Pikkulinnut saattavat tehdä pesänsä melkein mihin tahansa; esimerkiksi ränniin, josta kyllä lähtevät viimeistään kaatosateella. Tänä kesänä meidän lintulauta on ollut suosittu ja miksei, onhan siinä katto päällä ja paikka sopivasti tuoksuvadelmapensaan suojassa.
Tämä lintu, siis lehtokerttu näyttää todellakin erittän vaatimattomalta, on pieni (noin 10 -12 cm), mutta laulaa kauniisti, ja nyt pesässään hipihiljaa ja hautoo munia hautomasta päästyäänkin. Tämä kerttunen ei pelkää ihmisten ääniä, ei lasten mekastusta eikä edes erilaisten työkoneiden ääntä pihapiirissä. Selvästikin se on päättänyt saattaa maailmaan poikaset, jotka kaiketi kuoriutuvat ihan näinä hetkinä.
Lehtokertun latinalainen nimi on Sylvia borin ja mietinkin, että juuri tästä linnustako Sakari Topelius kirjoitti runon vuonna 1853 ja myöhemmin Karl Collan sävelsi runon lauluksi, josta tulikin yksi rakkaimmista joululauluistamme. Mutta olin väärässä, Topeliuksen lintu oli nimittäin – toki kerttujen sukuun kuuluva – mustapääkerttu, joka talvehtii Sisiliassa ja josta laulun tekstikin kertoo.
Kerttuja on siis monia lajeja ja lentävät usein jopa Afrikkaan asti talvehtimaan. Ja mikä merkillistä, ne paitsi laulavat öisin, myös lentävät öisin varsinkin pitkillä muuttomatkoillaan. Ihminen ei voi kuin ihmetellä näiden pienten lintujen elämää ja sinnikkyyttä päivästä toiseen.
Ihmetellään siis lisää ja minä ainakin aion jatkossakin seurata ”meidän” lehtokertun pihaelämää tulevine poikasineen. Toivottavasti säästyvät petolinnuilta, joita niitäkin pihassamme kaartelee silloin tällöin. Elämä on.