Iltapäivän auringossa / Raija Westergård

Nyt on ihan pakko kirjoittaa valmistautumisesta keskikesän juhlaan, juhannukseen. En ole mielestäni mikään ”siivoushullu”, vaikka sitä olen nyt viimeaikoina harrastanut oikein olan takaa. Mutta en ole pitänyt siinä hommassa turhaa kiirettä, nimittäin aloitin jo viime kesänä ja nyt alkaa olla valmista. Miksi pitäisikään kiirehtiä, jos edellisestä kunnon siivouksesta on vierähtänyt oletettavasti vuosikymmeniä.

Siis kyseessä on tuo täällä aiemminkin mainitsemani synnyinkotini eli noin 200 neliöinen ”vanha pirtti”, rakennettu 1800-luvun alussa, mutta ollut asumattomana jo niinikään vuosikymmeniä. Ja todellakin siivottavaa on ollut. Onneksi minulla on ollut apua omasta perheestä, sillä yksin työskennellessä siivous/tyhjennys olisi ollut vielä hitaampaa. Viime syksynä poltimme roviolla kaiken turhan palavan materiaalin, pari kuormaa veimme kaatopaikalle, lasia ja sanomalehtiä keräykseen jne, ja nyt vasta viime viikolla pääsimme pesemään lattioita (siis hankaamaan pitkävärtisilla harjoilla käsin joka ainoa nurkan), joka todellakin oli hikinen homma.

Mutta kaikki työ on ollut vaivan arvoista, sillä nyt pirtissä tuoksuu raikas männyn tuoksu (Mäntysuopa), aitan säilytyksestä kannettiin vanhan ajan matot lattiaan, seinille ryijyjä, raanuja ja muita tuon ajan tekstiileitä. Isoisäni siskot olivat ”kankureita” eli kutoivat kangaspuilla erilaisia tuotteita, joita on edelleen ollut tallessa ja onneksi hyvin säilyneinä sanomalehteen käärittynä. Lisäksi vanhat astiat ja muut välineet pääsevät nyt alkuperäiselle paikalleen ja kaikki muukin irtaimisto löytää vähitellen paikkansa, jossa ovat aikoinaan olleetkin.

Joku voi olla sitä mieltä, että turhaa vaivaa moinen, mutta itse kuitenkin ajattelen, että kunnioituksesta menneitä sukupolvia ja heidän työtään kohtaan minun on toimittava juuri näin. Pirtin vanhoissa keinutuoleissa on aina mukava istahtaa ja antaa ajatusten viedä paitsi omaan lapsuuteen, myös minua edeltäviin sukupolviin ja heidän paikoitellen sangen monivaiheisiin kohtaloihinsa tällä nyt niin hiljaisella maaseudulla.

Kun omat lasteni lapset juoksevat ja leikkivät tässä pirtissä, he ovat tietääkseni seitsemäs sukupolvi. Tämä on suuri asia ainakin minulle, sukupolvien pitkä ketju vaan jatkuu näillä ikivanhoilla asuinsijoilla joen rantatörmällä. Vaikka vuodet ja aikakaudet vaihtuvat, jotain pysyvää kuitenkin meissä on ja myös jää elämään, kun aikamme on poistua. On siis erittäin tärkeää siirtää viivyttelemättä muistoja ja tietoisuutta menneisyyden tapahtumista eteenpäin, sillä jos emme tunne alkuperäämme ja historiaamme, emme ymmärrä oikeastaan mitään muutakaan.

Tänä juhannuksena osa perheestäni majoittuu pirttiin suoraan menneen ajan tunnelmaan. Nyt mieleni ja sieluni lepää juhannuksessa ja tämän kesän kaikissa hetkissä, koska olen tehnyt sen, mikä minun täytyi tehdä. Aikaa se vei, mutta mitä siitä. Lopputulos on kuitenkin paras mahdollinen.

Toivotan kaikille lukijoilleni rauhaisaa ja rentouttavaa juhannuksen aikaa!

Tänään – keskikesän aurinkoisena päivänä – muistelen erästä kesää Jaltalla, joka sijaitsee Krimillä, entisessä Neuvostoliitossa, ja on tällä hetkellä Venäjän hallinnon alla. Se kesä taisi olla vuonna 1980 tai 1981, jolloin vietin lomaa Jaltan upeissa maisemissa. Oli rauhallista ja sellaista menneen ajan neuvostotunnelmaa, joka tänä päivänä on tyystin kadonnut erinäisten jännitteiden ristiaallokkoon ja sodan murheellisiin syövereihin.

Jaltan maisemaa hallitsi tietysti vuoristo ja meri, joka oli nimensä mukaan varsin tumma, koska heti rannasta oli erittäin syvää. Siis lapsilla ei ollut asiaa ainakaan sille rannalle, mutta heille olikin olemassa oma rantansa jonkin matkan päässä tästä turistirannasta. Minulla ei vielä silloin ollut omia lapsia, mutta lapsia rantaleikeissään oli jo silloin mukava seurata.

Hotelli oli komea rakennus vuoren rinteessä ja silloisen tyylin mukaan turistit lomailivat täyshoidolla eli aamiainen, lounas ja päivällinen, jotka kaikki olivat runsaita monen ruokalajin kokonaisuuksia. Päivälliseen tietenkin sisältyi vodkasnapseja joka käänteessä, mutta niitä oppi nopeasti varomaan niin, että juomassa vain kastoi huuliaan muodon vuoksi.

Ja iltaisin oli tietysti varietee, jossa esiintyjiä moneen makuun. Kansantanssit ja -musiikki jäi parhaiten mieleen sekä balettiesitys, joka oli viimeisen päälle tietenkin. Tuohon aikaan kaikki länsimaiset tuotteet olivat korkeassa kurssissa ja kauppa kävi kellä kävi. Minä olin enemmän ostopuolella, eli siihen aikaan ostin levyjä (jazzia ja klassista musiikkia vinyylilevyinä). Niitä lojuu kaapeissani edelleen, joku voisi niistä olla kiinnostunut, mutta en ole niitä juuri kaupitellut. Kuunnellut olen kyllä, vinyyleissä on oma soundinsa, jota ei välttämättä ole nykypäivän vempeleissä.

Muissa kaupoissa ei tuohon aikaan ollut paljonkaan myytävää, mutta teetä ja jotain matkamuistoja taisin ostaa em. vinyylilevyjen lisäksi. Muistaakseni en juuri kaupoissa kierrellytkään, kuten ei kukaan muukaan.

Mutta auringossa loikoiltiin päivittäin meren rannalla, joka ranta ei ollut hiekkaa, vaan sileäksi hioutunutta, pyöreää kiveä. En ole sellaista rantaa tavannut missään muualla, mutta oli omalla tavallaan parempikin kuin hiekkainen ranta. Myös patikkaretkellä kävimme Krimin vuoristossa, joka oli raskas reissu, vaikka olin siihen aikaan (suunnistuksen harrastajana) mielestäni hyvässä fyysisessä kunnossa. Ylämäki ei ollut ongelma, mutta alaspäin oli todella vaikea tulla.

Lentokone oli tietenkin Aeroflot ja välilasku Leningradissa mennen tullen. Matka sujui kaikenkaikkiaan ilman suuria ongelmia, vaikka lentokone ja bussit ym. matkustusvälineet olivat nykymittapuun mukaan varsin vaatimattomia. Mutta eipä siihen aikaan juuri edes kiinnittänyt sellaisiin asioihin huomiota, pääasia oli tunnelma, ympäristön vaihdos, seikkailu, meri ja aurinko.

Tänään mielenkiinnon kohteet ovat aivan toisenlaiset. Niin ihminen muuttuu ja niin pitääkin muuttua.

On myönnettävä nyt, kun ensimmäisiä hellepäiviä vietämme, etten todellakaan ole kesän lapsi. Toki pidän kesän valoisuudesta ja lämmöstä, mutta en todellakaan helteestä, joka jotenkin rasittaa minua niin, että mieluimmin viihdyn varjossa. Nyt jo edesmennyt äitini aikoinaan kertoi, että lapsena sain pisamia kasvoilleni jo varjossa. Isäni kuulemma oli samanlainen eli herkkäihoinen ja aina varoitteli, ettei ”plikkaa saa pitää auringossa, koska nahka palaa”.

Nyt vanhemmiten toki siedän vähän enemmän aurinkoa, mutta voiteita tarvitsen runsaasti ja suurimmalla mahdollisella suojakertoimella. Jotenkin on absurdia, että kesää ja valoa odotetaan pitkä talviaika ja sitten kun se aika viimein tulee, on auringolta suojauduttava. Ja jotenkin minusta tuntuu – eikä vain tunnu – että ilmasto on muuttunut aika lyhyessä ajassa niin, että kesän kuumuus on alkanut häiritsemään aina vaan enemmän.

Äskettäin telkasta tuli saksalainen tiedesarja otsikolla Kuumuuden aikakausi. ”Maapallo lämpenee huolestuttavan nopeasti ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen seurauksena. Mitä voimme oppia maapallon aikaisemmista kuumista kausista ja voidaanko tietoa soveltaa nykytilanteeseen? Paleontologit, tutkijat ja tiedemiehet yrittävät löytää keinoja ongelman ratkaisemiseksi. (Surviving Hothouse Earth, Saksa 2022.)”.

Tämä dokkari kannattaa ehdottomasti katsoa, vaikka se hieman alkaa ahdistaa. Nimittäin tiedemiehet väittävät, että meillä ei ole aikaa enää kuin muutama sukupolvi ja mitä sitten tapahtuu? Ehkäpä sopeudumme myös kuumuuteen, kuten olemme sopeutuneet erilaisiin olosuhteisiin kautta historian, mutta tämä meidän aikakausi on erilainen siksi, että pitäisi sopeutua nopeammin kuin koskaan ennen. Katso täältä tämä mielenkiintoinen dokkari:
Kuumuuden aikakausi

Lähivuosikymmenien aikana ilmastopakolaiset asuttavat pohjoisia maanosia ja täytyy muistaa, että myös eläimet vaeltavat suituisimmille alueille. Tämäkin muuttaa oleellisesti myös meidän luonnon olosuhteita, joka vaatii sopeutumista sekin puhumattakaan ihmisistä, jotka joutuvat pakenemaan sekä kuumuutta että meren pinnan nousua. Tiedemiehet puhuvat noin 4-5 metristä, joka on tuhoisaa monille väkirikkaille rannikkoseuduille koko maapallon mittakaavassa.

No niin, ehkäpä juuri tänään en mieti näitä ajatuksia enempää, mutta on hyvä tiedostaa, mihin suuntaan olemme ihmiskuntana menossa. Ei riitä, että Euroopassa soditaan ja pandemia vaivaa monia edelleen, on myös ymmärrettävä, että ilmasto muuttuu radikaalisti ja nopeammin kuin koskaan historiassamme. Vaikka puhumme joistakin vuosiluvuista (esimerkiksi hiilineutraalius vuoteen 2035 mennessä), fakta lienee se, että olemme jo nyt ratkaisevasti myöhässä ilmastonsuojelussa ja todennäköisesti hävinneet koko pelin.

Ei muuta lisättävää.

Oheinen otsikko (taisi olla joku tv-sarja 1970-luvulla) tuli tänään jostain syystä mieleeni, ja joka kuvaa tämän kevään erilaisia fyysisiä ja psyykkisiä kokemuksia. Voisin tämän tekstini sanoittaa niinkin, että ”kevät koronan jälkeen”, mutta koska en mielelläni kirjoita sairauksistani, jääköön se tähän. Mutta sen voin kuitenkin kertoa, että syksyllä sairastamani korona (neljästä rokotuksesta huolimatta), on jättänyt jälkensä, mutta tästäkin selvitään, toivon mukaan.

No niin, pääsiäinen ja vappu meni osaltani nopeasti ja vappua olin myös puhaltamassa (saksofonilla) Kyröskosken torilla. Nyt kun tuli mieleen, olen ollut vappua ja muitakin juhlia puhaltamassa jo aika monena vuonna alkaen 1970-luvulta. Näitä muistoja tulikin mieleeni nyt vapun aikaan, kun telkasta tuli Kom-teatterin 50-vuotisjuhlakonsertti, jonka taisin katsoa ja kuunnella ainakin kahteen kertaan. Huikeita lauluja, sävellyksiä ja sovituksia, joille ei ihan äkkiä löydy vertaa ainakaan tämän ajan musiikista.

Poliittinen laululiike oli silloin (1970-luvulla) voimissaan monilla paikkakunnilla ja erilaisia soitin- ja lauluryhmiä syntyi kuin sieniä sateella. Varmasti oppia ja mallia otettiin juurikin Kom-teatterista ja Agit Propista, ja itsekin olin mukana hetken aikaa eräässä poliittisessa lauluryhmässä, tosin säestäjänä. Kyseessä oli siis Vammalan seudulla vaikuttaneesta ryhmästä, ja esiinnyimme muistaakseni Vammalan lisäksi ainakin Porissa ja Harjavallassa.

Kovin pitkään tämä ryhmä ei ollut koossa, muistaakseni yhden jäsenen työtapaturma oli lopettamisen syynä – ja lisäksi maailman muuttuminen toisenlaiseen suuntaan, jolloin poliittisilla lauluilla ei enää ollut samanlaista tilausta kuin aiemmin. Mutta nuotti- ja sanoituskansio on edelleen tallella hyllyssäni, jos/kun jonain päivänä niitä vielä tarvitaan. Valitettavasti ihan samaa ryhmää ei enää ole mahdollista saada kokoon, mutta suurimman osan kyllä, jos tahtoa olisi. Ja miksei olisi?

Huomaan muuten tätä blogia kirjoittaessani, että usein muistelen mennyttä maailmaa ja elettyjä vuosia, oli sitten kyse lähes mistä asiasta tahansa. Mutta niin kaiketi tämä elämänpiiri kulkee, kuten jo Eino Leino runossaan Nocturne (v.1903) osuvasti kirjoitti: ”En ma enää aja virvatulta, ompa kädessäni onnen kulta, pienentyy mun ympär elon piiri, aika seisoo nukkuu tuuliviiri, edessäni hämäräinen tie, tuntemattomahan tupaan vie”.

Meillä jokaisella on varmasti joku tai jokin, joka kannattelee läpi elämän ns. kehdosta hautaan. Enkä nyt tarkoita ketään ihmistä vaan esimerkiksi harrastus, kiva tekeminen tai tehtävä, joka tuottaa hyvää mieltä ilman taloudellisia tuottoja tai muita hyödykkeitä. Niin, on totta, että lähes kaikki tekeminen lasketaan nykyisin rahassa ja jos tekee/harrastaa jotain ilman dollarinkuvia silmissään, saa helposti ihmettelyä osakseen. Mutta mitä sitten?

Minulle yksi elämää kantava voima on ollut musiikki. Se on kulkenut fölissä (mukana) lapsuudesta asti, koska serkkuni oli hyvä soittaja ja joka houkutteli minutkin aikoinaan mukaan musiikin ihmeelliseen maailmaan. Olen eläissäni kokeillut monia soittimia haitarista pianoon, mutta puhaltimet ovat olleet minulle ainoita oikeita. Vuosikymmeniä sitten aloitin Kiikoisten soittokunnassa (nykyisessä Sastamalassa) ja sieltä sai sekä soittimen lainaksi että opetuksen maksutta. Mistä muuten nykypäivänä saisi samalla tavalla harrastukseensa välineet ja opetuksen? Minä tiedän: monista soittokunnista edelleen.

Opiskelin tuolloin (1970-luvulla) silloisessa Porin musiikkiopistossa (nykyisin Palmgren-opisto) soittimena silloin klarinetti. Myöhemmin siirryin alttosaksofoniin, jota olenkin sitten soittanut näihin päiviin asti ja matka jatkuu. Hetken aikaa soitin myös Nokia Big Bandissa, mutta se oli työlästä päivätyön ja elämän ruuhkavuosien lisäksi. Nykyisin viihdyn legendaarisessa Kyröskosken torvisoittokunnassa, jossa kokoonnumme viikottain treenaamaan ja jutustelemaan siinä sivussa niitä näitä. Muuten, torvensoittajat eivät ole totisia vaikka niin väitetään. Päinvastoin.

Aivan viime vuosina olen soittanut myös nokkahuilua kahdessakin eri kokoonpanossa eli Pihapelimanneissa ja Pihaus-triossa, ja olen myös laulanut molemmissa, joka on ollut pelkästään kivaa. Tiedän, että monille nokkahuilu on peräti traumaattinen pakkosoitin, mutta minulle ei, koska en joutunut sitä koskaan koulussa soittamaan ja sormitusjärjestelmä on ennestään tuttu eli suunnilleen sama kuin saksofonissa. Nokkahuilun soittaminen on saksofoniin verrattuna kevyttä ja ilmavaa eikä juurikaan rasita fyysisesti toisin kuin foni, joka tarvitsee jonkin verran voimaa. Mutta hieno soitin on myös saksofoni.

Koko elämänmittaista voimaa, iloa ja valoa olen saanut nimenomaan musiikista, soittokavereista, musiikin parissa tapaamistani ihmisistä, keikoista, konserteista, festareista, joita olen ollut myös järjestämässä sekä monista huikeista hetkistä hienojen ihmisten parissa. Musiikkipiireissä olen saanut olla aina täysin oma itseni ja minut on hyväksytty mukaan ehdoitta sellaisena kuin olen. Tähän ei ole enää mitään lisättävää. Elämälle kiitos musiikista!

Olen joissakin teksteissäni täällä muistellut taannoisia matkojani maailmalla ja tällä kerralla muistelen mm. matkaani entisessä Jugoslaviassa (nykyinen Kroatia) joskus 1980-luvun alussa. Siitä on siis yli 40 vuotta enkä välttämättä muista ihan kaikkia yksityiskohtia, mutta kirjoitan matkakohteesta pääpiirteissään jotain.

Lentokone laskeutui Splitin kentälle ja siitä matka jatkui Dubrovnikiin, jossa sijaitsi hotellimme. En muista taaskaan hotellin nimeä, eikä sillä ole merkitystä, tuskin on enää edes pystyssä. Vanhassa kaupungissa oli muuten maailman vanhin apteekki, olisiko ollut peräti 1400-luvulta. Apteekki oli siis edelleen toiminnassa ja taisin ostaakin sieltä jotain.

Bussiretki ”mustille vuorille” eli Montenegroon oli hieno kokemus. ”Kartassa Montenegro näyttää vain pieneltä kaistaleelta vuoristoseutua Adrianmeren rannalla. Kaikki kauniista rannoista vuoriin ja antiikin ajoista vaiheikkaaseen lähihistoriaan on käden ulottuvilla. Montenegron halki kulkee useita vuorijonoja, ja niiden keski­korkeus on noin kaksi kilometriä. Maan pinta-ala on alle 14 000 neliökilometriä, eli Pirkanmaan kokoluokkaa”, kirjoittaa Ville-Juhani Sutinen Mondo-lehdessä vuonna 2017.

Itse muistan tuolta bussiretkeltä parhaiten Mostarin kuuluisan ja kauniin kivisillan, joka sittemmin tuhoutui sisällissodassa 1990-luvun alussa. Silta oli todella kapea kaarisilta ja tehty jykevistä kivistä. Bussi mahtui siitä yli juuri ja juuri, koska silta oli rakennettu ottomaanejen aikakaudella ajatellen vain hevosvetoisia kulkupelejä. Historia-lehti kirjoittaa sillasta näin:

”Vanhat talot tärähtelivät Mostarin kaupungissa. Sisällissota oli raivonnut Jugoslaviassa puolitoista vuotta, ja pienessä keskiaikaisessa bosnialaiskaupungissa oli koettu jo lukuisia pommituksia. Kaupungin asukkaat olivat yrittäneet pysäyttää tuhoamisen, mutta monista kirkoista ja moskeijoista oli jäljellä enää vain rauniot ja Neretvajoen halkomaa kaupunkia yhdistävät sillat olivat lähes kaikki romahtaneet. Marraskuussa 1993 silloista jäljellä oli enää yksi, kaupungin maamerkkinä tunnettu ja rakastettu Stari Most, jonka ottomaanit olivat rakentaneet yli neljäsataa vuotta aiemmin”.

Kroaatit olivat ottaneet kohteekseen Stari Mostin ja tulittivat sitä panssarivaunuistaan. Silta sai yli 60 osumaa, kunnes se romahti. ”Se oli vain vanha silta.” sanoi Kenraali Slobodan Praljak Mostarin sillasta.

Tänään, aurinkoisena päivänä muistelen, miten silloisessa Jugoslaviassa paistoi aurinko, palmut huojuivat ja Adrianmeri oli turkoosinsininen. Kaikki oli rauhallista eikä hirvittävästä sisällissodasta 10 vuotta myöhemmin tiedetty vielä mitään. Tiedämme tänään, mitä Jugoslaviassa tapahtui eikä kaikkia kadonneita sodan uhreja ole vielä edes löytynyt. On hirveää ajatella, että tuo kaunis maa täyttyi joukkohaudoista silmittömän vihan seurauksena. Ja viha ei ole kadonnut maailmasta minnekään, koska jossain aina käydään sotaa ja siviilit kärsivät eniten. Aina.

Tällaisia muistoja tänään.

Synnyinseudullani Sastamalan Kiikoisissa kylätie on nykyisin kovin hiljainen. Toisin oli ennen, kun tiellä liikkui enemmän ihmisiä (varsinkin ennen autoistumista) joko jalan, polkupyörillä, hevosilla, ja useimmat poikkesivat tietenkin meille. Ai miksi ”tietenkin”? En osaa sanoa, mutta näin vaan oli ja ehkäpä jo siitä syystä, että meidän talo oli sopivasti tien vieressä, se oli entisaikoina ikään kuin kestikievari, kylän väki haki päivittäin postinsa ja pirtin seinällä oli myös kunnan ilmoitustaulu.

Ovia ei koskaan lukittu, ei edes yöllä ja kaikki olivat tervetulleita. Myös he, jotka kansan suussa mainittiin ”kulkevaisiksi” eli silloisen yhteiskunnan reunalla elävät ihmiset: maattomat, karjattomat, perheettömät ja jotka useimmiten olivat vailla vakinaista asuntoa. Mainittakoon, että kulkevaiset-nimitystä ei käytetty mitenkään halventavassa mielessä. Heitä suorastaan odotettiin taloihin auttamaan varsinkin heinäntekoaikaan tai ojankaivuuseen.

Tämä aikakausi tuli nyt mieleeni kun luin Maaseudun Tulevaisuudesta (14.3.2023) Pasi Jaakkosen kolumnin otsikolla ”Liiteristä löyty kirves, jonka omistajan elämä oli nykyajan ihmisen silmin karua – vai oliko sittenkään?”. Tässä artikkelissa siis kirjoittaja löysin liiteristään puupinon alta vanhan ruostuneen kirveen, jonka omistaja oli asunut viimeiset vuotensa kirjoittajan lapsuudenkodissa, ja oli siis näitä jo aiemmin mainitsemiani ”kulkevaisia”.

Useimmiten nämä minun kotiseudulla liikkuneet kulkuihmiset eivät viipyneet taloissa kovin montaa päivää kerrallaan, he auttoivat talon töissä ruokaansa ja yösijaansa vastaan, ja olivat siihen tyytyväisiä. Rahapalkasta ei missään vaiheessa ollut kysymys, eikä sitä olisi liikoja ollut edes antaa. Yöpuu (vaatimaton penkki) oli yleensä pirtin ison uunin kyljessä, se oli siinä aina valmiina, kuka vaan saattui tulemaan ovesta, oli sitten yö tai päivä. Lapsena totuin siihen, että tuolla penkillä saattoi olla aamuisin kuka tahansa, eikä siihen juuri edes kiinnittänyt huomiota. Muistan myös joitakin nimiä: Urho, Alpi, Saima, muuan Iita ja muutama muu.

Vaikka ovia ei lukittu, mitään pahaa ei koskaan tapahtunut: mitään ei varastettu, mitään ei hajotettu, mitään ei hävitetty. Ihmisiä tuli ja meni, se oli luonnollista, siihen oltiin totuttu jo 1800-luvun alkupuolelta asti. ”Tinuri” eli kuparipannujen tinaaja oli eri asia, hän toki teki tärkeää työtä, mutta lieveilmiöt olivat ikäviä: hän asusti meidän vanhassa saunassa viikon, eikä ainuttakaan pannua tullut valmiiksi. Hän ei tullut enää toista kertaa (tai häntä ei päästetty saunaan juopottelemaan).

1970-luvulle tultaessa maaseudun kulkuihmiset vähenivat. Tästä kirjoittaa myös Jaakkonen artikkelissaan: ”Kehitys on tuonut hyvää ja tasalaatuisuutta sosiaalipolitiikkaan tavalla, josta 1970-luvulla saatettiin vain haaveilla. Nyky-Suomessa Niilo pääsi nauttimaan kuntouttavasta työtoiminnasta, yhteiskunta osoittaisi hänelle tukiasunnon ja eittämättä turvaverkko ulottuisi myös laajemmalle”.

Näin juuri ja Jaakkonen jatkaa: ”Ehkä asuminen työtä vasten taloissa saattoi hetkittäin tarjota yksin elävälle miehelle (ai naiselle) kodinomaisuutta ja huolenpitoa, johon paraskaan yhteiskunnan tarjoama asumisjärjestely ei pysty, ei vaikka hoivan taso olisi kirjattu useampaankin lakipykälään”. Itse muistan, että ainakin Kiikoisissa liikkuvat ihmiset eivät olisi halunneet mennä asumaan ”kunnan vaivaisiksi”, eli silloisiin kunnalliskoteihin, mutta se kehitys oli kuitenkin vääjäämätöntä seurausta sosiaalipolitiikasta ja oli tärkeä osa suomalaisen hyvinvointivaltion kehitystä.

Tänä päivänä siis kylätie on hiljainen. Kulkevaisten penkki on kuitenkin yhä paikallaan vanhassa pirtissä, mutta ovet ovat visusti lukossa ja lisänä valvontakamerat rekisteröivät jokaisen liikkeen hiljaisessa pihapiirissä. Aika, aikakaudet ja ihmiset katoavat muistista johonkin kauas, kunnes joku – kuten mainittu Jaakkosen artikkeli – äkkiä palauttaa ne taas mieleen. On siis tärkeää muistaa niin kauan kun muistaa.

Lue täältä Pasi Jaakkosen kolumni aiheesta: Kirves

Elämässä on hetkiä, jotka saattavat mennä ohi kuin huomaamatta ja myös hetkiä, joita ei voi unohtaa koskaan. Eikä kaikki hetket ole mitenkään erityisiä, mutta silti ne vaan muistaa vuodesta ja vuosikymmenistä toiseen. Olen ajatellut niin, että ilmeisesti ihmisen aivot ovat toisinaan sellaisessa vireystasossa, että mielen taajuudet rekisteröivät tietyt tilanteet ja tapahtumat äärimmäisen tarkasti. Kun taas joku itselle tärkeä tai muuten merkityksellinen asia haalistuu, kuten pitkään auringon valossa ollut valokuva.

Toki on niin, että ihan kaikkea ei tarvitse muistaa, muistella tai kantaa painavia muistoja hartioillaan kuin taakkaa, josta haluaisi vaan eroon, mutta ei voi päästää irti. Tällöin ihminen saattaa olla huomaamattaan oman mielensä vanki, ja taakka painaa päivä päivältä enemmän. Tällainen taakankantaja saattaa tahtomattaan kuormittaa myös läheisiään, ystäviä ja tuttavia niin, että lopulta seinä tulee vastaan – tai umpikuja, josta selviää vain vahvimmat meistä.

Huonojen hetkien kierteestä on päästettävä irti. Huonoista ihmissuhteista on vaan päästettävä irti, vaikka se tekisi miten kipeää. Vapautumista seuraa eheytyminen, valo ja uusi energia, jonka voi käyttää ihan miten itse haluaa.

Nyt varmasti moni lukija ajattelee, että kerronko edellä itsestäni? Vastaus on kyllä ja ei, mutta ajattelen enemmän kuitenkin hyviä hetkiä, tottakai. Musiikkiharrastus antaa minulle suunnattomasti energiaa ja iloa, ja juurikin musiikin parissa olen oppinut sietämään keskeneräisyyttäni niin, että vaikka toisinaan mokia sattuu, niitä ei murehdi koskaan kuin pienen hetken.

En myöskään murehdi lukihäiriöni tuottamia ongelmia, vaikka kirjoitusvirheet toki harmittaa, mutta nekin vain hetken. Mutta siis aina ei ole ollut näin. Varhaiset kouluajat olivat osaltani vaikeita, koska kaikkien osaaminen olisi pitänyt mennä samasta putkesta eli erilaista oppijaa ei tuolloin tunnistettu.

Ei, en ole tässä kirjoittanut vain itsestäni, vaikka yleensä asioita tulee peilanneeksi omaan itseen, omaan ajatusmaailmaan ja omiin elettyihin hetkiin. En varmasti ole tässä maassa ainoa ihminen, joka pohtii henkiseen hyvinvointiin liittyviä asioita. Onneksi tänä päivänä kiinnitetään enemmän huomiota esimerkiksi työhyvinvointiin ja työilmapiiriin, joka ei todellakaan ole kaikilla työpaikoilla aina ihan kohdillaan.

Ja sitä olen ihmetellyt pitkään, että miksei koulukiusaamisesta (kouluväkivallasta) vieläkään ole päästy eroon, vaikka paljon on tehty toimia sen ehkäisyyn. ”Nollatoleranssi” sanana ei auta mitään, on tehtävä enemmän. Ihminen on käynyt kuussa ja kai kohta Marsissakin ja koulukiusaamisesta ei vaan päästä eroon!

No niin, valoa kohti. Vaikka tänään ei aurinko helli, silti kevään valo on jo täällä. Siihen ei ole mitään lisättävää.

Nyt jatkan matkamuistojeni sarjaa ja kirjoitan tällä erää matkasta Jordanian Aqabaan, joka on (tai oli ainakin muutamia vuosia sitten) sangen suosittu Punaisenmeren rantalomakohde. Yleensä massaturistikohteista ei ole paljoakaan muistettavaa saati kirjoitettavaa, mutta nyt teen poikkeuksen, koska Aqaba oli minusta varsin mielenkiintoinen monessa mielessä.

Ensinnäkin turistin turvallisuudesta pidettiin huolta eikä aseistetut vartijat olleet katukuvassa mitenkään epätavallinen näky. Toki Israelin raja oli lähellä ja kaiketi siksi turvatoimet olivat varsin näkyviä. Siis hotellimme ikkunasta näkyi pimeän tultua Israelin vastarannan valoja.

Värikkäät koralliriutat reunustivat koko Aqaban rannikkoa, mutta nykypäivänä voi olla niin, ettei riutat ole enää niin värikkäitä. Vaikka koralleja suojellaan kaikkialla maailmassa, merien saastumisen seurauksena monet korallisriutat kuolevat, joka on valitettavaa.

Jordaniassa ehkä suosituin retkikohde on rauniokaupunki Petra eli napatealaisten pääkaupunki noin 2000 vuotta sitten. Petra lukeutuu Unescon maailmanperintökohteisiin sekä uuden ajan seitsemään ihmeeseen. Toinen suosittu kohde on Wadi Rumin erämaa, jossa voi jopa yöpyä telttamajoituksessa ja osallistua beduiini-illalliselle. Emme yöpyneet, emmekä osallistuneet.

Kameleita näkee kaikkialla ja mieleeni on jäänyt erityisesti ihan Aqaban keskustassa kamelia taluttava mies. Katsoin jo kaukaa, että miehen paidassa näyttää olevan joku suomalainen teksti, mutta vasta selkäpuolelta sen näki selvästi: Mulkvist! Ilmeisesti joku suomalainen oli myynyt tai vaihtanut paidan eikä tämä jordanialainen tietenkään tiennyt, mitä paidassa luki. Hän käveli vaan kamelinsa kanssa tyynesti eteenpäin välittämättä satunnaisten turistien hymyilevistä kasvoista.

Hotellissamme oli vieraana myös paikallista väkeä, ja se oli mukavaa. Meitä länsimaisia turisteja ei ollutkaan kuin kourallinen sillä kertaa. Ruoka oli hyvää, alkoholijuomia ei ollut eikä niitä kaivattukaan. Arabimaissa matkustajien säännön mukaan täälläkin oli pukeuduttava tarpeeksi peittävästi ja se sopi minulle hyvin. Altailla ja hotellin rannalla tietenkin sai olla uima-asuissa.

En muista tarkkaan, että kuinka monta vuotta tästä Aqaban matkasta on – ehkä 10 tai 15 vuotta – mutta sen muistan, että netti ei toiminut, eikä puhelintakaan juuri edes tarvittu. Tämän päivän mittapuulla ilman tietoverkkoa lomaileminen olisi kaiketi mahdoton ajatus, mutta tuolloin sillä ei ollut mitään merkitystä.

Mitä vielä kertoisin Aqabasta? Niin, illan hämärtyessä alkoi moskeijoista kuulua rukouskutsut. Moskeijoita muuten oli runsaasti ja sinne ei ole naisilla pääsyä. Mutta olen kyllä siitä huolimatta kerran käynyt moskeijassa, ehkäpä kerron siitä joku toinen kerta.

Maanjäristykset ovat maailmassa tuiki tavallisia ja varsinkin mannerlaattojen saumakohdissa, jotka tiedetään epävakaaksi, mutta joissa yleensä elää suuria määriä ihmisiä. Ilmeisesti on niin, että ko. alue on halpaa ja sinne on myös edullista rakentaa ja siksi usein yhteiskunnan vähäosaisimmat asettuvat juurikin näille maanjäristysherkille alueille. Ilmeisesti näin, mutta toki voin olla väärässäkin.

Joka tapauksessa maanjäristyksen uhriluku liikkuu usein kymmenissä tuhansissa, kuten Turkin viimeisimmässä järistyksessä, jossa kaiketi menehtyi noin 50 000 ihmistä, joka luku siis saattaa vielä nousta. Toki mannerlaattojen liikkeitä pystytään nykyään mittaamaan, mutta ei niin tehokkaasti kuin pitäisi. Jostain luin, että yleensä – jos hälytys tulee – aikaa pelastautumiseen on noin 3 minuuttia.

Täällä pohjoisessa on varsin vakaa maaperä, vaikka meillä onkin pitkä ja pimeä talvi sekä muutenkin sangen vaihtelevat sääolosuhteet. Mutta ei kannata valittaa, koska meillä talot eivät luhistu päälle ainakaan mannerlaattojen liikkeistä johtuen. Meidän maailmamme ei välttämättä romahda 3.ssa minuutissa, emmekä joudu kaivamaan omaisiamme raunioista vimmaisesti odottaen parasta, peläten pahinta.

Ei ole muuten sattumaa, että Eurajoen peruskallioon rakennetaan ydinjätteen loppusijoituspaikkaa eli Onkaloa. Koska tiedetään, että meillä ei maaperä juurikaan liiku, ydinjäte saattaa säilyä siiloissaan liikahtamattomana 100 000 vuotta. Mutta entä jos ilmasto muuttuu ratkaisevasti? Lue lisää täältä: Onkalo

Muistan, miten vuosia sitten katsoin Onkalon suunnitteluvaiheesta dokumentin, eli Michael Madsenin ohjaama dokumenttielokuva Onkalo – säteilevä hauta (Into Eternity, Tanska 2010), jossa alan asiantuntijat keskustelivat siitä, että miten ja millä kaikilla kielillä kirjoitetaan Onkalon varoitustekstit. Kuka niitä lukee tuhansien tai 100 000 vuoden kuluttua? Onko se ihminen vai joku ihmisen kaltainen olento?

Siis vaikka nyt maaperämme on rauhallinen, se ei välttämättä tule olemaan sitä tulevaisuudessa. Ei tietenkään kannata miettiä elämää ja ympäristöä eteenpäin kovin pitkälle, ei ainakaan 100 000.n vuoden päähän, mutta sen haluan sanoa ja muistuttaa, että Eurajoen Onkalo ei ole maantieteellisesti kovin kaukana ja jonain päivänä kaikki voi olla toisin. Toivottavasti olen väärässä.

Tänään, ystävänpäivänä, on kirjoitettava tietenkin ystävyydestä. Muistan vielä ajan, jolloin ystävänpäivää ei vietetty ja jos jossain vietettiin, se oli ”taas varmasti jotain länsimaista hapatusta”, jota tulisi ehdottomasti välttää. Samaan ”hapatukseen” muuten luettiin silloin ainakin isänpäivä ja erityisesti halloween, jonka katsottiin jopa pilkkaavan kristillistä suomalaista Pyhäinpäivää.

Ystävyydellä on tänä päivänä monia eri merkityksiä ja siihen on varmasti vaikuttanut somemaailma ja sen monet kasvot. Todellakin monet kasvot, myös kasvottomuus sekä verkon suoma ja luoma tietynlainen ihmisen identiteetti, jota voi ihminen itse muokata mieleisekseen. Tarkoitan nyt erityisesti Facebookia, josta itselläni on enemmän kokemusta. Yleensä olen sangen kriittinen FB.tä kohtaan, mutta sillä on kyllä hyvätkin puolensa, kuten esimerkiksi tavoitettavuus ja ajatusten vaihto käy nopeasti, ainakin nopeammin kuin vanhaan aikaan ennen FB.tä.

Tässä iässä huomaa, että ystäviä on tullut ja ystäviä on mennyt, osa mennyt jo tuonpuoleiseen olotilaan, joka on tietysti luonnollista. En kuulu ihmistyyppiin, joka haalii ympärilleen suuren määrän ystäviä, olen viihtynyt paremmin pienissä ympyröissä ja yksinkin, koska tarvitsen tilaa ajattelemiseen. Facebookissa toki minulla on paljon ystäviä tai ainakin tuttavia, osa sellaisia, joita en ole koskaan tavannut kasvokkain ja tuskin koskaan tulen tapaamaan. Mutta sellainen juuri onkin FB.n olemus, joka ajatus vielä 20 vuotta sitten olisi ollut todella merkillinen. Mutta niin muuttuu maailma.

Maailman pitääkin muuttua, mutta miten minusta on alkanut tuntumaan, että tässä ajassa ei todellakaan kaikki ole ihan kohdallaan? Ei ole ollut enää pitkään aikaan. Tiedämme kaikki lähiympäristömme kriisit, mutta en tarkoita nyt yksin niitä. Ajassamme on jotain perustavanlaatuista arvottomuutta ja armottomuutta, inhimillisyys näyttää olevan katoava voimavara ja empatian puute näkyy selvästi mm. yhteiskunnallisissa keskusteluissa.

Joku tuttavani kerran mainitsi, ettei seuraa enää ollenkaan telkkarin ajankohtaislähetyksiä ja uutisia, koska ahdistuu niistä. Toisaalta ymmärrän tämän, mutta emme voi ummistaa silmiämme siltä tosiasialta, että Eurooppa näyttää valmistautuvan sotaan – ja se aiheuttaa epävarmuutta, ainakin minussa.

Tähän lopuksi hetkeen osuva sitaatti Swami Brahmanandalta: ”Maailma on niin rakennettu, että jos tahtoo nauttia sen iloista, joutuu myös sietämään sen tuskia”.

Kaikesta huolimatta Hyvää ystävänpäivää kaikille ystäville ja tuttaville!

Kirjoitan vaihteeksi muistoja matkoistani, joita muistoja ei todennäköisesti synny enää uusia. Mutta vannomatta paras. Tällä kerralla muistelen maagista Marrakechia, joka todellakin lumosi pohjoisen ihmisen – ainakin hetkeksi. Kaupungissa ovat viettäneet aikaa monet kuuluisuudet näyttelijöistä kirjailijoihin ja ymmärrän sen hyvin. Paitsi keskikesällä, jolloin mittari näyttää +50 ja ylikin.

Sir Winston Churchill, joka viihtyi aikoinaan kaupungissa pitkiä aikoja hehkutti Marrakechin olevan ”maailman kaunein kaupunki auringonlaskun aikaan”. Atlasvuorten kupeeseen Marokossa noin tuhat vuotta sitten perustettu kaupunki on tänään todellinen miljoonakaupunki, jossa osittain (165 hehtaarin kokoisessa vanhakaupunki Medinassa) eletään samaan tahtiin kuin tuolloin tuhat vuotta sitten ja juuri se tekee Marrakechista taianomaisen ja kiehtovan.

Djemaa el Fna.lla eli tarinankertojien torilla näyttää ja tuntuu siltä kuin kävelisi suoraan 1000-luvulle ja tuhannen ja yhden yön satuihin: käärmeenlumoojia, katusoittajia, vatsatanssijoita, kauppiaita, hälinää ja vilskettä…ja kaiken yllä leijuu voimakas myskin ja suitsukkeiden tuoksu. Tarinankertojien tori on nimensä mukaisesti yksi maailman vanhinpia suullisen perinteen säilyttäjiä.

Mieleeni on jäänyt myös nahkatehdas, jonka nimeä en nyt muista, mutta jossa käytettiin tuhansia vuosia vanhaa menetelmää – ja tuoksu oli sanoin kuvaamaton. Sen muistan, että nahat liotettiin suurissa sammioissa jossain liemessä ja niitä myös sotkettiin eli poljettiin jaloin (ihmisvoimin) aika ajoin. Nahan työstämiseen oli monta eri työvaihetta ja lopputulos oli minusta ihan hyvä. En muista, että ostinko jotain tehtaan nahkatuotteita, jotka olivat kauniita ja edullisia. Todennäköisesti ostin.

Medinan alueella sijaitsee myös moskeijoita ja palatseja, jonne länsimaalaisilla ihmisillä ei valitettavasti ole asiaa. Ei ainakaan ollut keväällä vuonna 1986, jolloin Marokossa matkailimme. Mutta hienon Jardin Majorelle-puutarhan muistan, jonka oli rakennuttanut aikoinaan ranskalainen taidemaalari Jacques Majorelle, joka oli avoinna kaikille ja siellä ravintolassa tarjottiin maailman parhainta appelsiinimehua, vastapuristettua uuden sadon hedelmistä, joita poimittiin suoraan puusta asiakkaalle. Aina kun itse puristan appelsiinimehua, tuoksu tuo heti mieleeni Marrakechin ja tuon sadunomaisen puutarhan.

Aino Kallas (1878-1956) kirjoitti matkakirjan Marokon lumoissa, joka on julkaistu vuonna 1931. Kallas kirjoittaa niinikään Marrakechin torista (Djemaa el Fna) ja sen tunnelmasta: ”Jos aikonet lääkäriksi, niin pane kaksi seivästä ristiin, pystytä ne Marrakechin torille, pingota kaislamatto suojaksi aurinkoa vastaan, aseta lampaan lapaluu vierellesi ammattisi merkiksi ja matolle epämääräinen pullo- ja purnukkakokoelma salaperäisiä, värillisiä jauheita, ja ala harjoittaa ammattiasi”.

Marrakechia on sanottu myös huijareiden kaupungiksi ja tämä varmasti on totta paitsi oheisessa Kallaksen tekstissä ja myös nykypäivänä. Marokon lumoissa on edelleen ajankohtainen matkakuvaus, jossa Kallas kuvailee kutkuttavaa elämänmenoa tulikuuman afrikkalaisen auringon alla.

Kohta meilläkin taas paistaa aurinko. Sitä odotellessa…

Aloin kirjoittamaan ilman, että päässäni olisi ainuttakaan ajatusta saati suunnitelmaa, että mistä tällä kertaa kirjoitan. Näin on aika usein, koska ajatus (ja tekstin aihe) puskee parhaiten esiin juuri tällä metodilla. No, kuten tiedättekin, kirjoitan mistä milloinkin, koska sellainen sopii itselleni parhaiten. Ja toisinaan (sivutuotteena) saattaa syntyä suoranaisia ajatuksen helmiä, mutta ei läheskään aina. Eikä tarvitsekaan.

Viime tekstissäni kirjoitin tulvasta kotijoellani Kiikoisissa, jossa nykyisin vietämme aikaa aina vaan enemmän. Poissuljettu ei ole sekään, että jonain päivänä muutamme sinne kokonaan, esi-isieni maille, jossa sukuni monivuosisatainen menneisyys puhuu tuttua kieltä. Itse nautin erityisesti seudun hiljaisuudesta, kun mitään ääniä ei kuulu, eikä mikään liikahda kylätiellä. Nuorena se ei ollut mukavaa, mutta nyt hiljaisuudesta suoranaisesti nauttii. Niin muuttuu ihminen.

Aika näyttäköön, milloin on oikea aika muutolle ja muutokselle tässä suhteessa. Eikä tietenkään kannata tehdä pitkän aikavälin suunnitelmia, koska muuttuvia tekijöitä on paljon. Nyt joku voi kysyä, että miten olen viihtynyt Hämeenkyrössä nämä lähes 35 vuotta? En vastaa siihen vielä tässä vaiheessa, mutta sen voin kertoa, että sopeutuminen ei ollut kovin helppoa. Koska tulin erilaiselta murrealueelta, jo pelkkä puheen aksentti erotti minut kantaväestöstä niin, että usein jäin ulkopuolelle ns. tavallisissa keskusteluissa.

No, en oikeastaan työelämässä koskaan halunnutkaan olla ”sisäpuolella”, kuulua sisäpiiriin tai johonkin kuppikuntaan. Onhan selvää, että kuulumalla johonkin tiettyyn kuppikuntaan, sulkee samalla jotain pois, ja sitä en ole halunnut. Kuljin omaa polkuani kuten olen aina kulkenut, mutta sekään tietenkään ei ollut aina jonkun mielestä hyvä asia. Useinhan on niin, että ”ellet ole meidän puolella, olet meitä vastaan”.

En ole koskaan oppinut ajattelemaan asioita noin mustavalkoisesti, mutta ymmärrän kyllä, että joku/jotkut noin ajattelevat edelleen, valitettavasti. Juuri näin rakentuu aitoja, joita on aina vaan vaikeampi ylittää ja tämä kehitys johtaa toiseen jne. Juuri näin ovat syntyneet joidenkin yhteiskuntamallit, jopa dystopiat, joita ei edes haluaisi ajatella tässä kohtaa.

No niin, tuli tässä mieleeni, että pitäisiköhän alkaa kirjoittamaan elämäkertaa? En sano, että siitä tulisi kovin mielenkiintoinen, mutta varmasti se löytäisi tarkoituksensa vuosien saatossa, kun maailma muuttuu ja sukupolvet vaihtuvat. Voisin liittää siihen myös kuvia ja muita arkistoja, joita on kertynyt melkoisesti. Ehkäpä voisin kirjoittaa jotain, mitä en ole ennen kirjoittanut, juuri siitä, mistä ei voi puhua.

Näihin ajatuksiin ja tunnelmiin…

Tämä tammikuu taas näyttää siltä, että ilmastonmuutos etenee kovaa vauhtia. Näin ei ole kuitenkaan joka talvi, koska pari viimeisintä talvikuukautta olivat ns. tavallisia eli reilusti pakkasen puolella. Juuri tänään kuuntelin radiosta, miten Pyreneillä jäätiköt sulavat kovaa vauhtia niin, että puhutaan jo noin 50 % jääpeitteen menetyksestä jo muutaman lähivuoden sisällä.

Minä katson tietenkin maisemaa lähialueelta eli sitä näkymää, joka avautuu kodin (Sastamalassa) ikkunasta juuri nyt. Näen joen ja yhä nousevan veden pinnan. Näen ruskeaa vettä, jota on jään pinnalla, mutta näen myös vettä, joka on raivannut tiensä jäästä vapaaksi ja virtaa reippaana ja tummana kohti Kokemäenjokea. Tosin reitin varrella on ohitettavana pari järveä ja jokea, mutta joka tapauksessa merta kohti ”virta venhettä vie”.

Onneksi joen pinta ei ole vielä keväthuipun tasolla, mutta jos tammikuu jatkuu lauhana ja sateisena tilanne on toinen. Muistan elävästi vielä vuoden 1966 tulvan, jolloin meidän kaikki pellot olivat veden peitossa ja 1700-luvun lopulta peräisin oleva jokirannan savusauna oli jo liian lähellä jokea. No, saunavettä ei tarvinnut kaukaa hakea, mutta ranta oli sangen vaarallinen kenelle tahansa, lapsista puhumattakaan.

Meille lapsille tietysti iso tulva oli vaan hauskaa, mutta eihän se oikeasti ollut hauskaa ollenkaan: vanha lato, jossa säilöttiin heiniä ”ui” keskellä vainiota niin, että heinät kastuivat ja niistä vain päällimmäiset ehdittiin pelastaa veneen kyydissä turvaan. Itse lato kyllä luhistui tuona keväänä käyttökelvottomaksi.

Tulvajoessa tuolloin liikkui vaikka mitä: irronneita veneitä, laiturin osia, muovikanistereita, sikojen syöttöruuhia, ämpäreitä, saunajakkaroita, kuuppia… Vain kolina kuului, kun virta painoi tavaraa sillan alta, joka silta ihme kyllä kesti veden voiman. Toki tuo silta oli uusittu muutama vuosi aiemmin. Muistan sen valokuvasta, jossa minä olen lapsi (noin 10-vuotias) ja kävelen kuin trapetsitaiteilija uudehkoa kapeaa sillankaidetta yli joen. Koska pojatkin tekivät niin. Koska varmaan kaikki kylän lapset tekivät niin. Eikä kukaan pudonnut jokeen. Ei koskaan.

Vanhan savusaunamme perustukset kärsivät vesivaurioista, vaikka virta ei saunaan ihan ylettynyt tulvavuonna 1966. Muutama vuosi tulvan jälkeen sauna piti kuitenkin purkaa, koska oli vaarana kaatua ja vielä joen suuntaan. Eräs purkutöissä ollut kylän mies ihmetteli saunan rakennustekniikkaa: yhtäkään rautanaulaa ei löytynyt, nurkat olivat liitetty jonkinlaisilla puutapeilla ja 1700-luvun hirret olivat kuulemma yhä käyttökelpoisia. No, eihän niitä käytetty muuhun kuin uuden saunan kiukaan lämmittämiseen.

Nykypäivään palatakseni, on selvästi näkyvissä, että sään ääri-ilmiöt ovat lisääntyneet ihan muutaman vuoden aikana. Toki on ollut myös ns. tulipalopakkasia sekä myrskyjä, jotka nekin ovat lisääntyneet. Myrskyjen seurauksina yleensä myös katkeaa sähköt moniksi päiviksi ja jopa viikoiksi – varsinkin maaseudulla. Ja se tuottaa taas uudenlaisia ongelmia.

Niin, sähköstä tuli mieleen tietysti sen hinta. Olisiko kukaan uskonut vielä vuosi saati pari sitten, että sähkön hintaa tullaan seuraamaan päivittäin samoin kuin bensan hintaa? Siis aikoihin on eletty.

Varmaan monet ovat kuulleet sanonnan, että ”ihminen on ihmiselle susi”. Onneksi kuitenkin harvoin ja omalta kohdaltani voin todeta etten ole juurikaan törmännyt ”susiin”, mutta valitettavasti (jos eläinvertausta käyttää) joitain rakkikoiria, käärmeitä ja kettuja olen kyllä kohdannut, mutta heistä ei ole ollut harmia kuin ohikiitävän hetken. Oikeastaan on väärin käyttää eläinvertausta ihmisen kuvaukseen, koska tuskin mikään eläin on niin raadollinen kuin ihminen.

Siis miksi pohdin näitä juuri tänään? Viime päivinä on ollut usein uutisointia erilaisista huijareista: on pyramidihuijausta, verkostohuijausta, romanssihuijausta jne. Ja muistanette myös nigerialaiskirjeet ja mitä niitä onkaan ollut. Mutta kaikkien huijausten äiti on ehdottomasti ns. Ponzi-huijari Bernard Madoff.

Madoff huijasi 45 vuoden aikana noin 19 miljardia. Hänen ”liikevaihtonsa” oli 64 miljardia – paitsi ettei sitten ollutkaan. Kaikki oli huijausta, kaikki oli vain pelkkää paperia. Jos vuoden 2008 pörssiromahdusta ei olisi tapahtunut Madoff voisi huijata yhä. Tuolloin nimittäin monet sijoittajat alkoivat paniikissa vaatia sijoituksiaan pois ja sitten (ainakin Madoffin sijoitusyhtiöön sijoitetut varat) olivatkin mystisesti kadonneet. Uhreja – sijoituksensa menettäneitä – oli ympäri maailmaa: mahtisukuja, kuningashuoneita, ammattisijoittajia ja raharikkaita, mutta myös tavallisia ihmisiä, jotka lopulta menettivät kaikista eniten niin, että ajautuivat epätoivoisiin tekoihin, itsemurhiin jne. Tästä historian suurimmasta pyramidihuijauksesta on tehty dokumenttisarja Wall Streetin hirviö suoratoistopalvelu Netflixiin, joka on kyllä korutonta kertomaa, mutta mielenkiintoinen.

Meillä Suomessakin on huijareita moneen lähtöön, joten kannattaa olla tarkkana. Minuunkin on kyllä yritetty vaikuttaa, mutta onneksi olen ajoissa ymmärtänyt asian ytimen. Ja on hämmästyttävää, että jopa tutut ihmiset voivat äkkiä alkaa kaupittelemaan jotain tai houkutella tulemaan mukaan johonkin yhteisöön ”halvalla” aloituspaketilla. Joku taas tekee muka hyväntekeväisyyttä ja lupaa lähettää rahat johonkin ”huitsin nevadaan”, mutta todennäköisesti menevät omalle tilille. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka…

No niin, en tiedä kirjoitinko oikeastaan siitä mistä alunperin piti, mutta kuitenkin kirjoitin tärkeästä asiasta eli näin uuden vuoden alussa erityisesti kannattaa pysyä hereillä. Se mikä vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, ei varmasti olekaan totta. Onneksi olen saanut eron myös puhelinmyyjistä, eivät ainakaan ole soittaneet aikoihin. Minulla on heille aina sama vastaus: en osta enkä myy, kiitos!

No nyt en tarkoita silmälaseja, vaikka toki niinkin näkee maailman toisin, ainakin selvemmin. Ja muuten pimeässä autoillessani en käytä koskaan silmälaseja, koska vastaantulevien valot heijastusvaikutuksena linssien lävitse suorastaan sattuu päähän. Onneksi näen kauas kohtalaisen hyvin, mutta lukunäkö onkin jo toinen juttu.

Käyn joskus mielenkiinnosta Mielen ihmeet-sivustolla ja juuri sieltä luin, miten luovat ihmiset katsovat maailmaa eri tavoin kuin muut (vähemmän luovat) henkilöt. En tiedä, miten jako luoviin ja vähemmän luoviin persoonallisuuksiin on tehty, minä uskon kyllä, että luovuutta löytyy jokaiselta jos niin haluaa. Ainakin jonkin alan luovuutta siis, ei välttämättä taiteellista, jota tässä tarkoitetaan:
”Pidätkö itseäsi erittäin luovana ihmisenä ja tunnetko itsesi oudoksi sen takia? Älä huoli, se on normaalia. Neurotiede on vahvistanut, että erittäin luovat ihmiset ajattelevat ja toimivat eri tavalla, koska heidän aivonsa on “johdotettu” ainutlaatuisella tavalla.”

Tämän kyllä allekirjoitan myös omakohtaisesti, koska olen usein törmännyt jopa kiusallisiin tilanteisiin tai joku/jotkut ovat reagoineet oudolla tavalla johonkin esittämääni asiaan tai ehdotukseeni:
”Mutta ei pidä huijata itseään – luovuus on mahtava lahja monin eri tavoin, mutta se voi myös koitua ongelmaksi toisten ihmisten ymmärtämisessä. Erittäin luovana ihmisenä saatat kokea kireitä tilanteita, jotka saavat sinut tuntemaan itsesi oudoksi, aivan kuin olisit täysin erilainen olento omassa pienessä maailmassasi.”

No joo, tässä kohtaa elämänpolkua ja elämänkokemusta en ajattele kovin syvällisesti koko asiaa, oikeastaan en pohdi enää ollenkaan, että ymmärtääkö minua kukaan (tuskin) eikä ymmärtämättömyys mielestäni ole minun ongelmani ensinkään. Mitä tästä elämästä tulisi, jos koko ajan miettii, että mitä tämä tai tuo minusta ajattelee? Enkä ole mielestäni edes niin kiinnostava persoona, että kenenkään tarvitsisi vaivautua pohtimaan persoonani omituisuuksia.

Tänään muuten on Aamulehdessä kiinnostava (ja huolestuttava) artikkeli huomenna aloittavan Pirkanmaan hyvinvointialueen rahoituksesta ja sen riittävyydestä. Ja säästökohteita jo mietitään, vaikkei olla vielä edes aloitettu. Koko tämän vuoden olemme saaneet lukea, miten johtajia ja päälliköitä on nimitetty sinne ja tänne organisaatiossa niin, että tavallista ihmistä hirvittää. Ja sitten huomataan, että tekevistä käsistä onkin huutava pula, joka on kyllä ”kentällä” ollut tiedossa pitkään.

Nyt onkin sitten mielenkiintoista seurata mitä tuleman pitää. Valitettavasti taas kerran ikääntyneet ja ikäihmiset sairastuessaan joutuvat ”tulikasteeseen”, että riittääkö hoivapaikat, hoitajat jne. Valitettavasti sähköiset palvelut, verkkoasiointi, verkkoklinikat jne. (joiden toivotaan tuovan helpotusta hoitajapulaan) ei todellakaan ole vaihtoehto ikäihmisen kohdalla, koska vain harvat ikääntyneistä hallitsevat tietotekniikkaa tarpeeksi hyvin selviytyäkseen omin voimin digitaalisessa maailmassa.

Todellakin toivon, että kaikki menisi hyvin, mutta realistina en voi katsoa tätä vaaleanpunaisilla silmälaseilla. Vaikuttaa, että nyt pusketaan päin seinää ja lujaa. Toivottavasti olen väärässä.

Kuuntele joulua ja anna ajatuksen viedä:

https://areena.yle.fi/1-62566629

Joulu joutuu tänäkin vuonna ripeään, kuten se aina taitaa hieman jopa yllättää, kuten lumi autoilijat vuodesta toiseen. Mutta eipä mitään, omalta kohdaltani kuitenkin tulossa tavanomainen joulu, mutta toki yleinen maailmantilanne mietityttää. Epävarmuus onkin sellainen jäytävä tunne varmasti monilla, kun ei oikein tiedä edes huomisesta saati viikon kuluttua – ensi vuodesta puhumattakaan.

En oikeastaan tiedä, mitä uutta joulusta kirjoittaisin. Siis sellaista, mistä en ole aiemmin kirjoittanut, koska itsensä toistaminen ei tunnu järkevältä. Toki voin kirjoittaa ”järjettömiä”, mutta en oikeastaan tässä kohtaa enkä ainakaan tietoisesti. Joskus novelleita kirjoittaessa on hyvä antaa mielikuvituksen laukata, mutta siinäkin täytyy olla joku järki mukana. Scifi olisi yksi kokeilemisen arvoinen laji, mitä siis kirjoittamiseen tulee, mutta sillekin on toki aikansa ja paikkansa.

Koska aivoni ei näköjään nyt vielä virity joulutunnelmaan, kirjoitanpa muutaman rivin linnuista. Olen nimittäin joutessani seurannut lintulaudan elämää, jota on todella ilo seurata. Harrastan lintujen talviruokintaa, mutta valitettavasti tässä noutopöydässä käy muitakin kuin pikkulintuja, joille siis erityisesti yritän pitää pöydän katettuna. Mutta eipä taida isompien lintujen ja oravien hätistely auttaa kuin hetken, joten olen luovuttanut – ja hankin aina vaan lisää auringonkukan siemeniä, talipalloja ja -pötkylöitä puihin ja pensaisiin ripustettaviksi. Onneksi kaupoissa on kattava valikoima ja ikkunani takana edelleen elämää kuhiseva, vaihteleva  talvinen populaatio. Näin on hyvä.

Raija Westergård

 

 

 

7.12.2022

Nyt taas uuden äärellä eli viime päivinä ollut jälleen opettelua tämän blogin kanssa, koska vuosia käyttämäni kotisivun palveluntuottaja vaihtui ja sitä kautta muuttui koko editointinäkymä niin, etten oikein ole kärryillä missä mennään. Mutta ei hätää, päätin luoda itselleni toisen blogin (rinnakkaisblogin), koska tätä ainakin osaan käyttää. Ja sitä paitsi on täysin ilmainen toisin kuin tuo alkuperäinen. Yritän linkittää tämän osoitteen edelliselle sivustolleni (sille vaikealle), jotta osaatte tulla oikeaan paikkaan lukemaan tekstejäni.  Kiitos kärsivällisyydestänne, hyvät lukijani. Tämä on juurikin niin, että kun yhden tavan luulee oppineensa, niin sitten se taas muuttuu. Mutta asiaan:

Näinä myöhäissyksyn pimeinä päivinä ja iltoina – jos ei satu olemaan mitään muuta ”mukatärkeämpää” puuhasteltavaa – olen seurannut Areenasta hienoa ruotsalaista dokumenttisarjaa nimeltään Det sitter i väggarna eli Talot huokuvat historiaa. Kyseessä on ruotsalaiseen kulttuuri ja -henkilöhistoriaan paneutuva sarja, jossa myös tehdään pientä remonttia, mutta pääasia on aina kyseisen talon historia. Jotkut talot ovat jopa 1600-luvulta peräisin, mutta jotka edelleen saattavat olla asuttuja ja joiden historiaa vaalitaan perinteitä kunnioittaen.

Vaikka tämä ruotsalainen dokumentti on hieno, ainakin itse haluaisin katsoa vastaavaa, joka olisi tehty Suomesta ja suomalaisista taloista. Täälläkin on vanhoja taloja, joissa on monisatavuotinen historia. Itsekin tiedän monia vanhalta (ja osittain nykyiseltä) kotiseudultani Sastamalasta, mutta myös monilla Hämeenkyrön vanhoilla taloilla on menneisyys, joka monesti on jopa tarua ihmeellisempi.

Tätä ruotsalaissarjaa seuratessani olen kyllä toisinaan ollut hieman vaivautunutkin. Siis olen kokenut jonkinlaista myötähäpeää, joka toisaalta on ihan turha tunne, mutta kuitenkin. Nimittäin – kuten monissa sukututkimuksissa joskus käy – joku saattaa odottaa vähintäänkin aatelista menneisyyttä omista sukujuuristaan. Tosiasiallisesti niin käy harvoin, mutta vastaan voi kyllä tulla todellisia yllätyksiä kuten tässä kyseisessä sarjassa: omistaja on saattanut pitää taloaan aina vauraana ja arvokkaana, mutta lähemmin historiaa tutkittaessa käy ilmi, että talo onkin vuosisatojen saatossa toiminut esimerkiksi salakapakkana, ilotalona tai hullujenhuoneena. Ei siinä muuten mitään ihmeellistä ole katsojalle, mutta isäntäväen kasvojen ilmeet joskus kertovat omaa tarinaansa.

Toki, kun usein sarjan jaksoissa on kyse vanhoista sukutiloista, esivanhemmat ovat jo tiedossa, mutta silti saattaa tutkijan eteen tulla merkillisiä ihmiskohtaloita. Kuten tiedämme, myös ruotsalaisia muutti 1800-luvulla ja vielä 1900-luvun alussa sankoin joukoin Amerikkaan – ja myös osa heistä palasi takaisin esimerkiksi viljelemään vanhaa kotitilaa. Sanotaan, että muuan amerikkalainen rautatiejohtaja kerran sanoi, että ”antakaa minulle ruotsalaisia, nuuskaa ja massia, niin minä teen rautatien vaikka helvetin yli”. Silloin suunniteltiin rautatietä ylittämään Kalliovuoret.

Ruotsalaisia myös osallistui Pohjan sotaan (1655-1669) sekä Pultavan (Ukrainassa) taisteluun (1709), josta tulee mieleen tämän päivän Ukraina, jossa jälleen soditaan, kuten monilla menneillä vuosisadoilla. Ajattelen aina siviilien kärsimyksiä, koska talvi on jo käsillä ja voi vain kuvitella sen Ukrainassa ilman lämpöä, ruokaa, sähköä ja vettä.

Sota tämän päivän Euroopassa vaikuttaa varmasti meihin kaikkiin ainakin välillisesti. En tiedä, johtuuko se sodasta, vanhenemisesta tai jostain muusta, mutta itseäni ei eilen kiinnostanut edes Linnan juhlat. Enkä ymmärrä, miksi se menneinä vuosina on ollutkin niin kiinnostavaa seurata?

Raija Westergård

Tervetuloa! Tämä on ensimmäinen blogimerkintäsi. Muokkaa tai poista tämä, ja aloita kirjoittaminen!