Villakausi

Nuorempi polvi tuskin enää tietää mitä tarkoittaa villasukkien ”jatkaminen”? Minä olen viimepäivinä tehnyt juuri tätä eli olen leikannut villasukista loppuunkuluneita sukkaosia pois ja jos varret ovat ehjiä – kuten usein on – olen ottanut silmukat ylös ja kutonut (täälläpäin Suomea ei käytetä juurikaan neulominen-termiä) uudet sukat käytettyihin varsiin. Näin säästyy aikaa ja lankaa sekä saa itselle hyvän mielen kiertotalouden soveltamisesta käytännössä ja tietysti lämpimät jalat.

Villasukkien jatkamista on harrastettu iät ja ajat eli mikään uusi keksintö se ei ole. Äitini aikoinaan opetti minulle monet käsityön kikat, koska tykkäsi kutoa  lähinnä sukkia joka käänteessä, minkä maatilan muilta töiltään ehti. Itse tykkään tuunata myös vaatteita ja olen tänä syksynä tehnyt mm. käyttämättömista neuletakeista kaksi hametta talven viimoja ajatellen. Saumurilla tulee hetkessä valmista ja mitä siitä, vaikka hameissa on sauma siellä ja toinen täällä, pääasia että saa asusteita hyötykäyttöön pois henkareista viemästä kaappitilaa.

Edellä mainitsemieni käsitöiden lisäksi harrastan myös ns. meditatiivista käsityötä, joka on omalla kohdallani neliöiden kutomista villa- tai sekoitelangasta kahdella puikolla tai pyöröpuikoilla. Näihin neliöihin virkkaan reunat ja ompelen lopuksi yhteen. Näin syntyy vähitellen torkkupeitto tai mikä tahansa peitto, joita olen myös antanut lahjaksi lähipiirille. Tämä tilkkutyö on todellakin erittäin rentouttavaa ja meditaatiota parhaimmillaan. Malli ei saa olla liian monimutkainen vaan mielellään simppeli, jotta ajatukset pääsevät virtaamaan vapaana. Yksi oikein yksi nurin on sopiva ja toisella kierroksella päinvastoin.

Tähän lopuksi on pakko kirjoittaa muutama sana maahanmuutosta, koska minun korvaani särähtää aina ikävästi, kun puhutaan ”huippuosaajista”, joita pitäisi houkutella Suomeen aina vaan enemmän. Toki ymmärrän mitä näillä huippuosaajilla näissä keskusteluissa tarkoitetaan, mutta eivätkö esimerkiksi  hoitajat, hitsaajat, rakennusalan osaajat ole yhtä kaikki huippuosaajia? Minusta nyt usein varsinkin poliittisissa keskusteluissa käytettävä lokeroiva puhetapa syventää entisestään yhteiskunnallisia eroja, joita edelleen on olemassa  ajassamme, vaikka joku toisin voi väittää.

Talviaika on taas täällä. Nautitaan siitä, ja pimeydestä, joka ei ole koskaan niin pimeä kuin äkkiseltään luulisi.

”Ihanko totta sinä muistat sen vielä? Vain tuokioksi myöhäisen syksyn sade kostutti puitten lehdet”.  (Sugawara no Takasuen tytär)

 

Ota pullaa

 

Olen näinä päivinä käsityön lomassa katsellut suoratoistona vanhoja ruotsalaisia Beck-elokuvia. Tai eihän ne kaikki ole edes vanhoja, mutta suurin osa minulle ennen näkemättömiä ja siis ”uusia”. Minusta nämä elokuvat ovat huolella tehtyjä, hyvät näyttelijät ja  näyttelijäsuoritukset sekä juonen rakenne sellainen, ettei katsoja ihan heti arvaa oikeaa syyllistä.

Eräässä elokuvassa punapartainen ja -hiuksinen poliisi Steinar kiinnitti huomioni mielenkiintoiseen seikkaan. Tämä elokuvan kohtaus oli kuulusteluhuoneesta, jossa Steinar ja Martin Beck kuulustelivat epäiltyä murhaajaa. Steinar tuli sisään huolettomasti pullavadin kanssa, söi itse ja tarjosi myös epäillylle juurileivottua bakelia, jota kehui siskonsa leipomaksi ja olevan todella hyvää. Epäilty ottikin ystävällisesti tarjottua pullaa ja – kuten Steinar myöhemmin kertoi Martinille – varmasti oletti poliisin jotenkin tyhmäksi, rentoutui ja tavallisen pullaan liittyvän rupattelun lomassa tuli samalla paljastaneeksi tärkeää asiaa myös tutkittavaan rikokseen liittyen.

Tyhmältä vaikuttava poliisi on toki ollut ennenkin elokuvien pääosassa. Esimerkiksi takavuosien Columbo on yksi esimerkki kieroine silmineen ja ryppyinen takki huolettomasti tuulessa lepattaen. Kuitenkin ulkoisesta habituksesta huolimatta näillä roolihahmoilla järki leikkaa kuin partaveitsi. Muistanette vanhan sananparren ”ei ole koiraa karvoihin katsomista”, joka tarkoittaa juurikin sitä, ettemme liian äkkinäisesti lokeroisi ihmistä pelkän ulkonäön tai käytöksen perusteella tyhmäksi, oudoksi tai nykyajan termeillä sanottuna nepoksi tai autismin kirjolla olevaksi henkilöksi.

Pullan leipomisesta ja tarjoilemisesta voisin kirjoittaa enemmänkin ja nimen omaan Hämeenkyrön näkökulmasta, mutta en mene nyt siihen syvemmin, koska siinä ”pullakeississä” ei ollut kyse tyhmyydestä vaan paremminkin päinvastaisesta toiminnasta, hyväntekeväisyydestä. Sitä ei vaan haluttu ymmärtää millään tasolla. No,  ymmärtämättömyyskin voi olla tyhmyyttä mitä suuremmassa määrin ja kuka/ketkä tässä omituisessa pullasodassa kärsi eniten? Vanhukset tietenkin, mutta kuka heitä oikeasti ajattelee silloin, kun on vallasta kyse.

Mutta nyt mietin vaan sitä, että miksi em. Beck-elokuvan epäilty oletti poliisin tyhmäksi, kun tämä tarjosi pullaa? Miten pienistä asioista nämä tyhmyysoletukset oikeastaan syntyvät? Ja entä sitten kun tuo tyhmyysolettama paljastuukin aivan toisenlaiseksi? Todennäköisesti syntyy kiusallisia hetkiä ja tilanteita, jossa ei ole enää oikein mitään keskusteltavaa entiseen malliin. Usein esimerkiksi ystävyys- ja tuttavuussuhteet muuttavat muotoaan tai loppuvat kokonaan riippuen tietysti ystävyyden todellisesta laadusta. On muistettava, että ystävyys ja hyväksikäyttö ovat todellakin eri asioita.

Tähän loppuun sopiikin taas hyvin päivän Aamulehden mietelause, jonka on kirjoittanut Oprah Winfrey: ”Ympäröi itsesi ihmisillä, jotka haluavat nostaa sinua korkeammalle.”

 

 

 

Tyhjän tuolin olemuksesta

Tuoli tai penkki vailla istujaa (kuvassa) tuo mieleen monenlaisia muistikuvia elämän varrelta. Ensimmäisenä haluan mainita äitini (1926-2019), jonka kuoleman jälkeen keittiön tuoli ja varsinkin keinutuoli puhutteli minua pitkään liikahtamattomalla tyhjyydellä ja hiljaisuudella.

Tuo hiljaisuus kesti aikansa, mutta sitten oli vaihdettava huonekalujen paikkaa eli mööbeliseerata tila uudelleen. Nykyisin tykkään istua äitini keinutuolissa ja tuijottaa ikkunasta avautuvaa jokimaisemaa (ellen tee käsityötä). Toki edelleen teen myös surutyötä, tottakai, mutta nykyisin – vuosien jälkeen – se on muuttanut muotoaan valoisampaan suuntaan. Meillä kaikilla elollisilla kun on aika syntyä ja aika kuolla, ja siksi meidän on vaan sopeuduttava kaiken katoavaisuuteen. Onneksi muistot jäävät.

Palaan taas hetkeksi työmenneisyyteeni (vanhustyöhön) sen verran, että kun hoivakodissa asiakas kuoli, hänen paikalleen ruokailutilassa sytytettiin kynttilä. Ja tyhjä tuoli puhutteli taas omalla tavallaan samoin kuin huoneensa, jonne toki heti lähipäivinä muutti uusi asukas. Ja näin elämän kiertokulku jatkui, kuten sen on aina jatkuttava.

Nyt kun tuli ajatuksiin vanhusten huoneet ja asuminen yleensä, miten ihmeessä ja millä järjellä tänä päivänä lakkautetaan vanhusten hoivakoteja? Viimeisin esimerkki tästä läheltä eli Viljakkalan (nykyisin osa Ylöjärveä) Elokaari lopetetaan kokonaan. Vanhukset ja hoitajat sijoitetaan kätevästi lähiympäristön vastaaviin paikkoihin. Niin, en tiedä miten kätevästi se oikeasti tapahtuu, mutta päälliköiden mukaan näin kuitenkin on mietitty. Taas tulee mieleeni takavuosien hulvaton sketsi ”Saarna” (Heikki Kinnunen) päälliköiden synnystä. Olen vahvasti samaa mieltä sketsin kirjoittajan kanssa!

Järjen käyttö olisi todellakin tarpeen ja nyt näyttää siltä, että esimerkiksi sotealueita on ehdottomasti liikaa. Ja millaisilla palkoilla johtajat ja päälliköt siellä papereita kääntelevät (tai tuijottavat läppärin ruutua) suhteessa esimerkiksi varsin matalapalkkaisiin hoitajiin ja muihin apukäsiin, joita vanhustyössä aina tarvitaan? ”Poikani, jospa tietäisit miten vähällä järjellä tätä maata johdetaan” sanoi joskus 1600-luvulla ruotsalainen valtakunnankansleri Axel Oxsenstierna seuraajalleen, jonka tehtävänä oli jatkaa kanslerin työtä, mutta tunsi itsensä 17-vuotiaana hyvin epävarmaksi. Nykyisillä hyvinvointialueilla voisi kysyä saman kysymyksen monissakin yhteyksissä ja monella tavalla. Todennäköisesti vastauskin olisi suunnilleen sama, ainakin minun mielestäni.

Tähän loppuun on vielä lisättävä mietelause, joka on tämän päivän Aamulehdessä. Ystävistä kun puhutaan, tiedämme varmasti jokainen, että määrä ei ole tärkeä vaan laatu: ”Yksi ystävä elinaikana on paljon, kaksi ylenmäärin, kolme tuskin mahdollista”. – Henry Adams