Olen tainnut jo aiemminkin mainita tässä blogissani, että satakuntalaisuus on minussa sisäänrakennettuna syviin vesiin ja sitä ei saa pois pesemälläkään. Kävin taas nimittäin eräänä sadepäivänä tutkailemassa sukusivustoani ja ilmeni, että 19.n polven esi-isäni on asunut ja elänyt Huittisissa 1200-luvulla. No, eipä tässä ole kovin kauas ehditty runsaassa 800 vuodessa, jos näin asiaa ajattelee. Ja miksen ajattelisi?
Vaikka hieman epäilen edelleen noita sivustoja, siellä on toisaalta mielenkiintoista käydä ja tutustua juuriinsa. Tämä varsinkin näinä aikoina, kun monet digitaaliset arkistot ovat avautuneet ja tutkimus on tehty helpoksi. Itse en ole siellä juurikaan mitään merkinnöitä tehnyt, paitsi korjannut joitakin vuosilukuja lähisukulaisten osalta. Mutta todella mielenkiintoista on seurata, mitä muut ovat tutkineet ja miten pitkälle aikakerrostumien taakse on mahdollista kurkistaa.
Niin, millaista oli elämä 1200-luvun Huittisissa? Tiedän suunnilleen paikan ja alueen, jossa tämä varhainen esi-isäni perheineen asui, mutta siihen tietämykseni ainakin tällä hetkellä päättyy. Kerron enemmän heti, kun saan lisätietoa asiasta.
Muuten, minulla on nyt lisätietoa linnusta, joka pesii meidän lintulaudalla. Kerroin, että lintu on lehtokerttu, mutta eipäs olekaan vaan kirjosieppo. Pahoitteluni tästä. Joka tapauksessa sieppo on hyvin paljon lehtokertun näköinen ja muuttaa myös Afrikkaan talvehtimaan, kuten kertutkin. Niin, ja poikasia kuoriutui kolme, joita ruokitaan ahkerasti. Kohta nämä poikaset lentävät pesästä omaan lintuelämäänsä ja valmistautuvat pitkään muuttomatkaan.
Eikö elämä olekin ihmeellistä? Niin linnuilla kuin meillä ihmisilläkin ja aika kiirehtii eteenpäin kiihtyvään tahtiin – tai siis ainakin tuntuu siltä. Tässä kohtaa tulee taas mieleeni Paavo Haavikon hieno aforismi: ”Mikään virta ei ole niin nopea kuin elämä. On ilta kun ehtii joen ylitse.”