksi tänä päivänä kiinnitetään enemmän huomiota esimerkiksi työhyvinvointiin ja työilmapiiriin, joka ei todellakaan ole kaikilla työpaikoilla aina ihan kohdillaan.

Ja sitä olen ihmetellyt pitkään, että miksei koulukiusaamisesta (kouluväkivallasta) vieläkään ole päästy eroon, vaikka paljon on tehty toimia sen ehkäisyyn. ”Nollatoleranssi” sanana ei auta mitään, on tehtävä enemmän. Ihminen on käynyt kuussa ja kai kohta Marsissakin ja koulukiusaamisesta ei vaan päästä eroon!

No niin, valoa kohti. Vaikka tänään ei aurinko helli, silti kevään valo on jo täällä. Siihen ei ole mitään lisättävää.

Nyt jatkan matkamuistojeni sarjaa ja kirjoitan tällä erää matkasta Jordanian Aqabaan, joka on (tai oli ainakin muutamia vuosia sitten) sangen suosittu Punaisenmeren rantalomakohde. Yleensä massaturistikohteista ei ole paljoakaan muistettavaa saati kirjoitettavaa, mutta nyt teen poikkeuksen, koska Aqaba oli minusta varsin mielenkiintoinen monessa mielessä.

Ensinnäkin turistin turvallisuudesta pidettiin huolta eikä aseistetut vartijat olleet katukuvassa mitenkään epätavallinen näky. Toki Israelin raja oli lähellä ja kaiketi siksi turvatoimet olivat varsin näkyviä. Siis hotellimme ikkunasta näkyi pimeän tultua Israelin vastarannan valoja.

Värikkäät koralliriutat reunustivat koko Aqaban rannikkoa, mutta nykypäivänä voi olla niin, ettei riutat ole enää niin värikkäitä. Vaikka koralleja suojellaan kaikkialla maailmassa, merien saastumisen seurauksena monet korallisriutat kuolevat, joka on valitettavaa.

Jordaniassa ehkä suosituin retkikohde on rauniokaupunki Petra eli napatealaisten pääkaupunki noin 2000 vuotta sitten. Petra lukeutuu Unescon maailmanperintökohteisiin sekä uuden ajan seitsemään ihmeeseen. Toinen suosittu kohde on Wadi Rumin erämaa, jossa voi jopa yöpyä telttamajoituksessa ja osallistua beduiini-illalliselle. Emme yöpyneet, emmekä osallistuneet.

Kameleita näkee kaikkialla ja mieleeni on jäänyt erityisesti ihan Aqaban keskustassa kamelia taluttava mies. Katsoin jo kaukaa, että miehen paidassa näyttää olevan joku suomalainen teksti, mutta vasta selkäpuolelta sen näki selvästi: Mulkvist! Ilmeisesti joku suomalainen oli myynyt tai vaihtanut paidan eikä tämä jordanialainen tietenkään tiennyt, mitä paidassa luki. Hän käveli vaan kamelinsa kanssa tyynesti eteenpäin välittämättä satunnaisten turistien hymyilevistä kasvoista.

Hotellissamme oli vieraana myös paikallista väkeä, ja se oli mukavaa. Meitä länsimaisia turisteja ei ollutkaan kuin kourallinen sillä kertaa. Ruoka oli hyvää, alkoholijuomia ei ollut eikä niitä kaivattukaan. Arabimaissa matkustajien säännön mukaan täälläkin oli pukeuduttava tarpeeksi peittävästi ja se sopi minulle hyvin. Altailla ja hotellin rannalla tietenkin sai olla uima-asuissa.

En muista tarkkaan, että kuinka monta vuotta tästä Aqaban matkasta on – ehkä 10 tai 15 vuotta – mutta sen muistan, että netti ei toiminut, eikä puhelintakaan juuri edes tarvittu. Tämän päivän mittapuulla ilman tietoverkkoa lomaileminen olisi kaiketi mahdoton ajatus, mutta tuolloin sillä ei ollut mitään merkitystä.

Mitä vielä kertoisin Aqabasta? Niin, illan hämärtyessä alkoi moskeijoista kuulua rukouskutsut. Moskeijoita muuten oli runsaasti ja sinne ei ole naisilla pääsyä. Mutta olen kyllä siitä huolimatta kerran käynyt moskeijassa, ehkäpä kerron siitä joku toinen kerta.

Maanjäristykset ovat maailmassa tuiki tavallisia ja varsinkin mannerlaattojen saumakohdissa, jotka tiedetään epävakaaksi, mutta joissa yleensä elää suuria määriä ihmisiä. Ilmeisesti on niin, että ko. alue on halpaa ja sinne on myös edullista rakentaa ja siksi usein yhteiskunnan vähäosaisimmat asettuvat juurikin näille maanjäristysherkille alueille. Ilmeisesti näin, mutta toki voin olla väärässäkin.

Joka tapauksessa maanjäristyksen uhriluku liikkuu usein kymmenissä tuhansissa, kuten Turkin viimeisimmässä järistyksessä, jossa kaiketi menehtyi noin 50 000 ihmistä, joka luku siis saattaa vielä nousta. Toki mannerlaattojen liikkeitä pystytään nykyään mittaamaan, mutta ei niin tehokkaasti kuin pitäisi. Jostain luin, että yleensä – jos hälytys tulee – aikaa pelastautumiseen on noin 3 minuuttia.

Täällä pohjoisessa on varsin vakaa maaperä, vaikka meillä onkin pitkä ja pimeä talvi sekä muutenkin sangen vaihtelevat sääolosuhteet. Mutta ei kannata valittaa, koska meillä talot eivät luhistu päälle ainakaan mannerlaattojen liikkeistä johtuen. Meidän maailmamme ei välttämättä romahda 3.ssa minuutissa, emmekä joudu kaivamaan omaisiamme raunioista vimmaisesti odottaen parasta, peläten pahinta.

Ei ole muuten sattumaa, että Eurajoen peruskallioon rakennetaan ydinjätteen loppusijoituspaikkaa eli Onkaloa. Koska tiedetään, että meillä ei maaperä juurikaan liiku, ydinjäte saattaa säilyä siiloissaan liikahtamattomana 100 000 vuotta. Mutta entä jos ilmasto muuttuu ratkaisevasti? Lue lisää täältä: Onkalo

Muistan, miten vuosia sitten katsoin Onkalon suunnitteluvaiheesta dokumentin, eli Michael Madsenin ohjaama dokumenttielokuva Onkalo – säteilevä hauta (Into Eternity, Tanska 2010), jossa alan asiantuntijat keskustelivat siitä, että miten ja millä kaikilla kielillä kirjoitetaan Onkalon varoitustekstit. Kuka niitä lukee tuhansien tai 100 000 vuoden kuluttua? Onko se ihminen vai joku ihmisen kaltainen olento?

Siis vaikka nyt maaperämme on rauhallinen, se ei välttämättä tule olemaan sitä tulevaisuudessa. Ei tietenkään kannata miettiä elämää ja ympäristöä eteenpäin kovin pitkälle, ei ainakaan 100 000.n vuoden päähän, mutta sen haluan sanoa ja muistuttaa, että Eurajoen Onkalo ei ole maantieteellisesti kovin kaukana ja jonain päivänä kaikki voi olla toisin. Toivottavasti olen väärässä.

Tänään, ystävänpäivänä, on kirjoitettava tietenkin ystävyydestä. Muistan vielä ajan, jolloin ystävänpäivää ei vietetty ja jos jossain vietettiin, se oli ”taas varmasti jotain länsimaista hapatusta”, jota tulisi ehdottomasti välttää. Samaan ”hapatukseen” muuten luettiin silloin ainakin isänpäivä ja erityisesti halloween, jonka katsottiin jopa pilkkaavan kristillistä suomalaista Pyhäinpäivää.

Ystävyydellä on tänä päivänä monia eri merkityksiä ja siihen on varmasti vaikuttanut somemaailma ja sen monet kasvot. Todellakin monet kasvot, myös kasvottomuus sekä verkon suoma ja luoma tietynlainen ihmisen identiteetti, jota voi ihminen itse muokata mieleisekseen. Tarkoitan nyt erityisesti Facebookia, josta itselläni on enemmän kokemusta. Yleensä olen sangen kriittinen FB.tä kohtaan, mutta sillä on kyllä hyvätkin puolensa, kuten esimerkiksi tavoitettavuus ja ajatusten vaihto käy nopeasti, ainakin nopeammin kuin vanhaan aikaan ennen FB.tä.

Tässä iässä huomaa, että ystäviä on tullut ja ystäviä on mennyt, osa mennyt jo tuonpuoleiseen olotilaan, joka on tietysti luonnollista. En kuulu ihmistyyppiin, joka haalii ympärilleen suuren määrän ystäviä, olen viihtynyt paremmin pienissä ympyröissä ja yksinkin, koska tarvitsen tilaa ajattelemiseen. Facebookissa toki minulla on paljon ystäviä tai ainakin tuttavia, osa sellaisia, joita en ole koskaan tavannut kasvokkain ja tuskin koskaan tulen tapaamaan. Mutta sellainen juuri onkin FB.n olemus, joka ajatus vielä 20 vuotta sitten olisi ollut todella merkillinen. Mutta niin muuttuu maailma.

Maailman pitääkin muuttua, mutta miten minusta on alkanut tuntumaan, että tässä ajassa ei todellakaan kaikki ole ihan kohdallaan? Ei ole ollut enää pitkään aikaan. Tiedämme kaikki lähiympäristömme kriisit, mutta en tarkoita nyt yksin niitä. Ajassamme on jotain perustavanlaatuista arvottomuutta ja armottomuutta, inhimillisyys näyttää olevan katoava voimavara ja empatian puute näkyy selvästi mm. yhteiskunnallisissa keskusteluissa.

Joku tuttavani kerran mainitsi, ettei seuraa enää ollenkaan telkkarin ajankohtaislähetyksiä ja uutisia, koska ahdistuu niistä. Toisaalta ymmärrän tämän, mutta emme voi ummistaa silmiämme siltä tosiasialta, että Eurooppa näyttää valmistautuvan sotaan – ja se aiheuttaa epävarmuutta, ainakin minussa.

Tähän lopuksi hetkeen osuva sitaatti Swami Brahmanandalta: ”Maailma on niin rakennettu, että jos tahtoo nauttia sen iloista, joutuu myös sietämään sen tuskia”.

Kaikesta huolimatta Hyvää ystävänpäivää kaikille ystäville ja tuttaville!

Kirjoitan vaihteeksi muistoja matkoistani, joita muistoja ei todennäköisesti synny enää uusia. Mutta vannomatta paras. Tällä kerralla muistelen maagista Marrakechia, joka todellakin lumosi pohjoisen ihmisen – ainakin hetkeksi. Kaupungissa ovat viettäneet aikaa monet kuuluisuudet näyttelijöistä kirjailijoihin ja ymmärrän sen hyvin. Paitsi keskikesällä, jolloin mittari näyttää +50 ja ylikin.

Sir Winston Churchill, joka viihtyi aikoinaan kaupungissa pitkiä aikoja hehkutti Marrakechin olevan ”maailman kaunein kaupunki auringonlaskun aikaan”. Atlasvuorten kupeeseen Marokossa noin tuhat vuotta sitten perustettu kaupunki on tänään todellinen miljoonakaupunki, jossa osittain (165 hehtaarin kokoisessa vanhakaupunki Medinassa) eletään samaan tahtiin kuin tuolloin tuhat vuotta sitten ja juuri se tekee Marrakechista taianomaisen ja kiehtovan.

Djemaa el Fna.lla eli tarinankertojien torilla näyttää ja tuntuu siltä kuin kävelisi suoraan 1000-luvulle ja tuhannen ja yhden yön satuihin: käärmeenlumoojia, katusoittajia, vatsatanssijoita, kauppiaita, hälinää ja vilskettä…ja kaiken yllä leijuu voimakas myskin ja suitsukkeiden tuoksu. Tarinankertojien tori on nimensä mukaisesti yksi maailman vanhinpia suullisen perinteen säilyttäjiä.

Mieleeni on jäänyt myös nahkatehdas, jonka nimeä en nyt muista, mutta jossa käytettiin tuhansia vuosia vanhaa menetelmää – ja tuoksu oli sanoin kuvaamaton. Sen muistan, että nahat liotettiin suurissa sammioissa jossain liemessä ja niitä myös sotkettiin eli poljettiin jaloin (ihmisvoimin) aika ajoin. Nahan työstämiseen oli monta eri työvaihetta ja lopputulos oli minusta ihan hyvä. En muista, että ostinko jotain tehtaan nahkatuotteita, jotka olivat kauniita ja edullisia. Todennäköisesti ostin.

Medinan alueella sijaitsee myös moskeijoita ja palatseja, jonne länsimaalaisilla ihmisillä ei valitettavasti ole asiaa. Ei ainakaan ollut keväällä vuonna 1986, jolloin Marokossa matkailimme. Mutta hienon Jardin Majorelle-puutarhan muistan, jonka oli rakennuttanut aikoinaan ranskalainen taidemaalari Jacques Majorelle, joka oli avoinna kaikille ja siellä ravintolassa tarjottiin maailman parhainta appelsiinimehua, vastapuristettua uuden sadon hedelmistä, joita poimittiin suoraan puusta asiakkaalle. Aina kun itse puristan appelsiinimehua, tuoksu tuo heti mieleeni Marrakechin ja tuon sadunomaisen puutarhan.

Aino Kallas (1878-1956) kirjoitti matkakirjan Marokon lumoissa, joka on julkaistu vuonna 1931. Kallas kirjoittaa niinikään Marrakechin torista (Djemaa el Fna) ja sen tunnelmasta: ”Jos aikonet lääkäriksi, niin pane kaksi seivästä ristiin, pystytä ne Marrakechin torille, pingota kaislamatto suojaksi aurinkoa vastaan, aseta lampaan lapaluu vierellesi ammattisi merkiksi ja matolle epämääräinen pullo- ja purnukkakokoelma salaperäisiä, värillisiä jauheita, ja ala harjoittaa ammattiasi”.

Marrakechia on sanottu myös huijareiden kaupungiksi ja tämä varmasti on totta paitsi oheisessa Kallaksen tekstissä ja myös nykypäivänä. Marokon lumoissa on edelleen ajankohtainen matkakuvaus, jossa Kallas kuvailee kutkuttavaa elämänmenoa tulikuuman afrikkalaisen auringon alla.

Kohta meilläkin taas paistaa aurinko. Sitä odotellessa…

Aloin kirjoittamaan ilman, että päässäni olisi ainuttakaan ajatusta saati suunnitelmaa, että mistä tällä kertaa kirjoitan. Näin on aika usein, koska ajatus (ja tekstin aihe) puskee parhaiten esiin juuri tällä metodilla. No, kuten tiedättekin, kirjoitan mistä milloinkin, koska sellainen sopii itselleni parhaiten. Ja toisinaan (sivutuotteena) saattaa syntyä suoranaisia ajatuksen helmiä, mutta ei läheskään aina. Eikä tarvitsekaan.

Viime tekstissäni kirjoitin tulvasta kotijoellani Kiikoisissa, jossa nykyisin vietämme aikaa aina vaan enemmän. Poissuljettu ei ole sekään, että jonain päivänä muutamme sinne kokonaan, esi-isieni maille, jossa sukuni monivuosisatainen menneisyys puhuu tuttua kieltä. Itse nautin erityisesti seudun hiljaisuudesta, kun mitään ääniä ei kuulu, eikä mikään liikahda kylätiellä. Nuorena se ei ollut mukavaa, mutta nyt hiljaisuudesta suoranaisesti nauttii. Niin muuttuu ihminen.

Aika näyttäköön, milloin on oikea aika muutolle ja muutokselle tässä suhteessa. Eikä tietenkään kannata tehdä pitkän aikavälin suunnitelmia, koska muuttuvia tekijöitä on paljon. Nyt joku voi kysyä, että miten olen viihtynyt Hämeenkyrössä nämä lähes 35 vuotta? En vastaa siihen vielä tässä vaiheessa, mutta sen voin kertoa, että sopeutuminen ei ollut kovin helppoa. Koska tulin erilaiselta murrealueelta, jo pelkkä puheen aksentti erotti minut kantaväestöstä niin, että usein jäin ulkopuolelle ns. tavallisissa keskusteluissa.

No, en oikeastaan työelämässä koskaan halunnutkaan olla ”sisäpuolella”, kuulua sisäpiiriin tai johonkin kuppikuntaan. Onhan selvää, että kuulumalla johonkin tiettyyn kuppikuntaan, sulkee samalla jotain pois, ja sitä en ole halunnut. Kuljin omaa polkuani kuten olen aina kulkenut, mutta sekään tietenkään ei ollut aina jonkun mielestä hyvä asia. Useinhan on niin, että ”ellet ole meidän puolella, olet meitä vastaan”.

En ole koskaan oppinut ajattelemaan asioita noin mustavalkoisesti, mutta ymmärrän kyllä, että joku/jotkut noin ajattelevat edelleen, valitettavasti. Juuri näin rakentuu aitoja, joita on aina vaan vaikeampi ylittää ja tämä kehitys johtaa toiseen jne. Juuri näin ovat syntyneet joidenkin yhteiskuntamallit, jopa dystopiat, joita ei edes haluaisi ajatella tässä kohtaa.

No niin, tuli tässä mieleeni, että pitäisiköhän alkaa kirjoittamaan elämäkertaa? En sano, että siitä tulisi kovin mielenkiintoinen, mutta varmasti se löytäisi tarkoituksensa vuosien saatossa, kun maailma muuttuu ja sukupolvet vaihtuvat. Voisin liittää siihen myös kuvia ja muita arkistoja, joita on kertynyt melkoisesti. Ehkäpä voisin kirjoittaa jotain, mitä en ole ennen kirjoittanut, juuri siitä, mistä ei voi puhua.

Näihin ajatuksiin ja tunnelmiin…

Tämä tammikuu taas näyttää siltä, että ilmastonmuutos etenee kovaa vauhtia. Näin ei ole kuitenkaan joka talvi, koska pari viimeisintä talvikuukautta olivat ns. tavallisia eli reilusti pakkasen puolella. Juuri tänään kuuntelin radiosta, miten Pyreneillä jäätiköt sulavat kovaa vauhtia niin, että puhutaan jo noin 50 % jääpeitteen menetyksestä jo muutaman lähivuoden sisällä.

Minä katson tietenkin maisemaa lähialueelta eli sitä näkymää, joka avautuu kodin (Sastamalassa) ikkunasta juuri nyt. Näen joen ja yhä nousevan veden pinnan. Näen ruskeaa vettä, jota on jään pinnalla, mutta näen myös vettä, joka on raivannut tiensä jäästä vapaaksi ja virtaa reippaana ja tummana kohti Kokemäenjokea. Tosin reitin varrella on ohitettavana pari järveä ja jokea, mutta joka tapauksessa merta kohti ”virta venhettä vie”.

Onneksi joen pinta ei ole vielä keväthuipun tasolla, mutta jos tammikuu jatkuu lauhana ja sateisena tilanne on toinen. Muistan elävästi vielä vuoden 1966 tulvan, jolloin meidän kaikki pellot olivat veden peitossa ja 1700-luvun lopulta peräisin oleva jokirannan savusauna oli jo liian lähellä jokea. No, saunavettä ei tarvinnut kaukaa hakea, mutta ranta oli sangen vaarallinen kenelle tahansa, lapsista puhumattakaan.

Meille lapsille tietysti iso tulva oli vaan hauskaa, mutta eihän se oikeasti ollut hauskaa ollenkaan: vanha lato, jossa säilöttiin heiniä ”ui” keskellä vainiota niin, että heinät kastuivat ja niistä vain päällimmäiset ehdittiin pelastaa veneen kyydissä turvaan. Itse lato kyllä luhistui tuona keväänä käyttökelvottomaksi.

Tulvajoessa tuolloin liikkui vaikka mitä: irronneita veneitä, laiturin osia, muovikanistereita, sikojen syöttöruuhia, ämpäreitä, saunajakkaroita, kuuppia… Vain kolina kuului, kun virta painoi tavaraa sillan alta, joka silta ihme kyllä kesti veden voiman. Toki tuo silta oli uusittu muutama vuosi aiemmin. Muistan sen valokuvasta, jossa minä olen lapsi (noin 10-vuotias) ja kävelen kuin trapetsitaiteilija uudehkoa kapeaa sillankaidetta yli joen. Koska pojatkin tekivät niin. Koska varmaan kaikki kylän lapset tekivät niin. Eikä kukaan pudonnut jokeen. Ei koskaan.

Vanhan savusaunamme perustukset kärsivät vesivaurioista, vaikka virta ei saunaan ihan ylettynyt tulvavuonna 1966. Muutama vuosi tulvan jälkeen sauna piti kuitenkin purkaa, koska oli vaarana kaatua ja vielä joen suuntaan. Eräs purkutöissä ollut kylän mies ihmetteli saunan rakennustekniikkaa: yhtäkään rautanaulaa ei löytynyt, nurkat olivat liitetty jonkinlaisilla puutapeilla ja 1700-luvun hirret olivat kuulemma yhä käyttökelpoisia. No, eihän niitä käytetty muuhun kuin uuden saunan kiukaan lämmittämiseen.

Nykypäivään palatakseni, on selvästi näkyvissä, että sään ääri-ilmiöt ovat lisääntyneet ihan muutaman vuoden aikana. Toki on ollut myös ns. tulipalopakkasia sekä myrskyjä, jotka nekin ovat lisääntyneet. Myrskyjen seurauksina yleensä myös katkeaa sähköt moniksi päiviksi ja jopa viikoiksi – varsinkin maaseudulla. Ja se tuottaa taas uudenlaisia ongelmia.

Niin, sähköstä tuli mieleen tietysti sen hinta. Olisiko kukaan uskonut vielä vuosi saati pari sitten, että sähkön hintaa tullaan seuraamaan päivittäin samoin kuin bensan hintaa? Siis aikoihin on eletty.

Varmaan monet ovat kuulleet sanonnan, että ”ihminen on ihmiselle susi”. Onneksi kuitenkin harvoin ja omalta kohdaltani voin todeta etten ole juurikaan törmännyt ”susiin”, mutta valitettavasti (jos eläinvertausta käyttää) joitain rakkikoiria, käärmeitä ja kettuja olen kyllä kohdannut, mutta heistä ei ole ollut harmia kuin ohikiitävän hetken. Oikeastaan on väärin käyttää eläinvertausta ihmisen kuvaukseen, koska tuskin mikään eläin on niin raadollinen kuin ihminen.

Siis miksi pohdin näitä juuri tänään? Viime päivinä on ollut usein uutisointia erilaisista huijareista: on pyramidihuijausta, verkostohuijausta, romanssihuijausta jne. Ja muistanette myös nigerialaiskirjeet ja mitä niitä onkaan ollut. Mutta kaikkien huijausten äiti on ehdottomasti ns. Ponzi-huijari Bernard Madoff.

Madoff huijasi 45 vuoden aikana noin 19 miljardia. Hänen ”liikevaihtonsa” oli 64 miljardia – paitsi ettei sitten ollutkaan. Kaikki oli huijausta, kaikki oli vain pelkkää paperia. Jos vuoden 2008 pörssiromahdusta ei olisi tapahtunut Madoff voisi huijata yhä. Tuolloin nimittäin monet sijoittajat alkoivat paniikissa vaatia sijoituksiaan pois ja sitten (ainakin Madoffin sijoitusyhtiöön sijoitetut varat) olivatkin mystisesti kadonneet. Uhreja – sijoituksensa menettäneitä – oli ympäri maailmaa: mahtisukuja, kuningashuoneita, ammattisijoittajia ja raharikkaita, mutta myös tavallisia ihmisiä, jotka lopulta menettivät kaikista eniten niin, että ajautuivat epätoivoisiin tekoihin, itsemurhiin jne. Tästä historian suurimmasta pyramidihuijauksesta on tehty dokumenttisarja Wall Streetin hirviö suoratoistopalvelu Netflixiin, joka on kyllä korutonta kertomaa, mutta mielenkiintoinen.

Meillä Suomessakin on huijareita moneen lähtöön, joten kannattaa olla tarkkana. Minuunkin on kyllä yritetty vaikuttaa, mutta onneksi olen ajoissa ymmärtänyt asian ytimen. Ja on hämmästyttävää, että jopa tutut ihmiset voivat äkkiä alkaa kaupittelemaan jotain tai houkutella tulemaan mukaan johonkin yhteisöön ”halvalla” aloituspaketilla. Joku taas tekee muka hyväntekeväisyyttä ja lupaa lähettää rahat johonkin ”huitsin nevadaan”, mutta todennäköisesti menevät omalle tilille. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka…

No niin, en tiedä kirjoitinko oikeastaan siitä mistä alunperin piti, mutta kuitenkin kirjoitin tärkeästä asiasta eli näin uuden vuoden alussa erityisesti kannattaa pysyä hereillä. Se mikä vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, ei varmasti olekaan totta. Onneksi olen saanut eron myös puhelinmyyjistä, eivät ainakaan ole soittaneet aikoihin. Minulla on heille aina sama vastaus: en osta enkä myy, kiitos!

No nyt en tarkoita silmälaseja, vaikka toki niinkin näkee maailman toisin, ainakin selvemmin. Ja muuten pimeässä autoillessani en käytä koskaan silmälaseja, koska vastaantulevien valot heijastusvaikutuksena linssien lävitse suorastaan sattuu päähän. Onneksi näen kauas kohtalaisen hyvin, mutta lukunäkö onkin jo toinen juttu.

Käyn joskus mielenkiinnosta Mielen ihmeet-sivustolla ja juuri sieltä luin, miten luovat ihmiset katsovat maailmaa eri tavoin kuin muut (vähemmän luovat) henkilöt. En tiedä, miten jako luoviin ja vähemmän luoviin persoonallisuuksiin on tehty, minä uskon kyllä, että luovuutta löytyy jokaiselta jos niin haluaa. Ainakin jonkin alan luovuutta siis, ei välttämättä taiteellista, jota tässä tarkoitetaan:
”Pidätkö itseäsi erittäin luovana ihmisenä ja tunnetko itsesi oudoksi sen takia? Älä huoli, se on normaalia. Neurotiede on vahvistanut, että erittäin luovat ihmiset ajattelevat ja toimivat eri tavalla, koska heidän aivonsa on “johdotettu” ainutlaatuisella tavalla.”

Tämän kyllä allekirjoitan myös omakohtaisesti, koska olen usein törmännyt jopa kiusallisiin tilanteisiin tai joku/jotkut ovat reagoineet oudolla tavalla johonkin esittämääni asiaan tai ehdotukseeni:
”Mutta ei pidä huijata itseään – luovuus on mahtava lahja monin eri tavoin, mutta se voi myös koitua ongelmaksi toisten ihmisten ymmärtämisessä. Erittäin luovana ihmisenä saatat kokea kireitä tilanteita, jotka saavat sinut tuntemaan itsesi oudoksi, aivan kuin olisit täysin erilainen olento omassa pienessä maailmassasi.”

No joo, tässä kohtaa elämänpolkua ja elämänkokemusta en ajattele kovin syvällisesti koko asiaa, oikeastaan en pohdi enää ollenkaan, että ymmärtääkö minua kukaan (tuskin) eikä ymmärtämättömyys mielestäni ole minun ongelmani ensinkään. Mitä tästä elämästä tulisi, jos koko ajan miettii, että mitä tämä tai tuo minusta ajattelee? Enkä ole mielestäni edes niin kiinnostava persoona, että kenenkään tarvitsisi vaivautua pohtimaan persoonani omituisuuksia.

Tänään muuten on Aamulehdessä kiinnostava (ja huolestuttava) artikkeli huomenna aloittavan Pirkanmaan hyvinvointialueen rahoituksesta ja sen riittävyydestä. Ja säästökohteita jo mietitään, vaikkei olla vielä edes aloitettu. Koko tämän vuoden olemme saaneet lukea, miten johtajia ja päälliköitä on nimitetty sinne ja tänne organisaatiossa niin, että tavallista ihmistä hirvittää. Ja sitten huomataan, että tekevistä käsistä onkin huutava pula, joka on kyllä ”kentällä” ollut tiedossa pitkään.

Nyt onkin sitten mielenkiintoista seurata mitä tuleman pitää. Valitettavasti taas kerran ikääntyneet ja ikäihmiset sairastuessaan joutuvat ”tulikasteeseen”, että riittääkö hoivapaikat, hoitajat jne. Valitettavasti sähköiset palvelut, verkkoasiointi, verkkoklinikat jne. (joiden toivotaan tuovan helpotusta hoitajapulaan) ei todellakaan ole vaihtoehto ikäihmisen kohdalla, koska vain harvat ikääntyneistä hallitsevat tietotekniikkaa tarpeeksi hyvin selviytyäkseen omin voimin digitaalisessa maailmassa.

Todellakin toivon, että kaikki menisi hyvin, mutta realistina en voi katsoa tätä vaaleanpunaisilla silmälaseilla. Vaikuttaa, että nyt pusketaan päin seinää ja lujaa. Toivottavasti olen väärässä.

Kuuntele joulua ja anna ajatuksen viedä:

https://areena.yle.fi/1-62566629

Joulu joutuu tänäkin vuonna ripeään, kuten se aina taitaa hieman jopa yllättää, kuten lumi autoilijat vuodesta toiseen. Mutta eipä mitään, omalta kohdaltani kuitenkin tulossa tavanomainen joulu, mutta toki yleinen maailmantilanne mietityttää. Epävarmuus onkin sellainen jäytävä tunne varmasti monilla, kun ei oikein tiedä edes huomisesta saati viikon kuluttua – ensi vuodesta puhumattakaan.

En oikeastaan tiedä, mitä uutta joulusta kirjoittaisin. Siis sellaista, mistä en ole aiemmin kirjoittanut, koska itsensä toistaminen ei tunnu järkevältä. Toki voin kirjoittaa ”järjettömiä”, mutta en oikeastaan tässä kohtaa enkä ainakaan tietoisesti. Joskus novelleita kirjoittaessa on hyvä antaa mielikuvituksen laukata, mutta siinäkin täytyy olla joku järki mukana. Scifi olisi yksi kokeilemisen arvoinen laji, mitä siis kirjoittamiseen tulee, mutta sillekin on toki aikansa ja paikkansa.

Koska aivoni ei näköjään nyt vielä virity joulutunnelmaan, kirjoitanpa muutaman rivin linnuista. Olen nimittäin joutessani seurannut lintulaudan elämää, jota on todella ilo seurata. Harrastan lintujen talviruokintaa, mutta valitettavasti tässä noutopöydässä käy muitakin kuin pikkulintuja, joille siis erityisesti yritän pitää pöydän katettuna. Mutta eipä taida isompien lintujen ja oravien hätistely auttaa kuin hetken, joten olen luovuttanut – ja hankin aina vaan lisää auringonkukan siemeniä, talipalloja ja -pötkylöitä puihin ja pensaisiin ripustettaviksi. Onneksi kaupoissa on kattava valikoima ja ikkunani takana edelleen elämää kuhiseva, vaihteleva  talvinen populaatio. Näin on hyvä.

Raija Westergård

 

 

 

7.12.2022

Nyt taas uuden äärellä eli viime päivinä ollut jälleen opettelua tämän blogin kanssa, koska vuosia käyttämäni kotisivun palveluntuottaja vaihtui ja sitä kautta muuttui koko editointinäkymä niin, etten oikein ole kärryillä missä mennään. Mutta ei hätää, päätin luoda itselleni toisen blogin (rinnakkaisblogin), koska tätä ainakin osaan käyttää. Ja sitä paitsi on täysin ilmainen toisin kuin tuo alkuperäinen. Yritän linkittää tämän osoitteen edelliselle sivustolleni (sille vaikealle), jotta osaatte tulla oikeaan paikkaan lukemaan tekstejäni.  Kiitos kärsivällisyydestänne, hyvät lukijani. Tämä on juurikin niin, että kun yhden tavan luulee oppineensa, niin sitten se taas muuttuu. Mutta asiaan:

Näinä myöhäissyksyn pimeinä päivinä ja iltoina – jos ei satu olemaan mitään muuta ”mukatärkeämpää” puuhasteltavaa – olen seurannut Areenasta hienoa ruotsalaista dokumenttisarjaa nimeltään Det sitter i väggarna eli Talot huokuvat historiaa. Kyseessä on ruotsalaiseen kulttuuri ja -henkilöhistoriaan paneutuva sarja, jossa myös tehdään pientä remonttia, mutta pääasia on aina kyseisen talon historia. Jotkut talot ovat jopa 1600-luvulta peräisin, mutta jotka edelleen saattavat olla asuttuja ja joiden historiaa vaalitaan perinteitä kunnioittaen.

Vaikka tämä ruotsalainen dokumentti on hieno, ainakin itse haluaisin katsoa vastaavaa, joka olisi tehty Suomesta ja suomalaisista taloista. Täälläkin on vanhoja taloja, joissa on monisatavuotinen historia. Itsekin tiedän monia vanhalta (ja osittain nykyiseltä) kotiseudultani Sastamalasta, mutta myös monilla Hämeenkyrön vanhoilla taloilla on menneisyys, joka monesti on jopa tarua ihmeellisempi.

Tätä ruotsalaissarjaa seuratessani olen kyllä toisinaan ollut hieman vaivautunutkin. Siis olen kokenut jonkinlaista myötähäpeää, joka toisaalta on ihan turha tunne, mutta kuitenkin. Nimittäin – kuten monissa sukututkimuksissa joskus käy – joku saattaa odottaa vähintäänkin aatelista menneisyyttä omista sukujuuristaan. Tosiasiallisesti niin käy harvoin, mutta vastaan voi kyllä tulla todellisia yllätyksiä kuten tässä kyseisessä sarjassa: omistaja on saattanut pitää taloaan aina vauraana ja arvokkaana, mutta lähemmin historiaa tutkittaessa käy ilmi, että talo onkin vuosisatojen saatossa toiminut esimerkiksi salakapakkana, ilotalona tai hullujenhuoneena. Ei siinä muuten mitään ihmeellistä ole katsojalle, mutta isäntäväen kasvojen ilmeet joskus kertovat omaa tarinaansa.

Toki, kun usein sarjan jaksoissa on kyse vanhoista sukutiloista, esivanhemmat ovat jo tiedossa, mutta silti saattaa tutkijan eteen tulla merkillisiä ihmiskohtaloita. Kuten tiedämme, myös ruotsalaisia muutti 1800-luvulla ja vielä 1900-luvun alussa sankoin joukoin Amerikkaan – ja myös osa heistä palasi takaisin esimerkiksi viljelemään vanhaa kotitilaa. Sanotaan, että muuan amerikkalainen rautatiejohtaja kerran sanoi, että ”antakaa minulle ruotsalaisia, nuuskaa ja massia, niin minä teen rautatien vaikka helvetin yli”. Silloin suunniteltiin rautatietä ylittämään Kalliovuoret.

Ruotsalaisia myös osallistui Pohjan sotaan (1655-1669) sekä Pultavan (Ukrainassa) taisteluun (1709), josta tulee mieleen tämän päivän Ukraina, jossa jälleen soditaan, kuten monilla menneillä vuosisadoilla. Ajattelen aina siviilien kärsimyksiä, koska talvi on jo käsillä ja voi vain kuvitella sen Ukrainassa ilman lämpöä, ruokaa, sähköä ja vettä.

Sota tämän päivän Euroopassa vaikuttaa varmasti meihin kaikkiin ainakin välillisesti. En tiedä, johtuuko se sodasta, vanhenemisesta tai jostain muusta, mutta itseäni ei eilen kiinnostanut edes Linnan juhlat. Enkä ymmärrä, miksi se menneinä vuosina on ollutkin niin kiinnostavaa seurata?

Raija Westergård

Tervetuloa! Tämä on ensimmäinen blogimerkintäsi. Muokkaa tai poista tämä, ja aloita kirjoittaminen!